P: Naughty lady's fairytales

Judith McNaught on niin kutsuttu hömppäkirjailija. Hän kirjoittaa naisille suunnattua sensuellia höttöä, jolla ei ole minkäänlaista korkeakirjallista arvoa. McNaught tekee kuitenkin hyvin sen minkä tekee. Päättelen tämän paitsi siitä, kuinka hänen esikoisteostaan on kohdeltu ja millaisen vastaanoton se on saanut, myös - ja varsinkin - siitä, millaisen vaikutuksen hänen esikoisensa, Whitney, My Love, minuun itseeni aikoinaan teki. Juurikin mainitun vaikutuksen takia olen palannut penkomaan ”pahan alkujuuria”. (Haha!)

Koska teos on ”humpuukia”, sitä ei oikeastaan ole ollut minulle edes ”olemassa” huolimatta siitä, kuinka paljon olin lukemastani pitänyt. Se on yksinkertaisesti niitä kirjoja, joiden lukeminen ei ole meriitti, enkä ikinä olisi käynnistänyt kirjasta keskustelua tai listannut sitä lempikirjojeni joukkoon. Tuskin edes tiedostin sen läsnäoloa kyseisellä listalla (vaikka tarinan itsessään tiedostin toki oikein hyvin). Tarinan läsnäolo - siis listallani - oli eräänlainen sokea piste, ja juuri sellainen tekee kirjan kyvystä vaikuttaa entistä pontevamman.

 

[Tiesin, että tämä päivä tulisi, tämä aika kun joutuisin palaamaan kirjaan ja sen tarinaan ja myöntämään sen aseman tarinamaisemassani. (Itselleni siis.) Jos voidaan puhua ”äänimaisemasta” tai ”tuoksumaisemasta”, voidaan puhua myös ”tarinamaisemasta”. McNaughtin tarina on häilynyt tarinamaisemassani siitä asti, kun ensimmäisen kerran kosketin sitä ainoallakaan ajatuksellani tai uhrasin sille tunteistani häivähdystäkään. On kuin olisin - tarinan läpi vaeltaessani - pudottanut sen maisemiin jonkin avaimen, jota minun olisi myöhemmin palattava etsimään.]

 

* * *

 

Aloitetaan vaikutuksesta.

Whitney, My Love on merkillinen olento; sen vaikutus on merkillinen. Melkein hävettää sanoa, mutta yhdessä Emily Brontën teoksen, Wuthering Heights (1847), kanssa se on minuun syvimmin koskaan vaikuttaneista kertomuksista. Samalla se on paitsi ainoa McNaughtin teos, myös ainoa kioskiromantiikan tyylinäyte, jolla on ollut sellainen teho. (Näistäkin syistä pidän kyseistä romaania merkillisenä: että mikään muu McNaughtin teoksista - niistä muutamasta, joista sittemmin vielä jaksoin etsiä samaa tenhoa - ei ole onnistunut lähellekään samassa, muusta kioskikirjallisuudesta puhumattakaan - Shadesia kenties lukuun ottamatta, joka sekään ei silti yllä näille portaille.) Romaanin luettuani luulin pitäväni kioskiromantiikasta yleensä, mutta vähitellen tajusin mielihaluni olleen pelkkää kaipuuta saada lukea jotain yhtä vaikuttavaa.

[Toki vaikutus selittyy osaltaan sillä, että luin kertomuksen ”herkässä iässä”, eikä paluuta vastaaviin psyykkisiin olosuhteisiin ole. (Näin ollen mitään kioskiromanttista tarinaa ei siis enää voida absorboida samalla antaumuksella; Ensimmäisessä Vaikuttuneisuudessa on voimaa, jota on myöhemmin vaikea päihittää.) Osaltaan teho puolestaan selittyy aikoinaan havaitsematta jääneellä tarinan subliminaalilla kerrostumalla, joka automaattisesti pääsee koskettelemaan sitä alitajuista ainesta, jolla jokainen maallikko on osana kollektiivia ”saastutettu”: meitä kaikkia voidaan triggeröidä samoilla tabuilla niin kauan kuin ne pysyvät tiedostamattomina, koska ”mytologisella metatasolla” meidät kaikki kasvatetaan samojen kieltojen voimilla samoihin ehdollistumiin, mistä pelkkä alitajunnan olemassaolo on riittävä todiste: todellisuutemme - suodatettu, editoitu ja tulkittu kokemuksemme siitä - rakentuu torjunnan varaan. (Sinä päivänä kun ihminen ei enää torju mitään, hänen alitajuntansa on menettänyt merkityksensä ja kadonnut. – Tosin se päivä on myös sellainen, kun ihminen osaa ajatella käsitteiden ulkopuolella ja lukea energioita intuitiivisen sulavasti.)]

 

Whitney, My Love on minulle lähes kulttitarina, jonka maailma rakentui pieneksi paralleelikseen arkitodellisuuden viereen. (Kenties vain todelliset tarinoiden ystävät, he, joilla on palava mielikuvitus, voivat ymmärtää tämän…) Muistan vieläkin, mitä elävimmin, kuinka istun ikkunan ääressä, tuijotan sinistä hetkeä ja katselen maailman pehmeintä lumisadetta. Olen sammuttanut kaikki valot antaakseni maagisen luonnonvalon tulvia tilaan ja nähdäkseni sen hohdon ikkunan takana. Kuulokkeissa Sarah Brightman laulaa paatoksella klassisia laulujaan [Solo Con Te, How Fare This Spot, La Califfa] – ja mieleni vaeltelee niissä saleissa, niiden suurten kartanoiden huoneissa, niillä sateesta kiiltelevillä kaupungin kaduilla ja kevätyön puutarhoissa, niillä laajoilla tiluksilla ja metsien laidoilla, joihin romaanin tapahtumat sijoittuvat.

 

[Tämähän siinä tarinan ”parallelisoitumisessa” juuri on merkillistä: tarinassa ei enää ole kyse pelkästä kertomuksesta kansien välissä, juonesta ja henkilöistä, vaan kyse on tarinan maailmasta ja sen tilanteista lukuisine tunnelmineen. Ne alkavat vyöryä kirjan kansien yli ja tihkua riveiltä arjen sekaan kuin jokin ylimaallinen eetteri, tilannekuvina ja mielikuvina, ja kuin kumman alkemian vaikutuksesta kirjan näkymät siirtyvät arkitodellisuuden maisemiin: ’kas, tuossapa juuri se metsä; kas, ihan kuin se talo…ja juuri tällainen valo tarinan maailmassakin vallitsee’. Tarinan hahmoillakin tuntuu olevan kuin henki, jota voi kuunnella henkilökuvauksen ohi, ja ne ilmaantuvat keskelle sitä tunnelmaa, jonka tarina luomaansa paralleeliin loihtii.]

 

Lumisadetta katsellessani ja laulua kuunnellessani samaistun sankarittaren oopperakäynnin jännittävyyteen tai juhlatilaisuuksien odottamiseen, tarinan lämpimiin ja kiehtoviin tunnelmiin sekä kutkuttaviin kohtaamisiin.

Harvalla, hyvin harvalla tarinalla on tällainen vaikutus.

[Kaikki sellaiset tarinat - siis voimallisesti vaikuttamaan kykenevät - eivät tietenkään vetoa jokaiseen, mutta jokaiselta sellaiselta tarinalta edellytetään tiettyä, hmm, ”kulttikvaliteettia”. Sitä ei kaikissa tarinoissa ole. (Luulen, että jokaiselle ihmiselle on olemassa omat ”kulttitarinansa”, ja riippuu ”henkilökohtaisista triggereistä”, millainen ”kulttitarina” vetoaa ja millaista ”paralleelia” ihmisen mielenmaisema alkaa rakentaa.)

Henkilökohtaiset kulttitarinat ovat jollakin tapaa pyhiä ja salattuja: niistä ei juuri keskustella, eikä niitä – varsinkaan kaikkia – edes paljasteta. (Jotkut ihmiset eivät välttämättä edes tiedosta sitä, että kyse on heidän kulttitarinastaan, ei heidän todellisesta ja omasta elämästään… Ja vähitellen he sitten muovautuvat kulttitarinoidensa hahmoiksi, ikään kuin. Kenties selkeimmillään tämä on nähtävissä kaikenlaisissa idolikulteissa, ja rocktähteys varsinkin on mainio esimerkki: siviilipersoona katoaa ”tähden” - lainatun indentiteetin - alle.)

Osittain tämä - siis ”kulttitarinan” kyky triggeröidä (mikä yleensä edellyttää sen "ankkuroitumista" jonkinlaiseen "alitajuiseen verkostoon") - johtunee siitä, minkä McNaughtin tarina itsessäänkin eksplikoi varsin osuvasti (mikäli tulkitsemme sitaatin kuvauksen vertauskuvallisesti): ”Once my staff and I are installed, we will keep to ourselves as much as possible, and I will pass myself as a new neighbour”. (Palaan tähän.)]

Minulla on siis ollut erinomaiset syyt tarkastella McNaughtin tarinaa lähemmin: mikä kumma siinä on koskaan minuun vedonnut?

Kunhan pääsen puheissani sinne asti, luon pienen katsauksen tarinan alkuasetelmiin ja keskeiseen sisältöön. (Kun ne on katsastettu, koko tarina on oikeastaan jo katsastettu. Mielenkiintoni mukaan kirjoitan tarinasta vielä myöhemmin lisää, mutta tämän kirjoituksen intressit täyttyvät jo mainitulla katsauksella.) 

* * *

Kas niin. Tarina siitä kirjasta.

 

Kaikki alkoi kuvasta. Pidin kirjan kansista (suomalaisen painoksen). Nimi puolestaan oli pöhkö, ja kirjailija täysin tuntematon. En ollut kuullut kenenkään koskaan puhuvan kertomuksesta. (Mutta toisaalta en edes olettanut kuulevani sen tyyppisistä tarinoista juuri puhuttavan: kun on puhunut yhdestä sellaisesta tarinasta, on puhunut niistä kaikista, ja sellaisia tarinoita koskeva keskustelu käytiin varmaankin joskus 1970-luvulla.) Olin siis täysin kuvan varassa valintaa tehdessäni.

[Kanteen taiteiltu mies muistutti Brad Pittiä, joka siihen aikaan oli eräs lempinäyttelijöistäni (kenenpä ei olisi ollut), koska hän oli esittänyt Louis -nimistä vampyyriä Anne Ricen romaanin filmatisoinnissa, jonka halusin nähdä Tom Cruisen takia, josta olin pitänyt elokuvassa Far And Away. Onkin Cruisen syy, että rakastuin Anne Ricen teoksiin (ja minulla kesti aikani tajuta, että Brad Pittin esiintyminen Louisina oli ainoa syy, miksi hänestä pidin, ja uusien roolien myötä mielenkiintoni vääjäämättä haipui). [On kiinnostavaa seurata ”halujensa ketjua”; kaikki tuntuu liittyvän kaikkeen; yksi halu tekee monta mutkaa muotoutuakseen – ja kauemmalta hahmottaa senkin, kuinka stereotyyppinen ja helposti manipuloitavissa on haluissaan ollut. Minullehan on suorastaan kerrottu mistä minun tulisi pitää – ja minä hölmö olen pitänyt.]]  

Näin mainitut kannet katalogissa, ja päätin haluta kyseisen kirjan lahjaksi. Aikani odoteltuani sainkin postissa pakettini – jonne oli asiakaspalvelussa kääritty väärä kirja (reseptikirja leivonnaisia varten). En valittanut, koska uskoin sattumien merkityksellisyyteen. – Ja koska ajattelin, että ”tietokirja” olisi aina hyödyllisempi vaihtoehto ja romanttinen höttö muutenkin typerää huttua. Taivas varjeli. Niinpä aikaa oikeaan ajoitukseen - kertomuksen oikeaan kohtaamisajankohtaan (heh) - kului vielä enemmän, kunnes eräällä joululomallani kiertelin divarissa. - Bang. Siinä ne taas olivat, ne ihanat kannet. Lisäsin kirjan syliini pinon päälle. Samalla kierroksella löysin myös musiikkia, vähintään yhtä kutkuttavan albumin tutustua. Niinpä kotiin päästyäni aioin nauttia molemmista samaan aikaan – minkä seurauksena kyseinen levy on nyt elimellisesti kytkeytynyt kyseiseen romaaniin: se on sen äänimaisema. (Olen liittänyt mainitun äänimaiseman kirjoitukseni loppuun – tosin ajan muotoilemana ja hieman paranneltuna, mutta edelleen ”sen ajan biiseistä” ja viitatun albumin ”helmistä” kuitenkin koostuen.)

Monelle muulle romaani oli tapahtunut kauan sitten. McNaughtin esikoinen kirjoitettiin jo vuonna 1978, mutta julkaistiin vasta 1985. Uusintapainoksia on sittemmin otettu, ja vuonna 1999 tarina lähti ”uudelle kierrokselle” - vähän kuin Wizard of Oz tai Alice in Wonderland: aina uudelleen ja uudelleen, sukupolvelta toiselle. (Kanin koloon putoaminen ja keltaisen tiilitien seuraaminen on niin tärkeää…) Jotkut lukijoista ovatkin luulleet kertomuksen olleen ”ysäritarna”, niin maino oli sen uusi tuleminen, ettei historian huomattu toistavan itseään. (Enpä olekaan hoksannut seurata sitä, kuinka usein romanttinen tusinahöttö lähtee ”uusintakierrokselle”... Nopeasti ajateltuna sen luulisi olevan täysin tarpeetonta, sillä uusia höttöjähän kehitty kuin sieniä sateella; vanhaa ei tässä genressä todellakaan tarvitsisi kierrättää. Toisaalta, onhan Suomessakin Kaari Utrion tuotanto kokenut saman kohtalon, uuden tulemisen. – Mutta Utrio on sentään kulttuurihistoriallisesti kunnianhimoisempi. Mitä sellaisia ansioita McNaughtin esikoisella muka on? Jotainhan siinä on oltava. Mitä ihmettä se on?)

McNaughtin teoksessa on siis lajityypissään jotain poikkeuksellista. 

* * *

Ilmeistä hyvää romaanissa on kertomuksen mainio ja selkeä rakenne, osaava juonen kuljettaminen, hallittu tempo (ei kiirehditä mutta ei myöskään madella: yllättävän harvinainen hyve viihdekirjallisuudessa), mainio tunnelmakuvaus ja kiehtovat päähenkilöt (jotka kliseisyytensä takia on kirjoitettava sitäkin taitavammin). 

 Mutta tämä ei vielä riitä; tämä ei vielä selitä mitään. Tätä nimittäin vaaditaan miltä tahansa kansainväliseen levitykseen laitettavalta viihdekirjallisuudelta (vaikka aina ei lukemansa perusteella uskoisi).

 

Viime aikoina tarina on palannut uudelleen mieleeni, hentoina aaltoina kuin meren laineet lempeän tuulen ajamina. Muistaen hyvin, millainen lukukokemus tarina aikoinaan oli, ja kuinka se yhä vaikuttaa paitsi jonkinlaisena muusana myös jollakin ”tarinoiden metatasolla” tavassani arvioida muita vastaavia, olen ryhtynyt silmäilemään tarinaa tarkemmin.

* * *

Ensimmäinen uusin silmin ja tarkennetulla katseella tekemistäni havainnoista oli kertomukseen kätketty ”BDSM-elementti”, jollaista en aikaisemmin ollut tarinaan osannut liittää (eli jollaista en osannut siitä tunnistaa), mutta joka ei enää nykytietämykselläni ole lainkaan niin kätkettyä. (Palaan tähän.)

Toinen havaintoni puolestaan - edellisestä yleensä hyvin johdonmukaisesti seuraava - oli sanaston ja kuvaston käyttelyssä harjoitettu subliminaali triggeröinti, sekä niiden ilmaisema ”metafyysinen taso”, sellainen, joka syventää kertomuksen substanssia ja tulkintakerrostumia, flirttailee vanhojen mytologioiden kanssa ja tuo mukanaan jopa okkulttisen vivahteen.

Tarinassa esimerkiksi antiikin mytologia saa oman tärkeän asemansa [btw, Donna Tartt’s Secret History is all about the Creek mythology (ja teos näkyy sijoitettuna esimerkiksi Dexter –sarjassa kirjahyllyyn)] – puhumattakaan siitä, että sankarittarella on punainen tukka ja vihreät silmät [mikä siis on okkulttisesti merkityksellistä, in terms of the bloodlines. Tällä tavoin tulkittuun kuvioon on sopivaa sekin, että sankaritar on traumatisoitunut viisivuotiaana menetettyään äitinsä, ja että hänellä on hyvin ankara, etäinen ja tuomitseva isä – joka lopulta hylkää tämän vieraaseen maahan tätinsä hoteisiin kasvatettavaksi. Klassista aivopesukamaa siis - jos tässä olisi kyse jonkun beta-ohjelmoidun monarch-slaven elämäntarinasta....]

Punatukkainen sankarittaremme kohtaakin, ”okkulttisiin vivahteisiin” nähden sopivasti, sankarinsa eliitin naamiaisissa, joissa joutuu kirjaimellisesti Saatanan viettelemäksi - sankari on nimittäin pukeutunut tavalla, joka saa sankarittaren kutsumaan häntä ”Saatanaksi” (mikä on sinällään huvittavaa, ja minkä tarinan suomennos on jättänyt täysin huomioimatta). Tuleva isäntä muutoinkin ilmaantuu neidon elämään pimeydestä: 

 

”A deep voice that seemed to leap out of the shadows behind them [...] Whitney turned in astonishment as a black-cloacked form materialized from the darkness. Even without the almost Satanic costume, Whitney would have rocognized that mocking smile“.

Charming, is not?

Tällaisen pimeydestä materialisoituneen isännän kanssa voi harjoittaa myös sanatonta viestintää: pian käytetäänkin kutkuttavaa ilmaisua ”to call him in her mind”, jolla viitataan tarinan näennäisessä asiayhteydessä Whitneyn tarpeeseen moittia miestä mielessään, mutta ilmaus tuo, yhtä kaikki, mukanaan viittauksen ”okkulttisemmasta vuorovaikutusvivahteesta” (siis subliminaalisti - ei tarinan itsensä kannalta merkityksellisellä tavalla, varsinkaan sen "pintatasolla"). Tähän nähden on kuvaavaa, että tarinassa viljellään myös verbiä "summon".

* * *

Tässä valossa tarinan juoni saa koko kertomuksen näyttämään klassiselta mielenhallintatarinalta: sankaritar – jota kutsutaan milloin ”perhoseksi”, milloin ”kissaksi”, milloin jopa ”timantiksi” (melkoisia koodi-/koodaussanoja) – lähetetään Pariisiin koulutettavaksi, jotta tämä oppisi kurinalaisuutta ja taitoja, joilla paremmin miellyttää miehiä, ja ennen kaikkea kouliintua hyväksi edustusvaimoksi.

[Juuri Pariisi on tällaisessa ”ohjelmoinnissa” jostain syystä The City. Niinpä viihteessä suoritettu Pariisin lobbaaminen antaakin usein hyvän vihjeen ”ohjelmoinnin sisällöstä”. Esimerkiksi Selena Gomezin teinileffoissa - ja myös varttuneemmille naisille suunnatuissa ”ihmissuhdesarjoissa” (ajatellaanpa vaikka taannoista sarjaa Sex and The City) - Pariisi on aina Se Juttu. Sinne pitää päästä vaikka henki menisi. (Onneksi itse kävin Venetsiassa ja Vatikaanissa niin nuorena, etten nähnyt niissä mitään romanttista, ainoastaan lapsen silmin nautittua hauskaa karnevaalia, poikkeamaa perusarjesta. Sen jälkeen en ole osannut pitää mielikuvissani mitään muutakaan vanhaa eurooppalaista paikkaa ”tarunhohtoisena”.)]

Koska kertomuksen miehistä arvovaltaisin ja mahtavin on kiinnostunut Whitneystä, neito luonnollisesti on jo potentiaalinsa puolesta hieman arvokkaampaa raakamateriaalia kuin ”tusinaprinsessat”. [Erästä tarinan kaunokaisista - sitä, jota Whitney pitää kilpailijanaan ja jonka kaltainen hän haluaisi olla - kuvaillaan näin: “Elizabeth Ashton, Whitney thought despairingly, looked like a beautiful, fragile china doll”. Whitney puolestaan kuvataan liian hurjaksi, voimakastahtoiseksi ja virikkeitä kaipaavaksi asettuakseen pelkäksi nukeksi (eli tullakseen ”nukkehohjelmoiduksi” [”porcelain doll” on kuulemma aivan oikea mielenhallintaohjelmointi], mitä hänen isänsä kovasti toivoisi: hän haluaisi Whitneyn olevan kuten Elizabeth. Eräs tarinan jännitteistä syntyykin Whitneyn tarpeesta tavoitella isänsä hyväksyntää, jota hän ei saavuta koko lapsuutensa aikana. - Vastaavasti hänen ensi-ihastuksensa [joka on tarinan ensimmäinen potentiaalinen mutta sittemmin sivuun sysätty sankari] torjuu hänet yhtä lailla; hänkään ei ymmärrä "timantin potentiaalia", sillä hän ei voi olla sellaisen timantin oikea isäntä. Lisäksi mukana lienee myös Whitneyn tarinan kokonaiskuvion edellyttämää torjuntaa: sekä traumatisoitumista ajatellen että BDSM -jännitettä rakennellen.) Nuken sijaan Whitney on ”hellcat”, kuten hänen tuleva isäntänsä hänestä ajattelee.]  

Whitney ei osaa koruommelta, ei soittaa pianoa eikä laulaa (hän ei siis osaa "naisellisia taitoja"). Mutta hän osaa kreikkaa, latinaa, ranskaa, italiaa ja saksaa (sekä äidinkieltään englantia). Lisäksi hän osaa matematiikkaa, ratsastaa kuin mies, kehitellä juonia ja kiipeillä puissa. Hän ei pidä aloillaan tai vaiti olemisesta eikä naisellisesta pukeutumisesta - mutta on samalla suruissaan siitä, ettei näistä syistä kykene tekemään vaikutusta mieheen, jota pitää elämänsä rakkautena.

Taitojensa kautta Whitneyn kuitenkin kuvaillaan olevan poikkeuslaatuinen esimerkiksi älynsä ja temperamenttinsa puolesta (mikä mahdollistaa monia, hmm, "BDSM –orientoituneita jännitteitä" vaativammille, taitavammille ja ”rotutietoisille” isännälle). Whitneyn ominaisuudet eivät siis puhu ”poikkeuksellisen naisen roolin” puolesta, eivätkä aja ”naisten emansipoitumista”; ne eivät palvelee naiskuntaa vaan mieskuntaa. Niinpä Whitneykin saa elämänsä tarinassa pian tajuta, että ainoa syy, miksi hän koskaan halusi opetella esimerkiksi vieraita kieliä tai harjaannuttaa ratsastustaitoaan, oli yritys tehdä vaikutus miehiin - esimerkiksi isäänsä tai elämänsä rakkauteen - mutta tuloksetta.

Luonnollisesti Whitney passitetaan ”naisellistumaan”, ja vasta siinä onnistuttuaan hän saa kaipaamaansa tunnustusta. Naisen on kerta kaikkiaan opittava ”tavoille” (vaikka "hellcat -ominaisuuksista" muutoin nautiskeltaisiinkin; temperamentti on resurssi, joka on "kohdennettava oikein", aivan samoin kuin kalliin, jalostetun rotuhevosen - tuon niin helposti päästään sekaisin menevän ja yliherkistyneen hermokimpun - potentiaali, joka joutuu väärissä käsissä hunningolle. Romaanin rinnastus, vaikkakin vaivihkainen, on armoton. -Ja kuvaava.)

Kun tarinan alkupuolella puhutaan koulutettavista hevosista ja käytetään ilmaisua ”broke the horse [in order to ride it]”, tiedetään, että juuri tämä on tapahtumassa Whitneylle. – Ja sitten vain seurataan hänen ”murtamistaan”, joka viedään raiskaukseen asti. Lopulta Whitney ”päästetään vapaaksi”, jotta tämä osaisi haluta palata takaisin isäntänsä luokse, mikä - hyväksyntä - voi tapahtua vasta, kun Whitney on luopunut kaikesta ylpeydestään. Ja voilà: täydellinen nöyrtyminen ja alistuminen on tapahtunut.  (Tässä välissä tietenkin leikitellään Whitneyn tarpeella saada olla vapaa: isäntä esimerkiksi saattaa kiristää erityisiä suoriutumisia luvaten palkita ”vapaudella” – joka tarkoittaakin vapautumista vain kyseisestä tilanteesta, ei isännästä - orjuudesta - itsestään.)

Sinällään kertomukseen saadaan tällä asetelmalla hupaisaa tahtojen taistoa, sillä Whitney on ylpeä nainen, joka ei hyväksy alentavaa tai halventavaa kohtelua. Tästä syystä jo pelkkä Westmorelandin ("Saatanan") olemus ärsyttää häntä: “[He] was very handsome – Whitney allowed him that – but there was an aggressive virility in his bold gaze, and an uncompromising authority, an arrogance in the set of his jaw that was not at all to Whitney’s liking.”

[Whitney esimerkiksi tekee pilaa asemastaan pukeutumalla palvelijan rääsyihin ja käyttäytymällä isäntäänsä ärsyttävällä etäisellä muodollisuudella ja muka-alentuneesti heti, kun hänelle selviää, että hänen isänsä on “myynyt” hänet jo aikaa sitten, ja että Westmorelandin kosiskelu on ollut pelkkä pyrkimys manipuloida hänet suostuvaiseksi sellaiseen, minkä lopputulokseen Whitneyllä ei todellisuudessa ole ollut - eikä ole - mitään vaikutusvaltaa. Toisin sanoen Whitney toimii sillä ainoalla tavalla, jolla hän enää voi ottaa tilanteen itse haltuun säilyttääkseen omaehtoisuutensa. On siis selvää, että hänen uudella isännällään on vielä pitkä matka ”ihon alle”.]

Mutta ”murtamisen ensimmäisessä koulutusvaiheessa” - pohjustushan on tehty jo lapsuuden traumoilla ja ehdollistumilla - Whitney on siis lähetetty Pariisiin.

* * *

Niinpä juuri ennen Whitneyn debyyttitanssiaisia, jotka järjestetään hänen kotiinpaluunsa kunniaksi, kuulemme “pariisilaiskasvatuksen” vaikutuksesta: ”Trancelike, Whitney sat before her dressingtable mirror, watching [her maid] deftly twist her heavy hair into elaborate curls entwined with a rope of diamonds”. (”Händlerikin” kulkee tietysti mukana, to ’deftly twist her’…) Hiuksiin kiinnitettävät timantit puolestaan on, luonnollisesti, ostettu tulevan isännän rahoilla, niillä, jotka ovat sinetöineet Whitneyn kohtalon miehen omaisuutena. (Hiusten kesyttäminen taidokkaaksi kampaukseksi sinällään kuvaa, kirjallisuudessa, paitsi luonteen hillityksi jalostamista, myös tyttövuosien taakse jäämistä. - Ja nähtävästi jotain jännää "händläämiseen" liittyen [jos muistellaan vaikkapa Britney Spearsin surullisenkuuluisaa hius-episodia].) 

”[T]he night breeze waftedt curtains, raising bumps on Whitney’s arms. Tonight was going to be unseasonable cool […] She felt cold all over, frightened, and more painfully unsure of herself than ever before in her life. Tonight was the night she had been practicing for and dreaming of all these years in France. [...] In profile, Whitney’s finely sculpted features looked too lovely to be real. [...]Her curvaceous form was draped in an emerald-green velvet [...] The bodece was molded firmly to her breasts, exposing a daring amount of flesh ”.

(Heti tämän kuvauksen jälkeen kuulemme myös Whitneyn suurimman ihastuksen, sen ensi-ihastuksen - jota Whitney tarinan tässä vaiheessa edelleen pitää elämänsä rakkautena – saapuneen: ”Paul […] [j]erkin away”. Kiinnostava ilmaisu kiinnostavassa yhteydessä. Todellista saapumista. [Sana, ”jerking”, toistuu kertomuksen tekstissä tuon tuosta; jostain syystä Whitney läsnäolo aiheuttaa tarinan miehille usein toimintaa, jonka kuvaaminen nähtävästi vaatii kyseisen verbin käyttelyä, olipa kyse isästä tai sulhasehdokkaista.])

”Magnificent emerald pendant” kruunaa Whitneyn asun. ”The emerald was easily an inch square, flanked by a row of glittering diamonds on all four sides. It was not her mother’s; Whitney had spent hours, long ago, lovingly touching all the little treasures and trinkets in her mother’s jewel case.” Whitneyn täti on kertonut korun kuuluneen Whitneyn äidille: valhe, jonka Whitneyn isä on korusta sepittänyt saadakseen tädin asialle, ja jota täti – ”hyödyllinen idiootti” – ei osaa epäillä. Yhtä kaikki, mukaan saadaan ajatus ”manttelin” periytymisestä, sukupolvelta toiselle. ”But she [Whitney] was too nervous to argue the point. She stood rigidly still while her aunt fastened the pendant. ‘Perfect!’ [the aunt] exclaimed with pleasure, studying the effect of the glowing jewel nestling in the hollow between Whitneys brests.”

“Whitney obeyed Lady Eubank’s imperative summons […] [N]ot that her hesitancy mattered, because Lay Eubank had neatly taken the choice out of her hands”.

Whitneyn uuteen - tai jalostettuun - identiteettiin kuuluu asemansa mukaisen kallisarvoisuutensa tiedostaminen: ”[The others] are nothing but provincials, cherie. Just keep your head high”, hän kuulee mielessään rohkaisun astuessaan ensimmäistä kertaa tyttövuosiensa jälkeen näytteille kotiseudullaan. Juhlaväen keskuudessakin selviytyy opituilla taidoilla:”[S]he continued making the same mechanical responses, over and over again. Yes, she had enjoyed Paris. [..] Yes, she would be pleased to attend this card party or that dinner party.” (Näissä juhlissa myös ”the silent spell was broken”; tämä on paikka ja tilaisuus, jossa ”timantin” ei tarvitse kätkeä itseään, ja jossa hänen menneisyydestään ja hänelle tapahtuneista muutoksista puhuminen ei ole kiellettyä. ”She knew that now was the time to be the poised, light-hearted female she’d been in Prais, but her thoughts were jumbled and erratic.”)

* * *

Tarina on kuitenkin rakenteeltaan ja kerronnaltaan niin mainio, kevyt ja hyväntuulinen koskiromantiikan edustaja, ettei mitään yllä olevasta tule sen kummemmin huomanneeksi tarinan merkittävänä sisältönä, saati tarkemmin pohtineeksi sitä. Ainoa, minkä perusvalveutunut lukija edeltävästä kuvioinnista mahdollisesti havaitsee, on Westmorelandin silmiinpistävän dominoiva käytös – mutta tulkitsee sen pelkäksi ”kehittymättömyydeksi” tai kioskiromanttisille sankareille tyypilliseksi egosentrisyydeksi, pahimmillaan ehkä ”sukupuolten väliseksi epätasa-arvoksi” (feministisessä hengessä), eikä suinkaan näe siinä mitään ”kulissien takaista patriarkaalista konsensusta”, kulttielämään liittyvää saati okkultiikkaan vivahtavaa. [Sitä paitsi Westmorelandin käytöksessä on helppo huomata myös aito kiintymys ja huolenpito, jotka helposti sovittavat lukijan mielessä miehen aggressiivisen ja vallanhaluisen puolen - eikä lukija silloin ymmärrä tätä vuorottelua BDSM -dynamiikalle keskeisenä jännitteen rakenteluna. Näin ollen myös BDSM -jännitteen muodostuminen, hellän ja karkean vuorottelu, jää havaitsematta; Westmoreland on hellä vain tasapainottaakseen karkeuttaan, jotta lopputuloksella olisi toivottu vaikutus: emotionaaliseen hallintaan saaminen. Vasta silloin hän kokee omistavansa Whitneyn. (Tämä on BDSM -dynamiikan ydintä, siis intiimiin emotionaaliseen hallintaan saaminen.)]

 

(Jos sellaista - "patriarkaaliseen konsensukseen ja okkultiikkaan vivahtavaa" - kaikesta huolimatta havaitaan, se on pelkästään hauskaa tai jännittävää, osa genren höpöhöpöä, joka tekee siitä entistäkin höpöhöpömpää - kuten vaikkapa jo mainittu kuvaus siitä, kuinka naamiaistanssiaisissa ”Saatana” päätyy valitsemaan tanssiinsa viattoman, punatukkaisen neitsyen. 

 Ja koska kioskiromanttiset tarinat ovat höpöhöpöä, sen vuoksi tarinaa ei ylipäätään ole mielekästä eikä tarpeen ”tarkastella lähemmin” saati tehdä siitä ”pitkälle meneviä johtopäätelmiä”. 

 Niinpä agendaa - höpöviihteen välityksellä ujutetettavaa aivopesua - on voitu vähitellen hivuttaa entistä pidemmälle, moneen suuntaan (joista Shadesin esittelemä on vain yksi: oppikirjaa muistuttavan realistinen kuvaus session sisällöstä), ja esitellä okkulttista viihdettä entistä peittelemättömämmin, kuten tarinoita paranormaaleista romansseista - joissa jostain syystä on poikkeuksetta mukana BDSM-elementti ja isäntä, joka alistaa orjansa (tai siis ”rakastaa” orjaansa). [Delia Daudelinin teokset ovat tähän asti kohtaamistani näytteistä uskaliaimmat: hän tekee eroottista viihdettä MK-ultra mielenhallinnasta! That’s what I’d call outrageous…])

 

Mutta ei se mitään, sillä kaikkihan on viatonta ja söpöä huvia vainen. – Kuten Herra Greynkin tarina. Ja koko popkulttuuri.

[Tässä yhteydessä voi olla mielenkiintoista muistaa, että Prinsessa Diana aikoinaan kertoi lukeneensa intohimoisesti Barbara Cartlandia ja tunteneensa, että hänen pitäisi ”säästää itseään jollekulle erityiselle”. – Teema, joka leimaa historiallista romantiikkaa käsittelevää kioskikirjallisuutta. 

 Tarkoitan sanoa, että ”romanttisen hömpän” lukeminen ei ole ollenkaan välttämättä merkki siitä, että lukija haluaisi ”kompensoida” arkitodellisuuttaan ja esimerkiksi kuvitella itsensä ylellisiin puitteisiin. (Tämä teoria on yhtä ohut ja typerä kuin käsitys siitä, että ihminen näkisi unia asioista, joilla haluaa kompensoida arkitodellisuuttaan: köyhä ihminen näkee unissa itsensä rikkaana, epäonnistunut onnistuneena jne. [Toki unissa käsitellään repressioita, ja toki ajatus tukahdutettujen asioiden käsittelystä unissa sopii jonkinlaiseen kompensaatioteoriaan. Mutta repressioiden käsittelyssä on kyse aivan erilaisesta "kompensoinnista" kuin tilanteessa, jossa unista yksioikoisesti haettaisiin sitä mitä ei valvetilassa saada.])

"Hömppäromantiikalla" on merkitystä, paljon enemmän kuin helposti myönnämme; se on tehokas vaikuttamisen väline. ”Sokeita pisteitä” luodaan tarkoituksella, minkä jälkeen niitä käytetään armottomasti hyväksi. Tarkoitan sanoa, että sille on syynsä, miksi ”hömppä” on leimattu täysin ”älyvapaaksi ja viattomaksi”, ja miksi uskotellaan, ettei ”höpöhöpöä” muka pitäisi tarkastella lähemmin. (Yleensä juuri sitä, minkä annetaan ymmärtää olevan merkityksetöntä, pitäisi tarkastella kiihkeämmin kuin kaikkea merkityksellisenä pidettyä yhteensä. Kuten jo Bryan Key opasti.) Tähänhän kaikki aivopesu pohjimmiltaan perustuu: kulissien takaiseen räpläämiseen (minkä vuoksi ihmisen, jolla on alitajunta - se kaikkein merkittävin ”sokea piste” -, on turha kuvitella olevansa mielenhallinnasta vapaa).]

 

(Mitä vielä tulee kyseisen kertomuksen sanastoon: jos tarinan tekstiä tulkitaan diskurssianalyyttisesti ja subliminaalia kerrontaa tarkastellen, on häkellyttävää huomata, millaisia sävyjä tai kokonaisia elementtejä kertomukseen on harkituin sanavalinnoin vedetty. Ajatellaanpa vaikka tätä ilmaisua (joskin nyt kontekstistaan irrotettua): ”with her father jerking”.  Pitkin kirjoitustani olen alleviivaillut näitä "kuvaavuuksia" suoraan sitaatteihin.)

* * *

Tarinan keskeisin sankari, Clayton Westmoreland, esitellään vasta luvussa kuusi. (Kiinnostava luku.) Koska tätä ennen on kudottu rakkaustarinaa jo kahden muun, varsin potentiaalisen miekkosen liepeille - joiden ympärille siis myös lukijan mielenkiintoa on jo punottu - Westmorelandin ilmaantuminen tuntuu aluksi häiritsevältä ja ylimääräiseltä. 

 (Myöhemmin selviää, että kahden aikaisemman miekkosen tarkoitus on ollut, mitä ilmeisimmin, vain alleviivata Westmorelandin etevämmyyttä: hän pystyy päihittämään jopa edeltävien miesten kiinnostavuuden, niin ässiä kuin omilla kentillään ovatkin.) 

 Ennen kuudetta lukua ykkössankarista ei kuulla hiiskahdustakaan, eikä hänen läsnäoloaan tai ilmaantumistaan voi ennakoida tai olettaa mistään (paitsi kirjan takakannen esittelystä). Myöhemmin kerrotaan, että hän on ollut tarinassa mukana jo aikaisemmin, mutta yhtä näkymättömänä lukijalle kuin tarinan sankarittarelle, Whitney - Whitney Allison [sukua nimelle Alice] - Stonelle: Westmoreland on kuulemma jo kahdesti aikaisemmin esitelty nuorelle neitoselle, mutta ensimmäisellä kerralla tämä oli vielä aivan liian nuori, eikä kummallakaan kerralla kiinnittänyt Westmorelandin persoonaan tai nimeen mitään mainittavaa huomiota. Niinpä Whitney ei tunnista häntä myöhemminkään, silloin, kun tapahtuu kolmas kohtaaminen. (Third time's the charm.)

Varsinaisessa ensitapaamisessakin Whitney huomaa Westmorelandin vain sattumalta: Whitney on eräissä naamiaisissa jäänyt mietteissään tuijottamaan kaukaista herraa, kunnes havahtuu siihen, että tämä tuijottaa häntä takaisin. 

 

”Below his black half mask, the man’s mouth lifted in a slow, amused smile, and he inclined his head to her in the merest mockery of a bow”. 

Mies, kuten jo todettua, muistuttaa Whitneyn mielestä Saatanaa. Hetkeä myöhemmin mies ilmaantuu Whitneyn seuraan: ”A deep voice that seemed to leap out of the shadows behind them said, ’Unfortunately, Monsieur, Miss Stone has promised this waltz to me’”, mies valehtelee. ”Whitney turnes in astonishment as a black-cloacked form materialized from the darkness. Even without the almost Satanic costume, Whitney would have rocognized that mocking smile – it was identical to the one this man had given her across the ballroom, when he’d caught her inadvertently staring at him. ‘You promised me this dance’, Satan said when she hesitated”, ja alkaa määrätietoisesti johdattaa Whitney’ä kohti tanssilattiaa: ”[He] excerted just enought pressure to beging drawing her with him toward the ballroom.”

Koska Whitney on juuri silloin hieman kiusallisessa tilanteessa, hän hyväksyy kutsun. ”Whitney had no idea who this unidentified acquintance could be, but she was very anxious to avoid further conversation about marriage with Nicki.” Tanssilattialla Whitney kuitenkin varmistaa, ettei mitään lupausta tanssista ole oikeasti tehty. Se ei menoa haittaa. ”[S]he stepped into Satan’s arms and found herself being whirled around in time to the sweeping music by a man who danced with the easy grace of someone who has waltzed a thousand times and more. Around and around they floated […]”

(Tilanteessa ollaan myös salissa, jonka kattoon on kuulemma sytytetty ”tuhansia kynttilöitä" [jonka voi helposti tulkita viittaavan - olipa viittaaminen tarkoituksellista tai tahatonta - vertauskuvaan "thousand lights". Thousand lights symboloi Illuminatin toimielintä, "kehoa" (ja niinpä esimerkiksi Beyoncékin laulaa: "body shining", biisissään Hello - ja Halo luonnollisesti kertoo elimen hohdosta ja "suojelevasta aurasta")], joiden valo heijastuu (ja samalla kertautuu, monistuu) peileistä. Peilihän representoi pinnan takaista sijaintia tai puolta - "place beyond", "the other side"; "peilintakamaata" -, jota hallitsee "reversed state", ja jonka materiaalia on pimeydessä (eli päivätietoisuuden kääntöpuolella) majaileva alitajuinen, tukahdutettu aines. Ei ihme, että "Saatana" ["pimeä puoli" ja dualistinen "opponentti"] ilmaantuu tämän valon keskellä ja vie Whitneyn mukanaan. Ja koska peili kertaa heijastuksen, "peilintakamaassa" Whitneystä voi heijastua "monta Whitney'ä", monta erilaista tietoisuutta, "valoa" - kuten timantista kuuluukin heijastua. - Noinniinko hengästyneesti tiivistettynä.)

Toisin sanoen kuvaus ilmaisee, että Whitney tulee miehen lumoamaksi ja joutuu pyörryksiin (”found herself being whirled […] Around and around they floated” – onhan Whitney jo antautunut: ”she stepped into Satan’s arms”) – vaikka ei tilanteessa vielä tiedosta ja ymmärrä sitä. (Oikeastaan Whitney on joutunut suoranaiseen satimeen: "around and around they floated"; sellaisesta pyörityksestä ei ole ulospääsyä [sillä sehän on kuin "suljettu spiraali"].) Whitney näkeekin erityistä vaivaa pitääkseen miehen loitolla, sillä monet tämän kvaliteeteista ärsyttävät ja puistattavat häntä.

Samalla tässä - Whitneyn ”kiukuttelussa” ja tukahdutetussa halussa - on kyse BDSM -jännitteen vaivihkaisesta rakentelusta: halujen ja tahtomisten ristiriidoista ja paradokseista: ’haluan ja en halua’; ’en tiedosta haluani’; ’haluan mutta en halua – en haluaisi haluta’; ’en halua mitä sinä haluat saada minut haluamaan’. 

[Tähän ristiriitaan ja BDSM –jännitteeseen viitataan myös subliminaalisti, ajatellaanpa vaikka ilmaisua: ”Whitney felt a perverse desire”. Ilmauksen näennäinen asiayhteys liittyy kaksikon kevyeen sanailuun, mutta yhtä kaikki, ”ilmoitus” on silloin jo tehty ja ajatus ”perversion läsnäolosta” tuotu esiin. (Perversion muodostuminen edellyttää aina tukahduttamista.)]

Todelliset muutokset tapahtuvat siis salassa. Esimerkiksi tämä sitaatti kuvaa Westmorelandin konkreettista ujuttautumista Whitneyn lähettyville voidakseen kosiskella tätä, mutta yhtä hyvin se kuvaa myös - hieman vertauskuvallisemmin ymmärrettynä - miehen vaikutusta Whitneyn psyykessä: ”Once my staff and I are installed, we will keep to ourselves as much as possible, and I will pass myself as a new neighbour”. 

 Toisin sanoen Whitneyn ei pidä antaa havaita, että mitään merkillistä olisi meneillään tai suuria muutoksia tapahtunut; Whitney on houkuteltava mukaan vaivihkaa ja saatava hänet kokemaan, että hän haluaa ja suostuu itse, ilman pakottamista. Todelliset muutokset on kuitenkin jo tehty, joten varsinaiseen lopputulokseen Whitneyn oma suhtautuminen ei vaikuttaisi, ainoastaan täytäntöönpanon tyylikkyyteen ja tehokkuuteen. ”[His] ultimate objective was absolutely secure”. Onnistuakseen täydellisemmin mies siis edelleen tekee ratkaisevimmat siirtonsa näkymättömissä, kulissien takana.

Tämä käy vertauskuvaksi myös - kuten jo edellä spekuloin - tällaisten tarinoiden vaikutuksesta lukijan psyykeen: samoin ”kulttitarinatkin” pujahtavat ”vaatimattomina, epäilyä herättämättöminä komponentteina” jonnekin alitajunnan pimeyteen puuhastelemaan omiaan… 

[Oikeastaan sitaatti siis, kuten tätäkin jo edellä sivusin, kuvaa paremmin kuin mainiosti mielenhallinnan mekaniikkaa tai perusperiaatetta. Aina on kyse "ohjelmoinnista", joka "asennetaan" - ja ensin alusta on pitänyt "formatoida" tarkoituksenmukaisella tavalla, Alusta asti. Tästä syystä alitajunnan rakentaminen ihmisen psyykeen on kaiken mielenhallinnan a ja o - siis kun tarkastelemme mielenhallinnan teemaa vain sen fysikaalisessa ulottuvuudessa. ("Energeettinen ulottuvuus" on huomattavasti syvällisempi ja monimutkaisempi tarina, josta harva osaa puhua mitään. [Paras tietämistäni oppaista on  jo usein puheena ollut - Adampants. Ja kenties havainnollistavimman kaikista kenen tahansa saatavilla olevista esimerkkitarinoista tarjoaa Elisa E. tarinallaan Our Life Beyond MK Ultra.])]

* * *

Takaisin tanssilattialle ja ensikohtaamiseen.

Miehellä on puolellaan monta lyömätöntä etua, ja tämä on vain eräs niistä: ”No one at the entire ball seemed to have heard of any female from Greek mythology* other than Venus, and the clue of her purple mantle and the violets and buttercups in her hair meant nothing to them. Long ago, she’d given up explaining.”  Mutta “Saatana”, tottakai, tuntee kreikkalaisen mytologan kuin omat taskunsa, eikä erehdy pitämänään Prosperinaa Venuksena. ”Whitney smiled, pleased that at least one person at the ball didn’t confuse her with Venus. ‘How did you know who I am?’” Toisin sanon mies tuntee tytön ja osaa lukea tämän vihjeitä aivan toisin kuin muut. ”There are certain…attributes…of yours that made it easy for me to identify you even with your mask on”, ”Saatana” toteaa. Mutta Whitney ei itse pääse perille miehestä. Kuka tämä oikein on? ”Who would you like for me to be, little one?”               

[*Oikeasti on kyse roomalaisesta mytologiasta, mutta koska se kuulemma lainaa lähes kaiken kreikkalaisesta, asia on kait periaatteessa yksi ja sama... Venus on kuitenkin roomalaisten vastine kreikkalaisten Afroditelle, ja Prosperina puolestaan vastine Persephonelle.]

Tanssin jälkeen ”Saatana” ohjaa Whitneyn hieman sivummalle, pimeään puutarhaan. ”Outside, she reached behind her and untied the ribbons of her demi-mask, letting it dangle from her fingers as she breathed in the fragrance of the spring night scented with blossoms.” Tietysti on meneillään myös kuutamo. 

 Puutarhassa Whitney kuitenkin saa miehestä huonon käsityksen: mies osoittautuu liian omavaltaiseksi. Ensinnäkin tämä katselee hänen kehonsa avuja aivan liian peittelemättömästi. Toisekseen mies uskaltautuu koskemaan häneen liian rohkeasti: ”In a deceptively casual move, he captured her wrists, drawing her forward so that her hip pressed against his hard thigh.”  Sellainen on viattomalle ja uutta omanarvontuntoaan vaalivalle Whitneylle liikaa. Niinpä silloin, kun mies on hakemassa hänelle juotavaa, hän käyttää tilaisuutta hyväkseen ja pakenee paikalta toivoen, ettei koskaan enää tapaisi miestä. (Ha!)

Kun juhlat ovat lopussa ja Whitney odottaa pääsevänsä hyvästelemään talon isäntäväen, ”Saatana” häämöttää jälleen näköpiirissä, onneksi kuitenkin selkä hänelle käännettynä. Miettiessään, kuka miehen vierellä oleva nainen on, Whitney unohtuu jälleen tuijottamaan miehen suuntaan liian pitkäksi aikaa. ”Without warning he turned, and for the second time that evening, Whitney was caught in the act of staring at him. His gaze captured hers.” Whitney ei tällä kertaa kuitenkaan käännä katsettaan pois (sehän osoittaisi alistumista), vaan haluaa voittaa tuijotuskilpailun häntä loukanneen röyhkimyksen kanssa. Mutta miehellä ei ole häpyä, joten Whitneylle ei jää vaihtoehtoja. ”Angrily, Whitney jerked her gaze away. Arrogant, conceited – she couldn’t think of enough terrible things to call him in her mind”. Muukalainen on siis voittanut tämänkin erän.

* * *

Pieni mittely ilmeisesti virkistää Westmorelandia, ”Saatanaa”, joka on illan aikana kiinnostunut Whitneystä entistä syvemmin ja tietää jo haluavansa hänet itselleen. (Onhan Whitney muutenkin priimaa, kaikkien haluama: miksi Westmoreland ei tietäisi saman tien haluavansa jotain juuri sellaista.)

Niinpä Westmoreland ryhtyy vähitellen työstämään suunnitelmaansa. Ensin hän teetättää selvityksen Whitney taustoista ja elämäntilanteesta (not unlike Mr Grey). Whitney on kuulemma ollut vaikea lapsi, joka on menettänyt äitinsä viisivuotiaana, ja lähetetty 15-vuotiaana Pariisiin oppimaan käytöstapoja. 

 Koska Whitneyn isä on suurissa veloissa, Westmorelandin on helppo siirtyä vaiheeseen kaksi ja tehdä isän kanssa sopimus tyttärestä (eletäänhän vielä 1800-luvun alkua). Hence, ”[his] ultimate objective was absolutely secure. [...] If his identity was revealed, he would be deprived of the pleasure of pursuing Whitney as an ordinary country gentleman, but the legal arrangement was already signed, and the money accepted by [Whitney’s father] [...]” 

 Palkinto on siis varma, mutta Westmoreland haluaa suloisen palkinnon: “What did concern him was the reported dissension between Whitney  and her father – there was a small chance that if she learned of the arrangements too soon, she might rebel against it merely to defy Martin Stone. Clayton’s instincts warned him that if Whitney were ever forced into the position of opposing him, she cold become a very determined young advsary. And he didn’t want to do battle with her, he wanted to make love to her.” Kuten todettua, Westmoreland haluaa siis saada tytön itse haluamaan sitä mitä hänkin haluaa, ja aikoo siksi kosiskella – ”murtaa” – häntä kaikessa rauhassa.

Westmoreland tekee tarvittavat järjestelyt ja muuttaa Ranskasta Englantiin, lähelle tytön kotia. Hän on muuttanut myös nimensä - Westmorelandista tulee pelkkä Westland - jotta häntä ei tunnistettaisi eikä arvonimi aiheuttaisi seudulla turhaa kohua. ”Once my staff and I are installed, we will keep to ourselves as much as possible, and I will pass myself as a new neighbour, Clayton Westland.” Hän soluttautuu kylän sosiaaliseen elämään tarkoitusperiensä mukaisella tavalla ja tutustuu mieheen, jota Whitney on siihen asti pitänyt elämänsä rakkautena (onhan Westmorelandin selvitettävä, mistä on kyse). 

  Tämän jälkeen Westmoreland käskee Whitneyn isän kutsua tyttärensä Pariisista takaisin kotiin (sillä tytön isä on nyt hänen talutusnuorassaan: raha on puhunut). Whitney palaa kotiin mielellään, Pariisin ikäväänsä lukuun ottamatta, onhan hän itse jo useaan kertaan pyytänyt saada palata, eikä vähiten syystä, että hänen harras ihastuksensa asuu lapsuudenmaisemissa.

Kun Whitney sitten lopulta, ensimmäisen kerran neljään vuoteen, ratsastaa jälleen tutuilla kotikonnuillaan, hän kohtaa – kuinka ollakaan – Westmorelandin. Whitney ei tunnista miestä naamiaisista tutuksi Saatanaksi, mutta pitää miehen käytöstavoista - peittelmättömästä kehonsa katselusta - edelleen yhtä vähän: Westmoreland on päättänyt yllättää Whitneyn purolla ketarat puoli paljaina [sangen kauhistuttavaa 1800-luvun hienostoihmiselle, etenkin naimattomalle neitsyelle], ja muutenkin tutkii häntä jälleen päästä varpaisiin – paljaisiin varpaisiin. Itsellään hänellä on yllään viimeisen päälle kiillotetut kalliit ratsastussaappaat. [BDSM –henkisen epäsuhdan rakentelua siis. Myös ikäero on huomattava: Whitney on vielä teini, Westmoreland puolestaan käy jo neljättäkymmenettä ollessaan yli kolmenkymmenen.]

”He was very tall, easily 6 feet 2 inches, lean and superbly fit. His jaw was firm and well carved, his nose straight. The breeze lightly ruffled his hair which was a thick, coffee-brown. Beneath dark brows, his gray eyes observed with frank interest. His clean-shaven face was very handsome – Whitney allowed him that – but there was an aggressive virility in his bold gaze, and an uncompromising authority, an arrogance in the set of his jaw that was not at all to Whitney’s liking.

His mouth quirked in a half smile. ‘Were you going for a swim?’
‘No, I was trying to be alone, Mr...?’ ‘Westland,’ he provided, his gaze dipping to touch the rounded fullness of her breasts where they pressed against her sheer white shirt. Whitney crossed her arms protectively over her bosom, and his smile widened knowingly.
’Mr Westland!’ she snapped angrily, ‘your sense of direction must be nearly as poor as your manners!’
Her tart reprimand only seemed to push him nearer the brink of outright laughter. ‘Really, why is that, Ma’am?’
‘Because you’re trespassing.’ [...] Why, the man was insufferably rude, outrageously bold, and infuriatingly arrogant! How could her father like him?””

Nämä olosuhteet luovat asetelman, jonka loppu on historiaa: vääjäämätön ja kliseinen historiallisen kioskiromantiikan ainoa mahdollinen lopputulema. Whitneystä tulee kuuliainen ja seutukunnan kaunein vaimo. Varsinainen juoni pohjaa siis varsin ”shakesperiaaniseen” tarinaan: Kuinka äkäpussi kesytetään? – tai osuvammin: How to break a horse?

* * *

Edellä kerroin palaavani vielä tarinan “BDSM –elementtiin”.

Tarinassa on kauttaaltaan ja runsaasti ”triggeri-fraaseja” ja –eleitä. Jälkimmäisistä esimerkkinä vaikkapa ”He captured her wrists”. (Tämä on jostain syystä tärkeä ”BDSM –ote”. Herra Greykin käyttää sitä Anastasiaan Shades -elokuvan trailerissa, jossa on vähäeleisesti ja pienin triggerein tuotava esiin suhteen laatu, tavalla, joka ei häiritse ”tavallisen romantiikan” ystäviä. [Anastasiasta puheen ollen: mikähän siinä on, että "BDSM -sankarittarella" on kestävyyttä implikoiva nimi, kuten Steele tai - tässä tapauksessa - Stone...])

Toinen paikka, jossa "elementaali" tuon tuosta vilahtelee, on dialogi. Siitä melko kevyenä esimerkkinä vaikkapa ensimmäisen kohtaamisen varovainen aloitus elementin parissa, siis dialogin merkeissä:

Whitney tiedustelee, kuulemma “conspiratiorally”, kuka mies on. ”'A friend', he offerd in a voice rich and deep.” Whitney ei usko; mies on korkeintaan joku tuttavuus. “'I will have to remedy that', he replied with absolute confidence. Whitney felt a perverse desire to shatter a little of his arrogant self-assure. ‘ I’m afraid that’s impossible. I already have more friends than I know what to do with now, and they all vow their loyalty to me until death.’ ‘ In that case’, he said, a smile lighting his gray eyes, ‘perhaps one of them will meet with an accident – with a little assistance of me.’"

[Kenties Westmorelandin mainittu kyky lukea "attribuutteja" - sellaisia, joille muu väki on sokea - ja identifioida niiden avulla, liittyy myös - ellei ennen kaikkea - Whitneyn kvaliteetteihin "BDSM -rakastajattarena" - tuohan juuri Westmoreland esiin Whitneyssä "perverssin halun".]

Näitä yksityiskohtia tässä kuitenkaan sen tarkemmin erittelemättä poimin yhden kokonaisen kohtauksen, joka itsessään on mainio esimerkki siitä dynamiikasta, jonka tahtiin Westmoreland ja Whitney tanssivat, ja jonka varaan heidän suhteensa kertomuksessa rakentuu:

”I think,” [Westmoreland] enunciated […] ”that your problem is purely a matter of inexperienced teachers.”

His mouth crushed down on hers, mercilessly bruising her lips, forcing them to part from a sheer, cruel pressure and when they did, his tonge plunged into her mouth, ravaging its softness. Whitney writhed  futilely in his iron embrace while tears of impotent rage raced down her cheeks. The more she struggled, the more insolent and punishing his mouth became, until she finally grew still, defeated and trembling in his arms. The moment she stopped fighting, he lifted his head and cradled her face between his two hands. Gazing into her stormy, tear-brightened eyes, he said quietly, “That was your first lesson, little one. Never, ever play games with me. I’ve played them all before, and you can’t win. This is the second lesson,” he murmured as his mouth descended towards her.

Whitney drew a sharp breath and started to srceam, but his mouth throttled the scream to an hysterical whimper, and so gently this time that she was stunned into silent quiescence. His hand curved around her nape, his fingers stroking and soothing [...]  And all the while, his lips were moving on hers with fierce tenderness, shaping and fitting their soft curves to his own. [...] His arm tightened protectively around her, and his tongue fully invaded the soft recesses of her mouth, tasting and exploring, filling her, until her whole body was a rioting mass of dizzying sensations.

He deepened the kiss, and his hand moved [...] to her breast [...]. Outrage at the intimate fondling banished every other emotion in a blinding flash of fury. With a strength she didn’t know she possessed, Whitney tore free, flinging his arms furiously away. ‘How dare you!’ she hissed at the same time that she lifted her hand and slapped him as hard as she could.

In utter disbelief, Whitney watched a slow, satisfied grin sweep across his face.

[...]

‘Go on,’ he urged with a broad grin. ‘I haven’t had such a trimming since I was a small boy.’“

Kolmatta “läksyä” Whitneyn siis odotellessa.

[”Kolmas kerta” tuntuu olevan tarinassa kerta toisensa jälkeen se maagisin toisto. Whitneyn sankari on vasta järjestyksessä kolmas esiin marssitetuista; Whitney panee merkille Westmorelandin vasta tämän kolmannella esittäytymisellä, ja ensimmäiseen tanssiinkin - jossa Whitney tietää ryhtyvänsä puuhaan juuri Westmorelandin kanssa - onnistutaan lähtemään vasta kolmannella yrittämällä (kiukuttelun takia). ”If I had only realized that you prefer to do the asking, I’d not have wasted my other two attempts,” Westmoreland kuittailee tytölle. Esimerkkejä kolmannesta kerrasta riittää.]

* * *

Se äänimaisema. [Järjestys ei ole täydellinen, sillä paikoitellen on täytynyt asetella vierekkäin vähemmän toisiinsa sointuvia palasia, mutta jokaisen keskeisimmistä halusin silti mahduttaa mukaan. En halua tukahduttaa siirappijousia.]

 

1. The Ruth Rendell Mysteries [Brian Bennett, albumilta Favorite TV-themes]

2. Solo con Te [Sarah Brightman, albumilta La Luna]

3. Forever Green  [Patric Gowersan, albumilta Favorite TV-themes]

4. Willie’s Tears [Howard Shore, albumilta The Yards soundtrack]

5. Gnossienne for piano No. 1 [Erik Satie/ Alexandre Desplat, albumilta The Painted Veil soundtrack]

6. Erica in Silhouette [Howard Shore, albumilta The Yards soundtrack]

7. Young Meggie [Henry Mancini, albumilta The Thorn Birds soundtrack]

8. Night Courtyard [Aeone; Munich Symphony Orchestra/ Lee Holdridge, albumilta The Mists of Avalon soundtrack]            

9. Opus 23 [Dustin O’Halloran, albumilta Marie Antoinette soundtrack]

10. A Woman of Substance [London Film Orcestra, albumilta Favorite TV-themes]

11. Chimera (rosheen Du) [Chamelon, albumilta Favorite TV-themes]

12. Contra mundum [Adrian Johnston, albumilta Brideshead Revisited soundtrack]

13. Spring [Thomas Newman, albumilta Little Women soundtrack]      

14. Opus 36 [Dustin O’Halloran, albumilta Marie Antoinette soundtrack]

15. Money Clip [Howard Shore, albumilta The Yards soundtrack]

16. England Reborn [Trevor Morris, albumilta The Tudors soundtrack]

17. Inspector Morse [South Bank Orchestra, albumilta Favorite TV-themes]

18. Meggie Grows Up [Henry Mancini, albumilta The Thorn Birds soundtrack]

19. Summer’s Lease (Carmina Valles) [Chameleon, albumilta Favorite TV-themes]

20. Puhtaat valkeat lakanat [Johnny Lee Michaels, albumilta Musiikkia Suomalaisiin TV -sarjoihin]

21. Classic Adventures [London Film Orchestra, albumilta Favorite TV-themes]

22. Wish Me Luck [Jim Parker, albumilta Favorite TV-themes]

23. The New Advetures of Black Beauty [South Bank Orchestra, albumilta Favorite TV-themes]

24. A Hundred Acers [London Film Orchestra, albumilta Favorite TV-themes]

25. The Good Guys [South Bank Orchestra, albumilta Favorite TV-themes]

26. Race to resting rock [James Newton Howard, albumilta The Village soundtrack]

27. Dina delivers [Marco Beltrami, ablumilta I am Dina – this is my story soundtrack]

28. An Historic Love [Trevor Morris, albumilta The Tudors soundtrack, (kirjoitettu “väärällä” artikkelilla, ilmeisesti olettaen että “historic” lausutaan ranskalaisittain, with a silent ‘h’).]

29. La Califfa [Sarah Brightman, albumilta La Luna]

30. Serenade [Sarah Brightman, albumilta La Luna]

31. How Fare This Spot [Sarah Brightman, albumilta La Luna]

32. The One Game (Saylon Dola) [Chameleon, albumilta Favorite TV-themes]

33. [Marguerite Volant tv-sarjan main title tunnusmusiikki: "Marguerite Volant - Générique, épisode 1"]

34. Valkeat häät  [Johnny Lee Michaels, albumilta Musiikkia Suomalaisiin TV -sarjoihin]

35. Sarastaa [säv. Vesa Mäkinen (Teija Kontio, laulu), albumilta Karjalan kunnailla, musiikkia Markku Pölösen TV-sarjasta]

36. A Game of Badminton [Dario Marianelli/ Jack Liebeck, albumilta Jane Eyre (2011) soundtrack]