Miehet kirjoissani2: MP3 - Alaston

Lähestyin kirjan kertomusta ja sen keskushenkilöä varmaankin melko tyypillisillä murhaajiin ja seksuaalirikollisiin liittyvillä ennakkoasenteilla. Kaikesta kiinnostuksestani ja hyvästä tahdostani - ja voisi kai sanoa että uskalluksestani - huolimatta sellaiset asenteet vain ilmaantuvat kuin tyhjästä, puskuroivat ja suodattavat luettua. (Kollektiiviset ennakkoluulot ovat omituisia. Ne vievät helposti mukanaan. Joskus se on toki hyväkin asia.) Olin kyllä utelias kuulemaan, mistä kaikessa sellaisessa kirjan kuvailemassa synkkyydessä voisi olla kyse, mutta samalla olin kielteisesti varautunut sen suhteen, mitä tulisin löytämään. Odotin suunnilleen pahinta. En siis oikein tiennyt, mitä kylmäverisenä pidetystä seksuaalirikollisesta ja murhaajasta odottaa muuta kuin sitä, ettei kukaan tavallinen ihminen helposti pysy elossa ja koskemattomana heidän lähellään. Ja sellainen on pelottavaa. (No, joskus pelko on hyvä suoja.)

Niinpä hämmästyin jokaisesta inhimillisestä piirteestä, jonka löysin. (Minua varmaan hämmästyttäisi huomata, että kylmäveristen rikollistenkin iho on lämmin, että heidänkin sydämensä lyö ja kyljet kohoilevat hengityksestä. Jotkut heistä jopa itkevät.) Lopulta ja kaiken kaikkiaan sitten huomasin, ettei Starrett ollutkaan kovin pelottava kaveri. (Tämä johtuu tietysti hyvinkin paljon etäisyydestä ja kirjan tavasta esittää. Mutta silti.) Hän on pelkkä ihminen. Sittenkin pelkkä ihminen, huolimatta ja ottamatta nyt kantaa siihen, millaisiin mittasuhteisiin hänen pimeytensä olisi saattanut levitä.

Minusta on kirjalta suuri ansio alleviivata hyvinkin pahana pidetyn rikollisen ihmisyyttä. Sellainen saa miettimään monia asioita. Esimerkiksi sitä, missä määrin minä ja me kaikki jaamme ihmisyytemme hänen kanssaan? Tai uskaltaisinko itse olla hänen seurassaan (hänen kaltaisensa seurassa) kahden kesken samassa huoneessa? Jos hänellä olisi ase? Missä menisi uskallukseni raja? Mitä se uskallus olisi, mistä se kertoisi? (Hyväksynnästä vai itsetuhosta?) Kuinka pitkälle uskalluksen rajaa voi venyttää? Joku raja varmasti on. Milloin se ylittyy niin, ettei enää kykene luottamaan toisen ihmisyyteen ilman varmistimia kuten rautoja, vartioita tai avoimia ovia pakenemista varten? Tai mitä pitäisi tapahtua, että sellaisista varmistimista voisi jälleen luopua? Kuinka paljon luottamus voi olla uskon asia ja sen varassa?

Entä ovatko toiseen ihmiseen kohdistetut epäluulot tai pakenemishalu - myös tällaisessa asiayhteydessä - korrelaatiosuhteessa omaan itseen: suhtautuuko ihminen samalla epäilyllä ja pelokkuudella omaan pimeyteensä - siihen jokaisessa ihmisessä olevaan, siihen, joka yleensä projisoidaan vääränlaisina ja vaarallisina pidettyihin, heihin, joita pelätään? Kertooko ihminen suhtautumisessaan pelkonsa kohteisiin siitä, kuinka hän suhtautuu itsessään oleviin tutkimattomiin syvänteisiin, sekä pelostaan, ettei voisi hallita niitä, luottaa niihin? Jos hän ei voi, voiko kukaan?

Mitä enemmän miettii ihmisen kykyä ymmärtää ja hallita itseään, sitä paremmin tajuaa ylittämättömiksi tarkoitettujen rajojen merkityksen - vaikka ne pitäisivätkin ihmisen erossa itsensä tuntemisesta. Mutta entä, jos ihminen kaikista peloistaan ja rajojen(sa) kunnioittamisesta huolimatta joutuu kohtaamaan itsensä syvästi ja pimeässä, ehkä sattumalta, ehkä tiedostamatta ja vähitellen, tai poikkeuksellisissa olosuhteissa? Silloin tuskin mikään on valmistanut häntä kohtaamiseen, sen ymmärtämiseen tai käsittelyyn. (Ja entä, jos kaikki tuntematon, se ihmisen pimeässä lymyilevä, ei sittenkään ole niin pahaa, jollaiseksi se uskotaan? Entä, jos juuri tuo usko vääntää tuntemattoman pahaksi ja rakentaa rajan - railon - ihmiseen itseensä? Ja entä jos juuri tuo railo vahvistaa varjon ja kirjoittaa sen nimen Pahaksi? Tuleepa tästä nimittäin mieleen myös Tessin tarina ja viktoriaaninen kuri.)

Tällaiset kysymykset ovat omalla tavallaan pelottavia. Joten ymmärrän hyvin, että paljon mieluummin sitä keskittyy eroavuuksien kuin yhtäläisyyksien etsimiseen itsensä ja rikollisen välillä; mitä enemmän pystyy eroavuuksia osoittamaan, ja mitä vahvemmin ja periaatteellisemmin nuo rikollisessa rajan yli menneet asiat epäihmisyydeksi - vähintään radikaaleiksi poikkeamiksi - tulkitsemaan, sitä kauemmaksi pahasta itsensä työntää (tai: sitä kauemmaksi pahan itsestään työntää). Ja jos abstrakti ja käsitteellinen todellisuus jättääkin erotteluja pohtivan ja jopa kyseenalaistavan eronteoista hämmentyneeksi, aina on se selkeä rikostodellisuus, kaikki se oikeasti tapahtunut vääryys, joka viime kädessä ja hyvin konkreettisesti erottaa muut ihmiset rikollisista. Viimeistään tähän voi nojata todistaessaan eroa. Identiteettiä, yhteisöön kuulumista ja sosiaalistamista, itsehyväksyntää (nykyään vallitsevin ehdoin) ja sen sellaista ajatellen tällainen eronteko on toki hyvin mielekästä. Mutta minusta edes rikostodellisuuden ei pitäisi riittää syyksi olla pohtimatta jaettua ihmisyyttä, olla yrittämättä ymmärtää mistä on kyse. Pohtiminen ei toki ole välttämätöntä, mutta silloin ei kai pitäisi turvautua helppoihin ja dogmaattisiin käsitesuojauksiin: 'sinä paha, minä hyvä'.

Starrettia ja hänen reagointejaan - tai näistä tehtyä kerrontaa - tarkastellessani keskityn Starretin ihmisyyteen, oletettuun ja ilmenneeseen. Pysähdyn tarkastelemaan häntä ja hänen ihmisyyttään kuulustelutilanteessa, ja toisinaan kuljen näistä pysähdyskohdista laajempiin kaariin, saman teeman alla tai muita mieleenjohtumia seuraillen.

Tämä kirjoitus – ja todennäköisesti myös muutama seuraava – tulee sisältämään paljon omaa filosofis-psykologista pohdiskeluani. (Paino filosofis-sanalla; lienen enemmän kallellaan siihen kuin psykologiaan, sillä sovellan psykologista tietoa melko vapaasti, sen dogmaattisten teorioiden systemaattisuudelle uskottomana.) Sikäli, että pohdiskeluni vaikuttavat raskassoutuisilta tai muuten vain mielenkiinnottomilta veivauksilta, jatkan kyllä varsinaista Starrettin tarinan kuljettamista pohdiskelujani seuraavassa kappaleessa. Tai sitä tai sitä seuraavassa. Oikeastaan tässä kirjoituksessa on hyvinkin pitkiä pätkiä ennemmin kirjan inspiroimaa pohdintaa kuin kirjan tarinassa pitäytymistä. Luonnollisesti kappaleiden yli saa vapaasti hyppiä. Feel free.

No niin. Starrett on siis saatu kiinni, ja hän on luvannut kertoa totuuden.

”Minä halusin olla kiltti hänelle”, Starrett kertoo luotaan paenneesta tytöstä. Miehen kuvaillaan puhuvan ennemmin itsekseen kuin vastailevan kuulustelijoille. ”Minä ostin hänelle vielä kahta eri jäätelöäkin. Minä kunnioitin häntä, koska hän on hyvä ihminen – ja minä kunnioitin myös hänen neitsyyttään. Minä olin huolissani hänestä, koska hän oli sairas […] Minä yritin saada hänet syömään, […] annoin hänelle appelsiinin ja vitamiineja.” Mutta kuulustelijat ovat kiinnostuneempia varsinaisen rikoksen käsittelystä: ”Kuinka usein te pakotitte [hänet] oraaliseen seksiin?” (86)

Vaikka Starrett on pidätyksen jälkeen kieltänyt esimerkiksi tuntevansa ketään Jean Taylor McCreatä, nyt hän haluaa puhua. Ehkä velvollisuudentunne, syyllisyys ja sovituksenhalu vievät voiton. Tai ehkei mitään taistelua niiden kanssa ole pidätyksen jälkeen edes ollut; ehkä ne ovat kaiken aikaa vain odottaneet, milloin Starrett saa koottua itsensä tunnustukseen. Ehkä siinä on muutakin. Todennäköisesti on. Mutta velvollisuudentuntoa ja syyllisyyttä ehdottomasti. Paljon. Starrett haluaa kertoa kaiken. Ilman asianajajaa. Hän ei edes yritä pelastaa itseään. Tai paremminkin: hän ei enää edes yritä pelata peliään. Ei ainakaan samaa peliä. Kerrotaan nimittäin, että Starrettin äänensävy ilmaisee, että hän, auliisti kysymyksiin vastaillessaan, tuntee tekevänsä poliiseille suurenkin palveluksen, auttavansa heitä (87). Tätä voisi pitää merkkinä siitä, että Starrett, kaiken hämmennyksensä jälkeen, ilmaisee jälleen omaa vanha itseään: hän ottaa auktoriteetin omiin käsiinsä eli tarjoutuu vapaaehtoisesti ja päättää itse. (Voi siinä olla tunnetta siitäkin, että tieto on valtaa - siis tavalla, jolla Francis Bacon tiedon ja vallan suhdetta aikanaan kommentoi – ja tarkoitti jotakin aivan muuta kuin Foucault satoja vuosia myöhemmin. Mutta ei siitä nyt sen enempää. Pysytään pääraiteilla.) On kuin Starrett myös haluaisi itse päättää omasta rangaistuksestaan, asetella niin sanotusti päänsä pölkylle: Starrett on puhelias jopa kuulustelua valvovien viranomaisten suositusten vastaisesti (85-86).

Onhan tämä kaikki omalla tavallaan kurinalaista, ja voi siinä nähdä myös pyrkimyksen luoda mielekkyyttä itselleen niissä poikkeusolosuhteissa, joihin elämä on ajautunut. Mutta ennen kaikkea: itse päättäessään ei tarvitse tuntea olevansa pakotettu, ei kenenkään muun pakottama. Starrett luopuu leikistä itse, haluaa rankaista itseään omaehtoisesti.

Kertomuksen mukaan Starrettia ei tarvinnut lapsenakaan pakottaa tai käskeä. Hän käski itse itseään, vaati itseltään asioita jopa pakkoneuroottisin tavoin (100-101). Tämä tieto johtaa ainakin minut miettimään: kasvattaako tällainen kurinalaisuus lapsessa jonkinlaista kaikkivoipaisuuden tunnetta, jollakin tavoin suhteetonta luottamusta omaan itseen, kykyihinsä hallita itseään ja toimintaansa? Siis sellainen, ettei kenenkään aikuisen tarvitse asettua hänen rajakseen ja kannatella hänen painoaan, näyttää, missä kaappi seisoo ja kumpi on vahvempi.

(Niin sanotulla kaapin paikan näyttämisellä en tietenkään tarkoita mitään väkivaltaan vivahtavaakaan, vaan vastuun omistamista lapsesta, lapsen puolesta; rajojen asettamista ja niistä vastuussa olemista siihen asti, kunnes aikuiseksi kasvaneen lapsen oma asema ja arvostelukyky mahdollistavat rajojen omaehtoisen asettelun. Laaja aihe, sitähän ei tällä voi kuitata, mutta heitin sen sekaan ranskalaisena viivana joka tapauksessa. Ja siis: tokihan kaikki pakottaminen on väkivaltaa per se, mutta tarkoitan tässä väkivallalla sellaista pakottamista, joka vahingoittaa kohdettaan fyysisesti tai psyykkisesti. - Mitä enemmän tätäkään väkivallan määritelmää miettii, sitä väkivaltaisemmaksi itsensä ja toiset tunnistaa. Meitä pakotetaan niin p*rk*leesti, milloin mihinkin, ja toisaalta ei itsekään voi elää aiheuttamatta kenellekään mitään psyykkistä epämukavuutta, siis elää koskaan pakottamatta muita hyväksymään milloin minkäkinlaisia oman tilansa haltuunottoja ja omana persoonanaan eksistoimista. Mistä sen tietää, millaista vahinkoa mikäkin pakottaminen lopulta aiheuttaa, huolimatta siitä, kuinka vähäisenä tai passiivisena väkivaltana pakottaja itse omaa toimintaansa pitää, tai kuinka suurta hyvää ajattelee sen palvelevan. Ajatellaanpa vaikka kasvatusta, jälleen kerran. Tai itsensä pakottamista. Niin että se kai sitten siitä vivahtamisesta. Me kaikki vivahdamme.)

Takaisin vielä lapseen. Itsestään vastuussa oleva lapsi kasvaa jollain tavoin virheellisesti tai suhteettomasti itsensä varaan, kokemukseen siitä, että hän voi itse valita, että valinta on hänen vallassaan. Samalla hän ehkä myös kasvaa kokemukseen siitä, ettei ole ketään, jonka vastuulle hän voisi jättäytyä, joka päättäisi hänen puolestaan ja rajoittaisi häntä. Myöhemmin, ehkä aikuisena valintoja tehdessään, sellainen voi kostautua. Silloin voi kokea, ettei ole ylempiä auktoriteetteja tai pakottavia rajoja. Silloin voi kokea, että riittää, kun pelaa yhteisillä/muiden säännöillä juuri sen verran, että muut ovat tyytyväisiä, juuri sen verran, että asiat pysyvät ainakin näennäisesti juuri sellaisina kuin muut odottavat ja haluavat. Mutta muuten saa mällätä vapaasti - kunhan tekee sen hallitusti niin, että se on poissa toisten katseista. Tällainen ihminen ei välttämättä näyttele osallistuessaan niin kutsuttuun yhteiseen peliin. Mutta tällainen ihminen saattaa erottaa hyvinkin vahvasti salatun (ja ehkä todellisemmaksi kokemansa) persoonan siitä persoonasta, joka pyrkii miellyttämään ja tekemään sen, mikä on muiden mielestä oikein. (Käyttäytymissääntöjen ja sosiaalisten taitojen hallitsemispyrkimysten takia jokaiselle tietysti tapahtuu tätä jonkin asteisesti. Kaikkihan me tiedämme, ettemme saa tulla juuri sellaisina kuin olemme.)

Tällä ajatusleikittelyllä on tosin se ongelma, etten tiedä, kuinka kukaan lapsi voisi olla niin "kiltti", ettei hänelle koskaan tarvitsisi osoittaa rajoja ja sillä tavoin kantaa vastuuta hänen puolestaan. Joten enpä tiedä, onko tämä kovin uskottava teoria sille, kuinka jonkinlainen kaikkivoipaisuuden tunne kehittyy. Luulisi nimittäin jokaisella lapsella olevan kokemuksia itseään vahvemmista auktoriteeteista, joille on alistuttava. Mutta kenties mainittu kaikkivoipaisuuden tunne, tai vähintään erittäin vahva voimallisuuden tunne, (jota kyky ylittää tiukasti kielletyt rajat edellyttää), ei vaadikaan totaalista kurin ja auktoriteettien puutetta. Suuret linjat tai ratkaisevat hetket riittävät. (Vahvankaan voimallisuudentunteen kehittyminen ei silti välttämättä ole huono asia. Onhan niitäkin rajoja, joita ihmisen vain on uskallettava elämässään ylittää, ja niitä rajoja, joita edes harvojen ihmisten olisi hyvä ylittää tai edes yrittää sitä - siis vaikka ns. kiellettyjä olisivatkin. Varmaa on, että jokainen tarvitsee edes jonkinlaista voimallisuuden tunnetta ja kokemuksen siitä, etteivät kaikki auktoriteetit ole häntä vahvempia. Muutoin ei voi olla tunnetta omasta auktoriteetista, joka on elämänhallinnan tunteelle välttämätön.) Noh, kokemus itseään vahvemmista auktoriteeteista ja niiden kyvystä kantaa lapsen painoa on lapselle joka tapauksessa tärkeä, paitsi sosiaalistamisen myös turvallisuudentunteen takia. Uhmasta ja satunnaistilanteista huolimatta lapsista on ihanaa, kun joku tietää ja sanoo mitä pitäisi tehdä ja kykenee johtamaan, ja huomata, että auktoriteettien kannattelukyky ei repeä uhmaan. Ihanaa se taitaa olla myös vastuuseen ja omaan painoonsa väsyneistä aikuisista.

(Kenties ihminen sadomasokismissa ilmaisee tätä kaipuutaan. SM-leikki on halua antautua itseään vahvemman armoille ja halua rankaisuun, sadismissa antavana ja masokismissa vastaanottavana osapuolena - ja antavana osapuolenakin ilmeisesti vastaanottamisen tarvettaan projisoiden: rankaisija rankaisee epäsuorasti itseään. Eihän se muuten tuntuisi hyvältä. Projektiivinen identifikaatio. Vähintään transferenssi. Kuinka muuten edes voisi kokea satuttavansa toista tai saada siitä itselleen mitään? Ja jos se kaikki on syvästi tyydyttävää, se ylettyy koskettelemaan syvimpiä tunne-elämän alueita, seksuaalisen eksistenssin keskeisimpiä alueita. Niin että en ihmettele ihmisen sadomasokistisia taipumuksia tai sitä, kuinka riippuvaiseksi sellaisen halun tyydyttämisestä voi jäädä. Mutta ajattelen, että pohjimmiltaan se on ihmisen kaipuuta vastata tyydyttämättömiksi jääneisiin rajojen tunnistamisen ja luomisen tarpeisiinsa, kirjoittaa tunne-elämäänsä tässä mielessä jääneitä epäkohtia uudelleen. Niinpä ajattelen, ainakin tällä hetkellä, että sadomasokismi voi ylläpitää ja edesauttaa tunne-elämän tasapainoa, kompensointia ja uudelleenkirjoitusta kun on. Ja ajattelen myös, että mikäli näiden tarpeiden täyttäminen johtaa…hmm, eheytymiseen, sadomasokistiset tarpeet haalistuvat. Mutta tämä on teoriaa. Käytännössä asia ei välttämättä ole näin yksinkertainen, siksi, että esimerkiksi sadomasokismi yhdistynee muuhun kompleksiseen psykodynamiikkaan. Vaikka en siis pidä ihmisyyden mutkia suoristelevasta pelkistämisestä, toisaalta en myöskään pidä asioiden mystifioinnista tai turhasta byrokratiasta. Sanotaanhan sitä myös: what is simple is true. Go figure.)

Niin tai näin, Starrettilla vaikuttaa olleen jo lapsuudessaan hyvin ankara ja vaativa yliminä, siis eräänlainen sisäistetty ankara kasvattajan ääni. Mutta todennäköisesi tarinoissa Starrettin kiltistä lapsuudesta on mukana myös sitä vanhempien ylpeyttä, joka on kiillottanut tummentumat tiehensä. Omanarvontunne helposti tarttuu siihen arvostetuimpaan ja mieluisimpaan omaa itseään koskevaan kerrontaan, josta identiteetti sitten rakennetaan.

Onpa Starrettin valinta tehdä yhteistyötä tarkoin harkittua tai ei, se lienee hänelle joka tapauksessa henkisesti mielekästä – puhumattakaan että avuksi virkavallalle, todettiinpa asia kuinka kyynisenä tai sarkastisena hyvänsä. Vapaaehtoinen myöntyminen yhteistyöhön tai omaehtoinen sinnikäs vaikeneminen lienevät ne ainoat tavat, joilla omanarvontunnettaan – tai ylipäätään koko identiteettinsä olemassaoloa - voi kuvitella kyseisessä tilanteessa ja kyseisissä olosuhteissa suojelevansa.

Mutta palataan kuulusteluhuoneeseen ja kysymyksiin paenneesta tytöstä.

Kuulusteluissa siis kysytään, kuinka usein Starrett pakotti luotaan paenneen tytön oraaliseksiin. ”En tiedä”, Starrett vastaa, ja tuntuu nyt havahtuvan siihen, mitä on tullut tehneeksi. Hän ilmaisee moraalisia tuntojaan, kertoo kokevansa että kertakin oli liikaa, ettei voisi kuvitella samaa kohtaloa omalle tyttärelleen. Hän haluaisi poliisien saavan kiinni kaikki hänen kaltaisensa rikolliset. ”Minä olen kuollut”, hän sanoo sitten. (85-86)

Kuollut? Tarkoittaako Starrett sitä, että niin karulta hänestä nyt tuntuu törmätä realiteetteihin? Vai sitä, että niin kaukana hän kokee olevansa siitä ihmisestä, joka hän kerran oli tai joka hän halusi olla? Sitä, ettei hänellä enää ole tulevaisuutta? Vai niinkö lamaannuttavasti valloilleen päästetty varjopuoli on tehnyt Starrettissa tuhoaan, ettei mies enää tunne elämänhalua itsessään, tai ei tunnistaa tai löydä omaa entistä, hyväksyttyä itseään mistään läheltään? Mies nimittäin vihjaa, ettei hänessä ole enää paljonkaan inhimillisyyttä jäljellä. (Palaan tähän inhimillisyyden katoamis-teemaan vielä. Se voi liittyä toiseenkin asiayhteyteen kuin siihen, jota nyt ensin käsittelen.)

Siis: ei enää inhimillisyyttä jäljellä? Niin pehmolta tai hyväuskoiselta kuin tämä ehkä kuulostaakin: en usko. Epäinhimilliseksi sammunut ei välittäisi, kuten Starrett välittää. Mutta entä jos hän vain näyttelee? Välittämistä näyttelevä ei reagoisi, kuten Starrett reagoi. (Palaan tähän myöhemmin.)

Tässä välissä voi olla aiheellista muistuttaa, että näkemykseni, joita tässä pyörittelen, käsittelevät kertomusta ja sen minussa provosoimia ajatuksia. Pohdiskeluni ovat siis kerronta- ja kertomusanalyysiä, enemmän tai vähemmän väljästi, eivät minkään sortin diagnosointia (joka jo käsitteenä on sangen ylimielinen, vähintään autoritaarinen, sellaista, minkä ei pitäisi kuulua yhdellekään yliauktoriteetille, ei varsinkaan kyseenalaistamattomana, ei edes terveydenhoitoinstituutiossa.) Starrettin tarinaa läpi käydessäni heijastan omaa käsitemaailmaani kirjan tapahtumiin ja sen kerrontaan. Kaikki mitä väitän, on aprikointia kirjan ja valitsemieni näkökulmien pohjalta. Kirjaa voitaisiin tulkita myös hyvin erilaisin tavoin, ja se, mitä itse olen väittänyt tai tulen väittämään, kyseenalaistaa. (Näin kaikille tulkinnoille voi tehdä. Kaikille.) Tietenkään en ole koskaan ollut missään tekemisissä Starrettin kanssa, joten en siis edes voisi mennä sanomaan hänestä tai hänen asioistaan oikeastaan juuri mitään. (Vaikka onhan kirjassa myös muutama hänen sanomisikseen väitetty sanakin mukana, edes käännöksenä.) Kaikesta huolimatta voin ruotia sitä, millaisia ajatuksia kirja minussa herättää. Siitähän tässä on kyse. So that you know.

Eli mitä minä tästä ns. kuolemisesta ja inhimillisyyden sammumisesta siis ajattelen?

Uskon kyllä, että juuri siltä – inhimillisyyden lakkaamiselta - Starrettista tuntuu. (Ja jokseenkin epäihmismäiseltä kaikki tapahtunut ja koko kuvio saa Starrettin tilanteineen varmasti myös ulkopuolisten silmissä näyttämään.) Mutta tunne ei ole koko totuuden tai todellisuuden mitta. (Tunne tai sen puute ovat oleellisia asioita, mutta tunne-elämän tapahtumat ovat paremminkin seuraus kuin syy. Niinpä tunne tai sen puute eivät suoraan ole tuo asiantila itsessään. Jos ihminen siis tuntee olevansa kuollut tai epäihminen, se ei välttämättä – tai edes yleensä - pidä paikkaansa. Ihmisen tunne-elämän pohdiskelusta joskus varmasti enemmän ja paneutuneemmin – jos löytyy kiva kirja teeman käsittelyyn.) Vaikka Starrett ei siis olisikaan kuollut tai sammumaisillaan, kylmä ja turta hän varmaankin on. Mikäli näin on asia, se on minusta ennemmin inhimillisyyden kuin epäihmisyyden merkki. (Tavallisimmillaanhan tunnekuoleminen on puolustusmekanismi, vähän kuin kuume, täysin inhimillinen silloin, kun ei uskalla tuntea, ei kykene tuntemaan vaikka tunnettavaa olisi. Esimerkiksi liian suuri suru tai liian pitkään jatkunut henkinen kärsimys kääntynee tunnekuoleman tunnuksi.)

Ajattelen, että kuoleman tai epäihmisyyden ilmaisussaan Starrett kertoo, ettei minätuntonsa eheyden - tai minätuntonsa koko olemassaolon varjelun - tähden voi käydä tapahtumia läpi nyt mukaan heränneellä moraalintunnollaan. Se on hyvin tuskallista ja vaikeaa. Miksi?

Noh, paljon pienemmistäkin asioista seuraa ahdistustiloja, moraalisia krapuloita. Joten periaatteessa jokaisen pitäisi tietää. Asioita, jotka ovat liian kiellettyjä, liian torjuttuja, liian paheksuttuja, liiaksi vastoin kaikkea ihannetta, hyviä tarkoituksia ja hyviä päämääriä - siis niin sanotusti liian pahoja - on hyvin vaikeaa hyväksyä tapahtuneeksi ja sulauttaa itseensä, omaan henkilöhistoriaansa ja identiteettiinsä, siis myöntää reilusti mitä on tapahtunut ja hyväksyä itsensä vielä senkin jälkeen, kokea, että muutkin hyväksyvät. (Yleensä eivät hyväksy. Yhteisön, jopa koko ihmiskunnan, ulkopuolelle hylkääminen henkisesti on minätunteelle hyvin järkyttävä ja tuhoisa kokemus. En syytä ketään, joka sellaista pyrkii välttelemään, en ketään, joka on kykenemätön myöntämään asioita, joiden varmuudella tietää hänet ulkopuolelle ajavan.) On epäinhimillistä edes odottaa, että kukaan sellaiseen myöntämiseen ja hyväksymiseen kylmiltään ja lämmittelemättä pystyisi. No koska.

Yleensä ihmisen identiteetti – oma minä sellaisena kuin sen itse tuntee ja tunnistaa – rakentuu asioista, jotka ovat yleisesti ihailtuja tai vähintään hyväksyttyjä tai ymmärrettyjä. Silloin toisenlainen, kielletty, aines – pahana, vääränä, sairaana, rikollisena, tuntemattomana pidetty – luo uhan (tunnetun) identiteetin olemassaololle. (Erityisesti tämä pitänee paikkansa hyvin kilttien, kunnollisten ja tunnollisten ihmisten kohdalla. Ihminen, jolla on niin kutsuttuja paheita, pieniä tummia varaventtiilejä, on todennäköisemmin tasapainoisempi kuin ihminen, joka on pyhä ja puhtoinen, periaatteissaan kurinalainen ja taipumaton.)

Pienet sivuraiteet tähän väliin.

Karu tosiasia on, ettei ihmisyys mahdu eettiseen hyvän ideaaliin. Sitä voi yrittää. Take your time. Uskon kyllä, että elämänsä voi elää eettisen hyvän periaatteiden mukaan, mutta usein ne tuppaavat muotoutumaan hyvinkin ideaaleiksi tai taipumattomiksi – ja mitä se tekeekään ihmisyydelle; minne ihmisyyden paino silloin laskeutuu? (Jos ihminen olisi huomattavasti ehyempi, kuin hänelle tällaisessa maailmassa eläessään edes on mahdollista, asia ei lienisi ongelma.)

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, ettei ihmisyys mahdu edes normatiiviseen, siis ns. normaalina pidettyyn ihmisyyteen sen länsimaisen määritelmän mukaan. (En viittaa tällä ainoastaan enkä edes ensisijaisesti etiikkaan.) Toisaalta normaalin käsite on onneksi tieteellisesti epäpätevä, joten siinä mielessä normaalia ei edes ole olemassa, jolloin sitä ei tarvitsisi edes problematisoida. Toisaalta ajatus normaalista elää vahvasti niin kutsutussa arkiajattelussa, siis tavoissa, joilla tavalliset ihmiset asioista arkisesti jutustelevat. Tilastollisia keskiarvojakin on, mutta keskiverto käyttäytyminen perustuu usein käsityksiin siitä, kuinka arkiajattelussa asioista ajatellaan: sellainen tekee toiminnasta yllättävän mekaanista ja ennakoitavaa, sillä kulttuuriset toimintamallit pureutuvat syvälle mieleen ja sen käyttämiin malleihin. Tästä ei kuitenkaan pidä johtaa sitä päätelmää, että ihminen sinällään olisi niin mekaaninen, kuin materialistisissa - ja siihen perustuvissa sovelluksissa, myös kognitiivisissa - käsityksissä ihmisen mielen toiminnasta usein oletetaan. Tavat ja ehdollistumat istuvat kuitenkin syvällä, ja totta kai biologiset reunaehdot asettavat omat rajoitteensa ja rasitteensa, joten siinä mielessä ymmärrän tilastolliset keskiarvot sekä ne ennustukset, joita tilastoista voidaan tehdä. Mutta henkilökohtaisesti haluan uskoa oikeuteen saada ja kykyyn voida elää inhimillisenä, mahdollisimman kokonaisena, jopa persoonallisena ihmisenä. Haluan uskoa kykyyn ja mahdollisuuksiin yksilöityä: vapauden mahdollisimman suureen astelukuun.

Äh, hypähdän tästä vielä pieneen noottiin, jonka haluan liittää ajatukseen vapaudesta.

Ymmärrän kyllä, että em. kaltaisen vapauden omistaminen on hyvin haasteellista, ellei mahdotonta, ihmiselle, jossa yhä asuu esimerkiksi tarve rajoittamisesta saatuun turvallisuudentunteeseen, siis ihmiselle, joka kaipaa sitä, että muut estävät ja rajoittavat häntä, siis olisivat hänestä vastuussa. Tämähän koskee suurinta osaa meistä: on ihanaa, kun joku välittä ja ottaa meistä vastuuta, jopa omasta puolestamme. (Nykyinen yhteiskuntamuotomme ruokkii ja suosii tällaista riippuvaisuutta, ja pitää jopa vääristyneenä tai häiriintyneenä 'jaetun vastuun' puutetta. Ei ihme, että puhutaan holhousyhteiskunnasta. Vapaus, sen saavuttaminen, omistaminen ja käyttäminen, vaikuttaa suorastaan utopistiselta.) Kärjistetymmässä tapauksessaan tästä holhouksesta tulee esimerkkinä mieleen Punaisen mekon Noora, joka ilmaisi kaipuutaan turvallisuuteen ja huolehdituksi tulemiseen toivomalla sitä, että joku estäisi häntä kipuamasta kaiteen yli ja pudottautumasta. Mutta kun nyt seksuaalirikollisen tarinasta on puhe, pohditaan teemaa sen kautta.

Minulla on se mielikuva, että monet seksuaalirikolliset – nekin, jotka eivät enää kykene penetroimaan muilla kuin teräaseilla – haluavat nähdä, kuinka pitkälle he pääsevät, ennen kuin heitä estetään. Jollakin kompleksisella tavalla - sen jälkeen kun ovat jo, ainakin joiltakin osin, saaneet tarpeekseen rajojen ylittelyistään siinä mielessä, ettei sellainen itsessään tuo enää mitään uutta ja nautittavan stimuloivaa heidän elämäänsä - he ehkä ovat jopa vihaisia niille viranomaisille, jotka eivät heille pärjää, eivät saa heitä tai heidän ajattelutapaansa kiinni – ja estä heitä. (Tässä voi nähdä projektion siitä vihasta, jota he tuntevat vanhempiaan tai muita kasvattajiaan kohtaan, heitä kohtaan, jotka olivat heistä vastuussa, mutta jotka eivät koskaan osoittaneet olevansa heitä suurempia auktoriteetteja.) Varmasti tällaisessa on runsaasti mukana myös sitä kolikon toista puolta: kaikkivoipaisuuden tunnetta. Mutta jos nyt oletetaan, että tällainen kuvio toistaa edellä kuvailtua lapsuudessa tyydyttämättä jäänyttä tarvetta siitä, että olisi itseä vahvempia auktoriteetteja. Silloin kaikkivoipaisuuden tunteen toinen puoli olisi halu tulla rajoitetuksi. Miksi tällaiset rikolliset muuten kiinnijäätyään niin usein ilmaisevat halunsa tulla pidetyksi lukkojen takana? Vain siksikö, että saavat ilmaista ruokaa ja katon pään päälle ja laitostuvat? Miksi he kuitenkin ennen pidätystään testasivat ja leikkivät loppuun asti sitä, kumpi on vahvempi, voimallisempi? (Tätä teemaahan populaarikulttuurin dekkarit usein toistavat.)

Mutta takaisin vähemmän rikolliseen seksuaalisuuteen sekä ajatukseen vapaudesta ja sen mahdollisuudesta. Voi siis olla, että esimerkiksi sitomisesta seksuaalista tyydytystä saavalle em. vapaus saattaa tuntua liian suurelta ja ahdistavalta tilalta. (Tästä tulee jälleen Punaisen mekon Noora mieleeni.)

No joo, tämä nyt on tällainen keskeneräinen ajatelma. (Pidän ajattelun vapaudesta. Tärkeää ei ole "ajatella oikein", vaan kyetä ylläpitämään ajattelunsa vapautta. Ilman sitä ei koskaan löydä mitään, oivalla itse tai ole vapaa soveltamaan. Sinä päivänä, kun ei enää uskalla ajatella vapaasti, on luopunut omasta arvostelukyvystään ja oikeudesta omaan, henkilökohtaiseen auktoriteettiinsa. Toki mahdollisuus ajattelunvapauteen on vain asteluku ottaen huomioon, mistä ajattelun kompetenssit rakentuvat, ja kuinka ideologista ja manipuloita ihmisen eläminen on. Eihän kukaan voi ajatella täysin "omin nokin" eikä mitään "aivan omaa". Mutta tämä on jo toinen tarina.) Jos jokin on varmaa niin se, ettei ihmisyys mahdu ajatelmaan tai edes niiden kokoelmaan. Ihmisyys on parhaimpiakin ajatelmia ja teorioita ristiriitaisempaa ja moniulotteisempaa. (Myös puheena olleessa Noorassa asui kaikesta huolimatta kaipuu hurjaan vapauteen ja kyky tekoihin, jotka ilmaisivat suurempaa vapautta, mihin useimmat koskaan pystyvät. Niin että esimerkiksi sitomishalu tai tarve tulla muiden holhoamaksi eivät sinällään kerro suoraan yhtään mitään kyvystä tai kaipuusta vapauteen. Voihan se olla niinkin, että vain vapaimmat pitävät sitomisleikeistä - jotta edes jostakin tulisi tyydyttävää hallittuna olemisen tunnetta. Selvää ainakin on, ettei se, ettei pidä sitomisleikeistä tai niitä harrasta, kerro mitään ilmeistä tai suoraa vapaudesta tai sen kaipuusta - onhan nimittäin melko kilttiä ja kunnollista olla perinteinen.)

No niin. Takaisin ajatukseen identiteetistä ja siitä, kuinka vaikea sen törmäys varjojen kanssa voi olla, ja kuinka identiteetti sellaista törmäystä vastaan suojautuu. Jos siis niin sanottu kielteinen ja kielletty aines - se pahana pidetty - pääsisi vapaasti, siis ihan kylmiltään ilman verryttelyjä, virtaamaan niin kutsuttuun parempaan ymmärrykseen (moraalisen tunnon hallitsemaan), ja tuo paha aines pitäisi noin vain tunnustaa ja hyväksyä, tämä tapahtuma lakkauttaisi (tuhoaisi) aikaisemmin hallinneen kunnollisen minän, tai se ajautuisi hyvin vaikeaan konfliktiin kielletyn aineksen kanssa sikäli, että ihminen yhä samastuu vahvemmin ns. parempaan puoleensa ja haluaa pitää siitä kiinni. Niin, tuhoutuisi tai ajautuisi konfliktiin siksi, että ihmisen sisäinen maailmanjärjestys, mielekkyys, on perustunut käsitykseen omasta minästä sellaisena, kuin sen on tuntenut, sellaisena, kuin se on hyväksytty. Ja jos perusta huojuu tai romahtaa, sehän on vaikea paikka, vaikeampi kuin moni suorin jaloin kestää. Siksi Starrettkin lamaantuu kuullessaan itsestään erään lääkärin diagnoosin: "narsistinen seksuaalisadisti", ja lamaannuksesta toivuttuaan vihastuu ja ryhtyy perustelemaan diagnoosia vastaan (200-201). (Mehän taistelemme kaikkia niitä itseämme koskevia määritelmiä vastaan, joiden tiedämme uhkaavan tunnettua itseämme, sitä minää, joka tiedämme olevamme. Aivan sama, ovatko uhkaavat määritelmät oikeutettuja vai eivät.) "En voi mitenkään kuvailla tuntemaani itseinhoa, itsevihaa. Minä olen hyvä ihminen ja sinä päivänä, kun en enää usko siihen, HÄN [Starrettissa oleva pahuus tai pimeys, 'varjo'] nielaisee minut kokonaan" (313).

Mitä kauemmin ihminen on kasvanut ns. hyväksi ihmiseksi, sitä vaikeampaa hänen on hyväksyä ns. pahuus omassa itsessään, oma varjopuolensa. (Juuri tästä syystä en lainkaan pidä perinteisistä kasvatusmenetelmistä, niistä tuhmuuden ulos hakkaavista tai ei-toivotut persoonan piirteet kuoliaiksi ignoroivista. Alice Miller kirjoittaa tästä paljon. Ihmisen varjoista sen sijaan kirjoittaa esimerkiksi James Hollis.) Mitä kielletympi asia tällaisen ihmisen olisi itsessään hyväksyttävä, sitä vahvempi on sen potentiaalinen uhka tuhota hänet. - Ja sitä suuremmat ovat defenssit.

Siksi Starrett sanoo, että hän on kuollut tai että inhimillisyys on hänestä pakenemassa. Siksi hän kertoo, että kysymykset aiheesta ovat hänelle tuskallisia. Mutta samasta syystä hän myös haluaa kertoa kaiken: hän haluaa samastua itsessään vielä vahvana olevaan hyvään, moraalisesti oikeamieliseen puoleensa. (Sitä, mistä tämä mahdollisesti johtuu, pohdin myöhemmin.) Niin kutsutusta hyvästä puolestaan hän ei ole edes seksuaalirikostapahtumissa täysin luopunut, päätellen ambivalentista suhtautumisesta uhreihinsa. Hänessä on ollut läsnä myös välittävä, empaattinen puoli. Näin minä asiaa tulkitsen. (Useimmissa ihmisissä, siis myös rikollisissa, on empaattinen puolensa, mistä syystä uhrit yleensä halutaan inhimillistää rikolliselle. Rikollisen empatia voi joissakin tilanteissa olla uhrin paras suoja, tai rikollisen itsensä kannalta paras keino moraalisen tunnon herättämiseen ja myöhemmän yhteiskuntakelpoisuuden palauttamiseen. Siksi kerrotan uhrin nimi, toistetaan sitä, puhutaan uhrin tunteista ja uhrin muusta elämästä ja elämänhalusta, ehkä halutaan vedota myös rikollisen omaan elämänhaluun ja muuhun elämään.)

Tunkeutuminen Starrettin persoonaan on yhtä väkivaltaista ja äkkinäistä kuin tunkeutuminen hänen kotiinsa etsintöjen yhteydessä. Starrettin kuulustelutilanteista tulee helposti mieleen pohtia: aiheuttaako ihmisen psyykelle peruuttamatonta vahinkoa tulla pakotetuksi kohtaamaan pimeytensä siihen valmistautumattomana, siis tavalla, jossa tuo pimeys pitäisi liittää omaan (julkiseen) identiteettiinsä kylmässä ja vihamielisessä kuulustelutilanteessa? Ja kun oletetaan, että tehdyt rikokset ovat varjoelämää, sellaista elämää, jota ihminen ei ole julkisesti elänyt ja jota itsekin - niin ristiriitaiselta kuin se kuulostaakin - moraalisesti paheksuu, ja jota moraalisesti oikeamielisempään tietoisuuteensa pakenee (tai jolta moraalisesti oikeamielisempi tietoisuus pakenee)? Ajatellaanpa jo sitä mattimeikäläisen tuntemaa syvää häpeää, jota koetaan, kun jokin salattu pahe paljastuu, ja vieläpä hyvin tuomitsevassa ja ylemmyydentuntoisessa ilmapiirissä, heidän edessään, joiden silmissä on aina halunnut olla ihailtu ja hyväksytty. "'Teidän ei olisi pitänyt katsoa sitä, Danny suutahti. Sitten hän nojautui taaksepäin tuolissaan ja risti käsivartensa. Ei tarvittu kouliintunutta psykiatria näkemään, että aihe oli arka" (315). Vai eikö sillä ole väliä, miltä pahantekijöistä tuntuu: omista tekosistaan puhuvat ja niistä joutuvat nyt vastaamaan, ja entä uhrit ja yhteiskunnallinen järjestys, sen vaatima kuri. Mutta entä, jos vangitut ja syytetyt itsekin kouristelevat kammottavien totuuksiensa edessä? Kaikkien kohdalla ei näin varmaankaan ole, mutta oletusarvoisesti yleensä on, sikäli että rikollinenkin on yleensä pelkkä ihminen.

Niin sanotut pahantekijät ovat usein siinä mielessä vapaata riistaa, että heidän ihmisarvonsa ja -oikeutensa monin tavoin kielletään - 'he eivät enää ole yksiä meistä muista' -, minkä seurauksena heitä kenties kohdellaan henkisesti hyvinkin julmasti. (Jo pelkkä henkinen ihmiskunnnan ulkopuolelle sulkeminen on sellaista. Puhumattakaan kaikista niistä eleistä, jotka vahvistavat viestiä.) Heidän päälleen "saa" niin sanotusti sylkeä, ja heihin "saa" kohdistaa kaiken vihansa ja inhonsa, etenkin sen, jota heidän teoistaan tuntee. Erityisesti, jos eivät osoita katumusta.

(Tällainen ei liene rakentavin lähtökohta, jos edes teoreettisena pyrkimyksenä olisi tehdä ihmisestä jälleen yhteiskuntakelpoinen. Yhteiskuntakelpoisen on esimerkiksi tunnettava yhteenkuuluvuutta muiden yhteisön jäsenten kanssa, solidaarisuutta ja hyväksytyksi tulemista. Mutta ehkä nyt puhun aiheesta, joista en mitään tiedä: toisaalta nimittäin, jos joku murhaisi minun rakkaani, humaanius olisi minusta varmasti kaukaa. Noh, olisi se kyllä kaukana silloinkin, jos joku edes varastaisi jotakin minulle tärkeää. Ainakin aluksi olisi. On hyvä, että rikollisten kanssa asioivat viranomaiset ja muut ihmiset, joilla ei ole henkilökohtaista kaunaa heitä kohtaan. Mutta kuinka pitkälle se riittää?)

Toisaalta kuulustelutilanne, jossa ihminen pakotetaan kohtaamaan oma varjokäyttäytymisensä ja varjopuolensa, voi olla myös hyödyllinen, ellei mikään muu kuin pakko voisi saada häntä niin epämukavaan tilanteeseen itsensä ja elämänsä kohtaamisessa. Mutta epäilen, että tällainen kohtaaminen vaatii muutakin kuin pakon; ainakin teoriassa ihanteellisinta lienisi mahdollisimman...hmmm, armollinen ilmapiiri.

(Pidätettyhän kuitenkin asettuu monin tavoin alastomaksi ja tuomiolle, ja alastomana - etenkin henkisesti alastomana - ihminen yleensä on erityisen haavoittuva, etenkin tuomiolla. Ja mitä tapahtuu, kun lyö lyötyä? Ei hänestä ainakaan parempaa ihmistä tule. Murretumpi ehkä, helpommin hallittava, kukaties. Onko se tärkeintä? Ja ehkä on niitäkin - varsinkin tunne-elämästään etääntyneitä - joita mikään kuritus ei laita ruotuun, vaan jotka motivoituvat entistä kiihkeämmin oikeustajuaan loukkaavasta kohtelusta - olipa heidän oikeustajunsa kuinka kiero hyvänsä ja perustuipa se millaiseen 'koodiin', johdonmukaisuuskäsitykseen, hyvänsä. Tällaisten ihmisten lyöminen tehnee heistä entistä turrempia, entistä kovempia, entistä pahempia - ja työntää heidät yhä etäämmälle moraalisesta tunnostaan, kyvystään solidaarisuuteen ja empatiaan muita ihmisiä kohtaan.)

Toisaalta pakko voi olla niin vaikea ja psyykkisesti mahdoton tai vahingollinen, että pakko vain pahentaa eroa varjoon, personoi sen yhä itsenäisemmäksi ja etäisemmäksi muusta persoonasta. Tavalla, jolla rikollista ja hänen rikoksiaan käsitellään, vaikuttanee paljonkin siihen, mitä kaikesta seuraa.

Myös oikeuspsykiatri Robert Stromsin näkemyksestä löytyy jotain samansuuntaista edeltävään pohdiskeluuni nähden; hänen käsityksensä perusteella väkivaltainen ja kömpelö psyyken kohtelu - kuulukoonpa tuo psyyke vaaralliselle rikolliselle tai ei - voi olla kohtalokasta, tuhoisaa. "[Storms] oli istunut satoja kertoja tässä tai samanlaisessa tuolissa [oikeudenkäynnissä]. Mutta katseli hän sitten täynnä olevaa oikeussalia, valamiehistöä tai vain tuomaria ja muutamaa lakimiestä, hänellä oli aina samanlainen pahoinvoipa tunne.[...] Kompelön työkalun (psykiatrian) käyttö vieläkin kömpelömmän työkalun (oikeuden) ohjaamiseen korjattaessa niinkin herkkää ja hienovaraista organismia kuin ihmisen psyyke oli epäonnistumaan tuomittu toimenpide - joka todennäköisesti tappaisi potilaan." (289-290)

Niin tai näin, Starrettin omia muistiinpanoja lukiessaan on helppoa huomata, että hän pakenee yhä syvemmälle henkilökohtaisiin käsityksiinsä (kuvitelmiinsa) juuri niissä asioissa, joista kiinni pitäminen on hänen henkiselle olemassaololleen elinehto.

(Toisin kuin on ilmeisesti oletettu, hän ei - luetunymmärtämiseni mukaan - taistele voittaakseen väittelyä siitä, mitä on tapahtunut, ollakseen tulematta tuomituksi, vaan ollakseen katoamatta itseltään. Tästä kertoo jo sekin, ettei hän ole rangaistuksista tai kuolemisesta, niiltä välttymisestä, oikeastaan edes kiinnostunut. Hän jopa haluaisi kuolla. Starrett näyttää kaikkein eniten haluavan ainoastaan tietää muiden uskovan, että hän on ihminen, ettei hän ole (kokonaan) paha. Ja hän haluaisi tietää, että häntä uskotaan, kun hän kertoo rakastaneensa Jean McCreata, Jeannietä. Tämä on hänelle tärkeämpää kuin muu, esimerkiksi fyysinen olemassaolo.)

Starrettista on uskomatonta ja erittäin tuskallista kuulla, millaiselta epäihmiseltä hän muiden silmissä vaikuttaa, varsinkin nyt, kun hänen omakin uskonsa omaan ihmisyyteensä on hiipumassa. Hän ei voi luopua itsestään, ihmisyydestään. Koska murhaajia ei turhia ymmärrellä, Starrettille tapahtuu, kuten edeltävän perusteella ennakoitua: hän alkaa suojella itseään hukkumasta ja itse ymmärtämäänsä mielekkyyttä katoamista. Niinpä hän hakeutuu siihen lohdutukseen, jota kukaan muu ei voi tarjota tai tukea: vaikka Starrett alussa myöntää murhanneensa Jean McCrean, tunnustus vaihtuu kuvitelmaan siitä, ettei murhattu ollutkaan Jean, ja myöhemmin vakuuttuneisuudeksi siitä, että Jean on yhä elossa, aluksi fyysisessä todellisuudessa, sitten jossakin merkillisessä välitilassa, johon muut eivät tunnu uskovan. (Tässä Starrettin psyyke tuntuu koskettelevan Orfeuksen myyttiä, tai myyttiä sielujen vaihtokaupasta. "Hyvää syntymäpäivää, Jeannie. Missä sinä olet? Oletko sinä jo kotona? Minä voin tuskin kestää tätä?" [...] "Voimaa saadakseni kuiskin Jeannien nimeä samalla kun viilsin itseäni. Minä pelkäsin kuolemaa, mutta olin valmistautunut. Ei ollut enää muuta tapaa palauttaa häntä kotiin[...] Jos me emme voineet olla maan päällä yhdessä, niin minä lähtisin täältä, jotta hän voisi palata takaisin. Mutta minun täytyy odottaa vielä vähän ennen kuin onnistun siinä. He eivät antaneet minun paeta tästä maanpäällisestä helvetistä niin helposti", 331-333.) Mies parka.

Toki, ei ole sanottua, ettei tämä olisi tapahtunut aivan huolimatta siitä, millä tavalla asiat viranomaisten kanssa käsiteltiin. (Ammattitaidollahan ne joka tapauksessa varmasti käsiteltiin. Ei kai muu tuon mittaluokan käsittelyissä kai olisi mahdollistakaan.) Särö ja tilanteen kohtaamisen vaikeus olivat viime kädessä Starrettissa itsessään. Tästä huolimatta minusta olisi kiinnostavaa tietää, mitä olisi tapahtunut, jos. Jos Starrettin ei olisi tarvinnut niin kovasti keskittyä henkisen olemassaolonsa puolustamiseen ja suojelemiseen.

No, ehkä koko asiayhteys tekee tällaisen pohdinnan absurdilta kuulostavaksi. Sehän nimittäin on varmaa, ettei pidätystä tehdä kenenkään rikollisen eheyttämiseksi, vaan hänen jo tekemiensä rikosten tuomitsemiseksi ja uusien estämiseksi. (Ja voihan olla, ettei vakavakaan rikollinen käytös johdu ollenkaan aina mistään eheytymistä vaativasta asiasta tai ominaisuudesta. Joskus rikollisen valinta on yksinkertaisesti esimerkiksi eettinen.)

Entä onko Starrett paha? Onko hän syntynyt pahana? Onko pahuus mielekäs käsite ihmisyyden ymmärtämiseen? Puhun mieluummin varjosta tai varjoista. Kaikilla ihmisillä on varjopuolensa. Kaikissa ihmisissä on varjoja.

Niin kutsutun varjon liukuminen ihmisessä hallitsevaan asemaan lienee aina vaiheittaista. Kenestäkään ei tule ns. pahaa yhdessä yössä. En myöskään usko, että kukaan syntyy pahana. En tiedä onko näin, mutta uskon niin.

Vaiheittaisuus-väittämään nähden ei ole ihme, että teoriat rikollisesta käytöksestä raskautetaan synkillä ennakkoluuloilla, ja että rikos, joka on seurauksiltaan vakava ja johon liittyy pakkomielteinen toisto, johtaa rankaisemaan ennemmin mahdollisuudesta rikoksiin kuin jo tapahtuneista rikoksista (niistäkin toki). Esimerkiksi murhaajien henkilöhistoriasta löytyy ensin eläinten kidutuksia ja tappoja. Kenties tällainen toiminta on oman tuskan projektio, kenties halu tulla satuttamattomaksi "eläinuhrien" välityksellä: silloin inhimillinen tuntoaisti tapetaan vähitellen. Tavallaan ihminen siis murhaa ennen kaikkea itseään. Jokin saa hänet hylkäämään itsensä sillä tavalla – vaikka hän ei tätä itsensä hylkäämiseksi osaisikaan käsittää. Jollain tavalla hän varmasti kokee tekonsa mielekkääksi, kokee sen ehkä tyydyttävän tunne-elämänsä tarpeita. Miksi hän muuten sitä tekisi? Tekeekö tällainen ihmisestä pahan tai epäihmisen? Joka tapauksessa tunteiden ja inhimillisyyden sammuttamisenkin voi nähdä psyyken kannalta mielekkäänä silloin, kun ne aiheuttavat pelkkää kärsimystä. Ei ihme, että monilla murhaajilla on tuskainen henkilöhistoria taustallaan. Toisaalta oma lajinsa on rikollisuus, joka on satunnaista ja sen kummemmin motivoimatonta, rikollisuus, jota tehdään ilman mitään erityisiä rikoksen tekijän tunnistamia tai kokemia tarpeita, tyyliin: just because. Mutta kai kaikelle joku syy on. Ajattelen mielelläni niin. Sellainen usko on mielekästä.

Ihmisen ei välttämättä tarvitse kohdata varjopuoltaan, siis integroida sitä osaksi itseään ja elämäänsä. Sellainen lienee yhtä paljon mahdollista, kuin elää elämänsä eettisen hyvän ideaalin mukaan. Mutta jos varjo kuitenkin pääsee tällaisen ihmisen elämään, äkisti tai esimerkiksi siten, ettei hän pysty vastustamaan varjon kutsuja ja tarpeita vaikka ei voikaan niitä hyväksyä, silloin on olemassa vaara: varjon itsenäistyvä elämä. (Hyvä ihminenhän ei voi toteuttaa varjoaan eikä täyttää sen tarpeita "omana itsenään".) Vähintään nuo ilmaantuvat varjot horjuttavat entistä maailmanjärjestystä ja identiteettiä, ja ne joutuvat murrokseen. Hyvässä tapauksessa näin käykin. Lisäksi: varjohan ei aina tarkoita rikollisuutta. Esimerkiksi viidenkympin villitystäkin - tai mitä tahansa psyykkistä remonttia - voi pitää eräänlaisena varjopuolensa kohtaamisena.

Varjoon ja sen itsenäiseen – siis muuhun persoonaan integroitumatta jääneeseen - elämään liittyvä vaara on dissosiaatio. (Koska tämä on psykologista peruskauraa, puhun tästä ilman viitteitä, yleistietona pitäen. Samoin olen tehnyt muidenkin psykologiasta sovellettujen yleistietojen kanssa läpi kirjoitukseni.) Dissosiaatio tarkoittaa minätunteen etääntymistä, yleensä torjutuista persoonan osa-alueista (tai teoista tai tapahtumista). Pahimmillaanhan tällainen etääntyminen johtaa koko persoonan ulkopuolelle etääntymiseen. Silloin ihminen ei enää ikään kuin samastu itseensä, tunnista itseään (tai edes kehoaan). Tämä voi johtaa niin sanottuun itseltään katoamiseen tai sivupersoonien ilmaantumiseen: kielletyt persoonan puolet, joiden olemassaoloa ei kuitenkaan voida lakkauttaa, alkavat toteuttaa itseään yhä omaehtoisemmin. (Tämä ei tietenkään ole koko totuus dissosiaatiosta. Sitä tapahtuu eri tavoin, eri yhteyksissä ja eri syistä, ja usein silloin, kun psyyke järjestelee itseään tavalla, joka on tuskallista ja uhkaa eheydentunnetta. Silloin dissosiaatio tavallaan ylläpitää minuuden eheydentunnetta etääntymällä "järjestelyprosessista" - mutta aikaansaa epätodellisen tunnun omasta olemassaolosta. Käsittelemässäni yhteydessä olen siis liittänyt dissosiaation käsitteen vain varjopuolen ja rikollisen käytöksen yhteyteen.)

Tavallaan tätä - dissosiaatiota - voisi pitää vakavan rikollisuuden yhteydessä hyvänäkin merkkinä. Sillä jos ihminen mielihyvin samastuu kokonaan varjoonsa – itsesäilytysvaistoa ja oman minätunteen olemassaolon suojelua sekin – hän niin sanotusti tunnustaa pimeyttään. Silloin joutunee sammuttamaan inhimilliset tuntonsa, etääntymään siitä tunne-elämästä, jota kasvatuksen ja kulttuurin mukana tullut moraalikoodi – tieto oikeasta ja väärästä – hallitsee. (On ristiriitainen mahdottomuus pitää samanaikaisesti kiinni moraalikoodin hallitsemasta tunne-elämästä ja varjopuolellaan elämisestä. Silloin häviää vähintään johdonmukaisuus. Ja jos mieleltä katoaa johdonmukaisuuden tunne, mielekkyys, mieli ajautuu kaaokseen.) Siksi ns. pimeät ihmiset eivät ollenkaan välttämättä ole niin sanotusti hulluja.

(Kylmiä ja pelottavia he varmasti ovat, mutta etääntyminen moraalikoodin säätelemästä tunne-elämästä – ja samalla yleensä koko tunne-elämästä, itseä ja muita ihmisiä koskevasta - ei silti sammuta järkeä. Tai no, mitä ikinä nyt sitten 'järkenä' pidetäänkään. Mutta johdonmukaisuus tunnekuolleillakin lienee. Kuinka sellainen ihminen kokee tarpeensa? Kuinka hän tyydyttää niitä? Mitä aistiminen silloin enää on? En osaa teoretisoida sillä, kuinka puhtaana tämä ilmiö olisi mahdollinen tai millainen tämä ilmiö edes on, sillä ihmisymmärrykseni ei taivu tajuamaan, kuinka ihminen pystyisi lopullisesti elämään ilman tunne-elämäänsä. Sellainen ihminen lienee yhtä kuollut kuin aivokuollutkin on: keskeinen osa siitä, mikä tekee ihmisestä elossa olevan ja toimintakykyisen, on lakannut. Mutta kai koomasta sentään voi herätä. En tosin tiedä, mikä tunne-elämältään kuolleessa sellaisen koomaheräämisen voisi saada aikaan. Kaipaavatko he edes sellaista heräämistä? Jos, silloin lienee vielä inhimillisyyttä jäljellä? Mutta kuinka heräämistä, tai mitään muutakaan, voi kaivata ilman tunteita? Ovatko tunteet ja tarpeet pelkistyneet tunnekuolleessa mekaanisiksi ja kehollisiksi? (Sellaisiksi ne pyrkivät pelkistymään myös lyhyissä tunnekuolemissa. Siksi joillekin ihmisille kipu on ystävä, sellainen, joka vielä kertoo ihmisen olevan elossa, olemassa.) Luulisi, että jos mieli on elossa, on edelleen ainakin abstrakteja tarpeita, älyllisiä tarpeita. Miltä ne tuntuvat ilman tunteita? Ei, en ymmärrä, kuinka mieli voisi toimia ilman mitään suhdetta tunteisiin ja tunne-elämään. Jonkin tyhjiönhän kadonneet tunteet lienevät jättäneet jälkeensä funktioihin, joita yhä on toteutettava jotenkin. En tiedä. Minun ihmiskäsitykseni lähtökohtana on tunne-elämän olemassaolo. En pääse sen asian ohi. En voi pohtia ihmisyyttä ottamatta kantaa myös ihmisen tunne-elämään.)

Takaisin Starrettiin. Kun salaisuus tulee julki, varjokin lehahtaa näkyviin. (Sen on pakko.) Starrett puhuu siitä ehkä ensimmäistä kertaa julkisesti. Se on synkkä varjo, ahdistava. Starrett puhuu siitä toisena persoonana, se on ”Hän”. ”Hänellä” on oma tahto ja hän on kovamielisempi kuin Starrett itse: ”’Tiedättekö, HÄN on hyvin pirullinen’, Danny varoitti. ’Mutta ei HÄN ole mikään raivohullu eläin. HÄN on kylmä, tunteeton, rationaalinen eläin.’ Danny sanoi, että HÄNELLÄ oli suden silmät” (315). Mitä enemmän Starrett auttaa poliiseja, sitä lähemmäs (takaisin) hän pääsee moraalisesti oikeamielistä itseään ja yhteiskunnan hyväksyntää - ja sitä kauemmas varjostaan, ellei pakkotilanne tule johtamaan sen intergoitumiseen muuhun persoonaan.

Kirjassa ollaan sitä mieltä, että tämä ”Hän” on tiedostamatta ruumiillistettu siveetön puoli. Edeltävän pohdiskeluni perusteella voi päätellä, että valitsemani näkökulma mukailee tätä käsitystä. Mutta Starrettille itselleen ”Hän” on joku muu, toinen tietoisuus, joka myös puhuu Starrettille. (315-316.) Hyvä on. Teorioita kyllä löytyy. Jätän pohdinnalle avoimeksi esimerkiksi sen mahdollisuuden, että ”Hän” voi olla vaikkapa ns. intruder (suom. tarrahenki), joka Starrettin auraan on vuosia sitten hakeutunut, ja taivutellut Starrettin lopulta kanssaan selkeämmälle taajuudelle ja itselleen kuuliaiseksi – onhan eetteri tai nk. astraalitaso täynnään kaikenlaista. Mutta tämäkään tulkinta ei tee tyhjäksi sitä oletusta, että Starrettissa itsessään on täytynyt olla jotakin, mikä mahdollistaa ilmiön. Se puolestaan voi rajatussa teoriatilassa – joka on hyvin laaja - olla melkeinpä mitä tahansa. Niinpä myös varjoteoria pysyy kuvioissa mukana. Painotan varjoteoriaa.

Kuka tai millainen ”Hän” sitten on? Mitä "Hän" tekee?

Jestas, tästä tulee pitkää tekstiä. Enkä ole vielä päässyt edes kuulusteluhuoneessa kerrattuihin asioihin, paenneen tytön tai Jean McCrean kohtaloon tai siihen, kuinka Starrett uhriensa kanssa toimi. Parempi pätkäistä tästä välistä. Jatkan piakkoin.