perjantai 4. helmikuuta 2011

Listat

Aloin näpertää päivityksiä profiiliini mielimusiikki-sarakkeeseen.

Kuinka vaikeaa! Listat kun aina riippuvat siitä mistä roikkuvat ja ne voivat roikkua mistä tai missä tahansa. Lempiasioiden kohdalla kaikki riippuu fiiliksestä: vallitsevasta tunnetilasta ja muistoista. Ja tunteita ja muistojahan riittää. (Mikään ei talleta muistoja paremmin kuin musiikkikappale tai tuoksu. Levyhyllyn selaaminen tai tuoksukokoelman haistelemainen on kuin kaitafilmien katselu - mutta parempaa. Tästä tuleekin mieleeni mainita: kun elätte elämässänne jotakin onnellista vaihetta, haistelkaa ihmeessä jotakin uutta tuoksua! - ja sitten sinetöikää se ajalla; palatkaa siihen kuukausien, ehkä vasta vuosienkin kuluttua.)

Vaikka kuuntelenkin tiheästi kappaleita joihin tykästyn, (monen kuukauden aikana, helposti!) päädyin listallani jonkinlaiseen kestoratkaisuun: vuosien aikaisia lemppareita monivuotiselta lempiartistiltani. (Kutakin kappaletta lienen kuunnellut yhteensä tuntikausia, eivätkä kappaleet ole menettäneet vielä mitään vaikutusvoimastaan.) Tarttuvia biisejä on maailma tulvillaan, ne tulevat ja menevät, ovat hetken parempia kuin muut, mutta kestosuosikit nousevat aina lopulta niiden yläpuolelle (sikäli että ovat alunperinkään jääneet varjoon). Toisekseen en pidä päivitysvelvollisuuksista vapaa-ajallani, ja nopeammin vaihtuvia suosikkeja olisi päiviteltävä useammin. =) Että siitäkin syystä.

Listojen laatiminen vie helposti mennessään. Se on vähän kuin valokuvaamista: halua järjestellä (maailmaansa) ja tallentaa, jähmettää tunnelmakokonaisuuksia ja kaikkea nopeasti (muistista) katoavaa.

(Oikeastaan on melko kamalaa kokea ja hahmottaa asiat kameran läpi: silloin uhraa meneillään olevan hetken tulevan muiston hyväksi. Eikä kamera silti koskaan tallenna sitä meneillään olevaa kokonaisvaltaisuutta ja ulotteisuutta, jonka voisi paljon täydemmin tallentaa mieleensä tai jonnekin olemuksensa ytimiin keskittymällä hetkeen.)

No joo, olin sanomassa että. Innostuin esimerkiksi ajatuksesta laatia lista parhaimmista koskaan tunnelmoimistani kappaleista, sellaisista, joita olen kuunnellut uudelleen ja uudelleen ja uudelleen ja joista on tullut melkeinpä osa oman elämäni ääniraitaa. (Tai ehkä osa vain tietyn elämänvaiheen ääniraitaa; voisi esimerkiksi laatia teinixlistan, tai siis teinixvaiheen ääniraidan.) Ja kokonaisista albumeista samaten, sellaisista albumeista, jotka osaa ulkoa ja jotka ovat niin täynnä hyvää, ettei niistä halua irrotella erillistä palasta (eikä sellaista välttämättä joukosta edes erottuisi). Ja innostuin myös ajatuksesta koota lista parhaimmista elokuvasoundtrackeista. Tässä vaiheessa siirryin pois profiilisivulta. Tarkoitus olisi tehdä tänään jotain muutakin.

Huomasin siis, kuinka pitkään ja kauas ja moniin paikkoihin on mielessään kuljeskeltava sellaiset listat kartoittaakseen. Se vie aikaa! Niin että jätin vaiheeseen. Mutustelen rauhassa. Kiire on harhaa. Tärkeimmän ennättää aina.

Juuri nyt ihquja ovat Kaija Koon Irti-albumin trackit 1, 2, 3, 4, 7 ja 8. Mutta jos olisi aikaa kuunella vain kaksi kappaletta, ne olisivat 2 ja 3.

torstai 3. helmikuuta 2011

T1: Oodi sille mikä Totta on

Muutama päivä sitten viimeistelin Riikka Pulkkisen uusimman romaanin Totta (Otava 2010). Ahmin sen kahdelta istumalta (ja yhdeltä makuuasennolta).

Ah.
(Ööö, onko tästä voihkimisesta tulossa tapa…? Täytyy tarkkailla tilannetta.)

Olen vasta fiilistelyvaiheessa; humalan on hiukan laannuttava ennen kuin sanottava alkaa jäsentyä. Mutta sitä ennen voin kertoa tunnelmista.

Normaalisti en tekisi tätä (fiilistely on yksityistä, salaista), mutta silmiini osui eräällä kommenttipalstalla maininta Riikka Pulkkisen tavasta kirjoittaa, hänen romaaninsa kielestä. Ei sillä niin väliä, millä palstalla tai kenen kommentti. Voin hämmästellä väitettä sellaisenaan, (lähde)yhteydestäänkin irrotettuna.

Väitteen mukaan kieli, jota Pulkkinen kirjoittaa, on tylsää ja köyhää, toisteista, ja vertauksetkin kuulemma ontuvia.

Siis mitäh?! Maa ei pyöri radallaan eivätkä kaikki palaset ole paikoilleen loksahtaneita, jos tuollainen väite olisi totta!

”Tylsää”?
”Köyhää”?
Kuinka kukaan voi olla niin koskettamisen tavoittamattomissa tai kyvytön antautumaan? Ei kai vakavissaan. Eihän?? (En halua menettää uskoani ihmisiin!) Olisi kamalaa elää niin irrallaan kokemisen kiehtovuudesta, aistien maailmoista. (Juuri niissä ihminen asuu, juuri niistä hän totuutensa ja viisautensa löytää. Ja tämä tulee sitten ymmärtää metafyysisesti!)

Oma lukukokemukseni oli jotain aivan muuta. En ole koskaan kokenut mitään tällaista yhdenkään toisen tekstin kanssa. En uskonut tällaisen rakkauden olevan mahdollinen, en edes Pulkkisen esikoisromaania lukiessani.

Pulkkisen kerronnassa juuri toisto tekee kielestä laulun, antaa kerronnalle rytmin ja keinuvan sävelen, sellaisen ihanan ja melankolisen, jota kuunnellessaan ajattelee käsitteitä kuten kauneus, uni, musiikki.

En muista lukeneeni ketään toista kirjailijaa - Kira Poutasen lisäksi - jonka häkellyttävän rikkaat ja oivalluksien (viisauksien!) painavuudesta notkuvat lauseiden hedelmät olisivat saaneet minut nojaamaan tuolissani taaksepäin ja vain maistelemaan kaiken sanotun mestarillisuutta. Mikä juovuttava nautinto.

Pulkkisen kerronta on loputonta estetiikan ilotulitusta, kaikilla mahdollisilla kerronnan tasoilla rakenteesta sisällön symboliikkaan - ja vieläpä hekumallisen aistillista. Jos – ja anteeksi hieman brutaali vertaus - kirjallinen (tai pikemmin kirjallisuudellinen)orgasmi on mahdollinen, Pulkkisen teksti aiheuttaa sellaisen; kerros avautuu kerroksen perään, samalla kertaa syvemmälle ja korkeammalle, ja jatkan hengästyneenä yhä uusien ja uusien taidonnäytteiden edessä kun vanhatkin vielä läikehtivät tainnuttavissa jälkimauissaan. Lukemisen hetkellä osaa vain vuoroin hengittää syvään tai kiihtyneemmin, vuoroin pidättää hengitystään ääneti.

Olen lumoutunut.

En löytänyt yhtäkään sivua, jolta en kelpuuttaisi vähintään kahta toteamaa aforismikokoelmaan. Pulkkisen kieli näyttää jalostavan jokaisen koskettelemansa ajatuksen ja tunteen, asian ja ilmiön – ja synnyttää kokonaan uusia ilmiöitä omassa taikamaailmassaan. Ihan sama mistä hän kirjoittaa.

Jos maailma loppuisi ja saisin yhden ainoan kirjan mukaani taivaaseen, se olisi tämä romaani. Totta.

Joten ei: en luota yhdenkään sellaisen ihmisen kirjalliseen makuun, joka väittää, ettei Pulkkisen kieli olisi vähintään tyylikästä ja rikasta.

Sitä, että teksti on sulavaa, helppolukuista, ei tule pitää merkkinä muusta helppoudesta, kuten kielen tyhmästä yksinkertaisuudesta. Eikä sitä, että teksti sulaa mieleen kuin taitavin käsityösuklaa kielelle, tule pitää merkkinä älyllisestä painottomuudesta. Aivan päinvastoin! Pulkkisen tekstiä voi lukea yhtä sulavasti kuin kuljettaa kättään veden päällä tai sormiaan hiotuilla kivillä. Mutta tämä ei tee Pulkkisen kielestä eikä kerronnasta siloteltua pintaa, ei todellakaan, ei yhtään vähennä moniulotteisuutta eikä syvyyksiä. Itseäni häkeltää se taito, jolla Pulkkinen puhuu syvistä, vaikeista, kipeistä, suurista ja monimutkaisista asioista näennäisen helposti. (Alan jo toistaa itseäni...)

(Voin toki kuvitella, että suurella vaivalla merkityksistään avatun, vaikeaselkoisen tai byrokraattisen, tekstin lukeminen herättää sitä hyvänolon tunnetta, jota ponnistelu aina herättää, jos tarjolla on mitään palkintoa, kuten syvällisen ja monimutkaisen asian ymmärtäminen. Mutta parhaat kertojat synnyttävät illuusion helppoudesta, tiivistävät kokonaisia maailmoja sekä moniin ulottuvuuksiin avautuvia todellisuuksia muutamiin valittuihin sanoihin. Totta kai sellaiset asiat voi sanoa paljon monimutkaisemminkin, hitaammin, työläämmin, vähemmän keskitetysti, mutta sellainen ei tee sanotusta älykkäämpää.)

Jos Pulkkisen romaani ei muka pistä ajattelemaan, se johtuu siitä, että kieli on niin hiottua ja ajatukset jo niin kauaksi ja taitavasti ajateltuja, että moitteita tai vastaväitteitä on vaikeaa keksiä. Mutta tätäkään ei tule pitää merkkinä tekstin puutteista: ei merkkinä kyvyttömyydestä herättää ajatuksia tai haastaa lukijaansa, eikä merkkinä valmiiksi pureskeltujen ajatuksien tarjoilusta. Pulkkisen tekstin haaste lukijalle on antautuminen, toisinaan pelkkään vaistonvaraiseen.

Siinä missä monien kikkailevampien tekstien kohdalla joutuu huoneeseen, jonka mittasuhteet on hahmotettava itse, jonka ovet ja ikkunat on löydettävä itse, Pulkkinen ei kiusaa: hän avaa ovet ja ikkunat, tekee hengittämisen helpoksi. Ja silloin – silloin! – voi tapahtua se, mihin kaunokirjallisuus on tarkoitettu: voi kokea ja ymmärtää sen erityisen, mitä juuri tämä tietty kirjoittaja haluaa näyttää, sukellella niihin maailmoihin, väitteisiin ja kokemuksiin, joita hän eteen vyöryttää.
Pulkkinen vyöryttää romaaninsa tunnelmat ja tapahtumat herkästi ja luontevasti, silti häkellyttävinä ja valtavina kuin pilvimassat taivaalla.

Tämä on sitä, se tapa, jolla kirjallisuuden tulisi ihmisiä kosketella, jolla tarjota näkökulmia ja tyylejä olemassaolon jäsentelyyn ja kokemiseen, mahdollistaa toisenlainen tekemällä näkyväksi muita mahdollisia maailmoja.

Jokainen sana ja lause tuntuu yhtä huolitellulta kuin rakastetultakin; inspiraatio ja rakkaus kirjoittamiseen huokuvat hyväntuoksuisina lukijalle asti. (Niin monista teksteistä kuultaa tunkkaisena läpi se, että ne on kirjoitettu ennemmin aikataulun ja sivumääräkiintiön pakottamana tai teknistä taituruutta tavoitellen, kuin sisäisen äänen kutsusta ja kiihkeydestä sanoihin. Kauniin tekstin luominen on alkemiaa.)

Voi olla, että ajan kanssa tämä rakastumiseni tasaantuu maltillisemmaksi (ja kenties entistä syvemmäksi) rakastamiseksi. Mutta juuri nyt ajattelen, että noin kaunista kieltä kirjoittavalle olennolle haluaisi antaa jonkin aivan toisen, hänen ylimaallisia kykyjään paremmin kuvaavan nimen. Jonkin sellaisen, jossa kohtaavat mielikuvat maan neljästä elementistä ja vuodenajasta, magiasta ja kauniista puutarhasta jossa taruolennot iltaisin käyskentelevät.

*hih*

*jatkaa humalaansa, nojaa jälleen tuolillaan taakse päin*


Jälkikirjoitus, eli vielä pieneksi kuriositeetiksi:
Lukiessaan piirroksesta, jonka romaanihenkilö on päiväkirjansa väliin työntänyt, tai maalauksen alle kätketystä toisesta maalauksesta, tulee tunne: Tästäkö romaanin yksi mahdollinen alku olisi lähtenyt: siitä, kun joku löytää kuvan tuntemattomasta, salaperäisestä naisesta? Salaperäisen naisen tarina alkaa joka tapauksessa vihjeestä: vaaleasta mekosta, jonka nuori nainen isoäitinsä kaapista löytää.

keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Kuvaavaa 6

Kuvaavaa tällä kertaa on – katso profiilikuvaa: tadaa! *=)*

Kuvaavaa on, että minäkin lopulta sellaiseen lankesin. Ensimmäinen kuvani netissä koskaan! (Ainakaan itseni laittama.) Täytyy varoa ettei mene pikkusormea enempää. (Sitä se näpräily - tällä kertaa kännykällä - ennen pitkää teettää.)

Kuvaavaa ovat suu ja sormet.
Nyt voitte ajatella: ”juuri tuo suu täällä puhuu, juuri nuo sormet luettavan naputtelevat”. Kuvaavat ne ovat toisellakin tavalla.
(*hih* Pieni viaton komiikka piristää ullakkokamarin öitä mukavasti.)

Kuvaavaa on au naturelle. (Ainakin omassa kamarissa. Ulkona hiippaillessa suuni ei koskaan ole noin paljas kuin täällä, vaan kevyeen kosmetiikkaan puettu. Sekin on kuvaavaa.)