torstai 30. marraskuuta 2017

P: Fiilistellen

Pieni elokuvafiilistely.

Kävin hiljattain katsomassa Wille Hyvösen uusimman teoksen, Tuntematon. (Tein sen vahingossa.) Hyvösen dokumentti ei ole niinkään tarina tai edes kerrontaa - kuten elokuvalla yleensä on tapana olla - vaan pohdintaa, audiovisuaalinen hämmennys. Tarinallinen anti on irrallisissa elementeissä kuten lyhyissä hetkissä, esineissä tai eleissä joilla saattaa olla symbolista voimaa, ja juttelussa jonka seasta voi löytyä osuvia lausahduksia. Mutta siinä kaikki. Mitä tahansa dokumentti onkaan, se ei ole ehyt. 

Dokumentin pohdinta ponnistaa hämmennyksestä, jossa luullaan faktan, “todellisuus on konstruktio”, tarkoittavan sitä, ettei 3D –todellisuudessa ole realiteetteja kuten sukupuoli. 
[Sitä se materialismi teettää. Kun totuuksilta poistetaan metafyysinen ulottuvuus, niistä tulee ohuita ja perverssejä, some seriously distorted knowledge. On itsestään selvää, että muotopuolessa todellisuudessa on kivuliasta linkuttaa – siis vieläkin kivuliaampaa kuin konsensusharhassa, joka sentään on jollakin tapaa koherentti. Dokumentissa sitten seurataan tätä linkuttamista.]
Niinpä dokumentin ilmeisin sisältö on miehuuden, mieheyden määritelmän ja miehen roolien kyseenalaistaminen.

Tuntui pelkältä ajan tuhlaukselta kuunnella jahkausta ja jankutusta aiheista, jotka eivät ole vuosikausiin vastanneet nykyistä käsitystäni mielekkäästä kyseenalaistamisesta. (Ohjaaja Jari Halosen kommentti dokumentarisille oli elokuvan paras hetki, täyteläisin.) Mikään elokuvassa ei kohdannut mitään sellaista, mitä itse pidän mielenkiintoisena, luovana tai älykkäänä. 

Parhaimmillaan elokuva voi herättää sympatiaa hämmennyksensä kanssa kouristelevaa materialistia kohtaan, mutta itse en olisi jaksanut katsella sieraimia ja partahaivenia valtavankokoisessa lähikuvassa. ”Suck it up!” olisin monessa kohdin halunnut tokaista ”kertomuksen päähenkilölle". (Erehdyin pitämään itseään kuvaavaa dokumentaristia ensimmäisen vartin ajan fiktiivisenä läppänä, hahmona.)

Kyseenalaistavalle dokumentaristille käy klassisesti: hän kohtaa hyljeksintää. On kuitenkin turhaa itkeä sitä, että joutuu ”ennakkoluulojen” tai ”halventamisen” kohteeksi kiistäessään näkyvästi ja räikeästi sen mitä ”kaikki muut” pitävät ”normaalina”. Totta kai niin tapahtuu. Normatiivinen maailma on tarkoittaa yhteisesti jaettuja standardeja, ja on juuri siksi turvallisena tai mukavana pidetty, ja normatiivista turvallisuutta tai mukavuutta suojellaan paheksumalla epänormatiivista. (Duh!)

Ei itkemisessä mitään vikaa ole, ja empatia on tärkeää, eikä kenenkään surua pidä vähätellä saati arvostella. Mutta dokumentissa ei niinkään nuolla haavoja kuin lähdetään taistelutantereille. Silloin  on naiivia olla valmistautumatta muutamaan osumaan tai "kipupisteen" parahdukseen - ja oltava valmis paikkailemaan itse omia pintanaarmujaan.

* * *

Persoonallisuus tai poikkeavuus on yksi asia, anarkia toinen. Tarkoitan sanoa, että tarve vallata oma tila on eria asia kuin tökkiä muiden tilaa; tarve kyseenalaistaa ja rikkoa rajoja on eri asia kuin tahallinen ärsyttäminen.

Jos oikeasti haluaa kyseenalaistaa kulttuurirelativistisen nykytodellisuuden (eikä vain pelleillä koska se on "luovaa" tai olla inhorealistisen avoin koska se on "syvällistä"), ei pidä hämmästellä saati tuomita niitä reagointeja, joita kyseenalaistettu todellisuuskonsensus puskee. Tietenkin se puskee! Tietenkin se reagoi kapinalliseen – varsinkin kokiessaan kapinallisen hyökkäävänä. (Oikeastaan siihen ei tarvita edes kapinaa tai anarkiaa, että ”normatiivinen massa” suhtautuu aggressiiviseen ja provosoivasti sopeutumattomaan käytökseen torjuen ja paheksuvasti. Sellainen käytös on yksinkertaisesti huonoa. - Ehkä perusteltua, tavalla tai toisella, mutta huonoa silti.)

Kun haluaa muuttaa maailman paremmaksi paikaksi, sellaiset reaktiot - siis vallitsevan todellisuuskonsensuksen älähdykset - on jätettävä omaan arvoonsa ja tiedettävä itse paremmin. Ja on tiedettävä myös se, ettei maailmaa muuteta vaatimalla muita muuttumaan. Kaikki mitä ihminen voi lopulta muuttaa, on oma henkilökohtainen todellisuus [joka lopulta tietysti muuttaa myös ulkoisia olosuhteita, etenkin joukkovoimalla eli silloin, kun riittävän moni haluaa muuttaa henkilökohtaista todellisuuttaan]. Jos ei voi muuttaa omaa maailmaansa, on turhaa kuvitella voivansa tehdä sitä laajemmassa mittakaavassa.
 Toisin sanoen oikea maailmanparantaja ei syytä eikä soimaa maailmaa normeilleen johdonmukaisista reagoinniesta ja älähdyksistä - minkäpä maailmanmeno ehdollistumilleen voi -, eikä myöskään lankea loukkaantumaan niistä. (Se on lyhyt loppu maailmanparannushaaveille.)
 Ei ihmisiä voi vaatia hylkäämään kannattamiaan arvoja ja normeja saati nielemään provosointia ja propagandaa - vallitsevan todellisuuden tahallisen räikeää kyseenalaistusta ja toisintulkintaa - purematta ja mukisematta. Jos siis ei ole varustautunut mukisemiseen, kannattaa keskittyä inspiroimiseen.

Lisäksi, kyseenalaistamisen projektilla on hyvä olla jokin tarkoitus tai päämäärä. Kuten Halonen elokuvassa hienosti dokumentaristille sanoo: parasta on, kun ei korvaa nykytarinaa toisella tarinalla, vaan etsii totuutta ja todellisuutta, sitä mikä on totta ja todellista. Toisin sanoen: ei pidä rikkoa pelkän rikkomisen takia.

Dokumentissa käytetään tarinallisena ja vertauskuvallisena tehokeinona pelkistettyä lavastetta, jonka luo palataan muun pohdiskelun lomassa. Lavasteena on ovi, jota kohti dokumentaristi kävelee, ja sen luo saavuttuaan hän hakkaa sitä. Minne hän haluaa päästä sisään? Ilmeisesti elokuvapiireihin, koska oven takaa pilkistää elokuva-alan ammattilaisia (ja koska dokumentaristi ilmaisee katkeruutta "paremmin menestyneitä" kohtaan: joku muu on kutsuttu tai rahoitettu, hän ei). 
 Hieman tahattomasti lavaste samalla ilmaisee pohdinnan tai hämmennyksen varsinaisen problematiikan: ovi on asetettu avaraan tilaan, johon moista estettä ei tarvittaisi. Toisin sanoen dokumentaristi itse asettaa suljetun oven eteensä, vain, jotta saisi hakata sitä ja näyttää epätoivoiselta - koska hänelle on symbolisesti tärkeää saada hakata suljettuja ovia. (Kuvaavaa on sekin, että näissiä kohtauksissa keskitytään vain yhteen ja ainoaan oveen. - Ilmeisesti juuri siitä syystä, että se on suljettu, sillä maailmanhan piti olla nuorukaiselle avoin. Suljettu ovi on julkea! Kuinka se kehtaa pysyä kiinni hänen edessään!)

Elokuvan tahaton pääsisältö onkin dokumentaristin omassa problematiikassa, siinä, jossa häntä satuttaa ja loukkaa joutua hylätyksi ja ulkopuoliseksi. [Dokumentaristi siis kritisoi perinteistä miehen mallia, ilmeisesti syystä, ettei se mahdollista hänelle itselleen joukkoon kuulumisen tunnetta, edes oman perheen keskuudessa tai ammatinharjoittamisessa. Henkilökohtaisesta on siis tullut poliittista, kenties vaivihkaa ja puolihuomaamatta.]
 Tällä teemallaan dokumentti onnistuu kytkemään esitykseensä jotakin yleisinhimillistä ja luomaan yleisölle samaistumispintaa. 

* * *

Dokumentti siis löytää olemuksensa tai merkityksensä ikään kuin vahingossa tai omalla painollaan.

Ehkä tämä on Hyvösen tapa tehdä elokuvaa: hän haluaa heittäytyä ja katsoa mitä tuleman pitää, ainoana vaatimuksenaan avoimuus ja rehellisyys sellaisina kuin hän ne ymmärtää.

[Katsoin Tuntemattoman jälkeen Hyvösen edellisen elokuvan Onnelliset. Siinä samainen metodi, heittäytyminen, näytti johtavan Hyvösen kriisiin, josta tuli dokumentin juonellinen sisältö. Mitä ilmeisimmin ja kaikesta päätellen Hyvönen jatkaa kriisinsä puintia tässä uusimassa elokuvassaan, näyttäähän hän itsensä myös terapeutin vastaanotolla.
 Haluaisin nähdä myös Hyvösen ensimmäisen dokumentin, Kummisetäni thaimorsian. Oletettavasti se on näpsäkkä, ja ainakin Tuntematonta eheämpi kokonaisuus, ajalta, jolloin elokuvaaminen vielä oli kivaa ja täynnä intoa ja luottamusta tulevaan, sillä sitä tehdessään Hyvönen on vielä, mitä ilmeisimmin, ollut "perusonnellinen" - kuten hän keskimmäisen elokuvansa alkupuolella itsestään ja elämästään vielä toteaa.]

Ja kuinkas sitten kävikään?

Dokumentaristi aloitti Tuntemattoman halulla kritisoida "valkoihoista, yltiöisänmaallista heteromiestä, jolla on väkivaltafantasioita koska hän muistelee kunnioittavasti sotia", mutta päätyikin ylentämään saman "mieslajin" isyydestä ja isänrakkaudesta. Käy nimittäin niin, että oman ulkopuolisuuden kokemuksensa tahattomassa (?) kuvauksessa esiin kohoaa myös isänrakkaus, jonka uskallan nimetä elokuvan pääasiaksi: sen, kuinka isä hyväksyy ehdoitta oman poikansa (l. dokumentaristin) karvoineen kaikkineen. Tämä on elokuvan Suurin ja Humaanein Sisältö. Vau. (Sitä Hyvönen tuskin haluaa kyseenalaistaa.)

Sen pituinen se.

* * *

Kahviaddiktioni on kadonnut. Puff. Huomasin eräänä päivänä, ettei minun enää tehnyt mieli kahvia. Siitä asti olen tyytyväisenä jättänyt sen juomatta, vieläpä ilman vieroitusoireita kuten päänsärkyä. (Sokeriaddiktio on hieman sinnikkäämpi, mutta hiljaa hyvä tulee...)

Kuusta minulla on tähän kirjoitukseeni sanottavana vain se, että erään iltana lenkillä, juostessani loskassa pimeällä sivutiellä [jostain syystä olen elementissäni hieman "karuissa" olosuhteissa, onhan ihminen silloin hieman lähempänä luontoa], se mollotti takaani niin suurena ja kirkkaana että luulin sitä jonkin aikaa auton ajovaloiksi, ennen kuin pysähdyin ja käännyin katsomaan. Surrealistinen Kuu.


Ja sittenhän on myös pikkujouluaika. Tämän vuoden laulusuosikki ei ole vielä ilmaantunut, mutta Jennifer Paigella on ihana ääni. Joten Deck The Halls hänen laulamanaan on ihan jees.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti