sunnuntai 16. syyskuuta 2018

P: Who said (I'm a slave)


Päivän biisi on Planet Funk – Who said

Pidin tästä kappaleesta välittömästi sen ensi kerran kuultuani, silloin joskus, aikoinaan. Unohdin kappaleen kuitenkin pitkäksi aikaa. Välillä olen sen muistanut ja sitten taas unohtunut. Tässä hiljattain sen taas muistin: eräänä aamuna heräsin biisi mielessäni, ja nyt se on parasta vähään aikaan. (Ainakin omassa lajissaan parasta. Sillä ainahan on klassinen musiikki.)
 Siksi tämä. Siksi nyt.
 Parasta on biitti. Siinä on päämäärätietoista tekemisen meininkiä ilman turhaa vatulointia. Tätä voi hyvällä syyllä kutsua maskuliiniseksi biitiksi. (Ah.) Sopii hyvin syksyyn. Ja kaiken nukkumisen keskelle. (Viittaan edelliseen kirjoitukseeni. Sain lopultakin postattua elokuun merkintäni.)
 Myös brittiaksentti on kiva, se hieman ylemmyydentuntoinen ja tahattoman koominen, se, jolla nuorena valitetaan vallitsevasta maailmantilanteesta tai muiden ärsyttävyydestä tai viestitetään, että älä käy mulle.
 Who said (I’m a slave)?

* * *

Minulla on oma työhuone ja nimikyltti oven vieressä, henkilökortti kaulassa ja avaimet, joilla pääsen muilta suljettuihin tiloihin. Minulla on omaa tilaa, työrauha ja vastuuta, rytmi jota voin itse säädellä ja mustat suorat housut. Kahvi*- ja venyttelytaukoja on enemmän kuin tarvitsisin, ihmisiä vähän ja heistä on helppo pitää. Työympäristö ja maisemat suurissa ikkunoissa ovat viihtyisät, samoin työmatka hyvässä kunnossa pidetyillä pyöräteillä. (Paikan päälle hurauttaa naurettavan helposti.) Saan ja osaan ratkaista ihmisten pulmia ja käyttää hiljaisuutta aina kun sitä tarvitsen. Palkka on suurempi kuin koskaan tähän asti.

Tämä on niin toista kuin kontata vessanlattiaa siivoamassa, harjata perunoita kynnenaluset verillä tai parsia, istuttaa, pestä ja palvella jokainen minuutti hektisellä työllä täytettynä. Minimipalkalla. (En ole aina hallinnut masokistisia taipumuksiani. But who said I’m a slave?) 
 On silti hyvä, että ihminen on joskus elämässään tehnyt tuollaistakin. Muuten mikään ei voisi koskaan tuntua ylelliseltä.

[* En edelleenkään juo kahvia – tai no, hyvä on: loppukesästä aloin juoda kupillisen tai kaksi kuukaudessa, yleensä sunnuntaisin kirjaa lukiessa. Mutta voin helposti jättää nostalgiakahvini väliin. Kahvipaussille käy myös ihana tee ja tuoreet päivän lehdet.]