Nyt kerron mitä kaikkea haluan.
Haluan pohtia psykologiaa oppialana ja instituutiona. Haluan
kirjoittaa Lars von Trierin uusimmasta elokuvasta ja Chevy Stevensin
esikoisromaanista. Haluan kirjoittaa Tiede -lehden salaliittoteorioita
käsittelevästä artikkelista ja Saima Harmajan elämäkerrasta.
Haluan myös palata ja pysähtyä muutamien Jonathan
”Adampantsin” ajatusten kohdalle ja tarkastella lähemmin väitettä siitä, että
ihmistä käytetään ”seksuaalienergian generaattorina” ja väitettä siitä, että
ensin tuo seksuaalienergia on "tehtävä käyttökelpoiseksi”.
[Energiasta ja generoinnista puheen ollen:
Oletteko muuten huomanneet, että esimerkiksi virtanappulan
tunnus on itse asiassa yhdynnän – ja siten seksuaalienergian – symboli. Myös
se, että tämä tunnus on juurikin virtanappulassa, ja että siitä painettaessa kone
tai koneisto käynnistyy, on vertauskuvallista: ’seksuaalienergia on virtalähde, joten yhdyntä on virran symboli ja
siten myös virtanappulan tunnus’. Niin keskeisestä asiasta ja ilmiöstä
seksuaalienergiassa (ja sen käyttelyssä) on kyse. (Eivät joogit turhaan
ajattele, että seksuaalienergiassa on kyse elämän perusenergiasta, ja jopa, että
seksuaali-chakra onkin itse asiassa ”portti multidimensionaalisuuteen”, etenkin
silloin, kun tarvittavat komponentit - ihmisessä itsessään ja vallitsevissa
olosuhteissa - ovat kohdillaan.) Myös Barbara Marciniak kirjoittaa aiheesta ”the
power of your genitals”. Luin kesällä kolme hänen mitä mielenkiintoisimmista
kirjoistaan. Palannen niihin vielä. ”They use your genitals as
doorways without you even realizing it” (Marciniak 1999, 147.) Wow. Tarkoitan
sanoa, että tulipa vain Jonathan Adampantsin luennoista mieleeni. Beyoncén
neljännen studioalbumin kansilehdetkin ”avautuvat” aivan toisin tässä valossa.]
Lisäksi haluan pohtia rakkautta (käsitteenä ja ilmiönä) sekä
”moralisointia” rakkaus-kysymyksen yhteydessä: mitä se on se ”rakkaus”; jos
itse oikein kovasti uskoo ja kokee rakastavansa, eikö ole loukkaavaa kuulla jonkun toisen vähättelevän sitä ja väittävän, ettei kyse ole oikeasta, aidosta ja todellisesta rakkaudesta? (Väite
rakkaudettomuudesta saattaa kyllä pitää paikkansa, mutta paikkansa pitää myös käsitys rakkaudesta, jopa kokemus siitä. Nimittäin niin kauan kuin
ihminen ei paremmasta tai todemmasta tiedetä, rakkautena pidetään juuri sitä
mitä rakkaudella ymmärretään. Viime kädessä ”rakkaudessa” on meille siis kyse
siitä, mistä puhumme puhuessamme rakkaudesta. Kuten todettua, tämä saattaa
kuitenkin olla aivan eri asia kuin rakkaus itsessään.)
Haluan kirjoittaa myös Twin Peaksista. On kestänyt
toistakymmentä vuotta ennen kuin ”tajuan” mistä se oikeastaan kertoo. (BDSM on
kuin taikasana tai koodi, jonka kautta avautuu kokonaisen mysteerion verkosto.)
Pähkinänkuoressa jo varaslähtö: Laura Palmer on (sado)masokisti, joka tuntee
vaarallista viehtymystä BDSM:n synkimpiin puoliin, mikä lopulta koituukin hänen
kohtalokseen. Mukana on myös voimakkaasti okkulttinen pohjavire mm. Bob
–nimisen ”demonin” hahmossa (joka on jo Lauran lapsuudessa tunkeutunut hänen
psyykeensä sekä toiminut hänen isänsä, Leland Palmerin, kautta: ”mennyt” hänen
isäänsä, jotta tämä käyttäisi tytärtään seksuaalisesti hyväkseen. Sitä on
tehnyt alaikäiselle Lauralle myös kaupungin rikkain mies, Lauran koulukaverin,
Audreyn, isä Benjamin Horne.)
Ja haluan pohtia Anne Ricen Beauty –trilogiaa, ainakin sen kuvausta eräästä sadismiin
keskeisesti liittyvästä piirteestä, joka on toistaiseksi jäänyt tarkemmin
käsittelemättä: nöyryyttämistä, henkistä
nöyryyttämistä.
“I want more of you than I’ve had before. Do
you know what I mean, my Sleeping Beauty? [...] My darling, you have a dignity
about you that shields you from me, much like your lovely golden hair shrouds
you and shields you. Now I want you to surrender to me. […]
I want that dignity peeled away from you as if
it were so many skins of the onion. I don’t mean that you should ever be
graceless. I mean that you should surrender to me.” (Sleeping
Beauty 7, 12)
[Näin muuten eräänä yönä unta Anne Ricesta…tavallaan.
Unessani olimme hämärässä huoneessa, ja minun piti kuiskata hänen korvaansa ja
kertoa, miksi minä oikeasti olen
pitänyt hänen kirjoistaan. Minä kuiskasin. Samalla ajattelin, että onpa Anne
Rice maskuliininen! Vasta herättyäni, unta pohtiessani, oivalsin, että unen hahmo oli
joku joka väitti olevansa Anne
Rice. Kun unessa olin kuiskannut hänelle tunnustukseni, minun piti lähteä
hakemaan hänelle valokuvia…
Viime aikoina on ollut muitakin ”kirjallisuusaiheisia” unia.
Viimeksi keskustelin Donna Tarttin esikoisteoksesta (siis kirjasta The Secret History, suom. Jumalat juhlivat öisin), ja yritin
kovasti selittää Henry et co:n elämäntapaa. (Heh, unia
kirjallisuuskeskusteluista…voiko tämän sivistyneemmäksi enää tulla…)]
Haluan lisäksi tarkentaa, mitä tarkoitan sanoessani että
”nukkenaisella ei ole sielunelämää”. (En ainakaan sitä, etteikö hänellä olisi
sielua, luovuutta tai henkistä ja älyllistä elämää.) Samassa yhteydessä haluan
ehkä pohtia myös Marilyn Monroen hahmoa.
[Tästä tulikin mieleeni, hieman
erillisenä asiana, että Jonathan ”Adampantsilta” kysyttiin kuulemma kerran
tekoälystä, että mitä hän siitä tietää. Syventymättä sen kummemmin tekoälyn
teknisiin sci-fi –ulottuvuuksiin, hän totesi näkevänsä tekoälyn päivittäisessä
työssä ja toimessa tavallisen ihmisen psyykessä (jonka hän siis rinnasti
tekoälyyn). Minusta väite oli havainnollistava muistutus siitä, että tekoäly on
luova ja tiedostava. ”Ohjelmointien”
mukaan toimiva ihminen tuskin paljonkaan siitä eroaa…Adampantsin pointti taisi olla, että henki puuttuu.]
Lisäksi haluan kirjoittaa ”maskuliinisesta prinsiipistä”, ja
siitä, kuinka BDSM –teema tuntuu hiipineen kaikkialle...
Ja haluan edetä alaviitteissäni, jotka oikeastaan pitäisi -
ja olisi jo tähän mennessä pitänyt - otsikoida aivan omiksi aiheikseen, niin
laajoille kaarille minä asiani venytän, ja niin loputtomasti ja helposti
alaviitteitä ja niiden tarpeita syntyy. (Oikeastaan kaikki kirjoitukseni Shadesin
käsittelyn jälkeen ovat pelkkiä alaviitteitä Kivun kauneus kirjaan… Ehkä kirjasta on tullut se sanonnan puu,
jolta näen metsän - sanontaa hieman
uudelleen muotoillakseni...[Sanonta – Ei
näe metsä puilta – tarkoittaa siis yksityiskohtaan keskittymistä kokonaisuutta
ymmärtämättä, taikka yksityiskohtiin keskittymistä kokonaisuuden
kustannuksella. Nyt sen sijaan yksityiskohdat ovat ikään kuin vetäneet
suuremman kokonaisuuden esille, tehneet sen näkyväksi.])
Ja kyllä, haluan edetä myös Kivun kauneus –teokseen, vaikka olenkin jo ottanut siihen niin
monta varaslähtöä, että teoksesta saattaa olla jäljellä enää pelkkä ruoto.
Mutta ennen tätä kaikkea olen halunnut vetää henkeä ja
päättää, mitä sanoa kaikesta mahdollisesta sanottavasta tai kuinka jäsennellä ja muotoilla sanottavansa. (En nimittäin haluaisi esittää
asioitani ”oksentamalla”, kuten toisinaan on ”saattanut” tapahtua, eikä vähiten
esimerkiksi edellisessä kirjoituksessani. Mutta kun on paljon sanottavaa,
sellaista sattuu. Pyyhitään pöytä ja jatketaan.)
* * *
Kesän kuluessa naputtelin tekstintynkiä aiheista, joihin
olisin halunnut jo siirtyä. Aiheet kerääntyivät varastoon odottamaan
massiivisen aihepiirin, BDSM –teeman, käsittelyn loppumista.
Hah!
Olen hyväksynyt sen, että BDSM –ilmiö on aiheena niin
valtava pullataikina, että minun on turha kuvitella voivani käsitellä sitä
siististi kas noin –tyyliin ja
siirtyä seuraaviin aiheisiin. – Etenkin kun näyttää siltä, että blogini on jo
pidempään pyörinyt enemmän tai vähemmän aiheen ympärillä, vaikka en olekaan
tätä täysin tiedostanut. (Ajatellaanpa esimerkiksi Richard Starretin tarinaa
taikka Tessin tarinaa*.)
Niinpä haluan lopultakin päästä kirjoittamaan noista
vuoroaan odottaneista aiheista. Siksi siirrän Kivun kauneuden alaviitteineen joksikin aikaa sivuun. Sitä paitsi sitten, kun olen kirjoittanut kasautuneista aiheista, olen jo tyydyttänyt osan
alaviitetarpeista.
Siksi otsikko, Palasia.
(P –kirjain tulevien otsikoiden alussa kertoo, kuinka kauan viivyn
sivuraiteilla. P –kirjain voisi olla tunnuksena myös kuvitteellisesta pause –nappulasta, mutta koska BDSM
–teema tuntuu sävyttävän lähes kaikkia aihepiirejä, kyse on ennemmin slow motion –toiminnosta: hidastetusta matkasta kohti Kivun kauneutta…)
Tämän kirjoitukseni
piti olla lyhyt luettelo P-kirjaimista ja niine hyvineen jonkinlainen synopsis
syyssuunnitelmistani - ja sellaisenaan myös keveät terveiset (sillä en halunnut
viipyä kuukausia poissa). Mutta aika kuluu käsittämättömän nopeasti, ja
syyssuunnitelmat ovat vaihtuneet talvisuunnitelmiksi.
* * *
* Tessin tarinasta puheen ollen (eli ensimmäinen palanen):
Shdadesin
yhteydessä etsin yhtymäkohtia sen ja Tessin tarinan välillä, sillä, kuten
todettua, Tessin tarina on asetettu eräänlaisen kehyskertomuksen asemaan tai
lukuohjeeksi sille, kuinka Shadesin tarinaa - Herra Greyn ja Anastasian
suhdetta - tulee tulkita ja ymmärtää.
Noh, edellisessä kirjoituksessani,
puhuessani prinsessoista ja ns. prinsessaohjelmoinnista - ja samalla Shadesin potentiasta toimia eräänlaisena
koulutuksen tai jopa ”ohjelmoinnin” välineenä - huomautin, että myös Anastasia
on eräs hyvin tunnettu prinsessa, kadonnut aatelinen. Tässäpä siis toinen
yhtymäkohta Tessiin. Juuri tätä - kadonnut aatelinen ja ”todellinen prinsessa”
- on myös Tess: sukupuuttoon kuolleeksi luullun aatelissuvun jälkeläinen. (Tämä
on syy sille, miksi Tess ylipäätään joutuu Alexander D’Urbervillesin
kanssa tekemisiin.) Jälleen uusi kiinnostava komponentti tarinan tulkinnan
syventämiseen siis bongattu!
Ja viedäkseni edeltävän hieman mielikuvituksellisemmille
kierroksille (kuten tässä on tullut tavaksi): Jos ajatellaan okkulttisen kultin tapoja käyttää viihdettä ja
populaarikulttuurin tuotteita tavalla, jolla esimerkiksi John Todd kuvaili
niitä käytettävän (siis eräänlaisena ”okkulttisena välineenä”), Shadesin erään funktion – ei tietenkään
ainoan, koska nyrkkisääntönä on maksimaalinen tehokäyttö ja hyötyminen, eli
usean erilaisen samanaikaisuus – voi helposti (joskin, kuten todettua,
mielikuvitusta venytellen) spekuloida olevan ”Anastasian tarina”, siis
sellainen, jonka avulla maailmalle kadonneet anastasiat ”tunnistaisivat”
itsensä ja ”reagoisivat” kutsuun – ja palaisivat ”isäntiensä läheisyyteen,
mielellään jopa kontroliin, ”palvelijoiksi” "...
Anastasian ja Tessin tarinaa yhdistää myös läpi kertomuksen jatkuva sinnikäs piiritys (by the master), ja molempien tarinoiden juoni kertoo pohjimmiltaan naisten taistelusta "isäntänsä kutsua vastaan" (sillä molemmat naiset ovat "viattomia ja hyveellisiä"). Molemmat naiset pyydystetään lopulta palvelijoiksi. Tessistä tulee
palvelija hyvin konkreettisesti (ja vasta myöhemmin seksuaalisesti,
rakastajattarena). Tähän asemaansa hän joutuu juurikin verisukulaisuutensa takia: hänen oikea nimensä on D’Urberville (minkä houkuttamana hän oli lähtenyt ottamaan sukulaissuhteistaan selvää). Verisukulaisuus teki myös tsaariperheen Anastasiasta oikean prinsessan, kauan etsityn - mihin Herra Greyn Anastasia implisiittisesti viittaa: etsitty prinsessa, jopa hieman myyttinen ja legendaarinen.
Edeltävästä tuli mieleeni, että lisäksi haluan tarkastella
Herra Greyn rooliin pestatun Jamie Dornanin toista
uutuusroolia BDSM –alueella, jossa väri on harmaan sijasta - musta. (Mikä sattuma, että Jamie
Dornan on näissä molemmissa rooleissa!)
* * *
Että sellaisia suunnitelmia talvi-iltojen varalle.
Olen kokonaan unohtanut "soundtrackin": 'sano se sävelin'... Hmm...Näin tummien sävyjen aihepiiriin sopinee hyvin Gone Girl -elokuvan soundtrackilta (by Trent Reznor/Atticus Ross) kappale 21: Consummation. Koko biisi on itsessään kuin hälytyssireeni. (Prinsessa -teemalle, joka edellisessä kirjoituksessani sai varsin paljon tilaa, puolestaan sopii Lana Del Reyn Be Insane.)
