lauantai 20. marraskuuta 2010

Hiukset

Olen huomannut, että pitkissä hiuksissa on vetovoimaa.

Siis naisen pitkissä hiuksissa ja miehen mielestä. No, onhan se kuultu, että miehet pitävät pitkistä hiuksista, mutta että niin paljon! Se oli itselleni uutta. (Pitäisi ennemmin puhua pitkien kuin vaaleiden hiusten magiasta.) Toki minäkin naisena pidän pitkiä hiuksia kauniina, runollisina, sekä miehillä että naisilla, mutta ei niissä mitään maagista kutsuvoimaa ole. Joten miehille naisten pitkissä hiuksissa lienee jokin seksuaalinen signaali. (Ja puhun nyt vain heteronäkökulmasta, ja varmasti monilla muillakin tavoin rajoittuneesta ja suhteellisesta näkökulmasta käsin.) Luonnontieteellisesti ajattelevalle tämä ei ole mikään uutinen tai ihme, ja hän varmaankin pitää ilmiötä geneettisenä ohjelmointina.

Olen samoilla linjoilla sikäli, että pitkät, runsaat ja kiiltävät hiukset implikoivat nuoruutta ja elinvoimaa. Mutta olen taipuvaisempi ajattelemaan, että pitkien hiusten vetovoima johtuu ennemmin jostakin historiallisesta, kollektiiviseen muistiin liittyvästä seikkasesta kuin biologiasta. Pitkin perinteinhän juuri naimaikäiset neidot ovat pitäneet hiuksiaan auki. Ehkä kollektiivinen miestieto muistaa sen. ("Miestieto"...Hmmm, keksinkö juuri uuden sanan? No, niin kauan kuin sanan merkitys on pääteltävissä yhtä helposti kuin minkä tahansa muun sanan - siis suhteessa kielisysteemin muihin sanoihin - , tai sana on muodostettu kieltä hallitsevan logiikan mukaan, ei kyse ole oikeastaan keksinnöstä, siis uudesta sanasta. No jokatapauksessa.) Ehkä miestieto siis muistaa, että avoimet, pitkät hiukset ovat kuuluneet terveille nuorille neidoille, ja siksi sellaiset hiukset yhä julistavat miehelle naimattomuutta ja feminiinistä seksuaalivoimaa. Hiuksensa avannut nainen on vapaa ja valmis iskettäväksi.

Kun aloin miettiä naisten pitkiä hiuksia, totesin, että myös itse olen kokenut eniten kiinnostusta ja lähestymishalua miesten taholta juuri silloin, kun hiukseni ovat olleet auki. Istuinpa junassa tai puiston penkillä, on viereeni istuutunut mies yleensä alkanut jutella vain, jos hiukseni ovat olleet auki, siis avattujen hiusten rohkaisemana. Ne näyttävät houkuttelevan tehokkaammin kuin katsekontakti, hymy tai yksikään sana. Olen voinut kävellä täysin omissa oloissani musiikkia korvanapeista kuunnellen, kun joku mies on pysähtynyt kysyäkseen mitä musiikkia kuuntelen. (Tämä on tapahtunut ainakin kahdesti. Hieman hölmistyneenä olen suhtautunut pysäytyksiin kuin juna-aikataulujen kyselyyn.) Pitkään aikaan en ollut osannut yhdistää tällaista hiuksiin. Mutta pakko se on myöntää: kaikki rohkeimmat iskuyritykset ja suurin osa pidempään katsomisista ovat tapahtuneet juuri silloin, kun hiukseni ovat olleet auki.

(Tätä miettiessäni tajusin myös, miksi minusta on tuntunut vähemmän katsotulta silloin, kun hiukseni ovat olleet kiinni ja myssyn alla - ja siis tuntunut aivan huolimatta siitä, nautinko 'rauhassa olemisesta' eli olinko odottanut, ainakaan tietoisesti, katsotuksi tulemista vai en. Voihan se olla, että - kaikesta rauhassaolostaan pitämisestä huolimatta - "naimaikäisenä" kaipaa jo alitajuisesti sukupuolista tunnustetuksi tulemista, ja havahtuu heti, jos palautteessa on eroja aikaisempaan.)

Funny. Strange kind of funny.

Ja kun aloin miettiä asiaa tarkemmin, tajusin, että useimmiten ensimmäiset kohteliaisuudet ovat koskeneet juuri hiuksia. (Sanotaan, että hiuksia tai silmiä - tai persoonallisuutta - kehutaan kun ei muuta kehuttavaa ole. But this is beside the point. Minun on nyt pysyteltävä tukkateoriassani.)

Haluatteko kuulla muutaman tukkatarinan? Jos ette, voitte siirtyä seuraavan kappaleeseen. No niin. Selkein kehaisu taisi olla: ”Sull on…järisyttävät hiukset”. (Ja ei, minulla ei ollut neonvihreää irokeesia.) Juuri niitä mies oli kuulemma etäältä katsellut. (Istuin huoltoasemalla, ja olin levittänyt opiskelumateriaalejani eräälle sen pöydistä. Siinä sitten näpräsin ennen kuin havahduin hänen kysymykseensä Onks täss tilaa. Yritin toimia kuten kohteliaan ihmisen tulee, enkä edes tajunnut että hän oli tullut iskemään, ennen kuin tarjoutui kuljettamaan minut 200km:n matkan kotiini - toki minulla oli jo matkalippu ostettuna. Minä olen niitä ihmisiä, joita ei koulussa vikitelty. Juurikaan.) Toisen kerran minua kommentoi kännykkäänsä mies, jota olin eräänä arki-iltana kadulla ohittamassa. Hän väitti puhelimeen, ettei ollut koskaan nähnyt ”niin kaunista naista ku tässä vierellä nyt kävelee”. En tiedä mitä hän oikeastaan ajatteli: minun, itsensä vai puhelimen toisessa päässä olevan tuttavan ilahduttamista? Puhuiko hän edes minusta? Ei siinä muitakaan ollut. (Joka tapauksessa väite tuntui tietysti hyvältä. Muistelen sitä aina joskus - vaikka en hänen perusteitaan tiedäkään.) Kaikki taisi johtua jälleen hiuksista. ”Joo, on sillä pitkät hiukset”, mies jatkoi kommentoimistaan, ”takapuoleen asti”. Eräänä toisena iltana, jälleen kadulla, minut jälleen huomasi eräs vastaani kävellyt mies. Tällä kertaa minut pysäytettiin. Ei toki fyysisesti, mutta tervehdyksellä. "Hello!" Kohteliaana ihmisenä minä tietysti vastasin tervehdykseen ja luulin, että mies haluaa kysyä neuvoa. Niinpä hän sai tilaisuuden jutella muutaman sanan. Koska minulla ei ollut kiire minnekään ja tarkoitukseni oli muutenkin kiertää lenkki, oli ihan ok, että mies lopulta lähti mukaani kävelemään. Se oli kiinnostavaa, sellaista ei ollut tapahtunut koskaan ennen. (Luonnollisesti pysyttelimme tiukasti ydinkeskustassa, siis muiden ihmisten läheisyydessä.) Jonkin aikaa kuljeskeltuamme hän halusi tarjota minulle kahvin, ja hämärän kahvilan nurkassa juteltuamme hän lopulta kommentoi imartelevasti hiuksiani - ja työnsi sitten mitään kysymättä kätensä niihin. En vetänyt päätäni pois, mutta hetken kuluttua liian pitkälle reittäni pitkin työntyvän käden kyllä.

(Vieläkin ajattelen hieman irveessä hänen pikkusormiparkaansa, josta hänen kättään kiskoin. No, mitäs työnsi sitä väärään suuntaan. Pitääkö aina yrittää mennä niin pitkälle kuin pääsee? Mutta ei minulla ole antipatioita: jos olisin mies, tekisin itsekin varmasti juuri niin: yrittänyttä ei laiteta, ja miehen tunne-elämälle on vaativampaa erotella romanttinen kiinnostus fyysisyydestä kuin naisen tunne-elämälle. Tai näin meille - luonnontieteeltä haiskahtavasti - väitetään. (Tiedä sitten, minkä verran siinä on pelkää itseääntoteuttavaa ennustetta kuten päivän horoskoopissa. Mutta jos nyt kuitenkin oletetaan, että väite on tosi.) Ja siis, en sano, että fyysisyys olisi aina merkki kiintymyksestä - miehelle on naista vaivattomampaa erottaa toisistaan emotionaalinen kiintymys ja fyysinen halu - , vaan että mies tutkii seksuaalisia emootioitaan usein fyysisesti; fyysisyys on tie miehen tunne-elämään. Ei toki aina, kuten todettu, mutta siis jos on ollakseen. Tämänhän kertoo jo vanha sanonta miehestä, ruuasta ja vatsasta. Jos väite pitää lainkaan paikkaansa, on epäreilua, että yleensä vain nainen voi saada miehen fyysisesti milloin tahansa, lähestulkoon yrittämättä; naisen tarvitsee vain sallia. Mutta edes kovasti yrittänyt mies ei läheskään aina saa naista. Tässäpä hieman kompensaatiota naissukupuolelle siitä, ettei naiselle yhtä helposti sallita samanlaista sukupuolikäyttäytymistä kuin miehelle. Ja myös siinä, että naisella on kiima vain kerran kuukaudessa, mutta miehellä koko ajan - asiaa pelkistääkseni.

Mutta lihallinen seksuaalisuus sivuun: lisäksi minua kiinnostaa erittäin paljon miehen tunne-elämässä podettu kaukokaipuu, siis ns. ritariromantiikka: että mies voi luoda naiseen syvän tunnesiteen, kiintymyksen, ja ylläpitää sitä ilman fyysisyyttä. Tämähän on täysin päinvastaista edellä kuvattuun, suorastaan ristiriitaista sen kanssa. Platonisesti rakastunut mies kait palvoo naista jollakin tapaa pyhänä, illusorisena - tai vähintään tuon illusionsa suojeluspyhimyksenä. Tällä tavalla epähimokkaasti, silti sukupuolisesti, kiintynyt mies kait yhä tavoittelee runojen ja laulujen mystistä Häntä, joka aina karkaa tavoittamattomiin huolimatta siitä, että Hän silloin tällöin tuntuu saavan oikean, lihallisen naisen kasvot - siis että mies aina joskus tuntisi löytäneensä Hänet, tämän ihanteensa, jostakin naisesta. Tässä mielessä ritariromantiikka on epäkypsää, haaveisiin pakenevaa rakastamista. (Jostain syystä tällaista rakkautta löytää usein mieskirjailijoiden ja -runoilijoiden teksteistä.) Joku on joskus viisaasti sanonut, että ellei mies todella rakasta naista, tuo kaihottu Hän ei haihdu, vaan sitä tavoitellaan yhä, muista naisista. Toisaalta olen ajatellut että on mahdollista, että kaihottu Hän on miehen oman sielunelämän projektio - ei siis mikään tyhjä ja epätodellinen, naurettava ja lapsellinen unikuva tai edes saavuttamaton fantasia -, ja vasta, kun mies integroituu sisäisen naisensa kanssa, Hän haihtuu tai läpikäy metamorfoosin, laskeutuu korkeuksistaan inkarnoituakseen; Häntä ei tarvitse enää etsiä oman itsen ulkopuolelta eikä projisoida muihin naisiin. Käsitykseni on, että jotakin tällaista naista rakastavalle miehelle tapahtuu: rakastettuun yhdentyminen, siis syvästi tunnetasolla, vie miehen myös yhteyteen oman sisäisen naisensa kanssa. Silloin loputon tavoittelun tarve lakkaa. (Vai kuinka muuten rakastaminen saisi Hänet haihtumaan? Ja siis kun lähtökohtana on oletus, ettei Hän ole pelkkä typerä haave, vaan tärkeä psyykenelämän komponentti ja viesti omalta tunne-elämältä.) Joskus tätä tapahtumaa kai nimitetään vain haaveilusta luopumiseksi tai aikuistumiseksi, ilman, että tiedostetaan, mitä noille haaveille oikeastaan tapahtui ja mikä niiden merkitys oli. Monet eivät toki ikinä luovu Hänestä: he eivät syystä tai toisesta pääse integroitumaan psyyken elämässään - siis Hänet haihduttavalla tavalla - ja siten sisäiseen rauhaan kaihonsa kanssa.)

Mutta takaisin tukkatarinoihin ja -teoriaan.

Erään kerran puolestaan kun istuin - jälleen hiukset auki - linja-autoasemalla, viereeni istuutui mies, joka aikataulua kysyttyään pian tarjosi minulle suklaata. Kohteliaasti otin kun tarjottiin. Hyvää oli. (En tajunnut, että suklaan tarjoaminen on testi vastaanottavaisuudesta; ennen pitkää hän olikin jo sopinut itselleen treffit kanssani seuraavalle kerralle, kun taas tulisin asemalle. No, mitä pahaa on olla vastaanottavainen vaarattomassa tilanteessa. Ihmisille saa olla mukava, vieraillekin. Kuten tuo mies minulle.) Tämä mies ei muistaakseni kommentoinut hiuksiani lainkaan, mutta mikäpä muukaan syy lähestymiseen olisi voinut olla, siis teoriani perusteella. Mutta mennäänpä eteen päin. Eräänä kevätpäivänä eräs iäkäs, siis isovaari-ikäinen, mies pysähtyi kävelyllä ollessani parin lauseen ajaksi lähettyvilleni. Lauseet olivat: ”Onko teillä miestä?” ja ”Teillä on kauniit hiukset.” Kai se johtui kevätauringostakin. Sehän saa hiukset hehkumaan. (Olisikohan vaari neuvonut käärimään hiukseni kerälle, jos olisin vastannut myöntävästi hänen ensimmäiseen kysymykseensä...)

Ja kun muistelen, niin ovia on avattu ja pudottamiani esineitä nostettu juuri silloin, kun hiukseni ovat olleet auki. Sattumaa?

Mitä tästä opimme? Nainen, pidä hiukset auki. Silloin saa huomaavaisuutta, jota on myöhemmin mukavaa muistella.

Olisi parempi aina silloin tällöin lämmitellä saamillaan kohteliaisuuksia. Sellainen tekee hyvää. Etenkin, kun arkipäiväistyneissä suhteissa - olipa kyse perhe-, pari-, ystävyys-, tai muista arkipäivän ihmissuhteista - mieltälämmittävään arvosteluun harvoin panostetaan. Ehkä ajattelemme kuuluisan pohjalaisvitsin tavoin, että arviot on jo jaettu ja ilmoitellaan, jos muutosta tulee. Yleensähän kaikki lähimmät ihmiset ovat kuitenkin joskus sanoneet meistä jotakin kaunista. Muistelen mielelläni esimerkiksi mieheni lämpöisiä kommentteja. (Hän on hifisti ja pitää äänenlaadusta, ja yksi harvoista häneltä saamistani Erityisen Mukavista kommenteista koski juurikin ääntäni: erään kerran hänelle soitettuani hän myöhemmin kertoi pitäneensä äänestäni. Se oli kauniisti sanottu ottaen huomioon, että olin soittanut hänelle mäkätyspuhelun.)

Kun nyt vauhtiin pääsin, kerron vielä lisää.

Yhden kenties parhaimmista miehiltä saamistani (harvoista) ulkonäkökommenteista kuulin tilanteessa, jossa olin sateen kastelemana ja heti sisätiloihin päästyäni mennyt peilin eteen ja tokaissut näyttäväni ihan kauhealta. ”Se kai on mahdotonta.” Kommentti kuulosti niin tahattomalta, melkein refleksiltä, ettei se voinut olla kuin totena pidetty kokemus; kommentti ei kuulostanut niinkään kohteliaisuudelta, kuin hämmästyneeltä maininnalta.

Mutta ihan parhaita ovat olemusta kommentoivat toteamukset. Viimeisimmän niistä kuulin aivan hiljattain. Viereeni istuutui eräässä julkisessa rakennuksessa mies, joka alkoi jutella kanssani. Lopulta hän sanoi: ”Sussa on hyvä fiilis.” (Tuo on varmaankin vähän sama asia, kuin pitää viisaana juuri heitä, jotka ajattelevat samalla tavoin kuin me itse; sellaisessa ihmisessä, joka on meitä kohtaan mukava, on hyvä fiilis. Mutta ei pidä katsoa lahjahevosta suuhun. Liitän kommentin mieltälämmittävien lausahdusten muistoesinehyllylle.)

Äh, olen langennut blogin houkutukseen kertoa itsestäni, siis fyysisestä olemuksestani, ja konfirmoida minulle tapahtuneita miellyttäviä asioita. Olenpa minä turhamainen. No, sen lisäksi minulla on hiukset - melko tavalliset - ja olen joskus mukava tai edes kuulostan miellyttävältä. Ei kai se vielä ole kovin paljon kerrottu.

Muistelkaa itseänne hyvällä! (Ja heitä jotka auttavat siinä.)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti