2012 - Mittarit nolliin?

Aloitan nämä elokuvanäkemykset mahtipontisesti maailmanlopusta.

The 2012 (ohjannut Roland Emmerich 2009) on ilmeisimmillään kertomus eloonjäämistaistelusta, sankaritarina. Elokuva on vahvasti myös kertomus hierarkioista, länsimaisuudesta ja perhearvoista. Katsoin elokuvaa vastauksena kysymykseen: jos maailma tuhoutuisi, mitä me haluaisimme tuholta pelastaa? Ja ketkä ”me”? Entä kuka valinnat saa tehdä ja miksi?

Elokuvalla on kaksi sankaria: tutkijatohtori Adrian Helmsley ja heikosti menestynyt kirjailija Jackson Curtis. Molemmat edustavat amerikkalaisessa kulttuurissa tärkeitä instituutioita, toinen tiedeyhteisöä ja hallitusta, toinen perhettä. Helmsley työskentelee Valkoisen talon leivissä, Curtis puolestaan on perheenisä, tosin eronnut. Helmsleyn tehtävä on olla yhteyshenkilö tieteen ja hallituksen sekä hallituksen ja muun kansan välillä. Curtisin ytimekäs tehtävä puolestaan on suojella perhettään. Laajemmin hänen tehtäväkseen voi ymmärtää sen, että hän konkretisoi Helmsley luennoimat jalot periaatteet.

Curtis nostetaan Helmsleyä suuremmaksi sankariksi, johon katsojaa erityisesti kutsutaan samastumaan. Tämän voi päätellä paitsi kerronnankuljetuksen näkökulmasta myös tapahtumien lopputuloksista. Tästä päätellen perheenisyyden asema on länsimaisessa arvomaailmassa tärkeämpi, kuin korkean koulutuksen kautta saavutettu status tai pelkät sivistyneet ja humanistiset arvot ilman ruohonjuuritason konkretiaa.

Elokuvan keskeisen sisällön - ja enemmänkin - tapaa jo trailerista. Jo siinä lätkäistään korteista niin suuri osa pöytään, että jos mukana olisi vielä loppuratkaisu, elokuvaa ei tarvitsisi enää käydä katsomassa. - Ellei sitten halua pitkittää kerrontaa, fanittaa näyttelijöitä ja ohjaajatyötä tai vastaavaa. Ja kuten trailereissa yleensä, dramaattinen jännite on moninkertaisesti vahvempi kuin elokuvassa itsessään. Tämä on tietenkin ymmärrettävää, onhan katsojat houkuteltava elokuvan ääreen tyydyttämään teaserien herättämä uteliaisuus. Mutta toisaalta ja kaiken kaikkiaan en sitten kokenut nähneeni juuri sitä elokuvaa, josta trailerissa hohkattiin. Mitään uusia tai trailerin maistiaisten ylittäviä kliimakseja ei enää ollut, ja jäi tunne, että osa lupauksista jäi lunastamatta. Mihin esimerkiksi unohtui Maya-kalenterin mystiikka? Varsinkin, kun koko elokuvan juonen annettiin ymmärtää rakentuvan sen varaan.

Mitä maailman tuholta sitten halutaan pelastaa? Pelastuneiden ja valittujen joukossa on ennen kaikkea länsimaiden poliittista kermaa. Tämä kertoo selkeän viestin siitä, millaisena nokkimisjärjestys amerikkalaisessa maailmassa ymmärretään. Kertomuksen tapa kohdella näitä valittuja puolestaan kertoo siitä, mitä tästä järjestyksestä ajatellaan. Se ei ole elokuvassa itsestään selvästi arvostettu järjestys. Poliittinen kerma esitetään petollisena, rahanahneena ja ihmisarvon unohtaneena joukkiona, joka ei kerää katsojan sympatioita. Jo elokuvan trailerissa on kysytty, mitä hallitus tekee maailman kansojen pelastamiseksi, ja vastattu pelotellen: ei mitään. Helmsleyn suulla sentään uhotaan, että jokaiselle ihmiselle pitäisi taata oikeus suojata henkeään. Tätä kermaa ei päädy pitämään pelastamisen arvoisena, ei varsinkaan yksinoikeudella. Kaikesta huolimatta kerma silti lastataan pelastuslaivueisiin melko mukisematta. Heidän asemaansa ei kyseenalaisteta eloonjäämistaistelulla. Johtuneeko tämä sitten siitä, että kerman joukossa on jotain hyvääkin ja se saa toistaiseksi kelvata. Maailmanlopun edellä kun ei kädenkäänteessä vanhaa maailmanjärjestystä muuteta.

Noh, ehkä kerma ei ole läpeensä hapantunutta, vaan ajattelee asioista hieman eri tavalla ja arvostaa erilaisia asioita. Tämä johtaa kuitenkin moraaliseen ristiriitaan arvomaailmojen - taloudellispoliittisten ja humaanien pyrkimysten - välillä. Tämä moraalinen ristiriita tuodaan esiin neuvottelussa, jossa Helmsley yrittää taivuttaa hallituksen vallankäyttäjää päästämään tavallisen kansan turvaan.

Elokuvassa annetaan ymmärtää, että hallitukselle ihmiskunnan pelastaminen tarkoittaa lähinnä geenipankin säilyttämistä. Tästä syystä moderniin Nooan arkkiin onkin jo päästetty muutamia maallikoita rinnan (muiden) eläinlajien satunnaisedustajien kanssa. Helmsleyn kautta elokuva kuitenkin nostaa etusijalle toisenlaisen ihmisyyden ja ihmiskunnan pelastamisen. Ensinnäkin se, mikä ihmisessä on pelastettavaa, on hänen ihmisarvonsa ja humaani sivistyksensä. Toisekseen ihmiskunnan pelastaminen tarkoittaa mahdollisimman monen ihmisen pelastamista. Helmsleyn suulla soimataan todellisen sivistyneistön, kuten valokeiloista poissa pysyttelevien tiedemiesten ja rakkaimpiensa puolesta taistelevien tavisten, arvostamatta jättämisestä. Helmsleyn mukaan esimerkiksi on täysin erään nuoren ja suurelle yleisölle tuntemattoman astrofyysikon ansiota, että hallitus ylipäätään sai koskaan tietää lähestyvästä tuhosta. (Tämän astrofyysikon kuolema yhdessä perheensä kanssa kuvataan yhtenä kertomuksen suurimmista petoksista, ja kenties liikuttavimpana kuolemana.) Helmsley argumentti on, ettei ole mitään mieltä yrittää pelastaa ihmiskuntaa, jos se tuhoaa oman ihmisyytensä telkeämällä vähemmän tärkeinä pitämänsä ihmiset ulkopuolelle.

Entä mitä muuta on pidetty tärkeänä ja pelastamisen arvoisena kuin kermaa tai ihmisiä ylipäänsä? Siitä, että hallitus saa tehdä päätökset ja sikäli, että se pelkistää esimerkiksi ihmisyyden geenipankiksi, voi päätellä paljon. Kaikki se, mitä hallitus pyrkii pelastamaan, on pelkistettävissä kapitalistien ynnä muiden materialistien arvostamiksi resursseiksi, kuten taloudellisesti arvokkaaksi kulttuuripääomaksi. Viimeksi mainitusta kerrotaan vilauttamalla talteen otettua Da Vincin Mona Lisaa, statukseltaan ja rahalliselta arvoltaan huikeaa esinettä. Mutta tämä ei kuvaa elokuvan suosimaa arvomaailma, joten jälleen Helmsley henkilöi antiteesia: Mona Lisan rinnalle nostetaan myös em. kriteerien valossa vähäpätöistä kulttuuriainesta. Lukemista harrastava Helmsley on kantanut laukussaan varsin tuntemattoman nykykirjailijan romaania. Siitä tulee Helmsleyn avarakatseisen elämäntavan ansiosta osa tärkeää kulttuuripääomaa ja perintöä, minkä takia myös kirjallisuuden kaanon tullaan uudessa maailmassa kirjoittamaan toisin. Samalla elokuva vihjaa, että kaanoneita ja kulttuuriperintöä voi säädellä ainoastaan sopivasta statuksesta käsin.

Tärkein pelastustoimenpiteiden kohde - sekä fyysisesti että arvoiltaan - on kuitenkin amerikkalainen ydinperhe, se, jonka kautta eloonjäämistaistelua pitkälti kuvataan. Niinpä elokuvan kohtalonsormi ei koske sankariin eikä hänen perheeseensä huolimatta siitä, mitkä hallituksen pyrkimykset näyttävät olevan. Sankarin säästämiseen voi olla myös hyvä psykologinen selitys: Curtisin tappaminen voisi kaiken tuhon keskellä olla katsojalle kenties liian ahdistavaa, maailmanloppu kun on se kaikkein synkin meissä ihmisissä ajatteleva ja elävä tuhoutumisen myytti. Jos siis katsoja on jo houkuteltu luottamaan sankariin ja ajattelemaan tietyllä ja opitulla johdonmukaisuudella tämän selviytymisestä, mattoa ei voi näin rajussa aiheessa vetäistä alta. Johonkin on voitava turvata hävityksen ja kaaoksen keskellä, ja tässä tapauksessa se on perhe ja etenkin perheenpää, Jackson Curtis. Hänen hahmossaan katsojan toivo pelastetaan, ja siinä sivussa julistetaan perhearvojen tärkeyttä.

Tähän väliin on hyvä pujottaa vähän asiantuntijatietoakin. Professori Olli Alhon mukaan elokuvan yksi rituaalinomainen tehtävä ja tarkoitus on järjestellä maailma aina uudelleen ja uudelleen kaaoksesta kosmokseksi, siis sekavuudesta järjestykseksi - vertauskuvallisesti toki. Toisin sanoen elokuvan yksi tärkeistä tehtävistä on vakauttaa katsojan mielenmaailman järjestystä ja luoda mielekkyyttä elämään, joka muuten on epäreilua ja sekavaa. Myös tässä mielessä 2012 on mainio lajinsa edustaja, paljonpuhuttujen erikoistehosterepertuaariensa lisäksi.

Liian suureen turvallisuuden tunteeseen elokuva ei kuitenkaan salli katsojan heittäytyvän. Täpäriä pelastuksia ei järjestetä kuin sankari-ydinperheelle. Jos joku muu hengestään taistelemaan jätetty on pelastumaisillaan, se on ainoastaan hetkellistä, ja viiveellä nitistävä tuho sisältää myös moraalisen opetuksen. Esimerkiksi perhearvoja uhkaavat rakastajat ja rakastajattaret tuhoutuvat. (Heidän täytyy, jos kerran suuren joukon paljon heitä viattomampienkin on mentävä. Muuten maailmasta katoaa jälleen oikeudenmukaisuus ja mielekkyys.) Tämä luo elokuvaan kohtalontunnetta. Aivan, kuin kaikella sittenkin olisi jokin luonnontieteellistä selitystä suurempi tarkoitus, ja aivan, kuin kaiken takana sittenkin olisi jokin moraalikoodistoon liittyvä syy-seuraussuhde, jota noudattamalla voi olla yksi valituista ja pelastua.

Ihmisten kuolemaa ei elokuvassa tuoda inhorealistisen lähelle. Elokuva näyttää etäältä, kuinka suuret ihmismassat jäävät luontoäidin kouristelujen alle. Intiimeimmillään kuolema näytetään, kun kuvataan loppunsa kohtaamaisillaan olevan ihmisen katselemaa viimeistä maisemaa tai kasvoja hetkeä ennen - jos niiden ilme viestittää kohtalon hyväksymistä.

Itseäni eniten liikuttanut kuolema on venäläisen miljardöörin, Yuri Karpovin, kuolema. En ole varma, miksi. Kenties syystä, että hänen kuolemansa tuntui hyvin epäreilulta. Hän on isä, joka mieluummin pelastaa hemmotellut poikansa kuin itsensä. Lisäksi hän auttaa koko amerikkalaisen ydinperheen - katsojan toivon - turvaan siitä huolimatta, että on venäläinen eli perinteinen arkkivihollinen (ainakin amerikkalaisen elokuvan roolijaossa). Koska kaaos on yhteinen uhka, sen keskellä voivat vanhat vihollisetkin ilmeisesti työskennellä hetken yhteistyössä. Karpovin tuhoutuminen kuitenkin viestittää selkeästi, ettei silti pidä luulla, että tällainen yhteistyö arkkivihollisen kanssa johtaisi suvaitsevaisuuteen tai integraatioon. Yhteistyön tarkoitus on palvella vain amerikkalaisen perheen pelastumista, joten arkkivihollista voi korkeintaan käyttää hyväkseen. Niinpä sekä venäläinen että ydinperheeseen tunkeutunut isäpuoli lopulta tuhotaan. Tämä on yksinkertaisesti asenteellista ja epäreilua!

Valtavia tuhokohtauksia on elokuvassa useammankin elokuvan tarpeisiin. Ihmiskunnan kuolema etenee purkaus purkaukselta, romahdus romahdukselta, tsunami tsunamilta. Ehkä on ajateltu, että lopullisuus menee sillä tavalla paremmin perille. Mutta voi myös olla, että suuruus turruttaa. Itselleni havahduttavin hetki koitti vaiheessa, jossa radiokanava ei tavoita enää mitään taajuutta. Silloin ajatus lopullisuudesta hiipii lähelle. Tosin näyttelytyö ei tässä kohtaa tavoita lainkaan sitä epätoivoa ja ahdistusta, jota odotin. Ehkä sekin on täysin harkittua. Liika olisi liikaa, ja onhan se. Niinpä ihmismassojen kuoleman katseluun turtunutta elvytetään pienen hauvelin kohtaloa seuraamalla. On se sitten kornia tai hellyttävää, pelastuneiden joukossa on myös söpö sylikoira, jonka täpärää turvaan pääsyä suurin osa katsojista toivonee. Ymmärrän silti hyvin, jos pitää tätä koiraepisodia käsittämättömänä, absurdina tai ristiriitaisena.

Pidän katastrofielokuvista. Ne luovat hetkeksi tunnun poikkeustilasta, jossa normit ja säännöt voi unohtaa ja keskittyä vain tärkeimpään, esimerkiksi elämän ja rakkauden varjeluun. Katastrofielokuvat provosoivat elämän arvostamista, muistuttavat hetkellisyydestä ja häilyvyydestä. Tässä elokuvassa itseäni kuitenkin häiritsi tietynlainen sisäänpääsemättömyys tai mukaanehtimättömyys. Psykologinen, empaattisen samastumisen takaava, jännitys ei pääse muodostumaan kunnolla huolimatta siitä, että alku on maltillinen, melkein tylsä. Ehkä elokuvassa luotetaan siihen, että aihe jo itsessään on hyvin uskottava ja pelottava, ja että ihmisissä jo valmiina asuu maailmanlopun pelko, jonka voi laukaista pienillä vihjauksilla, rakentelematta syitä tai jännitteitä sen kummemmin psykologisesti, huolellisesti. Kun sitten alkaa tapahtua, tuho tulee suorastaan puun takaa eikä aina tunnu edes juonellisesti uskottavalta. Epäuskottavuutta lisää myös se, että eloonjäämisen alkutaistelua lävistää seikkailuhenki ja koomisuus indianajonesin hengessä, jolle on tyypillistä täysin epätodellinen selviytyminen. Tässä elokuvassa maailmanloppu esitetäänkin ennen kaikkea viihteenä.

Kun ajatellaan, että elokuva on kommunikaation muoto, mistä tämä maailmanlopun viihteellistäminen kertoo? Ehkä tekijät ovat ajatelleet, että maailmanloppu on teemana niin ankara, että sitä on käsiteltävä raskaalla kädellä kevennetysti, jotta katsojalle ei aiheuteta ahdistustiloja. Esimerkiksi elokuvissa kuten Alive tai There Will Be Blood kuolema on brutaali ja ahdistava. Voisi olla karua katsoa samalla tavalla brutalisoitua kuolemaa maailmanlopun mittakaavassa. En kuitenkaan tiedä, onko se maailmanlopun elokuvalta hyvä saavutus, jos katsojaa alkaa naurattaa silloin, kun ihmiset taistelevat hengestään.

Entä miksi niissä suuren yleisön elokuvissa, joiden teemana on maailmanloppu, tapahtumien keskuksena on yleensä Yhdysvallat? Siis sen lisäksi, että kyseiset elokuvat ovat maan tuotantoa? Miksi Amerikalla on niin tärkeä asema maailmanlopuissa? Yksi vastaus on se, että Yhdysvallat edustaa länsimaista maailmankuvaa ja länsimaista ajattelua, ja siten katsojakohderyhmänsä tuntemaa maailmaa. Sen tuhoutuminen riittää maailmanlopuksi. Tekeekö länsimainen näkökulma Telluksen tuhosta sitten jotenkin erilaisen, eri version? Ehkä ei, mutta sen käsittelystä kyllä. Tellus tuhoutuu yhtä kaikki, mutta katselemme sitä alisteisena länsimaiselle tavalle ymmärtää tätä tapahtumaa. Vaikka mukana vilahtavat myös Aasia ja katolinen Eurooppa, niiden tehtävä on vain amerikkalaisen maailman totaalisen tuhon korostaminen; kun jopa länsimaisen maailman vastinparit tuhoutuvat, koko maailma todellakin on tuhoutunut.

Raha ratkaisee elokuvassa paljon. Tällä kertaa kukaan ei siis sinnikkäästi väitä, ettei raha pelasta ketään. Päinvastoin. Rahaan liitetään suuri pelastusvoima. Itsensä voi pelastaa esimerkiksi lunastamalla tähtitieteellisiä summia maksavan paikan lentokoneesta tai omistamalla riittävästi talouselämää (eli maailmaa) liikuttavaa arvovaltaa. Taide ja tiede, uskonnosta puhumattakaan, jäävät rahalle toiseksi. Niiden arvo on ainoastaan se, joka on rahalla mitattavissa. Taideaarteista kääräistiin mukaan esineitä kuten Mona Lisa, ja tiedemiehistä pelastuvat vain Valkoista taloa palvelevat. Dalai Lama puolestaan jätetään jättiaallon pyyhkäisemäksi ja paavin annetaan murskautua romahduksen alle. Mistä tämä kertoo?

Länsimaiselle ajattelulle ovat ominaisia protestanttiset ja kapitalistiset arvot, jotka tunnetusti korostavat kaikkea aineeksi palautettavaa pääomaa, taloudellista hyödyllisyyttä ja tuotannon tehokkuutta. Tässä materialismissa jopa niinkin abstrakti ja käsitteellinen asia kuin aika ”on rahaa”. - Tai siis ennen kaikkea aika. (Tappiothan lasketaan usein sen mukaan, kuinka paljon on menetetty aikaa tehdä rahaa.)Rahajärjestelmän lisäksi protestanttisuus lepää vahvasti kristinuskon päällä, josta puolestaan ponkaisevat hyvin tunnetut ennustukset aineellisen maailman loppumisesta. Protestanttisuus siis yhdistää kristilliset ja kapitalistiset arvot.

Tässä mielessä ei siis ole ihme, että länsimaisesta vinkkelistä kerrottu tarina maailmanlopusta yhdistää maailmanlopun juurikin rahaan, monin tavoin. Rahajärjestelmä on niin itsestäänselvä realiteetti länsimaiselle ihmiselle, että maailmanloppua enteilee varmemmiin suuri talouskriisi kuin maanjäristys tai ilmastonmuutos. Tällöin talouskriisi luonnollisesti profetoi kapitalistisen maailman ylle aineellisen maailman lopun, ihmisarvon ja elämän tarkoituksen perikadon. Rahajärjestelmän romahtaminen merkitsisi maailmanlopuksi käsitettävää kaaosta. Sen, että jo elokuvan trailerissa ennustus maailmanlopusta liitetään muinaiseen mayakulttuuriin, ei tule antaa hämätä. Tällä elokuvalla ja sen ideologialla ei ole paljonkaan tekemistä universumin tasapainon tai muinaisten syklien arvostamisen kanssa. Rahan rinnalle nousee ainoastaan ydinperhe, ehkä siksi, että protestanttisuus on sen ja rahan vahva yhteinen nimittäjä.

Elokuvasta löytyy paljon symboliikkaa niille, jotka sitä tarkkailevat. Esimerkiksi kun Sikstuksen kappelin kivi alkaa murentua, särö repeää Michelangelon kuuluisassa freskossa Aatamin luominen yhteyttä tavoittelevien sormien välille. Krak! Yhteys on katkennut, tarkoittaapa se sitten uskon menettämistä tai Jumalan hylkäämää ihmiskuntaa ja luomistyön peruuttamista. Muita latauksia on esimerkiksi siinä, kun USSR:n sukellusvene iskeytyy Valkoisen talon päälle, tai kun Englannin kuningatar kiiruhtaa sylikoiransa kanssa arkkiin. Yksi mielestäni nokkelimmista viesteistä on ladattu kohtaukseen, jossa Wisconsin osavaltio on vaihtanut sijaintiaan. Hallituksen edustaja päivittelee, että siitä on nyt tullut uusi pohjoisnapa. Hänelle vastataan: ei, vaan etelänapa. (Perinteisessä länsimaisessa arvohierarkiassahan korkea-arvoinen asetetaan ylös, alempiarvoinen ja vähäisempi alas. Viralliseen maailmankarttaan sommiteltua järjestystä onkin usein kritisoitu arvolatautuneeksi; vähemmän arvostetut maat ovat kartan alaosissa. Tietenkään maita ja mantereita ei voi sijoittaa minne haluaa, mutta kartan voisi kääntää esimerkiksi ylösalaisin ja katsella pohjoista kartan alaosasta. Elokuva vihjaa, että uudessa maailmassa niin tapahtuu, myös arvojärjestyksille.) Pidän tällaisista napakoista tietopaketeista, joita sisällytetään elokuviin ilmeisen harkitusti.

Vielä on jäljellä yksi kiinnostava teema. Kun Yhdysvaltojen hallituksesta ja maailmanlopusta puhutaan samassa yhteydessä, mukana on usein erilaisia ufoihin ja extra-terrestriaaleihin liittyviä salaliittoteorioita. Tässäkin elokuvassa teemaa sivutaan, mutta se esitetään fanaattisena ja hiukan höyrähtäneenä kuvitelmana, johon kuitenkin on sekoittunut myös totuutta. Elokuvan sankari, Curtis, saa nimittäin tietää maailmanlopusta juurikin ufouskovaisen kautta. Lisäksi tällä on hallussaan kartta, johon on merkitty ne avaruusalukset, joiden on määrä pelastaa ihmiskunta. Jo se, että ufouskovaisuus liitetään häiriintyneeltä ja tasapainottomalta vaikuttavaan kaveriin, kertoo elokuvan asenteesta kyseisiä uskomuksia kohtaan. Asennetta vahvistaa sankarin suhtautuminen ufouskovaiseen. Lopullisen naulan siihen arkkuun, jossa ufopuheilla olisi mitään uskottavuutta, iskee tieto siitä, että alukset ovatkin hallituksen - eivät humanoidien - resursseilla valmistettuja arkkeja. Lisäksi arkki-nimike liittää kuvaston ennemmin raamatullisuuteen kuin ufologiaan, ja palauttaa kuvion siten perinteiseen protestanttiseen länsimaisuuteen. Maailmanlopussa on jo tarpeeksi kaaosta, tunnettua maailmaa ei tarvitse horjuttaa lisäämällä kuormaan vielä toisenlainen todellisuuden paradigma. Antaa maailman tuhoutua ikuvanhan ennustuksen ja kertomuksen mukaisesti.

Elokuvan lopussa ei surra eikä muistella vainajia. Hyväntuulinen ääni kehottaa matkustajia haistelemaan raikasta ilmaa ja nauttimaan kerrankin kirkkaasta taivaasta. Kaiteeseen nojaten ydinperhe hymyilee horisontin valolle ja edessä häämöttävälle tulevaisuudelle. Uusi ajanlasku on alkanut. Voiko menneisyyden pyyhkiä vain nollaamalla mittarit?

Alussa on kertomus…

…Tai ainakin kerronta.

On typerryttävän monta mahdollisuutta aloittaa blogi. Hämmentävää. Jännittävää. Mistähän sitä aloittaisi? Haaveeni on perustaa tänne itselleni jonkinlainen tarinatupa tai kirjastohuone, paikka, jossa voin pyöritellä etenkin kirjojen ja elokuvien synnyttämiä vaikutelmia, käsityksiä, tunteitakin. Nyt katsotaan, kuinka pyrkimys toteutuu.

Olen hyvin kiinnostunut kaikenlaisesta kerronnasta ja kertomuksista. Erityisesti subtekstuaalinen - tai sanottakoon vaikka pinnanalainen ja välillinen, epäsuora - taso viehättää minua paljon. Samoin semanttinen: mistä oikeastaan puhumme, kun puhumme esimerkiksi menestyksestä, normaalista, pahasta tai onnesta? Miksi kerromme, mitä ja kuten kerromme? Noh, jääkööt nuo kysymykset vielä sikseen. Mielenkiintoni kannalta lienee luontevinta aloittaa tämä blogipyörittely jonkinlaisesta blogikerronnan pohtimisesta. (Kirjoitan mieluummin asioista ja ilmiöistä kuin persoonastani, ja noudatan samaa linjausta nytkin.)

Blogia kirjoittava ihminen on enemmän olemassa. En tarkoita ainoastaan kirjoittamisen julkisuutta. Tietenkin kirjoitukset, jotka ovat julkisia, ovat useampien ihmisten simäilemiä kuin pöytälaatikkotekstit, ja siten laajemmassa tiedossa yhdessä kirjoittajansa kanssa. Tarkoitan oman itsen näkyväksi kirjoittamista: itsensä tietynlaisena esittämistä, ja tuon tietynlaisuuden vahvistamista. Sanoissa on lähes maagista konfirmaatiovoimaa. Silloin puhe ja kirjoittaminen, lukeminenkin, luovat kohteensa, vahvistavat sitä.

Toisille tämä olemassaolon vahvistaminen blogikerronnan kautta tarkoittaa ehkä mahdollisuutta ylipäätään esiintyä kenenäkään, jonakuna. Silloin blogimerkintä on vähän kuin äänimerkin tai kädenjäljen jättämistä. Minä olen olemassa ja kuulun johonkin. Toisille blogi ehkä tarkoittaa mahdollisuutta muokkautua tietynlaiseksi, enemmän itsensä näköiseksi tai ihanteensa kaltaiseksi. Juuri blogissa voi ottaa etäisyyttä aikaisempaan itseensä, kuoriutua niistä rooleista, leimoista ja odotuksista, joita harteillemme ja kasvoillemme on menneisyydessä läiskitty tai arjessamme yhä läiskitään. Juuri blogissa voi editoida persoonaansa ja elämäänsä itseä miellyttävämpään muotoon tai kaivautua syvemmälle pintojensa alle - ja ehkä ensi kertaa kuulla, kuinka mielenkiintoiselta ja kauniilta oma elämä ja persoona kuulostavatkaan. Toisille blogi voi puolestaan tarkoittaa jotakin ytimiinsa kaivautumiselle hyvinkin päinvastaista: tilaa alter egoille, varjoille tai muille kiehtoville toissijaisuuksille, nautittavien leimojen - tai tatuointien - itseensä liittämistä, roolileikkejä, ehkä johonkin hiukan itsensä vierelle liukumista ja sillä tavalla horisonttinsa laajentamista.

Todellakin: juuri blogissa voi valikoida, mitä kertoo ja kuinka kertoo, sen, millaiset sanat ja kuvat itseensä liittää. Blogi mahdollistaa valitut muodot, tyylit ja tavat. Voi kirjoittaa itsensä vahvemmaksi tai kauniimmaksi, tietynlaiseksi mieheksi tai toisenlaiseksi naiseksi, erityiseksi persoonaksi - tai kokonaan uudelleen. Kuka miksikin. Juuri blogissa voi katsella elämäänsä kuin se olisi boheemia ranskalaista päiväunta, rikkinäistä mutta syvälliseksi filosofoitua rocklegendaa, tai muuten vain omaperäisen kaunista ja rikasta. Juuri blogissa voi tulla ja mennä kuten tahtoo, jatkaa vanhasta tai aloittaa kaiken alusta, luoda ja hallita mainettaan paremmin kuin ehkä missään. On pökerryttävää, mitä kaikkea voi tapahtua blogikerronnan avulla. Blogi on monen mahdollisen maailman tyyssija, ja uteliaille postmodernin identiteettiproblematiikan laaja tutkimus- tai leikkikenttä. Blogi tarjoaa henkireikiä ja vaihtoehtoja, mahdollisuuden kirjoittaa itselleen tunnustettu tai vaihtoehtoinen historia ja elämälleen jatkumo. Niinpä blogin voikin ajatella lisäävän käsitteellistä elämänhallintaa ja siten esimerkiksi hyvinvointia.

Tämä kaikki ei tietenkään tee blogikirjoittelusta huijausta eikä harhaa. Juuri blogeissa ihmiset ovat hätkähdyttävän avoimia, syvällisiä, luovia, kiehtovia ja elämänmakuisia - niin ihmisiä. Ja tämä on kunnioittava toteamus. Joten ei, blogielämä ei vieraannuta todellisuudesta, vaan sukeltelee siihen ja jäsentelee sitä. Ja ei, blogin kirjoittaminen ei ole egosentristä, sillä blogin kirjoittaja on hetken aikaa se tarkkailija tai runoilija, joka etäältä, hiukan etäännytetysti katsellen, arvioi itseään ja elämäänsä. Sitä ei voine tehdä egonsa keskipisteestä. Tietenkin blogin kirjoittaja yleensä keskittyy itseensä ja elämäänsä, mutta itsensä tarkastelu on erittäin vastuullista toimintaa. Lisäksi he, jotka oppivat ymmärtämään itseään, oppivat ymmärtämään paremmin muita. Itseymmärrys on ihmistuntemuksen mitta. Niin se vain on. Toisia tulkitsee kuten ymmärtää itseään - joskus toki varsin sovelletusti.

Elämä on kerrontaa, eikä kerronnan ulkopuolella ole elämää - ei ainakaan tunnustettua. Blogissa elämän synnyttäminen kerronnasta on ilmeistä. Synnymme kerronnastamme ja kertomustemme kautta, siitä, kuinka kerromme itsestämme ja kuinka meitä luetaan. (Tämä on eräs konstruktionistin motto.) Blogi ei siis ole vain blogi eikä blogikirjoittelu pelkkää huvia, turhuudesta puhumattakaan. Blogi on vakava asia. Rakastan blogeja.

Entä minä ja oma blogikirjoitteluni? Kirjoitan mieluummin siitä, mitä ajattelen kuin siitä, mitä teen, ja kaikkein mieluiten kirjoitan kertomuksista. Ja, kuten kirjoitukseni alussa totesin, kirjoitan mieluummin asioista ja ilmiöistä kuin henkilökohtaisesta persoonastani ja aineellisesta elämästäni. Lisään silti reunahuomautukset molempiin edeltäviin virkkeisiin: Toki ajattelu on tekemistä ja kaiken muun tekemisen edellytys, ja toisaalta juuri ajattelutapa kertoo ihmisestä eniten. Joten silti kirjoitan nimenomaan itsestäni ja tekemisestäni. (Lisäksi pidätän itselläni oikeuden poiketa linjauksestani, sillä poikkeus vahvistaa säännön, kerrotaan.)

Elokuvia ja kirjoja käsittelevistä pohdinnoistani totean yleisesti, että pidän kertomuksia eräänä tärkeänä ja mielekkänä kommunikaation muotona. (Tämä teoria ei tietenkään ole omani, mutta kannattamani.) On kiehtovaa tunnustella, millaisia maailmoja, katsomuksia, uskomuksia näkemyksiä tai tapoja kertomuksista välittyy, mistä ja miten ne viestivät, sekä maistella muitakin vaikutelmia, joita kertomukset herättävät. Ajattelen, että taide on loistava kätköpaikka; kertomuksen kautta voi välittää sellaista, mitä muuten on vaikeaa ilmaista. Koska etenkin tämä piirre kertomuksissa ja kerronnassa viehättää minua, luulenpa, ettei se voi olla näkymättä pohdinnoissani. Tästä mielenkiinnostani huolimatta en silti pyrkimällä pyri näkemään kertomuksia kryptisinä arvoituksina enkä tavoittamaan niiden jokaista tulkinnan mahdollisuutta, ne kun ovat lukemattomiin suuntiin aukeavia, tulkitsijasta riippuen. Tulkinnan oikeutta ja mahdollisia maailmoja silti puolustan.

Kun tulkitsen, luonnollisesti kirjoitan omasta käsitemaailmastani, koskipa tämä henkilökohtaisia näkemyksiäni tai yleisemmin tulkintakompetenssiani.

Tulkinnanvapaus on yksi suurimmista vapauksista. Ajatellaanpa vaikka maailmankuvaa, ihmiskäsitystä, sitä, minkä puolesta haluamme elää tai mikä tekee meidät onnellisiksi; omaa itseä ja omaa elämää: vapain on se, joka voi itse ne itselleen määritellä ja perustella - toki muiden ihmisten tulkintojen kanssa keskustellen mutta niille alistumatta. Tulkinta on ihanaa.