keskiviikko 15. syyskuuta 2010

Miehet kirjoissani1: TT5 - Vapauttavat syyt (2/3)

Jos kirjailija olisi halunnut kuvata Aleksander D’Urbervillen moraalisesti vastenmieliseksi ihmiseksi, tämä olisi ilman muuta heijastunut Alexanderin fyysiseen habitukseen. Toisin sanoen, jos kertomus pitäisi Alexanderia huonona tai pahana, pyrittäisiin varmistamaan, ettei lukija samastuisi häneen myötämielisesti, eikä näin ollen ihailisi tätä eikä siten myöskään tämän toimintaa. (Sanonnoille kuten ”näyttää aivan ryöstäjältä”, on syynsä.)

Mutta sen sijaan Alexander D’Urberville on oikea kiusaus, niin suuri, että Tess-parkakin ajautuu usvaan, eksyy ja nukahtaa, vaikka viisaan neitsyen pitäisi valvoa odotellessaan tuomiopäivän ylkää, Angelia - joka todella palaa Tessin elämään tekemällä siitä monellakin tapaa tuomiopäivän. (Angel on myös fyysisessä mielessä – siis konkreettisessa mielessä todellisimmin - edelleen pelkkä sulhanen; hääyötä ei ole vietetty.)

Ulkoisen olemuksen lisäksi myös D’Urbervillen toiminta kuvataan tavalla, joka mitä todennäköisimmin herättää lukijassa hyväksyntää, vähintään ymmärtämystä, paikoitellen jopa kunnioittavaa ihailua. Tuntuupa hänen osakseen saamansa kohtelu toisinaan suorastaan sydäntä särkevältä. Mutta koska Alexander ei ole minusta säälittävä millään tavalla, sääliä hän ei sentään minussa herätä; D’Urberville osaa kyllä pitää puolensa ja huolehtia itsestään. Sikäli, että tämä sama kokemus on tendenssinä tämän tarinan lukijoissa yleensä, tämä on omiaan vahvistamaan ihailua entisestään.

Kuinka Alexander sitten lukijalle esitellään? Hän ilmaantuu teltan pimeydestä. Siis pimeydestä. Hän on solakka mies sikari hampaissaan, hyvin tummaverinen, huulet ”täyteläiset, karkeapiirteiset, mutta punaiset ja pehmeät”. Alexander on siis aistillinen, mutta ei feminiinisellä tavalla. ”Huolimatta hänen raaoilta vivahtavista piirteistään ilmeni hänen kasvoillaan ja rohkeissa silmissään miehekästä voimaa”. Alexander saattaa siis olla jopa sopimattomalla tavalla tulinen; hänen elinvoimansa ja aistillisuutensa ei ole kovin herkkää ja runollista - mutta tämä ei tee hänestä paheksuttavaa lurjusta. Miehekkääksi attribuoitu kun yleensä on se kaikkein parhaimman ja kunnioitetuimman synonyymi. Ja siis ”miehekästä voimaa” vieläpä silmissä, sielun peileissä? Erittäin, erittäin ihailevasti ja kunnioittavasti sanottu. (Ihan hämmästyin, kun luin tuon ensimmäistä kertaa.) Kasvot puolestaan edustavat paitsi persoonallisuutta, myös mainetta (vrt. sanontaan "menettää kasvonsa"). Miehekkyys ulottuu kuulemma niihin asti. Iältään Alexander on Tessin ensi kertaa kohdatessaan kolmannenkymmenennen ensimäisellä puoliskolla.

Äitinsä seurasta Alexander ei pidä niin paljon, että haluaisi ihan pysyväisesti jäädä tämän kanssa kahden asumaan. (Alexander on tekemässä lähtöä Lontooseen heti, kun Tess palaa lapsuudenkotiinsa. Syyksi lähdölleen Alexander kertoo, äitiinsä viitaten, ettei "siedä tuota vanhaa mummoa", 89. Tällaista asennetta ja sen ilmaisua voi pitää lähes herjaamisena, neljännen käskyn rikkomisena, ja siten myös jumalisen järjestyksen ja kurin uhmaamisena. Samalla "vanhaksi" nimeäminen kertoo siitä, että jotakin pidetään vanhentuneena, aikansa eläneenä. Alexanderin äidinuhman voi siis tämänkin ymmärtää viktoriaanisuuden kritiikiksi, etenkin, kun Alexanderin äiti on kunniallinen viktoriaani, ja ilmeisesti usein poikaansa arvostelemassa ja ojentamassa. Äidiltään Alexander lieneekin saanut käsityksensä siitä, että hän on pelkkä paha ja kuriton poika. Kun tällaista miestä kuitenkin ihaillaan, se lausuu kertojan asenteesta ja käsityksestä paljon. Merkillepantavaa on myös se, että Alexander kaipaa Lontooseen, edelläkävijöiden kaupunkiin, sinne, minne uudistukset ajassa ensimmäisenä näkyvästi ilmaantuivat.) Äidinuhmassaan Alexander ilmaisee siis halunsa itsenäisyyteen ja omaehtoisuuteen. Tämä lausuu oman sanasensa myös naisen roolista Alexanderin edustamassa maailmanjärjestyksessä: Alexander ei tarvitse äidinhoivaa, ja tuskin etsii sitä naisestakaan. Tämä ehdottaa, ettei nainen ole miehelle taloudenhoitaja, vaan seksuaalinen kumppani. Muusta tasavertaisuudesta tai ystävyydestä ei toki vielä tällöin voi itsestäänselvästi olla kyse. (45)

Palataan vielä sikariin ja tarkennetaan siihen. (Freud nyökyttelisi niin tietäväisenä, että.) Myös elokuvassa (edelleen siinä vuoden 2008 filmatisoinnissa) sikarista tehdään Alecin indeksinen merkki, vähän kuin Lennonin tai Kekkosen kakkulat. Jos näet tai haistat sikarin, se on Alec, ja silloin hän todennäköisesti myös ilmaantuu nurkan takaa. Ja ei, nyt se sikari ei ole pelkkä sikari. Kertomuksessa sen tuoksu ja hehku leijuu pimeydessä, oltiinpa sitten pimeässä metsässä tai keskellä kirkasta päivänvaloa (muistetaanpa telttakohtaus). Se ja sama: Alexander saa sikarinsa hehkumaan anytime, anywhere. Alexanderin ilmaantumiseen liittyvä järjestyskin kertoo jotakin: ensin on pimeys, sitten näkyy sikari, ja näitä seuraa Alexander, ensin askelmineen ja puheineen äänimaisemaan, lopulta koko mies visuaaliseen. Toisin sanoen se, mitä hän edustaa (kuten herrasmiestä ja viettiolentoa) ja se, kuinka hän vetoaa - aisteihin -, tekee hänet näkyväksi, näyttäväksi. Alexanderin ei välttämättä edes tarvitse itse tulla näkyviin ollakseen läsnä, jo pelkkä tuoksu riittää. Tai pimeys. Jo se jättää Alexanderille tilan, joka kutsuu häntä esiin, loihtii hänen läsnäolonsa tunnun tai vähintään odotuksen. (Mutta Angel puolestaan saa ihan tosissaan mennä muiden joukkoon osallistumaan ja tehdä jotakin näitä miellyttävää - kuten tanssahdella karkelossa tai lypsää lehmiä -, ennen kuin hänet huomataan. Ja jos Angel saisi hampaisiinsa sikarin, luulisin, että häntä alkaisi yskittää. Tuskin miekkonen pitää edes sikarin hajusta.)

Uskotaan, uskotaan. Alexanderissa on niin kutsuttua munaa. Angeliin nähden Alexander on se, jota ihmisyydelleen rehellinen mies voi ihailla, ja jolle samalla tavoin rehellinen nainen haluaisi antautua, joten kertojan ratkaisu erotisoida - ja romantisoida - juuri Alexanderin ja Tessin suhde on tältäkin pohjalta ymmärrettävää.

Vaikka äkkiseltään voikin tuntua, että romanttinen väre leijuisi Angelin ja Tessin välillä, Angelin osoittama viileä, hiljainen ja eleetön hylkiminen tekee jännitteet tyhjiksi. Angelin ja Tessin keskinäinen tarina on pelkkä kärsimyskertomus. Toki Angelin ja Tessin suhde voidaan tulkita romanttiseksi, jos välttämättä halutaan, ja usein näin on tehtykin, etenkin elokuvassa. Mutta minä en löydä heidän suhteestaan niitä odotuksen jännitteitä, pimeyden voimia, kaukokaipuun tuskia ja sitä ns. raunioestetiikkaa, jota romantiikka vaatii. Sen sijaan Alexanderin ja Tessin välillä eivät veri, huohotus, kyyneleet, katseet, tuska, hevoset, huuto tai intohimo lopu. Heidän suhteensa on täyttää draamaa kuolemaan asti, eikä mikään muu heitä voisikaan erottaa, ei edes ylpeys.

No niin, tämän sikarimiehen edessä Tess sitten kuulemma seisoi paikallaan kuin kylpijä, joka epäröi veteen heittäytymistä (45).

Vesi on tunne- ja viettielämän vertauskuva, vedestä ihminen syvimmin syntyy. Ajatellaanpa vaikka alkumerta tai äidin kohtua. Psykoanalyysissä meri on alitajunnan vertauskuva, ja tätä tietoa vedestä myös uskonnossa ja taiteessa ahkerasti hyödynnetään. (Ihmiset ovat jo kauan ennen psykoanalyysiä tienneet, vähintään intuitiivisesti, mitä vesi, etenkin syvä vesi, tarkoittaa. Eihän psykoanalyysi ole vertauskuvia ja symboleja keksinyt, ainoastaan tutkinut niitä ja systematisoinut niiden pohjalta ymmärrystä ihmisen psyykestä.) Niin uskonnossa kuin taiteessa tiedetään, että kun esimerkiksi meri myrskyää, ihmistä liikuttelevat syvyyden viettiperäiset voimat, joiden potentiaalinen uhka on ihmisen hukuttaminen. Katsokaa esimerkiksi Caspar David Friedrichin teosta Vaeltaja meren yllä, joka usein valitaan edustamaan romantiikan aatevirtausta. (Virtausta...hmmm) Ja tähän vesitietoonhan se Pietarin vettenpäälläkävelykin liittyy. (Jos Pietari ei anna myrskyn viedä huomiotaan, eikä siis pelkää myrskyä ja siten antaudu sen armoille, hän ei vajoa eikä huku myrskyyn. Tämä onnistuu, jos katse pysyy Kristuksessa, siinä, mitä hän edustaa. Luonnollisesti ei Kristuksen kaltainen jumaluus eikä se, mitä hän edustaa, ole merien eikä myrskyjen hallittavissa, päinvastoin.) Myös astrologiassa ynnä muissa vastaavissa veden elementti kuvaa tunteita (samoin kuin ilma ajattelun ja abstraktioiden maailmaa). Entäpä vuorovedet vertauskuvana? Tai sade? Ne ovat ihmisen mieltä tai mielialaa liikuttelevia voimia. (Kuvaavaa on, että vuorovedet nousevat ja laskevat juurikin kuun vaikutuksesta, niin maassa kuin ihmisessä.) Vedestä nousee se, mikä ihmisessä on syvintä ja alkuperäisintä, siksi vesi on tunne-elämän ja seksuaalisuuden vertauskuva.

Nyt Tessin edessä siis olisi niin sanottua vettä, johon niin sanotusti heittäytyä; Tess on otettu, hän on suorastaan kylpemäisillään, mutta epäröi vielä veden armoille jättäytymistä. Epäilevyydestään huolimatta Tees ei ”aavistanut vilkaistessaan viattomana ruusuihinsa, että hänen ’elämänsä onnettomuus’ häämötti sinertävän ja huumaavan sikarinsavun takaa” (48). Huumaavan? Ja miksi ”elämän onnettomuus” on kirjoitettu sitaatteihin, aivan kuin kertoja esittelisi jonkun muun mielipiteen siihen täysin samastumatta? Minun tulkinnassani tämä on jälleen viktoriaanisen ahdasmielisyyden kritiikkiä. Ja mitä Tess sitten epäröi, jos ei kuitenkaan aavistanut tilanteessa mitään uhkaa tulevaisuudelleen tai olemassaololleen? Tulkinnalleni johdonmukaista on väittää, että hän arasteli seksuaalista vetovoimaa sellaisenaan.

Tuleepa vedestä puhuttaessa jälleen mieleeni myös Angel Clare: hän kantaa Tessin veden yli. Tämä on heidän kenties läheisin ja fyysisin hetkensä, ja kuvaa heidän ihastuksensa luonnetta sekä heidän syvintä ja kauneinta tapaansa olla yhdessä. Tuossa yhdessäolossa siis romantisoidaan pyrkimystä yhteistuumin vastustaa tulvavesiä (siis yli äyräitten nousevia tunteita), ja tässä Angel Tessiä auttaa. Niiden yli kannattelu on Angelin urotyö, apu pahaa ja upottavaa tunne- ja aistimaailmaa vastaan siinä puhtaan ja kestävän rakkauden liitossa, jonka mies ja nainen muodostavat. Angelhan on hän, jonka avulla Tess haluaa paeta maallista pahaa (ja tietysi Alexanderin kaltaisia miehiä). ’Älkäämme antautuko veden voimille, ja jos mahdollista, älkäämme edes koskettako sitä.’

Kuvaavaa on, että Angel on kahlaillen tarkastelemassa tulvavesiä suuret suojasaappaat jalassaan. Kuvaavaa myös on, että hän juuri tällöin kohtaa Tessin, ja kuvaavaa, että vain yhtenä muiden joukossa - tosin vetoavimpana, mutta mitä ilmeisimmin vahvimman viattomuuden hehkun tähden. Angelhan haluaa naisekseen siveimmän siinä missä Tess miehekseen seksuaalisesti kurinalaisimman. Joten tottakai kuvaavaa on myös se, että Tess tämän kohtaamisen tapahtuessa on matkalla kirkkoon. Kuvaavaa on, että tulvavesi on hankaloittamassa naisten kirkkoon pääsyä ja erottamassa heidät jumalanpalveluksestaan, ja kuvaavaa on, ettei Angel haluaisi naisten joutuvan luopumaan kirkkoreissustaan. Kuvaavaa on myös, ettei Angel halua kohtaamiensa naisten itse tuossa vedessä kahlailevan; Angel ei halua, että vaikka hänellä itsellään on ollut jopa seksuaalinen kokeilu (josta hän tuntee armotonta omantunnontuskaa, tottakai), siveillä naisilla sellaista olisi. Tess tietenkin hyväksyy Angelin ritarillisuuden: hänestä se on suojelevaa, muu olisi Tessin mielestä mieheltä itsekästä (219). Tess muutenkin vieroksuu seksuaalisuuttaan, sillä hän haluaisi keskittyä käytännöllisyyteen, ei avioelämän (seksuaalisiin) vaatimuksiin (223).

Kertomuksissa on aina intohimon kannalta positiivista, jos vedessä tai sateessa ilakoidaan. Muistellaanpa vaikka Lady Chatterleytä ja hänen iloitsevaa tanssiaan vesisateessa sen merkitsi, että hän oli alkanut nauttia seksuaalisuudestaan. Monissa kertomusten kiihkeissä kohtauksissa mies kantaa naisen veteen ja pudottaa sitten sinne. Ja yleensä naisella on hauskaa. Esimerkiksi elokuvan Dirty Dancing (ohjannut Emile Ardolino 1987) vesiharjoittelukohtausta – joka oli vieläpä tanssiharjoittelua – voi pitää hyvänä esimerkkinä tästä. Sehän viestii selkeästi, että joo’o, kuuma tanssinopettaja on opettamassa Babylle seksuaalisen rakkauden saloja - vaikka yrittääkin ensin pitää Babyn hallittujen tanssiliikkeiden - flirttailunormien - avulla veden yläpuolella. Mutta tietysti he menettävät tasapainonsa, ja Baby sukeltelee nauraa räkättäen.

Onhan se tietenkin ritarillista, kun mies varjelee naista vesimassoilta kuten joilta, järviltä, meriltä tai jopa sateelta. Mutta silloin rakkaus on kurinalaista, eikä sitä erotiikka kaunista. No, ei se mitään. Joskus nainen pitää enemmän kunniansa kuin kehonsa palvomisesta, etenkin, jos pitää kehoaan pelkkänä miehen himon objektina, kuten Tess (ja kertojakin hieman ambivalentisti). Silloinhan nainen ei voisi kokea tulevansa "omana itsenään" ihailluksi, jos ihailu ei kohdistuisi (myös) johonkin muuhun kuin kehoon ja sen potentiaaliseen seksuaalisuuteen.

(Tässä välissä piti kutsusta käydä katsomassa, kuinka mies puristaa vaatteitaan kuivaksi vesisateen jäljiltä ja salaisesti ylpeänä esittelee sitä vaatetukseensa tarttunutta veden määrää – niin, ja tietysti metsässä urheilun jäljiltä. Näin se jungilainen mystillinen synkronia pelittää… Tai sitten tämä on vain esimerkki siitä, kuinka ne oman mielen tulkintaskeemat ynnä muut välineet ja ominaisuudet siirtyvät jäsentelemään ja nimeämään ulkoista maailmaa, luomaan minulle omaa henkilökohtaisesti havaittua ja koettua todellisuutta. Kuten jo Kant muinoin kopernikaanisessa kumouksessaan kuvasi.)

Mutta takaisin Tessiin, joka nyt seisoo Alexanderin edessä. Ei riitä, että Alexander siis on syntisenkomea sikarimies. Kaiken lisäksi tämä komistus katselee Tessiä erittäin kiinnostuneena, valmiina miellyttämään häntä pilke silmäkulmissaan. Alexander puhelee Tessille ystävällisesti, yrittää saada tämän tuntemaan olonsa turvallisemmaksi, mukavammaksi. ”Ja huomattuaan, että tyttö oli aivan kuin puusta pudonnut, hän lisäsi: - Älä ole peloissasi.” Alexander esittelee Tessille ympäristöä, kuuntelee tätä ymmärtäväisesti, täyttää hänen korinsa ruusuilla ja mansikoilla ja huolehtii, että he syövät kunnon aterian, ennen kuin Tessin on lähdettävä paluumatkalle ja toivoo, että he näkisivät jälleen. Ihaileva leikkimielisyys tulee esiin siinä, että Alexander koristelee Tessin puvun ja päähineen ylenpalttisesti ruusuilla. Älkäämme unohtako ruusujen vertauskuvallista sanomaa. Mikä arvostuksen osoitus! Ei ihme, jos Tess tuntee hetken kävelevänsä melkein ruusun terälehdillä, olevansa pidetty kuin kukka kämmenellä; ei ihme, että Tess heti ensikohtaamisella syö Alexanderin kädestä, mansikkaa tottakai, ja täyttää niillä koko vatsansa. (Angel olisi kenties antanut Tessille liljoja, tai niitäkin vain yhden. Tai sitten pelkän ohdakkeen tai minkälie siankärsämön. Tai maitohorsman. Ne eivät koreile ja ovat tarpeeksi askeettisia ja sitkeitä.) (45 -49)

Toki Alexanderin eroottisesti puhuttelevan olemuksen voi ymmärtää pelkäksi paholaisen koettelemukseksi, ja sitä hän kertomuksessa edustaakin, sekä ambivalentille kertojalle että viktoriaaniselle lukijalle. (Esimerkiksi sivuilla 49-50 tämä ennakkoluulo artikuloidaan selkeästi.) Silloin voitaneen myös sanoa, ettei kaikki ole kultaa mikä kiiltää, eikä kirjaa pidä arvostella sen kansien perusteella. On totta, että monissa tarinoissa se todellinen hyvyys ja oikeus kätkeytyy kurjan tai mitättömän olemuksen alle. Tällä muistutetaan, ettei arvioitaan pidä lausua liian pinnallisin perustein. Mutta on myös muistettava, ettei kaikki pahuus ja vääryys silti kasaudu kiiltävien ja komeiden kuorien taakse.

[Jos tällä teemalla halutaan leikitellä, voidaan Alexanderia pitää esimerkkinä kummasta tahansa, moraalinäkökulmasta riippuen: hän voi olla juuri sitä miltä näyttääkin, hyvä ja voimakas. Tai, jos paholainen ei nykyisin enää välttämättä ole rumilus, Alexander on edelleen juuri sitä miltä näyttääkin: moderni esimerkki siitä, miltä paholainen näyttää, kuulostaa ja tuntuu. Silloin hän on se petollisen komea tyyppi, josta on kuitenkin pelkkää harmia, ja joka ei ole voimakastahtoinen oikeilla tavoilla.

Mutta tästä voidaan palata takaisin ajatukseen siitä, ettei kaikki ole sitä miltä näyttää: jos moderni paholainen näyttää viettelevältä, mutta kirjaa ei sittenkään arvostella kansien perusteella, voidaan ajatella, ettei Alexander tarkemmin katsoen olekaan paholainen, olipa hän kuinka komean ja viettelevän näköinen hyvänsä. (Myös Tess lausuu lopulta, ettei ole Alexanderia sentään saatanana pitänyt, 382.)

Toisaalta Alexanderin kätkettyä vilpillisyyttä ja epäarvokkuutta palaa puolustamaan tulkinta hänen aateluutensa alkuperästä: hän omistaa aatelisarvon, mutta ei ihan aidosti eli syntyperältään tai ansioiltaan kuitenkaan ole aatelinen. Lausuuko tämä arvion hänen luonteestaan ja vihjaa siitä, että hän harhauttaa ja huijaa?

Noh, kiillotettuja kansia kohtaan osoitettua kritiikkiä on syvennettävä, jos sille tielle on taas lähdetty. Silloin todetaan, ettei aatelisarvo mikään luonteenpiirre ole, joten mitäpä se ihmisen sisimmästä, häntä määrittelevistä tosimmista totuuksista kertoisi. Ja jos näennäisellä ja epäaidolla ei ole väliä, ei silläkään pitäisi olla väliä, mistä aateluus on tullut, jos se kerran on joka tapauksessa aidoillakin aatelisilla pelkkää muodollisuutta - olettaen, että ihmisen sisin on se mikä ratkaisee - , ja yhteisössä tapa hierarkisoitua. Ja mitä väliä aateluuden alkuperällä on, jos aateluus kuitenkin on todellista sillä ainoalla tavalla, jolla se voi käytännössä toteutua: aatelisen elämäntapa ja tunnusmerkit ovat joka tapauksessa Alexanderin todellisuutta.

Aikalaisten normijärjestelmässä Alexanderia siis voidaan pitää huijarina, mutta käytännön ja (ihmis)luonnon edessä ei. Viktoriaani on yleensä arvostanut luonnollista ihmisyyttä vieroksuvaa normijärjestelmäänsä enemmän kuin ihmisluontoa, joten hänelle Alexander on petollinen lurjus. (Ei ihme, että viktoriaanisuuden vastapainoksi oli pakko kehittyä romantiikan kausi ja aatevirtaus. Siinäpä sukellus ihmisen luontoon ja pimeyteen.)]

Angel puolestaan ei ole kertomuksen komistus, mutta on "niin hyvä kuin ihminen voi olla" - ja hylkää Tessin. Sekö on osoitus äärimmäisestä hyvyydestä, ihmisestä, joka toimii niin oikein ja hyvin kuin ikänä saattaa? No, ainakin siinä mielessä, että pysyttelee saastuneesta erossa. Luonnollisesti viktoriaanisesta maailmankuvasta irrottautuva ajattelee asioista hieman toisin. Siksi Angelin hahmoa ei varauksettomasti ihailla eikä Alexanderia automaattisesti paheksuta.

Alexanderin ja Angelin hahmoilla voidaan kertoa, etenkin viktoriaaniselle lukijalle, ettei kukaan ole mitään joko tai-tyyppisesti.

Niin tai näin, mikään edellä mainitusta ei vaikuta siihen tosiasiaan, että kertoja ihailee Alexanderia, ja todennäköisesti muutama (aikalais)lukijakin, vähintään salaa. Eikä ainoastaan ulkonäön takia.

Ilmeistä on myös se, että Angelin ulkonäöstä ja toiminnasta pysyy erotiikka kaukana, ellei sitten pelkkä miellyttävyys ja mukavuus riitä sellaiseksi tekemään. Kun hän ilmaantuu kertomukseen, hän ilmaantuu vain yhtenä muiden joukossa; hän ei ole erityistä ja tarkentavaa huomiota herättävä. Hänen ulkonäköään ei kuvata minkään muun kuin silmien (tai oikeastaan vain niiden katseen) sekä vaateparren osalta, niitäkään sen kummemmin maalailematta. Ne ovat kertojasta huolettomia ja epävakaita, sellaisia, mistä ei voi päätellä, mikä Angel on miehiään. (Viktoriaaninen kuri – Angel sen edustajana – ei siis edusta näkyvästi mitään tiettyä yhteiskuntaluokkaa tai asemaa, vaikka säätyläisluokasta ponnistaakin; viktoriaanisen kurin pitäisi voida kuulua kenelle tahansa, ja se etsii vielä vakiintunutta paikkaansa (aate)maailmassa. Jos tähän pitää jollakin tavalla yhdistää huolettomuus - ollakseni johdonmukainen tulkinnalleni siitä, että Angel edustaa viktoiaanisuutta ja hänen olemuksensa viktoriaanisia ominaisuuksia - se lienee huolettomuutta sen edessä, mitä se ihmisyydelle tekee, ja kuinka kovakätisesti elämäniloja teurastaa.) Jos kertojan pakosti on Angelista jotakin kerrottava, niin hieman lukeneelta mies sentään vaikuttaa.

Toki tämän voi ymmärtää niinkin, ettei ulkonäkö ole Angelissa eikä häntä kohtaan tunnetussa arvostuksessa keskeistä, ja siksi hänen ulkonäköönsä ei keskitytä. (Angelin saa siis edelleen kuvitella fyysisesti niin uljaaksi ja kauniiksi kuin haluaa.)

Tess huomaa Angelin vasta, kun tämä tunkeutuu tyttöjen sekaan. Ja tytöt pitävät Angelista vain siksi, että hän on mies, ensimmäinen, joka heitä tanssittaa. Eikä hän tanssi Tessin kanssa. Kertoja tulkitsee, että tämä hämmentää Tessiä, sillä yleensä hänellä riittää tanssittajia paikassa kuin paikassa ihan näiden keskinäiseen kilpailuun asti; että Tess on melkeinpä hämääntynyt siitä, ettei Angel tunnusta ja arvosta hänen naiseuttaan ja kauneuttaan. Tämän seikkasen voi nähdä lävistävän koko Tessin ja Angelin suhdetta. (Myöhemminkin, kosiessaan, Angel kertoilee tarvitsevansa hyvää taloudenhoitajaa. Kertoja tosin on ymmärtäväinen ja puolustaa, että se nyt vain on muotoiltu noin tuo kosinta, jotta Tess tietäisi, että Angel puhuu vakavasta rakkaudesta, ei hetken hurmoksesta, 195.) Kuvaavaa, ja tulevan suhteen kannalta ennakoivaa, on myös se, että Angel poistuu karkeloista ja ensikohtaamisesta Tessin kanssa kirkonkellon soidessa. (Tai eihän sekään 'soi', vaan se "lyö": aggressiivista, soinnitonta pakottamista, josta ovat ilo ja tanssi kaukana.) Toisin sanoen Angelille tämä kirkonkellon lyönti on kiinnostavampaa tai tärkeämpää kuin laulu ja naiset. (Viiniä hän tuskin juo.) Angeliin ei myöskään juuri pysäytellä tämän olemusta ihailevia katseita, eivätkä hänen toimensa herätä kummoistakaan sympatiaa, päinvastoin.

Alexanderista ja Angelista juuri Angel onkin se, johon patriarkaalijärjestelmään kriittisesti suhtautuva närkästyy; Angel elää kaksoisstandardein, ja sellainen on tekopyhää. (16-18) Toki Alexanderinkin voi ymmärtää kohtelevan naista sikäli väärin, että hän on liian vastuuton naisen maineesta ja siihen liittyvästä tulevaisuudesta - mutta tämä on enemmin mainetta säätelevien normien kuin Alexanderin vika. Vastuuton Alexander ei sinällään ole, sen hän osoittaa monta kertaa, ei edes tekopyhä. Alexanderin käytöksessä on toki omistushalua ja omavaltaisuutta, mutta ei halveksintaa eikä alistamista.

Koska Angel edustaa Alexanderin vastapoolia, ja siten hänen olemuksensa lausuu paljon myös tästä (siis Alexanderista), tarkastellaan Angelia vielä hetki.

Tess rakastaa Angelia, koska tämä on hänelle ”opastaja, filosoofi ja ystävä”, ja on ”niin hyvä kuin ihminen ikinä saattoi olla”. Angelilla on ”pyhimyksen sielu ja tietäjän äly”. Angel saa kauneutensa siis luonteestaan ja henkisistä ominaisuuksistaan. Angelin rakkaus tuntuu Tessistä lähinnä ”säälin osoitukselta,” mikä saa Tessin ”kohottamaan hartaana ja palvelevana sydämensä hänen puoleensa” ja tuntemaan tämän rakkauden suorastaan ”yliluonnolliseksi” – siis kaikkea muuta kuin maalliseksi ja aistilliseen keskittyneeksi. Ei ihme, että korkeaa moraalia ja siveyskuria arvostava Tess kokee näkevänsä Angelissa ”täydellisintä miehistä kauneutta”, suorastaan ”kuolemattoman olennon”. (219)

Angel ei siis herätä eroottisia tuntemuksia. Kertoja toteaa myös, että "[s]itäpaitsi hänen [Angelin] lempensä oli enemmän kirkkautta kuin hehkua" (269). Toisin sanoen Angelin kiintymys on ennemmin kovaa rationaalista valoa  ja yleviä ihanteita ("kirkkautta", siis näköistiin, silmään - silmä edustaa mm. tietoisuutta, ymmärrystä, valvontaa, kontrollia ja kuria - vetoavaa), kuin lämpöä ("hehkua") tai muuta tuntoaisteihin vetoavaa.

Toisin on Alexanderin laita. Häntähän kuvataan uljaaksi jo pelkkien fyysisten attribuuttiensa tähden. Jo pelkkä tieto siitä, että Alexander on Angelin antiteesi, kertoo Alexanderista kaiken tarpeellisen tässä kertomuksessa ja sen kolmiodraamassa.

Mutta Tess vastustaa kiusausta. Tosin hän, kuvaavaa kyllä, voi tehdä sen vain denial -tyyppisesti. Hyvänä esimerkkinä tästä on vaikkapa se, että kun Tessille ihastellaan kuinka tavattoman komea Alexander on, Tess vastaa, kuulemma kylmästi: ”Ei minusta ole” (53). (Kuvaava tuo kylmästi-sana: tunne-elämä ei ole väitteessä mukana; Tess ei siis lausu arviotaan tunteitaan kuunnellen. Tunteita ei kunnon viktoriaani voi pitää arvioinnin perusteena eikä totuuden mittapuuna.) Esimerkiksi tämä osoittaa, ettei Tess ole aivan totuudellinen väitteissään eikä rehellinen tunteilleen, ja etääntyy niistä vain tukahduttamalla ja kieltämällä ne.

Päätellen siitä, kuinka Tess suhtautuu jumalisuuteen, voi sanoa, että Tessiä lämmitellään Jumalaa miellyttämällä; häneltä on Tessin kättä pyydettävä, kaikessa henkisyydessä, kurissa ja siveydessä. - Kuten Angel tekee. Mutta Alexander ei edusta mitään sellaista, mitä Tess voisi hyväksytysti ihailla. Koska Alexander ei ole pyhimys eikä ilmaise rakkauttaan 'filosooffisesti' ja ystävänä ilman lihallisia taka-ajatuksia, hän ei ole Tessille mieleen. Lieneekö sitten kertojalta vai Alexanderilta Tessin tarpeisiin nähden harkittua tai tahatonta, että Alexander kääntyy lopulta, Tessin menetettyään, Jumalan puoleen. Jos Alexanderia pitää katalana ja hänen suunnitelmiaan Tessin varalle sinnikkäinä ja pitkälle harkittuina, uskonkääntymystä voi pitää vain eräänä tapana kosiskella Tessiä. Siinäkin tapauksessa, että Alexanderin kääntymys jumalisuuteen on vailla tietoisia ja tahallisia tausta-ajatuksia Tessin suhteen, kääntymystä voi yhä pitää vain eräänä osoituksena kaipauksesta Tessin luo, vaikka sitten Alexanderilta (ja kertojalta) itseltäänkin salattuna. (Kenties kertomus lausuu tässä Alexanderin kääntymyksessä erään väitteen uskonnollisuudesta: että se on pohjimmiltaan pelkkää sublimointia tai todellisuuspakoa.) Mutta Alexander ei kykene luopumaan ihmisyydestään kuten hurskaan jumalisen pitäisi, joten Tess ei voi lämmetä. Mitä tahansa tunteita mies hänessä herättääkään, niiden on pakko olla alhaisia. Vihassa Tess sentään uskaltaa ilmaista kiihkeyttään miestä kohtaan. Paitsi että viha on se tunne, jota pahaksi miellettyyn voi kohdistaa hyväksytysti mielin määrin, vihan avulla Tess voi myös uskotella työntyvänsä miehestä etäämmälle ja sanoutuvansa tästä irti. Vaikka totuus on kaikkea muuta, Alexanderin vihaaminen nostaa Tessin omanarvontunnetta, jopa niin, että Alexanderista tuntuu, että Tess pitää itseään häntä parempana olemalla niin tyytymätön, niin leppymätön - niin paljon parempi ja pyhempi ihminen. Mutta Alexander ei aio luovuttaa: hän haluaa painostaa totuutensa perille. Ja mikäpä siinä. Jos ihan rehellisiä ollaan, Alexander on se alfauros. Ja hän rakastaa Tessiä.

Viktoriaaneille tehtäköön se myönnytys, ehkä ehkäpä se alfaurous on viime kädessä katsojan silmässä. Ehkä Alexander on vain tarinan paha poika, ja jos hän vetoaa, se johtuu siitä. (Tällä tavalla ratkaistaan ristiriita kunniallisen moraalin ja Alexanderin viettelevyyden välillä - eikä kummastakaan tarvitse luopua.) Paha poikahan on jo kartanoromanttinen klassikko, se naisten oma ihana (anti)sankari. (Ajatellaanpa esimerkiksi Heathcliffiä.) Niin tai näin, myös pahuus on katsojan silmässä. Enkä minä tuikkaa pahaa silmää Alexanderiin. Nykyajan näkökulmasta hän ei ole edes kelvoton. Jos jotain pitää Alexanderissa paheksua, niin kenties hänen toimintansa täyttäisi nykyaikaiset stalkkauksen kriteerit. Tosin hän ei tunnu kärsivän sen kummemmasta pakkomielteestä kuin uskosta Siihen Oikeaan, eikä sellaisesta voi moittia. Tosin, kuka voisi mennä varmuudella sanomaan, ettei juuri se vaivaisi suurta osaa stalkkaajistakin. No jaa, ajat olivat joka tapauksessa toiset. Miehen on edelleen hyvinkin sallittua, jopa suotavaa, mutta viktoriaanisena aikana ihan pakollista olla se tavoitteleva osapuoli. Ja sitä sinnikkäämin oli tavoiteltava, mitä suurempia yhteiskunnallisia esteitä oli edessä, varsinkin sellaisia, joiden vuoksi nainen ei uskaltanut haluta, ei uskaltanut olla eroottinen eikä arvostaa itseään seksuaalisena olentona, eikä varsinkaan ilmaista sellaista, koska se ei ollut soveliasta.

Tessin pakenemisen Alexanderin luota voikin nähdä Tessin kaipuuna takaisin viattomuuden aikaan. Tämä on Tessin tarinan ydintragedia. Tess haluaisi elää ikuisesti lapsuudenkodissaan, neitsyenä, ja saada osallistua neitseiden kevätkarkeloon kenties vuosi toisensa jälkeen. (Silloinkin, kun Tess elää ja toimii muualla kuin lapsuuden kotinsa välittömässä läheisyydessä, hän elää ja toimii henkisesti sen ehdoilla ja sen hyväksi; Tessin elämäntehtävä näyttää olevan lapsuudenkodin pysyvyydestä huolehtiminen.) Juuri neitsyenä Tess tuntee olevansa omalla paikallaan, hyväksyttynä ja arvostettuna. (Tessin kerrotaan halunneen olla myös Angelin kanssa vain kihloissa iänkaiken. Tess tiedostaa tuskallisen selkeästi, kuinka suuri merkitys juuri hänen neitsyydellään on, myös Angelille ja avioliitolle.)

Viattomuus merkitsee siis muutakin kuin pelkkää neitsyyttä. Se merkitsee alistumista itseään korkeammille auktoriteeteille, sen hyväksymistä, että joku muu tietää paremmin. Ensisijaisesti viattomuus merkinnee tietämättömyyttä - ainakin Raamatun mytologian mukaan. Saman mytologian peruja lienee myös käsitys siitä, että viattomuus liittyy seksuaalisuuteen; kiellettyä tiedonpuun - vai kielletyntiedon puun - hedelmää on pitkin perintein pidetty seksuaalisen tiedon tai seksuaalisen heräämisen vertauskuvana. (Aadam ja Eeva nimittäin huomasivat hedelmää syötyään olevansa alasti, ja peittivät sukuelimensä toistensa katseilta.) Myös Tessin tarinassa viattomuuden menetys merkitsee enemmän seksuaalista heräämistä kuin neitsyyden menetystä. Tottakai jo konkreettinen neitsyyden menetys on tarinassa raju asia, mutta asiat ovat yleensä rajuja - jopa tabuja - vain niihin liitetyn problematiikan vuoksi; Tess ei ole voida antaa Alexanderille anteeksi sitä, että tämä on tehnyt hänestä seksuaalisen olennon. Läpi tarinan saamme seurata, kuinka paljon Tess vihaa ja pelkää alhaisina pidettyjä haluja ja omia itsekkäitä tarpeita, ja kuinka paljon hän vihaa miestä, joka voi niitä hänessä herättää. Tai näin minä Tessin tarinan ymmärrän.

Tessin arvo ja itsetunto perustuvat siis sille, kuinka hyvin hän onnistu tehtävässään neitsyyden ja siveyden varjelijana, ei sille, kuinka paljon mies häntä rakastaa ja arvostaa. Tessin alistuminen siveellisen naisen osaan tuomitsee hänet ja erottaa hänet onnesta, menestyksestä ja tulevaisuudesta, ei yksikään mies - eikä varsinkaan Alexander. Tess on alistunut osaansa moraalisena portinvartijana ja tehnyt tästä nimensä ja elämänsä sisällön. Se koituu hänen kohtalokseen - vaikka sen katalysaattorina olisikin Alexanderin herttaässä.

Katselin tänään muutaman fanileikkeen YouTubesta liittyen Tessin tarinaan ja sen uusimpaan filmatisointiversioon. Ja kas, kyllä vain: kuvio on hyvin tajuttu. Alexander on ihailun kohde, vaikka sitten hieman vastentahtoisenkin, ja jotakin myönteistä kiinnevoimaa hänen ja Tessin välillä tunnistetaan. (Ihmisen intuitiivinen puoli on loistava pointin bongaaja! Siksikin kertomukset, etenkin elokuvat niiden formaattina, ovat mainioita tiedon välittäjiä. Näinhän jo kansallisromanttisessa nationalismissa ajateltiin: jos et voi sanoa sitä suoraan, sano se kertomuksin.) Mutta tulkintaa Tess-Alexander -kuviosta näyttää usein valaisevan se rationalisoiva aurinko, joka on kirjan tulkintaa perinteisimmin ohjanneille moraalikoodeille kuuliainen. (Old habits die hard - yleisin ja suositelluin näkemys asettuu usein liianki helposti tarjolle.) Niinpä leikkeiden - ainakin minun katselemieni - kertomaa tarinaa leimaa joko tieto suhteen moraalisesta mahdottomuudesta – ’Onhan se Alec katala p*sk*. Mut siltä mä vaan symppaan sitä’ – tai perässä seuraa moraalisävytteinen näkemys, joka on saatettu liittää jo montaasin taustamusiikiksi, kuten Johnnyt Cashin Hurt: katuva saa armon, kunhan virheet myönnetään. ’Väärin on tehty, mutta olkaamme inhimilliselle ihmiselle armollisia; he ovat itse rakkaudessa huonosti kohdeltuja’. Tyypillisimmillään Alecin ja Tessin suhde ymmärretään surulliseksi tai kielletyksi (jolloin Alec on vain komea kukko tunkiolla, tai siis kuokkavieraana, ylimääräinen mutta kiehtova tyyppi Tessin ja Angelin välissä). Niin ikään katsojan itselleen valitsemasta moraalinäkökulmasta riippuen on saatettu korostaa joko Tessin ja Alexanderin tai Tessin ja Angelin suhdetta. Paha poika usein voittaa ja aivan siitä huolimatta, että moraalinen tunnustus olisi Angelin ja Tessin puolella; siinä määrin tilaa Alecille ja hänen intohimolleen Tessiin on leikkeissä annettu.

Aivan aivan ihania nuo klipit, muuten. Tyypit on tosi lahjakkaita.
(I love YouTube - tosin vain etäältä.) Kauhean kiva oli esimerkiksi montaasi, johon oli – sanoisinko erittäin oivaltavasti – laitettu Lady Gagan loistava biisi Bad Romance. Sen lataama viitekehys on oiva tapa hyväksyä Tessin ja Alexanderin suhde, vaikka se olisi kuinka kiellettynä tai tuhoisana pidetty: 'tuo suhde on kiehtova ihan vain siksi, että se on niin nautittava, siis ilman, että tarvitsisi edes puida moraaliaspektia tai sitä, onko se Alexander kunnon kaveri vai ei. Mitä välii! Niitten välillä säkenöi!'

Vinkiksi vain, että ihquimmat katselemistani klipeistä olivat nimiltään seuraavat:
- Tess of the D'Urbervilles - I want my innocence back
- Tess & Alec - Hurt
- TESS of the D'Urbervilles:Tess & Alec:a sad story
- Tess, Angel and Alec - Uninvited
- Alec/ Tess and Angel Bad Romance

Lady Gaga ... Todellakin!
Alejandrohan on tietenkin Tessin tarinasta (silloin, kun se tulkitaan Alexanderin ja Tessin tarinaksi). Sopii tosi hyvin.

I know that we are young/ and I know that you may love me/ but I just can’t be with you like this anymore/ Alejandro/... And she won’t look at you/ She hides true love/... At this point I’ve gotta choose/ nothing to loose/ Don’t call my name/ Alejandro/ I’m not your babe/ Don’t wanna kiss don’t wanna touch/... Please, just let me go/ Alejandro

(Ja millä katkeransuloisella epätoivolla tuo can’t be lausutaankaan, ja millä kaiholla Alejandro… Suorastaan hyväillen.)

No joo. Tulkintaintressit ovat ainakin Tessin tarinaan nähden kohdallaan. Mennäänpä sitten niihin muihin syihin, joiden tähden Alexander pitäisi jättää tuomitsematta ja osoittaa alfaksi, eli niihin syihin, jotka repivät hengitysaukkoja viktoriaanisen ahdasmielisyyden kalvoon.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti