Miehet kirjoissani2: MP6 - Leaving Terra (2/2)

”Hän on tuolla alhaalla.” Starrett on vienyt poliisit Jeannien ruumiin kätköpaikalle. Viranomainen toteaa metsäaukion sijaitseva lähellä Jeannien kotia. Starrett tunnustaa ajaneensa paikan ohi lukuisia kertoja sen jälkeen, kun oli jättänyt tytön ruumiin puron läheisyyteen. Mies kertoo halunneensa haudata Jeannien, mutta ei ollut ohikulkevan liikenteen takia uskaltanut. Poliisit toteavat tytön ruumiin olevan käärittynä vihreään huopaan ja jätesäkkeihin. (92)

Ennen kuin antaudun omiin pohdintoihini tapahtumista, tai paneudun tarkemmin viranomaisten käsityksiin Starrettin persoonasta (ja pohdin myös niitä), annan puheenvuoron itse kirjalle.

Oikeuspsykiatri Robert Stroms pohtii ankarasti, kuka ja millainen Starrett oikein on. Mitä hänen ja Jeannien välillä on täytynyt tapahtua? Erityisen ratkaisevaa olisi tietää, miksi kaikki oli kärjistynyt sillä tavoin kuin oli. Poliisit, syyttäjät, puolustusasianajajat ja toiset lääkärit ovat yrittäneet rekonstruoida illan tapahtumia, mutta tyydyttävään johtopäätökseen ei ole päästy. Siitä kuitenkin ollaan yksimielisiä, että mitä ilmeisimmin Jeannie on ollut Starrettin talossa vapaaehtoisesti. Toki hänet oli kaapattu ja myöhemmin tapettu – merkille pantavaa, että Stroms käsitteellistää Jeannien kuoleman tapoksi, ei murhaksi – mutta siinä välissä Starrett ja Jeannie olivat, lukuisten todistajien lausuntojen mukaan, viettäneet aikaansa tavoilla, jotka aluksi olivat kuulostaneet pelkästään Starrettin harhaiselta mielikuvitukselta. Todistajat tarjoilijoista myymälänhoitajiin olivat vahvistaneet ”leikkisät illalliset” ja ”huolettomat shoppailut” paikkansapitäviksi. Viranomaiset päättelevät, että tytöllä olisi ollut lukuisia mahdollisuuksia karata tai hankkia apua, jos tämä vain olisi sitä halunnut. (343)

Vaikka Starrett väittää rakastaneensa Jeannietä, se ei kuulosta Stormsista uskottavalta. Uskottavampaa hänestä sen sijaan on olettaa, että Jeannie oli ihastunut Starrettiin: ”[Starrett] oli hyvännäköinen, vanhempi (28), mutta ei kuitenkaan vanha, ja pantuaan aseen pois salaperäinen olematta pelottava.” Mies oli merkinnyt tytölle seikkailua, tämän nuoren elämän siihen asti varmasti jännittävintä. Stormsista näyttää myös siltä, että Jeannie oli ollut epätavallisen kapinallinen ja seikkailunhaluinen teini, jolla oli muita teinejä enemmän ongelmia kotonaan. (344)

Mutta entä suihku, mitä siellä oli tapahtunut? Oliko Jeannie suuttunut ”kuin pikkulapsi” saatuaan kuulla, että Starrett olikin naimisissa? Vai suututtiko tyttöä yksinkertaisesti vain ajatus toisesta naisesta meikit löydettyään? Tai oliko Starrett alkanut kokea tytön innokkuuden uhkaavana ja halunnut päästä tästä eroon, vaikka ei ollutkaan aikonut tappaa häntä? Stormsista tämä vaihtoehto on todennäköisin. ”Toiset uhrit olivat tapelleet vastaan ja kirkuneet ja itkeneet – aivan niin kuin heidän pitikin – ja toteuttaneet sillä tavoin hänen [Starrettin] fantasiaansa.” Mutta Jeanniella oli sitä vastoin ollut hauskaa, eikä Starrett ollut enää hallinnut tilannetta. Jeannie ei rukoillut Starrettia lopettamaan, vaan halusi – vaati – jatkuvasti lisää. (344)

”Ei ihme, että hänellä oli niin mukavaa, ajattelin. Minä olin käytännöllisesti katsoen hänen palvelijansa”, Starrett itsekin myöhemmin muistelee tapausta (152). Starrettilla on tapahtumista Jeannien kanssa myös toinen versio, sellainen, jossa ”Hän” on kerronnassa mukana. Tapahtumakulku on muuten samankaltainen, mutta huomattavasti lyhyempi ja pelkistetympi, siis emotionaalisesti etäinen ja kylmä. Tässä toisessa versiossa tapahtumia ei juuri pysähdytä hehkuttelemaan, ja kaikki Starrettin omaatuntoa raastavat asiat kerrottan ”Hänen” tekosikseen. ”Hän” ei kuulemma pitänyt romanttisista puheista lainkaan, eikä siitä, että Starrett huomasi pitävänsä Jeanniesta. Mutta samalla, kun Starrett oli huomannut kiintyneensä Jeannieen yhä enemmän, hän oli tajunnut, että ”[j]ostain kumman syystä HÄN antoi minun ja Jeannien olla omissa oloissamme.” (327-328) Ennen pitkää Starrettin päätä oli kuitenkin alkanut taas särkeä; ”Hän” oli alkanut lähestyä pintaa, ja kokonaistilanne oli varmasti ollut "Hänellekin" uusi - ja kenties erittäin vastenmielinen.

Storms on hahmotellut Jeannien kuolemaan johtaneiden tapahtumien olosuhteet. Tämän psykiatrin mukaan Starrett, joka on kyvytön käsittelemään minkäänlaisia tunteita, tajuaa äkkiä, millaisen kuopan on itselleen kaivanut ja haluaa päästä eroon tukalasta tilanteesta. Mutta Jeannie, joka par' aikaa raivoaa mustasukkaisuudesta ja haluaa, että he tapaisivat uudelleen – ajankohtana, jolloin vaimo on jo tullut takaisin kotiin -, tietää jo hänen oikean nimensä; Jeanniesta ei voi hankkiutua eroon kuten muista uhreista. Stroms uskoo Starrettia siinä mielessä, että ajattelee miehen todella kehittäneen kiintymyksen tyttöä kohtaan – ei ehkä rakkautta, mutta romanttisia kuvitelmia. Onhan Jeannie ensimmäinen uhri, joka on ihastunut Starrettiin, imartelee miestä ja pitää sellaisesta, mistä oma vaimokin kieltäytyy. Avio-ongelmien keskellä Jeannien on täytynyt vaikuttaa aluksi unelmatytöltä. Mutta riita ja tytön raivoaminen repivät hauraat romanssikuvitelmat riekaleiksi. Mies ja tyttö ovat molemmat humalassa, eikä temperamentikas Jeannie pelkää Starrettia. Ehkä on käsirysyäkin, ennen kuin toinen tarttuu aseeseen. Näitä miettiessään Storms on kuulemma käynyt läpi jokaisen teorian ja jokaisen yksityiskohdan tapauksesta. (345)

Mutta tapahtumiin liittyvän ymmärryksen edettyä näin pitkälle Starrett itse on jo lipunut kauaksi. (Syistä, joita - elleivät ne ole jo ilmeisiä - pohdin kirjoituksessani MP 3).

”Jeannie ei ole kuollut”, mies väittää. (345) Eikä hän tarkoita sitä, että Jeannie on elossa hänelle; Starrett ei tarkoita muistoa tai tunnetta Jeannien läheisyydestä, tuskin edes mitään mystistä taivastodellisuutta tai astraalitodellisuutta - vielä. (Sellaiseen uskomukseen hän näyttää ajautuvan myöhemmin.) Sen sijaan Starrettille on välttämätöntä kuvitella, että Jeannie on yhä fyysisesti elossa, yhtä todellisena kuin silloin, kun Starrett tapasi hänet ensimmäisen kerran. Starrett kuvittelee Jeannien tämän omaan kotiinsa vanhempien luo, kavereidensa seuraan, viettämään kevätlomaansa ja huoletonta nuoruuttaan. Mies kaipaa yhteydenottoa työltä ja ihmettelee, miksei ole kuullut tästä mitään.

Lyhtyt kuriositeettipysähdys. Olisi kiinnostavaa tietää, olisiko tuollaista todellisuustajun vääristymää tapahtunut, mikäli Starrettin psyykenelämään olisi suhtauduttu hyvin hienovaraisesti alusta alkaen; jos Starrett olisi kokenut saavansa kunnioitusta - ehkä jopa hyväksyntää - ainakin ihmisenä, ihmiskunnan jäsenenä, kenties empaattista kohteluakin, ymmärtämystä - vaikka ei tapahtumia ja niiden etiikkaa kohtaan niin tuskaansa kohtaan - hänen ei kenties olisi tarvinnut suojautua fantasioilla. No, tätä emme saa koskaan tietää. Ja toki tämä asia on kiinnostavaa pelkästään Starrettin oman henkisen eheyden kannalta - ja siksi monille yhdentekevää. 'What difference does it make: rikollinen mikä rikollinen ja hullu mikä hullu.' Mutta minä haluaisin nähdä Starrettissa ja hänen tapauksessaan jotakin häntä itseään suurempaa ja merkittävämpää: kuvauksen siitä, kuinka me inhimilliseen pimeyteen suhtaudumme, kuinka sitä käsittelemme ja käsitteellistämme, ja mitä tästä kaikesta seuraa. Tällä tavoin asiaa lähestyttäessä ei enää olekaan merkityksetöntä pohtia sitä, kuinka Starrettia on kohdeltu ja mitä seurauksia sillä on ollut ja tulee olemaan. (Ja kuten todettua, myös kyseinen oikeuspsykiatri Storms piti syytettyjen psyyken kannalta vahingollisena sitä tapaa, jolla heitä oikeusprosessissa yleensä kohdellaan. Tätä käsittelin kirjoituksessa MP 3.)

Jo ennen oikeudenkäyntiä Starrett on ollut heikossa kunnossa. Hän on tuskin syönyt tai nukkunut, ja näyttää kuulemma laihalta ja kalpealta kuin muumio. Oikeudenkäyntiin hänet joudutaan tuomaan pyörätuolissa. Hänen katseensa on poissaoleva, kiinnittynyt jonnekin kaukaisuuteen. Hän ei enää puhu sanaakaan. (218)

Starrett on saanut kuulla olevansa vastenmielisin ihminen, jonka moni on koskaan tavannut. Se on ilmaistu hänelle lukuisin eri tavoin ja suorin sanoin (218), niin diagnooseina (200, 306), rikosluokituksina (214) kuin vahvoina, suorastaan mantrana toistettavina mielipiteinä. Starrett on myös saanut tietää koko Yhdysvaltojen olevan häntä vastaan: se on lukenut kenties virallisimmassa ja arvovaltaisimmassa paperissa, jonka hän koskaan on käsiinsä saanut (246-247).

Mutta pahimmalta hänestä näyttää tuntuvan se, että kaikki se hyvä, mitä hänessä on, ei näytä olevan kenellekään enää minkään arvoista. Kukaan ei usko hänessä olevan mitään rehellistä tai arvostettavaa. Kukaan ei ylipäätään enää usko häntä. Ja missään tapauksessa kukaan ei usko hänen rakastaneen Jean McCreata tai kärsivän hänen kuolemastaan, tai kenties edes tuntevan siitä musertavaa syyllisyyttä. Ei, kukaan ei todellakaan sure hänen kanssaan tätä menetystä; ei pidä sitä Starrettin menetyksenä. Mitä tahansa itseinhoa, syyllisyyttä ja tuskaa miehestä löytyykään, sitä veistä jokainen kynnelle kykenevä näyttää haluavan vääntää haavoissa, joihin Starrett on hukkumaisillaan. Starrettista on tullut pelkkä sadistinen narsisti, joka ansaitsee oikeuksiensa ja ihmisyytensä, ihmiskunnan jäsenyytensä, menetyksen.

Mutta Starrett on hylkäämiseen valmis, hylkää itsekin itsensä. Myös hän itse halveksii pahuutta: pahuutta yleensä ja sitä pahuutta, johon on syyllistynyt. Hän on valmis sovittamaan rikoksensa. ”Me tarvitsemme tiukempia rikoslakeja. Rikolliset täytyy saada kiinni ja telkien taakse,” hän kirjoittaa. (249, 245.) ”Minä ansaitsen rangaistuksen” (212).

Mutta siihen Starrett ei ole valmis, että hänet nähdään pelkästään ”Hänenä”. Starrett ei ole valmis samastumaan ”Häneen”: ei myöntämään tekojaan aivan omikseen ja identiteettiään ”Häneksi”. Starrett ei ole koskaan yhdistynyt ”Häneen” periaatteellisella tasolla eikä siten oikeuttanut ”Hänen” tekojaan moraalisesti. Näin Starrett antaa selkeästi ymmärtää. Ja hän antaa selkeästi ymmärtää myös sen, että niin tehdessään hän kadottaisi itsensä, sen ihmisyyden ja hyväksyttävyyden, jonka hän edes itse itsessään vielä tunnistaa, sen minuutensa, josta hänellä on vielä jonkinlainen ote. (Esim. 313)

Mutta moraali ja pahuuden käsite sikseen.

On vaikeaa kuvitella, miltä tuntuu olla niin massiivisen, kollektiivisen vihan ja inhon kohteena, tai miltä tuntuu tajuta joutuvansa samastumaan pahimpana mahdollisena pidetyn ihmisyyden kollektiiviseen projektioon, syntipukiksi (- sillä varmasti Starrettiin yhdistetään tuntemattomia määriä kaikkea nimetöntä ja siihen asti fokusoimatta jäänyttä epäluuloa kaikkine kielteisine lisukkeineen, puhumattakaan rikollisiin liittyvistä ennakkoluuloista yleensä.) Ja minun on mahdotonta kuvitella, miltä tämä kaikki tuntuu ihmisestä, joka on siinä (mielen)tilassa ja niissä olosuhteissa, joissa Starrett on, siis ihmisestä, jonka psyykkinen sietokyky kohtaa epäinhimillisiä rasitteita. Mutta sen verran osaan kuvitella, että sellaisen on pakko olla järkyttävää - mieshän on vielä järkyttynyt Jeannien kuolemastakin ja siitä, että on itse sen aiheuttanut. (Psyyke on armollinen etääntyessään fantasioihinsa ja dissosiaatioihinsa.)

Joten minusta Starrettin käsitykset omasta hyvyydestään ja kuvitelmat Jeanniesta ja tämän nykyisestä olinpaikasta ovat pelkästään osoitus johdonmukaisesti – ja siksi omilla ehdoillaan terveesti - toimivasta psyykestä. Kaikki muu romahduttaisi sen.

Valitsemastani näkökulmasta käsin - ja nyt lausun vahvan mielipiteen (on siis muistettava, että mielipiteet ovat aina asenteellisia ja siten sulkevat monia muita näkökulmia pois; ilman tätä mielipide on mahdoton) - näyttää siltä, että Starrettista ja hänen kaltaisistaan tehdään maailmajärjestystä säilyttävä ja vahvistava riittiväline, esine - olento jolta on riistetty oikeudet ja arvo sekä kaikki auktoriteetti on tuskin muuta kuin esine – jolla voidaan oikeuttaa ja perustella halutunlaisia normeja valitun agendan mukaan. (Ajatellaanpa nyt esimerkiksi niinkin ilmeisinä esiin tarjoutuviin asioihin, kuin väkivaltaviihteeseen ja pornografiaan, yhdistettyjä moraalisia normeja. Tai ajatellaanpa käsityksiä yksilönvapauksista ja - oikeuksista, tai käsityksiä neurooseista ja niiden vaikutuksesta ihmisen persoonaan ja elämänhallintaan, tai käsityksiä rikosten uusimistodennäköisyyksistä. Mutta entä käsitykset kasvatuksesta? Tai entä ihmismielen niin sanotun pimeän puolen hyväksyminen; entä käsitykset niin sanotu varjopuolen tunnustamisesta osaksi ihmisyyttä ja persoonaa? Otetaanko näistä aiheista mitään opiksi?) Ja kyllä: samalla myös uhri, se, jota ’systeemi’ vaatii. (Toki aivan toisenlainen uhri kuin Starrettin omat uhrit, mutta uhri yhtä kaikki.) Kenties tämä sitten tapahtuu suuremman edun nimissä - onhan (arvo)maailmanjärjestys aina ollut ihmiselle mittaamattoman suuri ja tärkeä asia. Mitä me peloillemme ja inhoillemme ilman starretteja tekisimme?

Minusta tapa, jolla Starrettia kohdellaan, vaikuttaa suhteettomalta ja epäjohdonmukaiselta - ja siksi käsittämättömältä, hämmästyttävältä - verrattuna esimerkiksi sotateollisuuteen tai muuhun…hmm, politiikkaan ja autoritaaristen statushahmojen saamaan kohteluun. Starrettin kohtalo johtaa ajattelemaan, että ero oikean ja väärän, rikoksen ja normatiivisen tai ihanteen välillä on pelkkä juridinen sopimus, täysin riippuvaista siitä, kuka tai ketkä ovat asiasta sopimassa, ja mitä asiasta yleisesti halutaan ajatella, ja mikä yleistä tai virallista mielipidettä saa ohjailla tai siihen radikaaleimmin vaikuttaa. Starrettin kohtalo johtaa myös ajattelemaan, ettei ihminen helposti saa toista mahdollisuutta, ja että hänen kohtalonaan on materialistis-mekaaninen ja siksi pessimistinen ihmiskäsitys, joka ei turhia luule ihmisen psyyken ihmeellisyydestä tai persoonallisuudesta, tai ihmisen kyvystä muuttua tai kehittyä - tai vapautua esimerkiksi neurooseista ja pakkomielteistä.

Ehkä tällainen suhtautuminen Starrettin tapaukseen on paljolti myös suomalainen ajatus tai kokemus; Suomessa Starrettin juridinen kohtalo olisi varmasti ollut hyvinkin toisenlainen. (Ajatellaanpa vaikka Jammu-setää. Hänkään ei, btw, voinut täysin myöntää olevansa yksin ja itse vastuussa teoistaan, tuskin osasi niistä kunnolla edes puhua. Itseasiassa tämä 'myöntämiskyvyttömyys' on syytetyille hyvinkin ominaista. Vastuun välttäminen on yksi asia, mutta psyykkinen kyvyttömyys kohdata karuja totuuksia niin kylmiltään toinen.) Kohtuullisuuden ja inhimillisyyden näkökulmasta en siis käsitä. En vain käsitä. Monista muista näkökulmista käsitän kyllä. (Kannatan riittivälineteoriaa.)

Tätä kantaani ei tietenkään tule ymmärtää niin, että luopuisin oikean ja väärän etiikasta, oikeudenmukaisuuden vaatimuksesta tai kääntäisin uhriasetelman päälaelleen. Eikä tätä tule ymmärtää myöskään niin, etten pitäisi Starrettia - ainakaan 1980-luvun Starrettia - vaarallisen epäluotettavana ja hänen tekojaan rangaistavina. Mutta sitä totaalisuutta, jolla Starrettin kaltaisia voi kertomuksen mukaan ymmärtää kohdeltavan, en ymmärrä – ellen sitten inhimillisesti rajoittuneena ja ihmiselle tyypillisenä toimintana. Näin minun on tämä itselleni selitettävä. (Kaikki on ymmärrettävä jotenkin; kaikesta on uskottava jotakin.)

No, Starrettin kertomus juridis-poliittisena kohtalona on eri, kuin Starrettin kertomus ihmismielen toiminnasta ja sen rajankäynneistä. Luonnollisesti olen kiinnostuneempi jälkimmäisestä, siis ihmismielestä - joskaan näitä alueita, eli politiikkaa ja ihmismieltä, ei kovin mustavalkoisesti voi toisistaan erottaa. (Se, mitä meistä uskotaan on yleensä sitä, mitä päädymme itsestämme ajattelemaan. Ja koska se, mitä ajattelemme, siis se kuinka havaintoja ja infoa ylipäätään vastaanotamme ja formuloimme informaatioksi ja edelleen käsitemaailmaksi - kognitiiviset toimintomme -, vaikuttaa psyyken elämäämme vahvasti, suorastaan rakentaa sen suurimmaksi osaksi, ei se, mitä meistä uskotaan ja kuinka itse päädymme ajattelemaan, voi olla muuta kuin poliittista. Kognitiiviset skeemat ovat opittuja, ja siten paitsi kulttuurisidonnaisia ja historiallisia - siis tiettyyn aikaan ja paikkaan sidottuja - myös poliittisia, suhteelliseen arvomaailmaan sidottuja. - Anteeksi hirviövirkkeet.)

Niin tai näin, muisto Jeanniesta ottaa lujille.

”Älkää mainitko hänen nimeään!” Starrett on syyttäjien puheenvuorojen edetessä lyyhistynyt tuolissaan yhä syvemmälle, ja alkaa lopulta toistaa vaatimustaan ahdistuksesta irvistellen. Hänen ääntään kuvataan tuskaiseksi ja anelevaksi, ja pian hän liukuu kokonaan puolustuksen pöydän alle, kädet niskaansa ja käsivarret ohimoitaan vasten painettuina. ”Hän nosti polvet leukaan ja huusi aina välillä ääneen tuskannyyhkytysten vavisuttaessa hänen vartaloaan.” Lopulta Starrett makaa itkien lattialla kädet korvillaan ja keinuttaa itseään sikiöasennossa. (219)

Jeannie on poissa. Kaikki on ohi. Ja kaikki tietävät. Valjennut todellisuus lienee lopulta tehnyt tehtävänsä.

Tottakai viranomaiset taittavat peistä siitä, näytteleekö Starrett, onko kaikki pelkkää manipulatiivista temppuilua, pelkkä kikka yrittää välttää vastuuta ja suojella henkikultaansa. Vähän kuin Ted Bundy aikoinaan, vielä viimeisessä haastattelussaankin, vain hetkeä ennen tuomion täytäntöönpanoa.

Mutta hieman myöhemmin, aivan pian, Starrett tulee yrittämään itsemurhaa. Se ei johdu siitä – kuten hänen äitinsä tai eräskin viranomainen luulevat – että vaimo on käynyt jättämässä avioeroasiakirjan, eikä siitä – kuten yleinen mielipide varmaankin tulee luulemaan – että Starrett yrittäisi päästä helpolla, paeta kaikkea, päästää itsensä pahasta. Vaan siitä, ettei hän osaa ajatella enää mitään muuta kuin Jeannietä.

”Ajatukseni olivat täydellisessä sekasorrossa. Korvissani kuului ulvova ääni ja sydämeni jyskytti. Aina kun suljin silmäni, minä näin Jeannien kasvot. […] Tohtori Morgan kysyi, mikä minua vaivasi.[…] Kuinka hän olisikaan voinut tietää. […] Minä näin mielessäni Allisonin [tyttäreni] hymyilevä kasvot. Minä näin Jeannien hymyilevät kasvot. […] Aika oli koittanut.”(331-332)

”Se ei tosiaankaan ollut itsemurhayritys. Se oli paljon enemmän.” (255)

Se, että Jeannie assosioituu Starrettin mieleen heti hänen oman tyttärensä jälkeen - sikäli että tämä ajatuskulun muistelu on tässä mielessä paikkansapitävä - kertoo omaa kieltään Starrettin suojelunhalusta ja kiintymyksestä Jeannietä kohtaan.

”Minun ihana Jeannieni, jota rakastan enemmän kuin omaa elämääni. Minä rukoilin Jumalaa ja Jeesusta, että Jeannie pääsisi kotiin ja että he ottaisivat minun sieluni hänen tilalleen, vaikka se tarkoittaisi, että joutuisin Helvettiin. Joskus minusta tuntuu, että minä olen jo Helvetissä. (330) He eivät antaneet minun paeta tästä maanpäällisestä helvetistä niin helposti.[…] Kuinka he uskalsivat estää minua pelastamasta Jeannietä? […] Minut nostettiin [heti itsemurhayrityksen jälkeen] leveälle metallipöydälle, jonka päälle oli pingotettu kangas. Käteni ja jalkani sidottiin tiukasti pöydän kulmissa oleviin lenkkeihin. […] [Ihmiset] yrittivät puhua minulle, mutta he olisivat voineet olla miljoonan kilometrin päässä. Tuskin edes kuulin tai näin heitä. […] Kattolampussa oli valo koko yön. Pimeys tuntui olevan silti kaikkialla.” (333) ”Ennen kuin minut [takaisin] selliin tuoneet vartijat lähtivät pois, yksi heistä sanoi: ’Jos yrität tappaa itsesi uudestaan, soita ihmeessä minut ensin paikalle. Se minun täytyy nähdä!’" (334)

"Minä yritin pitää mieleni tyhjänä, mutta kuin varkain ajatukset Jeanniesta nousivat pintaan. Hänen kauniit hymyilevät kasvonsa tuntuivat väreilevän edessäni. Minä ojensin käteni, mutta hän oli poissa.” (334)

”Käännyn minä mihin suuntaan tahansa, näen aina hänen kasvonsa. Kun vain keskityn, kuulen hänen äänensä. Vaikka kohtaloni ja kuolemani päivä olisi hakattu kiveen, minä en luovu etsinnästä. Ja minä löydän rakkaimpani.” (334)

”Jeannie, missä sinä olet? Sinä olet siellä jossain. Sinä olet jossain. Minun tarvitsee vain löytää sinut. Ja minä löydän! Minä lupaan sen sinulle, Jeannie.” (330)

How...Orpheus-like.

(To be continued)