Perinteitä ja perheyhteyttä on suvussani arvostettu kohtalaisesti, mutta huomattavasti enemmän kuin nykymaailmassa on tapana. Kokoonnuimme vuosittain usein - siltä se tuntui - juhlimaan merkkipäiviä etikettien mukaan.
[Äiti neuvoi, kuinka ketäkin tervehditään, miten mihinkin tilanteeseen pukeudutaan ja kuinka tilanteissa käyttäydytään; mikä ylipäätään olisi sopivaa tai sopimatonta. Kasvatukseemme kuului, että kävimme teattereissa, museoissa, taidenäyttelyissä ja ulkona syömässä sisäistääksemme hyvät käytöstavat.]
Aina joku täytti pyöreitä tai saavutti jotain muuta; aina oli syytä juhlia - suvussa on paljon jäseniä. Joulun aikaan järjestettiin perhepäivälliset ja vielä aattonakin kyläiltiin molempien isovanhempien luona juhlavaatteissa ennen kirkkoa. [Jouluisesta mummolasta muistan vahvan hyasintin tuoksun, suklaan jota olen liian haltioitunut syömään, televisiosta kuulutetun joulurauhan julistuksen ja lahjat, joita kyläilevät aikuiset vaivihkaa vaihtavat.]
Juhlimme myös kesää, esimerkiksi itsekeksityin tapahtumin, mutta etenkin juhannuksena. Veden äärelle kerättiin suuri kokko, ja lapset odottivat jännityksellä, mikä olisi viranomaisten ohje kokkojen sytyttämiselle. Tulen äärellä sitten valvottiin pitkälle seuraavaan päivään asti, käynnisteltiin nostalgisia yhteislauluja aina kun joku siihen innoittui ja muisteltiin menneitä. Ilma hehkui lämpöä ja hyväntuulista humalaa. Lapset kirmailivat pitkin laajaa lääniä [sieltä löytyi ihania seikkailupaikkoja, ja saattoi esimerkiki kuvitella olevansa aivan toisella planeetalla, my favorite]. Limonadia sai juoda niin paljon kuin ikinä jaksoi - ja valvoa. Lopulta kuljin äidin kanssa varhaisaamun hämärässä, aamukasteen viileydessä nukkumaan, kun ajatus unesta alkoi tuntua makeimmalta kaikista.
[Näistä tilanteista on jäänyt rikkaita, kerrostuneita tunnelmamuistoja, kuin värejä, joilla voi maalata mielikuvituksen tuotoksia. Kesän "väripaletissa" on aina aistimus kesäyön valosta eri vaiheissaan, ilman tuoksuista ja maan tunnusta paljaissa jaloissa läpi aamukasteen. Paletissa on lintujen herääminen ja äänimaisema varhaisaamun rauhassa, ja kesäpäivä, laiska ja loputtoman pitkä, kun tuuli suhisee tienoon runsaassa vehreydessä, heleä linnunlaulu täyttää ilman ja iholle tulvii pehmeä tuulenvire. Auringonvalo läikehtii, ja sen kirkkaus saa puiden lehdet kuultamaan smaragdeina, punaviinimarjat rubiineina ja veden kimaltamaan lasissa, meressä, korsissa, purossa, lammessa. Varjoissa tuoksuu hyvälle, mullalle ja makeille kukille. Mutta yönhämärä, laaja ja viileänkostea metsä on väsyneelle hieman puistattava paikka.]
Tämä perheen ja perinteiden vaaliminen on tarkoittanut myös oman sukupuun kohtalaista tuntemusta: kummankin vanhemman sukuhaaraa voi seurata 1700-1800 -lukujen taitteeseen. Sinnehän useimpien suomalaisten mahdollisuudet tietää sukupuistaan päättyvät, Turun palon vuoksi. [Hmmm... Miksihän tästä ei ole esitetty salaliittoteorioita...vai onko? Sen teesi tietysti kuuluisi, että tietoja suomalaisten verilinjoista ja esi-isäkytköksistä peitellään... :)]
Sukupuun tarkastelu on mielenkiintoista. Mutta kuinka pitkälle sukupuutaan voi seurata niin, että kokee sen vielä edustavan "omaa" sukuaan - sillä toisaalta jo äidinisän veljentyttären lapset tuntuvat minusta hyvin kaukaisilta ja vierailta liitännäisiltä "omaan sukuun". Jos en olisi koskaan ollut heidän kanssaan missään tekemisissä, he olisivat minulle vieraampia kuin ventovieraat.
Geneettinen yhteys - ja "geenien muisti" - on tässä silti kiinnostavaa. Mitä kaikkea aineetonta informaatiota onkaan siirtynyt sukupolvelta toiselle? Mitkä tuttuuden tunteet, taipumukset ja kaiut ovat heidän aikaansaamiaan? Ja entä ne taipumukset, jotka näyttävät olevan suoranaisia teemoja suvun jäsenten keskuudessa? Mistä ne ovat saaneet alkunsa; mitä suvulle on tapahtunut, hyvää tai huonoa? No, lähihistoariassa ainakin sota on tapahtunut, kahdesti. Se on jättänyt sukupolville raskaan varjon, etenkin siksi, että sota-ajan sukupolvea ei kannustettu käsittelemään taakkaansa. Niinpä se on siirtynyt perimysjärjestyksessä seuraaville. Tämä on traagista, kansallisesti traagista. Eivät siinä urhoollisuusmitalit auta. [Isoisäni ei koskaan kertonut niitä omistavansa. Ne löytyivät sittemmin halvasta rasiasta kuolinpesää peratessa. Muutenkin hän oli niin vähäeleinen, että eräänä päivänä hämmästyin pienen lapsen oivallustani siitä, että myös isoisällä on sielunelämä, oli pakko olla - vaikka en osannut kuvitella sitä lainkaan.]
Sukupuun vanhat nimet herättävät mielikuvituksen. Löytyy nimiä kuten Leonhard, Wiktor, Hjalmar, Carl, Edvard, Mickel, Robert, Gustaf, Ulrica, Gustava, Beata, Hedvig, Adolfina, Matilda, Fredrika, Henrica, Margaretha, Sophia. Joku pikku-Carl on kuollut 1800-luvun alussa tuhkarokkoon. Talollisia maanomistajia on oltu, alin mahdollinen sääty. Sen alla itsellisiä myös, torppareita ja seppiä. Myöhemmällä ajalla joku kapteenikin. (Naisilla ei koskaan mainita olevan ammatteja. Kotinsa hoitajia siis.) Tiedetään myös äpäristä (kuten silloin rumasti sanottiin), tunnustetuista, joku isompi herra isänään (ei kuitenkaan viralliseen sukupuuhun liitettynä). Isoisoäitini oli tällainen tapaus. Rehelliset sukupuut olisivat parasta antia.
* * *
Suvun ja sukupolvien muistelun hengessä liitän tähän muutaman vuoden takaisen päiväkirjamerkinnän, ilman sitaatteja, vaikka itseäni lainaankin. Merkinnässä kirjoitan imperfektiin jo taipuneesta preesensissä ja futuurissa, ja intoudun runoilemaan.
* * *
Tänään, yhdeksäntenä päivänä toukokuuta, istun kesän ensimmäistä kertaa puutarhan keinussa. On ollut aurinkoista jo monta päivää. Linnut laulavat. Sää lämpenisi sunnuntaihin asti, saavutettaisiin hellelukemia.
Isä istuu keinussa vierelläni ja jutustelee. Minä mietin vielä tätiäni, josta oli puhetta kahvipöydässä näyttäessäni vanhoja valokuvia. Mukana oli ollut kuvia tätini hautajaisista, ja eräässä kuvassa näkyi hänen miehensä. Ei kuulemma ollut osoittanut kunnioitusta. " ******** ", hän oli sanonut näystä parvekkeen alla jalkakäytävällä.
Ajattelen runoa, koska tunnen inspiraation kohoavan minuun, haikeana mutta kauniina, eletyn elämän ja herkän ihmisen tuntuisena. Myöhemmin kirjoitan tunnelman ylös.
Annoin äidille äitienpäiväksi valkoisen ruukkuruusun yhdessä toisen kukkasen kansaa. Sekin oli valkoinen, tulilatva. Äidin mielestä ne olivat raikkaat ja kauniit, kuten minunkin. Kevään valkovuokot ja alkukesän omenankukat asettelevat keväälle valkea trendin. Keväinen kauneus, keveys ja puhtaus leyhyvät valkeissa väreissään, kuin nuori morsian.
Olimme tänään isän kanssa kävelyllä. On ollut ihan hyvä päivä. Pretty Good Year, laulaa Tori Amos.
Illalla katselen puutarhan hämärään saunarakennuksen ovenraosta. Vilvoittelen. Muut ovat jo saunoneet. Minä tulin myöhemmin, ja viivyn vielä hiljaisessa ja hämärässä. Olen lisännyt puuta ja se palaa turvallisena ja elinvoimaisena, kotoisena. Lojun raukeana lauteita vasten. Löyly lämmittää ja kynttilät valaisevat. Ulkona kajastaa vielä alkukesän viipyilevä valo.
Huomaan, että nuoruus on vähitellen haalistunut aivan toiseksi elämänvaiheeksi, jo menneeksi. - Vaikka olenhan minä siihen - itseeni - aina yhteydessä
Nyt se runoajatelma, tädistä joka kuoli Marilyn Monroen ikäisenä. Tädistä jota en koskaan nähnyt ja josta en ikinä kuullut oikeastaan mitään. Muuta kuin että hän oli aika hyvä piirtämään.
Siinä minä nyt olen, surkeana ja märkänä myttynä. Kaikki minusta on nyt siinä. Rumana ja arkana. Tuo rinnan kumpu, lantion kaari, sääri ja sydänparkani, kasvoni tahmeat.
"********", hän sanoo.
Sekö vain.
En osaa olla surullinen enkä hämmentyä siitä. Kaikki on nyt niin toisin.
Mutta tuo keho...Niin sääli. Niin sääli. Se kaikki on nyt sääli.
Niin hauraana ja herkkänä minä poveani kasvatin, haaveilin kädestä joka sitä hellästi koskettaisi ja painautuisi lantioni lämpöä vasten. Odotin häntä joka suojelee minua pahalta ja kaitsee tietäni, ei koskaan, ei koskaan päästäisi irti kädestäni eikä sallisi minun pudota.
Mutta juuri niin minä tein. Putosin tuhat vuotta ja syvemmälle kuin kukaan koskaan, sillä kukaan ei ole ikinä pudonnut kuten minä. Minä putosin monta vuotta. Hyppy parvekkeelta on pelkkä loppunäytös silloin, kun kaikki todellinen putoaminen on jo tapahtunut. Minä olin hajonnut ja pilalla jo ennen kuin kukaan näki sitä kehostani.
Että siinä mielessä siinä ei menetä mitään. Tai niin minä ajattelin. En ole varma, ajattelenko yhä. Sillä kyllä minä olen myös pahoillani. On monia joita halusin vielä halata. Ja ehkä muutama näkykin, johon olisin voinut itseni viedä, kuten hengästyttävä kuutamo syvässä kesäyössä tai auringonlasku loppukesällä lapsuuden tutussa keaäpaikassa. Ja ainahan ihminen voi viedä itsensä paikkoihin kuten Pariisi tai Venetsia, nauttia kahvia tai viiniä somassa kahvilassa ja kertoa eläneensä kunnolla. Ehkä se on turhuutta. Elämä on jotain muuta, ja sitä jotain muuta minä olisin voinut tehdä, aistia sitä kaikkea vielä kuin en koskaan ennen. Mutta minä en antanut itselleni enää mahdollisuutta. Niin se joskus menee, ja sitten on myöhäistä.
Mutta ei kaikki ollut turhaa. Kaikki ei mennyt hukkaan. Kyllä minä halusin. Minä toivoin ja elin, odotin niin paljon.
Mistä kaikki alkaa? Mihin kaikki päättyy? Milloin asiat alkavat mennä huonosti? Niin ettei enää kuule eikä näe itseään eikä muista mitä haluaa. Milloin sitä peittyy ihmisten rumiin sanoihin ja tekoihin niin että laantuu kuin tervaa päällensä saaneena? Mustaa, polttavaa, tahmeaa, pahaa. Kaikkialle ja liian paljon. Minä tukehduin. Minä päästin mustan tervan elämääni, ja se paksuuntui kuoreksi minun ja elämäni väliin.
Ja sitten aika pysähtyy. Minä, jokin minuuksistani, on naulittu tähän iäisesti katselemaan näkyä. Nyt minä näen itseni. Ja minun on niin paha olla tuon hauraan mytyn vuoksi. Tuo mytty olin minä. Tuo mytty oli minun elämäni. Kyllä, minä olin täynnä elämää. Olin sitä niin täynnä että se värisi lävitseni. Ymmärsin mainiosti sen kauneutta, tähtien loistetta kylmällä pakkastaivaalla ja omenapuunkukkia hohtavassa kesäyössä, huojuvaa timoteiheinää ja makeita metsämansikoita se varressa.
Kuinka kaikki voi olla nyt näin, niin perin juurin tällä tavoin väärin.
Minä haluan alkaa alusta. Minne menen sen tekemään? Tiedän että niin voi tehdä.
Täällä kuulee juttuja.
Kiitos että ajattelit minua.
* * *
Beethoven -
Piano Concerto No.5 in E-flat major, Op. 73
Adagio Un Poco Mosso.
[Tämä siksi että se on nostalginen, ja rauhallisella, kauniilla tavallaan elämänmyönteinen. Alku kuulostaa aivan joululomalta, jälkipuolisko kesälomalta.
Muistin sävellyksen kuullessani sen hiljattain Donna Tarttin viimeisimmän romaanin filmatisoinnissa.]
...Ja kaiken ylle vielä fiktiivistä historian havinaa.
[Elokuvasta Tess of the D'Urbevilles, ohjannut David Blair 2008. Pysäytyskuvassa Alexander D'Urberville - Hans Mathesonin esittämä, Aleciksi lyhennetty - katselee Tessiä metsän laidassa hevosensa selästä.
Tämä on se, mitä minulle ensimmäisenä tulee 1800-luvusta mieleen. Jostain syystä.]
Jabberwocky - Erutan
