tiistai 22. marraskuuta 2016

P: Korkeamman asteen polynomifunktioita (2/3)

[…jatkuu. Käsittelyssä siis kirja Jonas Sivelä: Kaiken takana salaliitto. Tutkimusmatkoja epäilysten maailmaan 2015, Atena Kustannus Oy]


Kuten edellä kerroin, tarkastelen Sivelän tutkimusta hänen omana matkanaan salaliittoteorioiden maailmaan, ja seuraan hänen suhtautumistaan käsittelemiinsä aiheisiin. Tämän tehdäkseen – siis päästäkseen selville tutkijan suhtautumistavoista – teokselle on suoritettava jonkinlainen rakenneanalyysi, sillä tutkija pysyttelee melko hiljaa henkilökohtaisista näkemyksistään ja tuntemuksistaan, vaikka ne selvästi leimaavat aiheen käsittelyä.

Teos on jaettu viiteen osaan. Aluksi ollaan Matkalla salaliittojen maailmaan, jossa pian herää Epäilyksiä. Tämän jälkeen vuoroon pääsevät ensin Sankarit, sitten Roistot. Kokonaisuuden päättää mietiskelyosio Totta vai tarua.

Ensimmäisessä osiossa tutkija kertoo omasta, aikaisemmasta tutkimustyöstään ja siitä, kuinka sen lomassa alkoi kiinnostua salaliittoteorioista, siis ”kunnolla” (13): Etelä-Afrikassa urbaanilegendat ja uskomukset johdattivat salaliittoteorioiden jäljille (19-21). Tälle tarinalle on varattu kirjasta koko osio. Sitä, että tutkija kertoo asioista juurikin omalta kannaltaan, korostaa se, ettei hänen tutkimusaiheensa - afrikkalaiset aids-uskomukset - ole kovin keskeinen ongelma salaliittoteorioissa – ja kuitenkin hän aloittaa juuri niistä. Tässä vaiheessa matkaansa tutkija hämmästelee, kuinka ja miksi epärationaaliset, todellisuuden lainalaisuuksia uhmaavat tarinat syntyvät.

Tutkija ilmeisesti tekee parhaansa ymmärtääkseen ilmiötä eläytymisen avulla, sillä seuraavassa osiossa hän jatkaa aiheensa käsittelyä omakohtaisuuden kautta. Hän kertoo oman elämänhistoriansa läpi tilanteesta, jolloin tapahtui jotakin salaliittoteorioita ihmisissä sittemmin kirvoittavaa: tapaus Estonia ja täpärä välttyminen turmalaivalta.

Tämän kuvauksen tarkoitus lienee samaistua niihin emotionaalisiin lähtökohtiin, joista syntyy halu kehitellä kaikenlaisia teorioita tapahtumien kulusta. Tutkija kuvailee, kuinka hetket ennen onnettomuutta olivat poikkeuksellisia: on suorastaan käyty - oman elämäntarinan kannalta - läpi jotain initiaation kaltaista. ”Eteläisestä naapurimaasta innostuneena päätimme muutaman ystävän kanssa lähteä päiväksi Tallinnaan. […] Tallinnasta sai ostaa halpoja lp-levyjä […] Hienolta tuntui myös se, että saimme tilata olutta ruoan kanssa, vaikka olimme alaikäisiä. […] Mieli oli korkealla koko päivän.” [31] Onnettomuusuutisten jälkeiset tunnelmat luovatkin suuren kontrastin niitä edeltäneisiin tunnelmiin. ”Aamulla heräsin, kun puhelin soi. Langan päässä oli isäni: ’Ihan hyvä, ettette lähteneet Tukholmaan.’ ’Miten niin?’ kysyin. ’Se Tallinnasta Tukholmaan lähtenyt laiva upposi yöllä’, isäni vastasi.” (32) Ollaan siis jonkin hyvin suuren mutta hyvin inhimillisen äärellä: Mitä olisi voinut tapahtua? Varjeliko minua jokin korkeampi voima? Kyllä elämä on pienistä tekijöistä kiinni!  Tilanne siis ruokkii pohtimaan syntyjä syviä ja potentiaalisia mahdollisuuksia. ”Estonian uppoaminen on hyvä esimerkki siitä, miten iso, monia koskettava ja ihmisten olemassaolon perustoja vavisuttava tapahtuma lähes poikkeuksetta synnyttää epäilyksiä salaliitosta.” (34) Toisin sanoen tutkija olettaa, ainakin vielä tässä vaiheessa, salaliittoteorioiden taustalle jonkin suurta yleisöä henkisesti ravisuttavan tapahtuman.

Katastrofista edetään toiseen, vielä suurempaan: syyskuun 11. päivän iskuihin. Tällä siirtymällä tutkija on päässyt johdattamaan lukijansa salaliittoteorioiden hardcoreen. Niistä puuhista on lyhyt matka kulttikamaan: kuukävelyyn, Roswelliin ja Area 51:iin.

Tässä vaiheessa kirjaa salaliittoteoriointi näyttäytyy edelleen täysin inhimillisenä toimintana, jota tutkija jäsentää Estonia –tapauksen jälkimaininkien kirvoittamalla ymmärryksellään. Suuret, tunteisiin käyvät tapahtumat houkuttavat pohtimaan perimmäisiä kysymyksiä ja olettamaan melkein mahdottomia.

Suurista tapahtumista siirrytään suuriin henkilöihin. Tämä antaa ymmärtää, että kertomukset suurista henkilöistä jakavat samoja piirteitä suuriin tapahtumiin liittyvien kertomusten kanssa: on noustu jonnekin arjen yläpuolelle, lähes elämää suurempien asioiden keskuuteen, jonnekin fantasian rajamaille. Ei siis ihme, että suuret henkilötkin ruokkivat mielikuvituksellisia tarinoita – jopa siinä määrin, että mikäli suuren henkilön kuolema on liian tavallinen, se pitää ympäröidä mystiikalla (eli kehitellä erilaisia salaliittoteorioita). Henkilöissä suuret tapahtumat saavat kasvot ja rajatun muodon, mistä syystä suuren ilmiön käsittely on helpompaa henkilökultin kautta. Lisäksi suuret henkilöt liittyvät jo vanhastaan tuttuun idolikulttiin: ihmisen tarpeeseen juhlia sankareita esimerkkeinä ja esikuvina. Valmiudet tarinoille ja fantasioinnille on siis jo ennakolta olemassa.

- Tai näin tulkitsen tutkijan käsityksiä hänen rinnastustensa ja otsikointiensa kautta, vaikka tutkija itse ei näin selkeitä johtopäätelmiä esitäkään. Hän kuitenkin toteaa: ”Sankarit eivät ole niin kuin me tavalliset kuolevaiset. Siksi myös heidän kuolemansa tulee olla erityinen. Ennen vanhaan hyvyydestään tunnetuista sankareista laulettiin ja kerrottiin tarinoita. Salaliittoteoriat voivat nykyään täyttää tämän tehtävän. […] [Sankareihin] liitettiin myönteisiä mielikuvia. […] [S]ankarimyyttiä rakennettiin tietoisesti jo [henkilön] eläessä[..] Sankarin kuolemaa käsittelevän myytin syntymekanismi on sama.” (91-93) Tästä hän etenee linkittämään sankarit ikiaikaiseen tarinaan ”hyvän ja pahan välisestä taistelusta”.

Tutkija on siis hyvässä vauhdissa ”tarinamallinnuksensa” kanssa. John F. Kennedyn kuolemanjälkeinen mainekin saattoi perustua tutkijan mukaan sille, että Jacqueline Kennedy keksi - miestään lehdistölle muistellessaan - yhdistää tämän tarinaan Camelotista ja kuningas Arthurista. Niin, näinhän tämä suureksi sankariksi muuntuminen on tavannut kertomusperinteessä legendojen kohdalla mennä.

Mutta entä, kun salaliittoteorioiden aiheina ovat tavalliset tai tuntemattomat ihmiset? Teoria soveltuu vain pieneen osaan henkilöihin keskittyvistä salaliittoteorioista rajatessaan pois suuren joukon ihmisiä, joita harva tuntee, mutta jotka kuitenkin liittyvät keskeisesti salaliittoteorioihin. Toisin sanoen henkilön julkkis-status ei näytä olevan vaadittu kriteeri sille, että ihmiset alkavat kertoa heihin liittyviä salaliitoteorioita.

Kolmanteen osioon mukaan ovat päässeet JFK, Elvis ja Diana, tässä järjestyksessä. (Järjestys implikoinee jonkinlaista suuruus- tai tärkeysjärjestystä, ja järjestykselle johdonmukaisesti JFK –tapauksen käsittely saa myös suurimman sivutilan.) Jotta salaliittoteoriat linkittyisivät lähemmäs arkista ”kertomuskulttuuria” (ja tutkijan suosimaa ”tarinamallinnusta”), mukaan otetaan pari suomalaista kansanmiestä kertomaan näkemyksiään asioista. Toinen heistä on perehtynyt JFK:n tapaukseen, toinen Elviksen.

Tutkija ei suoraan kerro, mikä näiden informanttien merkitys on tutkimuksen kokonaisuuden kannalta, mutta on pääteltävissä, että heidän avullaan kerrotaan ainakin siitä, millainen elämänsisältö salaliittoteorioista voi tulla. Esimerkiksi JFK:n tapaukseen perehtynyt lähti lopulta sukulaistensa kanssa Ameriikan matkalle JFK:n murhapaikalle. ”Kertomansa mukaan [informantti] halusi nähdä paikan fyysiset mittasuhteet ja miljöön ymmärtääkseen paremmin, miltä paikallaolijoista aikanaan oli saattanut tuntua” (63-64). Elviksen tapaukseen perehtyneestä puolestaan kerrotaan, kuinka hän alkoi vähitellen uskoa, ”todisteiden valossa”, ettei Elvis ehkä olkeaan kuollut (71-77).

Totuutta tapahtumista tutkija tuskin tavoittelee näiden miekkosten kautta, sillä pätevämpiäkin tietolähteitä on käytettävissä. Toistaiseksi tutkija siis pysyttelee aikeessaan olla ottamatta kantaa salaliittoteorioiden todenperäisyyteen, ja haluaa käsitellä niitä, noh, nykyajan folklorena.

Tähän asti on siis kerrottu tunnettuja salaliittoteorioita todellisista tapahtumista. Se, mikä näissä kuvauksissa hieman häiritsee, on näiden tarinoiden yksityiskohtainen selostaminen (osin jopa dekkareista tutulla tavalla: kerrotaan ajankohta ja sijainti, jopa sääolosuhteet). Tämä on häiritsevää syystä, ettei näitä selostuksia käytetä minkään perusteluna. Esimerkiksi Elvistä ja Dianaa käsittelevien selostusten päätteeksi ei ole minkäänlaista argumenttia. JFK:n tapauksen perästä löytyy lyhyt, mutta sitäkään ei ole sidottu sitä edeltävään selostukseen tavalla, joka vaatisi tuon selostuksen mukanaolon. Selostukset eivät myöskään pysy informanttien näkemyksissä; ne eivät ole kuvauksia heidän kerronnastaan. Herääkin vaikutelma siitä, tutkija haluaa vain kertoa ”hyvän tarinan” unohtamatta tapahtumien virallista versiota. Ja piste. Miksi ylipäätään halutaan kerrata tapahtumien viralliset selvitykset? On perusteltua, että kuvataan ne todelliset tapahtumat, joiden ympärille salaliittoteoriat ovat rakentuneet, mutta tapahtumia koskevien virallisten selvitysten mukanaolo ei ole yhtä perusteltua – ellei tarkoitus ole vertailla selvityksiä. Tuleeko virallisen version ja salaliittoteorioiden rinnakkaista esittämistä siis pitää jonkinlaisena kehotuksena vertailuun ja todenmukaisuuden tai johdonmukaisuuden omakohtaiseen arviointiin? (Miksi tutkija ei, siinä tapauksessa, esitä omaa näkemystään?) Vai haluaako tutkija osoittaa, kuinka kauas salaliittoteoriat ovat kulkeneet totuudesta ja todellisuudesta?

Niinpä tässä vaiheessa kirjaa alkaa muodostua epämääräisiä vaikutelmia siitä, että tutkija pyrkii, sittenkin, arvioimaan salaliittoteorioiden mahdollista todenperäisyyttä, vaikka on johdannossa kiistänyt tämän pyrkimyksen. ”Tarkoitus ei […] ole tutkia sitä, onko jokin tietty salaliittoteoria totta vai ei, tai pohtia miten vakuuttava se on verrattuna johonkin toiseen” (13). (Palaan tähän seikkaperäisemmin edempänä.)

Eräs syy sille, miksi tutkija on selostuksissaan yksityiskohtainen, on kenties se, että hän haluaa tarinoiden toistamisellaan osoittaa, kuinka vakuuttavia hyvät salaliittotarinat ovat. ”Edellä käsitellyissä salaliittoteorioissa pistää silmään erityisesti niiden vakuuttavuus” (89). (Olisi ollut kiinnostavaa kuulla, mikä tutkijan näkemyksen mukaan saa nämä salaliittoteoriat kuulostamaan erityisen vakuuttavilta. Yksityiskohdat? Asiallinen esitystapa? Todisteiden olemassaolo? Jokin muu mikä?)

Osio päättyy tarinamallinnuksen mahtipontisiin sanoihin: ”Sankari edustaa jotakin täydellisen hyvää, ja hyvän vastakohta on paha. Tämä vastapari on Raamattua myöten järjestänyt sitä, miten ihmiset ymmärtävät maailmaa. Tällaisessa kaksijakoisessa maailmannäkemyksessä on lopulta kyse hyvän ja pahan välisestä taistelusta.” (93)

(Pienen särön tähän teoriaan tuo Hitler, mutta hänen tarinaansa tutkija ei liikaa keskity. Hän kuitenkin havaitsee epäjohdonmukaisuuden: Hitlerin kohdalla ”sankarin syntymekanismi” on ”kierolla tavalla käänteinen” [91]. Tämän tiedon hän on sijoittanut sulkumerkkeihin.)

- - - - -

Kolmannen osion sankareista päästään neljännen osion roistoihin. Nyt mukaan otetaan myös vapaamuurarit, sionistien salaliitto ja NWO. On siis tullut aika tarkastella salaliittoteorioiden synkkää puolta, apokalyptiseksi nimettyä maailmankatsomusta.

Kappale alkaa lupaavasti. Tutkija saa – ”pienen salapoliisityön jälkeen” (98) – yhteyden suomalaiseen diletanttiin, joka voisi kertoa hänelle tarkemmin salaliittojen ihmeellisestä maailmasta. Tutkija on löytänyt miehen internetistä tämän ylläpitämän sivuston kautta. Hän antaa miehelle lähes koko kappaleen mittaisen puheenvuoron, eikä ryhdy arvioimaan tai arvostelemaan esitettyjä väitteitä (ellei sitten hyvin implisiittisesti, sana- ja aihevalinnoista pääteltävissä olevin tavoin). Sen sijaan tutkija käyttää tapaamisen aikana saatuja tietoja ponnahduslautana seuraavalle etapille: selviää, että ”[v]apaamuurarien ohella myös juutalaiset esiintyvät usein salaliittoteoriassa” (107). 

Tämän kappaleen varsinaiseksi sisällöksi muodostuu eronteon rakentaminen ”hyvän” ja ”huonon” salaliittoteoreetikon välillä, sekä ”harmittoman” salaliittoteoreetikon määrittely. Sellaiseksi kategorisoituu henkilö, jolla pysyy ”järki päässä”, mikä tarkoittaa kirjan kappaleessa samaa kuin maltillisuus ja skeptisyys (siis suhteessa salaliittoteorioihin). Tällainen ihminen ei loukkaa normia kiistämällä tai kumoamalla sitä, eikä siten menetä yhteisönsä hyväksyntää. Jokainen saa toki uskoa mitä haluaa, mutta status quon on säilyttävä koskemattomana. Tämä on kappaleen implisiittisistä sisällöistä keskeisin. Nähdäkseni.

Salaliittoteoreetikon luota tutkija jatkaa juutalaisuuden äärelle kappaleessa Sionistinen salaliitto.

Fokuksen äkillisen muuttumisen kannalta on kuvaavaa, että kappale alkaa sen kertaamisella, kuinka Magnettimeedia –niminen julkaisu on tuomittu käräjäoikeudessa kiihottamisesta kansanryhmää vastaan, ja muistuttaa, ettei se ole ”ainoa taho, joka välittää antisemitistisiä ajatuksia”. Myös ”[u]usnatsit ja muut äärikansallismieliset järjestöt puhuvat juutalaisten luomasta uhasta” (111). Sikäli, että ”antisemitismi” nähdään salaliittoteorioiden keskeisenä elementtinä, tässä tehdään se sama juttu kuin Kaaron artikkelissa: salaliittoteoriat liitetään vaaralliseen oikeistolaisuuteen. Tutkija myös muistelee, kuinka Ruotsidemokraattien johto on päättänyt erottaa puheenjohtajan ja varapuheenjohtajan syystä, että heillä oli yhteyksiä ”juutalaisvastaisiin salaliittoteoreetikoihin” (122).

Toisin sanoen annetaan ymmärtää, ettei salaliittoteoriointi, edes sen kannattaminen, ole välttämättä harmitonta tarinointia ja luovaa pohdiskelua, ei viatonta eikä vaaratonta.

Kahvin ääreen istahtaa juutalaisen kulttuurin dosentti, joka on perehtynyt Suomen juutalaisten kulttuurihistoriaan ”erityisesti jiddishinkielen näkökulmasta”. Sitä, millä tavalla tämä jiddishinkielinen näkökulma on tyypitelty tai poikkeava verrattuna muihin näkökulmiin, tutkija ei selvitä, mutta saa käyttämänsä asiantuntijan kuulostamaan erityiseltä ja pätevältä. Keskustelu kääntyy vakavaksi, ja kappale Sionistinen salaliitto tulee sisältämään lähes yksinomaan huokauksia siitä, kuinka väärin juutalaisia on pitkin perintein kohdeltu, ja kuinka heitä yhä käytetään salaliittoteorioiden syntipukkeina.

Tässä kappaleessa salaliittoteoriat ymmärretään - antisemitismin varoittavan esimerkin kautta - tapana lietsoa ryhmien välistä eroa ja toiseuden vierastamista, jotta oman, vielä epävarman identiteetin rakentaminen olisi helpompaa. (Palaan tähän kappaleeseen seuraavassa kirjoituksessa.)

Palatessaan työhuoneelleen tutkija oikaisee Senaatintorin poikki. Hänellä on mielessään muistikuva siitä, että kirkon julkisivuista löytyisi vapaamuurareiden symboliikkaa. Hänpä käy etsimässä sen. ”Kiertelen kirkkoa ja katselen seiniä ja kattoa kuin innokkain turisti – ja lopulta Unioninkadun puoleiselta sisäänkäynniltä löydän etsimäni. Oven yläpuolella on salaliittoteorioiden maailmasta hyvin tuttu symboli, kolmion keskellä oleva kaikennäkevä silmä. Tämä symbolin ajatellaan yleisesti ottaen kuvaavan salaliittoja ja maailmanherruuteen pyrkimistä, ja se yhdistetään erityisesti vapaamuurareihin.” (124-125)

And?

[Mitä tutkija ajattelee tai tietää symbolin edustavan: mitä pyramidi tai silmä hänen käsityksensä mukaan symboloi? Miksi juuri tämä symboli on valittu kuvaamaan ”maailmanherruuteen pyrkimistä”, ja miksi ihmeessä se on sijoitettu kirkon seinään? Miksi symboli ”yhdistetään erityisesti vapaamuurareihin”? Ehkä tutkija ei tiedä. Mutta miksi hän ei ole viitsinyt ottaa selvää? Saisiko tutkimuksessa edes mainita tuollaisia symboleja tuollaisessa asiayhteydessä ilman, että kertoo niistä tarkemmin? Vai ajatteleeko tutkija, että vierailu vapaamuurain luona riittää vastaukseksi symbolin probleemiin? Seuraavaksi tutkija nimittäin aikoisi pistäytyä ihan oikean vapaamuurarin luona. (124-125)]

”Olen hieman pettynyt,” tutkija toteaa päästessään seuraavan informanttinsa luokse. Vapaamuurari vaikuttaa tavalliselta suomalaiselta mieheltä, joka asustaa kerrostaloasunnossa, eikä edes sisustuksesta voi päätellä salaseurajäsenyyttä. Keskustelu tuleekin koskemaan niitä mielikuvia, joita vapaamuurareihin liitetään. Informantti on hieman pahoillaan salaseuransa ryvettyneestä imagosta, ja tekee parhaansa korjatakseen sitä. Tämä näyttää tapahtuvan tehokkaimmin paitsi poistamalla mystifiointi, oikomalla lehtien otsikoihin päässeitä uutisia.

[Vapaamuurari kertoo, että esimerkiksi juttu 1980-luvun ”metro-oikeudenkäynnistä” oli sensaatiohakuinen, ja sen kirjoittanut toimittaja tuomittiin sittemmin julkisesta herjauksesta. Hyvävelijärjestökin tarkoittaa lähinnä ”veljesapua”: veljet lupautuvat auttamaan toisiaan mahdollisuuksiensa rajoissa, mutta periaatteena on, ettei itselle tai läheisille saa tuottaa vahinkoa. Avunanto voi tarkoittaa sellaisia asioita kuin luottamuksellinen keskustelu ja henkinen tuki tai konsultaatioapu: juristi, arkkitehti tai lääkäri saattavat neuvoa ammattiasioissa palkkiota perimättä. Informantin tiedossa ei ole, että veljet antaisivat toisilleen ”merkittävää taloudellista apua”. Ne joilla on rahaa, antavat sitä hyväntekeväisyyteen, meteliä pitämättä. Joskus historiassa ja jossain muualla on ehkä ollut toisin, mutta nykyinen vapaamuurarius on ”eräänlaista moraalifilosofiaa tai elämäntaidon oppia”. Kisällijärjestelmässä satoja vuosia sitten vaalittu rakentamistaito - mistä salailu kuulemma on peräisin - on siirtynyt henkiseksi rakentamiseksi. ”Muurareiden suuri keksintö oli, että […] eettisiä asioita alettiin opettaa rituaalien avulla. Kirjoitettiin […] eräänlaisia näytelmiä, joihin loosiin tulija osallistuu.” Toimintaan on lisätty ”alkemiaa, […] okkultiikkaa, […] gnostilaisuutta, efesolaisuutta, kaikkea tällaista hämärää, hermetismiä ynnä muuta”, mikä on lähinnä ”kuorrutusta vapaamuurarikakulle”. Lisäksi ”käytämme kuvaannollisesti muun muassa Salomon temppeliä”. Nykyisin salaperäisyys liittyy kuulemma näiden rituaalien salassapitoon. Niin, jos suhtautuu rituaaleihin kulttuuriperintönä, joka voi opettaa jotain henkisesti arvokasta - eikä esimerkiksi magiana jolla voi manipuloida olosuhteita - ei varmaankaan koe kätkevänsä mitään erityistä, korkeintaan jotain hieman erikoista.

”Rituaalien salassapidolla halutaan ylläpitää yllättävyyttä”, tutkija tulkitsee ja tiivistää. Ja kuten informanttikin sen loppukaneetikseen lausuu: ”Ethän sinäkään aloita dekkaria katsomalla viimeiseltä sivulta, onko murhaaja hovimestari vai puutarhuri”. (125-135)

(Niin. Jos muistan oikein, useammatkin tahot toteavat vapaamuurareiden olevan hyviä ja ahkeria ihmisiä, jotka tekevät parhaansa auttaakseen yhteiskuntaa. Mutta Adampants käyttää myös määritelmää ”low-end freemasons” (who ”think they’re getting the gift of knowledge”. Luennosta Healing beigns now.)

Niin että entä jos “low-end freemason” on eri asia kuin Suurmestari tai joku häntäkin ylempi? Tavallaan tutkija on ilmaissut tämän mahdollisuuden varovasti jo edellä, sillä hän on jättänyt neljännen osion ensimmäisen informantin lausuttavaksi seuraavaa: ”Vapaamuurareissa alemmat asteet eivät tiedä, mitä ylemmät touhuavat. Mitä ylemmäksi mennään hierarkiassa, sitä enemmän saa tietää” (100). Toisaalta tämän voi tulkita myös pelkkänä kuvauksena vallitsevista ennakkoluuloista, joiden paikkansapitävyyttä tutkija on lähtenyt selvittämään (vaikkei hänen pitänytkään ”tutkia sitä, onko jokin tietty salaliittoteoria totta vai ei, tai pohtia miten vakuuttava se on verrattuna jonkin toiseen” [13]).

Kenties tutkija on ajatellut, että mikäli rivijäsen on tuiki tavallinen, miksi muutkaan jäsenet olisivat sen kummoisempia? Induktiivista päättelyä!) 

Mitä tulee salassapitoon, siinä saattaa olla kyse ennemmin havaintotodellisuuden tulkitsemiseen - tai tulkitsemiskyvyttömyyteen - liittyvästä asiasta kuin konkreettisesta, fyysisestä kätkemisestä. Väitettä perustelkoon klassinen toteamus Hidden in the open (tästähän tutkijan tarkastelemassa kirkonseinässäkin oli kyse, puhumattakaan kirjan kappaleesta Näkyville kätketty, jossa tutkija informantin avustuksella perehtyy esimerkiksi pentagrammin muodostumiseen kaupungin asemakaavassa), sekä eräs havaintoesimerkki vertailumahdollisuuksineen (YouTubesta löytyy kaikenlaista):
Freemason Illuminati Performance (HIDDEN CAMERA) Erotic Dancer Inside a Masonic Lodge
versus
Hollywood Masonic Initiations The Chair Dance

Nähtävästi myös tavallista kansaa “opetetaan rituaalien avulla” - mutta vähemmän tiedostetusti toki, alitajuisesti.]

- - - - -

Seuraavaksi onkin luontevaa edetä yhä laajemmille kierroksille synkkien salaliittoteorioiden keskuudessa. Uusi maailmanjärjestys on tulossa, otsikko kertoo. Se ei kuulosta kovin vaaralliselta, ainakaan silloin kun siteerataan presidentti Obamaa: ”[O]sa ihmisten huolista ympäri maailmaa johtuu siitä, että vanha maailmanjärjestys ei enää pysy kasassa, emmekä ole varmoja siitä, minkälaisen uuden, uudenlaisiin periaatteisiin perustuvan järjestyksen haluamme luoda” (137).

Kappaleessa kuullaan valtio-opin asiantuntijan näkemyksiä NWO:sta, Uudesta maailmanjärjestyksestä. Hän vahvistaa, että tutkija on saapunut salaliittoteorioiden sateenvarjon alle (138). Keskeisimpänä pelkona siellä pidetään suvereniteetin katoamista, kansallisen ja yksityisen. Epäilykset NWO:sta ovat kuulemma voimakkaampia Yhdysvalloissa, ”ja siksi monet [epäilyksistä] liittyvät rapakon takaisiin asioihin” (139). Toisin sanoen useat NWO:ta koskevista salaliittoteorioista liittyvät Yhdysvaltoihin syystä, että siellä sellaista hanketta epäillään eniten. Näin valtio-opin professori on päätellyt. Hänen päättelynsä antaa ymmärtää, että salaliittoteoriointi johtuu enemmän ihmisten epäluuloisuudesta kuin siitä, että heillä olisi mitään todellisia aihesyitä epäilyihinsä. Tämän kehitelmän mukaan NWO -teoriat ilmeisesti keskittyisivät esimerkiksi Suomeen, jos Suomessa vain epäiltäisiin NWO:n mahdollisuutta eniten. Se taho tarinoita taikoo, jolla suurin tarve niihin on - ja tarpeen on oltava arkijärjellä ymmärrettävissä, sillä NWO ei itsessään sitä ole. Tämä - siis se ettei NWO:ta voi pitää kovin realistisena pelkona - tulee esiin tutkijan tiivistyksestä (kts alla).

Tutkijan tiivistämä käsitys NWO:sta ei ole kovin edustava tai hienostunut näkemys asiasta, siis vallitsevien salaliittoteorioiden kannalta:
”Järjestystä tässä uudessa yhteiskunnassa pitäisivät salaliittoteorioiden mukaan sotilaalliset ja puolisotilaalliset joukot. […] Taivaalla pörräisi mustia helikoptereita, jotka kuljettaisivat maailmanhallinnon johtohahmoja ja pelottelisivat sen vastustajia. Kaikki yksityisomistuksessa olevat aseet takavarikoitaisiin, isänmaanystävät ja muut todelliset patriootit vietäisiin keskitysleireille. Ihmisiin asennettaisiin mikrosiru. Heitä valvottaisiin ja heidän mieltään ohjattaisiin teknologisin vempaimin. Kristinusko korvattaisiin uudella New Age –uskonnolla. Ja koko komeutta hallinnoisivat tietysti keskenään liittoutuneet salaseurat.” (139)

(Erityisesti ajatus mikrosiruista ja teknologisista vempaimista mielenhallinnan edellytyksinä – edes teknisen mielenhallinnan – pistää hymyilemään. Miltähän tutkijan tiivistys olisi kuulostanut, jos hän olisi perehtynyt käsitteeseen black tech tai lukaissut esimerkiksi Robert Duncania? Varmasti kiinnostavammalta.)

[Jos olettaa NWO:n noin ilmeiseksi - ja miksi fysikaaliseen ja hyvin konkreettiseen keskittynyt ei niin tekisi - ei pidä sen suunnittelijoita kovin fiksuina. Jos odottaa Uudesta maailmanhallinnosta kovin konkreettisia ja ilmiselviä merkkejä - ja ilmiselvän absurdeja sellaisia -, ei ole ihme, ettei näe suunnitelmasta merkin haituvaakaan. (Tämä ilmeisesti osoittaa, ainakin salaliittoteorian katsomuksen mukaan, että kontrolli-isännät ovat tehneet työnsä hyvin.) NWO:ssa ei, edistyneempien teorioiden mukaan, ole kyse siitä, että väkeä pakotettaisiin väkisin ja vastustelevat ihmiset vietäisiin kirkuvina ja potkivina leireille. Kontrolli-isännät hallitsevat manipuloinnin pikkuisen paremmin. Tähtäimessä on makrotasolla se sama jutska kuin MK-ultra ohjelmissa mikrotasolla: saada kohde itsensä tekemään se, minkä isännät olisivat tälle tehneet (to do their master’s bidding) – ja myös haluamaan ja kannattamaan tätä. ”Suvereniteetin riisto” on ymmärrettävä hienostuneena prosessina, sellaisena, jossa kohde ei huomaa mitä hänelle todella tapahtuu, ja kun lopulta huomaa, haluaa sitä mitä hänelle tapahtuu – tai ei ainakaan vastustele. Tätä on onnistunut kontrolli, mikro- ja makrotasoilla. (Ja tämä on eräs syy transhumanistiseen agendaan.)

Tarkoitan sanoa: tutkijalta puuttuu aiheen vaatima perspektiivi, jo salaliittoteorioiden edellyttämä. Ehkä tämä epäkohta johtuu siitä, ettei hän usko salaliittoihin. Lisäksi hän näyttää jopa välttelevän paitsi kovin laajoja näkemyksiä, myös yhteyksien luomista asioiden välille. (Kuinka voi tehdä tutkimusta ilman näitä?) Kuitenkin arvostelukykyinen näkemys edellyttää, missä tahansa asiassa, että osaa nähdä yhteyksiä eri asioiden välillä ja ymmärtää niitä, mikä puolestaan edellyttää yleensä laajan näkökulman hallintaa. (Ei olekaan ihme, että nykymaailmassa tieto on yhä pirstaloidumpaa ja irrallisempaa. Näen tässä yhteyden asioiden välillä…) Mutta kuinka ollakaan, juuri tämä tällainen on leimattu ”salaliittoteorioinniksi”, pahimmillaan paranoidiseksi.

Kun tutkija siis edellä kertoi olevansa ”pettynyt” saavuttuaan vapaamuurarin asunnolle, hän tuntui sanovan: ’minä en näe merkityksiä siellä missä niitä ei selkeästi ole – ja se todistaa tervejärkisyyteni’.

Todennäköisesti tutkija ei siis ota NWO -tiivistyksellään - satiirin puolelle liukuvasta - kantaa mahdollisten salaliittoilijoiden typeryyteen, vaan salaliittoteoreetikon epäuskottavaan tulevaisuudennäkymään.]

Alaotsikossa Vieläkin salaisemmat taustavaikuttajat tutkija ilmaisee salaliittoteorioiden liukuneen hänen käsitemaailmassaan jo selkeästi fiktion puolelle viitatessaan Dan Brownin kuuluisaan romaaniin Enkelit ja demonit. [Romaanin nimi mukailee tutkijan teesiä hyvän ja pahan vastakkain asettelusta osana ikiaikaista tarinaa, ja on siten implisiittisesti tukemassa tutkijan tarinamallinnusta.] Villeimmät salaliittoteoriat, joita tutkija kirjassaan sivuaa, jätetäänkin salaliittoteoriasivustojen vastuulle. Kappaleen hännillä mainitaan myös Alex Jones ja David Icke.

Kappaleen keskivaiheilla, kuin pilkahduksena realismia ja muistutuksena siitä, kerrotaan melko arkisesti järjestön perustamisesta - Illuminati -nimisestä vuonna 1776 - ja kuvataan, että järjestöstä muutamia vuosia sen perustamisen jälkeen kirjoitettu varoitusopus aloitti salaliittoteorioinnit.

Toisin sanoen tutkija ilmeisesti kokee päässeensä tässä ”kaiken pahan alkujuurille” ja selvittäneensä salaliittoteorioiden aloituspisteen ja motiivit. Syyt salaliittoteorioinnille nähdään ennen kaikkea salailussa. Niinpä esimerkiksi Bilderberg –ryhmän esiintyminen erilaisissa salaliittoepäilyissä ei yllätä tutkijaa syystä, että ”[r]yhmä ei liputa aktiivisesti avoimuudella” (144). 

Kokonaisuus kuitataan kertaamalla tarinamallinnus: kyse on ikiaikaisesta hyvän ja pahan välisestä taistelusta, josta ihmiset haluavat kertoa tarinoitaan. Kun uskonnot ovat väistyneet, salaliittoteoriat ovat tulleet tilalle. (Tässä yhteydessä viitataan Jean Francois Lyotardin klassiseen teokseen Tieto postmodernissa yhteiskunnassa, jossa siis argumentoidaan suurten kertomusten kuolemasta.)

Pienen intellektuellin varauksen tutkija kuitenkin jättää: ”Maailmaa ja kulttuuria voi tietysti yrittää ymmärtää vaikka minkälaisten teorioiden kautta. Jotkin tieteellisistä tulkinnoista voivat vaikuttaa aivan yhtä kaukaa haetuilta kuin villeimmät salaliittoteoriatkin. Sekä salaliittoteoreetikkoja että salaliittokriitikoita kiinnostaa kuitenkin totuus. Mutta totuudesta ollaan usein montaa mieltä.” (148)

Tutkijan mukaan kyse siis näyttää olevan, pohjimmiltaan, ihmisen tarpeessa tulkita ympäristöään, eikä kenelläkään välttämättä ole viime käden oikeutta totuuteen. Kuinka diplomaattista – tai postmodernia!

- - -

Viimeisessä osiossa, viidennessä, tutkija palaa jälleen omaan kokemuspiiriinsä. Hän kertoo kirjoittaneensa Helsingin Sanomiin ja hämmästyneensä saamaansa lukijapalautetta. ”[Vastaanotossa] kysytään esimerkiksi, oliko kirjoittamani artikkeli tilaustyö, jolla ’ammennetaan rahaa pönkittämään erilaisten tieteellisten menetelmien avulla korruptiolla ostettua valtaa’” (151).

Tässä yhteydessä tutkija avautuu siitä, kuinka vaikeaa salaliittoteoreetikon kanssa on tehdä yhteistyötä. ”Vaikka Suomessa ei ole pulaa salaliittoteoreetikoista, ongelmaksi osoittautuu, että he eivät halua puhua ajatuksistaan. Kun yritän saada heihin yhteyden, vastausta ei kuulu tai sitten se on lyhyt ja tyly: ’Näistä asioista keskustelu argumenttitaidottomien kanssa on yhtä hyödyllistä kuin kiville puhuisi.’ Yhdessä hieman pidemmässä vastauksessa minua verrattiin lauman mukana ulvovaan suteen ja kehotettiin tutkimaan itse salaliittoja salaliittoteorioiden sijaan.” (152) Tutkija toki tietää mistä tässä keskusteluhaluttomuudessa on kyse: ”Kukapa haluaisi vapaaehtoisesti saada hullun tai hörhön leimaa otsaansa?” (153).

Toisin sanoen tutkija haluaa tuoda esille kohtaamansa ennakkoluulon (jota kuitenkin kertoo ymmärtävänsä). Hän tekee tämän esilletuomisen kertomalla itseensä kohdistuneesta arvostelusta, jota pitää ilmeisen arvostelukyvyttömänä (päätelleen siitä, ettei itse pidä itseään ”argumentointitaidottomana” saati ”lauman mukana ulvovana sutena”). Nämä tällaiset ”ilmiannot” ovat mielestäni kannanotto siitä, kuinka tutkija salaliittoteoreetikoihin suhtautuu, ja millaista suhtautumista heihin hän osaltaan tukee. (’Tollasia ne on…’) En tiedä, kuinka tutkija on kohdehenkilöitään lähestynyt, mutta äkkiseltään kuulostaa hieman omituiselta, ettei aiheelleen omistautunut salaliittoteoreetikko – moderni maailmanparantaja – haluaisi keskustella aiheestaan nimenomaan vakavasti ja saada ääntään kuuluviin ihan oikean tutkimustyön merkeissä. Mitä tulee Helsingin Sanomiin, tutkija myöntää, että ”juttu oli tyyliltään jossain määrin ivallinen” (151). Sitä saa miten tilaa?

Esimerkiksi Riikka Söyring on kuitenkin suostunut keskusteluun tutkijan kanssa, ja tutkija antaakin hänelle kokonaisen kappaleen verran kirjassaan tilaa. Söyringin väittämiä ei juuri kommentoida, mutta kappaleelle on annettu otsikko ”Ei tolkun hiventäkään” (153). Söyringin pitkä – ja hyvin argumentoitu – puheenvuoro hieman kompensoi muutoin kovin toispuoleiseksi jäävää näkökulmaa (sillä Kaaron artikkelin tapaan asiantuntijalausunnot on varattu salaliittoteoriakriitikoille).

Lopuksi vielä sivutaan ”todellisia salaliittoja” - mikä antaa implisiittisesti ymmärtää, että kirjassa aikaisemmin kuvatut eivät sellaisia ole - ja pohditaan virallisen totuuden vastustamiseen liittyviä huonoja puolia (joita ovat ne perinteiset: ihmiset eivät äänestä tai ota rokotusta tai välitä hiilijalanjäljestään, ja ylipäätään laukovat kritiikkiä joka ei ole ”arvokasta”). ”Oikeista salaliitoista” mainitaan hehkulamput, Mainilan laukaukset ja Tonkininlahden välikohtaus, ja viitataan myös Julian Assangeen ja Edward Snowdeniin. (Nämä esimerkit oikeista salaliitoista antavat ymmärtää mm. sen, että politiikassa ja markkinataloudessa ne ovat tutkijan mielestä uskottavimpia.)

- - -

Loppukaneettina kerätään eri tutkijoiden näkemyksiä siitä, mikä saa ihmiset kehittämään tai kannattamaan salaliittoteorioita.

Kuulemme ahdistusteorian [l. ihminen siirtää oman henkisen pahoinvointinsa ja siihen perustuvan synkän maailmankatsomuksensa kannattamiinsa salaliittoteorioihin], vainoharhaisuusteorian [l. ihminen näkee syy-yhteyksiä siellä missä niitä ei ole], hysteriateorian [l. salaliittoteoriat ovat ”ahdistuksen ja stressin kulttuurisia ilmentymiä”; salaliittoteorioiden avulla käsitellään patoutuneita tunteita, etenkin paniikkia ja pelkoa], elämänhallintateorian [l. ihmiset ratkaisevat salaliittoteorioinnilla elämän suuria probleemeja ja tavoittavat näin tunteen elämänhallinnasta], mysteeriteorian [liittyy edeltävään; tuo jännitystä elämään ja kokemuksen ongelmien ratkomisesta, jolloin myös itsetunto vahvistuu], vastakulttuuriteorian [l. tarve haastaa virallinen totuus] ja turhautumisteorian [l. tarve etsiä syyllisiä koettuihin suuriin epäkohtiin ja elämän synnkkyyteen]. Jo aikaisemmin olemme kuulleet denialismiteorian [l. tarve torjua liian tukalaa todellisuutta ja vaikeus käsitellä sitä] (174) ja itsetunnonkohotusteorian [joka perustuu muiden mustamaalaamiseen, jonka tarkoitus on vahvistaa omaa identiteettiä] (113). Puolustusmekanismiteoria on yhdistelmä edellisistä sikäli, että niistä jokainen ymmärretään ”puolustautumiseksi todellisuutta vastaan” tai haluun tulkita sitä toisin. Motiivina nähdään erityisesti ahdistuksen käsittely (197).

Jo aikaisemmin on esitetty myös tutkijan itsensä hanakasti kannattama tarinateoria [johon viittaan käsitteellä ”tarinamallinnus”: ihmiset kaipaavat Suurta Kertomusta ja kaksijakoista maailmankatsomusta, jossa hyvä ja paha taistelevat]. Kaikki edeltävät teoriat voidaan jäsennellä tarinateorian alakategorioiksi sikäli, että salaliittoteoria ymmärretään tarinana (kuten tutkija tekee. Palaan tähän.) Ja ilmeisin teoria, niin ikään jo aikaisemmin kirjassa esietty, lienee salausteoria: ihmiset kehittelevät teorioita asioista, jotka ovat salattuja.

Salaliittoteoriointi itsessään tarkoittaa pyrkimystä yhdistellä toisiinsa liittymättömiä – tai korkeintaan kyseenalaisesti liittyviä – asioita, jolloin yhdistely nähdään epätarkoituksenmukaisena ja henkilökohtaisten syiden motivoimana. (Näin päättelen kirjan sisällöstä.)

”Salaliittoteorioiden suosiolle ei kuitenkaan löydy yhtä selkeää syytä”, ja niiden ”suosion takaa [löytyy] paljon erilaisia mekanismeja” (197). [Jos jaksaisin, laskisin kuinka monta kertaa tutkija käyttää kirjassaan sanaa ”mekanismi”. Monta kertaa. Hän pitää sanasta ”mekanismi”. Sehän on vähän kuin ”systeemi”, ja yhtä tarkkakin.] Viimeinen alakappale on otsikoitu sovinnollisesti: Vastakulttuuria (jonka tarpeellisuus on kirjassa aikaisemmin myönnetty).

Ja vot, salaliittoteoriamietintö on tutkijalla paketissa.

Onko tutkija tyytyväinen teokseensa? Onko lukeva yleisö tyytyväinen?

Miltä kokonaisuus näyttää ja mistä se kertoo? Katsotaanpas!

(Kyllä, kuorin kerros kerrokselta.)

* * *                                                                                        

Tutkija siis lähtee liikkeelle omakohtaisuudesta ja kertoo, kuinka itse kiinnostui salaliittoteorioista. Hän asemoi kiinnostuksensa syntysijat urbaanilegendoihin ja uskomuksiin, jotka saivat hänet tiuskaisemaan: ”Mitä helvettiä!”(19-21).

Tutkijan kiinnostuksessa ei siis ole kyse ”vallitsevan todellisuuskonsensuksen epäilemisestä” ja sen myötä ”havahtumisesta valhetodellisuuteen”. Sen sijaan hän ihmettelee, kuinka typerästi ihmiset voivatkaan ajatella: ”Toivoin, että minulla olisi ollut mukanani iso sangollinen jääkylmää vettä, jonka olisin voinut heittää hänen päälleen ja huutaa: ’Herää, lopeta, sano että vitsailet!’ […] Mitä hän mahtaa kertoa niille nuorille tytöille […]? mietin kiukusta pihisten, vaikka tiesin, että minun olisi tutkijana pitänyt suhtautua kuulemaani objektiivisesti” (19-20).

Niinpä tutkija lähtee selvittämään sitä, mikä saa - otan muotoilussani nyt hieman taiteellisia vapauksia - ihmisen ajattelemaan typerästi ja uskomaan mielettömyyksiä, vaikka asiallista ja tutkittuakin tietoa olisi tarjolla (13, 173-187).

[Vielä myöhemminkin tämä ajatus typeryydestä seuraa mukana, ja vaikuttaa asenteeseen salaliittoteorioita kohtaan: ”Oman totuuden luominen – esimerkiksi salaliittoteorioiden kautta – ei kuitenkaan aina ole harmitonta. Etelä-Afrikassa tapasin ihmisiä, jotka kieltäytyivät käyttämästä kondomia tai käymässä hiv-testeissä tartunnan pelossa. He pelkäsivät länsimaisen salaliiton pyrkivän tappamaan afrikkalaisia. Vastaavia ajatuksia ja ilmiöitä löytyy lähempääkin. Salaliittoteoriat ja erilaiset vaihtoehtonäkemykset voivat vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen ja valintoihin hyvinkin kouriintuntuvasti. Joskus tämä voi olla hyvä asia, joskus taas hyvinkin haitallinen – ainakin jos uskoo pahamaineiseen viralliseen totuuteen.” (172)]

On siis tärkeää selvittää, mistä typeryys kumpuaa. Joten mars kaninkoloon.

Kun tutkijassa lopulta itsessäänkin syntyy tutkimusretkensä aikana vahva viehättymisen kokemus ja tunne juttujen uskottavuudesta, hän – näin on pääteltävä vaikka sitä ei erikseen eksplikoida – kokee saavuttaneensa tutkimuksensa erään tavoitteen: ’Tästä on kyse! Nyt minä ymmärrän kokemusta!

[Kyse on siten, osittain, eläytymään pyrkivästä tutkimusmetodista: asian ymmärrettäväksi tekemisestä eläytymisen kautta. Kategorisesti teos on kvalitatiivinen (so. laadullinen) tutkimus, jonka näkökulma on melko subjektiivinen - subjektiivisempi kuin teoksessa päällisin puolin annetaan ymmärtää; kirjaa lukiessaan alkaa vähitellen muodostaa päätelmän siitä, että tutkija on tutkimusintressinsä kanssa henkilökohtaisempi kuin myöntää: häntä näyttää kiinnostavan erityisesti sen selvittäminen, miksi salaliittoteoriat ovat hänestä itsestään niin kiehtovia. Tästäkin syystä hänen matkansa salaliittoteorioiden maailmaan on juurikin hänen oma matkansa. Samasta syystä tutkija olisi voinut huomattavasti rohkeammin esittää omia kantojaan, kokemuksiaan ja näkemyksiään, ja ennen kaikkea: argumentoida!]

Erään asian tutkija siis jakaa salaliittoteorioihin uskovien kanssa: tunneperäisen viehättymisen kerrotusta. ”Kiinnostavaa on mielestäni se, […] miksi [salaliittoteoriat] ovat niin suunnattoman kiehtovia” (13).”Yllättävän usein […]näkemys tuntuu minusta vakuuttavalta. Mistä se johtuu? Yllätyn joka kerta siitä, miten vakuutun juuri kuulemastani vaihtoehtoisesta näkemyksestä.” (189)

Tämä viehättymisen kokemus ei kuitenkaan tuota tutkijalle sen kummempaa ahaa -elämystä: hän ei edelleenkään tiedä, mistä hänen tunteensa johtuu, eikä ole varma, millä kokemusta pitäisi selittää (189). Kirjan alussa hän kuvailee: ”Tässä kirjassa pohdin syitä siihen, miksi salaliittoteoriat viehättävät ihmisiä […]” (13). Kirjan lopussa hän ihmettelee ”[Y]llättävän usein […] näkemys tuntuu minusta vakuuttavalta. Mistä se johtuu?” (189).

Kaikki, mitä alun ja lopun välissä todella on tapahtunut, on sen myöntäminen, että salaliittoteoriat tosiaan tuntuvat uskottavilta.

Mitä tästä ”tutkimustuloksesta” pitäisi päätellä? Sitäkö, että tunne salaliittoteorioiden todenperäisyydestä ei ole merkki mielenterveyden häiriöstä, sillä kuka tahansa voi - näköjään - tulla niiden suggeroimaksi?

Kirjan edetessä tutkija ottaa tähän vakuuttavuuden tunteeseen niin paljon etäisyyttä, että alkaa lopulta pitää sitä merkkinä sepitteellisyydestä. ”Oikea” todellisuus sen sijaan on ristiriitaista ja jotakin sellaista, mitä ei tarvitse niin kovasti selitellä ja todistella (190).

[Tukijan päätelmää vaivaa kuitenkin ajatusvirhe: kun on kyse tiedosta, joka jo valmiiksi nauttii vallitsevan todellisuuskonsensuksen hyväksyntää, todisteluntarve on olematonta. Toisin on sen tiedon kanssa, joka haastaa vallitsevan todellisuuskonsensuksen. Näin ollen tarve selittää ja todistaa ei vielä itsessään kerro siitä, että väitteen todenperäisyys olisi kyseenalainen – muuhun kuin vallitsevaan todellisuuskonsensukseen nähden. Se puolestaan on historian saatossa osoitettu moneen kertaan virheelliseksi; väitteiden todenperäisyyteen ei voi luottaa vain siksi, että ne ovat osa vallitsevaa todellisuuskonsensusta.

Tutkija myös puhuu vakuuttelun tarpeesta ”epätoivoisena yrityksenä vakuuttaa muut omasta kannastaan”. No mutta, tämähän on luonnollista muutamistakin syistä. Ensinnäkin ihmisellä on luontainen tarve saada jakaa oma todellisuuskokemuksensa lajitovereidensa kanssa, sillä tämä on edellytys kyvylle kokea yhteisöllisyyttä ja ymmärretyksi tulemista. Toisekseen, kun joku näkee sellaista, mitä muut eivät vielä näe, ja pitää näkemäänsä merkittävänä, tietysti hän haluaa jakaa tietonsa muiden kanssa, varsinkin, jos katsoo tietämättömyyden vahingoittavan tietämättömiä ja välittää näistä tietämättömistä. Kolmanneksi, on pelkästään luonnollista, että vallitsevan todellisuuskonsensuksen vastaisia väittämiä torjutaan, minkä vuoksi selvittämisen ja todistelun taakka on suuri. Näin ollen todisteluntarve kertoo ennemmin siitä ristiriidasta, joka yleisesti hyväksyttyjen ja vielä hyväksymättömien väitteiden välillä on – ei niinkään ”epätoivosta” (vaikka se voikin olla seuraus mainitusta ristiriidasta ja siitä juontuvasta todistelun tarpeesta, samoin kuin turhautuminen).]

* * *

Tutkija on ilmeisen hämmentynyt tutkimusaiheensa parissa. Tutkimuskysymykset ovat tarkentumattomia ja metodit sekavahkoja. Salaliittoteorioiden kerrotaan kiinnostavan, mutta se on vielä melko epämääräinen lähtökohta. Niinpä myös aineiston jäsentely ja käsittely jäävät epämääräisiksi. Väitteet ovat ristiriitaisia ja tulkinnat vaihtelevia. Kokonaisuus on jokseenkin kyhätyn ja hieman pinnallisen oloinen, ja se on pakotettu mukailemaan tutkijan ennakkokäsitystä salaliittoteoriasta tarinana. (Kutsun tätä ”tarinamallinnukseksi”. Se näkyy paitsi kirjan rakenteessa myös tavoissa tulkita mukaan otettuja salaliittoteorioita.)

Tutkija on kuitenkin yrittänyt ihan tosissaan: ”Tätä kirjaa kirjoittaessani olen lukenut valtavan määrän salaliittoaiheista kirjallisuutta, katsonut satoja tunteja elokuvia ja videoita sekä haastatellut ihmisiä, joiden elämä jollain tavalla kietoutuu salaliittoteorioihin.” (189) (Olisi ollut mukavaa ja hyödyllistä saada tästä aineistosta jonkinlainen typologia tai edes kokoanisarvio.) ”Illuminatin, Bilderbergin, Rockefellereiden, juutalaisten, vapaamuurarien ja muiden salaseurojen kaikkien eri verkostojen ja linkitysten ymmärtäminen vaatisi korkeamman asteen polynomifunktioiden hallitsemista” (147).

[Niin. Kuten Robert Duncan sen sanoo: ”Practical advice is to show people documents but don’t flood them with information.  [...][T]he average person does not have the desire to learn physics, understand the diabolical underside[...] nor the time in their busy lives to do it. [...] Most people strive for mediocrity and have the need  to be hearded thereby flocking to the common sports team, political party, or popular belief such as fads.” (Duncan 2015, 21)]

Näin ollen tutkija voi tehdä aineistostaan vain sen päätelmän, että ”hyvin kerrottu”. Samalla tämä on ainoa päätelmä, jonka hän suostuu tekemään siitä perusteesta, miksi salaliittoteoriat vetoavat ihmisiin.

Siten tutkimustulos selviää jo kirjan takakannesta: ”Vain yksi asia on varma: kaikkein eniten meihin vetoaa hyvä tarina.”  

[Mikäli ”hyvä tarina” on siis lopullinen tutkimusvastaus, olisin odottanut hieman seikkaperäisempää ”hyvän tarinan” määritelmää, esimerkiksi hyvän tarinan kvaliteettien eksplisiittistä erittelyä. Nyt niitä joutuu itse päättelemään eri asiayhteyksistä. 

”Hyvän” määritelmä jo itsessään on tunnetusti suuri filosofinen probleemi, eikä tutkija kelpuutakaan ”hyväksi salaliittotarinaksi” sellaista tarinaa, jossa on mukana eettisesti arveluttavia piirteitä, joita hän pitää vahingollisina, kuten ”antisemtisimiä” ja haitallista denialismia – olkoot salaliittotarina kuinka hyvin tahansa kerrottu. Toisekseen, tarinan perimmäinen luonne puolestaan on konstruktivistinen ongelma: missä kulkee ”tarinan” ja ”toden” välinen raja? Kuinka tutkija sen itse määrittelee? Ei ehkä mitenkään.(”[H]arjaantuneenkin medialukijan on lähes mahdotonta erottaa kovaa totuutta täydestä humpuukista, saati sitten vain vähän viritetystä totuudesta.” [41] ”Totuuden arvioiminen voi olla hyvinkin vaikeaa” [187].) – Ellei sitten fiilispohjalta. (”[T]otuus tuntuu sitä uskottavammalta, mitä rationaalisemmalta se kuulostaa [172].)]

Näin ollen tutkijan todellinen - mutta eksplikoimatta jäänyt - tutkimuskysymys kuuluukin, kuten todettua: Millainen on kiehtova salaliittotarina?

* * *

Metodeista eksplikoidaan ainoastaan retoriikan analyysi, ja sekin tehdään vasta kirjan lopussa lyhyenä mainintana: ”Salaliittoteorioiden ideologiaa voi ymmärtää niiden retoriikan kautta” (191). Jääkin hieman epäselväksi, onko maininta pelkkä havainto aineiston myöhempää jatkokäsittelyä ajatellen, vai kommentti tavasta, jolla aineistoa on kirjassa tulkittu. Kirjassa aineistolle suoritettu ”tarinamallinnus” kuitenkin tukee jälkimmäistä käsitystä.

Jos kyse on siis ollut jonkinlaisesta ideologia-analyysistä, tämän olisi voinut kertoa jo tutkimuksen alussa ja selkeästi, sikäli, että tutkija on sen avulla määritellyt (itselleen) tapansa käsitellä aineistoaan ja pyrkimystään tehdä siitä johtopäätelmiä. Tästä tutkimusmenetelmästä ei ole pidetty johdonmukaisesti eikä vakuuttavasti kiinni, mikä siis näkyy aineiston sekavassa jäsentelyssä ja vielä sekavammassa käsittelyssä. Valitettavasti. Ideologia-analyysi olisi tarjonnut antoisan ja selkeän näkökulman salaliittoteorioiden tarkasteluun.

Mutta hyvä on: pidetään ”retoriikkanäkökulma” mielessä ja palataan alkuun.

Tämä ajatus, hmm, retorisen aspektin painottamisesta tekee ymmärrettäväksi sen, miksi tutkimus lähtee liikkeelle käsitteestä: conspiracy; con ja spirare. Niitä selvennetään ”Oxford English Dictinaryn” avulla. Aika pätevää – varsinkin kun mukaan otetaan vielä Kielitoimiston sanakirja. Niiden avulla kerrotaan, että salaliitto tarkoittaa laitonta, suunnitelmallista ja muilta salassa tehtävää toimintaa, ja tutkija myös päättelee, että tällainen salahanke eroaa kuitenkin ”perusjuonittelusta”. (9-10) Kaikki juonittelu ei siis ole salaliittoilua, eikä kaikki kritiikki salaliittoteoriointia: ”[M]ikä erottaa terveen kritiikin vahvistamattomiin väitteisiin perustuvasta epäilystä tai täysin holtittomasta huuhaasta?”(8) Toisin sanoen: ’mikä erottaa todenmukaisen epätodenmukaisesta.’ Siinäpä kysymys – tosin hieman hämmentävä sen jälkeen, kun tutkija vielä saman kappaleen aikana toteaa, ettei hänen tarkoituksensa ole tutkia salaliittoteorioiden todenperäisyyttä (13). (Mitä merkitystä silloin on arvioida salaliittoteoriana esitetyn kritiikin pätevyyttä, tai ylipäätään puhua kritiikistä? Tarinoitahan tässä ollaan tutkimassa.)

Mutta hyvä on: vaihdetaan aivan toiseen tutkimuskysymykseen.

Tutkijan muotoilema kysymys on tärkeä ja kiinnostava siksi, että se herättää pohtimaan sosiaalisia normeja: jonkin määrittyminen ”salaliittoteoriaksi” ilmaisee kritisointiin liittyvän normatiivisuuden. Millainen pohdinta tai aktiviteetti ylittää rajan, jonka toisella puolella asuvat salaliittoteoreetikot (”ne”), ja millaisesta aatemaailmasta ja kulttuuri-ilmapiiristä tällä perusteella suoritettava jako ”meihin” ja ”niihin” viestii? Toisin sanoen, milloin kritiikki määritellään salaliittoteoriaksi?

Tutkija ei voi olla tietämätön siitä, että käsite - salaliittoteoria - on väline leimaamiseen. Toisin sanoen se stigmatisoi. Kuten tutkija itsekin toteaa: ”Kukapa haluaisi vapaaehtoisesti saada hullun tai hörhön leimaa otsaansa?” (153). Sellaisen voi siis saada, jos käsittelee ”salaliittoteorioita”. (Hän myös ymmärtää, että tämä leima on syvästi persoonaa luokitteleva ja julkista imagoa määrittelevä, sillä hänen kuvauksessaan tuo vertauskuvallinen leima painautuu otsaan.)

Robert Duncan vahvistaa: ”’Crazy’ is just a discrediting word as well as the words ‘Conspiracy Theorist’. This was intentional to hide these secret activities from 98% of the public. [...] Unfortunately the CIA has been very good at promoting ‘Conspiracy Theaorist’ as crazy so the theorists’ testimony is not pondered by the general public.” (Duncan 2015, 18 ja 21).

[Kuvaavaa on, että tutkija kertoo salaliittoteorioiden kuuluneen jo antiikkiin, mutta ei tarkastele käsitteen alkuperää tai sitä kulttuurihistoriallista kontekstia, jossa käsite, ”salaliittoteoria”, lanseerattiin ja jossa se yleistyi. Mistä käsite on peräisin, milloin se on ilmaantunut puheeseen? Kuinka ja millaiseksi määritelmä on vakiintunut? Mitä ihmiset käsitteellä tarkoittavat? Mitä kaikkea sillä voi tarkoittaa? Käsitteen semanttisen merkitystason tarkastelu puuttuu kokonaan.

(Käsitykseni mukaan käsite lanseerattiin JFK –tapauksen tiimoilta, minkä seurauksena ”salaliittoteorioista” alettiin siis puhua 1960 –luvun Yhdysvalloissa.)]

Näiden tietojen pohjalta - siis sen tiedon pohjalta, että käsitteellä voidaan leimata, ja etenkin sen havainnon pohjalta, että käsitteen selkeä määrittely on hankalaa - pitäisi voida päätellä, ettei ole olemassa mitään valmista, automaattista ”salaliittoteorian” kategoriaa, jossa jokin näkemys joko on tai ei ole salaliittoteoriaa. Sen sijaan kategoriaan langetaan tietyin ehdoin, edellytyksin ja seurauksin. Näiden tarkastelu – ehtojen, edellytysten ja seurausten – olisi ollut ensisijaista sellaisessa tarkastelussa, josta tutkija kertoo olevansa kiinnostunut: ”[M]iksi salaliittoteoriat viehättävät ihmisiä ja miksi jotkin tietyt tapahtumat ovat saaneet ympärilleen lukuisia salaliittoteorioita” (13).

Toisin sanoen on ajatusvirhe keskittyä käsitteen määritelmään sellaisessa yhteydessä, jossa tulisi keskittyä määrittelyn perusteisiin (ja pureutua semantiikkaan).

[Koska kirjassa ei tarkastella käsitteen - “salaliittoteoria” - vaikutusta diskreditoida esitetty teoria tai sen esittäjä, kirjassa ei myöskään problematisoida tarvetta tähän diskreditoimiseen. Tämän pitäisi kuitenkin olla käsitteen ydinproblematiikkaa (varsinkin kun myönnetään, että ”salaliittoteoreetikko” on kyseenalainen leima). 

Kuinka tabun käsite siis on yhteydessä salaliittoteorian käsitteeseen? Entä kuinka tämä kaikki liittyy sanktioimiseen ja kontrolliin: millaisia rangaistuksia salaliittoteoreetikoihin sovelletaan? On selvää, että leiman käyttäminen – tässä tapauksessa salaliittoteoreetikoksi nimittäminen – ilmaisee jonkin rajan ylittämistä ja siten tabun rikkomista, tabualueella kulkemista. Kielletyn rajan ylittämisestä ja tabun rikkomisesta rangaistaan aina, kun tarkoitus on ylläpitää niitä rajoja, jotka tabu on asettanut.

Kun käytetään käsitettä ”salaliittoteoria”, tehdään samalla näkyväksi sosiaalinen kontrolli ja lausutaan vaatimus normissa pysymisestä. (Tähän käsitteen käyttö on ehdollistettu; se on triggeri.) Voisi pohtia, mikä vaikutus tällä on ollut vaikkapa uskallukselle ajatella toisin – ja tehdä esimerkiksi merkittäviä tieteellisiä havaintoja (kuten havaintoja subliminaaleista). Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä. Sääli, ettei tutkija uhraa niille kirjassaan ajatustakaan.

Jo pelkkä pelko leimasta ja diskreditoimisesta on niin vahva, että se saa jopa tutkijan panostamaan oman asemansa ryhmittelyyn: ’kuulun meihin fiksuihin, en niihin hörhöihin’ – vaikka samalla hän näyttää ennakoivan mahdollista hörhöksi luokittumistaan syystä, että on ylipäätään ottanut salaliittoteoriat tarkastelunsa kohteeksi. Tätä hän käsittelee itseironian keinoin. (Palaan tähän.)]

Tarkoitan sanoa, että olisin toivonut tutkijalta suurempaa kriittisyyttä tutkimuksensa peruskäsitteiden suhteen ja syvällisempää perehtyneisyyttä niihin. Olisi kenties ollut aiheellista tarkastella salaliittoteoriasta jo olemassa olevia määritelmiä hieman monipuolisemmin, ja tehdä tämä heti tutkimuksen alussa. Jo tämä olisi tuonut käsitteen tarkasteluun syvyyttä sen sijaan, että se otettaisiin suoraan sanakirjasta annettuna.

Kirjasta voi kuitenkin implisiittisesti päätellä hieman laajemman salaliittoteorian määritelmän:

Salaliittoteoreetikoksi kirjassa tituleerattu Riikka Söyring kuvailee salaliittoteorioita ”askeleen pidemmälle viedyksi kritisoinniksi”. ”Esimerkiksi Yhdysvaltoja ja finanssimaailmaa kritisoivat kertovat Söyringin mielestä samaa tarinaa kuin salaliittoteoreetikot, mutta pehmennettynä versiona: ’Toisilla väkevä romaani, toisilla munille potkiva pamfletti, toisilla iltapäivälehden lööppiversio, toisilla vesitetty virallisversio ja toisilla kriittinen kolumni.’ Salaliittoteoriat ovat Söyringin mukaan askeleen pidemmälle vietyä kritisointia, pohdintaa, hahmottelua. Nämä ovat hänen mukaansa vain erilaisia todellisuustunneleita samasta tarinasta. Mediakonsentraatio eli se, että isojen mediatalojen omistajuus on keskittynyt harvoille, mahdollistaa Söyringin mukaan sen, että tarinankerrontaa on mahdollista hallita hyvinkin pitkälle.” (159)

Salaliittoteoriointi voi olla myös vahvaa yhteiskuntakritiikkiä. Historia ei yleensä muistele John F. Kennedyä salaliittoteoreetikkona, vaikka hän on laukonut tällaista:

”For we are opposed around the world by a monolithic and ruthless conspiracy that relies primarily on convert means for expanding its sphere of influence – on infiltration instead of invasion, on subversion instead of elections, on intimidation instead of free choice, on guerrillas by night instead of armies by day. It is a system which has conspirated vast human and material resources into the building of tightly knot, highly efficient machine that combines military, diplomatic, intelligence, economic, scientific and political operations. Its preparations are concealed, not published. Its mistakes are buried not headlined. Its dissenters are silenced, not praised. No expenditure is questioned, no rumor is printed, no secret is revealed.
[Waldorf-Astoria Hotel, New York City
April 27, 1961.]

(Puheen käännös sivulla 57, kolmannen osion ensimmäisen kappaleen johdantosanoina)

[Kuten peliin kuuluu, Kennedyn puhe on tietenkin ”debunked”: on selitetty, että se käsittelee itse asiassa Neuvostoliiton uhkaa ja kommunismia. ”He was referring to Soviet Communismi, in a speech about press freedom during cold war. The speech (to newspaper publishers) was on April 27, 1961, more than two years before his assassination. [...] The debunking is the use of the quote [...] to make it seem like JFK was talking about some Illuminati/NWO plot.”, selvittää Mick West sivustolla Metabunk. Samassa kommentissaan hän myös antaa ymmärtää, ettei puhe ole yhteydessä Kennedyn murhaan, sillä tapahtumien välillä on kaksi vuotta. (Niin, jos jokin pimeä taho haluaisi eliminoida jonkun liian vaikutusvaltaisen liian avoimen julkisen puheen takia, se tekisikin sen hyvin pian heti puheen jälkeen – mahdollisesti jo puheen aikana – että kaikki ymmärtäisivät paremmin mistä eliminoinnissa on kyse. Suunnittelua tai harhautusaikaa ei tarvita.) Siten tässäkin on, kuten pelin henkeen kuuluu, nähtävillä se sosiaalinen normi, ettei asioiden välillä ”saa” nähdä yhteyksiä. (Muutenhan olisi kyse salaliittoteorioinnista.)

Westin näkemystä kommentoi, osaltaan, vaikkapa tämä David Rockefellerin kommentti: ”We are grateful to the Washington Post, The New York Times, Time Magazine and other great publications whose directors have attended our meetings and respected their promises of discretion for almost 40 years. It would have been impossible for us to develop our plan for the world if we had been subjected to the lights of publicity during those years. But, the world is more sophisticated and prepared to march towards a world government. The supernational sovereignty of an intellectual elite and world bankers is surely preferable to the national auto-determination practiced in past centuries.” [David Rockefeller, Council on Foreign Relations] ]

Kun pohditaan salaliittoteorioita, aiheen käsittely voisi olla mielekästä sijoittaa esimerkiksi informaatiosodankäynnin kategoriaan. Nähdäkseni tämä on vieläpä melko ilmeistä. (Ajatellaanpa vaikka, jälleen, WTC –iskuja.) Ajatus ”informaatiosodankäynnistä” on kuitenkin haluttu pitää poissa, myös Kaaron artikkelista. Nähtävästi käsite on liian asiallinen ja vakavasti otettava, jolloin se loisi välitöntä pätevyyden hohtoa salaliittoteorioille ja –teoreetikoille. (Miltä kuulostaisikaan määritelmä ”informaatiosota-analyytikko” vaihtoehtona ”salaliittoteoreetikolle”? Myös artikkelissa suhtautumista kuitenkin kuljetetaan aivan toiseen suuntaan: ”salaliittoteoreetikon” korvaa vaivihkaa käsite ”salaliittouskovainen”.)

[Luodaanpa tässä yhteydessä vielä katsaus mainittuun Tiede –lehden artikkeliin Salaliitto kiehtoo alistettua (8/2014).

Kun vaalitaan status quoa, normina on, ettei settiä uhkaaviin teorioihin suhtauduta vakavasti - ainoastaan henkilöihin, jotka sellaisia esittelevät. ”Nämä spekulaatiot on helppo ohittaa helppoheikkien juttuina, mutta asialla on vakavampi puoli. Salaliittoteoriat nimittäin uppoavat yllättävän moniin ihmisiin. […]Yhdysvalloissa salaliittoteoriat koetaan jo turvallisuusuhaksi”. Artikkelissa jatketaan, että Obaman neuvonantaja Cass Sunstein on kuulemma ehdottanut, että hallituksen agentit soluttautuisivat salaliittoteoreetikkojen keskusteluihin ja koettaisivat aiheuttaa hajaannusta heidän joukossaan. (52,57)

Paitsi että salaliittoteorioita - myös keskenään ristiriitaisia - on artikkelinkin mukaan jo valmiiksi joka lähtöön (ja näkemyksellinen hajaannus siis taattu), hajota-ja-hallitse taktiikka olisi turhaa myös syystä, että - kuten artikkelissa on juuri päästy perustelemasta - salaliittoteoreetikolle tärkeintä on oletus salaliitosta, ei salaliittoteorian sisältö: ”[S]alaliittoteoreetikoiden muuttuvasta mielenmaisemasta on saatu viitteitä myös psykologisissa tutkimuksissa. Pitkään on tiedetty, että jos ihminen uskoo yhteen salaliittoteoriaan, hän uskoo todennäköisesti myös toiseen. Kentin yliopiston viimevuotisessa [2013] tutkimuksessa havaittiin, että salaliittoteoreetikot uskovat jopa toisilleen ristiriitaisiin salaliittoteorioihin. Toisin sanoen, mitä enemmän salaliittouskovaiset uskovat [asiaan N+], sitä enemmän he uskovat myös [asiaan N-]” (56).

Näin ollen mikään uusi sepite ei vähentäisi salaliittoteoriauskovaisuutta, päinvastoin. Toisin sanoen on epäjohdonmukaista ajatella salaliittoteoreetikoista edellä kuvatulla tavalla, ja sen jälkeen pyrkiä toimimaan Sunsteinin ehdottamalla tavalla. [Mitä tulee Sunsteinin ehdotukseen, salaliittoteoreetikkojen keskuudessa lienee yleisesti tiedetty se tosiasia, että liikkeellä on paljon mis- ja disinformaation levittäjiä – ”soluttautuneita agentteja” –, ja on jo yleistietoa, että tämä tällainen on informaatiosodankäynnin perussettiä.] ]

* * *

Ehkä tämä kaikki ristiriitaisuus ja pinnallisuus johtuu siitä, että tutkija on epävarma omasta suhtautumisestaan. Kenties hän on jossain vaiheessa salaliittoteorioiden maailmassa vaellettuaan havainnut, etteivät ne sittenkään ole ymmärrettävissä kertomuksina aivan niin ongelmattomasti kuin hän oletti.

Niinpä väite salaliittoteoriasta tarinana on siten ennemmin tutkimushypoteesi kuin tutkimustulos.

Kirjansa lopussa tutkija kirjoittaa: ”Mutta ovatko salaliittoteoriat tarinoita? Eivät sanan kapeimmassa merkityksessä. Niissä ei ole tarinoille ominaista alkukohtaa, keksikohtaa, jossa jännitys huipentuu, ja loppua jossa kaikki selviää. Salaliittoteoriat ovat kuitenkin tarinoiden tavoin loogisia, puhuttelevia ja uskottavia.” (197)

Harvat tarinat nykypäivänä sisältävät ”loppua jossa kaikki selviää”. Siksi on olemassa käsite: avoin loppu tai avoin kertomus. Klassinen tarinankaari ei ole enää pitkään aikaan ollut täysiveriseksi tarinaksi määrittymisen edellytys, ja toisaalta asiapitoisissakin esityksissä on tapana noudattaa tiettyä tarinan kaarta - kuten kaikessa kerronnassa; vakiintuneet tavat kertoa edellyttävät sovittuja, tuttuja muotoja ja formaatteja. (Jos näin ei olisi, pitäisimme kerrontaa päämäärättömänä ja epäymmärrettävänä. Puhumme esimerkiksi omasta elämästämme ja sen tapahtumista tarinoiden kaavoja väljästi mukaillen.) Jos puolestaan ”loogisuus, puhuttelevuus ja uskottavuus” riittävät tarinaksi määrittymiseen, siinä tapauksessa lähes mikä tahansa kerronta on ymmärrettävä tarinana.

Tarkoitan siis sanoa, että salaliittoteorian määrittely väljästi tarinaksi ei kerro salaliittoteoriasta vielä mitään sellaista, mikä erottaisi sen mistä tahansa muusta kerronnasta.

Lisäksi tutkijan väite salaliittoteoriasta tarinaksi palautuvana kerronnanmuotona on ristiriitainen hänen aikaisemman pohdintansa kanssa: kirjan neljännen osion yhteenvedossa, Kaksijakoinen maailmankatsomus, hän perustelee, että salaliittoteoriat ovat tulleet korvaamaan postmodernin ajan hylkäämät Suuret Kertomukset. Tässä tulkinnassa salaliittoteoriat luovat pelkistyksillään selkeyttä siihen kaaokseen, jonka moderni maailma infoähkyllään ja kirjavilla uskomuksillaan aiheuttaa. (148) Kuitenkin, vasta edellisellä sivulla, tutkija on kuvannut, kuinka ”[i]lluminatin, Bilderbergin, Rockefellereiden, juutalaisten, vapaamuurarien ja muiden salaseurojen kaikkien eri verkostojen ja linkitysten ymmärtäminen vaatisi korkeamman asteen polynomifunktioiden hallitsemista” (147). Salaliittoteoria ei siis sittenkään selkiytä maailmankatsomusta? (Onhan tämä näkyvillä jo yksittäisissä teorioissa: niissä monissa tulkinnoissa, joita yksittäisiin tapahtumiin liittyy, ajatellaanpa vaikka JFK:ta, Marilyniä tai Elvistä.)

Vai onko tutkijan hämmennyksessä kyse siitä, ettei hän itse ole vielä tavoittanut salaliittoteorioiden The Big Picturea?

Toisinaan vaikuttaa siltä, että tutkija on tästä puutteesta jopa ylpeä, sillä suuret kertomukset kuuluvat hänen näkemyksessään vanhentuneeseen maailmankuvaan, naiivin kaksijakoiseen, johon tarpeeseen salaliittoteorioita hänen erään teoriansa mukaan siis kehitellään (147). Tämän voi päätellä myös siitä, että salaliittoteorioiden perusasetelmat palautetaan toistuvasti ”hyvän ja pahan taisteluksi” ja mallinnetaan Raamatullisen konservatiiviseksi ja klassiseksi. (93, 147-148, 197) 

[Mitä sinällään tulee dualismiin: hieman epäilen, että tutkija olisi omassa ajattelussaan päässyt sen yläpuolelle. Pidetään silti peukkuja.]

* * *

Tutkija näyttää sulkevan lähtökohtaisesti pois salaliittoteorioiden todenperäisyyden niiden vakuuttavuuden selittäjänä; vaikka oikeitakin salaliittoja on, vakuuttavuus ei vielä itsessään kerro mitään salaliittoteorian mahdollisesta todenperäisyydestä. Tutkija kuitenkin kertoo kirjansa alussa, ettei tämä ole hänen tutkimukselleen ongelma. ”Tarkoitus ei […] ole tutkia sitä, onko jokin tietty salaliittoteoria totta vai ei, tai pohtia miten vakuuttava se on verrattuna johonkin toiseen” (13).

Väitteestään huolimatta juuri sitä tutkija tekee.

Jos tutkija ei sitä tekisi - ja muutenkin kokisi mahdollisen todenperäisyyden arvioinnin oman tutkimuksensa kannalta mielenkiinnottomana -, miksi hän pitää salaliittotarinoiden uskottavuutta, ja myös uskottavuuden arvioimista, läpi kirjan niin merkittävänä? Hän toteaa esimerkiksi: ”Yllättävän usein […] näkemys tuntuu minusta vakuuttavalta. Mistä se johtuu?” (189), ”Edellä käsitellyissä salaliittoteorioissa pistää erityisesti silmään niiden vakuuttavuus. […] Monet salaliittoteoriat ovat jossain määrin mahdollisia ja ehkä jopa uskottavia.”(89) ja ”Erilaisten olosuhteiden ja yksityiskohtien tai todisteiden paikkansapitävyydestä voi kiistellä loputtomiin. […] On myös lähes mahdotonta yrittää arvioida, mitkä esitetyistä todisteista ovat uskottavia ja mitkä eivät. Internet on niin täynnä tietoa, että harjaantuneenkin medialukijan on lähes mahdotonta erottaa kovaa totuutta täydestä humpuukista, saati sitten vain vähän viritetystä totuudesta.” (41)

[Vai tarkoittaako tutkija, että uskottavuus on tärkeä kvaliteetti hänen käsityksessään ”hyvästä tarinasta”: onko mahdollisimman hyvä salaliittotarina sellainen, joka on mahdollisimman uskottava, ja juuri uskottavuuden vaikutelmasta herää viehättyminen, jota tutkija pitää ”hyvän tarinan” indikaationa?

Toisaalta hän käyttää samaa perustetta myös salaliittoteorioinnin vastustamiseen: ”[M]itä nuivemmin ja kyynisemmin [sanoma esitetään], sen uskottavammalta se kuulostaa […] Ehkä kriittinen suhtautumisemme salaliittoteorioihin johtuu siitä, että elämme paitsi epävarmoja myös hyvin kyynisiä aikoja. Silloin totuus tuntuu sitä uskottavammalta, mitä rationaalisemmalta se kuulostaa, ja […] herkkäuskoisia on mukava pilkata” (171-172) (Myös salaliittoteoreetikot ivaavat, turhautuessaan, juurikin ”herkkäuskoisia”. Kuten Adampants sen sanoo: ”Everybody is calling everyone else a sheep…”)

Tutkija ei juuri eksplikoi näkemyksiään ja johtopäätelmiään, ja jättää lukijan itsensä pääteltäväksi - tulkittavaksi - niin paljon, niin paljon. Tällaista epäselkeyttä ja väljyyttä ei yleensä pidetä hyvän tutkimuksen tunnusmerkkinä. Tutkija rinnastaakin jo kirjansa johdannossa tutkimisensa ”pohtimisen” kanssa (13).]

Eräänä osoituksena tästä pyrkimyksestä - siis pyrkimyksestä todenperäisyyden arviointiin - voi pitää salaliittoteorioiden vertailua valtavirtatieteen näkemysten kanssa. Alakappaleessa Ilmastonmuutoshuijaus tutkija selvittää yksityiskohtaisesti, mitä ilmaston lämpenemisellä ”tieteellisen konsensuksen eli virallisen totuuden mukaan” tarkoitetaan.

[On ajatusvirhe päätellä tai olettaa, että ”virallinen totuus” tarkoittaisi automaattisesti samaa kuin ”tieteellinen konsensus”, edes länsimassa, ajatellaanpa vaikka maailmankatsomuksellisia kysymyksiä asiayhteyksissä, joissa tiede tarjoaa pelkän maailmankuvallisen näkökulman. Virallinen totuus esimerkiksi on, että pakolaisena maahan saapunut on aina hädänalainen, vaikka tieteellinen konsensus pitäisi väitettyä hädänalaisuutta monissa tapauksissa kyseenalaisena – ja esimerkiksi kutsuu ilmiötä ennemmin siirtolaisuudeksi.]

”Ilmaston lämpeneminen on pääasiassa ihmisen aiheuttamaa ja johtuu lähinnä kasvihuonepäästöjen pääsystä ilmastoon. Kasvihuonekaasut päästävät lävitseen auringon säteilyn, mutta sulkevat maapallon lämmön sisäänsä. Kasvihuonekaasuja ovat esimerkiksi hiilidioksidi ja metaani, joiden pitoisuudet ovat lisääntyneet teollistumisen myötä. Hiilidioksidipäästöjä tulee esimerkiksi fossiilisten polttoaineiden, öljyn, kivihiilen, maakaasun ja turpeen käytöstä. Metaania pääsee ilmakehään, kun eloperäinen aine hajoaa hapettomassa tilassa, esimerkiksi kaatopaikoilla ja karjaeläinten suolistossa.” (174-175).

[Tutkija ei käytä tässä yhteydessä lainkaan lähdeviitteitä. Hän siis olettaa, että tämä tieto on yleissivistystä tai väittää, ettei yksikään tämän teorian kiistävä teoria ole ”tieteellinen” tai ainakaan ”tieteellisen konsensuksen” mukainen. - Tai sitten hän haluaa pysytellä johdonmukaisena näkemykselleen ja välttelee viitteitä syystä, että on juuri todennut niiden runsaan käyttelyn ilmaisevan ”epätoivoista” halua kuulostaa uskottavalta ja vakuuttaa lukijat totuudesta.]

Tutkija on myös omistanut kokonaisen kappaleen - ”Minä kiellän kaiken” – denialismille, jonka hän määrittelee virallisen totuuden kieltämiseksi. (174) Miksi tämän tarkastelu olisi kiinnostavaa silloin, kun ”Tarkoitus ei […] ole tutkia sitä, onko jokin tietty salaliittoteoria totta vai ei ” (13). Noh, tutkija haluaa tietenkin osoittaa, että salaliittotarinoinnin eräs funktio on virallisen totuuden kieltäminen. Mutta mitä väliä on ”virallisella totuudella” silloin, kun metsästetään hyviä tarinoita, eikä ainakaan välitetä niiden todenperäisyydestä?

[Kappaleensa alussa tutkija tulee puoli huomaamatta määritelleeksi fiksuimpana pidetyn kaverin virallisen totuuden vastustajaksi, ja virallisen totuuden puolestaan ignorantiksi sepitteeksi. Tämä tapahtuu muistelemalla tarinaa Galileo Galileistä inkivisition edessä. Onko rinnastus tietoinen vai tahaton? Kuten edellisessä postauksessani kuvasin, tapa, jolla tutkija käsittelee aihettaan, antaa ymmärtää, että hän samaistaa Galilein näkemyksen tiedeyhteisön näkemykseen, eli ajattelee Galilen edustavan tiedettä yleisesti. Hän toteaa tämän myös suoraan: ”Sekä Galileon että nykytiedemiesten havainnot perustuvat tieteellisin menetelmin saavutettuihin tuloksiin” (177-178). Tällöin rinnastus olisi tahaton (ja siis mahdollisesti alitajuinen, eli ilmaisisi torjuttua kokemusta: ’salaliittoteoreetikko on oikeassa’).]

Myös käsitellessään ”sionistista salaliittoa” tutkija keskittyy salaliittoteorian merkitykseen ja vaikutukseen tiettyä ihmisryhmää syyllistävänä rasistisena ongelmana. Pohdinnat koskevat kulttuurihistoriallista näkökulmaa ja pyörivät ihmisarvokysymyksen ympärillä. Tässä kappaleessa on kuljettu jo kauas salaliittoteorioiden arvioimisesta hyvinä tarinoina, ja sen sijaan arvioidaan niiden vaikutusta juurikin suhteessa totuuksiin sekä todellisuuskäsitysten rakentumiseen.

Toisessa yhteydessä hän pitää salaliittoteorian ongelmana juurikin sitä, ettei väite pitänytkään todellisuuden kanssa paikkaansa:

Vähän aikaa New Yorkin tapahtumien [9/11] jälkeen sain sähköpostiviestin, jossa minua kehotettiin kirjoittamaan tekstinkäsittelyohjelmalla toiseen torniin törmänneen lennon numero Q33NY. Kun muuttaa fontin Microsofitin tekstinkäsittelyohjelmassa Wingdingsiksi, muokdostuu numero- ja kirjainyhdistelmästä lentokone, kaksi tornia, pääkallo ja daavidintähti […] Ongelmana on se, ettei Q33NY ollut yhdenkään syyskuun 11. päivän iskuihin liittyvän lennon numero. Kirjain-numeroyhdistelmä ei itse asiassa liity päivän tapahtumiin mitenkään. (36-37, 42)

[Tutkija on aloittanut kappaleen 11. syyskuuta 2002 lupaavasti. Hän poimii populaarikulttuurista hätkähdyttäviä - kuitenkin jo yleisessä tiedossa olevia - esimerkkejä, joita pidetään kätkettyinä ennakkovaroituksina tulevasta iskusta. Hän luettelee tapauksia kuten Larry Silverstein ja American Airlinesin lento 77, pohtii Patriot Actin kyseenalaisuutta ja myöhempää vaihtumista Freedom Actiksi, sekä pysähtyy käsitteeseen false flag. Vakuuttavina pidettävät todisteet näyttävät puhuvan varsin ansiokkaasti salaliiton puolesta. (Tämä kaikki antaa ymmärtää, että tutkija on jo aikaisemmin tykönään pohtinut tämän tapauksen mysteeriä.)

Tästä huolimatta tutkija on kappaleen loppuun mennessä onnistunut vakuuttamaan - tai ainakin vakuuttaa vakuuttaneensa - itsensä siitä, ettei esimerkiksi Microsoftin tekstinkäsittelyohjelmaan koodatulla kuvalla lentokoneesta ja kahdesta tornista, salaseuratunnuksesta (Skull and Bones) ja uskonnollisella tunnussymbolilla (Daavidin tähti) ole mitään tekemistä lentokoneen, kahden tornin, salaseuran ja uskonnollisen tunnussymbolina kanssa (ainakaan jos ne yhdistetään mainittuun kaksoistorni-iskuun). Tämä johtopäätelmä - ’ei mitään tekemistä salaliiton kanssa’ - on ristiriitainen suhteessa kappaleen argumentointiin.

Kuvaus siis mukailee salaliittoteorioiden logiikkaa aina siihen asti, kunnes tutkija toteaa ongelmansa: lennon numero ei ollutkaan Q33NY – ja kas, kaikki muukin menettää samassa merkityksensä.

[Mistä tutkija voi tietää, ettei mainittu lentonumero kuulunut alkuperäiseen suunnitelmaan, tai ollut ehkä ennakoitua hämäystä, tai peräti ”damage controllia” sikäli, että ”wingdings-viesti” levisi yleiseen tietoon? Entä mistä tutkija voi tietää, että mainittu koodi viittaa juuri torniin törmänneeseen koneeseen? Onhan numero 33 esimerkiksi kriittinen asteluku vapaamuurariudessa. Ja liittyyhän kuvioon muitakin teorioita, kuten väitteitä siitä, että iskuisssa käytetty matkustuskone oli törmätessään tyhjä ja matkustajat kuljetettu jonnekin muualle… Villeimpien teorioiden mukaan mitään konetta ei edes ollut, vaan kyse oli Suuresta Illuusiosta (jota esimerkiksi nimimerkki Shahzwar Bugti käsittelee vaikuttavin argumentein videosarjansa, The Illuminati & Dajjal, osissa 4-14:
osa 4: No Planes On September 11
osa 5: The Plane Myth
osa 6: Hidden In PLANE Sight
osa 7: 9 11 TV Fakery
osa 8: Video Trickery
osa 9: The Stage Is Set
osa 10: The Biggest Fraud
osa 11: Selling A Lie
osa 12: The Grand TV Illusion
osa 13: Appearance Vs. Reality
osa 14: All The World’s A Stage
(osassa 2 käsitellään populaarikulttuuriin kätkettyjä viestejä tulevasta iskusta)

Nämä pätkät käyvät mainioksi opetusvideosarjaksi siitä, kuinka argumentoidaan mallikkaasti visuaalisen aineiston avulla. Yllätyin iloisesti monien havaintojen oivaltavuudesta. Kaiken kaikkiaan oikein näppärä setti.

Sarja sopii opetusvideoksi myös siitä, kuinka suurta yleisöä voidaan huijata megalomaanisesti sen kautta, minkä varassa se käsitystensä muodostamisen suhteen riippuu, ja mihin sen päättelytketjut perustuvat - siis on ehdollistettu perustumaan.)

Tarkoitan sanoa, että tutkija kumoaa melko vähäisin ja hätäisin perustein käsissään olevat todisteet (tai vähintään argumentit). Entä, jos se on vinkki, ettei maintun koodin nimistä lentoa lennellyt missään? Toisekseen, tutkijan tiedossa olevasta "koodista" puuttuu yksi kirjain: C. Q33NYC

(Viittauksesta Wingdingsiin tuleekin mieleeni, että Adampants kehotti ihmisiä pysyttelemään Microsoftin tuotteista erossa, muistaakseni vielä huudahduksella ”my god!”)]]

* * *

On ymmärrettävää, että pyrkimyksessä olla näkemättä toistuvia kaavoja (”patterns”) ja merkityksiä ”siellä missä niitä ei ole” - eli pyrkimyksessä olla kokematta itseään paranoidiksi sekä halussa olla tulematta pidetyksi sellaisena (”Kukapa haluaisi saada hullun tai hörhön leiman otsaansa?” [153]) - haluaa ajatella sattuman pyörittävän maailmaa.

Mutta juuri tähän ehdollistumaan, auktoriteettiuskoiseen, mielenhallinta osittain perustuu. En ymmärrä, kuinka kukaan ajattelijana itseään pitävä voi olla valmis tosissaan julistamaan: ”En halua nähdä asioiden välisiä yhteyksiä enkä ymmärtää liian laajoja kokonaisuuksia!”

On yksinkertaisesti typerää ja naiivia – ja taatusti tarkoituksellisen ehdollistuman tulos – sabotoida omaa arvostelukykyään siten, että sotkee mahdollisuutensa pitkällisiä päättelyketjuja edellyttävien kokonaisuuksien hahmottamiseen vetoamalla siihen, että on ’on paranoidia nähdä kaavoja ja merkityksiä’.

(Samojen ehdollistumien kategoriassa sijaitsee myös kärsimättömyys ja levottomuus [seurausta etenkin aktiivisesta sosiaalisen median käyttelystä sekä pilkotun päivärutiinin aiheuttamasta sisäistetystä ”olemisen tavasta”; siitä, että arkielämä rakentuu hyvin lyhyistä jaksoista ja huomio on jatkuvasti hajakeskitetty. Esimerkiksi Foucault argumentoi myös tällaisesta, sisäisen kontrollitilan vangiksi jäämisestä, kirjoittaessaan vankilan historiasta teoksessaan Tarkkailla ja rangaista: rutiinit sisäistyvät vähitellen kehon ”luonnollisiksi” rytmeiksi].

Listaan voi lisätä myös tarpeen – vaatimuksen – saada kaikki helposti ymmärrettävänä ja viimeisen päälle lyhennettynä ja tiivistettynä. Tätä vaatimusta mahdollisesti säestävät huomautukset siitä, ettei asian esittäjä ”ole sisäistänyt asiaansa”, mikäli ei osaa tiivistää vuosikymmenten pohdintaansa selkeästi ymmärrettävällä tavalla kahteen virkkeeseen. [Toki osaa – mutta henkilö, joka ei itse ole perehtynyt, ei ymmärtäisi sellaisia tiivistyksiä. Tiivistysten ymmärtäminen edellyttää pätevää tulkintakompetenssia: being in the know. Esimerkiksi symbolit ovat tällaisia tiivistyksiä. Onkin kuvaavaa, että niiden tuntemus on niin olematonta, että Jordan Maxwell puuskahtaa turhautuneena: ”People are so stupid!”] (Adampants puhuu tästäkin ilmiöstä luennossaan Knowledge – eikä pidä ehdollistumaa ihmisten omana syynä. Päinvastoin: Adampants on sitä mieltä, että ihminen on kaikkea muuta kuin luonnoltaan typerä.))

Koska tämä – salaliittoteorioiden todenperäisyyden arviointi ja niiden keskinäinen vertailu – on kirjan alkuväitteistä huolimatta juuri sitä mitä tutkija tekee, läpi kirjan, hänen ajatuksensa tullee ymmärtää kokemuksena sitä, ettei hän kykene arvioimaan väitteiden todenperäisyyttä (vaikka haluaisi): retoriikka-analyysi ei riitä muuhun kuin vakuuttavuuden arviointiin.

* * *

(to be continued)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti