sunnuntai 13. tammikuuta 2019

La Lettre du Hussard



Olen kirjoittanut elämässäni valtavasti kirjeitä. Käsin. Aloin kirjoittaa niitä jo leikki-ikäisenä, silloin, kun osasin juuri ja juuri kirjoittaa vasta oman nimeni. (Piirrokset ja leikekuvat avustivat viestini välittämisessä.)
 Koululaisena ylläpidin lukuisia kirjekaverisuhteita, ulkomaita myöten. En ole koskaan ennen pohtinut niin syvästi kotimaatani ja etnisyyttäni kuin kirjoittaessani suomalaisena toiseen maahan, toisen kansan jäsenelle. Sellainen tekee hyvää identiteetille ja omien juurien tunnustelulle, kielitaidon hiomisesta puhumattakaan. (Jo ennen kuin tunsin käsitettä ”toiseus”, opin tuntemaan toiseuden ilmiönä: sain kokea, kuinka minuus voimistuu toiseutta vasten oman muotoni piirtyessä selkeämpänä näkyviin.)

Kirjoitin ahkerasti myös isäni kanssa, koska näin häntä melko harvoin. Myös hyvät ystäväni ovat asuneet satojen kilometrien päässä, joten kirjepapereilla kauniine kuorineen oli aina tärkeä paikka pöydälläni. Siihen aikaan kirjoiteltiin myös luokkatovereiden ja lähellä asuvien ystävien kanssa. Voisi sanoa, että kyse oli kokonaisesta kirjemaailmasta. Innokkaana kirjepostin ystävänä kävin myös lukuisia kirjekursseja - noin kymmenvuotiaana - ja ihmettelin, miksi niiden suorittamisesta jaeltiin kunniakirjoja. (Ne tuntuivat jotenkin ansaitsemattomilta, koska kirjekurssien käyminen oli helppoa. Kuka tahansa osasi lukea opiskelumateriaalia ja vastailla sen pohjalta lomakkeiden kysymyksiin – siis ”luntata” vastauksensa. Mitä oppimista tai edes muistamista se sellainen vaati?)

Teini-ikäisenä ja varhaisaikuisuudessa kirjoittelin paljon myös miehille. Kirjeet olivat viehättävä tapa lähestyä heitä. Kirjeitse saattoi tutustua etäältä ja hitaasti ilman velvoitteita. Vastasin kirjeenvaihtoilmoitukseen välittämättä annetusta ikähaarukasta, sillä olin oppinut, ettei yhtäkään miestä koskaan haitannut lainkaan se, etten yltänyt ilmoituksessa kerrottuun alaikärajaan. Sain aina vastauksen kirjeisiini, ja kokea, että kirjeilläni oli väliä. Niistä sai kuulemma voimaa, ja ehkä kauneinta, mitä minulle on koskaan sanottu, on: Olet palauttanut uskoni ihmisiin. Kirjeitäni säilytettiin – kuulemma – housujen takataskussa, tyynyn alla, takin taskussa tai pelikassissa, ja samaa kirjettä luettiin uudelleen ja uudelleen. (Minut on siis kirjeenkirjoittajana pilalle hemmoteltu.)

Oli mukavaa laittaa kirje matkaan ja mietiskellä, miltä kirjeeni lukeminen vastaanottajasta ehkä tuntui. Yleensä tein kirjeestäni kopion myös itselleni - usein se oli kirjeen raakaversio, jonka lopputulokseen en ollut syystä tai toisesta tyytyväinen -, ja saatoin lueskella sitä pohdintani aikana – ja melkein vannoa, että sanoihin alkoi tarttua vastaanottajan ajatuksia tai tunteita niistä… Se oli jännittävä ilmiö, johon spontaanisti havahduin, ja usein vaikutelmani oli ollut oikea, vaikka pysyin ”ilmiöstä” täysin vaiti. (Ei sellaisesta voi puhua.)

Ja oli ihanaa vastaanottaa kirje odotettuaan sitä. Nykypäivän nuori ei voi tietää, miltä tuntuu odottaa kirjettä tai valokuvien kehittymistä, tai etsiä tietoa ilman verkkolähteitä ja raahata kymmeniä kiloja kirjaston kirjoja kotiinsa. (Nykypäivän nuori ei saa koskaan tietää, millainen ylellisyys tämän päivän salamannopeus on ihmiselle, joka on aina joutunut odottamaan kaikkea kauan.) Olen iloinen, että ennätin kokea kirjeiden kirjoittamisen ajan, ajan ennen maailman digitalisoitumista.

Käsin kirjoittaminen on siis ollut minulle läheistä läpi elämäni. Yhä kirjoittelen muistikirjojani käsin, ja vanhoja, niin ikään käsinkirjoitettuja päiväkirjojani on suuri pahvilaatikollinen. Niiden esiin kaivaminen on kuin henkinen inventaario. Niin paljon muistoja, mielikuvia, tunnelmia. Kuin tulisi mielessään siirretyksi eri aikoihin ja paikkoihin, tilanteisiin ja olosuhteisiin. Olo jää hieman…pöyhityksi. Päivien, ehkä viikkojenkin ajan mielen kerroksissa tulvii ja lainehtii katkelmia eletystä elämästä. Ja kaiken sen on vain annettava lainehtia. (Tämä näyttää tapahtuvan jonkinlaisissa jaksoissa: on kuin olisi väistämättä, silloin tällöin, pöyhittävä mennyttä, jotta se jalostuisi paremmin muistin työvälineeksi, ja ”siistityt tiedostot” vapauttaisivat lisää henkistä toimintatilaa.)

* * *

Näissä ”lainehtimistunnelmissa” haluan kirjoittaa tänne yhden katkelman eräästä muistikirjastani, sen aivan ensimmäisen merkinnän. Se kuuluu, hakasulkeineen kaikkineen, juuri näin:

*alkaa*

[Revitty sivu. Kuinka tyypillistä. En pidä tästä – sivujen, ajatusten sotkemisesta ja sitten niiden repimisestä – mutta sallin sen. Olkoon repeämä se epätäydellisyys, jonka minä hyväksyn hyväksyessäni itseni, omat ajatukseni, tunteeni, ilmaisuni, esitykseni, tekoni. (Hmm…’Hyväksyn ajatukseni ja ilmaisen tämän hyväksymällä revityn sivun jolle ajatus on kirjoitettu’… Kuinka ristiriitaista. Tai ei, ei ristiriitaista – vaan paradoksaalista. No, elämä on. Ja sitähän se hyväksyminen pohjimmiltaan on: ’hyväksyn niin täydesti, että hyväksyn myös sen, että minun on vaikeaa tai mahdotonta hyväksyä’…)]

Ensimmäinen sivu on pyhä. Aloitus on pyhä; alku on pyhä. En vielä tiedä, mistä kaikki alkaa. On niin monia mahdollisuuksia. Siksi ensimmäinen sivu on tyhjä. Vielä.

Mutta minulla oli ajatus alusta, eräänlainen aloitusajatus, alkuajatus. Olkoon se tämän kirjan alkumuna, josta maailma synnytetään. (Tosin en ole varma, pidänkö siitä pesästä, jonka olen alkumunalleni pehmustanut. Toisaalta on pelkästään sopivaa, johdonmukaista, että alkumuna syntyy hämmennyksen, kaaoksen, keskelle. Siitä se maailmankaikkeuden sijoilleen asettuminen alkaa…)

Aloitus on runo, katkelma elokuvasta Before Sunrise [Rikhard Linklater 1995]. Elokuva on monelle kulttielokuva. Se on minulle kulttielokuva, tahattomasti ja vaivihkaa. Uskon, että moni on rakentanut maailmaansa ja itseään siihen juuri tämän runon kautta. – En kuitenkaan minä, sillä minä en ollut vielä niin nokkela tai tiedostava, tai uskaltanut liittää itseäni ”kulttikamaan”. (Vaatimaton, lähes näkymätön minä.)

Näin Before Sunrisen elokuvajulisteen eräässä pääkaupungin elokuvateatterissa. (En muista missä. Paikka oli suuri, sokkeloinen ja ihmeellinen tytölle, joka oli tottunut pikkukaupungin yhteen ainoaan elokuvateatteriin ja sen kahteen saliin.) Vaikka olin menossa katsomaan toista elokuvaa, jossakin tunteiden ja mielikuvien tasolla minulle jäi vaistomainen muisto, tuntu siitä, että kohtasin Before Sunrisen kanssa elokuvateatterissa, popcornin tuoksussa vieraiden ihmisten keskellä. (Ympärillä olevien ihmisten vieraus lisää läheisyyttä ja intimiteettiä elokuvan kanssa; se on ainoa, jonka puoleen kääntyä, ainoa, jolta hakea lohtua.)

Oikeasti näin elokuvan eräällä pääsiäislomallani tuttavien tuttavien olohuoneen sohvalla. Eivät pitäneet elokuvasta kovin, ja minä pidin oman tykkäämiseni salaisuutena. Onneksi kaikki katsoivat elokuvaa hiljaisuudessa ja keskittyneesti, kunnioittivat hetkeä. Silloin minä saatoin rauhassa luoda suhteeni ja siteeni elokuvaan.

Vielä myöhemminkin, vuokrattuani elokuvan ja katseltuani sen kotona, imettyäni tarinan eetteriä omassa yksityisyydessäni, tunsin lähes sydäntä särkevää haikeutta kaiken hetkellisyydestä, irtipäästämisestä; siitä nautinnosta, jonka hetkelle antautuminen ja siitä sitten luopuminen mahdollistavat.

Elokuvassa on kaupunki yössä täynnä haaveita, tunnelmia ja elämää, kun aamuun on vielä aikaa ja seikkailu vasta alkanut. Ja sitten – kaupunki varhaisen aamun valossa, kun yö on paennut ja sen hetket pysähtyneet. Väsyneet, junan ikkunasta tuijottavat silmät säilyttävät tuokiokuvia vielä hetken mielen perukoilla, viipyilevinä ja elävinä, juuri koettuina, ennen kuin uni laskeutuu niiden päälle ja tekee niistä pelkkiä muistoja. Hetki on mennyt, nuoruus jatkuu vielä, mutta kaikki on lopulta hetkellistä ja katoavaa. Pian kaikki on menneisyyttä, jokainen hetki toisensa jälkeen mennyttä.

Tämä hetkellisyyden teema oli elokuvassa minulle sekä ”pinnallisempi” ensituoksu, joka pian haihtuisi sydäntuoksun tieltä, että vaistonvaraisesti tunnistettava jälkituoksu, kun varsinaisen sydäntuoksun huuma on mennyt. Sydäntuoksu, se elokuvan jälkeensä jättämä, oli minulle sittenkin nuoruuden ylistys: Hetkeen Tarttumisen, Maailman (etenkin henkilökohtaisen, henkilökohtaisesti koetun) Tutkimisen ja Valloittamisen tuoksu. Se on katkeransuloinen aromi, joka muistutti minua kaikesta ihanasta ja pelottavasta, omille siivilleen heittäytymisen oikeudesta ja välttämättömyydestä, elämän kannatteleviin voimiin tutustumisesta.

(Ennen elokuvaa Before Sunrise oli elokuva Reality Bites [Ben Stiller 1994] ja – muistaakseni – etenkin Ethan Hawke.)

[Toinen, vastaavaan kulttivaikutukseen yltänyt nuoruuden ylistys oli Donna Tartt, Jumalat juhlivat öisin (The Secret History). Ehkä myös Anne Ricen kertomukset. Niissä oli kapinaa, kaunista vapaudentuntua, sivistynyttä röyhkeyttä, ihmistä tai ainakin elämää suurempien asioiden koskettelua.

Mmm….jatkan tätä tunnelmointia vielä vähän pidemmälle. Mitä tulee mieleen…

Tarttin tekstit: kesän syvyys, sateet, ilman ylimaalliset värit; paralleelisuus ja ”ulotteisuus”. (Kuten vuosia myöhemmin luin Eckhart Tollen mainion toteaman: luonto – esimerkiksi puu – ei ole ”kolmiulotteinen”; sen voi kokea oikealla tavalla, nähdä sen lähemmin ’sellaisena kuin se on’ vain läsnäololla. Mikään valokuva ei kerro tuosta kokemuksesta yhtään mitään, ei ainakaan voi välittää eikä synnyttää sitä - kenties olla vain haalea muistiinpano. (Vietin teini-ikäni tällaisten ajatusten ja kokemusten – havaintojen ja oivallusten – äärellä, sisällä, huumaamina. Se laajensi kokemustani todellisuudesta!))
 Malja nuoruudelle, kattaus lammen rannalle, musiikki…

(”Kauneus, uni, musiikki.” Miten joku onkin osannut liittää tuollaiset käsitteet toisiinsa ja synnyttää melkein magiaa, joka aukeaa niiden ”koodista”… Siitä runoudessa on kysymys! Vain runoilija voi tajuta, kuinka kauniisti ne asettuvat yhteen, millaisen verkoston ne loihtivat, latauksen luovat, ja millaista mielikuvien sinfoniaa soittavat. [Käytän sanaa ’sinfonia’ siitä huolimatta, että se on kulutettu eltaantuneeksi ja naurettavaksi. – Ja vaikka en itsekään enää kykene kokemaan sitä näistä taakoistaan puhtaana kuten teinit vielä voivat.])

Ricen tekstit: kirkkaat ja levolliset, yksityiset aamut; kahvia, linnunlaulua, kirjoitushetket; uninen tajunta, joka on nostanut minut jonnekin toiseen paikkaan, silti lähelle kaikkea tuttua työssä valvotun yön jälkeen. Häkellys tarinankerronnan syvyydestä, mytologiasta, voimista joita sanat, ajatukset, tarinan hahmot ja paikat liikuttelevat.

Ennen Ricen kirjoja oli kuitenkin elokuva, Interview With The Vampire [Neil Jordan 1994]. (Sitä ennen oli Tom C. ja Far and Away [Ron Howard 1992]. Mitä oli sitä ennen, en tiedä. (Ehkä kuulostelen joskus ’sisäisiä arkistojani’.)

Ehkä vain vanhat sielut voivat tajuta – muistaa – olevansa nuoria, jälleen nuoria. ”Pelkästään nuorelle” nuoruudessa ei ole mitään nostalgista. [Kas, tässä tarjosin selityksen paradoksaalille tapahtumalle, ’nostaa malja nuoruudelle’; aivan kuin nuori ihminen yleensä voisi tajuta, mistä nuoruudessa on kysymys tai miksi se muka on niin hienoa ja ainutlaatuista aikaa. Toki, osa jubileeraamisesta tullee ”kollektiivisesta tietoisuudesta”, jo nuoruuden ihailun tähden.]]

Kannatti repiä sivuja. Muuten olisi jäänyt muutamakin ajatus tässä seuraamatta ja ilmaisematta. (Syntymättä ne eivät kuitenkaan olisi jääneet, sillä nämä ajatukseni kulkevat aina mukanani – joskin ovat puettavissa eri asuihin. [Tämä on ajatus, josta pedanttinen semiootikko ei pidä, sillä hänelle ajatukset eivät ole irrallaan ”käärepapereista” joihin ne kiedotaan (koska muoto määrää sisältöä ja päinvastoin). No, en minä tätä ajatusta vastaan ole, ja sen hyvin ymmärrän. Mutta tarkoitan, että minun ajatusmaailmani – tai yleensäkin sellaiset ajatukset joihin nyt viittaan – on kuin mytologia, jonka tarina, juonet ja hahmot voidaan kertoa lukuisin eri variaatioin. Tähän semiootikkokin, tai ainakin konstruktionisti, yhtyisi.]

Kun on kyse aloitusrunosta, muistettavista runoista tulee mieleeni myös Adrian Lynen Unfaithful -elokuvan kohtaukset, joissa Constance tutustuu runoon, jonka Paul on hänen elämäänsä tuonut:

Constanse on löytänyt Paulin ohjaamana – ”Second shelve from the top, third book from the left. Open the paige 23.” – runokirjan. Constance avaa sivun ja lukee runon siinä hyllyn edessä. Hän häkeltyy mutta ei päästä runoa sisäänsä – tai ei tiedä päästäneensä sitä lähelleen. Hän poistuu, mutta suostuu ottamaan kirjan mukaansa, ”souvenir”.

Joitakin päiviä myöhemmin Constance löytää hyllyyn työntämänsä kirjan. On se hetki päivästä, jolloin koti on tyhjillään ja hän on yksin askareidensa keskellä. Kirja alkaa kiinnostaa häntä, ihan vain äkkiseltään, melkein kuin päähänpistona hänen kulkiessaan hyllyn ohi ja laitettuaan vaatteita kaappiin paikoilleen. Hän poimii kirjan käsiinsä ja muistaa tuulisen päivän kaupungilla, avuliaan ja charmikkaan nuoren miehen. Silloin kirjan välistä putoaa Paulin käyntikortti – yhteystiedot – ja Constance muistaa miehensä ajatuksen kiitosviinistä.

Siitä alkaa runon ja Constancen intiimi seikkailu, minkä merkiksi C. sujauttaa kirjan laukkuunsa ja lueskelee sitä junamatkoillaan, jossakin kodin ja kaupungin välillä (mikä toimii hienona vertauskuvana jonkinlaiselle välitilalle, ’being somewhere in no-man’s-land' (or even in never-never –land)).

[Meta-narratiivista: ennen Unfaithful -elokuvaa oli Le Hussard sur le Toit -elokuva (ja tarina itsessään jo ennen elokuvaa, sillä luin kirjan ennen filmiä, joka sittemmin syrjätti kirjan, niin mahtava elokuva se oli, vaikka kirja yhä jäi "talismaanikseni") ja Olivier Martinez. En tiedä, kumpi lopulta enemmän - hänen hahmonsa vai husaarin tarina - mutta Martinez ensin*. (Alussa - siis tarinalla Unfaithful -elokuvan alusta - oli siis kuva ja musiikki. Sitä ennen oli toinen kuva ja toinen musiikki. Sen taustalla puolestaan joulunaika, rakastuminen ja intiaaninäyttely: ehkä aloin käsitellä niihin liittyviä latauksia tarinan avulla... Tällaisessa "narratiivisessa kerrostumisessa" on kuin kukin kuva tai tilanne olisi tausta, johon uusi kuva upotetaan, kunnes kollaasista tulisi täysi – tai ainakin edeltävää kokonaisempi, moniulotteisempi.

[Ehkä elämän on tarkoitus merkityksellistyä kuva kuvalta... Tai jännittävämmin sanottuna: ehkä elämän salaisuuden kuuluu aueta kerros kerrokselta. ("Narratiivi" on tässä oiva apukäsite.)

Ja ehkä on lopulta vain yksi kuva, jonkinlainen alkuidea, joka elää ja muuttaa muotoaan, liikkuu kuvasta toiseen ja kertoo itsensä usean eri kuvan ja kerrostuman kautta, koska yksi kuva tai kerrostuma ei siihen riitä. (Ehkä se kuva on aluksi pelkkä kuva alkumunasta, joka ei vielä  ole kuoriutunut...haha.)]

Molemmat elokuvista olivat minulle kultteja jo ennen niiden näkemistä. Myös Uunfaithfulista oli siis ”alkukuva". Se oli kaunis ja lämmin.]

Matka elokuvaan oli Hetki ja seikkailu, odotettu ja odotukset lunastava. Elokuva rakensi minulle tilaa, hengitin yhdessä sen kanssa - en niinkään elokuvan juonen kuin elokuvan maailman kanssa. En tiedä miksi se oli niin ihana, mutta se oli. Vene oman pihalammen laiturilla, tuuli kolistelemassa ikkunaa, lempeä vaikka pilvinen arkipäivä, asema ja suurkaupungin rytmi jonka kanssa opetella tanssimaan, hetket jotka kannattelevat, jännittävä kirjakauppa ja ystävällisiä ihmisiä, perheaterioita, tapaamisia ja kahviloita, hillityt värit ja ripaus boheemia runoutta... ja kaiken yllä leijuu haikean kaunis pianomusiikki. (Elokuvassa tai kirjassa ihaninta on sen atmosfääri, joka luo paralleeleja kuulijansa elämään jokaisesta löytämästään liittymäkohdasta. Kuin oman elämän ääniraita kerrostuisi, ja jossakin kaukana kertojan ääni syventää tarinaa...)
 Minä jollakin tapaa kudoin maailmaani tarinaan ja tarina puolestaan minuun, se kannatteli minua. Tätä on vaikea selittää, ja kaikki kuvaukset kuulostavat typeriltä koska paatosta ei voi välttää: selitys on kuin se valokuva puusta, joka ei voi kertoa mitään oleellista valokuvatun puun todellisesta ulotteisuudesta. (Ja niin: omassa maailmassani elokuvan tarina päättyi jo kauan ennen elokuvan varsinaista loppua – sellainen sotku ei kuulu omaan maailmaani).

Elokuva oli ensimmäinen elokuvissakäynti uudessa kotikaupungissani, yksin. – Mutta kuitenkaan en ollut lainkaan yksin enkä yksinäinen! Elin ihmeellisessä, onnellisessa vapaudessa ja voimantunteessa, jossa millään harmaan arjen muodolla ei ollut kykyä tai oikeutta koskea minuun. (Grey days were simply gone.) Elokuvan jälkeen istuin hampurilaisravintolan yläkerrassa täynnä syvää tyytyväisyyttä ja läsnäoloa. Koskettelin onnea, se virtasi minuun ja lävitseni eikä kadonnut minnekään. Se kesti painoni, oli virittynyt paksuksi, huomisiin, lukemattomiin huomisiin asti.

Kun elokuva julkaistiin kotiin kannettavassa muodossa, kaikki oli kuin minua varten suunniteltu. (Tällaista ajattelua voi harjoittaa silloin, kun haluaa olla itselleen hyvä ja suhtautua elämään henkilökohtaisena lahjana. Ja lopulta, kaikki ihmisen omassa elämässä on häntä varten: kaikki on ihmiselle olemassa vain hänen oman kokemisensa kautta, ja ihminen on väistämättä itse oman kokemisensa keskushenkilö. Näin ollen jokainen asia ihmisen elämässä on olemassa vain tultuaan tai tullakseen koetuksi, sillä ainoastaan kokemispiiriin sisältyvät asiat ovat ihmiselle olemassa. ["Kokemus" tai "kokeminen" on ymmärrettävä tässä laajasti: myös ajatus tai tunne on "kokemus" ja "kokemista" - ja tarkemmin ajateltuna kaiken kokemisen lähtökohta ja ydin, olkoot kyse kuinka konkreettisesta ja fyysisestä kokemuksesta tahansa. (Edes sitä ei ole "olemassa" ilman kokemusta siitä.)] Tästä seuraa, että jokaisella asialla ihmisen kokemispiirissä on jotain kerrottavaa ihmisestä ja hänen elämästään: se, mitä ja miten ihminen kokee ja miksi hän niin tekee, kertoo siitä, mikä on hänelle olemassa ja siten myös merkityksellistä. Kaikki kokemismaailmaan ilmaantuneet tekijät muokkaavat ihmistä, ovat seurausta edeltäneen kokemismaailman tilasta ja johtavat toiseen. [Elämässä on valtavasti myös potentiaalisesti koettavia asioita, siis asioita jotka odottavat mahdollisuutta tullakseen koetuiksi. Myös nämä potentiat, toistaiseksi toteutumattomat mahdollisuudet, kertovat ihmisestä, sillä mahdollisuuksien rajat ovat henkilökohtaiset, ja perustuvat kokemismaailman tilaan. Jos koettavien asioiden mahdollisuuteen halutaan vaikuttaa, on ensin vaikutettava siihen tilaan joka kokemispiirissä vallistee. On selvää, että inhimillisessä todellisuudessa (eli aika-tila -jatkumoon sidotussa todellisuuskokemuksessa) kaikki potentiaalinen ei aktivoidu henkilökohtaiseksi todellisuudeksi, sillä kokeminen keskittyy aina johonkin valintaan, tietoiseen tai tiedostamattomaan (yleensä tiedostamattomaan), ja jokainen valinta etääntyy valinta valinnalta kauemmas muista potentiaalisista valinnoista ja lähenee toisia.
 Mutta yhtä kaikki: tällä tavalla ymmärrettynä kaikki ihmisen maailmassa on siellä vain kertoakseen hänestä, hänelle itselleen. Kaikki perustuu suunnitelmaan - tai mielen sisäsiseen skeemaan - "tarinasta" (kuten maailmasta, elämästä ja identiteetistä) ja sen kerronnasta.]
 Tämä ei ole egosentrisyyttä vaan väistämätön perspektiivioppi ja itsetutkiskelun lähtökohta. Asioiden olemassaolo sinällään ja niiden olemassaolo minulle ovat kaksi eri asiaa, ja oman perspektiivini reunaehdot määrittelevät, missä määrin ja minkä laatuista todellisuutta maailmaani virtaa.
 Kun siis sanotaan, että jokin "on kuin minulle suunnittelu", kerrotaan ihmisen omasta vastaanottotavasta, siitä, kuinka ihmisen oma tila määrittelee sitä, mistä aineksista ja millä tavoin hänen elämänkokemistaan kerrotaan.)

Lähdin siis syntymäpäiväni kunniaksi pyöräilemään kaupungille, kioskille, noutaakseni juuri ilmestyneen elokuvan. (Olin kait nähnyt lehdessä mainoksen. Siitä tiesin, milloin ja mistä.) Ilta oli hiljainen ja tumma, talvinen ja jäinen. Lumet olivat sulaneet ja painuneet kuultavaksi, jähmettyneeksi, rahisevaksi massaksi, kuten ne satamakaupungissa tekevät: päivällä sulaa, illalla kohmeista. Kioskilta löytyi myös suuri rasia suklaarusinoita turkoosinvärisessä rasiassaan, jota taisin säilyttää vielä pitkään sen jälkeen, kun ilta oli mennyt ja rusinat loppuneet, muistoksi Hetkestä ja sen tunnelmasta.

(Nykyään ajattelen, että sellainen takertuminen – suklaarusinarasioiden säilyttely – on tahmeaa ja tunkkaista, jättää sielun näkymättömin siimoin kiinni menneeseen, kunnes sielu hidastuu tai pysähtyy kokonaan, tulee vedetyksi takaisin menneisiin päiviin, joita on mahdotonta kokea sellaisinaan uudelleen – ja sitä mahdottomampaa kokea lainkaan, edes muistoissaan, mitä hanakammin niistä pitää kiinni. Niille on annettava vapaus virrata omien lakiensa mukaan. Sellaisia ne muistot ja tunnelmat ovat.)

*Se, mitä jokin Olivier Martinezissa minulle edusti, kulki Angelo Pardin kautta Paul Marteliin, arkipäiväistyi ja modernisoitui – tai muuttui kokonaan ajattomaksi. Meditoin tuntikausia kuvani äärellä ja kokosin musiikkikollaasejani. (Angelo Pardi on hahmo, jonka koin edustavan omaa itseäni, maskuliinista puoltani tai jopa animusta – vaikka animukseksi Angelo taitaa olla liian hallittu. Noh, löysin kirjallisuudesta myös hänen "kääntöpuolensa". En kerro kenet.)

Mutta nyt, enough said. On aika.

Runo elokuvasta Before Sunrise: Milkshake

Daydream delusion
Limousine eyelash
 oh baby with your
  pretty face
Drop a tear
 in my wine glass

Look at those big eyes
See what you mean to me
 Sweet cakes and milkshakes

I’m a delusion angel
I’m a fantasy parade
I want you to know what I think
 don’t want you to guess
  anymore

You have no idea
 where I come from
We have no idea
 where we’re going
Lodged in life
 like branches in a river
  flowing downstream
   caught in the current

I’ll carry you
You’ll carry me
That’s how it could be

Don’t you know me?
Don’r you know me by now?

-         Before Sunrise, Rikhard Linklater

(Olin 16-17-vuotias. Mikä ihana, täydellinen ikä kokea tämä elokuva.)

…Ja runo elokuvasta Unifaithful.

Drink wine
This is life eternal
This is all
 that youth
  will give to you

Is is the season
 for wine, roses
  and drunken friends

Be happy
 for this moment
This moment
 is your life.

 - Omar Khayyam

*loppuu*

Katsotaan vielä seuraavaa merkintää. Se on eräänlainen "disclaimer".


*alkaa*

Niin, elokuva voi olla rakentelun ja kannattelun kyvyssään ihana.

Silti; samalla kertaa on surullista tietää ja tajuta, että ihmiset yrittävät saada sitä samaa mitä ovat elokuvassa nähneet, kopioivat ja eksyvät kopioihinsa, ja jopa pitävät elämäänsä samassa suhteessa ”aitona”, ”todellisena” tai ”onnistuneena” kuin ovat onnistuneet seuraamaan kuviaan ja jäljittelemään ihannettaan. Kaiken tämän keskellä he tulevat itselleen, omalle elämälleen ja maailmalleen vieraiksi, kadottavan sen tai välittömän yhteytensä siihen. He eivät löydä omaa olemassa oloaan ja aitoa kokemustaan, koska kuvat häiritsevät heitä, ovat heidän ja todellisuuden välissä, sapluunoina. He eivät löydä ja kirjoita omia tarinoitaan, koska eivät osaa antaa niiden tapahtua.

Tietysti kuvat voivat auttaa myös tunnistamaan ja hahmottamaan. Ehkä kuvat ovat kuin viini: paitsi että ne paranevat vanhetessaan, ne on nautittava viisaudessa.

*loppuu*


Mikäpä voisi sopia tähän nyt paremmin musiikiksi kuin elokuvasoundtrackit.

Jean-Claude Petit: Le Hussard sur le Toit

(Tämä albumi on minulle kuin koti: sen huoneita, esineitä ja elementtejä ei osaa arvioida esteettisesti, koska niillä on huomattavasti syvempi ja tärkeämpi merkityksensä. Ne ovat niin elimellinen, tuttu ja tärkeä osa omaa elämää ja mielenmaisemaa, ettei ole mielekästä etääntyä ”objektiivisuuteen” niiden kanssa. Niinpä tämän albumin musiikki ei ole minulle vain kaunista musiikkia, vaan monimutkaisin tunnesitein henkilökohtaiseen sielunmaisemaani rakentunut punos.)

Le voyage d’Angelo (track 2)

Roland furieux (track 4)

La lettere du hussard (track 7)

“C’est bien mon colonel?” (track 12)

Sekä tietysti nimikkobiisi ja Générique fin

(Jotenkin tähän sopii myös Bachin sellosonaatit ja José Carrerasin ylväs, mahtipontisesti esitetty Tristesse [Chopinin tuttu melodia].)


Jan Kaczmaerkin sävellykset Unfaithful –elokuvan albumilta:

At Home

Farewell

sekä tietysti nimikkobiisi, myös pianovariaationa


Ja jos muistakin ”kulttielokuvista” poimitaan kappale, olkoot ne nämä:

Before Sunrise – Come here

Reality Bites – (se U2:n biisi)

Interview With the Vampire – Libera me, ehdottomasti

Far and Away – Book of Days


PS: Näin jälkikäteen ajateltuna: "pretty face" ja "milkshake"? "Drop a tear"? "Delusion...fantasy...Caught in the current"? "We have no idea where we're going...flowing downstream..." Loistavaa rakennusmateriaalia nuoren ihmisen elämälle. - Tai ehkä se on tunnustus, pelkkä tilannekuvaus? (Ja, by the way, "Milkshake" -runon oikea nimi on Delusion Angel, jonka on kirjoittanut David Jewell.)

(Ja entäpä Constancen lempinimi Connie. Was Connie the con-artist of her own life?)

PS of PS: Luovun otsikon etumerkinnästä "P". Se on tässä vaiheessa pelkästään häiritsevä tai hämmentävä merkintä, sillä kirjoitukseni ovat aikoja sitten lakanneet asettumasta teoksen Kivun kauneus "taukotilaan". (Mitä sille tekisin tai kuinka siihen palaisin - palaanko? - sekä kysymyksiä muista punaisista  langanpätkistä mietin joskus, kun tulee sen aika. Ehkä jossain vaiheessa siivoilen ja jäsentelen blogini uudelleen?)