Alaviitteitä

[…Eli täydentäviä huomautuksia tai pujahtamisia sivupoluille. Varoitus: ei ylitsepääsemättömän kärsimättömyyden tilassa oleville taikka heikkohermoisille.]

 

Mihin jäinkään…Aloin näperrellä trailerin parissa, vaikka alaviitteitä piti kirjoitella, ja sitten trailerikin alkoi pyöriä mielessäni toistamiseen, kuoriutua tulkinnoissaan ja vaatia, sekin, alaviitteitä…

 

Aloitetaan sitten niistä.

 

# Get Enlightened

 

Elikkä BDSM + ”Supreme Masters”… hmm….

 

Fifty Shades Of Grey -kertomuksen alkuperäinen nimi (tai työnimi) on ollut ”Masters of the Universe”.

 

Mistä E.L. James sellaiset ”mestarit” tiesi keksiä? Mitä hän tietää ”Illuminati mestareista”? Kyllä heistä toisinaan kuulee puhuttavan, eikä vähiten elokuvassa (taikka epävirallisena ja puolikiellettynä aiheena  koulun uskontotunnilla), mutta harvemmin kovin syvällisiä asioita, vaikkapa yhteyttä BDSM:iin.

 

Nähtävästi ajatus ”universumin mestareista” kiihotti hänen mielikuvitustaan. Jos ja kun kiihotti, miksi hän kuitenkin pitää ”illuminatimestarin” läsnäolon kertomuksessa hyvin vihjailevana, epäsuorana, suorastaan kätkettynä? (Onko se jonkinlainen - salaisuus….?)

 

Niin tai näin, Simon Parkesin väite tuo BDSM –tematiikkaan aivan uusia merkityksiä, ja antaa sen tulkinnalle ja ymmärtämiselle suorastaan uuden paradigman (joka tosin ei taio muita paradigmoja pois).

 

Ajatellaanpa vaikka BDSM -henkisten tarpeiden syntyä. Tai ei ajatellakaan ihan vielä. Palaan tähän The Dark Matter –alaviitteiden yhteydessä alempana. Muistin nimittäin, että tämän piti olla alaviite traileriin.

 

So, while in the trailer park:

 

Summaan FSOG –trailerin tulkintani toteamalla, että traileri - aivan kuten kirjakin - näyttää olevan suunnattu ensisijaisesti niille, jotka eivät ole (olleet) kiinnostuneita BDSM -ilmiöstä (tai ainakaan tiedostaneet sellaista… Mutta - hieman kieli poskessa jatkaen - eiköhän se kiinnostus herää, jos se vain osataan herätellä – ja kohde on jo riittävän huolellisesti esivalmisteltu.)

 

Kuten todettua, elokuvalla, ja etenkin sen trailerilla, on mahdollisuus sanoa sanottavansa huomattavasti suuremmalle yleisölle kuin kirjalla missään vaiheessa tulee olemaan. Ja tämän huomaa.

 

Kuinka viattomat siis houkutellaan?

 

Kun ignorantille – siis tarinaan tai BDSM:n aihepiiriin perehtymättömälle - katsojalle lopulta selviää, mistä elokuvassa tulee olemaan kyse, hänet on jo saatu kiinnostumaan elokuvan rakkaustarinasta. Niinpä hän, mitä todennäköisimmin, haluaa tuon rakkauden herkullisen sopan, vaikka keralla pitäisi niellä muutama vaikeasti pureskeltava sattuma. (Tällä tavoinhan ”vaikeat elementit” aina tarjoillaan suurelle yleisölle: vedotaan tunteisiin ja ennestään tuttuihin mielikuviin.);

 

Kaikki ovat kiinnostuneita rakkaustarinoista, etenkin sellaisista, joissa on panostettu henkilösuhteen intensiteettiin ja sen huolelliseen rakenteluun. Näissä elokuvissa asiat eivät tapahdu ennen kuin katsoja on houkuteltu niihin (tunnetasolla) mukaan. Tämä tekee rakkaustarinan jännitteestä koukuttavan. FSOG:ssä tällainen koukutus osataan varmuudella. Seksuaalinen jännite - myös konkreettisen toiminnan kautta viritelty - houkuttelee tarinan äärelle miehetkin, vaikka resepti pureekin erityisesti naisiin: ajatellaanpa vaikka Herra Greyn intensiivistä keskittymistä Anastasiaan (mikä tulee trailerissa mainiosti esiin.) Tämä lupaa (nais)katsojalle hyvää, varsinkin, jos hän ei vielä tunne tähän intensiteettiin liittyvää ”twistiä”; nainenhan on yleensä perso intensiiviselle huomiolle, jos se vain tulee toivotulta taholta.

 

[Tämä twistihän on tietysti se, ettei Herra Greyn ”keskittyminen” Anastasiaan ole suinkaan kaunista ja pyyteetöntä, esimerkiksi ”ihailua” tai ”halua kuunnella” (mitä ”huomion antamisella” yleensä ymmärretään). Ei, ei. Ei. (Mieshän vain etsii itselleen uutta seksiorjaa, koska edellinen tuli hulluksi.) Mutta vaikutelman herättämistä tämä ei häiritse, ja vaikutelmillahan tässä ratsastetaan ja kutsutaan ensisijaisia tulkintavaihtoehtoja. Kun katsojalle jossain vaiheessa selviää, että Herra Grey onkin ennemmin ”uhriaan” tarkkaileva ”saalistaja”, ”it’s” – Britneyn sanoin – ”getting late to give you up”.

 

Tähän - Herra Greyn intensiivisyyteen saalistamisena - vihjaa jo trailerin repliikkien asettelu. Kun Anastasia tiedustelee, onko Herra Greyllä lainkaan vapaa-ajanharrastuksia, miekkonen vastaa: ”What about you?”; Miten olisit… sinä? Toki Herra Grey on vastuuntuntoinen predatori. Hän ensinnäkin varoittaa Anastasiaa (mikä toisaalta, jollain logiikalla ajateltuna, saattaa tehdä ”saalistajan” toiminnasta ”eettisesti oikeutettua” – harjoittaahan toinenkin osapuoli nyt ”vapaata tahtoaan”. Usein tuollaiset ”varoitukset” toimivat kuitenkin lähinnä houkuttimina, etenkin, kun mukaan on heitetty myös: ”you wouldn’t understand”. Niinpä Anastasian suhtautuminen on mitä odottaa saattaa: ’Try me!’) Toisekseen Herra Grey, vaikka kohteleekin Anastasiaa esineellistettynä yksityisomaisuutenaan, pitää tämän hyvinvoinnista silti mahdollisimman hyvää huoltaa (samasta syystä kuin autoja huolletaan: niiden käytettävyys ja käyttöikä pitenevät).]

 

Miksi Herra Grey tekee näin? ”I am [what I am] (You wouldn’t understand.)”

 

Traileri kutsuu viattomia myös siten, ettei siinä ei ole edes alastomuutta. Emme näe yhtäkään tissiä tai alapäätä, emme edes pyllyä tai paljasta kylkeä (mikä on nykyään jo melko harvinaista, ja kasvattaa trailerin katsojakohderyhmää kasvaa entisestään: esityslaajuus leviää esityksen ollessa ”sallittu”). Sitä paitsi tämä ”häveliäisyyden” valinta on yllättävä, ja jo sellaisenaan haastaa kyseenalaistamaan omia ennakkoluuloja. (”Ai, ei se olekaan mitään hard core pornoa; onko tuollaisessa hommassa joku henkinenkin ulottuvuus?”)

 

Myös musiikki on hempeää. ”Ja se tyttökin siinä on niin herttainen!” (Miksipä mummokin ei haluaisi katsoa tätä!)

 

Tutustuttaminen tulee siis olemaan pehmeää, ihmisyyttä kunnioittavaa ja tietenkin tunteisiin vetoavaa. ”I had a rough start at life”, Herra Grey avautuu, ja halu ymmärtää kovia kokenutta heräilee (mikä on tarkoituskin). Ylipäätään tarina on pohjimmiltaan ”halua avautua” ja ”halua ymmärtää”, mikä on parisuhdedraaman ydinliemi. Siitä se soppa vähitellen keittyy, kunnes kaikki ovat ihan liemessä.

 

Tästä ”pehmeästä laskusta” kertoo mainiosti myös traileriin vain hienotunteisesti, vihjailevasti ja esteettisenä ilmaantuva sadomasokismi: koko kuva ei näy. Tämän on paitsi kirjaimellista myös vertauskuvallista. Näissä ”leikkihuonekuvissa” näemme ainoastaan pintoja – ihon, huonekalujen tai tekstiilien –, kasvoja, vartalon jäsenten kaaria ja muutamia ei-kovin-pahoja-välineitä. (Tämähän on aivan toista kuin näyttää kirjaimellisesti p*rsettä, tai perehtyä sadomasokismiin Pasolinin Salo –elokuvan kautta ja katsella vaikkapa ulosteiden syömistä.) Kasvojen mukanaolo näissä kuvissa kertoo ”persoonallisuudesta” ja ”arvokkuudesta”: ihmisyydestä ja sen arvostamisesta. Pintoihin keskittyminen puolestaan antaa ymmärtää, ettemme mene kovin syvälle ”pintojen alle”, niin sanotusti (koska houkutus on heräteltävä ennen sitä).

 

Koko kuva - siis henkilöt ja heidän toimintansa kirjaimellisesti kokonaisuudessaan näyttävä - näytetään ainoastaan hoivan yhteydessä (kun Herra Grey kantaa huopaan käärittyä Anastasiaa): ’olemme vastuullisia, eikä tällä ole mitään tekemistä välinpitämättömyyden tai epäarvostuksen kanssa’. Sitä paitsi kuva miehestä, joka kantaa naista sylissään, on hyvin voimakkaasti latautunut, ja yhdistyy jopa pyhään sakramenttiin (avioliitto).

 

Myös vähäeleisyys on kova sana. Olin suorastaan vaikuttunut siitä pienestä eleestä, joka oli valittu edustamaan dominointia, ja tavasta, jolla tämä tehtiin. Ylipäätään traileriin oli tietenkin osattu valita muutama keskeisin, hienosti kiillotettu ja teroitettu koukku. (Ammattitaitoa ja asiantuntemusta tekee aina mieli arvostaa.)

Esitysajankohtakin on ovela: ystävänpäiväähän vietetään ameriikoissa - ja amerikkalaiseen tapaan - ennemmin romanttisen kumppanin kuin kavereiden kanssa. ('And we're just giving you some ideas what to do...later...')

 

Eittämättä elokuvasta ovat kiinnostuneita myös alaa enemmän tai vähemmän harrastaneet (”Millaisena tää meidän juttu oikein esitetään?”), sekä kertomuksen lukeneet, varsinkin siitä viehättyneet. Heille houkuttimeksi riittää pelkkä nimi, joka jo itsessään on triggeri.

* * *

Siitä - siis triggeristä - puheen ollen ja seuraavaan aihepiiriin edeten: nimen ilmaantuessa on kuvaavaa, kuten olen jo todennut, että trailerissa korostetaan sanoja ”grey” ja ”fifty” (’harmaa viisikymppinen’); viimekädessähän tässä yllytetään viehättymään varsinaisesta BDSM –”isäntäkohderyhmästä”. Kaikesta päätellen he eivät useimmiten ole parikymppisiä.

Ylipäätään tuo kirjainten tai sanojen korostaminen on simppeli mutta oletettavasti hyvin tehokas subliminaali vaikuttamistapa. Alitajuntahan rekisteröi esimerkiksi tekstin sen esittämisjärjestyksessä, huolimatta sen ”varsinaisesta ja oikeasta” järjestyksestä. Tämä subliminaalisti ehdotettu lukemisjärjestys voidaan tehdä esimerkiksi yksittäisiä kirjaimia korostamalla tai tuomalla sanojen kirjaimet esiin epäsäännölliseltä vaikuttavassa järjestyksessä.

Tässä lukemisjärjestyksen ohjaamisessa käytetään hyväksi myös tietoa siitä, minne katse todennäköisimmin ensimmäiseksi kohdistuu, minne seuraavaksi jne., sekä millaisilla keinoilla katsetta ylipäätään voidaan ohjailla. Lisäksi hyödynnetään tietoa lukijan ”uloskoodaus kompetenssista”, eli kyvystä tulkita nähtyä, mistä syystä mieli osaa koodata esimerkiksi lyhenteitä ja niiden merkityksiä, tai sanoja, joiden ymmärtämiseksi ei tarvita niiden vokaaleja. Myös ”takaperinkirjoitus” onnistuu: alitajunta ymmärtää kyllä! 

Havainnollistan tarkemmin:

Esimerkiksi trailerin ”COMES ALIVE” –”iskurepliikistä” tuodaan ensimmäisenä esille kirjaimet O ja M ja S. MS kääntyy helposti SM:ksi, ja myös O lienee hyvä triggeri, ja saa erityismerkityksensä etenkin kirjainten SM –yhteydessä. (Kun ajattelet kirjaimia SM ja sitten O, mitä tulee mieleen? O:n tarina? Eihän! Ja, kuinka ollakaan, O:n tarinaa on alettu jälleen markkida uusissa kansissa. Everything happens for a reason kuulostaa äkkiä kovin maalliselta. Tällaisessa ”tapahtumisessa” tehdään siirtoja, jotka ennakoivat peliä pidemmälle kuin helposti tulee ajatelleeksi – ja sehän juuri on se juttu.)

Sanoissa ”THE WORLDWIDE PHENOMENON” puolestaan korostetaan ensin kirjaimet ”HE”. Muissa kirjainyhdistelmissä tarvitaan enemmän tai vähemmän katsojan ”omaa” ”mielikuvitusta”. Minun likainen mielikuvitukseni luki sanoja kuten ”he would”, ”porn”, ”hide”, ”oral”, ”torment”, ”he world”, ”poem”. Mitä nämä sanat minulle viestittävät, siis mielikuvien ja tunteiden (ei järjen) tasolla? Että kyse on salaisuudesta (”hide”), ja kärsimys (”torment”) on kaunista (”poem”). Että ”Hän kyllä” (”he would”), jos ei kukaan muu; ilmassa on Erityisyyttä. Ja eläimellisyyttä (”porn”). ”Oral”, sitä ei tarvitse selittää (ja niin juuri: ’suuta käytetään johonkin muuhun kuin puhumiseen’, mikä myös yhdistyy vaitioloon, etenkin yhdessä ”hide” –sanan kanssa; NDA…). ”He world”; Hänen maailmansa ja maailma pyörii Hänen tavallaan.]

On silti täysin eri asia, ajattelenko minä oikeasti näin, tai haluanko; tulkitsin vain ”triggeröitymistäni”.

“The brain can not really interpret chaos, so it’s always going to assign a pattern to it, which is the very basis of subliminal manipulation: they just do it enough to predict how the brain’s goin to organize certain cues and whatnot into images and words and then play upon them,” muuan Jonathan toteaa. “I explain to you the most important thing of all, which is: why can’t you see them!?” hän lupaa. (Palaan häneen.)

Hän jatkaa, hieman surkuhupaisasti:“I’m at the point now that I can’t watch a movie. I’m so distracted by all the subliminal messages that I could never follow the plot. And how they write the scripts… They write into the scripts neuro-linguistic programming.” Tässäkin yhteydessä hän antaa hauskan (tai “hauskan”) esimerkin. (Tämä pieni pätkä hänen puheestaan löytyy YouTubesta – kaikkihan löytyy nykyää YouTubesta – nimellä Sexual Subliminal Programmin.flv )

Vielä yksi heitto subliminaalista viestistä: se kuva jazztrumpetistista (jonka avulla siis sanotaan etenkin ”blow”, mutta myös ”dekadenssi” [jazzin takia; jazzkulttuuri oli syntyaikanaan henkisen rappiotilan synonyymi aikalaisille]). Trumpetisti on afroamerikkalainen; afroamerikkalaisiin liittyy edelleen muisto orjuuden historiasta; a subtle slave innuendo. Myös esiintymisyhteys on oleellinen: kuva näytetään tilanteessa, jossa Herra Grey ”pakottaa” Anastasian antautumaan, ensimmäisen kerran (eli nostaa hänen kätensä ylös ja lukitsee ne omilla käsillään).*

[* Mutta nämä tällaiset subliminaalit ovat lopulta sellaisia, joiden kohdalla voidaan, niin halutessa, taittaa iäisyyksiin peistä siitä, onko kyse pelkästä katsojan tulkinnasta. (Siinä tapauksessa voidaan taittaa peistä myös siitä, mistä nämä tulkinnat tulevat: mikä rakentaa tulkinnoissa käytetyn tulkintakompetenssin ja mikä triggeröi siitä tulkintoja eli ohjaa ymmärtämisen tapaa? Toisin kuin voisi kuvitella, ihminen ei voi tai osaa ajatella ”mitä tahansa” tai ”miten tahansa”: mielellä on rajat ja toiminnanehdot. – Ja ne tunnetaan, vaikka siitä ei suurta ääntä pidettäisikään.)

Yhtä kaikki: viittaussuhde on olemassa. Ja mitä harkitummin työstetystä ”kulttuurituotteesta” on kyse, sitä vähemmän sattuman varaan tällaisia viittaussuhteita jätetään. Viittaussuhteiden tehoa lisää luonnollisesti se, että ne ovat vaivihkaisia, mahdollisimman huomaamattomia ja mielellään sellaisia, joita katsoja ei edes halua myöntää. (”Ai joku subliminaali peniksen muotoko? Hyi sinnuu!”)

(Siinäkin tapauksessa, että viittaussuhteet ”vain ilmaantuvat kuin itsestään”, siis jokseenkin harkitsemattomina tai tiedostamattomina, ne edelleen ”tulevat jostakin” ja muodostuvat tietyllä logiikalla. Tälle ajatuksellehan esimerkiksi psykoanalyysi, mediatutkimus ja kulttuurintutkimus perustuvat. Tämä ”sääntö” koskee sekä tulkintaa että tulkinnan kohdetta. Ajatellaanpa vaikka englantilaista, 1800-luvulla elänyttä runoilijaa ja hänen runoaan, joka on syntynyt romantiikan aatevirtauksen inspiroimana: ei hän - tämä runoilija – kirjoita tarkoituksella ”englantilaista runoa 1800-luvun aatevirtauksesta”; hän ei tiedosta, mikä hänen ajatteluunsa tai kirjoittamiseensa perimmältään vaikuttaa. Vastaavasti hänen runoaan kaksisataa vuotta myöhemmin lukeva henkilö ei välttämättä tiedosta, mitä hän oikeastaan käyttää runontulkintansa perustana; hän vain lukee runon, kokee sen jonkinlaisena.

Tarkoitan sanoa, että ihmisen kognitiiviset toiminnot ovat aina ”ohjelmoituja”, ja mitä tahansa hän näillä mielensä toiminnoilla suorittaakaan, se tulee olemaan tämän ”ohjelmoinnin” sanelemaa. (Oleellisempaa kuin se, että ihminen on ”ohjelmoitu” ja ”ohjelmoitavissa”, on siis se, kuka hänet on ohjelmoinut ja millaisilla ohjelmoinneilla. Aivot toimivat yhtä kaikki kuin kone, ja ovat eri asia kuin mieli.)

Ylipäätään on hyvä muistaa, että ihmisen tapa havainnoida kyllä tunnetaan (ja huomattavasti paremmin kuin ”yleissivistykseen” kuuluu tietää tai edes valtavirtatieteessä opetetaan [valtavirtatiede on tieteen keskuudessa sitä mitä populaarikulttuuri korkeakulttuurille tai kulttuurille yleensä; vain pieni ”raflaava” osa, useimmiten yleisen käsityksen muodostamiseen käytetty, joka ”kuulostaa mukavalta” ja uppoaa moneen, myös yleisen ymmärrettävyyden tähden – eikä vaikutuskykynsä takia kuitenkaan ole aivan niin harmitonta kuin luulisi. Ajatellaanpa… Tai ei sittenkään; ajatellaan kukin tykönämme.])]

* * *

Shadesin kirjoittaja, E. L. James, kertoo halunneensa Herra Greyn rooliin Robert Pattinsonin. (Hänhän on se heppu, joka näytteli Twilight –saagassa Edward-vampyyriä, tarinan sankaria.) Tuotantotiimi ymmärsi jättää tämän tekemättä, sillä Pattinson rajaa katsojakohderyhmää liikaa. (Näin oletan.)

Eräs valtti Pattinsonilla kuitenkin on: juuri se sama, joka olisi myös rajoittanut hänen käyttöään ja samalla karsinut Herra Greyn potentiaalisia ihailijoita kerääntymästä hänen inkarnoitumansa äärelle: vampyyrius. E.L. Jamesin ei kuitenkaan tarvitse olla pahoillaan: jo pelkällä maininnallaan – siis yhdistämällä ajatuksen Herra Greystä ja Robert Pattinsonista, toisin sanoen sadomasokismista ja vampyyriudesta - hän on herättänyt Shadesin lukijoissa vampyyri-mielleyhtymät ja muistuttanut ihmisiä – subliminaalisti – vampyyrimytologian yhteydestä sadomasokismiin: vampyyrit ovat analogia BDSM:lle.

Pysähdytään tähän ajatukseen hetkeksi.

Kun ihmisten halutaan ajattelevan jostakin asiasta tietyllä tavalla, ymmärtävän jotakin jonkinlaisena, ensin käytetään vertauskuvia. Näinhän lapsia aina opetetaan; sadut opettavat maailmankuvia, etiikkaa, oman kulttuurin uskomuksia, perinteitä ja tapoja. Sadut ovat propagandaa sikäli, että ne ovat aina ideologisia, tiettyyn uskomusjärjestelmään sidottuja. Ne opettavat tapoja toimia, tuntea ja ajatella ”oikein”, siis ”kulttuurisia koodeja”. (Ihminen tarvitsee tällaisia ”skeemoja”. Skeemojen olemassaolossa itsessään ei ole mitään vikaa. Ilman niitä ihminen ei kykene jäsentelemään tai ajattelemaan lainkaan.)

Toisin sanoen, vertauskuvallinen kerronta muokkaa asenne- ja tunnemaailmaa, opettaa. Joskus tämä opetus välittyy vain ns. hiljaisena tietona.

Vasta tämän jälkeen - siis vertauskuvien avulla välitetyn ymmärryksen jälkeen - asioista voidaan puhua niiden oikeilla nimillä. Siihen mennessä sopeuttaminen tiettyyn ajattelutapaan on yleensä jo tapahtunut mielikuvien ja tunteiden tasolla, koska vertauskuvallinen kerronta on jo käsitellyt nämä tasot. Niinpä ”älyllinen/tiedollinen siirtyminen” ”uuteen paradigmaan” on enää pelkkä muodollisuus, loppusilaus. (Tämä onkin eräs tärkeä elokuvan funktio: tutustuttaa mielikuvien tasolla, sopeuttaa tunnetasolla – ei tosin ainoa funktio, eikä jokaista elokuvaa koskeva.)

Toisin sanoen: Ensin tulivat vampyyrit. Sitten tulee BDSM. Vampyyrius on BDMS –maailman analogia. (Toki vampyyrit ovat analogia muullekin.)

Tarkennetaan ja sovelletaan.

Mitä vampyyrimytologia kertoo minulle? Noh, näin äkkiseltään ajateltuna vaikkapa seuraavaa:

Koska vampyyrimytologioita on useita, myös ”vampyyrius” lienee jakautunut ”eri koulukuntiin”.

Vain toinen vampyyri voi luoda ihmisestä vampyyrin. Myös ”oikean veren siirtyminen” on tässä tärkeää (mikä yhdistyy ajatukseen paitsi ”verirituaalista” myös ”verilinjasta” [”bloodline”]. Vampyyrit ovat yleensä olleet alun perin tavallisia kuolevaisia, mutta ovat nousseet tavallisten ihmisten yläpuolelle kykyjensä ja kuolemattomuutensa takia.

Vampyyri voi yleensä jäljittää toiset vampyyrit, ja vampyyri-isäntä myös ”lapsukaisensa”. (Tavalliset kuolevaiset elävät huomattavasti irrallisemmin omasta suvustaan ja juuristaan sekä tietämättöminä alkuperästään.)

Vampyyrit ovat ennen olleet hyvinkin aristokraattisia, mutta nykytarinoissa heitä löytyy kaikista mahdollisista sosioekonomisista ryhmistä.

Vanhemmissa vampyyritarinoissa - kuolevaisten näkökulmista kerrotuissa - uskonnolliset symbolit pelottivat vampyyrejä, mutta nykytarinoissa niistä on tullut lähinnä koristeita, joille vampyyrit nauravat, mutta joiden estetiikasta ja problematiikasta saattavat silti pitää.

Todellisista vaaratekijöistä pävänvalo on ylitse muiden: se voi tappaa (”true death”).

Vaikka vampyyri on lähes kuolematon, eikä hänellä juurikaan ole ”luonnollisia vihollisia”, hän on silti oman itsensä vihollinen: hänellä on sisäisiä uhkia, kuten hulluksi tulemisen vaara tai liiallinen itsehillinnän puute. Ne voivat koitua kohtalokkaiksi.

Vampyyrit saavat kiksinsä verestä ja uhriensa vaanimisesta. (Jo vampyyri-Louisia aikoinaan näytellyt Brad Pitt kuvasi, että verenimeminen on vampyyreille samaa kuin seksi.) Vampyyrit usein lumoavat uhrinsa; vampyyri osaa esiintyä hyvin viettelevänä. (Vampyyrit vetoavat usein juurikin ihmisen seksuaaliviettiin.)

[Anne Ricen kirjaan Interview with the Vampire perustuvassa samannimisessä elokuvassa on kohtaus, jossa vampyyripariskunta - aikuinen mies ja pikkutyttö (jonka kerrotaan olevan aikuisen miehen ”lover”) - seuraa esitystä vampyyriteatterissa. ”Vampires pretending to be humans pretending to be vampires”, tyttö summaa nokkelasti. Kesken esityksen lavalle tuodaan nuori nainen, joka on ilmeisen hämmentynyt ja peloissaan. Esitystä seuraava ”maallikkoyleisö” ei tiedä, kuuluuko neito näytelmään, niin todenmukaista hänen esiintymisensä on. Lopulta katsojat kuitenkin päättävät, ilmeisesti, että neito on osa esitystä – ja niinhän hän onkin (vaikkakin toisella tapaa kuin yleisö ajattelee). Yleisön rauhoittaa neidon oma käytös: tämä itse rientää vampyyrin syliin. Lavalle on nimittäin ilmestynyt vampyyrien johtaja, joka levittää kätensä neidolle kutsuen tätä, ja neito, hetken epäröityään, etsiikin sieltä pian turvaa. Neito saa pari hellää silitystä, ennen kuin vampyyri tarttuu häntä niskasta ja työntää hänet pois sylistään, kohti yleisöä ja verenhimoisia vampyyrejä. Ennen kuin johtajavampyyri antaa neidon muiden vampyyrien uhriksi - jotka tappavat hänen yleisön edessä - hän kuiskaa tämän molempiin korviin: ”No pain…No pain…” Tyttö vajoaa - tai rentoutuu - hypnoottiseen tilaan.]

Vampyyrit eivät välttämättä tapa uhriaan (kuten vanhimmissa, kuolevaisten näkökulmasta kerrotuissa tarinoissa yleensä tapahtuu); vampyyrit tarvitsevat ihmisiä (kuten esimerkiksi True Blood kertoo). Ihmiset ovat heidän ruokansa ja resurssinsa; energiavarastonsa. Osan kanssa he ystävystyvät (hyötymistarkoituksessa), osaa he pitävät ”lemmikkeinä” tai jopa kumppaneinaan, osaa he käyttävät pitkäaikaisesti hyväkseen (esimerkiksi purevat ja imevät verta, mutta eivät tapa).

Osalla vampyyreistä on edelleen hyvin inhimillinen sielunelämä, esimerkiksi inhimillinen omatunto (ajatellaanpa vaikka Anne Ricen Louise –hahmoa, joka olikin, johdonmukaista kyllä, Ricen vampyyrimytologiassa ensimmäinen hahmo, joka tuli esittäytymään ihmisille). Vampyyri kuitenkin yleensä menettää inhimillisyytensä joko kokonaan tai osittain ”muuttumishetkellään”, ja mikäli inhimillisyyttä jää jäljelle, se alkaa vähitellen kuihtua ”vampyyrikäyttäytymisen” seurauksena. Ihmisyydestä kiinnipitäminen ei ole helppoa. ”You are what you are”, Louisia huomattavasti hedonisempi ja egosentrisempi Lestat toteaa itsetyytyväisesti Lousille.

Mitä enemmän vampyyrissä on inhimillisyyttä, sitä vähemmän hän haluaa tehdä ihmisestä kaltaistaan; vampyyrius on paitsi etuoikeus myös raskas kirous. Joskus vampyyri silti tekee tämän - siis muuttaa kuolevaisen vampyyriksi - ainoana keinonaan pelastaa kuolevainen varmalta fyysiseltä kuolemalta. (Joskus ihmisestä kuitenkin tehdään vampyyri vain rangaistukseksi tai kostoksi, tai syystä, että tämä halutaan pitää lähellä.) Isäntävampyyrit itse valitsevat potentiaaliset vampyyrikandidaattinsa. (Kuolevaisten oma-aloitteinen halu muuttua vampyyreiksi johtaa heidät yleensä vain nopeaan kuolemaan.) Kaikki jäsenet eivät ole tyytyväisiä kaikkiin uusiin tulokkaisiin, ja vampyyriyhdyskunnissa on keskinäistä kilpailua.

Vampyyrimytologioissa vaikutusvaltaiset vanhat vampyyrit ovat vahvimpia ja taitavimpia, ”masters of the universe”.

Vanhemmat vampyyrit ovat yleensä nuoria vampyyrejä tahdikkaampia tai ”ihmisystävällisempiä” (lukuun ottamatta erittäin muinaisia vampyyrejä, joilla ei ole mitään kunnioitusta ihmisrotua kohtaan. Näitä muinaisia muut vampyyrit itsekin pelkäävät). Vanhemmat hallitsevat itsensä, piiloutumisen ja pelaamisen nuoria paremmin; vampyyriutta on opeteltava vähitellen. Vanhat osaavat tavoitella päämääriään pitämällä todellisen identiteettinsä kätkössä, ja ovat myös nuorempia taitavampia manipulaattoreita. Yleensä vampyyri pitää pelaamisesta ja uhrillaan leikittelemisestä. Oleellista tässä on uhrin ”lumoaminen”. (”Don’t give the game away”, ohjasi Anne Ricen Lestat vastasyntynyttä Louisea. ”It’s so easy you almost feel sorry for them.”)

Osa vanhoista vampyyreistä ei puolestaan ole enää lainkaan kiinnostunut ihmisistä eikä tarvitse heitä. Vanhemmat vampyyrit suhtautuvat ”pahuuteen” yleensä nuoria vampyyreitä vähemmän dramaattisesti; nuoret vampyyrit ovat varmoja pahuudestaan ja siitä, että kuuluvat helvettiin, vanhimmat puolestaan kyseenalaistavat koko pahuuden käsitteen.

Olipa vampyyrien suhde ihmiseen mikä hyvänsä, kaikki he kuitenkin pelkäävät laaja-alaista paljastumista: ihmisiä, jotka tuntevat heidän todellisen identiteettinsä, pidetään uhkana vampyyrien olemassaololle. (True Bloodissa vampyyrit ovat jakautuneet kahtia: osa haluaisi elää ihmisten kanssa ja rinnalla, osa puolestaan jatkaa vanhoja perinteitä. Tässä taistelussa kuolevaiset yleensä tarvitsevat vampyyriystäviensä suojelua.)

Joissakin vampyyrimytologioissa on sääntö, jonka mukaan vampyyri ei saa tulla – ei kykene tulemaan – sisälle kutsumatta. (Kutsun voi myös perua.)

Vampyyrit ovat hedonisteja. He pitävät nautinnosta ja yleensä myös kaikesta kalliista. Esteettinen maku on usein – mutta ei aina – hyvin kehittynyt.

Takaisin valoon: vampyyrit eivät, muutamia kaikkein vanhimpia lukuun ottamatta, siedä valoa – mutta yrittävät kyllä, nykytarinoissa, yhä useammin ”mutatoitua” kyetäkseen siihen. Paitsi että he ovat väsyneitä tai kyllästyineitä kätkeytymiseen, he yleensä jopa kaipaavat valoa – ja ennen kaikkea kokemusta siitä, ettei valo voi tuhota heitä. Valonarkuus häiritsee vampyyrin kaikkivaltiutta: hän voi hallita vain puolta tunnetusta todellisuudesta: yötodellisuutta. (Valo on värähtelytaajuus ja valo on informaatiota; valo on ”kohonnutta tietoisuutta”. Kun valo lisääntyy, on vähän pakko yrittää mutatoitua, oppia sietämään valoa.)

[Vampyyrimytologioiden ”asiantuntijoista” suosikkini on Anne Rice. Tajusin vasta muutamia viikkoja sitten, että ”yllättäen” hän on myös jonkinlainen sadomasokismin asiantuntija: hän on kirjoittanut Beauty –trilogian, ja tehnyt sen aikana, jolloin BDSM ei vielä ollut valtavirran tuntema aihepiiri. Hän, omien sanojensa mukaan, kertoo tehneensä palveluksen ihmisille kuvailemalla ”sadomasokistin psyykettä” aikana, jolloin se oli ”taviksille” vielä hyvinkin käsittämätön.

Rice siis kirjoittaa myös ”kuolevaisista” ihmisistä. Sadomasokistien lisäksi hän on kirjoittanut esimerkiksi noitasuvuista, ja uusimpiin aluevaltauksiin kuuluu kertomus palkkamurhaajasta. Aivan kuten Ricen tarinoiden vampyyreilla, myös palkkamurhaajalla on omatunto: hän ei haluaisi enää tappaa. Ricen palkkamurhaaja kokeekin jonkinlaisen mielenmuutoksen, mistä tarina – Songs of Seraphim - sitten kertoo. (Ensimmäisen osan nimi on Angel Time, seuraavan Of Love And Evil. Tarina on käsittääkseni trilogia – kuten useat Ricen tarinoista ovat [esimerkiksi Lives Of The Mayfair Witches, The Wolf Gift Chronicles, Christ The Lord, The Beauty -books] – mutta kolmatta osaa ei vielä ole julkaistu.)

Tarkoitan sanoa: mikä klusteri!

Avasin vasta tänä kesänä Ricen noitasuvusta kertovan Mayfair –trilogian. Olin yllättynyt kertomustensa sisältämästä insestistä ja pedofiliasta. Mayfair suvussa ei ole epätavallista, että kolmetoistavuotias on ensisynnyttäjä tai maannut useimpien sukunsa miesten kanssa.]

Mitä enemmän tätä analogiaa ajattelee, sitä enemmän se kuoriutuu. No, se vampyyreistä.

Elikkä BDSM + ”Supreme Masters”… hmm….Equals “the ultimate control” (over someones’s mind)?

* * *

# The Dark Matter

 

No nyt voimme seuraavaksi ajatella niitä BDSM –henkisiä tarpeita ja näiden tarpeiden syntyä siinä paradigmassa, jonka Simon Parkesin väite toi esille:

 

Ajatus ”Illuminati mestareista” vetää mukaan ajatuksen tietynlaisista kult(e)ista. Tällainen kulttitoiminta puolestaan vetää esiin - suurelle yleisölle melko tuntemattoman, mutta kuitenkin jo viime vuosikymmenillä puhututtaneen - ilmiön nimeltään satanic ritual abuse (SRA).

 

Aiheeseen liittyvää asiallista - siis asiantuntevaa ja kiihkotonta - kirjallisuutta on markkinoilla edelleen melko vähän. Esimerkiksi terapiakirjallisuuteen niitä on ilmaantunut vasta aivan viime vuosina, ja vain muutamia (esimerkiksi Alison Miller: Healing The Unimaginable ja Epstein&Schwartz&Schartz: Ritual Abuse And Mind Control. The Manipulation Of Attachment Needs.)

 

Oman merkittävän lisänsä tähän - siis kulttitoimintaan liittyvään tietoon - tuovat ihmiset, jotka kertovat kokemuksistaan. Viime kädessä jää tietysti kuulijan päätettäväksi, mitä hän ajattelee kerrotusta ja kertojasta; monesti tarinat, joissa puhutaan arkitodellisuudelle hyvin vieraista todellisuuskokemuksista, leimaavat puhujan kuulijan silmissä tavalla tai toisella häiriintyneiksi. (Tätä leimaa auttavat ylläpitämään myös vallitsevat psykiatrian teesit. Yhteisestä todellisuuuskonsensuksesta ei kerta kaikkiaan saisi poiketa.) Lisäksi kuuntelua saattaa leimata tietty suhteellisuudentajuttomuus: jos kokemuksiaan kertaava on todellakin käynyt läpi puoliakaan siitä, mitä hän kuvaa, ja ”eheytymisprosessi” on yhä kesken, kuinka tämä ei voisi olla vaikuttamatta hänen tapaansa puhua asioista ja tulkita niitä? Toisin sanoen se, etteivät hänen kaikki käsityksensä välttämättä perustu tieteellisesti perusteltavissa oleviin koviin faktoihin (kenelläpä perustuisi), ei tarkoita, etteivätkö ne olisi totuudellisia.

 

YouTubesta löytyy…

 

[Aiheen “klassikkopuhujia” lienevät Arizona Wilder, Cathy O’Brien ja Fritz Springmeier. Kaksi ensin mainittua kertovat olleensa vahvan mielenhallinnan alaisina, toinen okkulttisessa kulttitoiminnassa (”Mother Goddess”), toinen puolestaan ”seksiorjana” (”high level prostute”). Springmeier puolestaan kertoo työskennelleensä kultin parissa eläneiden ihmisten kanssa heidän auttamisekseen, ja on kirjoittanut aiheesta muutamiakin vaikuttavan laajuisia ja huolellisesti argumentoituja teoksia. Myös uskonnollisen kääntymyksen kokeneita puhujia löytyy, kuten John Todd - joka hänkin kertoi olleensa syvällä okkulttisessa toiminnassa, ja jakaa siten paljon kulttiin liittyvää uskonnollista ja ”spirituaalista” tietämystään – sekä uudempana puhujana Caroline Hamlett, joka niin ikään oli syntymästään asti kasvatettu jäseneksi. Kahden viimeksi mainitun puhe on vahvasti tunnustuksellista (eli uskonnollista), mihin lienee hyvä syy: kultissa mukana olleelle ”henkimaailma” on hyvin todellinen, ja usein saatetaan kokea täysin mahdottomaksi käsitellä kokemusten sitä puolta ilman ”hengellisiä välineitä”. Tällaisen kokemuspuolen huomioon ottamattomuuden esimerkiksi Springmeier mainitsee tarjolla olevan terapian puutteeksi. Samaa totea Svali –nimellä näistä asioista luennoiva henkilö (joka hänkin on ollut mukana kulttitoiminnassa).]

 

Jotta en eksy kokonaan toiseen maailmaan, pitäydyn itse aiheessa, nimittäin sen pohtimisessa, mikä ihmisessä voi synnyttää sadomasokistisia tarpeita.

 

”[Hard traumas] traumatize the brain causing synapses to be rewired from their natural order by rewiring the synaptic pathways of the brain. Different chemicals are released into the brain from the trauma that caused literal brain damage (until [one starts] doing exercises to rewire the brain and repair the damage). Because what happens to that neural net in the brain… As you think and as you feel over a long term on a consistent basis, the neural net in the brain and the hormones and the chemicals in the body will form addictions and hard wired patterns.”

 

Näin kuvailee muuan Jay Parker (joka eräässä YouTube –leikkeessä kertoo ulkona tuulen huminassa lyhyesti ja ytimekkäästi karmeaa elämäntarinaansa. Muutoin hän on esiintynyt myös konferensseissa, jotka käsittelevät mielenhallintaa eri näkökulmista.)

 

Edellä kuvattu liittyy BDSM:iin siten, että kulttijäsenen lapsuudestaan asti kokeman traumatisoiminen ”pihoittaa” hänet ”toisin kuin muut ihmiset”. Näin ollen esimerkiksi seksuaalisuus ja sen ilmaisu tulevat olemaan ”jotakin aivan muuta” kuin ”tavallisella” ihmisellä. (”You wouldn’t understand”…)

 

[Ajatus satanismista on kuin yksi suuri, musta köntti, jota on vaikeaa ja epämiellyttävää lähteä erittelemään. Eräs erittely on kuitenkin hyvä muistaa tehdä: ne satanistit, jotka kiinnostuvat aihepiiristä kasvuvuosinaan tai vähän sen jälkeen, ja ilmaisevat väriään esimerkiksi tyylivalinnoillaan ja pukeutumisellaan ja etsiytyvät kulttitoimintaan tai perustavat oman piirinsä, ovat täysin eri asia, kuin syntymästään asti kulttiin liitettyjen ”sukupolvisatanistien” piirit. Ehkä eroa voisi verrata sadomasokistista kiinnostuneisiin kokeilijoihin ja ”varsinaisiin” sadomasokisteihin.]

 

Yllä kuvatun tietonsa - sitaatissa mainitun - perusteella ei ole ihme, että Parker esimerkiksi jakaa psykopaatit ”ensisijaisiin” ja ”toissijaisiin”, eli henkilöihin, jotka ovat syntyneet psykopaateiksi ja henkilöihin, joista on tehty psykopaatteja rikkomalla heidän mielensä. Parkes on vakuuttunut siitä, että toissijaisesta psykopatiasta voi parantua, ja palata takaisin emotionaalisesti terveeseen ihmisyyteen. (Puheissaan hän ehdottaa ratkaisuja tähän, omiinkin kokemuksiin perustuvia.)

 

[Nyt kun tarkemmin pohdin, ehkä myös E.L. James ajattelee näin; kertomuksessa kuvattu ”aidon rakkauden parantava voima” on kaunis ja toiveikas. Vaikka kukaan ihminen ei voikaan toista pelastaa - näin on jopa vaarallista ajatella -, jonkinlaisena ”kanavana” voinee silti olla, vähän kuin tukena: Shadesissa Herra Grey alkaa kokea jonkinlaista eheytymisenpoikasta Anastasian läsnäolon vaikutuksesta. ”By some miracle she loves me”, Herra Grey toteaa ystävälleen. Ihmeellistä rakkaus on hänen mielestään siksi, ettei hän kuvitellut kenenkään voivan rakastaa häntä aidolla, puhtaalla rakkaudella jos saisi tietää, mitä ja kuka hän tosiasiassa on. (Ehkä se onkin hänellä osasyy yksityisyytensä neuroottisen tarkkaan varjeluun? Jos kukaan ylimääräinen ei tiedä mitään ylimääräistä, suhteet pysyvät siedettävinä...)

 

Toisin sanoen, Jay Parkerilla on pysäyttävän välittävä ja optimistinen suhtautuminen heihin, jotka yleensä eivät myötätuntoa suuressa yleisössä juuri herätä; hän ei tuomitse ”toissijaisia psykopaatteja”, koska tietää, että he ovat ”kulttikasvatuksen” uhreja. Sama asenne näyttää olevan myös Springmeierillä (kuinka voi auttaa keitään, ellei ensin ole vakuuttunut siitä, että heitä voi auttaa?) Myös mainitsemani Jonathan - johon pian palaa - sanoo ”oleelliseen keskittyvät” sanansa. Sekä Parker että Jonathan puhuvat myös suoraan näille ihmisille (mikä osaltaan tekee – hieman häkeltävää kyllä - näiden ihmisten olemassaolon, enemmän tai vähemmän näkymättömän, todellisemmaksi).

 

Omaksi aiheekseen voisi eritellä kulttikasvatuksen saaneiden ajatus- ja kokemusmaailman. Esimerkiksi Alison Miller kuvailee useita tapauskertomuksia, joista eräässä tulee selkeästi esiin jäsenen vakuuttuneisuus siitä, että hän on ollut mukana jossakin ”hyvässä ja oikeassa” (vaikka olisi ”varovasti levittänyt” imeväisikäisen anusta tulevia rituaalitoimenpiteitä varten; hirvittävillä teoilla on ollut funktionaalinen merkityksensä, ja esimerkiksi pedofiliaa tai kidutusta harjoitetaan syystä, että ”myöhempi koulutus” tulee muuten olemaan mahdotonta. Arizona Wilder puolestaan kuvailee, että hänen koulutukseensa kuului esimerkiksi toistuva hukuttaminen, jotta hän oppisi ”irtaantumaan ruumiistaan”). Myös mainitulla Carolyn Hamlettilla oli sama kokemus, siis kokemus siitä, että hän oli ”hyvällä asialla” (ja hänetkin on kuulemma hukutettu niin monta kertaa, että ruumiista poistumisesta tuli helppoa). Kaikkia kulttilaisia tällainen kokemus ei ollenkaan välttämättä koske, esimerkiksi Jay Parkeria, joka ei koskaan vihkiytynyt kulttiin aikuiseksi kasvettuaan.

 

Myös BDSM:llä kuvataan toisinaan olevan tämä sama funktio - siis henkilön mielen muokkaamiseen pyrkivä funktio, johon vaikkapa ruumiistapoistumisilmiö voi kuulua - joka tulee, hieman yllättävää kyllä, esille jopa viihdekirjallisuudessa. Tätä tietoa vasten kuulostaa hieman häkellyttävältä, että Shadesissa kuunnellaan sessioiden aikana Thomas Tallisia – joka on juuri sellaista musiikkia, jota Springmeier kuvailee soitettavan ”koulutuksen” aikana.

 

Jay Parkerin sitaattiin palatakseni: toisaalta ”traumakoulutettu ihminen” on siis addiktoitunut ”vinoon nautintoonsa”, mutta samalla tuolla nautinnolla on hänelle itselleen ja kohteelle funktionaalisia merkityksiä. (Kun kyse on aiheesta ”trauma based mind control”, päämäärä on helppo ymmärtää.) Nämä merkitykset ovat se varsinainen juttu - ei esimerkiksi puhdas hedonismi tai sadismi - eikä niitä voi ymmärtää pääsemättä ensin yli halustaan pelkistää aiheen käsittely nimeämällä se käsittämättömäksi pahuudeksi, jota kohti ei kykene edes vilkaisemaan.

 

Yleisestihän on niin, että ilman merkityksen ymmärtämistä mitään ei voida muuttaa – ainoastaan torjua. Torjuminen puolestaan ei koskaan ole ollut kovin tehokas tapa käsitellä mitään. (Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kuka tahansa olisi milloin tahansa valmis ymmärtämään. Siksi ihmisen mielellä on luontainen kyky suojella itseään ”vaaralliselta tiedostamiselta”.)

 

(Huh, eiköhän tässä nyt jo tullutkin se ”pimein alue” nyt kartoitettua, ainakin siis viitteellisesti.)

 

* * *

 

Kuten todettua, YouTube on ihmeellinen paikka. Se ja vastaavat ovat nostaneet elämäkertatarinoinnin ja kaikenlaisen avautumisen potenssiin X.  Nämä ”vapaat videoleikkeet” saattavat joskus muodostaa oikean tarinoiden aarrearkun: kuka tahansa voi puhua yleisölleen, kertoa kokemuksistaan ja pohtia asioita.

 

Yksi kiinnostavimmista löydöistäni on ollut ”Jonathan Adampants”. Jonathan on ilmeisesti hänen oikea nimensä, Adampants puolestaan hauska nikki, jonka syntyä hän eräässä ”luennossaan” ohimennen kuvailee. Adampants on oma pieni legendansa, nyt jo somesta vetäytynyt. (Ainakaan hän ei enää esiinny samalla nimellä.) Hän ilmaantui linjoille kaksituhattaluvun jälkeen, tallensi pienensuuren ”luentosarjansa”, ja aluksi myös halusi keskustella aiheista ihmisten kanssa. Jossain vaiheessa hän ilmeisesti väsyi ja turhautui kohtaamaansa syvään ymmärtämättömyyteen, etenkin, koska tiesi - näin ymmärsin -, ettei ole tietolähteenä korvaamaton, ja koska oli jo sanonut tärkeimmän, eikä hänen tarkoituksensa ollut inttää kenenkään kanssa. Jos ymmärsin oikein, hän oli ”luentoja” tehdessään 30-40 –vuotias, lääketieteellisen koulutuksen saanut ja praktiikkaansa erittäin menestyksekkäästi harjoittanut psykiatri, joka kuitenkin koki syvän ”maailmankatsomuksellisen heräämisen”, eikä esimerkiksi pitänyt kohtuullisena sitä, kuinka paljon ihmisten piti maksaa saadakseen henkistä apua, vaikkapa häneltä. Niinpä hän vetäytyi sanelimensa kanssa rauhalliseen paikkaan ja alkoi puhua. Hänen luentonsa ovatkin samalla eräänlainen palvelus tai lahja toisille.

 

Taisin löytää Adampantsin etsiessäni lisätietoa subliminaalista viestinnästä. En ole tähän päivään mennessä kuullut kenenkään toisen puhuvan aiheesta niin tiedostavasti ja kultivoituneesti, samalla silti erittäin havainnollistavasti ja maanläheisesti. (Hän esimerkiksi kertoo, kuinka NLP:tä käytetään ihmisiä vastaan, ja paneutuu ns. imbedded messages –ilmiöön. Paikoitellen jutut kuulostavat ihan sci-fi:ltä.) Uskottavuutta tuo sekin, kuinka hyvin hän näyttää tuntevan ihmisen mielen ja vaikkapa aivojen fysiologian. Mutta hänen ”luentonsa” ovat kuitenkin paljon enemmän.

 

Hänen puheensa kostuvat pääasiassa seuraavista luennoista, ja tässä järjestyksessä:

 

Ascension now: Phase One (Neuro-Linguistic Programming) [Tämä on sama luento kuin YouTube –klippi otsikolla Subliminal messages and Bono]

The Healing Begins Now

Phase Three

Propaganda, Parables, and Perception

Knowledge

 

(Itse pidin eniten luennosta Knowledge, mutta The Healing Begins Now saattaa olla hänen tallenteistaan suosituin. - Tai ensimmäinen, NLP: tä käsittelevä, havaintokuvineen kaikkineen.)

 

* * *

 

Sitten muihin asioihin.

 

(to be continued)