keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Kuvaavaa 11.


Kylläpä kevät on tulossa aikaisin. Se tarkoittaa kirjoitusteni suhteen sitä, että suunnitelmani "talvi-iltojen varalle" tarkoittavat kirjoitussuunnitelmia nyt myös kevätiltojen varalle. (Ja kirjoitusfrekvenssiäni ennakoiden verkkaiset puhteeni riittänevät pitkälle kesäiltoihin...)

Mutta asiani - silkan äänimerkin ilosta - oli kuitenkin jokin muu. (Ei mikään kovin tärkeä. Pelkkä pieni piirustus lehtiön reunassa kun en muuta nyt ehdi.)

* * *

The Angels Cry - Agnetha Fältskog

Tämän kappleen pitäisi kait olla siirappinen ja tunnelmoinniltaan jokseenkin "teinimäinen". Mutta minusta siinä on jotain... aavistuksen irvokasta, aavistuksen nyrjähtänyttä, aavistuksen puistattavaa ollakseen pelkkää kevyttä siirappihöttöä. En aivan tiedä miksi, mutta minusta laulu on hyvin "lynchmäinen" (davidlynchäminen), hyvin tumma.

I always knew we were meant to be lovers
I always knew we were made for each other
I always knew there was no one else
could make me feel this way
But when you go away,
The angels cry each time you say goodbye
The angels cry each time you say goodbye
[...]
When we're apart [...]
the wind it calls, for you my love
Right from the start when our love was young
The rising sun, the only one was you my love

Tunnelma huokunee siitä fatalistisesta suhtautumisesta, jota laulun kertoja kuvaa kokevansa rakastettuaan kohtaan. Tätä tunnelmaa ei yhtään kevennä tieto siitä, että rakastettu on toistuvasti eronnut laulun kertojasta ("...each time you say goodbye..."), tai viittaus "enkeleihin" hyvästijätön yhteydessä. [Enkelithän tuovat mukanaan ajatuksen tuonpuoleisesta ja mystiikasta, pyhyydestä ja syvyydestä, sekä viittauksen asioille omistautumisesta ja valojen vannomisista elämän ja kuoleman kysymyksinä (ovathan enkelit jumalten sanansaattajia). Rakkausmanifestin yhteydessä sellainen kuulostaa melkoisen obsessiiviselta, etenkin, jos toinen haluaisi irrottautua mutta toinen on vakuuttunut siitä, että "we were meant to be lovers". Tällaisesta tulee mieleen jotain... jotain sellaista, mitä American Horror Story -sarjan Dandy osoittaa siamilaisia kaksosia kohtaan, tai Fringe -sarjan Marionetti -jakson "nukentekijä" marionettiaan kohtaan. Siis jotakin hyvin...vääntynyttä, intensiivistä ja ehdotonta. Ja hyvin, hyvin tummaa.]

Jos sadomasokistisesti sävytettyn dekkariin koottaisiin biisilistaa, tämä kappale olisi hyvä vaihtoehto. (Hmm...."The rising sun"? Dekkarissa voisi olla "davincikoodimaisia" vivahteita...)