Kuvaavaa 4

Tänä viikonloppuna alkaa pikkujoulukausi. Sehän on vähän kuin juhannus tai vappu talven keskellä, siis suomalaisten karnevaaliaikaa, sitä aikaa, kun voi tavalla tai toisella ylittää rajoja, pikkuisen, edes pukeutumisessa. Rohkeimmat kääntelevät ja vääntelevät asetelmia. (Yleensä ihmissuhteissaan.) Tai sitten vain toistetaan itseä kuin samaa vanhaa joululevyä. Mikäpä siinä, vanhat joululevyt ovat ihania.

Itse en ole pikkujouluihminen, mutta tunnelmaihminen kyllä. Niinpä nautin joulun odotuksesta. Se on minulla tosin ennemmin hiljaista, kylmää sinistä ja hopeaa, kuin tulta, kultaa ja punaista. Jos tiedätte mitä tarkoitan. (Tietenkin tiedätte.)

Lähestyvän joulun kunniaksi paljastan mielestäni ihanimmat joulubiisit ever.

Ensinnäkin O Holy Night.

Eräänä jouluna kuuntelin Nat King Colen joululauluja samalla kun askartelin pakettikortteja. Mistä lie mieleeni muistui pian hiljattain näkemäni elokuva The Thing Called Love (ohj. Peter Bogdanovich 1993). Siitä ei sitten ollutkaan kuin pari assosiaatiota ajatuksiin River Phoenixistä. Tämä ei tietenkään vähentänyt joululaulujen jo ennestään provosoimaa haikeankaunista tunnelmaa.(Colen ääni tulee kuin jostakin meneestä maailmasta, jostakin sieltä, missä iskät ja äiskät vielä ovat jotain teinejä ja heidänkin isovanhempansa elossa.) Ja äkkiä minusta tuntui kamalan haikealta tajutessani, että oikeastaan nostalgia muistuttaa siitä mitä kaikkea lämmintä ja ihanaa on poissa. Kun O Holy Night pääsi lähelle kertosäettään, olin jo syvällä pateettisessa ajatuksessani: Ehkä River Phoenixkin oli joskus, silloin kun vielä hengitti ja iho oli lämmin, tuntenut joulun taian ja kuunnellut sesongin lauluja, ehkä juuri tätä samaa. Ja nyt - ulkona menneet ihmiset niellyt maa on niin pimeää ja kylmää että puistattaa.

Jollain tavalla O Holy Nightin tunnelmaan sitten sekoittuivat nostalgia menneine jouluineen, 70-lukulainen huoleton swengi (ko. elokuvan tunnarin, Crazy Little Thing Called Loven, myötä) ja ajatus ihmiselämän lyhyydestä. On selvää, että sellaiset ääripäät kuin swengi ja kuolema kiskovat latauksillaan täysin vastakkaisiin suuntiin - ja jännittävät siten välilleen kireän viulunkielen (joka soi kuin ikivanha Stradivarius: iän syventämällä ja tummentamalla kaikupohjalla). Se on vähän kuin katselisi hauskoja kaitafilmeja elämänsä (siihen asti) onnellisimmista päivistä: se kaikki hyvä niin läsnä mutta niin poissa. (Äh, yritän vain sanoittaa kokemusta, en kuulostaa sanoillaan kikkailevalta levyarvostelijalta. Mutta minkä sille voin, että kadonneessa kauneudessa - onni ilman muuta on yksi kauneuden nimistä - on jotakin ravisuttavaa. Ja eletty onni on aina kadonnut, olipa nykyhetki kuinka onnellinen tahansa. Kai minä sitten vain olen nostalgia-ihmisiä. Ehkä tässäkin tunteessa on jotakin suomalaista, sellaista, josta Satumaa-tangot ponnistavat.)

(Hetkellisyyden - ja siten myös katoavuuden - tajuaa intensiivisimmin silloin kun on onnellinen. Ehkä tämä on yksi syy pelätä onnentunnetta, siirtää se tulevaisuuteen tai peittää ehtojen alle tai surujen taakse, kuvitella, että sellainen varjelee onnea, kätkee sen säästeliäästi. Että onni on kakku joka säästyy kun kitsaasti syö, ja liiasta onnesta saa vain vatsansa kipeäksi tai alkaa vapista tai pelätä menetystä. Ei ihme, että juuri traagisista ihmisistä löytyvät useimmiten he, joilla on kyky olla onnellisempi kuin kenelläkään muulla: he eivät petä itseään moisilla säästäväisyyskuvitelmilla. Heille hetkellisyys on kaikki mitä voi olla. Carpe diem. Oh, ja tuosta lausahduksesta tuleekiin mieleeni Dead Poets Society ja Robert Sean Leonardin esittämä rooli.)

Joten mikään toinen laulu ei sen koommin ole kiteyttänyt minulle joulunajan kitkeränsuloista, nostalgista tunnelmaa sen sattuvammin. Tai satuttavammin.

Sellainen on oikeastaan hämmästyttävää, sillä Cole esittää O Holy Nightin melko vähäeleisesti - ainakin jos vertaa vaikkapa Pavarottiin -, ja minulla on tapana pitää dramaattisemmasta esityksestä. (Pavarottin esitys on minulle kuitenkin jo liian dramaattista. Johtuu kenties pehmeyden puutteesta: hänen esityksensä koreografinen vastine lienisi vimmattu, aggressiivinen käsien huitominen, terävät ja kulmikkaat liikkeet joilla puhkotaan ilmaa. Aivan kuin Pavarotti olisi vihainen tai komenteleva laululle tai sen kuulijalle. Terävyys ja aggressiivisuus ovat musiikissa "tosi jees" - mutta eivät lauluissa, joilta kaipaa kahoisaa juhlavuutta, kuten monilta joululauluilta. En halua, että joululaulun sävy on hyökkäävä. Vekkuli saa olla, mutta ei hyökkäävä.) Pidän romantiikasta aikakautena ja patetiasta tyylilajina. En ole tästä ylpeä, mutta niin se vain menee. Pateettistahan tämä suhtautumiseni lempijoululauluunikin on, mutta teinielämä on pateettista.

(Enää en ole teini, mutta teininä synnytetään vahvimmat muistijäljet. Ja koska en inhoa teiniaikaista itseäni, en inhoa asioita joista silloin pidin. Edelleen ne kulkevat elävinä mukanani. Teininä on paras aika löytää omat kulttibiisinsä, -kuvansa ja omat kertomuksensa. Siksi juuri teininä tarvitsisi eniten omaa aikaa ja tilaa, sellaista, johon ei liian montaa eikä yhtäkään liian vahvaa Toisen ääntä tunkeudu; sellaista tilaa, jossa säilyy mahdollisuus tunnustella itse ja omassa rauhassa. (Tällä väitteellä en vielä ottanut mitään kantaa esikuviin tai niiden tarpeellisuuteen!) Koska ajattelen näin, en ymmärrä sitä pelkoa ja epäluuloa, jota vetäytyviin nuoriin kohdistetaan. Tai ymmärrän kyllä, mutta tarkoitan, että pidän sellaista typeränä. (Ei autiomaa-aikoja pitäisi pelätä. Eikä väsymystä, yksinolemista, hämmennystä, hiljaisuutta, vanhenemista, ahdistusta, ristiriitoja, irtipäästämistä, surua, tietämättömyyttä, vihaa, turhautumista, kyllästymistä tai edes hyperventilointia aiheuttavaa innostusta - ei mitään inhimilliseen elämään kuuluvaa. Joku on joskus sanonut hyvin todetessaan, että aikuisuus on ristiriitojen sietämistä. Sen sietämistä, ettei kaikki voi olla johdonmukaista ja hallittavissa, ei edes ihmisen omassa mielessä, ja tämä on pelkästään luonnollista. Tällaisen ajattelutavan perusteella medikalisoitu ihmiskuva on lapsellisen, naiivin mielen luomus, mahdoton projektio. Miksi me suostumme siihen? Miksi annamme typistää, tukahduttaa ja lokeroida - pahimmillaan diagnostisoida - ihmisyytemme? Miksi suostumme siihen, että esimerkiksi edellä kuvailemani tilat tai olosuhteet tulkitaan häiriötiloiksi, jotka pitäisi estää ja hoitaa? Pah. Pyh. Mutta tätä se kai on, oman lajinsa sietäminen; oman ja muiden keskeneräisyyden kanssa on yritettävä tulla toimeen. Ja se jos mikä on keskeneräisyyttä, ettei voi hyväksyä inhimillisyyttä tai persoonallisuuta itsessään tai toisissa.) En muista, minkä alkuperäiskansan edustaja hän oli, jonka kerrottiin Kevin Costnerin isännöimässä 500 Nations -sarjassa todenneen: "Young men of my people should not work. People who work cannot dream, and wisdom originates from dreams." Tarpeetonta perustella miksi väite on upea - ja täysin päinvastainen protestanttiselle ajattelutavalle, eettiselle käsitykselle, jonka mukaan juuri vastuu, vastuu työstä ja muista ihmisistä ja tiivis yhteys näihin, aikuistuttaa, ei irtipäästäminen ja hetken tyhjiössä leijuminen, katoaminen löytyäkseen. Kai tuon sanonnan voisi tiivistää niinkin - erästä toista sanontaa soveltaakseni - että 'näytä minulle vetäytynyt/ hiljainen mies ja minä näytän sinulle viisaan miehen'... Nöjöö.)

Ikään kuin tuossa - siis edellä kuvailemissani assosiaatioissa tunnelatauksineen - ei jo olisi ollut minulle O Holy Nightin osalta kylliksi:

Pidin paljon TV-sarjasta Émilie (Les Filles de Caleb, 1990). Elin kerronnan mukana ja samastuin tunnetasolla sankarittareen. Ja tottakai Émilie Bordeleaunkin piti kuunnella joulukirkossa Juuri Sitä laulua eräänä tuikkivan tummana talvi-iltana 1800-luvulla, ja tietenkin juuri sillä hetkellä, jolloin meni erittäin vanhoillisromanttisissa tunnelmissa - siis niin syvästi ja tosissaan tuntien että tärähtää - kihloihin Elämänsä Miehen kanssa. Vain hiukan myöhemmin Émilie sitten huokaisee avoreessä vällyjen alla: "Että voi ihminen olla onnellinen!" (Tai jotenkin sillä tavalla se oli suomennettu.) Ja minä ymmärsin hyvin, mitä hän - tai kuka hyvänsä hänen vuorosanansa olikaan kirjoittanut - tarkoitti. (Ja olen minä avoreessäkin ajellut. Yksissä pikkujouluissa.)

Niin että laulun nostalgiavoima tuplaantui.

Menneessä ajassa on jotakin pakahduttavaa. Se on kuin joskus koettu ja eletty tunnelma, minua vanhempi, joka äkkiä tulvii lähelle, väreilee läpi. Jostakin se tulee, kauempaa kuin minä, vahvempana kuin oma henkilöhistoria, kollektiivisena. Sellainen on kuin kuuntelisi, tuntisi, menneen maailman muistoja, sukupolvien kokemia. Monessa vanhassa asiassa tai esineessä on sellainen lataus. Kuten vanhassa laulussa, huoneessa, taulussa, vaatteessa. Tai vanhassa maisemassa, monien sukupolvien katselemassa, olipa se luonnonmaisema tai kaupunkimaisema. Ne kaikki ovat täynnä vanhoja kertomuksia. (Tämän perusteella voi päätellä, kuinka kansallisromanttiset laulut, ja - taide ylipäätään, minuun tuossa lukioikäisenä vaikuttivat. Minä kuuntelin ihan vapaaehtoisesti Leinon Lemminkäisen äitiä Merikannon säveltämänä, ja mietin sota-aikojen sukupolvien tunne-elämälle tärkeitä asioita.)

(Passionato -sivustolta muuten löytyy kappale Lemminkäisen äitiä, jos nakuttaa hakusarakkeeseen "Tapiola Chamber Choir; Tapiola Sinfonietta; Panula; Pohjola" ja valitsee albumin Sininen ja Valkoinen. Näkyviin ilmaantuu enemmänkin näytteitä ihquista kansallisromanttisista biiseistä, kuten Nälkämaan laulu, Suomen salossa, Jo karjalan kunnailla, Soittajapaimen, Lampaan polska, Taivas on sininen ja valkoinen... Levy on itseasiassa juuri se sama, jota mainittuna lukioaikana kuuntelin. Tai löytyväthän nuo biisit Artistdirect -sivustoltakin. Suora yhteys kun googlaa "Tuule, tuuli leppeämmin kuuntele". Tuo on muuten yksi "tyhjäkäyntilauluistani", siis niistä lauluista, joita joskus hiljaa itsekseen lauleskelee muun tekemisen ohessa. Ja se on myös yksi niistä lauluista, joita laulaessaan on vähän kuin veden alla - tai... jos ei veden, niin jossakin... hmm, kollektiivisessa aallossa. Noh, kai minä sitten vain pidän haikeista kansallislauluista. Huomaa, että joulukuussa vietetään myös itsenäisyyspäivää; kaikki tunnelmat samassa...)

Takaisin joulun ykkösbiisiini.

Eräänä toisena jouluna varasin ja lainasin kirjastosta jokaisen levyn, josta O Holy Night löytyi. (Olen niitä ihmisiä, jotka voivat kuunnella samaa biisiä tunnin tai pari yhteen menoon. Ajattelin, että olisi entistä ihanampaa, jos samaa biisiä laulaisivat eri artistit. Joulun kunniaksi.)

Ei heti tule mieleen toista joululaulua, jonka silta (bridge) keräisi samalla tavoin voimaa kuin O Holy Nightin silta. Tai ehkä vaikutelma johtuu vain mieltymyksestä lauluun, puolueellisuudesta.

Tämäkin on laulusta kelpo versio:
Celtic Woman-O Holy Night (YouTube)

Toisella sijalla ovat kaikki muut parhaimmista. Eihän biisi voi kuulua ihanimpiin, ellei se ole vähintään kakkossijalla.

Maria herran piikanen.

Jouluiset, melankoliset koraalivirret kulkevat selkäpiissä. Yhtenä joulunaikana vuosia sitten poljin kymmenen kilometriä pimeässä paukkupakkasessa tuomiokirkolle niitä kuuntelemaan. Yksin. Tungosta oli tottakai, mutt kyl te taas tiedätte mitä mä tarkoitan.

(Yksinäisyys on vähän kuin pimeys: joidenkin pimeys kuristaa tilan pieneksi tai tyhjentää sen, joidenkin pimeys puolestaan tuo tähdet lähelle ja läsnäolon liki. Minun pimeydessäni ei ole ahdasta eikä tyhjää. Samalla tavoin kuin voi tuntea olevansa yksinäinen muiden joukossa, voi vastaavasti tuntea suurta yhteenkuuluvuutta yksin ollessaan; yksinäisyyden tai yhteenkuuluvuuden tunteeseen ei tarvita muita ihmisiä, sillä niissä ei ole kyse muista ihmisistä, ei ensisijaisesti - vaan suhteesta omaan itseen, ja sen pohjalta suhtautumisestaan maailmaan. Viisaathan ovat viimeistään Kantin ajoista asti hokeneet, että maailma - tai paremminkin tapa kokea se - on ihmisen oman mielen, omien kokemusten ja tulkintojen projektio. Äh, oivallusten ja teorioiden esittely lienee minulle refleksiivistä. Take me as I am. Ja joojoo: toki tuo yksinäisyyden tai yhteenkuuluvuuden tunne on suhteutettava minuuden kehittymisen ja ylläpitämisen reunaehtoihin: kaikki subjektit ja identiteetit synnytetään kollektiivisesti ja vuorovaikutuksesta kieleen ja kulttuuriin, muihin ihmisiin ja heidän tietoisuuteensa maailmasta ja olemassaolosta. Mutta en halunnut käydä metafyysiseksi.)

In the Bleak Midwinter

Once in Royal David's City

Ja tottakai Walking in the Air
Eräs mainio versio on
Celtic Woman - Walking In The Air (YouTube)
Tästä kappaleesta pidän silti eniten instrumentaaliversiona, etenkin pianovesioista.

Nyt minulla on uusi suosikki. Kuuntelin sitä jo viime vuonna, mutta vasta tänä vuonna se kolahti. (Joskus syttyy hitaasti - mutta silloin yleensä sitäkin varmemmin. Pitkät sytytyslangat ovat ihan parhaita, ne kulkevat syvimmälle.)

Hiutaleet maahan leijailee.
(Löytyy live-esityksenä myös YouTubesta.)

Mielessäni oli oikeastaan mainita aivan toisesta aiheesta, ja lisäksi olen poikennut linjauksestani olla liiempiä tämän otsikon alla jutustelematta. Mutta seuraavalla kerralla sitten. Tai sitä seuraavalla.

Kertomusruodinnoissakaan en ole toistaiseksi edistynyt pidemmälle, syvemmälle ehkä. Palasin nimittäin miettimään Lars von Trierin Antichristia. Siinäpä kerrassaan tiheää ja epäsuoruudellaan kiehtovaa elokuvatekstiä - verrattuna vaikkapa Predatoriin, siis siihen jossa Iso Arska näyttelee. Laitetaan nyt siitäkin muutama sananen, kun tulva on jo tapahtunut.

Katselin siis Predatoria tässä männäpäivänä. Se on hyvä esimerkki elokuvasta, josta on vaikeaa innostua spekuloimaan muuten kuin lajinsa tai arvojensa edustajana, ylipäätään jonkin edustajana. Sellainen puolestaan ohjaa tulkinnan ennemmin elokuvasta ulos kuin sen sisälle, itse elokuvatekstin semantiikassa kun ei ruodittavaa juuri ole. Tämä ei tietenkään häiritse elokuvan katsomista ja siitä nauttimista, ainakaan periaatteessa. (Katson ja luen paljon yksinkertaisia tarinoita ja pidän niistä.) Mutta tällä kertaa turhauduin kaikesta vapaamielisyydestäni huolimatta: aloitin katseluni kyllä ihan myönteisellä mielellä, mutta aina ei voi voittaa. Ehkä mielenkiintoni - jos sitä nyt alkujaankaan oli muuta kuin hyvänä tahtona - herpaantuminen johtui, hmm, juonesta. Sanotaanko näin, että jo pienenä huomasin ärsyyntyväni sarjakuvista ja saduista, joissa oli pelkän tilankäytön vuoksi - tai siltä se ainakin tuntui - tehty vaikeaksi sankarin pääsy pisteestä A pisteeseen B, olipa kyse ongelman ratkaisemisesta tai matkanteosta. Sellaisen kertomuksen luettuani tunsin tulleeni huijatuksi, tyylin: 'Eihän tuollaisen takia tarvitse nähdä sellaista vaivaa!' Tällainen turhautuminen johtui kenties syystä, ettei tarinassa juonen lisäksi ollut muuta seurattavaa, eikä juoni, tavoiteltu päämäärä, itsessään palkinnut eikä tuntunut vaivan arvoiselta: pisteessä B ei odottanutkaan emotionaalisen tai älyllisen tyydytyksen antava lopputulos selviydyttyäni kärsivällisyyteni koettelemisesta; pisteen B olisi yhtä hyvin voinut näyttää pian aloitusruudun jälkeen. (Sama tuntuu vaivaavan useita tv-dokumentteja - tosin sillä erotuksella, että lopetusruutu sulautuu aloitusruutuun ja koko dokumetti on ollut pelkkää spekulaatiota, tuskin sitäkään, jos ainoa, mitä se saa odottamaan, on loppukaneetti.) Yritän siis sanoa, ettei yksikään päämäärän eteen ilmaantunut ongelma muuttanut mitään eikä vaikuttanut lopputulokseen muutoin kuin sen paljastamista pidentävästi. Sellainen on ärsyttävää. Ja tähän ikään mennessä em. tavoin tarkoituksettoman juonenkuljetuksen on jo oppinut tunnistamaan.

Toki Predatorin kohdalla voidaan ajatella, että peto on niin ovela ja vahva, että sen voittaminen on haasteellista ja tästä se juoni ponnistaa, ei niinkään väistämättömästä, perinteiseen sankarielokuvaan kuuluvasta loppuratkaisusta jossa ei ole mitään yllättävää. Predatorin kaltaisissa elokuvissa odotettu lopputulos on pelkästään tyydyttävää. Joten turhautumiseni ei sittenkään voi johtua pelkästään juonesta. Sitäpaitsi juoni ja loppuratkaisu ovat elokuvassa nykyisin yhä harvinaisempia - ajatellaanpa vaikka Wong Kar-waita -, ja olenkin aikoja sitten opetellut keskittymään ensisijaisesti elokuvan tunnelmaan ja kerronnan tapaan, asettamaan odotukseni niiden varaan. Joten kenties turhatumiseni johtui myös viidakkoympäristöstä. (Jostain syystä se ei minua kovin helposti puhuttele. Johtunee kuumuudesta ja viidakkoestetiikasta tai siitä, että olen katsellut liikaa Vietnam-aiheisia sotaelokuvia. Yh sitä jatkuvaa räjäyttelyä, huutoa ja melskaamista.) Jos siis juonenkuljetus itsessään ei ole viehättävää, jos siinä tai henkilöissä ei ole kiinnostavaa tunnelmaa, en jaksa katsoa loppuun, en, vaikka mielelläni tekisin sen jo periaatteesta.

Tai kenties suurin pulma on Iso Arska; kenties jokin hänessä on sellaista mikä ei puhuttele. Koska elokuva on (hetero)normatiivisen maskuliinisuuden ylistys, sankarilla on elokuvan sisällössä ja kerronnassa ylikorostunut asema. Silloin elokuva väistämättä keskustelee sisäisen mieheni ja miesihanteeni kanssa - eikä resonoi! Hmm... Olisiko kaikki toisin, jos joku muu, vaikkapa Ben Whishaw, olisi näytellyt Arskan osan? (Jo Whishawn puheäänen ja aksentin kuunteleminen vaivuttaa minut transsiin, jossa kaikki näyttää rennommalta, helpommalta ja mukavammalta. Hän on miespuolinen seireenini, ei voi mitään.) Siinä tapauksessa sankari ei enää pelkistyisikään lihaksiksi, aseiksi ja kovaksi pinnaksi, vaan ääneksi ja eleiksi, lumoavaksi läpikuultavuudeksi täynnä läsnäoloa ja pienoista hermojännitystä. (Näen jo mielessäni Whishawn herkkinä viidakon takkuihin pälyilevät silmät ja filosofin pitkäsormiset, luisevat, hieman vapisevat kädet jotka puristavat asetta.) Se olisi ainakin toisenlainen Predator. Uusimman Predatorin (The Predators 2010), sen jossa Adrien Brody näyttelee, jaksoinkin katsella vailla turhautumisen aavistuskaan. (Ja pöh, "jaksoin" on harhaanjohtava sanavalinta; minähän suorastaan odotin kyseistä elokuvaa ja katsoisin sen vielä toistamiseen.)

Joo, kyl se on se tunnelma, etenkin näyttelijöissä. Pakko olla.

No kuitenkin. Vaikka Predatorissa olisiki näytellyt itse herra Whishaw, en siltikään sitä pohtisi. Pointtini, syy siihen miksi en, on tullut jo mainituksi: ei ruodittavaa!

Yritän siis kertoa, ettei kyseisten elokuvien sivuuttelu johdu niiden dissaamisesta; spekuloimatta jättäminen ei ole missään suorassa yhteydessä siihen, viehätyinkö vai en. (Sivuuttaminen ei siis merkitse snobismia tai periaatteellisia antipatioita!) Pidän sarjakuvista, toimintaelokuvista ja yksinkertaisuudesta, enkä pidä Predatoria turhana elokuvana. - Minä tosin en pidä mitään kerrontaa turhana ja ymmärrän mainiosti kertomisen ilon, siis kertomisen pelkän kertomisen vuoksi ja sen, että viihdyttävä kerronta on makuasia.

In case you ever wonder.