FSOG 3: Let me in 1/2

Edellisessä kirjoituksessani tarkastelin herra Greyn henkilöä. Kiinnitin erityistä huomiota siihen eroon, joka ”seksuaali-alterilla” on hänen muuhun persoonaansa. Tässä kirjoituksessa jatkan aiheen käsittelyä ja paneudun lähemmin Anastasian ”seksuaali-alteriin.” Aihe on kuitenkin siinä määrin järkälemäinen, että jaan tekstini kahteen osaan.

Nimitin herra Greyn seksuaali-alteria alter egoksi, koska sen esiintymiseen liittyy selkeitä merkkejä dissosiaatiosta. (Tätä ajatusta dissosiaation kautta vaihtuvasta ”seksuaali-alterista” tukee myös käsitys herra Greyn traumaattisesta menneisyydestä: seksielämä on trauman eristämälle psyyken alueelle tapa ilmaista itseään ja käsitellä tarpeitaan.)

Huomautan kuitenkin, että herra Greyn ”seksuaali-alter” (tai alterit) eivät kuitenkaan ole klassisia - ja kirjallisuudestakin tuttuja - alter egoja siinä mielessä, että niihin liittyisi muistinmenetys. Herra Grey muistaa aina oikein hyvin, mitä leikkihuoneessa kulloinkin on tapahtunut! Kyse ei siis ole dr.jekyll ja mr.hyde –syndroomasta. – Mutta monet merkilliset ilmiöt ovatkin yllättävän arkipäiväisiä; niihin ei tarvitse liittyä mitään mystisiä tapahtumia tai erityistä dramatiikkaa. Ajatellaanpa vaikka muuntunutta tajunnantilaa kuten transsia: se voi tapahtua niinkin arkisessa yhteydessä kuin ajaessaan pitkin valtatietä, ja vieläpä toistua useampia kertoja saman päivän aikana.

Ajatus dissosiaation liittymisestä sadomasokistiseen seksiin ei ole sadomasokismissa tai sitä koskevassa viihdekirjallisuudessa vieras. Esimerkiksi Tiffany Reisz, viihderomaanissaan The Siren (Mills&Boon, 2012), kirjoittaa seuraavaa (alleviivaukset omia):

”While she waited for him to arrive, she began deep, slow breathing he had taught her long ago. She took the air in through her nose and pulled it into her stomach before exhaling out through her mouth. The breaths weren’t simply to relax her although they did take the edge off her nervousness. The hypnotic breathing lulled her and helped her slip closer into subspace, that safe palce where the mind went while the body was elswhere being tortured. [...] She sensed him step away from her. She began her slow deep breathing again. When the first blow landed between her shoulders, she flinched but did not cry. The second one came harder and this time she did flinch. By the tenth the back was on fire. After twenty she lost count. [...] An hour-long beating was something to be gratful for. The beating would seem to last forever. Even eternity in Hell was no Hell if he was there. [...]

  A night with him always meant waning pleasure and waxing pain, waxing pleasure and wining pain. He bought her through the cycle over and over again. The pain brought her body to life. The pleasure was always most acute when it followed the pain. [...][S]he knew he wasnt’t done hurting her yet.
After so many years together she’d learned how to prepare herself for a flogging, for the whip and strap. She knew tricks, ways tp breathe, ways to hold herself, to alleviate the pain even as she received it. But when it came to the cane, nothing helped. And when the first strike landed on her lower thighs, she could do nothing but cry out. The second came on the heels of the first, a little harder and one inch higher. On the fourth strike she screamed and felt blindfold turn wet with tears. The fifth was lighter only because the sixth and final strike was always the worst. [...] She sagged in her bonds and cried. He didn’t always beat her until she cried. She learned to love and fear those nights he did. He saved up her pain, counted it like currency and the more pain she endured, the more pleasure she could buy with it.
 When he untied her from the bedpost, her arms fell like dead weight to her sides and her knees bickled. He caught her before she collapsed and laid tenderly on the center of the bed.
   His mouth was at her ear now. With words intimate and secret he whispered his love for her, his pride that she was her property, his possession, his heart. She was always his, would forever be his. New tears flowed now but they were ones wrenched from her by love and not torture. This was her favorite pain. [...]They were one flesh. They needed no wedding ring, no cermony to know that was true. She had the collar around her neck. She did not envy married woman what they had. She would take this collar over a blood diamond and a cheap gold band any day and for all time.
[...] There were times he took her so roughly she bled. Those were the nights he was lost to himself, lost in the darkness that hid beneath the shadow of his heart. But tonight he wasn’t lost. He was with her. […]
  ’Look at me’, he ordered and she did so gratefully. His steel-grey eyes glowed with his love for her.
  ‘I love you, sir’, she whispered.
  The slap came so sudden and fierce that her whole body shuddered in shock.
  'Did I gave you permission to speak?’
  This time she did not answer.” '

(The Siren, 47-51)

(Näyttää siltä, että sadomasokismista kertovan viihdekirjallisuuden tendenssinä on kertoa hyvinkin seikkaperäisesti siitä, mitä tapahtuu ja miksi. Shadesissa tämä kuvailu viedään kunnianhimoisempiin ulottuvuuksiin: emotionaaliselle ja psyykkiselle tasolle. Tiedämme aina selkeästi, mitä Anastasia ajattelee ja miltä hänestä tuntuu, sen, mitä hänessä tapahtuu. Toisaalta tämä on perusteltua: kuinkapa tietämätön lukija muuten voisi ymmärtää tapahtumia tai samaistua niihin. Mutta samalla kerrontatyyli saa tekstin vaikuttamaan opetuskirjallisuudelta, ja tällaista lukijan ”kouluttamista” voi katsella hieman kulmat kohotettuina. ”Miksi meitä pitää kouluttaa? Odottaako herra Grey sopivia ehdokkaita?”)

Tarina, josta edeltävä teksti on katkelma, kertoo naisesta, josta itsestään on kertomuksen tapahtuma-aikana tullut domina. (Katkelmassa hän muistelee.)

Aloitus ”orjan” roolista ja eteneminen piiskan kahvaan vaikuttaa siis yleiseltä. (Shadesin tarinassa ollaan vasta ”orjan luomisen vaiheessa”. Epäselväksi jää, tuleeko Anastasiastakin jossain vaiheessa domina. Monen lukijan mielikuvitus varmasti täydentää tämän vastauksen oman katsomuksensa mukaisesti: 'Ei tule – sen sijaan herra Grey kylläkin luopuu vähitellen pakkomielteestään sadomasokismiin....’) Domina-vaihteelle siirtymisen voi siten ymmärtääjatkumona, orja-vaihteen jälkeisenä tilana tai tarpeena. Mutta joka tapauksessa kirjallisuus, jossa nainen on dominoiva osapuoli, täydentää genreä ja mitä ilmeisimmin myös lukijakunnan tarpeita. Siten en ihmettele, että ”feministinen versiointi” seuraa Shadesin vanavedessä.

Myös tässä romaanissa, josta edeltävä on katkelma, isäntä ei kuulemma aina ole kovin läsnä. ("Lost in the darkness that hid beneath the shadow of his heart.")

Katkelmassa on hyvin hartaita sävyjä. Lisäksi taustalta voi erottaa uskonnollista kuvastoa. (Katkelmassa mainitaan Helvetti, ja "orja" - vain orjalla on kaulapanta - puolestaan vastakohtaistetaan vaimon kanssa, mikä viittaa Magdalan Marian hahmoon: Huora ja Madonna (eli pyhä äiti) vastakkain - ja Huora asetetaan tässä etusijalle. Tätä voi lukea niin, että sadomasokismi elämäntapana kuuluu enemmän rikotulle Maria Magdaleenalle kuin pyhälle ja eheälle Madonnalle. Ehkäpä Shades haluaa rikkoa tällaista kaavaa tai oletusta - tarjoaahan se "kotirouvien pehmopornona" tarinaansa myös äideille. Mikään ei ole enää pyhää...)

Uskonnollinen vivahde. Pysähdyn hetkeksi tämän ajatuksen äärelle.

Tietäen, mikä merkitys lihan kurittamisella oli esimerkiksi keskiajan luostarilaitoksessa, sadomasokismi saa uusia käänteitä. (Saivatko munkit itsensä - ja toisten - piiskaamisesta salattua seksuaalista nautintoa? Vai saako seksuaalinen sadomasokisti samalla jonkinlaista uskonnollista tyydytystä, esimerkiksi helpotusta itseään riivaavalle ahdistukselle ja syyllisyydelle ( = rituaalinen funktio) ? Kenties molemmin. Tässä myös havainnollistuu, kuinka lähekkäin toisiaan seksuaalisuus ja uskonnollisuus/hengellisyys ovat.)

Tältä kannalta ajateltuna sadomasokismissa vaikuttaa kovasti olevan myös jotakin lähes uskonnollista, jopa puhdistavaa tai pyhittävää. Katharttista. Henkinen rituaali. ("An hour-long beating was something to be gratful for.") Kyse ei siten ole pelkästä "pimeydessä kierimisestä" ja "itsensä alentamisesta", vaan "pimeyden" ja "alennustilansa" kanssa sovintoon pääsemisestä, "ylösnousemuksesta". (Aina uudelleen ja uudelleen.) Herra Greyllä on psykoanalyyttisesti ajatellen melko simppeli peruste sadomasokismilleen: hän kertoo purkavansa sitä raivoa, jota tuntee biologista äitiään kohtaan, jolloin sadomasokismi on samalla eräänlainen puhdistautumisriitti siitä vihasta ja menneisyydestä, joka häntä "saastuttaa". Kuvaavaa on, että kaiken muun hänen elämässään on pysyttävä kliinisen puhtaana ja ankarasti hallittuna. Vain seksuaalisuutensa alueella hän päästää pimeytensä hetkeksi irti - ilmeisesti myös siksi, että voisi paremmin hallita pimeyttään ja tavoittaa hetkeksi tasapainon.

Ajatus "lihan kurittamisesta" ja "sovituksen etsimisestä" liittyy myös toisenlaiseen kurittamiseen, nimittäin kasvatuksessa käytettyyn väkivaltaan. Niinpä ei olekaan ihme, että lähes poikkeuksetta "orja" saa osakseen myös holhoavaa kohtelua, jossa ankaruus ja hellyys vuorottelevat. "Sinun omaksi parhaaksesi." Tähän nähden on ymmärrettävää, että "orjaansa" kurittava "herra" on myös syvän kunnioituksen ja kiintymyksen kohde, no matter what. ("The beating would seem to last forever. Even eternity in Hell was no Hell if he was there.") Palaan tähän ajatukseen myöhemmin. 

Nyt takaisin dissosiaatioon.

Voi kysyä, mikä merkitys sadomasokistisella seksillä on, jos ja kun alistuvan osapuolen on ”poistuttava omasta ruumistaan” ”kidutuksen” ajaksi. Onko sadomasokismin merkitys silloin kaikesta huolimatta yhä nautinto? Vai onko kyse siitä mistä katkelmakin kuvaa: voi tuntea olevansa elossa (ainakin ”palattuaan kehoonsa”…) ja herkistyä nautinnollisille kosketuksille sensitiivisempänä kuin koskaan? Vai tuleeko nautinto tai merkitys antautumisesta, uhrautumisesta?

Toisinaan viittaus dissosiaatioon ja alter egoon on ilmeistä jo kirjan nimessä. Esimerkiksi Megan Heartilta on ilmestynyt romaani Switch. Kirjan kansissa houkutellaan: ”Don’t think. Don’t question. Just do.”  Toisin sanoen ihmisen pitäisi siirtää rationalisoiva mielensä syrjään ja antaa viettielämän viedä. Tässä yhteydessä sanan switch merkityksellä ratsastetaan toisinkin: romaanin esittelytekstissä puolestaan kuvaillaan tämän “vaihdon” viittaavan siihen, kuinka vapauttavaa on antaa miehen hallita naista – ’että ihan vain vinkiksi kaikille feministeille’: ”Before the notes, if a man had told me what to do, I’d have told him where to go. But  there’s something freeing about doing someones bidding. In fact, the more I surrender, the more powerful I feel. It’s time to switch the roles.”

”Something freeing”? ”The more powerful”? Olipa näistä väitteistä mitä mieltä hyvänsä, ainakin ne osoittavat, millaisia ennakkoasenteita vastaan niiden on perusteltava itseään. Jokuhan voisi tosiaan kuvitella, että miehelle alistuminen ei edistä naisen kokemusta emansipaatiostaan. (On aina kiinnostavaa kuunnella, millaisilla argumentoinneilla asiat käännetään ylösalaisin. ’Vankeus on vapautta.” ’Alistuminen on voimaantumista’. Äkkiseltäänhän tällainen kuulostaa ristiriitaiselta – ainakin siinä tapauksessa, ettei vielä ole työntänyt rationaalista mieltään syrjään asennoituakseen toisin…)

Sellainen sadomasokismi - sadomasokismi identiteettinä ja elämäntapana - jota katkelmassa kuvaillaan, ja jota myös herra Grey edustaa, lienee, varsinkin lähtökohdiltaan, hyvin toisenlaista kuin se sadomasokismi, jota ”tavikset” harjoittavat (”kinky fuckery”). Alter egot taikka ”ruumiistapoistumiset” eivät siis yleensä liittyne ”tavisten” sadomasokismiin. Palaan tähänkin tuonnempana.

Herra Greyn harjoittaman sadomasokismin kohdalla on huomattava myös se, että hän harrastaa sadomasokismia sekä nautinnoksi (seksin yhteydessä) että rangaistukseksi (sääntörikkomuksista). Jälkimmäinen on huomattavasti vakavampaa ja ankarampaa, ja siitä on leikkiminen kaukana. Itse asiassa juuri tämä sadomasokismin muoto järkyttää Anastasiaa niin paljon, että hän lopulta ottaa jalat alleen – ainakin hetkeksi.

Mitä tulee "liiasta järkevyydestä" ja varautuneisuudesta luopumiseen, vaikuttaa siltä, että myös herra Grey haluaa edistää tällaista:

’Did you get me tipsy on purpose?’ [Anastasia asks]

‘Yes.’
‘Why?’
’Because you overthink everything’

(Fifty Shades of Grey, 271-272)

* * *

Mielestäni romaanitrilogiassa on tarkasteltava paitsi itse kertomusta ja sen etenemistä, myös lukijoiden käsittelyä (kuten olen jo aikaisemmin perustellut):

On ilmeistä, että Shades ”myy” sadomasokismia. Tämä seikka ei kuitenkaan vaihda romaanin tyylilajia kotirouvien pehmopornosta undergroundkirjallisuuden tai muun alakulttuurin edustajaksi; trilogia tekee myyntityönsä jo olemassa olevan genren kautta - arvatenkin syystä, että genrellä on suuri ja vakiintunut lukijakunta. (Kannattaa kalastaa hyvillä kalavesillä!) Lisäksi alan harrastajat (siis sadomasokismin harrastajat) tapaavat todeta, että herra Greyn ja Anastasian harjoittama sadomasokismi on melkoisen kesyä. Esimerkiksi sopimuksessa, jonka herra Grey on laatinut suhdetta silmällä pitäen, rajataan pois monia yleisistä sadomasokismiin liitetyistä perversioista. (Kiellettyjen listalla ne tulevat kuitenkin mainituiksi, mitä voi pitää omanlaisenaan mainostamisena. Pidettiinhän Agricolankin luetteloa epäjumalista myöhemmin hyvänä tietolähteenä: kuvauksena siitä, millaisia jumalia suomalaisille oli Psalttarin esipuheessa tarjolla, vaikka Agricolan tarkoituksena olikin varoittaa ja kieltää.)

(Kun puhun perversiosta, tarkoitan sillä yksinkertaisesti normatiivisesta poikkeavaa sukupuolikäyttäytymistä. Käsite on psykiatrian myötä ladattu hyvinkin kielteisillä ja psyykkiseen häiriintyneisyyteen, jopa sairauteen, liitetyillä merkityksillä. Itse en ota sellaiseen kantaa muutoin kuin huomauttaen, että myös normaalin käsite on keinotekoinen ja yleensä dogmaattinen. Sitä paitsi, käsittääkseni jokaisessa ihmisessä on jonkinlaisia perversioita johtuen juurikin siitä, ettei kukaan ole täysin traumaton tai ehyt – ja syvin seksuaalisuus kantaa mukanaan näitä psyyken dynamiikan ”vääristymiä”. Saattaa siis olla väärin puhua perversioista – tai ainakaan tehdä sitä ns. sairausdiskurssissa.)

”Kesyydestään” huolimatta – ja täysin ymmärrettävästi – tarina kohahduttaa ihmisiä, joille sadomasokismin maailma on vieras. Juuri tällaisia ihmisiä silmällä pitäen tarina onkin kirjoitettu. Kertomus tarjoaa sitä samaa pehmeää laskua tummille vesille, johon herra Grey myös Anastasian johdattaa.

Toisin sanoen: sille, miksi tätä prosessia kuvaillaan niin tarkoin, on syynsä. Vaikka Anastasian kokemusten, tuntemusten ja ajatusten tunnollinen kuvailu turhauttaa monia lukijoita, samalla tuo kuvailu avaa sadomasokismiin liittyvää dynamiikkaa – etenkin sitä dynamiikkaa, johon ”tavis” sen kanssa usein törmännee. Minusta oli vaikuttavaa kuvausta esimerkiksi se, kuinka Anastasian kerrotaan kokevan ensimmäinen ”pahoinpitelynsä”. (Palaan tähän myöhemmin.)

Greyn harjoittaman sadomasokismin taustalla on hyvin traumaattinen menneisyys. Siksi voidaan kysyä, kuinka samaistuttava hahmo hän on ihmisille, jotka harrastavat sadomasokismia yleisinhimillisemmistä syistä tai silkasta kokeilunhalusta. Toki, kirjaa ei liene kirjoitettu ”alan ihmisille”, joten sellaisella - kyvyllä samaistua herra Greyhin - tuskin on suurtakaan väliä. Mutta jos kerran sadomasokismi on nykyään yleisesti hyväksytty seksuaalisuuden ilmaistupa (ainakin epävirallisesti) eikä suinkaan häiriintyneisyyden ilmaus, miksi tarinan sankarin on oltava ”vinoutunut”; miksi hänellä on oltava jokin ”trauma” toimintansa syynä?

Vastaus on: yleisen ymmärrettävyyden takia – mikä jälleen kertoo omaa kieltään kertomuksen varsinaisesta kohderyhmästä:

Toisaalta nimittäin voidaan ajatella, että herra Greyn menneisyys tarjoaa uskottavan ja inhimillisen selityksen hänen seksuaalisille mieltymyksilleen, ja jonkin tämän tyyppisen selityksen ”tavikset” haluavat ja tarvitsevat voidakseen paremmin hyväksyä sadomasokismin ja kunnioittaakseen sen harjoittajia.

”Tavikselle” on useimmiten hyvin epäymmärrettävää, jos joku harrastaa satuttamista huvikseen, jopa nautinnokseen. Näin on syystä, että tämä loukkaa käsitystä terveen psyyken elämän prinsiipistä (tai sellaiseksi määriteltyä dogmia): ’terve ihminen on empaattinen ja kykenee empatiaan’. Jos ihminen on muodostanut tästä käsityksestä yleisen kivijalan itseään ja ihmisyyttä koskevan henkisen terveyden ja tasapainon määrittelyssä, hän johtaa siitä päätelmän, jonka mukaan empatiaan kykenevä ei kykene aiheuttamaan toiselle tahallista vahinkoa (ei ainakaan ilman suuria tunnontuskia). Niinpä "taviksen" on melko mahdotonta hyväksyä ajatusta siitä, että joku voisi nauttia kenenkään satuttamisesta, varsinkaan ilman erittäin hyvää syytä.

Shades on ottanut tämän huomioon. Niinpä se pistääkin parastaan: herra Grey tarjoaa (heille) erittäin hyvän syyn!

Jos perinteinen viihdekirjallisuus - jota kotirouvien pehmoporno edustaa - haluaa tehdä sadomasokismin hyväksyttäväksi, mukaan on lähes poikkeuksetta liitettävä myös ajatus sadomasokististen tarpeiden poikkeuksellisuudesta ja väliaikaisuudesta.

Niinpä herra Greykin harjoittaa perversioitaan salassa ja myöntää avoimesti olevansa täysin ”fucked-up”. (Shades siis tietää, milloin on turha peitellä tai selitellä, eli sen, milloin kiertely ja kieltely työntäisivät pois potentiaalisen kohderyhmän. Onhan sadomasokismin keskeisin teesi "brutaali rehellisyys omalle ihmisyydelleen". Tällainen tieto luonnollisesti auttaa luottamuksen voittamisessa. Niinpä herra Greykin voittaa Anastasian luottamuksen täsmälleen samalla tavoin: hyvin avoimesti hän kertoo Anastasialle vinouksistaan, eikä moiti tätä hämmästelystä tai kauhistelusta (vaikka pelkääkin siihen liittyvää eron mahdollisuutta).) Lopulta herra Grey myös haluaa muuttua – rakkauden takia tietenkin. Myös sitoutuminen ja avioliiton sakramentti vedetään kuvioon. Näin sadomasokismi on pyhitetty.

Näistä syistä herra Grey ”pääsee sisään”;

Tämä tällainen viettelee siveää ja humaania lukijaa (eli anastasioita). Tällaiselle lukijalle moraalikysymykset ovat nimittäin huomattavasti tärkeämpiä kuin ”pelkkä” himo tai eskapismi. Anastasiat ajattelevat asioita, etenkin huomisen kannalta. (Hyvää heille tekee myös se, jos he voivat selittää sadomasokistiset tarpeet jollakin inhimillisellä mutta poikkeuksellisella syyllä - kuten herra Greyn tapauksessa...)

Mutta sitten kun herra Grey on sisällä, hän on sisällä. Anastasialle onkin pian kaikkein tärkeintä se, ettei hänen tarvitse luopua miehestä.

Niinpä ennen kuin keskiverto lukija huomaakaan, hän tajuaa ajattelevansa sadomasokismista hieman toisin, kokevansa sen hieman toisin. Hän ei ehkä enää tarvitsekaan erityisiä syitä sen olemassaololle tai perusteluja sen käyttämiselle. Tieto siitä, että on yksinkertaisesti vain olemassa ”pimeitä ja mystisiä haluja tai tarpeita”, riittää, ja että näiden halujen ja tarpeiden on hyvä tulla kohdatuiksi tai päästä muuten vain tuomaan maustetta (seksi)elämään. (Kunhan vain ensin tapaisi sen herra Greyn….)

WTF? "Mitä oikein tapahtui?"

(Alan harrastajille tämä - erityiset perustelut ja ”moraalinen vapautus” - saattaa olla melko yhdentekevää. He löytänevät samaistumiseen - siis sadomasokismia harrastaviin fiktiohahmoihin samaistumiseen - tarvittavan ymmärryksen muualta, muista asioista.)

* * *

Tässä kaikessa - suhtautumisen muuttumisessa - on jotakin niin mielenkiintoista, että pysähdytäänpä pyöräyttämään pieni teoreettinen osio:

Hyvin usein ihmisen analyyttinen järkeily juoksee eri radalla kuin viettiperäisempi tunne-elämä. Niinpä saatamme ajatella yhtä ja tuntea toista – ja jättää tunnetodellisuutemme lähes tai täysin huomiotta keskittyessämme järkevyyteen, siihen, kuinka asia ”oikeasti” menee tai pitäisi mennä. (Tällainen ”itsensä huijaaminen” tai suoranainen tiedostamattomuus on se peri-inhimillinen ominaisuus, jota etenkin mainosteollisuus käyttää sumeilematta hyväkseen.) Yleensä ne normit ja ihanteet, jotka olemme sisäistäneet, juoksevat ”järkeilyn radalla” - ja samaan aikaan todelliset tunteemme juoksevat jossakin muualla. Ei ihme, että ihmisestä on pitkin perintein puhuttu dualistisena olentona, jota järki ja tunteet repivät eri suuntiin.

Otetaanpa arkinen esimerkki: joskus voimme vakuutella itsellemme ja läheisellemme, että hänen tarpeensa ovat meille hyvin tärkeät, vaikka tosiasiassa haluaisimme viis veisata niistä ja keskittyä vaihteeksi vain omiin tarpeisiimme – siis muutoin kuin järkevien ihanteidemme tasolla. Koska ihanteemme (järkemme!) kuitenkin vaatii meitä, yritämme sopeutua ihanteisiimme: vääntelemme itseämme ja elämäämme ihanteidemme maukana, ja yritämme vakuutella itseämme ja toisia tästä ihanteiden mukaisen elämän paremmuudesta ja todellisuudesta  – ja samalla tunnemme itsemme huonoiksi tai huijareiksi tuntiessamme toisin (jos nyt ylipäätään tunnistamme ja hyväksymme tunnetodellisuutemme). (Myös äitiys lienee monella tapaa oiva esimerkki tällaisesta ihanteiden ja tunnetodellisuuden kohtaamattomuudesta - mikä lieneekin eräs syy "kotirouvien pehmopornon" menekille....)

Tällainen ristiriita ”järjen” ja ”tunteiden” välillä on tulenarkaa ja ongelmallista – ja sellaisiin Shades ja herra Grey kyntensä iskevät: herra Grey puhuu järjellemme mutta koskettelee tunteitamme – tietäen, että tunteiden voima on lopussa voimakkaampi.

Mitä vielä tulee järjen ja tunteiden väliseen taisteluun, ja siihen epärehellisyyteen, jota se helposti saa aikaan:

En usko, että ihminen on syntyjään tällainen. (Sen sijaan ajattelen tämän - siis epärehellisyyden omaa itseään kohtaan - alkavan hetkistä, joissa omat tunteemme ja tosimmat kokemuksemme, ”oma totuutemme”, kielletään, esimerkiksi yleisen ja auktoriteettien tarjoileman totuuden sijasta; ihmisen on uhrattava oma todellisuutensa ja sen totuudet sopeutuakseen yleiseen todellisuuskonsensukseen ja hyväksyessään sen totuudet. Silloin jollakin tapaa sokeudumme sisäiselle todellisuudellemme ja rehelliselle tunnetodellisuudellemme, menetämme yhteyden. Yleensä näin tapahtuu jo varhain lapsuudessa, kasvatuksessa, ”sosiaalistamisessa”. Tämä on kinkkistä (heh) siksi, että henkilökohtainen arvostelukyky nousee myös tuosta sisäisestä todellisuudesta, etenkin tunnetodellisuudesta. (Ajatellaanpa vaikka intuitiota.)  Mutta en mene tähän nyt tämän enempää. Lukekaa esimerkiksi Alice Milleriä.)
  

Ajattelen siis, että ihminen voi toimia sekä tiedostavasti (l. järkeään ja ihanteitaan kunnioittaen) että johdonmukaisena omalle tunne-elämälleen; ihminen voi elää ilman kuluttavia ristiriitoja ajattelutapansa ja tunne-elämänsä välillä. Avaimena on luonnollisesti rehellisyys, rehellisyys omalle itselle. Tällaiseen rehellisyyteen lukeutuu oman tunnetodellisuutensa tiedostaminen ja ymmärtäminen. Ihminen, jolla on tämä ymmärrys, on myös oman tunne-elämänsä hallinta. Silloin tunne-elämä ei pääse elämään omaa salaista elämäänsä, eikä ihmistä voi manipuloida ja huijata vetoamalla tunteisiin, ohi järjen (joka siis juoksee aivan omalla radallaan, autaan tietämättömänä tunnetodellisuudesta). 

Koska järkemme (ihanteineen) yleensä siis juoksee aivan omalla radallaan, pysymme jollakin tapaa sokeana sille, mitä tunnetodellisuudessamme tapahtuu. Tällöin yleensä sensuroimme tunteitamme, etenkin, jos pidämme niiden totuuksia sopimattomina (eli järkevyyden ja ihanteidemme vastaisina). Koska sensuroitu ei kuitenkaan katoa, se pääsee elämään omaa elämäänsä. (Perinteisen psykoanalyyttisen käsityksen mukaan tällainen ainoastaa vahvistaa sitä minkä yritämme torjua (sensuroida), minkä vuoksi sensuroitu kenties pääsee yllättämään meidät joku päivä. Ja tunteet vievät...)

Tästä syystä ne tunteet, joista emme tule tietoisiksi, mutta joita kuitenkin viritellään ja ruokitaan, päätyvät jossain vaiheessa ohjailemaan meitä ja vaikuttamaan valintoihimme. (Käsittääkseni mainosteollisuus toimii pohjimmiltaan juuri näin - ja väitteeni mukaan, kuten olen yrittänyt perustella, näin toimii myös Shades.)

Vaihtoehtoisesti olemme kyllä tietoisia tunteistamme, mutta emme saa sovitettua niitä järkemme ja ihanteidemme kanssa. (Tämä pohjautuu mielestäni siihen, että järkisyistä ja ihanteista on alunperinkin tehty epäinhimillisiä, ihmisyyden jyrääviä.) Silloin - jos emme halua tukahduttaa tunteitamme - yritämme rationalisoimalla (tai hyvällä tahdolla) vääntää asioita muuksi kuin mitä ne ovat. Toisin sanoen yritämme perustella jonkin sopimattomana pitämämme asian järjellemme, vain voidaksemme suostutella itsemme hyväksymään tuon "sopimattomuuden". Koska järkemme totuudet ja tunnetodellisuutemme totuudet eivät itsessään kuitenkaan ole muuttuneet minnekään, ja ovat siten edelleen ristiriidassa keskenään, tällainen luonnollisesti synnyttää syvän sisäisen ristiriidan - ja tunteen epärehellisyydestä. (Kolmas vaihtoehto on yrittää elää sekä järjen äänen että tunnetodellisuuden mukaan - ja luoda kaksoiselämä tätä varten...)

Oleellista tässä ei ole se, onko sopimattomana pitämämme asia sopimaton vai ei, vaan se, että olemme ristiriidassa itsemme kanssa, ja joko tukahdutamme tai huijaamme itseämme.

Uskon, että näin ei tarvitse olla.

Mutta yleensä kuitenkin on.

Siksi Anastasiakin huijaa itseään ja parasta ystäväänsä väittämällä, että hän on menossa ”vain kahville” herra Greyn kanssa vaikka tietää, että mies on jo tehnyt häneen suuren vaikutuksen ja ystävätär puolestaan varoittanut häntä miehestä. Ristiriidoilta ei siis voi välttyä, ja niiden parissa Anastasia painii ankarasti läpi kertomuksen.

Draaman kannalta tämä on tietysti hyvä asia: luonnollisesti tällainen vain lisää tarinan vetovoimaa. ”Kielletty hedelmä!”; viettielämä on ladattu samalla kun sen toteuttamiselle on asetettu esto – ja juuri tuo esto tekee toteuttamisen haluttavaksi, koska se luo jännitteen. Tätä dynamiikkaa esimerkiksi kotirouvien pehmoporno tyypillisimmillään käyttää.

Mitä tulee edellä kuvailemaan järjen ja tunteen välisen ristiriidan keinotekoiseen ratkaisuun: Juuri näin, ilmeisesti, tapahtuu lukijassa, jonka suhtautuminen sadomasokismiin muuttuu herra Greyn houkuttelevuuden myötä.

Sadomasokismiin liittyvät kysymykset ovat syvästi maailmankatsomuksellisia ja asenteellisia, myös eettisiä. Jos näissä tapahtuu muutoksia pelkästään ”himon” takia, tämä tulee mitä todennäköisimmin johtamaan sisäisiin ristiriitoihin, käsittelyä ja ratkaisua vaativiin. (Tällä en kuitenkaan tuomitse sen enempää herra Greytä kuin sadomasokismiakaan. Olen tässä vain kiinnostunut ”mekanismista”.)

Mitä tulee mahdolliseen asennemuutokseen: ”Suostuvaisuudella” on tietysti myös etunsa: toisaalta, nimittäin, vasta silloin kun tuomitsemisen tarve lakkaa, asian ymmärtäminen (tajuaminen) voi alkaa. (Haluttomuus nähdä on aina este katsomiselle.)

Tässä mielessä  se-on-ihan-ok -asenne on hyvä lähtökohta. Silloin voidaan siivota ”pakolliset estot” tai ”kaunistelut” pois todemman todellisuuden tieltä – ja esimerkiksi oivaltaa, jos omassa itsessä majailee masokistisia tai sadistisia tarpeita... Tässäkin tapauksessa itsetuntemus on silti paikallaan; huono sellainen voi tällaisissa houkutuksissa kostautua. (Näin käy esimerkiksi Nicole Blackmanin runon, Breath Control, kertojalle.) Tulen kanssa leikkiessään on luonnollisesti ensin selvitettävä, kuinka se pidetään renkinä. Sanonnan mukaanhan tuli on hyvä renki mutta huono isäntä. (Tähän nähden ei olekaan ihme, että Shadesissa sadomasokistinen koulutus on alkanut orjan roolista; itsekuri ja hillintä on sisäistettävä hyvin...)

* * *

Kertomuksen yleisimmän lukijakunnan voi siis odottaa paheksuvan monia kertomuksen ja kerronnan ”elementtejä” järjen tasolla. Grey on sairas tyranni, kertomus on täynnä seksiä ja seksismiä ja siinä viljellään liikaa naurettavia sanoja ja kohtauksia.  

Samaan aikaan - eikä vähiten myös menekistä päätellen - kerronta tekee työtään toisaalla. Se on niin varma omasta viehätysvoimastaan ja vaikuttavuudestaan, että näpäyttää lukijaa viimeistään trilogian ensimmäisen osan lopussa. Silloin Anastasia (johon keskivertolukija siis samaistuu) laitetaan hylkäämään herra Grey. ”Voi ei! Eikä!!”, lukija ajattelee. ”Minä haluan lisää!” Jos kertomus osaisi nousta kansiensa välistä rupattelemaan lukijansa kanssa, se kohoaisi virne suupielillään toteamaan: ”Niin minä vähän ajattelinkin… Äläkä enää valita minulle, ettet muka pidä minusta, tai ettei herra Greyn pitäisi olla Anastasian kanssa tekemisissä!”

Väitän siis, että tärkein syy siihen, miksi Anastasia ja herra Grey eroavat, on kiusata lukijaa ja osoittaa hänelle, kuinka tämä pariskunnan suhteen oikeasti kokee... Tarinan kannalta muutaman päivän ero, jolla ei ole mitään ratkaisevaa vaikutusta pariskunnan suhteeseen tai itse tarinaan, on turha. Jopa Anastasian kokema epävarmuus ja hänen tarpeensa kyseenalaistaa suhde tulevat kattavasti käsitellyiksi muissa yhteyksissä.

Toisaalta herra Grey toteaa, että juuri tämä ero on muuttanut hänen maailmankatsomustaan: hän tajuaa haluavansa Anastasiaa enemmän kuin sadomasokismia. Mutta miksi tällaista oivallusta, jos se kerran on totuus, ei olisi voinut tapahtua jossakin toisessa yhteydessä? (Jos se tapahtuu ainoastaan erotilanteessa, tulee mieleen, että kyse on sittenkin jostain muusta kuin Anastasian rakastamisesta yli sadomasokismin: manipuloinnista tai omistushalusta tai pelosta. Mitä rakastamista se sellainen on?) Herra Grey olisi hyvin voitu laittaa oivaltamaan tuo asia - hitaasti kypsynyt totuus - eräänä kauniina päivänä ilman mitään erityistä kimmoketta. Vaihtoehtoisesti hän olisi voinut oivaltaa sen eräänä sellaisena kertana, jolloin Anastasia on vetäytynyt omiin oloihinsa punnitsemaan suhdetta ja miettimään kaiken mielekkyyttä (minkä hän ennemmin tai myöhemmin olisi joka tapauksessa tehnyt.)

Tulee siis mieleen, että kenties herra Grey, puhuessaan oman maailmankatsomuksensa muutoksesta ”eron” myötä, auttaakin lukijoita tiedostamaan, millainen muutos heissä on tapahtunut…. (Ylipäätään tämä romaani on minusta sangen mielenkiintoinen tavassaan käsitellä lukijoita. Minusta se on poikkeuksellinen.)

Hieman leikkimielisemmin jatkaen:

Toinen syy trilogian ensimmäisen osan päätökseen voi olla eräänlainen huomaavaisuus: tässä vaiheessa kertomusta herkimmät ja sovinnaisimmat lukijat päästetään pois kyydistä. Jos sadomasokismi ei kerta kaikkiaan sovi jonkun maailmankuvaan, on parempi lopettaa leikki, ja antaa hänen, joka ei halua maailmankuvansa järkkyvän, pitää kiinni omasta maailmankatsomuksestaan. (Kenenkään ei siis tarvitse tulla hulluksi Shadesin takia. Kenenkään ei siis tarvitse tulla hulluksi Shadesin takia. Kenenkään ei siis tarvitse tulla hulluksi Shadesin takia.)

Jos osa näistä herkimmistä lukijoista on kuitenkin ollut liian voimaton lopettaakseen ajoissa, heidät otetaan uudelleen huomioon kertomuksen loppuvaiheilla. Siellä kertomus palautetaan huomattavasti lähemmäs normatiivisia perhearvoja ja tuttua, vaniljaisempaa seksielämää. Toki tämä lässäyttää sen jännitteen, jonka vuoksi useat muut lukijat ovat jatkaneet urakkaansa, mutta ei se mitään: varsinainen työ (tai ”asennus”) on nimittäin jo tehty. Tuhmempi, tummempi Shades on jäänyt riivaamaan…

* * *

Mennäänpä nyt tilanteeseen, jossa Anastasia kokee ensimmäisen sadomasokistisen hetkensä.

(to be continued)