(Tauko-osio)
Kun en ihan vieläkään ehdi muuta, kerron eräästä viime kesän kävelylenkistäni. :) Arjen perussettiä. (Tämä on päiväkirjamerkintä.)
Alkaa.
En oikeastaan halunnut käyttää aikaani tämän kirjoittamiseen, mutta nämä ovat kuin marjoja, jotka haluaa poimia mukaansa, ehkä talven varalle.
Kävin lauantaina kävelyllä. Lauantai on ihana päivä kävellä: edessä on aikaa pitkä ilta, ja koko seuraava päivä vapaata.
Heti reitin alussa, pienen metsikön välistä kulkiessani, mieleeni muistuvat aikaisempien kesien pyörälenkit. Ne syvän kesän pitkät ja kaukaiset, kun on kuin seikkailulla ja päivä alkaa jo painua, mutta valo jää viipyilemään kuten se kesäisin jää ja ilta on nuori. Kun tarinat lävistävät ja on ihanaa ja vapaata, ympärillä maltillisesti hurmaava luonto ja kehossa merkillisestä nautinnosta raskaaksi käynyt tuntu. Ja palatessa olisi sauna. Tämä tunnelma assosioituu metsikön tuoksuista ja syvästä vihreydestä.
Muutaman sadan metrin päässä tarttuu toisenlainen tunnelma, sadetta enteilevä. Silloin lempeäksi lämmennyt tuuli alkaa puhaltaa vilpoisasti ja muutosta enteillen. Taivas tummenee pilvistä kuin rakentaisi kupolia maailma ylle. (Twilight.) Ja se kevyt ja hyvä olo omassa kehossa, kulkemassa väljästi tuulen välissä. Merkillinen ajattomuus tai kaukaisuus: kuin olisi muinaisina aikoina kävellyt neitona kesässä ja kohtalossa. Sellaisessa tunnussa on samalla kertaa läsnäoloa ja iäisyyttä. Maagisuutta.
En ajatellut, että pian sataisi. Toivoin, että sama dynaaminen tila jatkuisi koko kävelyn, pitkittyneenä kuten se joskus tekee. Mutta koska tila - tuo tarinallisesti jännittynyt tunnelma - on nimenomaan Se Hetki ennen sadetta, pian sataa.
Sateessa tien pientareella, nurmikolla, on edelleen sama pahvinen kahvimuki kuin toissapäivänä siitä ohi kävellessäni. "Sopii tuohon kuin kahvi mukiin", ajattelen. (Sanonnan mukaan lika on ainetta väärässä paikassa, joten roskakin on kaunis katselutavasta riippuen.) Myös liikerakennuksen luona on yhä se pieni lyijykynä keskellä kevyenliikenteen väylää.
Sade vihmoo kilometrin verran. Alikulkusillan toisella puolen tiheä vihmonta näyttää auringon säteissä putoukselta. Jatkan matkaani suoraan, mutta seuraavan suojatien kohdalla käännyn katsomaan taakseni - ja näen kaksoissateenkaaren. Otan kuvan.
Risteyksessä kiven päällä on sormus, kultainen. Joku on sen siihen nostanut. Kumarrun katsomaan läheltä. En koske.
Vähän edempänä on etanoiden tienylityspaikka, nähtävästi. Ajattelen, että olisi liian suuri urakka nostaa niitä kaikkia turvaan. (Toissapäivänä nostin muutamia.) Väistelen niitä, osa on liiskautunut. Ne löyhkäävät vaimeasti ilmassa.
Olen niin hyvilläni kun lähdin taas lenkille. Ympäristö on elvyttävä ja taianomainen: valo ja sade luovat ylimaallisen tunnelman. On kuin kävelisi hohtavuuden läpi. Kesä tuoksuu kaikkialla miedosti mutta tasaisen läpitunkevasti.
Työn tehtävät lainehtivat yhä aurallani. Niiden jälkihaisu on laantumassa. Ne tarvitsevat sellaisen: tilan levittää ja laannuttaa jälkihaisunsa. (Kamalaa, jos aikaa ja tilaa siihen ei olisi; tunkkaisuus kerääntyisi ja alkaisi manifestoitua kehon kolotuksina, migreeninä, väsymyksenä. Nytkin on tunnetasolla oltava sinnikäs, valittava päättäväisesti läsnäolo ja irtipäästäminen, ettei ajaudu turhiin soihin tai kierteisiin.)
Kuuntelen äänikirjaa. Miellyttävä lukijanääni. Se on tärkeintä. Kirjailijalla on ihania, oivaltavia, lyyrillisiä ilmauksia: tomografiassa näkyvä tummuus on 'pimeyttä jota kohti he kulkivat', ja naisen kasvoille on jähmettynyt hyväntahtoinen ilme 1950-luvulta. Verratonta kamaa.
Ajattelen, että miettisin esineitä ja asioita, niiden assosiaatioita, ja kirjoittaisin niitä. Assosiaatioiden seuraaminen ja tarkastelu on ihanaa. Se on itseensä tutustumista par excellence.
* * *
Takaisin Vanessaan virittäen:
Winona Forever - Valen
In The End - Mellen Gi Remix
