torstai 17. marraskuuta 2016

P: Korkeamman asteen polynomifunktioita (1/3)


Kaiken takana on salaliitto.

Atena Kustannus julkaisi viime vuonna raflaavan nimisen teoksen. (Kts. yllä.) Se on folkloristiikan alalta tehty katsaus siihen, miksi salaliittoteorioita kerrotaan ja mikä niissä ihmistä viehättää. Samalla kirjassa kerrataan muutamia tunnetuimpia salaliittoteorioita ja niihin liittyviä uskomuksia.

Jo kirjan nimi viestii, ettei kyseessä ole kovin vakava suhtautuminen salaliittoteorioihin [sillä sana, ”kaikki”, on tässä asiayhteydessä liioitteleva. On hyvin tiedossa, ettei tieteellinen teksti koskaan käytä mainittua sanaa muussa kuin kirjaimellisessa merkityksessä eli silloin, kun on oikeasti kyse totaalisesta, joka ikisestä. Esimerkiksi tyyliin: ”kaikilla elävillä ihmisillä on pää”.]

Tästä huolimatta on hatunnoston arvoista, että kirjassa nähdään, jo lähtökohtaisesti, ihmisen tarve turvautua salaliittoteorioihin inhimillisenä piirteenä, ei suinkaan häiriintyneenä käyttäytymisenä tai häiriökäyttäytymisenä.

Potentiaalinen riski tai haitta toki oletetaan, kuten vastuullisen käsittelyn vakiosettiin tällaisessa asiassa kuuluu. Kirjassa mahdollinen haitta nähdään kuitenkin ihmisen henkeen tai terveyteen kohdistuvana uhkana, kuten suhtautumisessa vaarallisten sairauksien hoitoon, eikä esimerkiksi poliittisiin järjestelmiin kohdistuvana uhkana. Tämä johtunee oletuksesta, jonka mukaan ”usko salaliittoihin ei johdu niinkään paljon […] poliittisista syistä, vaan [halusta uskoa] kuvitteellisiin ja tarkoituksellisiin voimiin sekä jyrkästi kaksijakoinen tapa ymmärtää maailmaa” (Sivelä 2015, 9). Myös poliittinen aspekti on mukana, totta kai, mutta sekin liitetään ennemmin ihmiseen itseensä - esimerkiksi ihmisarvoiseen kohteluun - kuin riskiin kaataa hallituksia tai mullistaa maailmankirjoja. Silti jostain syystä myös tässä kirjassa onnistutaan yhdistämään salaliittoteoriointi oikeistoon, äärioikeistoon, vaaralliseen äärioikeistoon. (Tämä näyttää olevan salaliittoteoriakriittisessä näkökulmassa normi.)

Kun ajattelee kauniisti, toisaalta tämä tällainen kuvaa salaliittoteoriointia kohtaan osoitettua ymmärtämystä. ’Ihmiset ne siinä vain tulkitsevat omalla tavallaan ja heijastavat ahdistuksiaan tai jännityksen kaipuutaan.’ Mutta toisaalta valittu näkökulma julistaa salaliittoteorioinnin sinällään poliittisesti vaarattomaksi ja voimattomaksi. Mitä tulee poliittiseen merkitykseen, kirjassa jopa hieman taputetaan vastaansanomiselle sikäli, että salaliittoteoriointi ymmärretään ”vastakulttuuriksi”, jolle on oma mielekäs paikkansa ja funktionsa. Mutta rajansa kaikella, ja esimerkiksi ”antisemitismi” on jo liioittelua.

Toisen kerran hattuaan voisi nostaa pelkälle pyrkimykselle tuoda salaliittoteoriat tieteellisen keskustelun piiriin, käytiinpä keskustelua missä hyvänsä sävyssä – kunhan keskustelutilaa oikeasti tehdään (eikä käy kuten esimerkiksi subliminaalin viestinnän tutkimukselle). Kolmannen hatunnoston teos ansaitsee vanhojen tuttujen salaliittoteorioiden määrittelystä vanhoiksi ja tutuiksi: ele kertoo, että suuri yleisö, se ”järkevä ja normaali”, voi lakata teeskentelemästä, ettei muka tietäisi yhtikäs mitään näistä jutuista tai pitäisi niitä lainkaan kiehtovina. Niin salaisesta tai älyttömästä tiedosta ei lopulta ole kyse. ”Salaliittoteoriat eivät nimittäin ole ollenkaan niin marginaalinen ilmiö kuin voisi kuvitella” (9) – tai niin amerikkalainen ilmiö kuin tutkija itse oletti. ”Olin aina luullut sitä vain yhdysvaltalaiseksi ilmiöksi” (151.152). Salaliitot myös tunnustetaan ”suunnattoman kiehtoviksi” (13).

Nyt kun hattua on nostettu, kääritäänpä seuraavaksi hihat.

* * *

Tohtorikokelas Jonas Sivelä on tepastellut Tiede –lehdessä julkaistun artikkelin, Salaliitto kiehtoo alistettua, jäljillä (Tiede –lehti nro 8/2014, sivut 50-57, teksti Jani Kaaro); myös Sivelä on kiinnostuneempi salaliittoteorioinnista ja -teorioitsijoista kuin salaliitoista tai salaliittoilijoista. (Tai näin hän ainakin väittää. Tutkimuksen sisällön perusteella voisi paikoin olettaa toisin.) Hän on kertomansa mukaan kiinnostunut syistä, jotka saavat ihmisen vaalimaan vaihtoehtoisia ja enemmän mielikuvitusta vaativia versioita tapahtumista. ”[M]iksi virallista selitystä ei uskota? Mihin vaihtoehtoisen version vetovoima perustuu? […] Tässä kirjassa pohdin syitä siihen, […] miksi jotkin tietyt tapahtumat ovat saaneet ympärilleen lukuisia salaliittoteorioita. […] Tarkoitus ei […] ole tutkia sitä, onko jokin tietty salaliittoteoria totta vai ei, tai pohtia, miten vakuuttava se on verrattuna johonkin toiseen. Kiinnostavaa on mielestäni se, mikä on saanut ihmiset kehittämään salaliittoja eri aiheista, ja ennen kaikkea, miksi ne ovat niin suunnattoman kiehtovia” (Sivelä 2015, 8,13).

Sivelä myös viittaa Kaaron kanssa samaan tutkijaan, Richard Hofstadteriin, jonka tutkimusten kerrotaan olevan ensimmäinen akateeminen yritys ymmärtää salaliittoteorioita (Kaaro 2014, Salaliitto kiehtoo alistettua, Tiede –lehti numero 2014, sivulta 52). Kaaron mukaanhan juuri Hofstadterin vaikutuksesta salaliittoteoriointi nähtiin vuosikymmeniä psykopatologian kautta ja tulkittiin mielenterveydeltään epävakaan marginaaliporukan harrastukseksi. Sivelä puolestaan ei kerro näiden Hofstadterin käsitysten vanhentumisesta (eli arvostele Hofstadterin tutkimusten nykyistä pätevyyttä), ainoastaan vetoaa hänen tutkimuksiinsa omien havaintojensa tueksi: Sivelän käsityksissä ”yhteiskunnallinen ja sosiaalinen ahdistus ja turhautuminen” selittävät mainiosti niitä salaliittoteorioita, joihin hän aineistonkeruumatkallaan Etelä-Afrikassa törmäsi (Sivelä 2015, 27. Palaan tähän.) ”Kun toivoa ei ole näkyvissä, erilaiset salaliitot valtaavat maaperää”. - Tai kuten Kaaro sen artikkelinsa otsikossa muotoilee: Salaliitto kiehtoo alistettua. Miehet siis ovat tässä suhteessa samoilla linjoilla, vaikka Sivelä ei olekaan linjansa kanssa yhtä ilmeinen ja ehdoton.

* * *

Jo nyt on ihan pakko pyöräyttää pienet pohdiskelut. Kirjan tarina jatkuu asteriskien jälkeen.

”Salaliitto” on ilmeisesti vaikea käsite. Myös Sivelä - johon tästä eteenpäin viittaan nimityksellä ”tutkija” - sotkee sen ”salaliittoteorian” käsitteeseen. Kuten todettua, on eri asia pohtia sitä, ”mikä saa ihmiset kehittämään salaliittoja”, kuin sitä, ”mikä saa ihmiset kehittämään salaliittoteorioita”. Kaikesta päätellen tutkija tarkoittaa jälkimmäistä tutkimusintressiä. Hän ei korjaa tai täsmennä käyttämäänsä käsitettä siitä huolimatta, että siteeraa saamaansa palautetta: ”[M]inua […] kehotettiin tutkimaan itse salaliittoja salaliittoteorioiden sijaan” (Sivelä 2015, 152).

Niin, mikähän saa ihmiset kehittelemään vaihtoehtoisia selitysmalleja virallisten selvitysten tai selitysten rinnalle? Onko käsissämme niin kutsuttu nollatutkimus? Luulisi nimittäin vastauksen olevan verrattain helposti pääteltävissä, ihan arkijärjellä ajateltuna. Kehittelemme vaihtoehtoisia tulkintamalleja syystä, ettemme ole tyytyväisiä jo tarjottuun tulkintamalliin.

Syyt tyytymättömyyteen voivat kummuta esimerkiksi tietolähteen luotettavuuteen, käytetyn tulkintamallin ja sen mahdollistamien johtopäätelmien uskottavuuteen tai yleiseen kriittisyyteen liittyvistä kysymyksistä. Kaiken tämän lisäksi on ilo saada ajatella itse, käyttää omaa järkeään ja tunnustella huolellisesti, säilyttääkö tarjottu selitys kutinsa, jos sitä vähän vääntelee ja kääntelee ja esimerkiksi vertaa vaihtoehtoisiin selityksiin (jos ei muun niin uskonnonvapauden nimissä). Vielä suurempi ilo on käyttää mielikuvitustaan ja pohtia, mikä kaikki voisi olla mahdollista ja millä perusteilla. Esimerkiksi lähdekriittisyyden tai luovan ajattelun merkitystähän painotetaan tuon tuosta. Miksi niistä tulisi tässä yhteydessä paheita tai kummajaisia? Toden luulisi olevan totta vaikka voissa paistaisi, ja laatikon ulkopuolelle pääsemisenhän piti olla pelkästään iloinen asia. Miksi ”vaihtoehtoisuudesta” tässä yhteydessä pitää tehdä ihmeteltävä numero?

Ehkä siis pitäisi ennemmin ihmetellä sitä, millainen prosessi on herättänyt ihmisten epäluottamuksen perinteisiä tietolähteitä kohtaan. Joskus vastaus tähän on, odotuksiin nähden, liiankin arkinen: ihmiset ovat vain alkaneet ajatella entistä itsenäisemmin. Silloin salaliittoteoriat ovat eräänlaisia itsenäisen ajattelun taidonnäytteitä tai filosofisia ajatuskokeita, jotka palvelevat omaehtoista tiedonkäsittelyä ja oman arvostelukyvyn harjaannuttamista. Mutta tästä johtuen salaliittoteorioilla - mitä ilmeisimmin - voidaan silloin spekuloida myös silkasta vastustamisen halusta, jolloin salaliittoteoriointia voidaan käyttää myös niin kutsuttuun ryhmäytymiseen: salaliittoteoriointi voi tarjota uuden kollektiivin henkilölle, joka vain haluaa kuulua joukkoon tai pelastua kaaoksen ja merkityksettömyyden tunteista, tai ”olla poikkeava”, esimerkiksi poliittisista, taiteellisista tai anarkistisista syistä - tai pelkästään siksi että elämä olisi jännittävämpää.Toisin sanoen ”laumasieluisuus” säilyy. Niinpä pelkkä salaliittoteorioiden kannattaminen ei siis vielä itsessään kerro mitään ihmisen itsenäisyydestä tai itsenäisestä ajattelusta, joskus jopa päinvastoin. Ja tähän tutkijat ja kriitikot mielellään takertuvat. Myös Sivelä. Ja jonkin todellisen jäljillähän he toki ovat: mikäli tämä tällainen ei olisi salaliittoteorioihin keskittyneitä yhteisöjä vahvasti luonnehtiva piirre, operatiiveille kuten disinformaatioagenteille ei olisi mitään käyttöä: itsenäinen ajattelija ajattelisi joka tapauksessa oman arvostelukykynsä varassa, ei suggestioalttiina ja johtajatietäjää etsien.

Vaihtoehto on silti vaihtoehto, kilpailija, ja salaliittoteorioiden suhteen kilpailuun suhtaudutaan melko kielteisesti. (Tätä kielteisyyttä olen perustellut edellisessä aihetta käsittelevässä kirjoituksessani Tuulimylly.) Saahan sitä ajatella ja uskoa kaikenlasta, mutta virallisen totuuden kyseenalaistamista pidetään kutakuinkin kansalaistottelemattomuutena, josta toisinajattelija halutaan suostutella tai painostaa pois. Miksi salaliittoteorioiden kannattaminen tai kehittely on paheksuttua?

[Noh, tähänkin tiedämme vastauksen jo maalaisjärjellä ajatellen. Kyse on siitä, kuka saa sanoa ja mitä; kyse on siitä, ettei auktoriteettien uhmaa sallita, siis sellaista, joka oikeasti uhkaisi settiä nimeltä status quo. (Status quo tulee ymmärtää huomattavasti laajemmin ja etäämmältä kuin on tapana, ja esimerkiksi poliittisten puolueiden kohdalla niin jo tehdäänkin: ymmärretään, ettei puolueohjelmissa aikuisten oikeasti ole merkittäviä käytännön eroja. Odottelen silti päivää, kun tämä hokaaminen tapahtuu kokonaisen maailmankatsomuksen laajuudella, siinä, jossa ymmärretään dualismin perustavanlaatuinen harha, ihmisen psyyken rakennetta myöten. [Käsittelin tätä aihetta metafyysiseltä kannalta kirjoituksessani Darkness beautified.])

Mitä kaikkea voisikaan tapahtua, jos salaliittoteoriat otettaisiin asialliseen tarkasteluun ja vakavaksi puheenaiheeksi (siis muutoin kuin ”turvallisuusuhkana” tai ”kiehtovina kansantaruina”)? Vallitseva todellisuuskonsensus – muukin kuin poliittinen – kyseenalaistuisi, jopa murenisi. Silloin olisi suorastaan pakko hyväksyä uudenlaisia totuuksia ja toisenlaisia väittämiä todellisuuden luonteesta ja laadusta. Liian moni pääsisi harppauksen lähemmäs henkilökohtaista vapautua, ja kollektiivissa voisi olla vaarallista joukkovoimaa, molekyylirakenteita rikkovaa magiaa. Joten ei. Ihan ymmärrettävää. Siis status quon kannalta.

’Mutta onhan meillä vastarintaa, ja maailma on muuttunut jo monta kertaa’. Ai niinku tunnetun historiamme aikana? Onko todella? Jos maailma olisi muuttunut, sen indikaationa myös ihminen olisi muuttunut. No, onko ihminen muuttunut? Eipä juuri sitten DNA –rakenteen rikkomisen. Oma kantani tähän on, että ihminen on muuttunut vasta muututtuaan – palauduttuaan – multidimensionaaliseksi olennoksi. Kaikki muu muuttuminen on kosmeettista tai pelkkää harhaa.

Jos jokin siis näyttää mainittua settiä (status quo) uhkaavan, vieläpä lupaavasti, kyse on - poliittisin termein kuvattuna - todennäköisesti pelkästä hallitusta vastarinnasta ja soluttautumisesta. Näennäisyydestä. Totuus toki vuotaa ja vanhakin murtuu. Mutta kun näin tapahtuu, sen on tapahduttava hallitusti ja agendaa palvellen. UFO –yhteisöt ja new age –liikkeet tietoisuuden kehittymisuskomuksineen on kaapattu jo ennen kuin ne edes syntyivät. Damage control on kova sana. Jopa feminismin ikonin, Gloria Steinhamin, kerrotaan olevan CIA –agentti. [Henry Makow: How the CIA Used Feminism to Destabilize Society tai Black Feminismin, The CIA And Gloria Steinhem] ’Naiset joukolla ydinperhettä rikkomaan ja miehille kostamaan!’ Ja kas, naisten käsitys omasta ihmisarvostaan sai aivan uuden luonteen – ja dualismi miesten ja naisen kesken säilytettiin. Toisin sanoen perusasetelma (status quo) säilytettiin. Tässä kauhun tasapainossa tieto on väännettyä ja tietolähteet ovat saastutettuja. Perussettiä, perussettiä. Pääasia on, että tietä vapauteen ja todelliseen tiedostamiseen ei löydy. Ei edes salaliittoteoreettikkojen keskuudessa.

“Well, see, when you see this Illuminati pyramid, you don’t know what you’re looking at. A lot of people think it’s a pyramid with a capstone over it that’s been lifted off. No, that’s not what it is at all. The pyramid is what you’re calling the capstone. What is beneath it is its prediction, it’s goal. And it’s goal is to lover down and be a much larger pyramid...or scalar jump. Its goal is to completely take over Earth, and the consciousness of the Earth. And it goes in scales, it has taken over humanity. Look at you: none of you know why you’re here, or what you’re doing, why you pursue the goals that you’re told you’re suppose to pursue.” (Adampants, luennosta Healing begins now)

Adampantsin mukaan Illuminati on jotakin, “which none of you seem to recognize” – mutta lisää, muistaakseni, lohdullisen sana: yet.]

Status quo. Mitään muuta järkevää tai johdonmukaista perustetta kiistää vakavasti otettavia vaihtoehtoisia selitysmalleja juuri tässä asiayhteydessä en keksi, varsinkaan, kun samaan aikaan mitä mielikuvituksellisimmat vaihtoehtoiset tulkintamallit saavat kukoistaa monissa muissa yhteyksissä, ihan viranomaisten siunauksella. Ajatellaanpa vaikka maailmankuvallisesti merkityksettömiä ja poliittisesti voimattomia spekulointeja tai ”postmodernia diskurssia” [jonka mahdollistamat lukuisat tulkintavaihtoehdot eivät edes yritä kiistää mitään vaan oikeuttavat kaiken].

Mitä radikaalia on myöntää Tonkininlahden välikohtaus salaliitoksi? Ei mitään. Mitä radikaalia olisi myöntää ulkoavaruuden olentojen läsnäolo Telluksella? Voimme vain kuvitella. On siis salaliittoja ja salaliittoja, ja asiallisina käsiteltävien tietovuotojen on koskettava ainoastaan niitä salaliittoja, jotka ovat The Big Picturen kannalta mahdollisimman merkityksettömiä. Niinpä toiset salaliitot myönnetään, jotta toiset salaliitot päästään kiistämään. Tällä menetelmällä pidättäydytään aina yhtä epäilyttävästä ehdottomuudesta, ja annetaan järkevyyden ja asiallisuuden vaikutelma – aivan kuin radikaalien salaliittoteorioiden väittämiin olisi muka oikeasti suhtauduttu niin asiallisesti kuin mahdollista. Neil Sandersin mukaan mielenhallintakokeistakin myönnetään ainoastaan pieleen menneet kokeilut, nekin vanhentuneina ja pakon edessä, minkä vuoksi ainoat julkiset ja viralliset selvitykset koskevat iänikuisia ja kömpelöitä LSD –kokeita (Sanders 2012, LSD and MK ULTRA; Your Thoughts Are Not Your Own. Mind Control, Mass Manipulation and Perception Management). ’Tutkimuksemme osoittivat, että mielenhallinta ei onnistunut. Pyydämme kokeitamme anteeksi, emmekä koskaan enää yritä samaa.’ Niin, sehän ei olisi tieteellisesti perusteltua. Mutta subliminaaleista ja elektromagneettisten kenttien manipuloinnistahan ei ollut puhetta.

Tai kuten tutkija sen muotoilee: ”Useiden salaliittojen olemassaolo ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki salaliittoteoriat pitäisivät paikkansa. Tämä on ehkä tyypillisin salaliittoteorioihin liittyvä ajatusvirhe.” (Sivelä 2015, 8) Eli on siis salaliittoja ja salaliittoja.

[Ongelma ei tietääkseni ole se, että ihmiset luulisivat kaikkien salaliittoteorioiden pitävän paikkansa. Ongelma on lähinnä se, että moni ei luota edes muutamaan vakuuttavimpaan. Väittämä olisikin huomattavasti mielekkäämpää muotoilla näin: ’Useiden salaliittojen mielikuvituksellisuus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki salaliittoteoriat olisivat virheellisiä.’ Kas noin.

Ajatusvirhe lienee siis tutkijan omassa väitteessä: kukaan ei missään oleta, että kaikki salaliittoteoriat pitäisivät paikkansa. Tämähän on tehty mahdottomaksi jo salaliittoteorioinnin omassa, sisäänkirjoitetussa mekanismissa tai ideologiassa, joka tuottaa seuraavan väittämän: On olemassa disinformaatiota, ja näin ollen kaikki salaliittoteoriat eivät voi samanaikaisesti pitää paikkaansa.] 

Mutta se käsiteongelmasta. Annetaan tutkijan itsensä kertoa ajatuksistaan tarkemmin.

* * *

Sivelä on folkloristi, joten salaliittoteoria tarkoittaa hänelle ensisijaisesti hyvää tarinaa.  ”Ja osittain juuri tässä – kiehtovan tarinan rakennuspalikoissa – piilee myös hyvän salaliittoteorian ydin” (12). Toisin sanoen ”hyvä” määrittyy tässä narratiivisten kvaliteettien (eli tarinallisten ominaisuuksien) kautta, ei esimerkiksi kyvyssä haastaa todellisuuskäsityksiä tai edes mahdollisuudessa kritisoida virallisia selityksiä: salaliittoteoria on hyvä, jos se kuulostaa kiinnostavalta tarinalta.

Okei. Ihan kiva lähtökohta. Hyvä, että se on kerrottu selkeästi.

Itse olen ollut siinä luulossa, että salaliittoteoria on hyvä, jos se on perusteltu johdonmukaisesti ja uskottavasti, ja todistettu käytettävissä olevin aineistoin, ja vielä parempi, jos pätevät henkilöt, kuten asiantuntijat tai todistajat, itse saavat siitä kertoa. Tämän puoli tutkijaa ei kuitenkaan kiinnosta, ei ainakaan oman tutkimuksensa kannalta. Hänen käsityksissään liiallisesta tarkkuudesta ja runsaista todisteista tulee jopa rasite.

Ensimmäisenä silmään pistää yksityiskohtien tarkkuus ja paljous. […] [L]isääkö todisteiden valtava määrä uskottavuutta? Todisteiden ja argumenttien yksityiskohtaisuuden ja runsauden vuoksi niitä on vaikea, jopa mahdoton, näyttää vääriksi - saati tarkastella ja arvioida mitenkään järkevästi. Juuri tämä on ongelman ydin.” (189)

Eli salaliittoteorioita koskevan ongelman ydin - ainakin silloin kun arvioidaan väitteiden paikkansapitävyyttä ja vakuuttavuutta - on todisteiden valtava määrä? (Tämän luulisi olevan ongelmallista ainoastaan siinä tapauksessa, että salaliittoteoria halutaan pitää hyvänä tarinana.) Yllättävää. Äkkiseltään voisi nimittäin kuvitella, että salaliittoteorian ongelmana olisi todisteiden puute.

”Auktoton yksityiskohtaisuus ja syy-seuraussuhteiden loputon verkostoituminen mahdollistaa sen, että [salaliittoteorioilla] voi selittää lähes mitä tahansa. Mutta niitä on samalla hyvin vaikea todistaa vääriksi.” (11)

Ahaa…Eli ongelmana on sittenkin se, että salaliittoteorioita on vaikeaa todistaa vääriksi? (Ne siis on vain sinnikkäästi uskottava virheellisiksi?) Tarkoittaako tämä samalla sitä, että salaliittoteoriat todistavat väitteensä uskottavasti?

”Yllättävän usein […] näkemys tuntuu minusta vakuuttavalta. Mistä se johtuu? Yllätyn joka kerta siitä, miten vakuutun juuri kuulemastani vaihtoehtoisesta näkemyksestä. Haluaisin melkein aina uskoa siihen […]” (189-190)

Tämäkö siis on se perimmäinen ongelma: halu uskoa vaihtoehtoiseen näkemykseen samalla kun ihmetellään, mistä tämä merkillinen halu on peräisin? Ja siksikö vaihtoehtoinen näkemys pitäisi voida todistaa vääräksi (jotta halukin asettuisi)?

Niin tai näin, tämä tällainen kuulostaa tarpeelta pysytellä valitussa ja vaalitussa maailmanselitysmallissa, siinä yleisessä ja virallisessa.

”Mutta vaikka esitetyt todisteet monesti vaikuttavatkin vakuuttavilta, on niissä jotakin, joka ei täsmää.” (189)

Täsmää mihin? Tunteeseen johdonmukaisuudesta? Todellisuudentajuun? Auktoriteettien näkemyksiin? Käsitykseen todellisuuskonsensuksesta?

[Minäpä tarjoan erään teorian:

On selvää, että jos ihmiselle on syötetty dis- ja misinformaatiota silmät ja korvat täyteen - kuten salaliittoteorioissa siis ajatellaan -, niiden tuottama käsitys maailmasta, sen synnystä ja ihmisestä itsestään - jota valtavirtamedian uutistarjonta päivittäin vahvistaa muusta viihdeteollisuudesta puhumattakaan - pitää ihmisen melko kyvyttömänä arvioimaan totuuksia tai todellisuutta itsenäisesti saati totuudenmukaisesti. Kun sitten kuulee jotain muuta, esimerkiksi ”vaihtoehtoisia näkemyksiä”, refleksinä on tunne siitä, että ”jokin niissä ei täsmää”. 

Näinhän mikä tahansa psyykkinen ohjelmointi aina reagoi; tiedon on sovittava ajattelua pyörittävään ideologiaan, tai muuten ideologia ilmaisee tiedon olevan virheellistä - ja sitähän se sen logiikassa onkin. Useimmiten tämä tiedottaminen tapahtuu epämiellyttävyyden tuntemuksina, kokemuksina siitä, että ’jokin ei ole oikein’. Tämän tarkoituksena on saattaa ajattelu ja toiminta takaisin ideologian hallintaan. Vahvoja esimerkkejä tästä tarjoaa etenkin uskonnollinen ajattelu ja moraalinen krapula.

Tutkija itsekin toteaa tämän kirjoittaessaan denialismista: ”Ihmismielen perusmekanismeihin kuuluu se, että jos jokin asia ei sovi ajatusmaailmaamme ja tuntuu epämukavalta, kiellämme sen” (187).

(Kyllä, ja tämä mekanismi on automaattisempi ja huomaamattomampi kuin millaisena tutkija sitä kuvailee. Tehokkaimmillaan ja arkisimmillaan denialismissa on kyse alitajuisesta reaktiosta, torjunnasta. Sen käynnistyttyä ihminen on kykenemätön käsittelemään tietoa arvostelukykyisesti ja kriittisesti. Juuri tähän subliminaalien teho perustuu, ja tätä esimerkiksi mainosteollisuus käyttää hyödykseen.

Mutta tutkijan käsityksissä denialismi on tietoinen teko: ”Virallisten näkemysten kritisoiminen on helppoa, mutta kaikki kritiikki ei ole arvokasta”.  Esimerkkinä hän mainitsee ”rokotedenialismin” ja ihmiset, jotka eivät usko tieteellistä teoriaa ilmastonlämpenemisestä (eli käsitystä siitä, että ihminen itse on siitä vastuussa). Sankarinaan hän käyttää fyysikko Galileo Galileitä, ja perustelee, kuinka tiede on aina ollut uskomuksia päheempää.

Tutkijalta jää kuitenkin huomaamatta, että hän on kääntänyt asetelman ylösalaisin. Galilein esimerkki kertoo siitä, kuinka yksittäinen tiedostava ihminen vastusti näkemyksellään suurta instituutiota, joka hallitsi massojen todellisuuskonsensusta. Sen sijaan tutkija ei näe ”rokotedenialismin” vallassa olevaa totuudentorvea Galilein asemassa eikä valtavirtatiedettä kirkkoinstituution asemassa – vaan aivan päinvastoin. Näin hän tekee sillä perusteella, että sekä Galilei että valtavirtatiede edustavat todellisuutta.

Tämä tällainen on hyvä esimerkki koko kirjaa vaivaavasta sekä oivaltamisen että syvällisyyden puutteesta. Jos tutkija on yrittänyt hypätä kanin koloon, hän on jäänyt jo puun juuriin kiinni. Hän ei ole malttanut – tai hänellä ei ole ollut aikaa – tarkastella tutkimiaan asioita niiden edellyttämällä laajuudella, kunnioituksella ja kärsivällisyydellä. Toisin sanoen hän lienee aliarvioinut tutkimuskohteensa ja haukannut liian suuren palan pullaa.)

Jos ihminen on aivopesty, päivittäinen vahvistava aivopesu-show takaa sen, ettei todempi todellisuus enää tunnu ”oikealta” tai ”todelliselta”; se ei ”täsmää” käytetyn paradigman kanssa. Niinpä toisenlaista todellisuutta on vaikea tunnistaa saati hyväksyä.

Mitä tulee salaliittoteorioihin, tutkijan käyttämään paradigmaan soveltumaton toisenlainen todellisuus on niin synkkä, että juuri se kiinnittää tutkijan huomion. Hänen tutkimuksessaan kulkeekin eräänä pohjavireenä pyrkimys perustella, ettei maailmanmeno oikeasti ole niin synkkää: ”Onko maailmamme todella niin inhottava ja paha paikka? […] Voiko [salaliittoteorioiden välittämä synkkyys] ennemmin olla osoitus salaliittoon uskovan ihmisen henkisestä huonovointisuudesta kuin todellisesta epäkohdasta yhteiskunnassa? Sanotaan, että tarinat ovat tapa käsitellä vaikeita asioita: maailmasta laaditaan sellainen, joka sopii paremmin omaan näkemykseen” (190-191). Tämän pyrkimyksen mukaisesti hän myös selittää salaliittoteoreetikoiden vakiosuosikit mahdollisimman arkisesti ja järkevästi – siis aivan todellisuuskonsensuksen mukaisesti. Siionistit ovat rasistien syntipukkeja, vapaamuurarit kulttuuriperinteensä kannattajia, Bilderberg pelkkä poliittinen yhtye, ja NWO -suunnitelmatkin lähinnä puhetta väistämättä muuttuvasta maailmasta (jotka jostain syystä tulkitaan salaliittoteorioissa apokalyptisinä). Alex Jonesista mainitaan se, kuinka äijä tahkoo jutuillaan rahaa, ja David Icken kerrotaan olevaan tyyppi, jolle joku selvänäkijä oli sanonut että kaverista tulee kuuluisa (144-145). Mikäpä muu ihmistä voisi motivoida revittelemään salaliittoteorioilla, mikäli ahdistusteoria ei natsaa.]

Monessa salaliittoteoriassa on jotakin, joka kuulostaa epävireiseltä, falskilta ja epäuskottavalta – vaikeasti määriteltävä komponentti, joka tekee teorioista epätodellisia ja tarinanomaisia. Joskus ne voivat vaikuttaa enemmän mielikuvituksen kautta tunteisiin vetoavilta saduilta kuin vakavasti otettavilta näkemyksiltä asioiden kulusta” (8-9).

Niinpä.

Juuri tämä seikkanen siinä todellisuuskonsensuksen (tai todellisuusparadigman) muutoksessa juuri on jännittävää ja oleellista: kun vaihdetaan todellisuusparadigmaa, muuttuvat myös johdonmukaisuusperusteet. (Siksi tiede ei nykykannattimissaan voi koskaan selittää monimutkaisempaa, hienojakoisempaa maailmaa. Sen tehdäkseen tieteenfilosofian olisi muututtava radikaalisti.)

Toisin sanoen salaliittoteorioissa tulee aina olemaan ”jotakin mikä ei täsmää” vallitsevien selitysmallien ja niiden premissien kanssa. Mutta tätä ei, edellä mainituin perustein, voida pitää todisteena vaihtoehtoisten näkemyksen paikkansapitämättömyydestä. Kyse on ainoastaan siitä, että vaihtoehtoiset selitysmallit eivät sovi vaalitun maailmanselitysmallin logiikkaan. Näinhän se oli jo Gelilein aikana, kun aurinkokeskeisyys kiellettiin.

Mutta palataanpa todisteisiin. Tutkijalla on oma teoriansa siitä, miksi runsaat todisteet salaliittoteorioiden puolesta ovatkin todisteita niitä vastaan:

”Liika todistelu voi helposti vaikuttaa epätoivoiselta yritykseltä vakuuttaa muut omasta kannasta. Useimmissa salaliittoteorioissa esitetyt todisteet ja asiayhteydet vaikuttavat vedenpitäviltä. Ne ovat aukottoman suunnitelmallisuuden tuotetta. Myös todisteet, jotka osoittavat salaliittojen olemassaolon, ovat yhtä aukottomia. Tämä tulee ilmi esimerkiksi salaliittoteorioiden tavasta käyttää viitteitä. Viitteet antavat kuvan tieteellisyydestä, mutta niitä on tarpeettoman paljon. Todistelu on paitsi vakuuttavaa myös arveluttavaa, koska pakonomainen saumattomuuteen pyrkiminen voi helposti tuntua epätoivoiselta. Jos salaliiton olemassaolo todellakin on niin selkeää kuin väitetään, niin onko todistelu todella välttämätöntä? Vähemmänkin luulisi riittävän. Oikea elämäkään ei ole koskaan ihan saumatonta ja ristiriidatonta.” (189-190)

Tulkitsenko nyt oikein, kun ymmärrän tutkijan vetävän arvostelukriteerinsä omasta todellisuustajustaan, siitä, joka kertoo hänelle, mikä on totta ja millä perustein se sitä on? Kuinka tutkija voi siinä tapauksessa olla varma siitä, ettei hänen oma todellisuustajunsa ole aivopesun tuote, ehdollistuma tai suorastaan ohjelmointi? Siitäkö, että hänen todellisuustajunsa on yleinen ja vallitseva? Rajoittaako tutkija itse omaa ymmärrystään pitäytymällä sinnikkäästi kiinni omassa ”todellisuudentunnussaan”? (Maybe it’s the blue pill, blue pill. The red pill is painful. Matrixista herääminen on kivuliasta.)

Kuinka todisteita voi olla ”tarpeettoman paljon” sellaisesta asiasta, joka ei nauti virallisen totuuden asemaa edes silloin kun syytä olisi? (Ajatellaanpa vaikka loputtomiin käsiteltyä 9/11 –iskua.) Nähtävästi todisteita ei sittenkään ole tarpeeksi, vieläkään: tietoja ei syystä tai toisesta kelpuuteta päteviksi, ei, vaikka ne kuinka olisi hankittu kaikkien tiedontuottamisen kriteerien oppikirjasääntöjen mukaan. Samalla on näppärästi päästetty virallinen totuus pälkähästä: se seikka, ettei se kykene todistamaan omasta puolestaan yhtä vakuuttavasti, onkin yht’äkkiä todiste sen oikeassa olemisesta – sillä ”vähempikin riittää”. Sitä paitsi kun ”[s]elitys on erikoinen, [se] ehkä [on] juuri siksi uskottava” (68). Salaliittoteoriat sen sijaan ovat "aukottoman suunnitelmallisuuden tuotetta" (190).

Tutkijan ajatus tuntuu seuraavan sitä logiikkaa tai premissiä, että koska ”oikea elämäkään” ei ole ihan saumatonta ja ristiriidatonta, tästä voi vetää sen johtopäätelmän, että myös uskottavin ja luotettavin väite totuudesta on todellisin, ”todellisuuden kaltainen” - siis ei saumaton eikä ristiriidaton. (Toisessa kohdin salaliittoteorioiden ristiriitaisuus - saati niiden tarjoamien selitysten erikoisuus - kuitenkin muuntuu jälleen todisteeksi niiden epäluotettavuudesta. Näin on myös taannoin käsittelemässäni Kaaron artikkelissa.)

Miksi sitä seikkaa, että syy-seuraussuhteet näyttävät ”verkostoituvan loputtomiin”, ei voida pitää osoituksena siitä, että ne todellakin verkostoituvat loputtomiin? Miksi pitää oletusarvoisesti päätellä, että siinä tapauksessa teoriassa tai tulkinnassa on jokin virhe? Siksikö, että kaiken takana ei voi olla salaliittoa? (Miksi ei voisi? Kyllä minulla ainakin riittää mielikuvitusta. Helposti. – Varsinkin, jos ”kaikella” viitataan koko tunnettuun todellisuuteen.)

”Jos salaliiton olemassaolo todellakin on niin selkeää kuin väitetään, niin onko todistelu todella välttämätöntä? Vähemmänkin luulisi riittävän.”

[Niin luulisi. Olisikin ihanteellista, ettei tarvitsisi selitellä saati todistella niin paljon. Mutta kun on tämä todellisuuskonsensus ja ilmiö nimeltänsä aivopesu, ja isot sedät jotka haluavat ylläpitää sitä. He eivät salli sitä, että ”vähempi riittäisi”. (Jos sallisivat, vähempi varmasti riittäisi – ja riittäisi se siinäkin tapauksessa, että jamppa perusjannun todellisuustaju ei olisi niin sidottu siihen, mitä sedät kulloinkin sallivat.) Setien takia ei riitä edes kohtuuttoman suuri määrä; mikään ei koskaan ole tarpeeksi, ei varsinkaan, jos kyse on todisteista. Sille on syynsä, miksi ihmisen on, sanonnan mukaan, aloitettava muutos omasta itsestään. Mitään muuta hän ei kykene muuttamaan – mutta onnistuttuaan tässä, yhteisönä, kaikki muu muuttuu sen mukana.]

Tällainen käytös – tällainen suhtautuminen totutusta poikkeavaan tietoon ja sen käsittelyyn – ilmaisee torjuntaa. Torjunta puolestaan ilmaisee ideologian - tai jonkin vielä vahvemman: ohjelmoinnin - läsnäoloa. Ideologian dominoiva vaikutus puolestaan takaa kyvyttömyyden puolueettomuuteen tai neutraaliuteen: arvostelukykyiseen ja maltilliseen tarkasteluun.(Ohjelmoinnin läsnäolo puolestaan takaa perustavanlaatuisen sokeuden.)

Kääntelipä salaliittoteoriaa siis miten päin hyvänsä, sen kanssa ei nähtävästi voi koskaan voittaa – mikäli voittaminen tarkoittaa yleistä vakavasti ottamista saati todesta ottamista. Miksi näin on? Siksi, ettei salaliittoteoria lukeudu - ettei sen anneta lukeutua - vallitsevaan ja viralliseen todellisuuskonsensukseen. (Orjan asemaa edellyttää mielenhallintaa, joka puolestaan edellyttää status quota. Status quossa on kyse asemasta ja kulloinkin annetuista merkityksistä, ei totuudesta, ei koskaan totuudesta.) Tämä selittää helposti, kuin sormia napsauttaen, sen, miksi todisteita on ”liikaa” eivätkä nekään riitä. Että jos minulta kysytte.

* * *

Koska tutkija ei siis pyri haastamaan vallitsevaa todellisuuskonsensusta, hänen tutkimuksensa ei ole sille uhka. Hänen kirjassaan salaliittoteoriat asetetaan omalle paikalleen siinä maailmanjärjestyksessä, joka jo on valmiina annettu.

Tämä vastapari [hyvä ja paha] on Raamattua myöten järjestänyt sitä, miten ihmiset ymmärtävät maailmaa. Tällaisessa kaksijakoisessa maailmannäkemyksessä on lopulta kyse hyvän ja pahan välisestä taistelusta.” (93) ”Taistelussa pahaa vastaan ei tehdä kompromisseja, koska paha on läpeensä mätää. […] Pahan kanssa ei voi neuvotella, vaan se pitää tuhota. Salaliittoteoreetikko on pahan vastakohta, läpeensä hyvä ja pyyteetön. [Hän] näkee olevansa totuudenpuolustajien etujoukoissa.” (191-192) ”[Salaliittoteoriat] esittävät maailman paikkana, jossa käydään jatkuvaa hyvän ja pahan välistä taistelua. […] Meitä kiehtovat ratkottavat pulmat ja mysteerit. Ainakin erilaiset mysteeritarinat, dekkarit ja jännityselokuvat keikkuvat jatkuvasti listojen kärjessä.”(193) ”Salaliittoteoriat kuhisevat roistoja, pahiksia ja muista antagonisteja. He toimivat hyvien vastustajina ja pyrkivät toiminnallaan saavuttamaan erilaisia pahantahtoisia […] tavoitteita. Arkkiroistojen repertuaari ei kuitenkaan ole järin suuri […]” (97) ”Kulttuureja ovat usein jäsentäneet vastaavanlaiset ’suuret tarinat’ ja kaikenkattavat maailmanselitykset. […] Lähes poikkeuksetta uskontojen ja maailmankatsomusten perusasetelma rakentuu juuri tällaiselle hyvän ja pahan väliselle ikiaikaiselle taistelulle” (148). ”Tutkijoiden mukaan usko[ssa] salaliittoteorioihin [on usein kyse halusta] uskoa kuvitteellisiin ja tarkoituksellisiin voimiin sekä jyrkästi kaksijakoinen tapa ymmärtää maailmaa” (9).

Jos tutkija on jahdannut hyvää tarinaa, hän on tyytynyt yllättävän vaatimattomiin ja suppeisiin tarinoihin. Se on paitsi sääli, myös puute - suuri puute, kun ottaa huomioon, kuinka jännittäviä salaliittoteorioita olisi tarjolla.

Toisaalta tätä puutetta selittää tutkimusintressi: tutkijan kertoman perusteella hän etsii rakennuspalikoita, jotka muodostavat kokonaisen tarinan, ja haluaa sellaisia palikoita, joista muodostuisi mahdollisimman hyvä tarina. (Tämä sopii hänen kannattamaansa teoriaan siitä, että salaliittoteoriat ovat saapuneet korvaamaan menneiden aikojen 'Suuret Kertomukset', [148]) Hän kerää tutkimusmateriaalia kuin tarinankerääjä ja kansanperinteen tallentaja, ja kelpuuttaa palikoikseen materiaalia, jolla jo on näkyvä ja tunnettu asema kansan suussa ja keskuudessa.


Ehkä tutkimuskysymyksenä olisi siis pitänyt olla: Millainen on yleisesti tunnettu ja kiehtova salaliittoteoria? – ei suinkaan sen ihmettely, Mikä saa ihmiset kehittelemään salaliittoteorioita ja uskomaan niihin. Tutkija nimittäin näyttää tietävän vastauksen omaan kysymykseensä jo ennakolta (ja sovittelee aineistoaan valmiin vastauksensa mukaan): "Kaikkein eniten meihin vetoaa hyvä tarina" (takakansi).

* * *

Tämä tällainen - salaliittoteorioiden määrittely kansanperinteeksi ja -kulttuuriksi - rajaa tutkimuskohdetta merkittävällä tavalla. Äkkiä emme voikaan puhua muusta kuin Elviksestä, Marilynistä ja JFK:sta, siitä iänikuisesta kuukävelystä, 9/11 -iskusta ja vapaamuurarien salamyhkäisyydestä sekä pikkuisen myös Roswellin tapauksesta ja Area 51:stä. Siis kaikesta sellaisesta, minkä suuri yleisö on jo kuullut, kauan aikaa sitten.

Toisaalta tämä on tarkoituksenmukaista: kun hyvän tarinan rakennuspalikoita ei tarvitse uutuuttaan ihmetellä, voi keskittyä tapoihin, joilla niitä pyöritellään ja heihin, jotka niitä pyörittelevät - ja ylipäätään pohtia palikoiden syvintä olemusta ja varsinkin niiden muodostamaa kolinaa.

Vaikka tutkija ei onnistuisikaan luomaan vallitsevista salaliittoteorioista Kalevalaan verrattavissa olevaa eeposta, hän muodostaa teoksellaan toisenlainen tarinan: tutkimuksesta muodostuu kuin vaivihkaa kuvaus hänen omasta matkastaan salaliittoteorioiden maailmaan. Niinpä kirjan kiinnostavin anti onkin seurata hän omaa suhtautumista salaliittoteorioihin.

(To be continued)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti