lauantai 2. lokakuuta 2010

Miehet kirjoissani2: MP2 - Pandoran lipas

Noin seitsemäntoistavuotias tyttö on juuri paennut miehen luota tämän nukkuessa. On helmikuinen yö Georgiassa vuonna 1989. Tyttö on päässyt poliisin luo ja selittää kiihtyneenä, mitä on tapahtunut, kuinka hänet oli siepattu. Hänen sanojensa myötä miehestä on tulossa maailmalle kuuluisa, sillä tytön ilmiannosta tapaus alkaa kääntyä suuren luokan poliisiasiaksi. Niin suureksi, että kuusi vuotta myöhemmin, 1995, tästä kaikesta on - yli kolmen vuoden aikana - kirjoitettu kirja nimeltään A Stranger in the Family (Naifeh & White Smith; suom. Muukalainen perheessä 1997).

Tarina on oikeastaan alkanut jo vuoden 1987 joulukuussa. (Ehkä se on alkanut jo 29-vuotta aikaisemmin, mutta tällaisessa muodossaan, seksuaalirikoksineen, se alkaa vasta 1980-luvun lopulla). Tuolloin ei kukaan vielä puhunut sarjaraiskaajasta, tuskin edes epäili sellaista. Eikä kukaan osannut yhdistää joulukuista teinitytön katoamistapausta vuonna 1988 samaan tekijään. Mutta nyt asiat ovat muuttumassa. Tämä yö, tytön pakoyö, on hyvin tärkeä, ja sitä seurataan tarinassa silmä kovana. Koska mies on pitänyt tyttöä vankina miehen omassa kodissa, miehen henkilöllisyys saadaan pian selville. Kello 2:45 soitetaan miehen äidille, kello kolmelta aamuyöllä hän pysäköi miehensä kanssa auton Columbian piirikunnan poliisiasemalle. Tällä välin on jo järjestetty kotietsintä. Tapahtumavyyhti alkaa purkautua. Seuraavana aamuna etsinnät levitetään laajalle. On lentokoneita, helikoptereita, tiesulkuja ja partiopoliiseja. Yhteensä yli sata poliisia eri yksiköistä etsii miestä. (15-27)

Mutta takaisin paenneeseen tyttöön. Hän siis kertoilee kiihtyneenä, mitä kauheaa hänelle on tapahtunut, mutta ensimmäinen seikka, jota konstaapelin kerrotaan arvioivan - lieneekö tämä sitten hupaisaa vai amerikkalaista vai tarinan juonen kannalta merkittävää – on tytön ulkonäkö. Kaiken lisäksi konstaapeli ei tee sen pohjalta niinkään johtopäätelmiä tytön voinnista, yhteiskunnallisesta taustasta tai uskottavuudesta, vaan viehättävyydestä: kastanjanruskea tukka, pähkinänruskeat silmät ja persikkaiho. Siis hä? Kastanjaa, pähkinää, persikkaa? Kaikki jotakin syötävää, suoraan siltä paradigmalta, josta sugarbabyjen hellittelynimittelyt valikoidaan. Tyttö on kuulemma kiihtyneenä ja uupuneenakin sievä. (15-16.) Tällä saatetaan haluta kertoa moniakin asioita, mutta romantisointi on siis yhtä kaikki vahvasti mukana huolimatta siitä, että sellainen vaikuttaa asiayhteyteen nähden hieman absurdilta. Mutta ymmärrän. Nätti tyttö, kidnapattu. Sadomasokistin unelma.

Tämä on vähän sama asia, kuin myydä autoja bikinipukeisten naisten kuvilla: vetoamista pinnanalaisiin, julkilausumattomiin mutta ilmeisiin vetovoimiin. Yhtä suurta kuin on häveliäisyys olla niistä kertomatta ja niitä sen kummemmin kommentoimatta, yhtä todennäköistä on, että naiset bikineineen liukuvat pureskelematta tai paheksumatta ostopäätökseen. (Mainospsykologia on kiehtovaa. Pidän mainoksista.) Tämä lausuu sanasensa kertomukselle ajatellusta kohderyhmästä sekä eräästä keskeisestä tarinan kirjoittamisen motiivista. (Se lienee sama kuin autoilla.) Mutta sillä tavallahan maailma pyörii: moniakaan asioita ei kaupitella siksi, että ne lisäisivät kaunista ja hyvää, tekisivät maailmasta paremman paikan, vaan siksi, että niille on kysyntää ja silloinhan niistä saa mojovat hyffet. (Markkinarako on se ainoa, mikä kunnon kapitalistilla yleensä on mielessään. Ei ihme, että kapitalismi on ranskankielessä luokiteltu maskuliiniksi: le capitalisme)

Mutta mennään kuitenkin eteenpäin. Onhan automainoksessa ja auton ostotapahtumassakin lopulta myös muuta, jopa oleellisempaa, kuin ne naiset ja bikinit. On esimerkiksi tuoteseloste ja ajo-ominaisuudet, ihan oikeaa hyötyäkin. Tässä kirjassa minulle niitä ovat ennen kaikkea kidnappaajan – myöhemmän syytetyn ja tuomitun – omat sanat, myös siteeratut, mutta erityisesti itse kirjoitetut. Inhimillistävä ote on sekin hyvä "ajo-ominaisuus" tälle tarinalle.

Siepatun tytön – tällä kertaa toisen tytön - ulkonäköön palataan uudelleen vuoden 1988 joulukuisen katoamistapauksen osalta. Tyttö on viisitoistavuotias, kuulemma sievä ja tummahiuksinen ja hymyilee poliisin käsiinsä saamassa kuvassa säteilevästi. Kuva saa poliisin viheltämään hampaittensa läpi. Tällä kertaa tytön ulkonäön kuvailuun ei kuitenkaan liitetä mitään pikku naposteltavia, ja tytön isän kerrotaan pitävän vihellystä julkeana ja täyttävän hänet kauhulla. (13.) Jaahas, tästä siis on kyse: tavallista sievempien tyttöjen uhasta joutua heistä seksuaalisesti kiinnostuneen mutta vaarallisen miehen hoteisiin.

Tulkitsen kirjan tarinaa tuon vaarallisena pidetyn miehen tarinana. Toki tarina voisi olla myös kertomus esimerkiksi äidinrakkaudesta, rikolliseksi rakentumisesta tai eräästä rikostutkinnasta ja oikeudenkäynnistä. Tarina voisi olla kertomus ennakkoluuloista, humaaniudesta, median pyörityksestä tai seksuaalirikoksen uhreista. Mutta minulle tarina on tämän tietyn miehen tarina. Hänen omaan, itsensä kertomaan, tarinaansa ei kirjassa kuitenkaan vielä tässä vaiheessa voida tai haluta mennä, ei oikeastaan vielä aikoihin. Miehen tarina on asetettava tiukasti rajatulle, omalle alueelleen, ja ennen sitä varustettava lukuisin varoituskyltein ja sen paikkaa määrittelevin kontekstein: 'marginaalinen, kielletty, häiriintynyt, paha'. Ne tekevät lukijalle selväksi, mistä tässä kaikessa oikein on kyse. Rikoksista. Vääryydestä. Jopa pahuudesta. Sellaisesta, mitä ei hyväksytä. Sellaisesta, mitä voi hädin tuskin edes ymmärtää. Niin ikään miehen ei anneta lausua mitään, mihin ei liitettäisi vahvoja kannanottoja, tulkintoja ja mielipiteitä. Tältä mieheltä ovat omaehtoisuuden ja vapauden päivät nyt ohitse. Kaikkea, mitä hän sanoo, voidaan käyttää häntä vastaan ja tullaan käyttämään häntä vastaan. Tasavertaisuutta tai 'omana itsenään kunnioitetuksi tulemista' hänen on erittäin kyseenalaista odottaa.

”Ensimmäinen kerta oli uskomaton”, mies kirjoittaa muistiinpanoihinsa puolisen vuotta vangitsemisensa jälkeen. Hän ei viittaa seksuaalirikoksiinsa vaan tapaan, jolla häntä kohdellaan. ”Huone oli täynnä ihmisiä – siellä oli ainakin seitsemän tai kahdeksan psykiatria, sosiaalityöntekijöitä ja vielä pari psykologia." Mies ei ole innostunut saamastaan huomiosta ja kiinnostuksesta, ei tunne itseään tärkeämmäksi ja suuremmaksi sellaisen johdosta. Päinvastoin. "Minusta tuntui kuin olisin koe-eläin, jota leikattiin auki opetustarkoituksessa […] Kuten tavallista, minulla oli käsiraudat. Sitten he alkoivat heti paikalla kysellä minulta mitä tuskallisimpia juttuja. Ja äänensävyn perusteella heidän olisi voinut kuvitella puhuvan säästä […] ’No niin, kuinka monta ihmistä sinä olet kaiken kaikkiaan raiskannut?’ Heidän ylimielinen asenteensa ärsytti minua. Ikään kuin he olisivat suorittaneet leikkausta ilman nukutusta. […]Minä sain sen vaikutelman, että he ajattelivat: ’Meillä on käsissämme hirviö.’ Hirviöillä ei ole tunteita, joten en usko että heidän mieleensä edes juolahti, että heidän kysymyksensä voisivat tuottaa minulle tuskaa. […] [M]inä menin nopeasti hyvin huonoon kuntoon. […] Heidän mielestään minä olen jonkinlainen epä-inhimillinen hirviö. Minä halusin vakuuttaa heille, etten voisi mitenkään vahingoittaa heitä. Että olen oikeasti ihminen, olin sitten tehnyt mitä tahansa.” (207)

Suhtauduttiinpa mieheen kuinka ankarasti tai myötätuntoisesti tahansa, lienee kaikesta huolimatta melko poikkeuksellista, että hänen kaltaisenaan pidetylle rikolliselle annetaan hänestä kertovassa tarinassa myös oma ääni, sen käyttömahdollisuus. Se on jotakin se – eikä vähiten hyvin kiinnostavaa. Minä kuuntelen mielelläni.

Sanottakoon jo tähän melko alkuun, ettei pyrkimykseni ole selittää tarinan rikollista perin pohjin väärinymmärretyksi rassuliksi tai elämän kaltoin kohtelemaksi mattimeikäläiseksi. Toki haluan ajatella, että ihmisenä hän on ”yksi meistä”, ja ajattelen myös, että kaikkihan me olemme milloin enemmän milloin vähemmän väärinymmärrettyjä, eniten silloin, kun rikomme yhteisiä pelisääntöjä vastaan (silloinkin, kun ne kaipaisivat päivitystä). Lisäksi pidän hänen tarinaansa tietysti myös surullisena. Mutta uskon hyvin, että ihmisessä on kyky tai yhteys syvään, tuntemattomaan pimeyteen – á la Ted Bundy – jota mikään ymmärtäminen ei tule muuttamaan sen jälkeen, kun pakkomielteestä on kasvanut mielen toimintaa pyörittävän psykodynamiikan keskus, oma nimi.

Ilman muuta tarinan mies on ylittänyt rajoja tavoilla, joilla harva ihminen niitä ylittää ja tavoilla, joka on ollut tuhoisaa. Negative. Pohdinnoissani olen kiinnostunut seurailemaan hänen tarinassaan sitä, mitä rajoja hän on ylittänyt ja miksi, millaisin seurauksin ja minkä tähden sellaisin seurauksin.

Kuinka mies lukijalle esitellään?

Aivan aluksi mies ilmaantuu kerrontaan tekoineen ja niiden seurauksineen: kerrataan uhrien ja heidän omaistensa kauhun ja epätoivon hetkiä. Kuvaillaan, kuinka mies on painostanut ja pakottanut vielä kasvuiässä olevia 12-17–vuotiaita tyttöjä toimimaan tahtonsa mukaan. (Uhrien joukossa on myös yksi aikuinen, 22-vuotias nainen.) ’Älä yritä mitään, ole hiljaa, ota paita pois, ota suihin. Ota kaljaa, hymyile, pelataan vähän.’ On ollut ase ja väkivallan uhka, pelko hengen menetyksestä. Lapsen poissaolo on muuttunut vanhempien mielissä ihmettelystä kauhuksi.

Tällä järjestyksellä halutaan tarinassa siis ilmaista, että uhreja omaisineen kunnioitetaan, ja heidän kokemuksensa ymmärtäminen on ensisijaista muuhun ymmärtelyyn nähden. Tällä kunnioittamisella on myös toinen merkitys: tällä valmistetaan tilaa ja moraalista oikeutusta päästä käsittelemää tuomitun omia kokemuksia ja käsityksiä tapahtumista, sekä sinnikkäisiin pyrkimyksiin ymmärtää niitä. Hieman myöhemmin tämä kanta ilmaistaan kirjassa selkeästi: kun eräs kapteeni Bost toteaa, että hänen myötätuntonsa on varattu uhrien omaisille, ei syytetyille, miehen isä ärähtää: "Kun te kerran teette tätä työksenne, heitätte ihmisiä lukkojen taakse, joskus koko heidän loppuelämäkseen, te varmaan uskotte, että se on aivan oikein, tuskin te muuten voisitte elää itsenne kanssa. Te varmaan uskotte, että suojelette yhteiskuntaa heittämällä ihmisiä lukkojen taakse. Te ettet uskalla edes kuvitella, miltä tuntuisi nähdä oma poikanne lukittuna selliin, ehkä loppuelämäkseen.[...] Teidän on pakko uskoa, että kaikki rikolliset ovat todella pahoja. Että he ovat saastaa. Ja että he kaikki ovat valinneet osansa vapaaehtoisesti. He saavat ansionsa mukaan, ja jokainen kurja, alentava temppu, jonka vain satutte keksimään, on heille je heidän perheilleen ihan oikein" (54-55). Kuvaavaa on, että näin suora kanta jätetään täysin miehen isän omalle kontolle, mutta kuvaavaa on myös, että sitä toistetaan useampaan otteeseen, eikä kapteeni Bostonilta ylöskirjata tai talleteta mitään puolustavaa vastinetta tähän.

Seuraavaksi kuvaillaan virkavallan hämmennystä ja vakavaa suhtautumista tapaukseen. Tehdään selväksi, kuinka poikkeuksellista, kammottavaa ja kriittistä kaikki on. Asia selvä.

Kolmanneksi esitellään miehen perhe, joka saa tarinassa sen sijan, joka on varattu ehdotonta rakkauttaan osoittaville, heille, jotka tuntevat miehen pidettävänä, hyväksyttävänä ja rakastettavana. ”Hän ei ole vaarallinen”, he vakuuttavat ja uskovat mitä sanovat. (11-20.) (Merkillepantavaa on, että miehen äiti saa pyyteettömine rakkauksineen ja poikaansa kohtaan osoitettuine ymmärtäväisyyksineen lausua viimeiset sanat asiasta koko kirjassa. Se on armollista. Love remains.)

Neljänneksi miehen esittelee hänen kotinsa. Mies itse ei ole paikalla – mikä on enemmän kuin kuvaavaa. (Psykoanalyyttisissä tulkinnoissa rakennus huoneineen ja sisustuksineen edustaa ihmistä itseään, hänen sisintään. Myös sosiologiassa ymmärretään kodin sisustuksen tekstuaalisuus, toisin sanoen: tapa, jolla koti on järjestelty ja tavarat, jotka sen täyttävät, kertovat siellä asuvan ihmisen persoonasta, tekstualisoivat sen omalla tavaroiden ja tilankäytön kielellään. Tämä on erittäin mielenkiintoista ihmisen viestimää kieltä.)

Kuinka miehen kotia lähestytään? ”Puu halkesi terävästi räsähtäen, ovi lennähti auki ja [konstaapeli] syöksyi pimeään taloon pidellen molemmin käsin asetta edessään” (21). Otteet ovat siis kovat, hienotunteisuudelle ei ole sijaa, miksi olisikaan. Ensimmäinen merkki miehestä on sohvan päätyyn siististi laskettu kenkäpari. Huoneessa näkyvät edelleen jäljet tilanteesta, jossa paennut tyttö on hetki sitten ollut: kahvipöytä on täynnä olutpulloja, pieni rommipullokin sillä on, ja pelilauta, ”Erotiikan tietovisa”. Jahas. Toisella pöydällä on lisää aikuisten pelejä. Poliisit käyvät tyhjää ja pimeää taloa läpi huone kerrallaan. Makuuhuone, kylpyhuone, vauvan huone. Viimeisestä huoneesta löytyy patja ja kolmijalka videokameroineen. Joku poliiseista napsauttaa nauhan pyörimään. He näkevät ruudulla paenneen tytön kasvot. Ja tytöllä on penis suussaan. Konstaapeli pyytää sammuttaman nauhan. Kaiken kaikkiaan asunto ei vaikuta hänestä ihmisryöstäjä-raiskaajan asumukselta. Konstaapeli alkaa pitää juttua vain jonakin outona mutta harmittomana keskiluokkaisten tolkuttomana melodraamana. Onhan nimittäin niin, että tämä kertomukseen tässä vaiheessa fokalisoitu poliisinäkökulma kuuluu empaattiselle ihmiselle, sillä kerrotaan, että hänen on vaikeaa pitää henkilökohtaiset tunteensa erossa työasioista. Käydessään paikkoja vielä uudelleen läpi hän löytää reseptilääkkeitä, kuminauhalla sidottuja setelikääröjä ja lompakon. Hän päättelee, että paikalta on lähdetty kiireellä. Lompakosta löytyy ajokortti. ”Kuvassa oli komea nuori mies, jolla oli […] päättäväinen leuka. Ajokortissa oli nimi Richard Daniel Starrett.” (21-23)

Seuraavaksi Starrett - tai pelkkä Danny - ilmaantuu lukijalle perheen näkökulmasta ja äidin muistoissa Dannyn lapsuusajoilta. Kukaan perheenjäsenistä ei ole uskoa tapahtumia todeksi. Heidän tuntemansa Danny on rauhallinen mies, joka auttaa muita heidän ongelmissaan. ”Danny on tämän perheen pyhimys”, jolle perhe on hyvin tärkeä ja yhteydenpito sen kanssa tiivistä. (28-32)

Sitten kuulemme, millaista autoa Starrett ajaa. (Tuolloin uusinta Chevrolet-mallia, Camaro Z-28:aa.) Tässä vaiheessa FBI julkistaa maanlaajuisen etsintäkuulutuksen miehestä, joka on aseistettu ja vaarallinen (32-33). Sitten siirrymme Starrettin vaimon ja pienen tyttären luo. Vaimoa haastatteleva FBI:n erikoisagentti hämmästelee ilmitulevaa puolisoiden suhdetta, sitä, kuinka usein vaimo on viime aikoina matkustellut kaukana sijaitsevaan lapsuuden kotiinsa. Vaimo kertoo, että mies on vaatinut sitä, on kuulemma halunnut vähän tilaa, ratkoa omia ongelmiaan rauhassa. Agentti yrittää selvitellä, onko liitossa ollut jotakin vialla, onko ollut uhkailuja tai väkivaltaa. Ei, ei mitään sellaista, vaimo vakuuttaa silmiään ällistyneenä räpytellen. Agentti jatkaa keskustelua rutiinikysymyksillä. Hänestä vaimo on kyllä sievä, mutta hieman yksinkertainen. Vaimo kertoilee, että hänen miehellään on American Express kultakortti, josta mies on hyvin ylpeä, ja poliittisesti kunnianhimoinenkin tämä on, republikaani, haluaisi ihan presidentiksi asti. Kenties tärkein asia, jonka agentti saa vaimolta tietää, on, ettei mies varmasti haluaisi vanhempiensa tai muiden perheenjäsentensä kuulevan tästä poliisiasiasta mitään. (33-36). Imago ja asema ovat Starretille siis erittäin tärkeitä, totuuttakin tärkeämpiä. Tai ovat ainakin olleet.

Naapureita haastatellaan ja tuttavia kuullaan. Starrett on ollut hiljainen ja pysytellyt paljolti omissa oloissaan, ei kuulemaa koskaan leikannut nurmikkoaankaan. Arvellaan, että hän vain taisi mennä sekaisin. Osa puhuu miehestä edelleen kauniisti: kiltti ja huolehtivainen isä, joka aina piti tarkkaa huolta avoautostaan. Uutiset puolestaan kertovat, että Starrett sopii tyypilliseen sarjaraiskaajan ja murhaajan porfiiliin: älykäs, pakkomielteinen rikosten uusimiseen nähden, vaikuttaa ulospäin normaalilta, naimisissa ja lapsia. Uutiset alkavat levitä, pelot kasvavat, sanat ja kuvat kiertävät. Uutisiin liimautuu kielteisiä huhuja: Starrettilla on kuulemma ollut vaikeuksia työssä ja kotona, ja alkoholiongelmakin miehellä kerrotaan olevan. Epäilykset kasvavat. Pian hänen uskotaan liittyvän jos jonkinmoisiin muihinkin rikoksiin. Miehestä tehdään kuulemma poliisin toimesta yhä iljettävämpi ja luonnottomampi. Starrett yhdistetään salatieteiden harjoittajiin ja saatananpalvojiin, huhutaan jopa, että paennut tyttökin oli hilkulla päätyä snuff-filmissä käytettäväksi uhriksi. Silloin Starrettin vanhemmat saavat tarpeekseen, ja tekevät parhaansa poikansa tahratun maineen pelastamiseksi. (38-40)

Vasta tässä vaiheessa Starrett itse ilmaantuu kertomukseen. Tutkan kanssa länteen kulkevaa liikennettä valvova Texasin poliisi rekisteröi kaaharin, ajaa tämän perään ja pysäyttää läheiselle pysähdyspaikalle sakkolapun kirjoittamista varten. Kuinka ollakaan, samalla pysähdyspaikalla on myös Chevrolet Camaro. Konstaapeli ihastelee autoa, ei vielä tiedä miesjahdista. Kaiken varalta hän haluaa varmistaa, ettei auto ole varastettu, ja lähettää keskukseen tiedustelun rekisterikilvistä. Kuluu hetki ja toinenkin. Lopulta hätäkeskus vastaa kiihtyneenä. Konstaapeli kutsuu apuvoimia. Sireeniä ja vilkkuja ei käytetä, ja Chevyä lähestytään sormi liipasimella kuljettajan puolelta. Konstaapeli hivuttautuu kurkistamaan ikkunasta niin läheltä kuin uskaltaa. ”Kuljettajan paikalla istui valkoihoinen mies, näköjään unessa.” Mies näyttää kuulemma juuri sellaiselta tyypiltä, jollaisten konstaapeli on aina kuvitellutkin tuollaisia Chevyjä ajavan: ”nuori, korkeasti koulutettu, komea, hyvin pukeutunut. […] [M]ieleen tuli välittömästi sana juppi, mies ei todellakaan ollut mikään tavallinen ’aseistettu ja vaarallinen’ –tyyppi. [Häntä] alkoi epäilyttää koko pidätys. Mies kuitenkin sopi hänen radioitse saamaansa kuvaukseen: ’29-vuotias valkoihoinen mies, ruskeat niskaan ulottuvat hiukset, siniset silmät, 180-senttinen, 75-kiloinen, leuka ajeltu´.” Konstaapeli herättää kuskin poliisin ohjesääntöjen mukaan. Mies herää heti, siristelee silmiään valoa vasten ja suojautuu kädellään sen loisteelta. Miehen käsketään nousta autosta kädet ylhäällä. Tämä on paljain jaloin, räpyttelee yhä silmiään. Hänelle luetaan oikeudet ja hänet laitetaan rautoihin. (40-43) Starrettin olemus hänen tekemiinsä rikoksiin nähden on niin odotusten vastainen, hänen hahmonsa niin kumaraan lyyhistynyt, hänen piirteensä niin ”herkät” ja olemuksensa ikäänsä nuorempi, hänen hiuksensa niin pörrössä, hänen nenänsä niin hieno ja kämmenselkänsä niin karvattomat, että Columbian piirikunnan poliisilaitoksen edustaja ei voi olla tuntematta jotakin odottamatonta: myötätuntoa (51).

Vasta nyt kuullaan ensimmäiset miehen omat sanat tässä kertomuksessa. ”Kyllä olen” - vastauksena henkilöllisyytensä vahvistamiseen pidätyksen yhteydessä - ”Ei”; ”En”; ”Se ei voi olla totta”, vastauksina konstaapelin rutiinikysymyksiin. (43)

Ensimmäiset Starrettin itsensä kirjoittamat sanat puolestaan kuuluvat: ”En halua tavata toistaiseksi ketään. Otan yhteyttä vierailijoihin myöhemmässä vaiheessa”. Ne on osoitettu hänen omille, tapaamista odottaville vanhemmilleen (53). Ensimmäinen ihminen, jonka kanssa mies käy keskustelua pidätyksen jälkeen, on hänen äitinsä, ilmeisesti siksi, että tämä niin sinnikkäästi pyrkii yhteyteen poikansa kanssa.

(Äidin ja pojan välisessä keskustelussa ei tietenkään kyetä käsittelemään pidätykseen johtaneita tapahtumia. Niinpä dialogi jää pinnalliseksi, ja mitä ilmeisimmin vanhan kaavan - äidin ja pojan suhdetta kuvaavan – toistamiseksi. Äiti haluaisi uskoa pojastaan parasta ja tukea tätä, mutta poika toppuuttelee ja vastailee tavalla, jota voi pitää lakonisena ja väsyneenä lohduttamisena. Asetelma tulee selväksi: mies on omaksunut roolinsa äidille mieliksi tekevänä ylpeydenaiheena, johon äiti voi luottaa. Mutta nyt, tietäessään, ettei mitään ylpeiltävää enää ole koska salaisuus on tullut julki, mies haluaisi vain olla satuttamatta äitiään yhtään enempää, saatella hänet vähin sanankääntein tiehensä. Mitä todennäköisimmin äidin läsnäolo vahvistaa miehen syyllisyyttä, tekee hänet yhä raskaammin tietoiseksi siitä pettymyksestä, joka hän on ihanteilleen - äidille - ollut. Äiti on pojalle pyhä ja edustaa kaikkea sitä, mitä ei saisi tahrata. Ja poika puolestaan on äidille sankari, edustaa kaikkea sitä, mikä on ehdottoman rakastettavaa, no questions asked. Hienoa. Mutta se ei saa miestä tuntemaan oloaan yhtään paremmaksi. Todennäköisesti - ja käytöksensä perusteella - hän kokee vahvasti, ettei enää ansaitse mitään hyvää, ja että äidin hyväksyntä ylipäätään koskee vain sitä osaa hänessä, minkä äiti tuntee. Se ei ole täydesti ja kokonaan häntä, Dannyä, joten sellainen hyväksyntä liukuu ohi, ilman, että siihen voisi tarttua. Mies on epäonnistunut yrityksissään pitää pimeytensä näkymättömissä, jossakin itse asettamissaan kurinalaisissa rajoissa. Hän on epäonnistunut olemaan äidin silmissä kunnollinen. Ei, äiti ei voi häntä tai tätä tilannetta auttaa huolimatta kaikesta rakkaudestaan ja hyvästä tahdostaan. Äiti on aina ihaillut ja uskonut parasta – eikä siksi näe häntä tai hänen todellisuuttaan. Ei kenties ole koskaan nähnyt. Äiti on hyvällä uskollaan ja sankarina ihannoimisellaan tullut asettaneeksi tavoitteet, joihin mies ei ole ylettynyt, mittasuhteet, joihin ei ole mahtunut. Silloin on kasvettava salaa, näkymättömissä, vaikka sitten sellaisilla tavoilla, joita on itsekin vaikeaa hyväksyä.) (67-70)

Syvemmälle Starrettin salaisuuteen päästään, kun löydetään hänen vuokraamansa varastotila. Sinne mies on koonnut elämänsä kiellettyyn ja salattuun puoleen liittyvän rekvisiitan. Varasto on täynnä kattoon saakka pinottuja pahvilaatikoita. Tilassa on myös ämpäreitä, säkkejä ja komero täynnä rojua. Ja mitä niistä löytyykään? Käsirautoja, sähköpistooli, piiska, kaulapanta, nahkahihnoja, eristysteippiä, kumipallo, starttipistooli, ammusrasia, poliisiradio ja hätävalo, peruukkeja, irtoviiksiä, metsästyspuukko, teräsleikkurit sekä laatikko, johon Starrett oli kerännyt salanimillään vastaanottamiaan kuvia alistetuista naisista. Varastoa käydään läpi päiväkausia. Aineistoon kuuluu lähemmäs tuhat kirjaa ja yli toistatuhatta lehteä, jotka käsittelevät alastomuutta, väkivaltaa, sitomista, seksiä, erotiikkaa ja kauhua, mutta erityisesti naisten alistamiseen liittyvää väkivaltaa (orjuutus, raiskaus ja seksuaalirikokset, vangitseminen, sadomasokistiset kidutustekniikat, prostituutio). Mukana on myös kirjallisuutta, joka koskee tieteellistä kiinnostusta aiheistoon, kuten kirjallisuutta sairaista fetisseistä, kidutuskuulustelusta ja teloituksesta, ruumiinavauksesta, murtautumisohjeista, rikollisuuden ehkäisystä ja rikostutkimuksista, naamioitumismenetelmistä ja raiskaajista, modernin kidutuksen tietosanakirja sekä pari teosta Ted Bundysta. Starrett on todella ajatellut asioita. Kokoelma sisältää myös kauhuelokuvien inhorealistisinta tuotantoa Teksasin moottorisahamurhaajineen. Poliisit nimittävät varastoa ”perversioiden runsaudensarveksi.” (63-66) (Tällaisen perusteella saadaan varmasti taas lisää hyvinä pidettyjä syitä paheksua ohjaajien kuten Quentin Tarantinon tuotantoa, tai roolipelejä.) Tästä voisi sanoa niin paljon, niin erilaisia asioita, etten toistaiseksi sano vielä mitään.

Uhrit – myös potentiaalisina pidetyt – käyvät yksi toisensa jälkeen kertomassa tarinansa poliiseille. Kuvio alkaa olla syyteharkintaa varten koottu.

Vain yksi pysyy hiljaa ja kateissa: viisitoistavuotias Jean Taylor McCrea.

Ja nyt, kun lähemmäs sata sivua on kahlattu läpi ja ollaan jo luvussa 23 ja kirjan toinen osa alkamassa, mies pääsee ensimmäisen kerran tarinansa alkuun.
”’Haluatteko tietää totuuden?’ sanoi Danny Starrett. ’Minä kerron teille totuuden’.” (85)

(to be continued)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti