tiistai 9. helmikuuta 2016

P: Baseline


22 Pistepirkko: Boardroom walk.

Rakastin sitä teininä. Sulkeuduin huoneeseeni ja laitoin kuulokkeet korvilleni ja nojasin oveen polvet leuan alla ja kuuntelin sitä uudelleen ja uudelleen. (Ovea vasten nojaaminen oli hyvä menetelmä, kun ei halunnut kenekään ilmaantuvan huoneeseen yllättäen - tai edes pääsevän sisälle.) Olen aina ollut ihminen, joka haluaa kuunnella musiikkinsa yksin. (Lukuunottamatta konsertteja.) Äänimaisema on tila, josta voi rakentaa huoneen: oman, yksityisen tilan.

Pidän kappaleesta yhä. Olkoon se tässä meditatiivisena taukomusiikkina (sillä juuri nyt en keksi jo kirjoitetulle tekstille sopivaa "ääniraitaa". Harkitsin biisiä Change (in the house of flies), by Deftones, mutta halusin olla hieman...asiallisempi.)

[For the record, teininä pidin yleisesti kaikesta rokahtavasta - mikä ei tietenkään ollut ainoa mistä pidin, mutta oma selkeä vaiheensa ja jatkuva taustajuttunsa -, alternativeen kallistuvasta, muhkeabassoisesta. En ollut erikoisuudentavoittelija; minulle kelpasivat radiosoitot kuten Andreas Johnsonin People tai Sheryl Crown hitit, tai Verven debyytin kaksi ensimmäistä ja jopa Jessica Folkerin sinkku, Tell me what you like. Myös Garbagen Stupid Girl puhutteli minua. Toinen tykästysmusiikki oli laji, jota luonnehdin "aneemiseksi": Cardigansin Gran Turismo, Radiohead - mikä tahansa julkaisu. Ah. REM tai Sheryl Crown Run Baby Run. (Näihin aikoihin löysin elämääni uudelleen kahvin - minä olin ollut se leikki-ikäinen, joka aina pyysi kylässä kahvia -; musiikkia ja kahvia... My idea of luxury.) Sen jälkeen kun löysin klassisen musiikin - joka ei kuitenkaan syrjäyttänyt "pinnallisempia ihastuksiani" - tunsin, ettei populaarimusiikin kanssa voi hengittää (mitä ystäväni piti snobistisena kantana, ja tuskin uskoi sitä aidoksi kokemukseksi. Mutta hei, ei Chopinin tai Vivaldin tai Bachin kanssa voi olla "snobi" enää 2000 luvulla; valtavirroitettua - paitsi ehkä tapauksessa, jossa sattuu soittelemaan suosikkisäveltäjiensä biist itse, viulullaan tai pianollaan. Olen siis snobismilta turvassa, minkä vakuudeksi löydän hyvän biitin jopa Antti Tuiskulta (New York -albumi; jee jee!) tai Shakiran She Wolf -biisistä. (Mikähän siinä on, että biisissä saattaa olla jokin pieni yksityiskohta, josta tulee valtavan ihana. [Ehkä siinä silloin on se taannoin puheena ollut ASMR....])]

Mutta olin sanomassa....
Syvässä, pehmeässä bassossa on taikaa. Alkuvoimaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti