Tapaus Punainen mekko

Gummerus julkaisi tänä vuonna Elina Tiilikan esikoisromaanin Punainen mekko. Se on kronikka nuoren naisen elämänvaiheesta. Sellaisesta vaiheesta, johon on kuulunut tarjoutuminen seksuaalisesti käytettäväksi maksua vastaan. Kirjan kerrotaan perustuvan kirjailijan omiin kokemuksiin.

Tapausta voi lähestyä useista uteliaisuuden syntysijoista käsin, siis keskustella tapauksesta erilaiset ihmetyksen aiheet ja tiedonhalut mielessään. Voi aprikoida, kuinka yhteneväinen kirjan päähenkilö on kirjoittajansa kanssa. Tai kuvaako päähenkilön elämä perusnuorta, kuten kirjailijan kerrotaan väittävän (Apu, 21.1.2010). Entä mistä tämän romaanin saama vastaanotto kertoo. Tai mistä romaanin julkaiseminen kertoo. Joutuuko lukija pettymään odotuksissaan, ja mitä hän oikeastaan odottaa. Kuinka kirjaa on markkinoitu; millä maksavia lukijoita houkutellaan. Millaisia ne huoran asiakkaat ovat ja mitä ne haluavat. Entä jos lukija tunnistaa kirjasta itsensä, onko hänkin silloin huora tai joku friikki. Onko romaani tallentanut prostituoiduksi ryhtymisen syyt, ainakin osan. Tai ainakin seuraukset. Entä prostituoidun sisäisen maailman, edes yhden niistä. Leimaako seksin myyminen myyjäänsä ikuisesti. Mistä asioista ihmiset puhuvat puhuessaan Punaisesta mekosta? Siis esimerkiksi.

Mistä itse puhun puhuessani romaanista Punainen mekko?
Tarinan tapahtumista ja kerronnan tyylistä. Kertomuksesta rivien välissä. Vertauskuvista kuten rahasta, kissasta tai omasta huoneesta – ja siitä punaisesta mekosta. Ristiriidoista. Kirjan hahmoista ja hämmennyksestä. Äitisuhteesta. Väistelyistä. Inhorealismista. Anarkiasta ja normatiivisesta. Määrittelyvapauden kaipuusta. Konteksteista ja intertekstuaalisuudesta. Psykoanalyysistä. Paikkaansa pitämättömistä väitteistä. Muistakin väitteistä. Tunteista ja tunnelmista. Kirjailijasta. Lukijoista. Tulkinnoista. Kyllä, näistä kaikista asioista – vähintään näistä – voi puhua käsitellessään teosta Punainen mekko. Se ei ole vähäinen saavutus kirjailijalta – mutta ei lukijaltakaan. (Miksi, siitä kerron myöhemmin.)

Mistä Punainen mekko puolestaan puhuu itsensä minulle kertoessaan, juuri minun sitä lukiessani?
Ei ainakaan Elina Tiilikasta tai hänen elämästään par exellence. Tiilikka toteaa samaisessa Apu-lehden haastattelussa, ettei myönnä itseään kirjansa päähenkilöksi. Työnnän siis biografiset tulkinnat syrjään. En tunne Tiilikkaa. Tiedän ainoastaan, mitä hän on romaaniinsa kirjoittanut ja mitä hänen kerrotaan kommentoineen itsestään, elämästään ja kirjastaan. En siis puhu kirjoittajasta, puhun kertojasta. Kertoja äänineen on romaanissa aina fiktiivinen olento, eri asia kuin kirjoittaja itse. Kertoja tietenkin edustaa kirjoittajan ymmärrystä kerrotusta, ja vakuuttaa joskus olevansa yhtä kirjoittajan kanssa. Mutta yleensä kertoja on enemmän tai vähemmän kirjoittajansa karikatyyri tai kokeilu, intiimeimmilläänkin (vain) alterego tai julkinen identiteetti. Ihmiseen mahtuu paljon enemmän kuin yksi kertojan ääni. Väittipä se mitä tahansa, kuvasipa se mitä tahansa asioita kuinka vain, kirjoittaja itse on jotakin muuta ja aina jotakin enemmän. Kirjoittaja on aina kertojaa syvemmällä, perimmäisenä tarkkailijana ja eksistenssinä.

Punainen mekko on kirja, josta minulla on paljon sanottavaa. Lukukokemusta – sekä omaani että blogin kuvitteellisten lukijoiden – helpottaakseni teen tästä useamman päivän retken. Jaan siis tunnusteluni ja pohdiskeluni osa-alueisiin, otsikoiden mukaisiin.

Mutta asiaan.