tiistai 5. lokakuuta 2010

Miehet kirjoissani2: MP4 - Shadowland

Takaisin kuulusteluhuoneeseen.

Kertoja oli kaikkiaan viisi”, Starett vastaa. ”[M]utta sieppauksia vain kolme.” On ollut tyttö Columbian pohjoispuolelta, yksi Atlantan pohjoispuolelta toinen eteläpuolelta, yksi Charlestonista, ja lopulta viimeisin, tyttö Georgiasta. Poliisien hengityksen kerrotaan salpautuvan tunnustuksesta, jo siksi, että se tekee suuren osan parhaillaan meneillään olevasta selvitystyöstä turhaksi. Starrett jatkaa tunnustustaan, kertoo käyneensä Lexingtonin piirikunnan alueella, koska se on toisessa osavaltiossa ja tarpeeksi kaukana hänen kotoaan, silti hyvien yhteyksien päässä. Hän jatkaa toimintansa selostamista, kertoo joskus ennen yhteydenottoaan (uhriin) tarkistavansa paikat, joskus taas menevänsä suoraan asiaan. Kaikki tämä on vienyt tietysti paljon aikaa, mutta mahdolliset poissaolonsa työstä hänon selittänyt sairastumisella. Vaimo puolestaan on tapausten aikana ollut lähetettynä kauaksi sukuloimaan, joten hänelle ei ole tarvinnut selittää mitään. Tunnustuksessa Starrett myös kertoo kuvanneensa muitakin uhrejaan videolle, mutta hävittäneensä nauhat. (87-89)

Poliiseilla on jo hallussaan ainoa jäljellä oleva videotallenne. Tuota kidnappauksesta jälkeen jäänyttä todistusaineistoa tutkiva viranomainen on kuulemma iloinen siitä, ettei vastaavaa aineistoa ole yhtään enempää - jotta hänen ei tarvitsisi katsella sellaista. (Tämä on mielestäni hieman mustavalkoinen asenne viranomaiselta kyseisessä asiayhteydessä, ja kertoo selkeää kieltään henkilökohtaisista tarpeista tehdä moraalisia erontekoja suhteessa rikolliseen. Kysyä voi, kuinka pätevää rikostutkintaa sellaisesta seuraa. Toisaalta: kenties rikostutkinnan tarkoitus ei pohjimmiltaan edes ole 'ymmärtää asioita', vaan rankaista väärintekijöitä, niitä, jotka poikkeava normista liikaa, ja todistaa se.)

Nauhalla, jonka viranomainen on laittanut pyörimään, näkyy lähikuva suusta ja peniksestä. Suihinotto on kuulemma loputtoman pitkä. "[S]e jatkui ja jatkui ja jatkui." Nauha pyörittää samaa tapahtumaa viisikymmentä minuuttia, eikä missään näy edes asetta.

Mutta sitten kuva vaihtuu, ja viranomainen näkee ruudulla miehen ja naisen. He ovat Sarrett ja häneltä sittemmin paennut tyttö, ja he istuvat sohvalla hämärästi valaistussa olohuoneessa. Taustalla soi heavymetal. Tyttö näyttää "täysin traumatisoituneelta, pelokkaalta, vihaiselta, masentuneelta ja synkältä." Hän pitää päänsä painettuna ja katseensa lattiassa, vavahtaa aina, kun Starrett vain liikahtaakin. Starrett itse käyttäytyy kuin olisi vain huonoilla treffeillä, vaikuttaa hieman vaivaantuneelta mutta muuten huolettomalta. "Millaista pizzaa sinä haluat?" Mikään hänen käytöksessään ei kuulemma vihjaa, että hän olisi juuri kaapannut ja raiskannut tytön. Viranomainen "ei olisi voinut toivoa selvempää merkkiä siitä, että tuossa miehessä ei ollut kaikki kohdallaan." (314-315)

Starrett kertoo tapauksesta hyvinkin seikkaperäisesti, etenkin vielä myöhemmin siihen muisteluissaan palatessaan. Kuinka juttu siis alkoi ja eteni?

Starrett kertoo nähneensä ilmoituksen myynnissä olevasta vesisängystä ja arvelleensa, että sellaisen omistajan täytyi olla nuori. Hän oli soittanut ilmoituksessa mainittuun numeroon. Sieltä oli vastannut tytön ääni, ja tyttö oli antanut hänelle ajo-ohjeet. Sama tyttö otti Starrettin ovella vastaan ja päästi hänet sisään. Mies oli pyytänyt saada käyttää kylpyhuonetta, mutta sieltä tullessaan vetänyt aseen esiin. Hän oli kertonyt tytölle, että kaappaisi tämän lunnaita vastaan. (Se oli sepitettä.) Starrett oli taluttanut tytön autolle, käskenyt tämän mennä takaistuimelle ja vetää huovan päälleen. Starrett ei ollut halunnut tytön näkevän, minne he olivat menossa. Mies oli vienyt tytön kotiinsa. Siellä hän oli kahlinnut tämän nilkoista ja sulkenyt komeroon. Hän oli siivonnut asunnosta pois näkyviltä kaiken, minkä avulla tyttö voisi jäljittää hänet. Lopulta hän oli päästänyt tytön komerosta, kertonut, ettei halunnut satuttaa, kysynyt, halusiko tämä syötävää tai juotavaa. Ei ollut halunnut. Starrett oli sanonut haluavansa seksiä. Tyttö oli sanonut mieluummin kuolevansa. Yön he olivat nukkuneet samassa sängyssä. (167)

Seuraavana päivänä Starrett oli pyytänyt tyttöä pelaamaan kanssaan korttia. Siihen tyttö oli suostunut, kuulemma hymyillytkin muutaman kerran. Silloin Starrett oli kysynyt, ottaisiko tyttö juotavaa, tarjonnut winecooleria. Mutta tytöllä ei ollut kuulemma ollut jano. Starrett oli sanonut uudelleen haluavansa seksiä. Tällä kertaa hän oli laittanut videokameran päälle ja pakottanut tytön oraaliseksiin. Sen jälkeen he olivat taas pelanneet taas korttia. Mutta tyttö oli ollut hyvin järkyttynyt. Starrett oli yrittänyt lohduttaa tätä. Tyttö oli kertonut olevansa neitsyt. Starrett ei ollut pitänyt tyttöä enää kahleissa, ei muuten kuin nukkuessaan tai kaupassa käydessään. Sitten tyttö oli alkanut valittaa vatsaansa, ja Starrett oli sekoittanut hänelle lääkettä, tarjonnut hedelmiä. Starrett kertoo tytön seuraavien päivien aikana suostuneen seksiin pariin kertaan. Mutta tyttö ei ollut syönyt, ja Starrett kertoo huolestuneensa. Hän oli tehnyt tytölle kanapataa, mutta tämä oli oksentanut sen. Sitten hän oli ehdottanut tytölle kuumaa kylpyä tai suihkua, sanonut sen helpottavan oloa. Tyttö oli totellut. Tytön tultua suihkusta Starrett oli sanonut hänelle, että tämä tarvitsisi jotain elimistöönsä, että hänen pitäisi juoda. Jäätelö kuulemma kelpaisi. Starrett oli lähtenyt ostamaan sitä. Sen syötyään tyttö oli yhä ollut surullinen, ja Starrett kertoo, että hänen sydäntään oli särkenyt. Hän olisi halunnut nähdä tytön hymyilevän, oli luvannut 300 dollaria siitä hyvästä. Tyttö oli hymyillyt ja Starrett antanut rahat. Sitten he olivat taas pelanneet, ja yhtä peliä tyttö oli alkanut pitää kivana. Starrett kertoo alkaneensa pitää tytöstä. Hän oli antanut tämän katsoa saippuaoopperoita. Lopulta tyttö oli alkanut kysellä, milloin pääsisi kotiin. Starrett kertoo, että oli päättänyt viedä hänet seuraavana lauantaina takaisin. Mutta sitten Starrett oli muuttanut mielensä, päättänyt pitää tyttöä luonaan vielä jonkin aikaa. Sinä iltana hän oli opettanut tytölle pokeria ja antanut tämän voittaa, jotta tämä tuntisi olonsa paremmaksi. 500 dollaria voitettuaan tytön kasvot olivat kuulemma hiukan kirkastuneetkin. ”Mitä sinä aiot tehdä rahoilla”, Starrett oli kysellyt, eikä oikeastaan ollut enää tiennyt, mitä tytön kanssa tekisi. Hän olisi halunnut päästää tämän jo menemään, mutta alkoi pelätä, että hänelle itselleen kävisi silloin pahasti. Siksi hän joi, asettui matolle makaamaan ja tuijotteli kattoa miettien, mitä tekisi. Kun hän oli herännyt, tyttö oli ollut poissa. (167-170)

Ensin Starrett oli etsinyt tyttöä autonsa kanssa lähistöltä, mutta tiennyt, että poliisit saapuisivat pian. Hän oli harkinnut itsemurhaa, mutta päättänyt ajella vielä vähän, käydä järvellä, jossa hän aina kävi, kun halusi ajatella yksin. Hän harkitsi myös poliisille antautumista. Hän ei mennyt järvelle eikä poliisin luo. Hän halusi nähdä vielä vaimonsa ja lapsensa, ja lähti ajamaan heidän luokseen. (170, 313)

Niin, Starrett kertoo pitäneensä tuosta tummahiuksisesta tytöstä. Mutta tyttö ei ollut Jeannie McCrea. (169)

”Missä Jeannie McCrea on”, Starrettilta kysytään. ”Hän on poissa”, mies vastaa. ”Missä poissa?” kysytään uudelleen. ”En halua puhua siitä”, Starrett sanoo. Kuvaillaan, että kyyneleet ovat nousta hänen silmiinsä ja lähestyvä itku vääntää kasvoja, ennen kuin hän jatkaa: ”En missään nimessä halunnut satuttaa häntä. Hullultahan se kuulostaa, mutta minä rakastuin häneen. Minusta tuntuu, että hänkin rakastui minuun. Mutta enää en ole varma, mitä rakkaus oikein tarkoittaa”(90).

Huolimatta syyllisyyden ja velvollisuuden tunnoistaan, todisteista ja todistuksesta, kaikesta, Starrett kieltäytyy tekemästä sopimusta, jossa myöntäisi syyllisyytensä, ja jonka avulla hän voisi välttää kuolemantuomion. Starrett väittää, ettei ole itse tehnyt rikoksia. Sen sijaan ”Hän” on ne tehnyt. (296)

Kuka tai mikä ihmeen "Hän"? Ja miksi "Hän" on Starrettin mielestä hänen itsensä sijasta syyllinen?

Starrett kertoo, että varhaisimmista muistikuvistaan asti hän tuntee olleensa erilainen lapsi, kielteisellä tavalla erilainen. Hän kutsuu tätä erilaisuutta pahuudeksi. Hän kertoo sen tuntuneen siltä, kuin hänen olisi täytynyt pidätellä sisällään jotakin, ja että tuo jokin oli kuin seinän takana. ”[Sen] läpi ei kukaan, en edes minä itse päässyt.” (299)

Pysähdytäänpä hetkeksi. Siis: edes hän itse? Tällainen muotoilu antaa ymmärtää, että Starrett on hyvin pienestä asti kokenut vastuun olevan ensisijaisesti itsellään; että jos ei kukaan muu hänen sisäistä seinämäänsä huomaisikaan eikä sen taakse pääse, hänen itsensä jos kenen olisi pitänyt päästä. Tämä antaa myös ymmärtää, että Starrett on hyvin pienestä asti kokenut, että juuri hän itse on ja voi olla itsensä paras tuntija. No, niinhän se on, tai pitäisi olla – aikuisella. Mutta mikä saa pienen lapsen kokemaan niin? Mikä saa hänet kuvittelemaan jo tuon ikäisenä, että hän on ainoa, joka voi tietää itseään koskevat salaisuutensa parhaiten? (Vai onko tämä pelkkää myöhempää muistelua, asian käsitteellistämistä sellaiseksi, kuin hän sen nyt, vuosikausia myöhemmin, ymmärtää?) Mikä saa lapsen ryhtymään oman itsensä asiantuntijaksi ja kasvattajaksi, vastuulliseksi auktoriteetiksi, vähän kuin vanhempiensa puolesta, kuten edellisessä kirjoituksessani pohdin?

Entä sitten se seinän taakse kätketty tuntu pahasta? Uskon, että kilteinkin lapsi käy läpi ne hetket, jolloin hän kokee tehneensä jotakin väärää ja kiellettyä ja saa kuulla olevansa vähintään tuhma. Ja jos lapsi on hyvin tunnontarkka ja herkkä, palautteesta saatu kokemus kääntynee helposti tunnoksi omasta pahuudesta, vääränlaisuudesta, virheellisyydestä. Koska lapsen suurin tarve, jopa eloonjäämisviettiin liittyvä tarve, on - Alice Milleriä mukaillen - tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi, hän tekee lähes mitä tahansa miellyttääkseen, ollakseen toivotunlainen – vaikka hänelle on tuskallisen selvää, kuinka vaikeaa se on. Vieläkin vaikeammalta kuitenkin tuntuu pelko hylätyksi jäämisestä, turvattomasta yksinolemisesta, vaikka se olisi "vain" emotionaalista, henkistä hylkimistä. Yrityksistä ja paremmasta tiedosta huolimatta uhma ja kiukku luonnollisesti vievät usein voiton. Tällöin lapsi, joka muistaa, mitä häneltä odotetaan, ajatuu psyykkiseen ristiriitaan ja potee ahdistusta siitä tiedosta, että hänen pitäisi olla toisenlainen vaikka ei pysty, ei ainakaan aidosti ja oikeasti. Hänen kykenemättömyytensä siihen on hänelle todiste omasta pahuudestaan, virheellisyydestään, poikkeavuudestaan. Harvoin kukaan on vierellä lohduttamassa ja vakuuttamassa, että sellaisia lapset ovat, se on ihan ok. Päinvastoin, usein kasvattajat - huomatessaan kuinka tehokas menetelmä tällainen henkinen väkivalta on - tekevät parhaansa osoittaakseen, millaisia oikeanlaiset ja kunnolliset lapset ovat, millaisia oikeastaan kaikki muut ihmiset ovat; että tuhmuus tai pahuus on jotakin poikkeavaa, sellaista, mitä ei pitäisi eikä saisi olla. Tämä uutinen, tämä kokemus, lienee hämmentävää. Vähintään se kertoo lapselle sen, mitä hänessä ei hyväksytä, millaisena hän ei kelpaa. Ja jos lapsi ei tahallaan halua tuottaa muille eikä itselleen kärsimystä olemalla ”tuhma”, "vääränlainen", ja jos hänen itsekurinsa sen mahdollistaa, hän tukahduttaa ja sublimoi. Tästä alkaa myös näytteleminen, valitettavan usein läpi elämän kestävä, pahimmillaan sellainen, johon itsekin sokeasti uskoo.

(Tytöt – epäsuoran aggression tuntijat – lienevät tässä poikia taitavampia ja nokkelampia. Miessukupuolen harjoittama aggressiivisuus on usein huomattavasti näkyvämpää ja suorempaa - ja siksi maskuliiniseksi, aktiiviseksi, aggressiivisuudeksi kutstuttua - kuin naissukupuolen harjoittama hienovaraisempi aggresiivisuus - jota siksi kustutaan feminiiniseksi, passiiviseksi, aggressiivisuuden osoittamiseksi. (Tästä syystä empiirisiä, siis perinteisen tieteen arvostamin tutkimusmenetelmin tarkasteltavissa olevia, todisteita miesten aggressiivisuudesta on enemmän, kuin todisteita naisten aggressiivisuudesta, ja siksi miehiä on usein - ja virheellisesti - pidetty naisia aggressiivisempina. Mutta ei se sitä ole. Ei ollenkaan.) Mutta yleisesti ottaen lapsi kuin lapsi, jo leikki-ikään tai viimeistään kouluikään päästyään, hallitsee hyvinkin taitavasti "pahuutensa" sublimoinnin aikuisen selän takana: suurin osa lapsista kyllä tietää hyvin, mikä on kiellettyä, ja kuinka menetellä, jos sitä syystä tai toisesta tekee. Joskus lapsi toki jää kiinni ja saa rangaistuksensa, mutta sen sijaan että se tekisi hänestä hyvän ihmisen, se vain vahvistanee hänessä entisestään rajaa hyväksytyn puolen ja kielletyn puolen välillä – aivan siitä huolimatta, pystyykö hän pysyttelemään kielletystä erossa tai käsittelemään sitä rakentavalla tavalla, lapsi kun vasta on. Toisin sanoen, ellei lapsi onnistu olemaan odotetulla tavalla kiltti, hän - joutuessaan kaikesta huolimatta olemaan se tunne-elämältään kypsymätön ihminen joka hän on - joutuu kokemaan itsensä ja tekonsa vääryydeksi tai pahuudeksi aina ylittäessään itsessään tuon rajan hyväksytyn puolensa ja kielletyn puolensa välillä.)

Joten en usko, että Starrett olisi ollut mitenkään erityisen tai poikkeavan ”paha” lapsi, tai että sellaista pahuutta hänessä edes majailisi. No, eihän sitä voi varmuudella tietää, etenkään, kun tuo ”paha” jää tarkemman tarkastelun ulkopuolelle. Mutta käytettävissä olevan tiedon pohjalta olen taipuvainen näin päättelemään. Älykkäänä ja riittävän voimakastahtoisena – kurinalaisena - lapsena Starrett osaa tukahduttaa ja sublimoida, aikuisten miellyttäminen kun on hänelle tärkeää, etenkin äidin miellyttäminen.

Niinpä Pikku Starrett kehittääkin itselleen pakkoneruooseja ja piirtelee pelottavia kuvia.

Pakkoneurooseja pikku Starrettilla on etenkin järjestyksen ja siisteyden suhteen. Myöhemmin hän lapsuutta muistellessaan kertoo kuulleensa, että jos ihmisellä on sisällään kaikki sekaisin, on sitäkin tärkeämpää, että ulkoiset asiat ovat järjestyksessä ja hallinnassa. Väite on Starrettista looginen. Hän siis antaa ymmärtää, että hänestä on pienestä asti tuntunut, että hänen sisimpänsä olisi sekaisin, siis jollakin tapaa kaaoksessa, hallitsematon. Tämä antaa ymmärtää, että Starrettissa on kiemurrellut jo nuorena ahdistavia ja hänen käsittelykykynsä ulkopuolelle jääviä ristiriitoja - siis 'kaaos' - joille hän ei ole osannut tehdä muuta kuin tukahduttaa ja sublimoida niitä. (100)

(Kenties syystä, että on ymmärtänyt sellaisen miellyttävän äitiään - onhan tämä äitien tapaan muutenkin osoittanut ärtymystään jo hänen vähäisemmästäkin rasittavuudestaan, etenkin sellaisesta, jonka äiti on kokenut hämmentävänä. Pikku Starrett on varmaankin järkeillyt, että asiat, jotka ovat hänelle itselleenkin hämmentäviä, ovat niitä vuoren varmasti hänen äidilleenkin - eihän äiti ole ymmärtänyt edes kaikkea sitä, minkä Starrett sentään itse on ymmärtänyt, 107. Ja koska hämmentävät asiat näyttävät ärsyttävän äitiä oikein erityisesti, on hänen äitiään miellyttäkseen pidettävä nuo erittäin ärsyttävät, siis hämmentävät, asiat piilossa. Lopulta myös itseltään.)

Starrett kertoo, että hänellä on aina ollut taipumusta pakkoneurooseihin. Nuoresta asti hän on kuulemma laskenut kaikkea kuten ikkunaruutuja tai lattialaattoja, tai vaipunut melkein transsiin ”hyppiessään silmillään” maahan lankeavien varjojen yli samalla, kun on katsellut autonikkunasta ohilipuvia maisemia. (100)

(Hmm… Siis varjojen yli. Kuvaavaa. Tämän voi tulkita implikoivan halua vältellä omia varjokohtiaan. Ja jos pakkoneuroottinen käytös ei liity mihinkään tiettyyn ahdistavaan tilanteeseen tai erityiseen tapahtumaan, tämä tarkoittaa, että ahdistus elää hänessä tiettyjä tilanteita ja tapahtumia itsenäisempää elämää, siis liittyy ennemmin vallitseviin olosuhteisiin tai tapaan, jolla hän elämäänsä kokee.)

Myöhemmin, aikuisena, Starrett yhä hyppii silmillään autoa ajaessaan, tällä kertaa tien pinnassa olevien halkeamien ohi. (Tätä tekee mieli tulkita niin, että varojen välttely, siis se, mitä hän ennen itsessään väisteli, on kehittynyt halkeamaksi hänessä: jokin hänessä on ennemmin erkaantunut kuin yhdistynyt.) Tässä vaiheessa hän tietää jo hyvin, että hänellä on pakkoneuroosi, ja se ärsyttää häntä. Mutta hän ei voi asialle mitään. Vuosien mittaan tapa kuulemma vahvistuu. (100-101)

Lisäksi pikku Starrett piirtelee kuvia hirviöistä, joiden kasvot pysyivät kuulemma vuosikausia hänen pakkomielteenään. Myöhemmin Starrett tuumii, josko hänen alitajuntansa jo noissa kasvoissa ilmaisi ”Hänen” olemassaolonsa. (Toisaalta hän on nuoresta asti pitänyt paljon kauhuelokuvista, 122-123.) Hieman myöhemmin lapsena, hirviönpäiden piirtelyn jälkeen, hän alkaa piirrellä maanalaisia tehtaita, joissa tytöistä tehdään koiranruokaa. ”Se oli niin täysin vierasta luonteelleni, vierasta unelmilleni ja poikkesi muusta lapsuudestani, että sen täytyy olla todiste HÄNEN olemassaolostaan.” (308.)

Starrett on kertonut tästä samasta asiasta myös toisella kertaa kirjoittamissaan muistiinpanoissa. Muisto siitä, millaisia kuvia hän aikoinaan piirteli, vaivaa häntä vielä muisteluhetkenäkin niin paljon, että hän epäröi viitsisikö kertoa niistä lainkaan, vieläkään. Mutta hän kertoo, hieman toisin kuin edellä: parin kuukauden aikana hän, tuolloin 7-8-vuotiaana, piirtelee kuvia tehtaasta ja laitteista, joissa tyttöjä vangittiin, tapettiin, paloteltiin, paketoitiin ja myytin lihatiskillä. ”En osaa selittää sitä. En tiedä, mistä sain päähäni ajatuksen, joka oli sekä silloin, että myös nykyisin niin täysin vieras luonteelleni ja mielikuvitusmaailmalleni. En mitenkään tunnistanut siitä itseäni, se palapelin pala ei sopinut mihinkään. Ajatus on melkein sanoinkuvaamattoman sadistinen. Varsinkin jos seitsemänvuotias poika piirtää sellaista.” Starrett pitää merkittävänä sitä, että aihe koski nimenomaan tyttöjä. (112)

Minusta on merkittävää myös se, että tehdas on ikään kuin pimeä tai paha vastine siitä tehtaasta, jota hän oli ensin piirrellyt pääsiäspupujen ja makeisten kera. (Sen piirroksen hän oli näyttänyt äidilleen, ja äiti vielä pojan aikuisiässäkin muistelee sen piirroksen kautta poikansa etevyyttä, luovuutta, lahjakkuutta, taitavuutta ja älykkyyttä jo lapsuusiässä. Entä, jos tuossa piirroksessa kuvatun tehtaan synkkä vastine on sublimoitua aggressiivisuutta äidin ihailua ja sen asettamia ideaaleja kohtaan?) Koska tyttöjä usein verrataan myös pupuihin ja makeisiin, ehkä molemmat maanalaiset tehtaat ilmentävät hyväksi/oikeaksi koettua ja pahaksi/vääräksi koettua suhtautumista tyttöihin tai naiselliseen. Se, että kyse on maanalaisesta tehtaasta viitannee melko selkeästi pinnanalaiseen, kätkettyyn. (Mutta miksi myös 'hyvä tehdas' sijaitsi maan alla? Kuvaako tämä 'hyvän' puolen tukahtumista 'pahan' puolen pakkoneuroottisen tukahduttamisen myötä? Selvää ainakin on, että Starrettin 'paha puoli' alkaa lopulta tukahduttaa hänen 'hyvää puoltaan', eikä hän kykene olemaan aidosti ja vapautuneesti 'hyvä', jo 'pahaa puoltaan' kohtaan tuntemansa syyllisyyden takia.)

Starrett arvelee, että psykologit varmaankin pitäisivät hänen synkässä piirroksessaan kuvattua fantasiaansa klassisena merkkinä sadistisista taipumuksista, mutta huomauttaa, että muut vastaavat sadistin merkit puuttuvat häneltä kokonaan, kuten eläinrääkkäys. (Starrett kertoo rakastavansa eläimiä.) Piirroksiin liittyvä problematiikka vaivaa siis aikuista Starrettia yhä. ”Mitä se voi tarkoittaa? Onko mahdollista, että Luoja sallisi lapsen sielun sillä tavalla kieroutua tai tulla riivatuksi? Tai ehkä minä synnyin sellaisena? Olinko minä alusta alkaen tuhoon tuomottu?” (112-113.) Tästä voi päätellä, että Starrettissa on vahvana tunne siitä, ettei asia ole hänen käsissään, että se on häntä suurempi, ja myös, ettei hän koskaan ollut paha tieten tahtoen ja harkitusti, ei omalta perusluonteeltaan.

Starrett muistelee lukeneensa pienenä tieteistarinan, joka oli saanut hänen olonsa tuntumaan vieraalta. Tieteistarinassa matkustajat, jotka hän oli olettanut ihmisiksi, paljastuivatkin avaruusolennoiksi, ja tämä tieto oli hätkähdyttänyt nuorta Starettia. Se oli provosoinut hänessä outouden tunteen, tunteen siitä, kuin hän itsekin olisi avaruusolento, kenties aivan vieraassa ruumissa. Silloin, Starrett kuvailee, hän ruumiinsa ällötti häntä. (128)

Tämä antaa ymmärtää, että Starrett on herkkä, hyvin samastumiskykyinen poika, suggestioille altis. (Alttius suggestioille ei ollenkaan välttämättä tarkoita helppoa johdateltavuutta tai tahdonvoiman puutetta, vaan yksinkertaisesti sitä, että yllykkeet vaikuttavat henkilöön voimakkaasti, jopa helposti.) Kenties tarina humanoideista tarjoaa hänelle jokseenkin uskottavan – ja ainoan – selityksen kokemalleen outouden ja vierauden tunteelle, joka hänessä kiertää. Mielestäni tämä kertoo selkeästi siitä, ettei Starret koe tulevansa omana itsenään nähdyksi ja tunnistetuksi. Jokin vuorovaikutustilanteissa jättää hänen olonsa vieraaksi. Se ahdistaa häntä. Tuntematon ahdistaa, sillä se ei lopeta olemassaoloaan pelkästään seinänsä taakse työnnettynä.

Samoihin aikoihin tämän kokemuksen - syvän ja kehonsa tuntuihin asti välittyvän vierauden tunteen – kanssa hän monien lasten tapaan löytää pornografisia lehtiä. Niiden bondage-aihe ehkä jollain tavalla ruokkii hänen mielikuvitustaan, vaikkei hän bondagesta osaakaan (vielä) inspiroitua. Hän muistelee, että vaikka alastomuus häntä kiihottikin, ketjut ja köydet eivät. ”Minä en tajunnut niitä ollenkaan.” Starrett kuvailee, että ”Hän” asui hänessä tässä vaiheessa ikään kuin sikiöasteella, ja arvelee, että jos hänessä itsessään olisi ollut valmius pitää bondage-materiaalista, hän olisi jäänyt siihen kiinni viimeistään teini-iässä. Mutta niin ei käynyt. (308-309) No joka tapauksessa, uteliaana ja lukemiseen jo harjaantuneena pikku Starrett käy lehtikokoelman nopeasti läpi. Uudet, oudot ajatukset sekä hämmentävät että kiihottavat häntä. Kielletyt tunteet heräävät siis myös pornografisesta materiaalista. Niiden suhteen Starret kuvailee tuntevansa kiihkoa, pelkoa ja syyllisyyttä – mutta sellaisesta ”ei ollut lainkaan vastusta niille oudoille ja ihanille tunteille, jotka täyttivät viattoman mieleni” (109-110). Tämä vihjaa, etteivät syyllisyys tai pelko sinällään estä häntä toteuttamasta mielihaluaan, jos palkinto - saatu nautinto - on riittävä.

Näihin aikoihin Starrett on myös ihastunut erääseen naapuruston tyttöön. Eräänä iltana vanhempiensa lähdettyä ulos Starrettkin lähtee. Hän menee tytön talolle ja kiipeää puuhun nähdäkseen hänet ikkunasta. Starrett näkee työn lueskelevan kirjaa sängyllään, ja tuntee sisällään puhkeavan ristiriitaisten tunteiden myrskyn. Sydän hakkaa. Starrett kuvaa tilannetta kuilun partaalla hoippumiseksi. (128-129)

Kuilun partaalla? Miksi niin synkkä kokemus? Siksi, että juuri niin kiellettynä, pahana ja vääränä Starrett tekonsa kokee. Mutta miksi, tarkemmin ottaen? Sitä hän ei kerro. Ehkä hän olettaa, että on itsestään selvää, että kun pikkupoika kiipeää puuhun vakoilemaan kirjaa lueskelevaa naapuruston tyttöä, se on pahaa ja väärin. Tapahtuman vertaaminen kuilun partaalla hoippumiseen, hänen asiaa myöhemmin muistellessaan, kertoo tapauksen jäsentyneen hänelle myöhempää, kieroutunutta, seksuaalikehitystään ennakoivaksi. Vaikka näin ei välttämättä ole, Starrett nivoo tapauksen johdonmukaiseksi osaksi kielteistä seksuaalikehitystään. Ja, aivan oikein: myöhemmin hän kertoo: ”Jos minun pitäisi osoittaa käännekohta, jolloin alamäki alkoi, niin tämä oli se käännekohta” (308). (Samaa tapausta koskevan, toisena ajankohtana kirjoitetun muistelun perusteella käy myös ilmi, että vakoiltu tyttö on sama, jonka kanssa Starrett oli leikkinyt lääkärileikkiä. Tämä tieto kertonee jotakin niiden tunteiden luonteesta, joiden valtaan Starrett tyttöä katsellessaan joutui, mutta joista hän ei sen enempää kerro.) Starrett kertoo olleensa kotiin palattuaan hyvin syyllisyydentuntoinen ja päättäneensä, ettei koskaan enää tekisi samoin. Vaikuttaa siis siltä, että kaikki, minkä Starrett on kokenut kielteiseksi ja vääräksi, kertoo hänelle ennemmin asian tosiasiallisesta kielteisyydestä ja vääryydestä, kuin omasta, liiankin ankarasta suhtautumisestaan herääviin seksuaalisiin tuntemuksiin ja omituisina pitämiinsä haluihin tai ajatuksiin. Niinpä hän ei edes kyseenalaista syyllisyydentuntonsa oikeutusta. Ja kuinka hän sitä osaisi tehdäkään. Lapsihan tuo vielä on.

Tapauksen jälkeen Starrett huomaa, kuinka hänen ajatuksensa toistuvasti palaavat vakoilutuokioon. Hän kertoo, ettei hallinnut ajatuksiaan. Tulkitsen tätä niin, että Starrettin itselleen asettamat ankarat ihanteet eivät enää hallinneet hänen herännyttä viettielämäänsä ja mielikuvitustaan. Mutta koska ne hävettävät Starrettia, hän ei halua samastua niihin. (Tämä kertoo selkeää kieltään siitä, mihin pikku Starrettin omanarvontunto on sidottu: ihailtavaan käytökseen, josta saa kunnioitusta ja kiitosta.) Niinpä hän seuraavan kerran tytön ikkunan luokse samaiseen puuhun hakeuduttuaan ei kykene samastumaan tekoonsa (tai ei ainakaan kerro tästä myöhemmin asiaa muistellessaan; ehkä hän on samastunut, mutta ei voi muista sitä, ehkä hän haluaa muistaa toisin.) Starrett kertoo, että hän vain ”löysi” itsensä kykkimästä samassa puussa. Hän kertoo vapisseensa tukahdutetusta pakokauhusta. (Miksi pakokauhusta?) Kuten todettua, hän haluaa nähdä tässä tapauksessa yhden oireellisen merkin sisällään asuvasta vieraasta ja pahasta, joten sellaisena hän tuota itseään syvästi hävettänyttä tapausta tulkitsee. En tietenkään voi mennä sanomaan, että hän olisi väärässä. Mutta minusta tekoa merkillepantavampaa on se ankaruus, jota hän omaa inhimillisyyttään ja lapsen uteliaisuuttaan kohtaan osoittaa. Tapauksen jälkeen Starrett ei enää kehtaa katsoa tyttöä silmiin, eikä koskaan enää mene tämän talolle. (129)

Starrett kertoo, että hänellä on ollut mielestään suhteellisen terve asenne seksiin, ja muistaa olleensa kiinnostunut tytöistä jo nuorella iällä. (Hän täsmentää, että kiinnostunut, ei ainoastaan utelias.) (127) Kirjaan kerätyissä Starrettin muistiinpanoissa on kiinnostavaa myös se, että mukaan on otettu eri aikoina, siis useamman vuoden aikana, kirjoitettuja kuvauksia samoista aiheista, asioista tai tapahtumista. (Tämä mahdollistaa mm. asennemuutoksen seuraamisen.) Niinpä Starrett kommentoi seksuaalisen kehityksensä alkua toiseenkin kertaan, ja mainitsee sen tällä kertaa ”ikävystyttäväksi”. Ns. normaali on hänestä siis tylsää.

Yhdeksän tai kymmenen vanhana Starrettin kiinnostus tyttöihin on jo päivittäistä, mutta jo ennen sitä hänellä on ollut tyttöjä leikkitovereinaan. Heidän kanssaan hän muistaa leikkineensä joskus stripteasea sekä jo mainittua lääkärileikkiä, joita pitää täysin viattomina. (Viattomuutta korostaa striptease-leikin muiston liittäminen kesäiseen niittyyn, jonka ruoho oli kasvanut korkeaksi.) (127)

Mutta 10-12 vuotiaana Starrett alkaa tunnistaa itsessään olevan jotakin vialla. Hän kokee ajattelevansa tytöistä tavoilla, joilla ei pitäisi. Hän haluaa kuitenkin vapauttaa vanhempansa vastuusta, sillä hän kertoo myös, etteivät hänen vanhempansa olleet mitenkään epätavallisen tai turhan kainoja sukupuoliasioissaan. Hän myöntää, että seksi oli asia, josta ei avoimesti puhuttu, mutta antaa ymmärtää, etteivät hänen taipumuksensa johdu seksuaalisuuden tukahduttamisesta. (127-129)

Noin kolmetoistavuotiaana Starrett alkaa seurustella tyttöjen kanssa. Se on käsikkäin kulkemista ja pusujen vaihtamista. Myöhempi alistamisfantasia ei siis liity mihinkään ilmeiseen kompensoinnin tarpeeseen, kuten aikaisempiin katkeriin kokemuksiin tyttöjen kanssa. ”Vaikka en tosiaankaan ollut mikään Romeo, olin ihan komea poika ja tiesin, että tytöt pitivät minusta. Itse asiassa, kerran minuun ihastui koulun suosituin tyttö, joka oli minua vielä vuotta vanhempikin. Ystäväni olivat tosiaan vihreitä kateudesta.” Mutta vaikka Starrett ei koe, että hänellä olisi ongelmia itsetuntonsa kanssa, hän ei tunne oloaan aivan mukavaksi tyttöjen seurassa. Hän kokee peittelevänsä jotakin, eikä oikein tiedä, miksi. (130)

Sisällä kiertelevästä pahuuden tunnusta huolimatta elämä sujuu Starrettin mukaan kutakuinkin normaalisti, kunnes hän aloittaa opiskelunsa teknillisessä korkeakoulussa. Silloin kuulemma alkaa tapahtua. Hän tuntee mielessään vieraaksi kokemaansa ajatuksenjuoksua. Starrett käsitteellistää ja kokee tämän kuulemisena, ja pitää ajatuksia ”jonkun toisen” ajatuksina. Ensin ajatusvirta on epäselkeää. Siitä ymmärtää vain aiheen: ”jotain tekemistä seksuaalisuuden kanssa.” Starrett ei voi vaientaa eikä hallita näitä ajatuksia, niillä on oma tahto, ja työntyvät esiin silloinkin, kun Starrett on keskittynyt johonkin muuhun. ”Yhä enemmän ja enemmän aloin ajatella niitä jonkun toisen ajatuksina”, mies kuvailee. (Tämä antaa ymmärtää, että aivan alussa tunne siitä, että ajatukset kuuluisivat jollekin toiselle, ei olekaan ollut kovin selkeä, mutta Starrett alkaa suhtautua niihin sellaisina yhä vahvemmin.) (299-300)

Ilmiö askarruttaa häntä, ja hän miettii, voisiko se johtua jostakin ”epänormaalista prosessista” hänen omassa tajunnassaan. Mutta siinä määrin itsenäisiltä ajatukset vaikuttavat, että lopulta hän vakuuttuu siitä, että kyse on toisesta tietoisuudesta. Tuo toinen tietoisuus ei vaikuta ainoastaan hänen elämänhallintaansa, vaan jopa ruumiinsa hallintaan. ”Ruumiini halusi mennä paikkoihin ja tehdä asioita, joita en ollut käskenyt sitä tekemän. […] Minä tosiaan tunsin jonkun muun liikuttavan ruumistani.” Hän vertaa ilmiötä bussilla ajamiseen: on kuin joku kiskoisi hänet pois kuskinpaikalta ja työntäisi auton takaosaan. Etuikkuna jää kauaksi, eikä hän enää näe tarkasti. Sillon Starrett tuntee ajautuvansa yhä taemmas ja taemmas, kunnes alkaa menettää myös ruumiinsa hallinnan ja tuntee jonkin läsnäolon, ”Hänet”. Starrett on edelleen läsnä, tiedostaa, mitä tapahtuu, mutta ei hallitse tilannetta. (299-300)

Olipa teoria tai katsomus mikä hyvänsä (Starrettia tutkivilla lääkäreillä herää tietenkin epäilys skitsofreniasta, mistä käsityksestä myöhemmin luovutaan), Starrett kuvaa selkeästi hallitsevan tietoisuutensa – minätunteensa - etääntymistä.

Tämä uusi isäntä, ”Hän”, on kiinnostunut tytöistä, seurailee heitä jalkakäytävillä, etsii katseellaan viereisten kaistojen autoista, lähtee seurailemaankin, mikäli he kääntyvät muista erilleen. Mutta tämän pidemmälle ”Hän” ei mene. Vielä. Starrett tuntee ”Hänen” pakkomielteensä: tytöt ja seksi. Mutta näitäkin enemmän ”Hän” on kiinnostunut väkivallasta. Se kuulemma houkuttaa ja kutsuu ”Hänet” välittömästi esiin. Starrett yrittää parhaansa mukaan välttää provosoimasta ”Häntä”, ”mutta minä olin tuomittu epäonnistumaan.” (300-301)

Kyllä Starrettkin pitää tytöistä ja seksistä. Ei se sitä ole. Hän kertoo, että hänen suhteensa naisiin on ollut romanttinen, ja hänen kuvitelmansa heistä ovat olleet idealistisia. Starrett kertoo olleensa ritari peloton ja nuhteeton ja haaveilleensa tyttöjen rakkaudesta. Hänestä oli mukavaa tehdä tyttöihin vaikutus. Läheisyys, toveruus, kommunikaatio, välittäminen, jakaminen, hän kuvailee. Mutta ennen kaikkea: hän kertoo halunneensa tyttöjen pitävän hänestä sellaisena kuin hän on. (308) Minusta juuri tämä omana itsenään rakastetuksi tulemisen teema on keskeinen, ja se toistuu Starrettin kerronnassa. Palaan tähän vielä.

Ensimmäinen seksikokemus tapahtuu yliopiston juhlissa. Starrettilla on tylsää, ja hän pyytää toisesta osavaltiosta juhlimaan tullutta tyttöä mukaansa ostamaan lisää olutta. He päätyvät hiprakassa järven rantaan. ”[S]itten me naimme. En oikein usko, että sitä voi kutsua rakastelemiseksi.” Starrett ei nähnyt tyttöä sen koommin, ja se kuulemma teki hänet surulliseksi. (130) Hän pitää teini-ikänsä suhtautumista seksiin terveenä, kertoo pitäneensä tytöistä, seksistä ja lähetyssaarnaaja-asennosta. Seksielämä ei myöskään ollut kovin puritaaniseen siveysmoraaliin kahlittu: känniseksiä auton takapenkillä ja halua päästä sänkyyn pitämänsä tytön kanssa, vaikka ensitapaamisella. (309).

Jotain poikkeuksellista seksiin on kuitenkin liittynyt: Starrettin omien sanojen mukaan hänen sukupuoliviettinsä on yliaktiivinen, samoin kuin hänen aineenvaihduntansa. ”En ole koskaan pystynyt istumaan hiljaa, eikä se vanhempieni mukaan ollut pelkkää kasvavan lapsen normaalia energisyyttä. He sanoivat minun juosseen ympyrää muiden lasten ympäri. Melkein kaikki oli minusta tylsää, eikä mikään pystynyt pitämään mielenkiintoani pitkään yllä.” Tämä oli johtanut pikku Starrettin tekemään usein kepposia. Hän sanoo, ettei mikään muu kuin energian kuluttaminen saanut häntä rauhoittumaan. Starrett liittää tämän aktiivisuuden aineenvaihduntaansa ja kertoo, että sama ilmiö on seurannut häntä aikuisuuteen asti. (103)

Kenties tästä syystä vaara ja riskinotto ovat aina kiehtoneet häntä. Myös niihin hän on suhtautunut lähes pakkomielteisesti. ”Koska elämä oli minusta usein kauhean tylsää ja virikkeetöntä, en koskaan saanut tarpeeksi siitä riemusta, jota tunsin ottaessani riskejä.” Hän esimerkiksi kiipeili puihin, mahdollisimman korkealle ja oksalta toiselle loikkien, ”kuolemaa halveksuen.” Hän myös laski pyörällä mäkeä alas yhdellä jalalla satulan päällä seisten, vain toisella kädellä tangosta kiinni pitäen. Tai sitten hän ajeli pyörällään rampeilta, hyppien niin kauan ja kauaksi, kunnes lopulta kaatui. Lisäksi hän kiipeili jyrkänteillä. ”Lukemattomia kertoja etenin vain sormenpäitteni varassa erittäin vaarallisissa paikoissa, joissa yksikin lipsahdus olisi merkinnyt äkillistä kuolemaa kivikossa kaukana alhaalla”. (103-104)

Mutta Starrettille ei koskaan käynyt pahasti. Tämän on ollut pakko vaikuttaa initiaatioriittien tavoin hänen kaikkivoipaisuuden tunteeseensa, kokemukseen siitä, ettei edes kuolema tai sen pelko voi häntä estää eikä rajoittaa. Kuvaavaa on, että hän muotoilee uhkarohkeutensa ”kuoleman halveksumiseksi”. Muisteluissa on edelleen mukana ylpeyden tunnetta. (Tai ainakin sen voi vaivatta tulkita muisteluun.) Ja kuvaavaa on, että hän puhuu uhkarohkeita lapsuudenleikkejä muistellessaan myös äidistään, siitä, ettei tämä tiennyt, ja siitä, mitä olisi tapahtunut, jos olisi tiennyt. Pikku Starrett siis testailee vimmalla rajojaan ja haastaa itseään – äidin selän takana. Mies arvelee olleensa riippuvainen adrenaliinistaan. Aikuisena hän siirtää uhkarohkeutensa autoiluun, ja kuulemma rakastaa nopeita autoja ja nopeaa menoa, myös moottoripyörällä. ”En voi mitenkään kuvailla sitä tunteiden tulvaa viilettäessäni viikonloppuaamuna pitkin autiota moottoritietä 230 kilometrin tuntivauhtia.” (104-105)

Suunnilleen seksielämän alkamisen aikoihin Starrett on eräänä päivänä kulkemassa luennolle, kun huomaa nätin tytön kävelevän kampuksen halki. Starrett pysähtyy katselemaan, mutta ihmettelee, miksi oikeastaan, eihän hänellä ole tälle edes mitään sanottavaa. ”Mutta eivätkö kaikki miehet käänny katsomaan sievää tyttöä?” Starrettia jännittää, hän tuntee olonsa hämmentyneeksi ja epätietoiseksi. Päätäkin alkaa särkeä. Hänet valtaa vastustamaton halu seurata tyttöä, luennosta huolimatta ja huolimatta siitä, ettei aikoisi pyytää tätä ulos. ”En tajunnut itseäni lainkaan”, Starrett muistelee, ja kertoo lopulta kääntyneensä takaisin luennolle. Tällaista alkaa kuulemma tapahtua entistä useammin. Halu seurata on hänelle outo tarve, joka alkaa muuttua polttavaksi, hallitsemattomaksi pakkomielteeksi. Tämä uusi harrastus saa Starrettin jättämään luentoja väliin ja jäämään opinnoissaan jälkeen. Sievä tyttö on hänelle kuin magneetti. (130-131)

Myöhemminkin, keskellä rikollisia puuhiaan, Starrett valikoi uhrinsa tarkkaan. Hän saattaa soittaa jopa sataan eri numeroon löytääkseen tytön, joka kuulostaa sopivalta. (Millainen on ”sopiva”, siitä ei sen tarkemmin kerrota, mutta muuhun kuvailuun nähden voi päätellä, että esimerkiksi mukavan oloinen – eli räväkkää naista helpommin alistettavissa oleva?) Puhelun jälkeen mies käy paikan päällä. Joskus se tarkoittaa jopa kymmenissä taloissa vierailua: jos nainen on liian vanha tai nuori, liian ruma, tai jokin muu ei ole kohdallaan, Starrett kääntyy takaisin. (88, 140)

Starrett kertoo, että ”Hänen” ilmaannuttuaan kuvioihin, seksi kävi hyvin vaikeaksi (309). Millä tavalla vaikeaksi, siitä Starrett ei tarkemmin kerro. Aluksi, yliopistossa, Starrettista oli vaikuttanut siltä, kuin olisi päässyt jonkinlaiseen tasapainoon ”Hänen” kanssaan, vaikkakin epävakaaseen. Starrett kuvailee, että se, missä ja kenen kanssa hän kulloinkin oli ja mitä tekemässä, vaikutti ”Hänen” esilläoloonsa. Varsinkin perheenjäsenet ja ystävät pitivät ”Hänet” kätkettynä, mutta esimerkiksi seksiä ja väkivaltaa tihkuvat elokuvat provosoivat ”Hänet” pidäkkeettömäksi. ”Minä olin aivan erilainen kuin HÄN, minä en halunnut, että minulla oli mitään yhteistä HÄNEN kanssaan. Ja se kaikki oli hyvin turhauttavaa, koska HÄN tuhlasi minun rahojani.” (301)

Lopulta Starrettista alkaa tuntua, kuin hän hukkuisi, vähitellen. Hän kokee, ettei kukaan voi häntä auttaa, ei edes hänen oma vaimonsa. Hänet Sarrett oli tavannut toisena korkeakouluopiskeluvuotenaan, aikana, jolloin oli epätoivoisesti kaivannut rakkautta, hellyyttä ja ystävällisyyttä, ja joita tuleva vaimo oli osoittanut hänelle enemmän kuin kukaan (136). Sellainen rakkaus oli saanut "Hänet" pysymään paremmin aisoissa, ja karkottanut tunteen kuilunpartaalla seisomisesta (136-137). ”Mitä [vaimo] tekisi, jos saisi tietää?” Starrett kertoo, ettei hänellä ollut keinoja ”Hänen” käsittelemiseensä – pelkkä tukahduttaminen ei enää riittänyt. Starrett kertoo harkinneensä myös psykiatrisen avun hakemista, mutta ajatus oli hävettänyt ja pelottanut. Vastenmielisyyttä aiheuttivat etenkin mielikuvat maineesta psykiatriapotilaana, sekä pelko shokkihoidoista tai lääketokkurasta: Starrett ei halunnut olla yksi laitosten käytävillä päämäärättömästi vaeltelevista potilaista, jonka uran hullun maine olisi tahrinut. Niinpä hän yrittää vain salata kaiken maailmalta. (301-302)

Silloinkin, kun ”Hän” ei ole läsnä, Starrett kokee, ettei ”Hän” ole silti kaukana. ”Me molemmat hallitsimme oma aluettamme. […] Ikään kuin meillä molemmilla olisi ollut oma kiertoratamme, emmekä voineet poiketa siltä kovin kauas kun raja tuli jo vastaan.” (302) Starrett siis estää ”Häntä” menemästä liian pitkälle, mutta ”Hän” puolestaan estää Starrettia olemasta se kunnon ihminen, joka hän haluaisi olla.

”Hänestä” kasvaa Starrettin elämässä yhä vaativampi ja vahvempi samalla, kun Starrett itse kokee heikkenevänsä. Ja pian ”Hän” alkaa tehdä mitä huvittaa, sellaista, mitä ei ole vielä koskaan ennen tehnyt. ”Hän” alkaa lueskella lehti-ilmoituksia ja mennä ihmisten taloihin. ”Hän” tuntee suurta tyydytystä tilanteen hallitsemisesta. Siinä missä Starrett voi pahoin ja haluaisi oksentaa, ”Hän” on rauhallinen ja rento (kuin kaiku minästä, jonka ei tarvitse hävetä eikä tukahduttaa mitään, ei asettaa muita itsensä ja tarpeidensa edelle.) Lopulta Starrett haluaisi vain vetäytyä, niin syvästi ”Hän” saa Starrettin inhoamaan itseään ja häpeämään tekojaan. Starrett ei siis kykene käsittelemään moraalista ristiriitaa, eikä toisaalta voi elää sen puristuksissa. ”Minä en halunnut nähdä, mitä HÄN teki, tai kuulla, mitä HÄN sanoi.” Starrett alkaa toivoa kiinnijäämistä. ”Jätin sormenjälkiä aina kun se oli mahdollista, vaikka HÄN yrittikin pyyhkiä ne pois minun jälkeeni.” (302-303)

Kaikki on leikkiä tai peliä. Starrett - tai ilmeisesti "Hän" - kokeilee, mikä häneen vetoaa. Kerran hän esimerkiksi pysäyttää auton poliisin hätävilkkua käyttäen, mutta tulos ei palkitse (auto on täynnä vanhoja naisia), joten tähän menetelmäänsä hän ei tule enää palanneeksi. Starrett huomaa myös, ettei leikki toimi esimerkiksi puhelimella leikittynä, joten häirintäpuheluita hän ei soita. Leikki alkaa autolla ympäriinsä ajelusta ja lehtien myynti-ilmoitusten selailusta. Niiden perusteella, jos soitto on lupaava, hän käy katselemassa erilaisia huonekaluja ja kodinkoneita ihmisten kodeissa, joissa toivottavasti on läsnä vain perheen tytär. Jos kaikki on kohdallaan, Starrett ehkä pyytää saada käyttää puhelinta. Hän ei soita minnekään, vaan jätää luurin pois paikoiltaan. Sitten hän, varoittamatta, ojentaa kätensä ja tarttuu tytön käsivarteen – ja menee kuulemma shokkiin. (140-142) Toisin sanoen tässä vaiheessa Starrett siis ylittää kynnyksensä ja ajautuu kokonaan kielletylle, tukahdutetulle puolelleen, johon kieltäytyy samastumasta. Kyvyttömyys hyväksyä moraalista ristiriitaa tekee mahdottomaksi täysin tiedostaa, mitä tapahtuu, ja olla emotionaalisesti (empaattisesti) läsnä.

Tällaisen vaiheen jälkeisistä tapahtumista Starrettilla on vain hajanaisia muistikuvia sieltä täältä, sillä tapahtumahetkellä hän tuntee olonsa huumaantuneeksi. Hän kertoo olevansa paniikissa, hänet on vallannut pelko ja kauhu. ”Ne tunteet peittivät minut kuin vesi murtuneesta padosta.” Niinpä hän ei oikein tiedä, mitä tapahtuu tai on tapahtunut, mutta pitää sitä pahana. (140-142)

Aluksi hän ei ottanut tyttöjä mukaansa. Asiat hoituivat paikan päällä. Autolle palattuaan hän aina voi pahoin, ei juuri muistanut tapahtumia. Ehkä toisinaan, myöhemmin, pätkittäin. Mutta ei yleensä esimerkiksi sitä, miltä tyttö oli näyttänyt. Seuraavina päivinä, hetkinä, hän on kaaoksessa. Silloin hän ei haluaisi ajatella mitään. Hän vihaa itseään - ja häpeää, ”hirvittävästi”. Hän häpeää siksi, että on aina ajatellut olevansa yksi hyvistä ihmisistä, uskonut hyvän voittoon pahasta, halunnut auttaa ihmisiä, ei satuttaa heitä. Hän tuntee elävänsä painajaisessa, jota ei hallitse. Mutta pian hän taas etsii uutta tyttöä. Siitä on tullut rutiinia. Starrett ei aina muista ajaneensa paikkoihin, mutta on jo tottunut siihenkin. (140-142)

Ensimmäistä tyttöä, jonka hän vie mukanaan, hän ei suorastaan pakota seksiin, mutta painostaa kyllä, ensin suostuttelemalla, sitten avaamalla vetoketjunsa ja painamalla työn päätä lähemmäs. Mutta tämä vain itkee, ei suostu. Starrett vie tytön takaisin kotiinsa. ”Silloin minä tiesin varmasti menneeni liian pitkälle.” Mutta hän ei tiedä, minne mennä tai kenen puoleen kääntyä. Hän kuvaa oloaan toivottomaksi ja epätoivoiseksi, kertoo taistelevansa vastaan niin kovasti kuin kykenee. Starrett ei luota enää itseensä, ei varsinkaan ollessaan yksin tai ajellessaan autollaan. Hän haluaisi kulkea yhteiskyydillä, jotta välttyisi hallitsemattomilta kiusauksilta. Hän kertoo, että muiden ihmisten seurassa hän on turvassa. Toisten ihmisten läsnäolo – ilmeisesti muiden kuin potentiaalisten uhrien - riittää siis provosoimaan Starrettissa riittävän moraalisen eston käytökselleen. (140-142)

Erityisesti rakastamiensa ihmisten lähellä Starrett kokee olevansa turvassa ”Häneltä”. (304) Joko hallitseva empatia tai kielletyn häpeä, tai molemmat, tuntuvat pitävän ”Hänet” piilossa. Joskus ”Hän” tulee esiin, kun Starrett rakastelee vaimonsa kanssa. ”HÄN tuli esiin ja yritti olla aggressiivisempi, ja minun täytyi yrittää käyttäytyä mahdollisimman normaalisti, jottei Heather huomaisi millaisen henkilön HÄN ja minä muodostimme” (309). ”Hän” myös pilkkaa, moittii ja nimittelee Starrettia ja tämän avioliittoa, valittaa niistä: ”Tietenkään Heather ei rakasta sinua. […] Katso nyt omaa avioliittoasi. Heather ei tee mitään, mitä sinä käsket.” Lopulta Starrett tuntee, kuinka ”Hän” tulee yhä useammin esiin silloin kun Starrett on vaimonsa ja lapsensa lähellä, ja alkaa uskoa, että ”Hän” saattaa olla oikeassa: vaimo ei ehkä enää rakasta häntä. (309)

Pakkomielteiden, mielen ja kehon ns. haltuunottojen, sekä vääriksi ymmärrettyjen pyrkimysten lisäksi "Hänestä" on ollut muitakin merkkejä: päänsäryt.

Starrett kertoo, että 8-9 –vuotiaasta asti hänellä oli ollut säännöllisiä huimaus- ja päänsärkykohtauksia. Joskus ne olivat niin pahoja, että hänen oli käytävä makuulle. Joskus hän kaatui. Kohtausten välillä saattoi olla kuukausia, ja silloin hän tunsi olonsa paremmaksi. Mutta sitten ne taas tulivat, jopa päivittäin. Kipulääkkeet eivät auttaneet, ja, Starrett kertoo, oli vain opittava elämään kohtausten kanssa. (119)

Eräänä päivänä hän luennolla istuessaan sattuu näkemään taaksepäin nojautuvan tytön kaula-aukosta, ja se alkaa häiritä Starrettin keskittymistä. Samaan aikaan hän kuulee, kuinka hänen takanaan kuiskitaan ja päänsärkykin alkaa olla sietämätön. Hän kääntyy hermostuneena katsomaan, kuka hänen selkänsä takana supattaa – mutta ei näe ketään. Päässä jyskyttää. Hän kaappaa kirjat kainaloonsa ja poistuu luennolta. (119-120)

Starrett huomaa, että päänsärky ja kuiskaukset alkavat liittyä toisiinsa, ja että kuiskinta kuuluu hänen päänsä sisältä. Hän hillitsee itsensä, käskee itseään pysymään rauhallisena ja odottamaan, että ilmiö menee ohi. Mutta se ei mene. Päänsäryt lisääntyvät ja pahenevat, kuiskaukset muuttuvat selkeämmiksi ja itsenäisemmiksi. Alussa hän on kuullut epäselviä sanoja tai lauseenpätkiä, eikä ole voinut vaikuttaa niihin mitenkään. Ne häiritsevät. Silti hän vakuuttaa itselleen, että se on hänen oma alitajuntansa, joka pilailee hänen kanssaan. Hän pitää tätä syynä sille, että luentoja alkaa jäädä väliin. (Aikaisemmin Starrett on kertonut luennoilta poisjäämisen syyksi pakkomielteensä kääntyä seurailemaan tyttöjä. Mutta nämä lienevät limikkäiset syyt.) (119-122)

Starrett alkaa viihtyä enemmän itsekseen, käy vähemmän treffeillä eikä aina halua mennä edes ulkona käymään. Starrett kuvaa sitä noidankehäksi: mitä enemmän häntä pelottaa ja hämmentää, sitä vähemmän hän pystyy keskittymään, ja sitä vähemmän hän käy luennoilla tai ylipäätään missään tai juttelee kenenkään kanssa. Hän epäilee olevansa tulossa hulluksi, ja ajattelee, että saattaisi olla demonin riivaama. (Starrett on lapsena ollut hyvin uskonnollinen, ja hänen äitinsä ja vaimonsa ovat yhä.) Hän hakeutuu joksikin aikaa uskovien seuraan, mutta ei koe saavansa mitään irti eikä löydä Jumalaa. (121) Lopulta Starrett eroaa koulusta ja muuttaa Kaliforniaan. Hän toivoo, että ympäristönvaihdos saisi aikaan toivotun muutoksen. (131) Turhaan.

Jossain vaiheessa Starrett huomaa kohtauksissa jotakin toistuvaa: kohtauksen käynnistävät väkivaltaa ja seksiä sisältävät visuaaliset ärsykkeet, ja niitä hänen maailmansa on täynnään. Sellaiset kuvat tuntuvat laukaisevan jotakin hänen sisällään. Mutta erityisesti sillon, kun Starrett näkee viehättävän tytön, hän tuntee olevansa vaaravyöhykkeellä. Päänsärky on tälle käynnistymiselle oireellista. ”Ja sitten, osuvamman kuvauksen puutteessa, minä tunsin todellisuuden muuttuvan” (132). (121-123)

Kas siinä Starrettin oma kuvaus varjoelämästään. (Muiden, tapausta tutkivien viranomaisten, käsityksiin palaan vielä myöhemmin, samoin kuin Starrettin omiin teorioihin ilmiöstä. Niin ikään pysähdyn jossain vaiheessa hetkeksi Starrettin perhesuhteisiin, etenkin äitisuhteeseen.)

"Sitten HÄN löysi Jeannien, ja Jeannie ja minä löysimme toisemme, ja elämä muuttui iäksi" (304).

"Missä hän on?", Starrettilta kysytään ties kuinka monetta kertaa (90-91). "En minä halunnut satuttaa ketään. Mutta jäin kovasti kaipaamaan Jeannieta. Halusin hänet takaisin - uskoin, että voisin löytää uuden Jeannien, vaikka tiesinkin, että kaikki päättyisi ennemmin tai myöhemmin. Minä luin pikkuilmoituksia ja soitin joka paikkaan ja etsin jotakuta, joka kuulostaisi Jeannielta. [Paennut tyttö] kuulosti Jeannielta, mutta hän ei ollut Jeannie." (91)

"Missä hän on?" Starrettilta vaaditaan vastausta jo ärjyen. "Hän on Jumalan luona", mies vastaa. "Tarkoitatteko, että hän on kuollut?" Starrett itkee. "Missä hän on?" tivataan. "Turvallisessa paikassa" Starrett sanoo viimein. "[V]oin viedä teidät sinne." (91)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti