P: Strawberry flavored death

Wetlands – Kosteikkoja 

Pelkistetyimmillään David Wnendtin ohjaaman elokuvan Wetlands/ Feuchtgebiete (2013) juoni kertoo Helen -nimisestä teinitytöstä, jolla on peräpukamia. Eräänä päivänä Helenin siistiessä alapäätään hän tulee viiltäneeksi niistä yhtä. Haava on kipeä ja tulehtuu, lopulta niin pahoin, että Helen joutuu sairaalaan.

Sairaalassa Helen alkaa muistella elämänsä ihmisiä ja tapahtumia. Muistelun tosiasiallinen tarkoitus - siis elokuvan juonen ja sisällön kannalta - on kertoa Helenistä itsestään: siitä, millainen hänen maailmansa on ja kuinka hän elämänsä kokee. Helenin maailma on pastellinsävyinen ja kevyt, sokerinen ja vaalenapunainen kuin mansikkakarmelli; Helen ei ota itseään eikä elämäänsä taikka sen vaaroja turhan vakavasti.

Elokuva kerrotaan Helenin kautta; se on hänen tarinansa, kuvaus hänen mielenmaisemastaan. Kun Helen kertoo, että joskus tosi sekoittuu hänellä uniin ja kuvitelmiin, silloin myös elokuvan kerronta alkaa poukkoilla. Elokuvan aikana katsoja viedäänkin lukuisiin fantasioihin ja takaumiin.

Niinpä ei olekaan täysin varmaa, pääseekö Helen oikeasti koskaan pois sairaalasta. Käy nimittäin ilmi, että karkkihattaran värinen elämä on levitetty syvästi traumatisoineen lapsuuden ylle, ja pohjimmiltaan Helen tuntee olevansa hylätty. Niinpä hän - halussaan jäädä sairaalaan vielä yhdeksi päiväksi ja kuultuaan pyyntönsä tulevan torjutuksi - aiheuttaa itselleen kohtalokkaan verenvuodon. Lopussa Helen siis kyllä astelee pois sairaalasta, mutta tapahtumat antavat ymmärtää, että olemme Helenin fantasiassa, ”taivaassa”.

* * *

Ensimmäinen ajatukseni elokuvasta oli, että se on hyvin kaunista katsottavaa: erittäin taitavasti kerrottua ja kuvattua. [Unohdin jopa, että elokuvassa puhutaan saksaa. Se on paljon se, sillä omassa kokemuksessani saksankieli brutalisoi ääniraidan (ellei kieltä lausuta hyvin pehmeästi, lähes kuiskaillen ja notkealla kielilihaksella.)]

Seuraava ajatukseni oli, että kerronnan aiheena ja kuvauksen kohteena on erittäin rumia ja yököttäviä asioita. Oikein ihmettelin, kuinka niin kuvottavista asioista voi kertoa niin kauniisti, saati niin kepeästi.

* * *

Vallitseva teema elokuvassa on Helenin perversio: seksuaaliseen haluun sekoittunut pakkomielle kaikkeen saastaiseen, kirjaimellisesti saastaiseen. Kehon eritteet ovat tarjoilussa vahvasti mukana, ja esimerkiksi emättimen eritteistä puhutaan ”öljynä” tai ”raejuustona” [ja katsellessamme suuseksiä, kyse on sillä kerralla kuulemma ”raejuustosta”. Helenin mukaan yllättävän monet miehet pitävät siitä.] Kuona-aineista eniten tilaa saa kuitenkin uloste, sekä ilmeisen seksuaalisessa merkityksessä [yhteydessä, jossa varsinainen ”tuote” pidetään vielä häveliäästi kätkettynä] että yleisempänä mässäilynä, joka on seksuaalinen vain ulosteesta sillä silmällä kiinnostuneelle [kohtauksessa, jossa ”saasta” sekoitetaan – kontrastoidaan tai jopa tasapainotetaan - ”puhtaan” kanssa; puhdistavan veden ja puhtaiden vuodevaatteiden kanssa, mikä osaltaan tukee vihjailua ulosteesta juurikin ”sadistisena tai masokistisena elementtinä”].

Helen kertoo myös pizzafantasiastaan: hän on kuullut urbaanin legendan pizzasta, joka maistui hassulta, koska neljä miestä oli ejakuloinut sen päälle kostoksi asiakkaan oikuttelusta. Siitä asti Helen on itsekin alkanut oikutella pizzantekijöille toivossaan saada samanlaista pitsaa. [Jälleen eräs seksuaalimasokistinen elementti.]

On selvää, että tämä ”epähygienisyys” herättää suurimmassa osassa katsojista inhoreaktion. Rajoja ”puhtaan” ja ”likaisen” välillä vaalivat tabut rikotaan elokuvan aikana moneen kertaan. Mutta elokuvan tapa kertoa näistä inhottavista asioista on kepeä, iloinen ja hempeänsävyinen: inhottavat asiat esitetään viehättävinä ja ehdotetaan kiehtoviksi (vähintään uteliaisuutta herättäväksi, eikä missään tapauksessa pelon arvoisiksi).

Toisin sanoen näkökulma on perverssin mielen huumaantunut näkökulma äärimmäiseen inhorealismiin.

Elokuvassa tätä näkökulmaa edustaa Helen, jonka katseen, äänen ja mielen kautta koko tarina siis esitetään.

* * *

Kerronnassa ajatus perversioista kuitenkin suurimmaksi osaksi kätketään. Sen sijaan esitys kiedotaan paitsi käsitykseen ”luonnollisesta”, myös tietyntyyppiseen ihmiskäsitykseen: Helenin epähygieniaa perustellaan ”terveellisen bakteerikannan ja hyvän vastustuskyvyn kasvattamisella” – ja samalla anarkialla, jota tarvitaan vanhemmista sekä ankaran kasvatuksen orjuudesta irrottautumiseen. (Helenin äiti on äärimmäinen hygienisti, ja kasvattanut lastaankin sellaiseksi pienestä pitäen. Helenin käsitystä äitinsä suhteellisuudentajuttomuudesta kuvaa fantasia, jossa Helen visualisoi äitinsä kuoleman olettaen, että äidille kuolemaakin pahempi asia on kuolla likaisissa alushousuissa. Helen ei halua olla samanlainen neurootikko kuin äitinsä.)

[”Luonnollinen” Helen myös käyttää parfyyminaan omaa myskiään – hän kertoo katsojalle, että miehet pitävät t*ssun hajuisista naisista – mutta vain aavistuksen myskiltä haiskahtaen, subliminaalin aavistuksen: mies ei saa tietoisesti haistaa tai tajuta haistavansa myskiä; vaikutuksen pitää olla alitajuinen. Helen haluaa manipuloida.]

Tosiasiassa - kuten olen edellä kuvannut - Helenin kautta kuitenkin esitellään ”saastaan” liittyviä perversioita. Niistä kenties keskeisimpänä on tartuntariskistä kiihottuminen.

Jo aivan alussa Helen hieroo vaginaansa yleisen käymälän istuimeen, johon roiskunut sperma on näytetty katsojalle mikroskooppisella tarkkuudella muun lian kera, viruksineen. [Kuvaavaa on, että kohtauksessa virus on juuri infektoimassa kohdettaan, ja kuvaavaa on, että tämä assosioidaan penetraatioon. Varsinainen tuikkaus.]

Tämä tällainen jäsentyy, kategorisesti, (seksuaali)masokistisen kuolemanvietin alle, ja ilman muuta itsetuhoiseksi käyttäytymiseksi (joka sekin on perversio). 

Että tällaisestä elokuva siis kertoo. (Mutta hieman taas mietityttää, kuinka moni katsoja sen huomaa – ainakaan tietoisesti... Perversioiden ynnä muiden epäsuoruuksien maailmat ovat ihmeellliset.)

* * *

Elokuvassa Helenin fantasioihin ajaudutaan usein veden elementin kautta. Uima-allas, jonka äärelle elokuvassa tuon tuosta palataan, symboloi Helenin alitajuntaa, sen tärkeitä tunnekokemuksia, joissa Helen sukeltelee.

[Kuvaavaa on, että kyse on uima-altaasta eikä luonnon vedestä; Helenin sisäinen maailma, jopa kosketellun tunne-elämän syvänteissään - Helen koskettelee näitä syvänteitään sukellellessaan uima-altaan vedessä tai viettäessään aikaansa sen äärellä - on keinotekoinen (aivan kuten uima-allas on) ja melko pinnallinen, sillä hänen itsetuntemuksensa on pinnallista huolimatta hänen persoonansa roisiudesta ja ”luonnollisuudesta”.

Samalla uima-allas veden sijaintipaikkana symboloi sitä, ettei Helen ole - eikä uskalla olla - kosketuksessa todellisiin tunteisiinsa, todelliseen itseensä, todellisuuteen. Helen väistää todellista itseään samalla tavoin kuin tummia sävyjä piehtaroidessaan pastellinsävyissä. (Ehkä hänen itsetuhoinen perversionsa kiihottua tartuntariskistä on muodostunut osittain tästä; jokin kätketty osa häntä haluaisi herätellä hänet kovaan todellisuuteen ja kertoa, että todellisuus on vaarallisempaa ja kivuliaampaa kuin hän haluaisi ajatella, ja saada hänet kohtaamaan sen? Tai kenties Helenin viehtymys kaikkeen saastaisena ja inhottavana pidettyyn on jonkinlaista itseinhon projisointia ja sublimointia ['koska inhoan itseäni, teen sen rakastamalla kaikkea inhottavana pidettyä'], ja viime kädessä tapa - vaikka hyvin paradoksaali tapa - suojella itseään; tapa voida hyväksyä itsensä (sillä se on hänen olemassaolonsa ehto, elinehto): 'Koska rakastan tätä, et voi satuttaa tai halventaa minua tällaisella! Et, vaikka olisit saastankammoinen äitini!' Samalla valta-asetelma kääntyy Helenin eduksi: 'minä voin hallita sinua sellaisella millä sinä voit vain yrittää hallita minua; voin saada sinut tuntemaan inhoa sellaisesta, millä yrität saada minut tuntemaan inhoa.' ) ]

Niinpä nähdessämme Helenin veden elementin kanssa taikka pienenä tyttösenä tiedämme, että olemme jälleen Helenin pään sisällä tietämättä mikä on totta ja mikä kuvitelmaa. Sen kuitenkin tiedämme, että kaikki ilmaistu on Helenille tärkeää tunnetodellisuutta ja tekemisissä hänen seksuaaliviettinsä (eli perustavanlaatuisen elämäntuntonsa) kanssa.

* * *

Elokuva vaikuttaa ensisijaisesti teinitytöille suunnatulta. Päättelen tämän paitsi karkinsävyisestä värityksestä ja kerrotantyylistä myös Helenin kehollisuudesta. Helenin kehollisuus nimittäin kuvaa naisten kehollista kauneusihannetta, ei miesten [naisia koskevaa kehollista kauneusihannetta].

Toisin sanoen elokuvassa puhutellaan teinityttöjä ja kutsutaan heitä samaistumaan Heleniin ja samalla hänen maailmaansa. (Hieman silti epäilen, että pyrkimys olisi kuitenkaan auttaa teinejä varsinaisesti ymmärtämään Helenin kaltaisia, siinä määrin epäsuoraa Heleniä koskevien tosiasioiden paljastaminen on. Jos siis ei ole kyse ymmärtämään pyrkimisestä, miksi ihmeessä teinien sitten olisi samaistuttava Heleniin, jopa otettava hänen ”viehättävä” perversionsa omakseen?)

Myös elokuvan kansitekstien kuvaukset yleismaailmallistavat Helenin (eli pyrkivät tekemään hänestä helposti samaistuttavan hahmon): Helen on kuulemma ”epävarma 18 –vuotias tyttö, jonka hartain toive on nähdä eronneet vanhempansa jälleen yhdessä.”  [No joo, totta; sellaista Helen tosiaan kovasti elokuvan aikana yrittää. Mutta koska tarina tästä huolimatta on Helenin eikä hänen vanhempiensa tarina (eivätkä vanhemmat edes ole Helenin maailman keskipisteenä), tätä Helenin halua tekee mieli tulkita laajemmin: toiveena ehyeen kotiin, joka voisi synnyttää hänessä sen turvallisuudentunteen, josta hän pienenä lapsena jäi paitsi. Se lienee Helenin hartain toive - päätellen myös tavasta, jolla hän suhtautuu uhkaan joutua pois sairaalan hoivista. (Näin tulkiten ehyt koti symboloi siis ehyttä persoonaa – eli viime kädessä on kyse Helenistä itsestään ja hänen omasta maailmastaan.) Onhan sellainen varmasti yleismaailmallista.]

Kerronnan tyyli ja kuvaustapa ovat, kuten todettua, hyvin kepeitä ja keveitä. Kun katsojille elokuvan aikana paljastuvat Helenin traumaattiset lapsuuden kokemukset, ymmärrämme, että Helenin kokemuksessa kepeys on väistöliike ja päälle liimattua, sokerista tahmeaa hattaraa, ja sen varsinainen tarkoitus on lievittää ahdistusta ja irrottaa siitä. (Ehkä tähän liittyy se pyrkimys, miksi teinikatsojaa suostutellaan samaistumaan…? Prototyyppisen teinitytönhän haluttaisiin elävän vaaleanpunaisessa kisumirritodellisuudessa, jonkinlaisessa alter –tilassa, jonne elämän traumaattisuus hänet ajaa, ja jossa synkkyys hänet sinnikkäästi pitää jo pelkällä mielihyväperiaatteella. - Mikä lienee pirtsakan populaarikulttuurin vastaus maailmantuskaan... Nojoo.)

”Isä usein satutti minua tietämättään”, Helen kertoo. Kipu ja luottamuksen pettäminen ovat hallinneet Helenin lapsuutta. Helen esimerkiksi muistelee, kuinka äiti kerran kehotti häntä hyppäämään muurilta syliinsä. Kesken hypyn äiti oli kuitenkin väistänyt ja antanut Helenin pudota kovalle kivetykselle. ”Älä koskaan luota kehenkään. Parempi pieni naarmu nyt kuin iso kipu myöhemmin.” Traumaattisimpana kaikista Helen on todistanut äitinsä yritystä murhata vauvaikäisen pikkuveljensä. Ei ihme, että Helen on irrottautunut kivuliaasta todellisuudesta. Masokistiset taipumukset silti ilmaisevat, ettei kipua sinällään ole unohdettu.

* * *

Elokuvasta on levyn kansitekstien mukaan, kirjoitettu arvioita kuten: ”Tuoksuu kaikilta mahdollisilta eritteiltä, mutta samaan aikaan todella raikkaalta.” (V.N, Trendi); ”Teatterista poistuu hymy huulillaan” (J.V, Episodi). (Niin, onhan se ehkä hassua nähdä kakkaa, tai raikasta [lue: vaihtelua tavanomaiseen] saada tuijottaa eritteitä ja puhua niistä ilman häpeää.)

Mitä nämä ihmiset ovat ajatelleet elokuvassa näkevänsä; mihin heidän fiiliksensä ja jälkihehkuttelunsa perustuvat? (Tuskin sentään kakan ”raikkaaseen” hajuun.)

…Vai onko kyse juuri siitä: hyvästä tunnelmasta itsestään, no questions asked. Että kun elokuvan tunnelma on hyvä, se vain on hyvä huolimatta siitä, mitä elokuvassa tapahtuu tai mitä se katsojalle tekee.

Minusta tilanne on vähän sama, kuin maiskutella makealla makeisella, joka on myrkytetty syöpää aiheuttavilla lisäaineilla. ”Strawberry flavored death”, ähkäisi Fringen eksentrinen nero häkeltyneenä lukiessaan marketin patukkapaketin tuoteselostetta.

(Tuleepa tässä mieleeni myös nainen, joka eräässä dokumentissa kertoi BDSM –sessioita varten valitsemastaan turvasanasta: ”Strawberry!”)

* * *

Ihmisellä on ehdollistumissaan paljon purettavaa vapautuakseen vahingoittamasta itseään ja toisia, tai lopettaakseen edes siitä nauttimisen.

Mutta sitähän se itsetuntemus on: sitä, että tulee tietoiseksi ehdollistumistaan - uskaltaa tunnistaa ja tunnustaa ne, ja tarkastella sitä, miksi ja miten ne ovat syntyneet - ja osaa purkaa ne. (Itsekunnioitus voisi sitten olla halua purkaa ne.) Alta paljastuu se, mikä on totta. Tätä on totuudentavoittelu ja sen rakastaminen – ei sen selvittely, kuinka tulla toimeen ehdollistumiensa kanssa. Sehän olisi vain uusi kerros itsepetokseen.