Kaunokirjallisuudessa on olemassa kaksi tapaa olla täsmällinen: neuroottinen tapa ja oivaltava tapa. Neuroottista tapaa on ihailtu "herkkänä tarkkuutena", eikä oivaltavaa tapaa näytä olleen suomalaisessa kirjallisuudessa olemassa aikana ennen peruskoulua.
[Luku- ja kirjoitustaidon maanlaajuinen pakko-opetus on ilmeisesti tehnyt jotakin jännittävää lauserakenteille sekä käsityksille hyvästä kirjallisesta ilmaisusta. Pidän kehityssuuntaa ansiokkaana: lukutaidon yleistyminen on aiheuttanut myönteisiä muutoksia ajattelussa ja ihmiskuvassa.]
Kirjahyllyssäni on kellertynyt painos Helvi Hämäläisen romaanista Säädyllinen murhenäytelmä (WSOY 1945, 3. painos). Se on isoäitini peruja, hänen kirjahyllyä toimittavasta vitriinistään aikoinaan lainattu ja sille tielleen jäänyt.
Halusin pitää romaanista. Hämäläinen oli kuulemma laadukas kirjailija, ja hänen elämänymmärryksensä ja ihmiskuvauksensa viisasta. Halusin eläytyä ja oivaltaa hänen kertomuksensa kautta. Hyvällä asenteella romaaniin siis aikoinaan tartuin.
Hyydyin kuitenkin ensimmäiselle sivulle. Syytin siitä itseäni, kokemattomuuttani lukijana, kärsimättömyyttäni ja epäkultivoituneisuuttani. Olinhan pelkkä teini. Yritys lukea romaania teki minut pelkästään ahdistuneeksi.
Tänä kesänä koetin uudelleen. Minulla oli edelleen syvä mielenkiinto Hämäläisen tuotantoa kohtaan. Vakaalla aikomuksella ja kurinalaisuudella sain luettua ensimmäisen kappaleen loppuun asti. Enää lukeminen ei ahdistanut, mutta kompuroin pitkissä, raskaissa virkkeissä. Lukukokemus oli poikkeuksellisen epämiellyttävä.
"Nyt teepöydässä oli hänen emaljinsinisten luomien alla uinuvissa silmissään kuitenkin vierova katse, kun hän kaatoi leveihin kuppeihin punaiselta hohtavaa teetä tai ojensi pojille lehmuksenkukille tuoksuvaa hunajaa - se tuoksui tuntuvasti, tai hän kuvitteli sen tuoksuvan lehmuksenkukille tänä niinkuin muinakin vuosina, koska se ostettiin samasta talosta, jonka hän oli keksinyt aivan avioliittonsa alkuvuosina." (Sivulta 8.)
"Elisabet loi häneen tummansinisillä kuvioilla koristettujen teekuppien takaa, jotka olivat perintöesineitä pappilasta ja harvinaisen rumat, nuhtelevan katseen." (Sivulta 10.)
Kyllä, kaksi sivua myöhemmin puhutaan yhä samasta närkästyksestä, eikä yksikään virke ole siinä välissä keventynyt. Ahtaamalla pakatut rivit jatkuvat yhtä tunkkaisina kuin alussa, eikä mikään osoita tilanteen myöhemminkään paranevan: tämä on Hämäläisen tyyli.
"Kevät oli tullut ja ui sinisenä merenä, joka upotti tulvaansa kaupungin aina taivaan kelmeänvihreitä rantoja myöten, kevät oli tullut ja kosketti vettä, puita, multaa, ilmaa ja ihmiskasvojen lihaa, ainetta, jonka muodostamia lihaksia liikutti ja väänteli henki, tyhjyys, ratkaisematon ja toteamaton, saaden ne muuttumaan surun, ilon, hellyyden tai kiukun kummallisiin kaavoihin, nostaen sydämen niille ja sammuttaen hienojen aivouurteiden niille antaman näön. Luonto katseli ihmistä kevään vaarallinen lamppu käsissään: paljastuiko hän jumalaksi." (Sivulta 13.)
Jos äidinikielen tunneillamme olisi kirjoitettu tuollaisia virkkeitä, olisi tullut sanomista. Hämäläisen kerronta kuulostaa vanhalta tädiltä, joka tuon tuosta hairahtuu asiastaan muistelemaan menneitä tai seurailemaan äkillisiä assosiaatioitaan, joiden silti kokee liittyvän kaikkeen sanottuun.
Kuinka käsitys tyylistä ja estetiikasta on voinut olla noin erilainen ihmisikä sitten? Miksi Hämäläisen kustannustoimittaja ei ole pelastanut tekstiä katastrofeilta: tulvilta, tulipaloilta ja maanjäristyksiltä? Vai onko Hämäläisen poikkeuksellisen herkkä ja tarkka havaintokyky tullut kunnioitetuksi niin, ettei siihen ole arvattu koskea? Ettei nerous vain vioittuisi...
Ja onko joku muka lukenut Hämäläistä ja pitänyt lukemastaan, siis muulla kuin sadistisella tavalla - hupsista; tarkoitin masokistisella tavalla (sadisti on se, joka antaa luettavaksi tällaisia romaaneja) -, tyyliin: 'oikean taiteen nauttimiseksi on nähtävä vaivaa ja kärsittävä'.
Oma koululaisen mieleni ei Hämäläisen tyylin aiheuttamaa kärsimystä sietänyt. Kaikkea on liikaa, ja vaikka yksittäiset käsitteet, kuvat ja ilmaukset olisivat viehättäviä ja oivaltavia, niille ei anneta tilaa hengittää. Olo käy raskaaksi, ja huomio alkaa herpaantua hapenpuutteesta. Lukijalta viedään tila kuulla ja kuunnella, kuljeskelusta puhumattakaan. Ahtaajan ammattitaidolla kerrontaan pakatut tilanteet ja käsitteet on puristettu täyteen muita tilanteita ja käsitteitä, jotka eivät malta odottaa omaa hetkeään ja paikkaansa. Tulos ei ole kompakti vaan rusentunut, romahdustilassa. Varsinkin avaruudellista hahmottamista kuvaava yksityiskohtainen kerronta on kaikkien energian tuhlausta, tai kuvaukset kuten: "hän nousi polvistuneesta asennostaan", jolloin on kuviteltava sekä polvistuminen että nouseminen samalla kertaa. Levotonta.
Erityisesti pisteiden asettaminen ja assosiaatioiden jäsentely ovat romaanissa ongelma. Silläkin tavalla villiä ja hillitöntä kerronta on. Teksti on kuin raakiletta, johon on muistiinpanon omaisesti sullottu kaikki mitä haluttaisiin sanoa, mutta jota ei ole työstetty loppuun asti - haluttu työstää, koska käden jälkeä ihaillaan ja nähdään siinä se hauras "jokin", joka voi kaikota "liiasta asettamisesta".
Toki ymmärrän kaipuun kerrostaa sanottavaansa. Mutta silloin, jos halutaan ottaa mukaan symboliikkaa, kaikkea ei pidä yrittää selittää loppuun asti: on käytettävä myös rivien välejä, väljyyttä, symboliikan omaa painoa; on käytettävä luovuutta, sitä intuitiivista, jota ei viilata loppuun asti "kuin arabeskia" (Hämäläistä lainatakseni).
[Tämän yltiöviilauksen Hämäläinen paljastaa myös nimittäessään kevään valoa "lampuksi". Luonnon valo, etenkin kevään uhossa, on mystinen, ihmistä suurempi voima. Ei sitä voi alistaa "lampuksi": ihmisen tekeleeksi, jonka mekaniikan hän ymmärtää ja jota säätelee. Toisin sanoen Hämäläinen viilaa ja sommittelee tavalla joka tappaa hengen.
"Helvi Hämäläisen romaani on valtavan henkisen ponnistuksen ja voimien keskityksen tulos", kerrotaan kirjan kansilehdellä vuodelta 1945. Sitä vaikuttaa olevan myös romaanin lukeminen. Omalle sukupolvelleni on opetettu, että "valtava henkinen ponnistus" ei näy taitavassa lopputuloksessa: se ei pakota lukijaa samaan ponnisteluun kuin tekstintekijää luomisvaiheessaan. Prosaisti on tehnyt työn, josta vastaanottaja voi nauttia. Tämä ei onnistu Hämäläisen romaanin kohdalla. "Se herättää yhtä mittaa ajatuksia ja pakottaa lukijan tilittämään suhteensa kuvattuihin tapahtumiin," kansilehdellä jatketaan. Kyllä, ja kaikin väärin tavoin, pelkän luetunymmärtämisen täyttymiseksi.]
Mistä kummasta tällaisen kerrontatyylin ihannointi tai tunnustaminen "kultivoituneena" voi olla peräisin? Saksan humanisteilta? Marcel Proustilta?
"Hän muisti vieläkin ranskalaisten mansikkaleivokset, joita he poikkesivat syömään konditorioissa iloisen keltaisilta lautasilta. Hän oli kävellyt siellä vapunpäivänä lämpimässä sateessa ja käynyt Notre-Dame'issa messussa ja uhrannut kielokimpun maailmansodassa kaatuneiden alttarille. Ja Seine'in rantakauppiailta hän oli ostanut Paulin ja Virginian ja Musset'n kootut runot. Ne olivat tuolla hyllyssä." (Sivulta 47.)
[Ilmeisen proustilaisvaikutteisia leivoksia: muistin yksityiskohtien ryöpyttämiä. - Paitsi että Proust käyttää tunnetta, Hämäläinen järkeä - täsmällisyyttä tavalla, josta itse en nauti.
"Hänen kauneusihanteeseensa kuului usein jonkinlainen 'kuivuuden' käsite, kuiva, jonka hän äänsi korostaen ui-äännettä tavallisen selkeän k-konsonantina sijasta. (Sivulta 99.)
Huh. Rasittavaa lukea - ja luetunymmärtämisen edellyttämällä tavalla analyyttisesti käsitellä - noin yksityiskohtaista kuvausta. Sen funktio muuna kuin tahattomana tekstin itsereflektiona edellyttää kohtuutonta ja mielikuvituksellista tulkinnanvaivaa. Tuntuu, kuin työmuistiani ja hengen voimiani olisi käytetty hyväksi.
Ainoa ajatuksia herättävä kohta tekstissä on lukea "maailmansodasta", jolla ei vielä ole järjestysnumeroa. Se on vasta kehittymässä romaanin syntyaikana.]
Tänä kesänä tajusin, että se en ole minä vaan Hämäläisen romaani.
Tarkkuus voi olla myös nautinnollista ja helpottavaa. Luin nimittäin Anni Saastamoisen romaaniin Sirkka (Kosmos 2019). Sellainen kielen täsmällisyys virvoittaa sielua. Sellaisesta täsmällisyydestä tulee hyvä olo, melkein onnellinen.
Sen kokemuksen jälkeen haluan sanoa, havahtuen: Pidän täsmällisyydestä. Olen kiintynyt siihen. Ihailen sitä.
Hiotussa täsmällisyydessä asiat on ajateltu huolellisesti ja riittävän pitkälle. Sellaisen täsmällisyyden muodostaminen vaatii aikaa ja taitoa. (Mitä täsmällisempää, sen vaativampaa.)
Ihaninta täsmällinen ilmaisu on ollessaan oivaltava, olipa kyseessä kuinka arkinen asia hyvänsä. Oivaltavassa täsmällisyydessä asia on ajateltu pidemmälle kuin itse on sitä vielä ennättänyt tietoisesti ajatella. Sellainen ilmaisu hymyilyttää ja olo raikastuu: äkkiä mieli on täynnä uusia maisemia, virikkeellisiä. Saastamoisen romaani on oikea virikeajelu.
Sellaisen täsmällisyyden tuottama mielihyvä on kuin odottamaton asennon korjaus: vasta asennon korjattuaan huomaa, kuinka mukava ja ergonominen uusi asento on, ja kuinka huono ja puuduttava se edellinen oli.
Romaanin kanssa on saatava hyvä asento. Kikkilevat kamasutrat eivät sovi skandinaaville.
Tämä tältä erää.
Allie X - Casanova
[Tässä kappaleessa on just kiva 'nyt mä lähen meneen' -tunnelma: kun työpäivä on ohi ja istuu autossa ja aurinko paistaa ja basso on syvä ja pehmeä. Kevyelle vaihtaminen.]
