(still waiting the spare time...)

...Sillä välin halusin vain kertoa:

Mariskan Prinsessat tanssii tähtiin on törkeen hyvä (jos sen voi kuunnella bassolle tarpeeksi leveällä äänentoistolla). Kuin hyvä tarina. Tumma ja kohtalokas. Etenkin siis äänimaisemaltaan. 

[Kappale on uudelleen sovitettu ja -sanoitettu tulkinta Ressu Redfordin biisistä, Vain elämää -sarjan 11. tuotantokaudelle.]

(Samassa hengessä mutta sulkumerkeissä myös 

Casanova - Allie X 

...vaikka kalpenee Mariskan biisille. Mutta tykkään aina bassoista.)

Ja sitten olen yrittänyt kyllästyä tähän biisiin, mutta en ole vielä onnistunut:

I Know - Aly & AJ 

Walkabout

 (Tauko-osio)

Kun en ihan vieläkään ehdi muuta, kerron eräästä viime kesän kävelylenkistäni. :) Arjen perussettiä. (Tämä on päiväkirjamerkintä.)

Alkaa.

En oikeastaan halunnut käyttää aikaani tämän kirjoittamiseen, mutta nämä ovat kuin marjoja, jotka haluaa poimia mukaansa, ehkä talven varalle.

Kävin lauantaina kävelyllä. Lauantai on ihana päivä kävellä: edessä on aikaa pitkä ilta, ja koko seuraava päivä vapaata.

Heti reitin alussa, pienen metsikön välistä kulkiessani, mieleeni muistuvat aikaisempien kesien pyörälenkit. Ne syvän kesän pitkät ja kaukaiset, kun on kuin seikkailulla ja päivä alkaa jo painua, mutta valo jää viipyilemään kuten se kesäisin jää ja ilta on nuori. Kun tarinat lävistävät ja on ihanaa ja vapaata, ympärillä maltillisesti hurmaava luonto ja kehossa merkillisestä nautinnosta raskaaksi käynyt tuntu. Ja palatessa olisi sauna. Tämä tunnelma assosioituu metsikön tuoksuista ja syvästä vihreydestä.

Muutaman sadan metrin päässä tarttuu toisenlainen tunnelma, sadetta enteilevä. Silloin lempeäksi lämmennyt tuuli alkaa puhaltaa vilpoisasti ja muutosta enteillen. Taivas tummenee pilvistä kuin rakentaisi kupolia maailma ylle. (Twilight.) Ja se kevyt ja hyvä olo omassa kehossa, kulkemassa väljästi tuulen välissä. Merkillinen ajattomuus tai kaukaisuus: kuin olisi muinaisina aikoina kävellyt neitona kesässä ja kohtalossa. Sellaisessa tunnussa on samalla kertaa läsnäoloa ja iäisyyttä. Maagisuutta.

En ajatellut, että pian sataisi. Toivoin, että sama dynaaminen tila jatkuisi koko kävelyn, pitkittyneenä kuten se joskus tekee. Mutta koska tila - tuo tarinallisesti jännittynyt tunnelma - on nimenomaan Se Hetki ennen sadetta, pian sataa.

Sateessa tien pientareella, nurmikolla, on edelleen sama pahvinen kahvimuki kuin toissapäivänä siitä ohi kävellessäni. "Sopii tuohon kuin kahvi mukiin", ajattelen. (Sanonnan mukaan lika on ainetta väärässä paikassa, joten roskakin on kaunis katselutavasta riippuen.) Myös liikerakennuksen luona on yhä se pieni lyijykynä keskellä kevyenliikenteen väylää. 

Sade vihmoo kilometrin verran. Alikulkusillan toisella puolen tiheä vihmonta näyttää auringon säteissä putoukselta. Jatkan matkaani suoraan, mutta seuraavan suojatien kohdalla käännyn katsomaan taakseni - ja näen kaksoissateenkaaren. Otan kuvan.

Risteyksessä kiven päällä on sormus, kultainen. Joku on sen siihen nostanut. Kumarrun katsomaan läheltä. En koske.

Vähän edempänä on etanoiden tienylityspaikka, nähtävästi. Ajattelen, että olisi liian suuri urakka nostaa niitä kaikkia turvaan. (Toissapäivänä nostin muutamia.) Väistelen niitä, osa on liiskautunut. Ne löyhkäävät vaimeasti ilmassa.

Olen niin hyvilläni kun lähdin taas lenkille. Ympäristö on elvyttävä ja taianomainen: valo ja sade luovat ylimaallisen tunnelman. On kuin kävelisi hohtavuuden läpi. Kesä tuoksuu kaikkialla miedosti mutta tasaisen läpitunkevasti.

Työn tehtävät lainehtivat yhä aurallani. Niiden jälkihaisu on laantumassa. Ne tarvitsevat sellaisen: tilan levittää ja laannuttaa jälkihaisunsa. (Kamalaa, jos aikaa ja tilaa siihen ei olisi; tunkkaisuus kerääntyisi ja alkaisi manifestoitua kehon kolotuksina, migreeninä, väsymyksenä. Nytkin on tunnetasolla oltava sinnikäs, valittava päättäväisesti läsnäolo ja irtipäästäminen, ettei ajaudu turhiin soihin tai kierteisiin.)

Kuuntelen äänikirjaa. Miellyttävä lukijanääni. Se on tärkeintä. Kirjailijalla on ihania, oivaltavia, lyyrillisiä ilmauksia: tomografiassa näkyvä tummuus on 'pimeyttä jota kohti he kulkivat', ja naisen kasvoille on jähmettynyt hyväntahtoinen ilme 1950-luvulta. Verratonta kamaa.

Ajattelen, että miettisin esineitä ja asioita, niiden assosiaatioita, ja kirjoittaisin niitä. Assosiaatioiden seuraaminen ja tarkastelu on ihanaa. Se on itseensä tutustumista par excellence.

* * *

 

Takaisin Vanessaan virittäen:

Winona Forever - Valen

In The End - Mellen Gi Remix

The Double-edged Sword

(Suoraan asiaan. Traaginen osio.)

 

"'So, are you ok . . . ?' He still hasn’t responded".

Kertomus alkaa huolestuneella Vanessalla. Huolestunut Vanessa on myös turhautunut, epävarma siitä, onko hänen järkevää tehdä asiasta omaa ongelmaansa. Hän haluaa samalla kertaa sekä lähelle että pois; näissä asioissa hänellä on aina ollut se oikeus. Mutta oikeudestaan huolimatta hänellä on myös pakkomielle.

Tarina aloitusrivit vihjaavat sosiaalisen median tapahtumaan. Joku on julkaissut jotakin. Se jokin saa lukevan yleisön henkäisemään järkytyksestä ja tuenannosta. Vanessa seuraa julkaisun saamaa vastaanottoa kuin julkaisu olisi hänen omansa. 

Yllättäen kuitenkin kuulemme, että Vanessa ei ole julkaisun takana. Miksi se silti kiinnostaa häntä niin kovin? Se kiinnostaa häntä niin kovin, että hän seuraa pakkomielteisen tarkasti reaktioita julkaisun ympärillä.

Vielä emme tiedä. Vielä emme ymmärrä Vanessan huolta. Vasta, kun kertomus on ennättänyt puoliväliin, olemme oppineet, että kyse on elämästä ja kuolemasta.

Ja vasta silloin tiedämme, että kun Vanessalle soittaa mies, jonka ääni sekoittuu tuulen ujellukseen, liikutaan veitsenterällä.

Mutta tässä vaiheessa, tarinan alussa, emme ole lainkaan huolissamme. Meillä ei vielä ole mitään affektioita tarinan mieheen eikä mitään käsitystä Vanessan tarinasta. Vanessa on nuorehko nainen valmistautumassa töihin lähtöön, ja hänellä vaikuttaa olevan häiritsevä riippuvuus sosialisesta mediasta. (Kuka muu päivittäisi verkkosivuja noin neuroottiseen tahtiin.) Mies puolestaan ei ole sitäkään vähää. Hän on pelkkä oletettu aihe julkaisussa, ja ennakoivasti osaamme jo paheksua hänen toimintaansa, sitä, mitä hän ehkä on jollekin joskus tehnyt. 

Lopulta mies, jota Vanessa on tavoitellut huolissaan, ottaa yhteyttä. Jacob Strane.
Vanessan entinen opettaja.
Vanessan entinen rakastettu.
Jacob on ratkaiseva komponentti Vanessan koko elämässä, sekä ollessaan läsnä että poissa.

Vanessa vastaa hänelle:

"'You know where I stand.'

And with that, he breathes out. I can imagine the smile of relief on his face, the creases in the corners of his eyes. 

'That’s all I need to hear,' he says."

Tässä vaiheessa oletamme - annetun, yleisen narratiivin mukaan - että Jacobin agenda on turvata oma selustansa; että Jacob manipuloi ja dominoi, jälleen kerran, ja tekee niin, koska on itsekäs ja piittaamaton, oman edun tavoittelija, imagostaa ja statuksestaan huolestunut. Siinä kaikki. Koska Jacobilla on aina oma lehmänsä ojassa.  

Tarinan puolivälissä ymmärrämme, että kyse jostakin on enemmästä. Melkeinpä jostakin muusta.

Ja vasta tarinan puolivälissä ymmärrämme tilanteen vakavuuden. - Eikä vakavuus koske julkaistua kuvausta sosiaalisessa mediassa (se on vakavaa täysin toisin), vaan julkaisun vastaanottoa, ja vieläkin tarkemmin: vastaanoton vaikutusta. Siitä Vanessa on huolissaan.

* * *

Kertomuksen puolivälissä ollaan Jacobin ja Vanessan tarinan lopussa. 

"On the phone, Strane exhales a shaky breath, the haggard kind you take after crying. 

'It’s all over,' he says. 'But know that I loved you. Even if I was a monster, I did love you.'

He’s outside. I hear wind, a wall of sound garbling his words.[...]

Strane tells me not to try to make sense of this, that it’ll drive me crazy. 

'What is this?' I ask. 'What is it?' [...] I’m crying too hard and he’s telling me to listen, to please stop crying and listen to him.

He says, 'It wasn’t the same with them, do you understand? It wasn’t like how it was with you. I loved you, Vanessa. I loved you.'

When he hangs up, I know what’s next. [...]

Staring at the phone, I tell myself the urge to call 911 is irrational, unwarranted, but really I’m scared. I don’t know how to explain any of this—who I am, who he is—without giving away the whole story. I tell myself it wouldn’t help, that I don’t even know where he is—outside, someplace windy. This isn’t enough to go on. 

Then I see a text from him, sent just before the call. 

'You can do whatever you want', he wrote. 'If you want to tell, you should.'

I type a response, my fingers flying across the screen: 'I don’t want to tell. I never will.' 

I watch the message deliver and then sit unread.

I fall back asleep, first fitful and then deep like the dead, and I don’t wake up until quarter past eleven, when they’ve already dragged the river for his body. By five p.m., the Portland newspaper posts an article."

By these words I was nailed: I watch the message deliver and then sit unread. 

Nämä sanat ovat minusta pohjattoman, mykistävän, lamaannuttavan surulliset. 

Kun se käsi, jolla vielä yritetään kurotella, haparoi tyhjää; kun toinen on jo pudonnut tavoittamattomiin.

Kun tulee täysin hiljaista.

Ja on liian kaukana, liian etäällä, liian tietämätön tehdäkseen mitään. Kun ei voisi huutamallakaan tulla kuulluksi, ei ylettyä näkemään saati tarttumaan.

Kun yhteys katkeaa lopullisesti.

Se on surullista. Se on surullisinta kaikista. 

Tämä on ehdottomasti kertomuksen häiritsevin kohtaus. Järkyttävin. Tämä on niitä harvoja, tarinoissa joskus tavattuja kohtauksia, joihin unohtuu, joita toistaa mielessään uudelleen ja uudelleen ja uudelleen kuin henkilökohtaista traumaa; niitä kohtauksia, jotka työntyvät mieleen häiritsemään kesken työpäivänkin, eikä silloin osaa hetkeen muuta kuin laskea kätensä pöydälle ja tuijottaa mykkänä ikkunasta.

Olen tätä kertomusta lukiessani - kokiessani - ajatellut, että minulla ei olisi ollut aikaa tälle kertomukselle juuri nyt. Tämä vaatii niin valtavan tilan, liikuttelee suuria vesiä. Jokin tämän tarinan meditoinnissa nostattaa kuin merkillisen transsin, jossa aika samalla kertaa pysähtyy ja etenee hurjaa vauhtia: istahdat sohvalle vartiksi miettimään - ja äkkiä on kulunut viisi tuntia.

(Ja kuitenkin etsin juuri tällaisia tarinoita. Tällaiset tarinat työntyvät elämään ja ottavat tilansa, ready or not. And then you just...contemplate.)

Ehkä minä olen tässä helppo nakki, mutta Kate Elizabeth Russell todella osaa välittää sankarittarensa sielunelämän ja tunnot. Tämän tarinan vaikutus on empatia. - Jos siis kykenee antautumaan tarinalle, Vanessan äänellä lerrotulle.

Tämä kohtaus - Jacobin valinnan lopullisuus - asettelee kertomuksen arvot ja tärkeysjärjestykset uudelleen. Tämän jälkeen kaikki muu on toissijaista - ei vähäpätöistä, mutta toissijaista.

* * *

Pidän hyvänä sitä kerronnallista ratkaisua, jossa Jacobin vaiettua palataan vielä pitkiksi takaumiksi Jacobin ja Vanessan tarinaan. Tämä on ikään kuin pehmeä lasku tragedialle, ja lukija saa aikaa ja tilaa päästää irti, yhdessä Vanessan kanssa. 

Tämän irtipäästämisen myötä Vanessa uskaltaa kuunnella heidän tarinaansa omien, tukahdutettujen kokemustensa läpi. Siihen asti kyse on ollut vimmaisesta tarpeesta pitää kiinni Jacobista ja tämän rakkaudesta, koetusta ja kuvitellusta, hinnalla millä hyvänsä. - Sillä tämä tarina, heidän tarinansa, on ollut Vanessan elämä, ja Vanessa on ollut riippuvainen Jacobin kertojan äänestä. Vanessa on tullut riippuvaiseksi tavasta, jolla Jacob häntä katsoo, tavasta, jolla Jacob hänet näkee. Vanessan kokemuksissa Jacob on antanut rakkaudelle hänen nimensä. 

Tätä tunnistamista ja tunnustamista Rakkautena ja Kauneutena Vanessa kaipaa enemmän kuin mitään muuta. Ilman Jacobia - niin ironista kuin se onkin - rakkaus ja kauneus elämää ja identiteettiä määrittävinä narratiiveina katoavat. 

Vielä yli kolmikymmenvuotiaana Vanessa soittaa Jacobille puheluita saadakseen liueta henkisesti aikaan ja paikkaan, jossa hän, Vanessa, on neito "dripping with beauty". [Tässä vaiheessa Vanessa jo tiedostaa, että Jacobin tarinassa on mukana elementtejä, joita Vanessa itse ei tunnista. Mutta se ei haittaa: vahva tunne seuraa muistoja yhä.]

Jos Vanessa olisi päästänyt irti tarinasta rakkaustarinana, kauniina rakkaustarinana, hän olisi päästänyt irti itsestään. - Ja kuitenkin samalla, kiistäessään ne kokemukset, jotka eivät sovi hänen hartaudella vaalimaansa narratiiviin, hän on etääntynyt itsestään. 

Tämä on uhraus, jonka Vanessa on tehnyt, sillä hän ymmärtää, että heidän tarinansa on herkkä ja haavoittuvainen, valmis särkymään pienimmästäkin uhasta ja virheliikkeestä; se ei kykene kannattelemaan Vanessan painoa, ei sallimaan tilaa Vanessalle kokonaisena. 

[Hienovaraisen viittauksen tähän voi nähdä Jacobin sanoissa, tilanteessa, jossa tämä toteuttaa Vanessan mielihaluja, puolisydämisesti: 

“I don’t like doing that, Vanessa. [...] There’s something very troubling about it. [...] Its awfully dark, even for me.” 

Samalla tämä viittaus kertoo, että Jacob ei kykene tarkastelemaan heitä ja heidän tarinaansa kokonaisena. Tummat osat on leikattava pois.]

Ja tämä uhraus on uhraus, jota Jacob edellyttää. Sen sinettinä on vaitiolo. Salaisuuden varjelu.

Niin, Vanessalla on siis ollut vimmainen tarve pitää kiinni heidän tarinastaan Jacobin nimisenä. Ja Vanessa ymmärtää, että Jacobille heidän tarinassaan on kyse elämästä ja kuolemasta, ja elämän ja kuoleman kysymykset ovat aina vakavampia kuin kysymykset elämisen haasteista, niin kipeitä ja vaikeita kuin ovatkin.

* * * 

Jacobille ei tarvitse kertoa, että hän tekee muiden mielestä väärin. Hän pelkää tekevänsä väärin myös omasta mielestään. Siksi hän on laatinut toiminnalleen dogmeja, joista pitää tunnontarkasti kiinni. Niiden varassa on hänen kykynsä pitää itseään kunnollisena, rakastavana, harkitsevana, huomaavaisena ja inhimillisenä ihmisenä.

Tärkein dogmeista on, että kaiken on tapahduttava Vanessan oman luvan ja halun kanssa. Se on Jacobille ainoa mahdollinen vastuuvapauslauseke. Vanessan on oltava partner in crime.

Kun Jacob soittaa viimeisen puhelunsa - yhden niistä joissa tuuli ujeltaa - hän huomaa muutoksen Vanessassa:

"'They’re saying you molested them.'

He’s quiet, probably taken aback to hear the word come out of me. I’ve been gentle with him for so long. 

'Tell me it’s not true,' I say. 'Swear to me.' I listen to the white noise of the wind. 

'You think it could be true,' he says. 

It isn’t a question but a realization, like he’s taken a step backward and can now see the doubt that’s begun to sidle up alongside the limits of my loyalty.'

Jacobin tekemä havainto on hänelle ratkaiseva. 

On kuin Vanessa olisi Jacobille ainoa ihminen koko maailmassa, jonka usko hänen syyttömyyteensä voi pitää hänet pinnalla; Vanessan usko on ainoa todistus, jonka Jacob tarvitsee ihmisyytensä ja ihmisarvonsa tunnustamiseksi (sillä Vanessa on saanut nähdä eniten ja omakohtaisesti, hänen kokemuksensa on luotettavin).

Mutta jos edes Vanessa ei enää usko häneen, mitä on jäljellä? Jacob ei jaksa estellä uppoavaan laivaan voimalla syöksyvää vettä; hän ei kykene kohtamaan sitä "järjetöntä noitavainoa", joka hänen päälleen vyöryy. Muiden näkemykset ovat aina olleet vastenmielisiä, ja pitaalisena kohdelluksi tuleminen raskasta, mutta sen on kaikesta huolimatta voinut jättää oven ulkopuolelle. Sillä onhan Vanessa.

Joten Vanessan on aina täytynyt olla hyvin tarkka liikkeissään, pidättää hengitystään.

Sinä eräänä yönä Vanessa ei jaksa. Hän on joutunut miettimään kaikkea uudelleen, käymään jaakopinpainia mielessään, tunteissaan. Ja silloin hän henkäisee väärät sanat.

Sanat itsessään eivät Jacobia hätkäytä. Sen sijaan ongelmana on heidän tarinansa käymistila, sen uudelleenmäärittely ja toisin nimeäminen. Sitä Jacob pelkää. - Mutta ei sanoja, ei uhmaa. Tämän osoittaa vuosien takainen yhteenotto:

"'Well, it’s your fault, you know,' I say.

A pause. 'Ok.'  

'Everything wrong with me originated with you.' 

'Let’s not do this.' 

'You created this mess.' 

'Baby, go to bed.' 

'Am I wrong?' I ask. 'Tell me I’m wrong.' I stare up at a water stain stretching across the ceiling.

Finally, he says, 'I know it’s what you believe.'

 Ja Jacob tietää, mihin Vanessa todella uskoo.

"He asks if I’m being safe, tells me to call him in the morning, looks out for me like a parent, knows more about me than my actual parents, who I speak to only in generalities during our twenty-minute phone calls on Sunday nights.

On the tile floor, a towel bunched under my head, I mumble, 'Sorry I’m such a mess.' 

'It’s fine,' he says. 

But I want him to tell me that I’m not a mess at all. I am beautiful, precious, and rare."

The need for Jacob and their story is still there. Very much so.

Niinpä myös Jacobin luottamus on voimissaan. Erään kerran hän kirjoittaa uhmakkaalle Vanessalle:

"I’m not doing well over here. I’m not sure how to take your silence, if you’re trying to communicate something by not communicating, if you’re angry, if you want to punish me. You should know I’m punishing myself plenty already.

The harassment mess is ongoing. I’m hopeful it’ll be sorted out soon, but it might get worse before it gets better. There remains a possibility someone might contact you with the aim of using you against me. I hope I can still count on you.

Maybe I’m a fool to put this in writing. The power you hold over my life is immense. I wonder how it must feel to go about your day, masquerading as an average college girl, all the while knowing you could destroy a man with one well-placed phone call. But I still trust you. I wouldn’t send an incriminating letter if I didn’t.

Look at the documents I’ve enclosed here, the wreckage of six years ago. You were so brave then, more a warrior than a girl. You were my own Joan of Arc, refusing to give in even as the flames licked your feet. Does that bravery exist in you still? Look at these papers, evidence of how much you loved me. Do you recognize yourself?"

Jacob siis peräänkuuluttaa Vanessan uskollisuutta ja rakkautta, Vanessaa sellaisena kuin heidän tarinansa häntä tarvitsee, ja tekee sen suurella riskillä. [Toki, jos Vanessa olisi kääntynyt Jacoboa vastaan, mitään ei olisi menetettävissä (ainoastaan todistusaineistoa) ; kirjeellään Jacob voi vain voittaa.]

Koska Vanessa yhä elää heidän tarinaansa, hän kunnioittaa sitä ja suojelee Jacobin selustaa. Mutta hän tekee jotain muuta vihansa ja hämmennyksensä sanelemana: loukkaa, jollain tasolla, heidän yksityisyyttään.

"I transcribe the letter and post it on my blog without any context or explanation other than, at the bottom of the post, in all caps: CAN YOU IMAGINE HOW IT WOULD FEEL TO HAVE THIS ARRIVE IN YOUR MAILBOX?"

Jacob on kuitenkin kartalla. Onhan hänen elämänsä siitä riippuvaista.

"He nods, takes a sip from his coffee. 

'I should also tell you that I know about that blog you’ve been keeping.'

I blink, at first not understanding. [...] He’s known about it for years. 

'I know how driven you’ve always been toward confession,' he says. 'And it seemed a harmless way for you to satisfy that need. I used to check it every once in a while, just to make sure you weren’t using my name [...]'

I shake my head. 'I can’t believe you knew and never said anything.'

He mistakes my disbelief for an apology. 

'It’s all right,' he says."

 * * *

Jacob ja Vanessa ovat tanssineet veitsenterällä jo ennen, vaarallisesti.

Eräänä humalaisena iltana Vanessa tulee turhautuneisuuksissaan ja mustasukkaisuuksissaan (ja halussaan tulla hoivatuksi tavalla, josta Jacob ei juuri silloin voi huolehtia) luonnehtineeksi Jacobin käytöstä toiselle opettajalleen kaukana toisessa koulussa raiskauksena. [Tässä teossa on kaikuja myös siitä kivusta ja suuttumuksesta, jota Vanessa on kokenut joutuessaan antamaan Jacobin sepittää hänestä ja heistä mitä ikinä tarve on vaatinut.]

Mutta Vanessa ei ymmärrä kuten Jacob ymmärtää, että näillä puheilla ei ole turvaetäisyyksiä; ne palaavat aina kummittelemaan.

Niinpä tieto kantautuu lopulta myös Jacobin korviin ja saa hänet pois tolaltaan. Syytös raiskauksesta on hänelle pahin mahdollinen väite hänen toiminnastaan.

Kaiken lisäksi Vanessa on päättänyt antaa hänelle takaisin hänen omaa lääkettään eikä suostu vastaamaan puhelimeen:

"[W]all of garbled sound, wind and static overlaid with his voice, angry: 

'Vanessa, I’m on my way to your apartment. Answer your fucking phone.' 

Then a click, voicemail over."

Tämä kaikki johtaa tarinan kenties intensiivisimpään tilanteeseen.

Jostain syystä erityisesti tässä kohtauksessa - eräässä kokonaisuuden kannalta tärkeimmistä - kuultaa läpi muodostelma suuresta rakkaustarinasta traagisuutensa huipussa. [Kirjailija itse kertoo, että luonnosteli ja rakensi tarinaansa ensin, vuosikausia, suurena mutta epäkonventionaalisena rakkaustarinana. Tämä ei voi olla välittymättä tekstistä läpi.] 

Kun Jacob siis väkevissä tunnoissaan tempaisee Vanessan asuntolan alaoven auki ja tömistelee tämän huoneen ovelle, kohtauksessa kuultaa Humisevan harjun Heathcliff, joka mistään estelyistä enää välittämättä työntyy kutsumatta taloon ja rymistelee suoraan Catherinen kuolinvuoteen äärelle kuulemaan, miksi tämä ei rakastanut häntä tarpeeksi ollakseen hylkäämättä häntä, ollakseen naimatta toista.

Koska Heathcliff oli huomannut olevansa Catherinelle yhä tämän suurin rakkaus, hän oli päättänyt olla surmaamatta itseään. Mutta tajutessaan, kuinka paljon hän Catherinelle edelleen merkitsi, naisen valinnat näyttäytyivät sitäkin musertavampina, herättivät sitäkin suurempaa tuskaa ja raivoa - erityisesti, koska aivan pian Catherine olisi katoamassa häneltä lopullisesti. (Sen jälkeen Heathcliff voisi kutsua enää tämän haamua synkiltä, ujeltavilta nummilta - mitä hän ahkerasti sitten tekeekin.)

Kohtaus päättyy Heathcliffin omistushaluiseen, itsevaltaiseen käytökseen saada se minkä vielä voi. Hän ei huomaa edes mustelmia, joita kiihkeyksissään aiheuttaa hauraalle, kuolevalle naiselle. Viime hetkellä - ennen Catherinen aviomiehen saapumista aseen kanssa häntä häätämään - Heathcliff poistuu ulos pimeään, ja jää koko sateiseksi yöksi päivystämään talon puutarhaan. Siellä hän nojaa puuhun, ja hakkaa ensin otsaansa verille sen runkoon, mutta jähmettyy sitten liikkumattomaksi. Niin koville ottaa luopuminen. Kun aamu sarastaa, ja lapsuudesta tuttu taloudenhoitaja saapuu ilmoittamaan suru-uutisen, Heathcliffi huutaa "kuin kidutettava eläin".

Myös Jacob kuohuu syvissä ja suurissa tunteissa. Tällaisena emme ole häntä koskaan ennen nähneet emmekä tule myöhemmin näkemään. Myös Jacob käyttäytyy omavaltaisesti ja tulee nyt ensi kertaa lupaa kysymättä lähelle - lupanaan ainoastaan vaisto ja Vanessan tuntemus. Ja tilanteen epätoivo. 

Vanessa on nimittäin tässä vaiheessa tarinaa kieltäytynyt jo jonkin aikaa suuseksistä (by Jacob). Jacob näkee tämän nautinnonkieltämisenä, jonkinlaisena itserankaisuna: että Vanessa tukahduttaa ja estää itseään. 

[Suuseksi kuvataan heidän välillään ainoaksi sellaiseksi seksuaalisen läheisyyden muodoksi, jossa Vanessa hukkuu nautintoon: jossa Vanessa on varauksetta ja kontrolloimatta antautunut Jacobille. Niinpä juuri suuseksi implikoi Jacobille Vanessan avoimuutta ja antautumista - ja todistaa vapaasta halusta ja nautinnosta, aidosta läheisyydestä. 

Tämän Vanessa on kieltänyt Jacobilta kuultuaan muista tytöistä. Samaa intimiteettiä heidän välillään ei enää ole.]

Mutta nyt - kiirehdittyään ahdistuneena ja vihaisena Vanessan luokse - Jacob haluaa sitä jälleen: esteettömän läheisyyden ja varauksettoman antautumisen.

Tässä kohtauksessa Vanessa myös dissosioi voimakkaasti, jopa epäjohdonmukaisella ja yllättävällä tavalla. 

[Tämä dissosioiminen tulee kertomukseen hieman puskista, ja pakottaa lukijan pohtimaan, mitä oikein on tapahtunut ja tapahtuu. Tältä osin huomaa, että liikutaan Vanessan rajatun kokemuspiirin ja tiedostavuuden sisällä: Vanessan kertojanääni ei osaa itsekään selittää miksi hän dissosioi, mutta osaa kuitenkin kertoa kokemuksestaan.] 

Joko Vanessan käsittelemätön menneisyys oireilee - tällöin voidaan tulkita, että Vanessa on tukahduttanut itsessään sen syvän psyykkisen ristiriidan, johon seksi Jacobin kanssa on hänet ajanut -, tai Jacob ottaa hänet tavalla, jossa hän sulkeutuu ja etääntyy. 

Toisaalta, Vanessa on myös kertonut, ettei hän niinkään välitä seksistä vaan kaikesta muusta sitä ennen. Siitä, mikä saa hänet tuntemaan itsensä halutuksi ja ihailluksi. Silloin Vanessa kokee läheisyyttä ja lämpöä. (Vanessa on jäänyt emotionaalisesti kosiskeluvaiheeseen. Sen edemmäs hänen kehitystasonsa ei ennättänyt kypsyä ennen tositoimia. Tästä johtuen hän helposti etääntyy tilanteista emotionaalisti - lopulta myös mentaalisesti.)

Kirjallisuudessa - myös tieto- ja muistelmakirjallisuudessa - kuvataan usein, kuinka etenkin seksuaalisesti haavoittuneet ihmiset ovat virittyneitä viettelyyn ja nauttivat saamastaan huomiosta, mutta lamaantuvat tositilanteessa: he eivät kykene olemaan emotionaalisesti tai edes psyykkisesti läsnä. Heidän kannaltaa hauskin vaihe meni jo ohi. (Marya Hornbacher kuvaa tätä ristiriitaa - kaiken muun ohella - erinomaisesti kahdessa omaelämäkerrallisessa teoksessaan.)

Joka tapauksessa, Vanessa uhrautuu ja antaa haavoitetun Jacobin tehdä mitä tämä haluaa helpottaakseen oloaan, lohduttautuakseen. - Jacobin sillä ironisella oletuksella, että tämä tekisi kaiken (myös) Vanessalle, hänen hyväkseen. (Palaan toisessa kirjoituksessa Jacobin tarpeeseen projisoida.) Samalla Jacob haluaa todistuksen Vanessan halusta ja heidän välillään olemassa olevasta läheisyydestä, haluaa palauttaa läheisyyden; Jacobilla vaikuttaa olevan pakotettu tarve osoittaa Vanessan valehdelleen raiskausväitteissään, ja näyttää tämän nauttivan heidän läheisyydestään.

"'Raped while writhing in orgasm. Give me a fucking break.'”

* * *

Mutta eräänä päivänä koittaa siis se hetki, jolloin Vanessasta ei ole Jacobin perälaudaksi. 

Nyt heidän tarinansa on käymistilassa, jossa odotellaan uudelleenmäärittelyä ja toisin nimeämistä. 

Tätä hetkeä Jacob on pelännyt. Uudelleenmäärittely on vääntö, johon hän ei katkeamatta voisi taipua, myrsky, johon hän hukkuu.

Vanessan perustavanlaatuisesti myllertävät tunteet ja uskomukset muuntavat myös tilanteen ja kokonaisuuden, Jacobille. Silloin Jacob näkee edessään vain vääjäämättömän tuhon kaikelle, mikä hänelle on ollut elämisen arvoista. Maailmassa ei enää ole tilaa, ei paikkaa hänelle. Maailma ei halua häntä.

Jacobin mukana kuolee heidän tarinansa: se putoaa Jacobin käsistä Vanessan käsiin. 

Viimeisenä tekonaan Jacob antaa luvan heidän tarinansa omistamiseen, sen muuntamiseen. Hän antaa Vanessalle luvan kertoa, itse ja omin sanoin, ja aivan kenelle haluaa. Sillä Jacob varmasti ymmärtää, että Vanessa ei koskaan jaksaisi omin voimin ponnistautua hänen ylitseen, heidän tarinansa ylitse sellaisena kuin se jatkui Jacobin poistumiseen asti. Vanessa pysyisi uskollisena viimeiseen asti, vaikka henki menisi.

Perinnöksi Jacob jättää myös vakuuden, viimeisen kannattelevan eleen kuin käden, johon vielä kykenee: heidän tarinansa - kaikki se minkä varassa Vanessan elämä on riippunut ja minkä ympärille kietoutunut - ei ole valhetta, ei kuvitelmaa, ei petollista huijausta. Vaikka kuka sanoisi heistä ja hänestä mitä tahansa - ja vaikka kumpikin heistä olisi joutunut hämmentymään tarinansa nimestä ja merkityksestä, virheistä ja vääryyksistä -, se yksi ainakin on varmaa: aito kokemus. Toisen merkitys itselle. 

 "[He] tells me not to try to make sense of this, that it’ll drive me crazy. 

'I loved you, Vanessa. I loved you.'"

[Voidaanko tällaista enää pitää alistavana manipulaationa Jacobin tilanteessa? Ennemmin se on pyrkimys taata, että Vanessa ei romahtaisi merkitysten radikaalisti muuttuessa. (Kuinka "saastunutta" halun ja kiintymyksen tulee olla, ennen kuin se on hylättävä; kuinka pyhää ja oikeamielistä vaadimme?)]

Jäätyään tarinan ainoaksi osapuoleksi, Vanessa uskaltaa arvioida kaikkea koettua uudelleen, omin silmin. Myös kriittisesti, epäilevästi. Vaikka hän onkin nyt varovaisen valmis tarkastelmaan, missä Jacob teki väärin, hän ei edelleenkään koe uutta, annettua, massiivista narratiivia omakseen, eikä halua joutua senkään nielemäksi. Oma ääni on Vanessalle nyt merkittävämpi kuin koskaan.

Tämän kohtikatsomisen - sen sijaan että ohikatsomisen - osoituksena Vanessa myös lakkaa dissosioitumasta, tai ainakin tekee sitä harvemmin ja miedommin, laskeutuu tiheämmin läsnäolevaksi. Merkillepantavaa on, että tähän läsnäolevaan totuudellisuuteen kuuluu myös kiintymys Jacobiin, edelleen, ja haikeus tämän poissaolosta:

“'He’ll never meet you,' I say. 

It’s a hard truth, carrying within it grief and joy. 

Jo [the dog] opens her eyes, doesn’t lift her head as she watches me. She’s constantly taking in my face and tone, noticing everything about me. 

When I start to drift away, her tail thumps against the couch cushion, like a drumbeat, a heartbeat, a rhythm of grounding. 

'You’re here,' she says. 'You’re here. You’re here.'"

Jacob on ollut Vanessalle the ultimate high (sometimes a bad trip), josta Vanessa, Jacobin otteen irtauduttua, leijailee takaisin maan kamaralle, omaan elämäänsä, lähemmäs itseään. Irtipäästäessään - sitä Jacob jo eläessään yritti - Jacob ikään kuin luovuttaa Vanessan takaisin tälle itselleen.

* * *

Under Yor Spell [The Birhday Massacre]

Kom hem [Anna Järvinen]

In Noctem [Harry Potter and the Half Blood Prince OST]

Leaves And Trees [Rachel Portman]

Jacob's Ladder

Kuriositeetti-osuus. [Tätähän edellä käsitelty "assosiaatio-osuuskin" on - se omaan elämään teemallisesti ja väljästi rinnastettava - mutta kuriositeetti-kuriositeetti osuus on huomattavasti randomimpaa ja laadullisesti oudompaa kamaa. Näitäkin osuuksia saattaa tulla enemmän.]

Kirjallisuudessa nimet saavat vertauskuvallista merkitystä, jopa symbolisen arvon. Esimerkiksi nimi, "Strane", on helposti ymmärretävissä ominaisuudeksi tai vaikutukseksi; 'Jacob is strain, he makes strained attempts.'

 "Strained adjective\ ˈstrānd  

Definition of strained
1: done or produced with excessive effort
2: pushed by antagonism near to open conflict
// strained relations"

(Merriam Webster) 

Nimenä Jacob on vahvasti ladattu, lähes myyttinen kuten Eve tai Alice ovat - ei kuitenkaan yhtä ilmeisellä tavalla. Jacobista ei yleensä tehdä numeroa.

Mutta Jacob toistuu.

Mitä Jacob tarkoittaa?

"Jacob come forth", komentaa kolmikirjaimisen organisaation vuodetuksi väitetty koulutusvideo.

[Löytyy ainakin nimellä "Leaked mk ultra programmin video", kohdassa 9:09.]

Hmm...

 

 

Kämmenpohja

Assosiaatio-osuus: kuinka tarinan teemat sivuavat omakohtaisuuttta. (Näitä osuuksia saattaa tulla enemmänkin.)

Opettaja-oppilas -asetelma.

Tämä on arkinen ja näkymättömiin jäävä aihe, mutta suurimmalta osalta löytynee joitakin muistoja. Tässä pari omistani.

(En olekaan koskaan tullut ajatelleeksi tätä kokonaisuutta kovin huolellisesti ja hartaudella. Löytyisi paljon muisteltavaa ja pohdittavaa, 10-vuotiaasta alkaen.)

Vietin kerran vuoden sisäoppilaitoksessa. Meillä oli melko nuori aineenopettaja, jonka näki usein tupakalla rakennusten edustalla. Muistan erityisesti pimeät ja kylmät illat, kun kampusalue oli hiljainen ja piha tyhjä. 

[Kuljin piha-alueen poikki asuntolalta päärakennukseen - mennäkseni kirjastohuoneeseen tai tietokoneluokkaan - yleensä ilman päällysvaatteita, joten kylmyys todella pääsi iholle tuulisina myöhäissyksyn iltoina ja hyisinä talvi-iltoina. Sellainen sai ympäröivän hiljaisuuden ja pimeyden tuntumaan entistä sakeammalta. Lisäksi alueelta oli useita kilometrejä keskustaan ja asutus harvaa, joten olimme kuin herran kukkarossa. (Tietysti on aina muutama hassu pihavalo, mutta niiden kehän ulkopuolella pimeys on entistä tiheämpää, koska silmä ei saa etsiä luonnonvalosta näkyvyyttä ja tottua pimeyteen.) Noh, tämä ei liitty juoneen mitenkään, ainoastaan muiston aistivoimaisuuteen.] 

No niin, oli siis pimeät, kylmät, tuuliset illat - "synkkä ja myrskyinen yö", haha - ja yleensä ainoana elonmerkkinä valo ikkunoissa, siellä täällä. Ja opettaja portaikossa polttelemassa. 

Tietenkin alueella päivysti muitakin opettajia, ja erityisesti tupakoiviin törmäsi tuon tuosta. Mutta suurin osa heistä ei viettänyt yötään kampuksella, joten heitä näki vain päivisin, ehkä vielä alkuillasta. Tervehdin tietysti heitä kaikkia aina kohteliaasti ja hymyilin jokaiselle. 

Eräänä alkuiltana näin kaukaa, kuinka eräs toinen opettaja - hän ei opettanut minua missään aineessa, mutta tervehdimme silti aina - huomasi minun lähestyvän. Oli jo hämärää ja sen myötä oletettavaa, että niin kaukaa ei näkisi yksityiskohtia (kuten minun huomanneen hänen huomanneen). Hän kääntyi hieman, selkä puolittain minuun päin, ja suki hiuksiaan. Aivan kuin ollakseen edustuskelpoisempi. Muistan välittömän, lähes vaistomaisen ajatukseni/tunteeni: Ei minun takiani tarvitse! Ei todellakaan! Se pieni ele muutti kontekstia jollakin aavistuksen häiritsevällä tavalla - omalla tavallaan silti hellyttävällä.

Tervehdimme aina - vain nyökkäämällä, jos hän puhui kännykkäänsä -, ja toisinaan vaihdoimme muutaman sanan. Hänen ystävällinen tervehdyksensä oli kuin taivaan lahja silloin, kun olo tuntui maailman murjomalta; oli edes jotakin mikä lämmitti mieltä, joku joka aina oli ystävällinen ja huomaavainen. Tämä on se, millaisena hänet muistan.  

Hän myös järjesti ilta-aktiviteetteja (osallistuin niihin toisinaan), ja kävi opiskelijoiden mukana joskus keskustan baareissa. (Minä en koskaan käynyt, en tietenkään.) Lisäksi hänellä tiedettiin joskus olleen suhde opiskelijaansa, mistä hänen huhuttiin saaneen varoituksen.

Hän kysyi tunneilla paljon henkilökohtaisia kysymyksiä (ja oli esimerkiksi selvittänyt syntymäaikamme). Se oli leikkimielistä, ja kaiken sen virallinen tarkoitus oli houkuttaa puhumaan ja treenata kielenkäyttöä. Erään kerran hän laittoi meidät kirjoittamaan lapuille jonkin annetun lauseen - taisi olla muotoilu kutsusta kahville (muistan kirjoittaneeni "coffee") - ja kertoi analysoivansa käsialaamme... Kun laput palautettiin, minun lappuni oli kadonnut. Sitä ei koskaan löytynyt. Hän myös kertoi tunneilla avoimesti itsestään, intiimejä, hyvin henkilökohtaisiakin asioita - ja jonkun mutkan kautta onnistui puhumaan jopa kondomeista. Minusta se oli hauskaa, hieman poikkeavaa mutta jollakin tavalla vapauttavaa. Ja hänen huumorintajunsa oli mustaa (rather outrageous).

Muistan kohtaamisista hänen kanssaan paljon pieniä tapauksia.

Eräänä iltapäivänä olimme palauttaneet esseet. Seuraavana aamuna ennen tuntien alkamista näin hänet seisomassa ruokalan edustalla. 

[Söin, muuten, aamupalaksi aina palan ruisleipää ohuen ohuilla kurkkusiivuilla päällystettynä sekä lasillisen hedelmälihaisaa tuoremehua. Ja maitokahvin. Se oli ihana aamiainen, jotenkin. Se makujen kombinaatio on jäänyt lähtemättömästi mieleeni: kahvin aromi tuoremehun huuhtomassa suussa on kammottava ja hapan, mutta siitä tuli sisäoppilaitosaamujen maku. Ja siksi pidin siitä paljon. - Ja siksikin, että aamuisin oli aina nälkä: edellinen ruokailu - jotakin kevyttä iltapalaa kuten keittoa - oli ollut edellisiltana kuuden hujakoilla. Rytmiin tottui hyvin; on ihanaa kun vatsa lepää koko illan rauhassa, kurnimatta. Ylipäätään: rakastin niitä rutiineja.]

Hän oli tupakalla, tietysti, ja kun olin päässyt kohdalle, hän sanoi pelkän tervehtimisen sijaan: "I read your essay. Pretty good." Se kuulosti keskustelun avaukselta, mutta en osannut muuta kuin hymyillä, kiittää, ja sanoa että kiva kuulla. Sitten jatkoin matkaani aamiaiselle. (Pöydässä istuessani, kahvikupin ympärillä käsiä lämmitellessäni, mieleeni juolahti että hänen oli täytynyt kuluttaa edellisiltaansa lukemalla pitkää esseetäni - siis oli heti halunnut käyttää aikaansa siihen.  Ajatus oli aavistuksen hämmentävä - ja melko imarteleva.)

Erään toisen kerran hän tuli minua vastaan astuessani ruokasaliin - hän tulossa, minä menossa - ja pysähtyi oviaukkoon, kääntyi hieman sivuttain antaakseen minulle tilaa, mutta siis jäi kuitenkin siihen ahtaaseen kohtaan. En ymmärrä kuinka se tapahtui, mutta peukaloni pyyhkäisi hänen kämmenpohjaansa - liukui koko kämmenpohjan yli, kynsi edellä -, omalta osaltani täydellisen vahingossa. (Enkä ymmärrä, kuinka hänen kämmenensä oli sillä tavalla niin lähellä ja avoin suuntaani. Mitä kätemme ylipäätään tekivät? Elivät omaa elämäänsä?) Se oli minusta noloa heti kun se tapahtui. Hän pysäytti minut ehdittyäni hänen ohitseen kääntymällä kokonaan puoleeni: "Hey!" - kuin olisi äkkiä muistanut jotakin tärkeää -, vain kysyäkseen jotakin yhdentekevää, tyyliin: 'oliko se eilinen opetusvideo hyvä' tai 'teettekö toisen opettajan tunnilla tänään sitä tai tätä'. (Tapaus jäi noloutensa takia vahvasti mieleeni: minusta tuntui, että olin antanut hänelle jonkin "signaalin", ja hän olisi pitänyt sitä tarkoituksellisena - enkä voinut "lunastaa flirttiäni".)

Ne muutamat kerrat (keskimäärin kolmesti kahdessa viikossa [lukuunottamatta siis päivittäistä pimeässä ohittelua päärakennuksen portailla (päivänvalossa ohitellessa ympärillä oli paljon muitakin)]), kun koskaan jäin hänen kanssaan kahden, keskustelua taisi olla vaikeaa ylläpitää kanssani (minun, nolon ja introvertin tyypin). Ja kun minulla ei enää ollut sanottavaa - pidin vastaukseni lyhyinä enkä itse kysellyt mitään - enkä tiennyt, mitä muuta siinä tilanteessa olisi voinut olla käsiteltävää (hiljaisuus kasvoi, ja hiljaisuus sellaisissa tilanteissa on tiheää), poistuin, oma-aloitteisesti ja pikaisesti.

Introverttiys voi toimia myös tahattomana aitana. Siihen aikaan olin, yleisesti ottaen, muutoin hirveän varaukseton ja luottavainen, lähes hölmöllä ja puolustuskyvyttömällä tavalla. Jollakin käsittämättömällä tavalla avoin, altis ja aulis, ja auktoriteeteille kuuliainen tottakai. [Tämä ei tietenkään tukahduttanut sisäistä elämääni - ehkä jopa päinvastoin - ainoastaan vaimensi sen näkyviltä.]

Eräänkin kerran, taivaltaessani kilometrikaupalla halki pimeää tienoota asuntolalle hiukset lumimyräkässä liehuen, eräs samaan suuntaan matkannut mies pysäytti autonsa kohdalleni ja kysyi, saako viedä minut perille. - Ja minä nousin hänen autoonsa! 

No, hyvin se meni, mies oli ystävällinen ja kohtelias. Auto tilava, hiljainen ja lämmin. Mutta kuitenkin... Ei sitä nykyään noin vaistoillaan elele. 

(Tavallaan harmi, että hyväntahtoinen ritarillisuus menee maailmassa hukkaan: miehen hyväntahtoinen ele saattaa tulla torjutuksi tai pidetyksi todistuksena häntä vastaan, kun narratiivit opettavat olemaan varuillaan.)

Toinen esimerkki hölmöstä, puolustuskyvyttömästä lamaannuksesta (en tiedä kuinka muuten sitä nimittäisin): samoihin aikoihin - tapahtui siis saman elämänjakson aikana - odottelin erään kerran linja-autoa asemahallissa. Viereeni istui mies, joka alkoi jutella - ja pyysi siinä sitten lopulta puhelinnumeronikin. - Ja minä todella näytin hänelle numeroni (!) kortista, jonka hän otti "veikeästi virnistäen" itselleen (!). Sellaista. Sen jälkeen lopetin vastaamasta tuntemattomiin numeroihin, taktikoin linja-autoon nousemiset ja välttelin asemaa - ja kuuntelin toisinaan miehen viestejä vastaajastani. Sainpa lopulta postiakin. 

Sitä se on, kun on opetettu vastaamaan kiltisti ja rehellisesti kysymyksiin... Ei osaa olla näppärä ja harkitseva, haastaa. 

(Kuinka hölmön kiltti ja kohtelias voi ihminen olla, oikeesti! Ja siis, ei millään pahalla miestä kohtaan. Sääliksi käy häntäkin, kun ei saanut suoraa vastausta pyyntöönsä - siis totuudenmukaisella tavalla suoraa.)

Siitä sentään osasin kieltäytyä, kun eräs toinen viereeni istunut mies kerran kysyi, saako hän suudella minua. Eräs kolmas puolestaan tarttui ohikävellessään ja katsekontaktin rohkaisemana jo kasvoihini ja veti päätäni puoleensa aikeenaan suudella - olin festareilla ja ihmiset humalassa - ennen kuin tajusin perääntyä, hymyillen toki. 

Ainoa, mitä näissä tilanteissa olen ihmetellyt, on - ei miesten käytös vaan oma pehmeyteni. Että kuinka onkin voinut kuljeskella niin passiivisena, otsassaan infantiilin vastaanottavaisuuden leima. Noh, ainakin elämä on ollut opettavaista rajojen asettelun kannalta, oman tilan määräämisen kannalta. Elämälle pitää vastata kysymykseen: 'milloin polkaiset jalkasi maahan?' (Jossain vaiheessa uhmaiän jälkeen se unohtui. Kun tuli niin hyvin kasvatetuksi. Nykyään minulla onkin sitten jo "majesteetillinen aura" jota ihmiset väistävät. Haha! [Tämä oli erään miehen hauska kuvaus tilanteesta, jossa hän hämmästyi sitä kuinka ihmiset tekivät minulle tilaa kulkiessani tungoksessa. Ei ollut kuulemma ennen nähnyt sellaista.])

Lukuvuoden päätteeksi, viimeisellä yhteisellä tunnilla, puheena ollut aineenopettajamme vei meidät kaikki "bisselle". Kesken koulupäivän. (That was somewhat hilarious.) Hän istui vieressäni, kyseli minunkin suunnitelmistani kesälle, ja minusta tuntui - vähän - kuin olisimme melkein olleet treffeillä.

Henkilönä hän oli silmissäni kaiken kaikkiaan aika...rock. Hänen lähellään oli aina jokin kutkutus. Ja olihan hän myös komea.

 

Tämä kaikki vain kuriositeetina, ranskalaisena viivana ilmapiiristä, jota itse olen nuuhkinut.

(These things are subtle.)

Salt In Our Wounds - HIM

 

 

 

In Flames - Digital Daggers

Wrong Turn - Kim Petras

 

The Way of The Ocean

Kas niin. Peruutan. Sori, mutta pakko. (Tämä oli ennakoitavissa.)

Huomasin, että My Dark Vanessa kasvaa vaivihkaa järkäleeksi.

Se takertuu mieleen, nousee hitaasti seisomaan ja levittää valtavat siipensä synkkänä kuin langennut enkeli. It's too big of a story to put aside. It's casting a strange shadow. [Ehkä tarinan Jacobin voi tulkita viittaavan myös kertomuksen ominaisuuteen jaakopinpainina; se ei päästä otteestaan eikä ohitseen ilman käsittelyä hartiavoimin, vaatii osallistumista molemmin käsin.]

Kuuntelin Vanessan ensin suomeksi.

Se ei riittänyt.

Sitten englanniksi.

Sekään ei riittänyt. 

Tällä kertaa teksti ei kuulostanut itseltään - edes omalla kielellään - jonkun lukiessa sitä ääneen; sen oli saatava avautua mielensisäiseen äänimaisemaan omaehtoisesti, kaikkine nyansseineen.

Se vika äänikirjoissa on. Tapa lukea on tapa tulkita. Ja toisinaan tulkinta häiritsee. Joskus tarina on kuin entiteetti, joka vaatii saada kertoa itse itsestään, omalla äänellään ilman välikäsiä. 

Lisäksi, romaanin alkuperäiskielen vivahteet eivät ole taipuneet - tai niitä ei ole tavoitettu - suomeksi. 

Esimerkiksi "nopeaakin nopeammin" kuulostaa pilailulta, jos sen on tarkoitus olla käännös ilmaukselle "flying across". Käännöksessä eleganssi on romahtanut.

Halusin siis lukea kaiken, ja nimenomaan englanniksi.

Sellainen on tämä tarina. Omaehtoisuutta vaativa järkäle.

* * *

Tarinoiden järkälemäisyys - saati omaehtoisuus - eivät paljastu heti. On ensivaikutelma, vilkaisu etäältä. Olemuksen perusteella päätät, teetkö lähempää tuttavuutta; onko tarina niin kiinnostava ja houkuttava, että käyt tervehtimässä henkilökohtaisesti ja selvittämässä, haluaako tarina puhua säästä vai syvällisiä, tai olisiko sillä taskussaan muutama hauska party trick. Vielä ei olla kahdenkesken saati uskouduta.

Joskus käy niin, että vilkuillessasi tarinoita, joku tarina huomaakin sinut, katsoo takaisin ja kävelee kohti. Voit antaa sen tulla luoksesi ja hymyillä rohkaisevasti, tai käntää katseesi pois ja siirtyä muualle, seurustelemaan jonkun toisen tarinan kanssa. Kiinnostavat, houkuttavat tarinat, tai ystävälliset ja kohteliaat - sellaiset joiden tiedät tekevän olosi mukavaksi - päästät muitta mutkitta lähemmäs. Juttelet niiden kanssa, ja hyvän tarinan annat pitää kokonaisia monologeja välittämättä, ovatko ne kiinnostuneet sinusta henkilökohtaisesti.  

Mutta jotkut tarinoista, jotka katsovat kohti, ovat tummia ja epäilyttäviä. Ne ovat onnettomia, vammautuneita ja vaarallisia. Mutta tunnet myötätuntoa, ja uteliaisuutesi on herännyt.

Vanessa on tarina jolla on seuraa, mutta joka myös etsii seuraa. Jos tuijotat sitä, se katsoo takaisin, ja pian huomaat sen seisovan aivan vierelläsi (etkä ole huomannut, kuinka ja milloin se käveli huoneen poikki luoksesi. Hätkähdät ja mietit, onko seuralaisesi joku ääntä nopeammin liikkuva vampyyri, ja etsit peilejä vakuuttuaksesi siitä että sen kuvajainen heijastuu takaisin.) Se lukee ajatuksesi ja käy keskustelunsa äänettä; viestintään on keskityttävä sen kuullakseen. Kaikki eivät malta keskittyä, ja silloin tarina katsoo ohitse, perääntyy muiden tarinoiden tungokseen ja leikkii naamiaisia. Tämä väistely tekee tarinasta eräänlaisen aaveen, josta kaikki ovat kuulleet juttuja, mutta harvat kohdanneet itse.

Toinen erityispiirre on voimakastahtoisuus ja vaativuus. Toiset tarinat ovat joustavia ja taipuisia, niitä voi käyttää välineinä, pyöritellä ja heitellä. Mutta ei Vanessaa. Sillä on oma, painava äänensä.

Kun tarinan järkälemäisyys käy ilmeiseksi, ylimalkaisuus ei riitä; mikään yksittäinen ote tai luonnostelma ei onnistu tavoittamaan sen olemusta, ja yhä uudet ja uudet ovet ja kerrokset paljastuvat edellisten takaa. On avattava jokainen ovi jonka löytää, kiivettävä ylös ja alas kerrosten välillä. Toisten ovien takaa paljastuu kauniita huoneita tai puutarhoja, toisten takaa pelkkiä pimeitä käytäviä, joista ei voi sanoa mitään uskaltautumatta niihin. 

Ja vaikka tarina on tullut lähelle, et kuitenkaan hahmota nähtyä. Järkäleen kohdalla on katsottava erikseen kättä, erikseen jalkoja, erikseen kasvoja. Ensin katsottava, sitten tunnusteltava. Lopuksi on osattava yhdistää kaikki - ja oman mielesi tilavuudesta riippuu, kuinka kokonaisen kuvan tarinasta voit ymmärtää. 

[Entä miltä kertomus tuoksuu, mikä sen äänimaisema on. Onko taivas tumma, ilma kuulas, hengittävätkö tähdet (vai kaikkea tätä samaan aikaan). Onko valo kovaa, viistoa vai pehmeää, tai värjättyä kuten myrskynkeltaista. Kantautuuko etäisiä kaikuja. Mitä musiikkia tarina soittaa?]

Järkäleitä on tarkasteltava alueittain.

Tunnustelen siis tarinaa ote kerrallaan. Kiipeilen järkäleellä ja katson, kuinka korkealle voin kiivetä, kuinka syviin, pimeisiin, ahtaisiin tunneleihin uskallan, ja millaisten seinämien kiipeilyyn käsivoimani ja välineeni ylipäätään riittävät. Tähyilen, millaisia näkymiä kielekkeiltä avautuu, minne suuntiin. Entä mistä suunnista tuulien on puhallettava uskaltautessaan millekin seinämälle.

* * *

Disclaimer-osuus meni jo. ("Semanttinen differentiaali") 

Seuraavaksi varsinainen lukukokemus: mitä vaikutelmia ja tunnelmia - ajatuksia ja tunteita - tarina herätteli ja kuljetti lävitseni. Mitä näkyjään ja aistimuksiaan se minulle lainaa. (Miltä ne tuntuvat?)

Diipadaapa-osuus: Jättäydyn lukukokemuksessani subjektiiviseen lähtökohtaan; puhun lukukokemuksesta, omastani. Teen tämän kuitenkin oletuksella "jaetusta tulkitsimesta" (kuten semantiikassa sanottaisiin): tarinat puhuttelevat ja "triggeröivät" sitä sisäistä maailmaa, joka on kudottu jokaiseen kulttuuripiirin jäseneen siitä huolimatta, että jokaisella on myös henkilökohtaisesti jäsennelty ja preferoitu kokemus- ja käsitemaailmansa, jokaisen oman elämänhistorian muokkaama. (Tarkoitan sanoa, että on olemassa jaettu, kulttuurirelativistinen ymmärrys todellisuudesta, kollektiivin hiljaisena ja alitajuisena tietona. "Myytit ajattelevat meissä" (ja meidän puolestamme), vaikka me emme ajattelisi myyttejä tai edes tiedostaisi niitä.)) 

Kurottelen siis ohi oman henkilökohtaisuuteni kuuntelemaan suuremman meren vesiä, sitä, kuinka ne liikahtelevat minussa tämän tarinan koskettelemina.

Annan kertomuksen puhua omalla äänellään niin tarkasti kuin pystyn sen kuulemaan.

Aloitetaan Oodi-osuudesta.

Vaikutun yhä enemmän siitä kuinka hyvin tarina on laadittu. Se kerrostuu moneen suuntaan, moneen todellisuuteen, monien osapuolten kokemuksiin ja niiden keskenään risteäviin tai poikkeaviin syvyyksiin. 

[Silti, esimerkiksi Helsingin Sanomat ja The Atlantic pelkistävät kuitenkin tarinan Vanessan pään sisällöksi. 

"[Teos] päästää lukijan seksuaalisen hyväksikäytön uhrin pään sisälle" (Venla Kuokkanen, 15-vuotias Vanessa rakastui 42-vuotiaaseen opettajaansa...22.8.2020 HS); 

"To spend substantial time—roughly 350 pages—in the mind of a person defending the assault of an underage girl isn’t particularly pleasant" (Sophie Gilbert 25.3.2020, The Controversial Novel That Immerses Readers in Teen Abuse, TheAtlantic).

Tämä on vähättelyä. Tarina tulvii muiden ääniä ja heidän toimintansa tarkkailua, dokumentaristin etäisyydellä havainnoituna. - Ja tekee tämän siinä määrin pätevästi ja totuudellisesti, että Vanessan silmin katsottua opettajan toimintaa kuvataan "hyytävän tarkaksi", tai luonnehditaan opettajan olevan "textbook predatord". Kuinka näin voidaan sanoa samalla kun väitetään, että kaikki tarinassa on Vanessan mielensisäistä tulkintaa, hänen omaa kokemustaan, ja yleensä perustavanlaatuisesti vääristynyttä? (Eihän Vanessa itse nimitä opettajaansa hyväksikäyttäjäksi - ja jos nimittäisi, olisiko hänen käsityksellään ja kokemuksellaan luotettavaa merkitystä määrittelyjen kannalta, jos ne - hänen käsityksensä ja kokemuksensa  - ovat "vääristyneet"?) 

Kirjailija itse on kertonut avanneensa Stranen (that teacher) sielunmaisemaa, ja varoneensa tekemästä tästä hirviötä. Toisin sanoen, tämä - se että Stranea ei kuvata "hirviöksi" - ei ole seurausta siitä, että Stranea katsellaan Vanessan silmin, vaan Stranen oman sielunelämän avaamisesta juontuvaa.]

Tarinalla ei ole ainoastaan rakennetta - sillä on mekaniikka. Ja sen mekaniikka on yksinkertisesti mykistävän ihailtava. Kunnioitettava. Hengästyttävä. Kaikki on koottu suurella taidolla, lähes taikuudella. On kuin kirjailija olisi voinut kurottua poimimaan ilmasta näkymättömiä virtoja ja taajuuksia, ja kiinnittää kertomuksen narut metafyysiseen verkostoon ja saada tarinan virtaamaan - vyörymään - omalla voimallaan, itse itseään liikuttaen. (Kuin koski joka tuottaa sähkövoimaa.) 

Kuten tarinoista parhaimmat, Vanessan maailma elää ja hengittää itsenäisesti. Juuri sillä tavoin kuin poikkeukselliset ja poikkeuksellisen hyvin kerrotut tarinat tekevät. Vanessa on tarinan taikaa - mystiikkaa.

Tarinassa on ulottuvuuksia ja yhteyksiä - ja se yltää ulottuvuuksiin ja yhteyksiin - joita ei voida luoda täysin harkitusti ja laskelmoidusti. Tällainen implikoi minulle kerrotun äärimmäisen syvää ymmärrystä, sellaista, joka yltää syvälle intuitioon, ja edellyttää varauksetonta antautumista kuunneltaville totuuksille juuri sellaisina kuin ne saapuvat luokse. Vain rohkea ja harvinaisen valveutunut ihminen osaa ja uskaltaa ja kykenee kirjoittamaan sillä tavoin; vaatii henkistä suuruutta osata antaa tuntemattomien, itseä suurempien voimien virrata luomuksiinsa tuolla tavoin.

Kaikesta huomaa, että tarina on hartaudella ja rakkaudella punottu, ja annettu sen kehittyä ja kypsyä omalla ajallaan, sen omia ehtoja kunnioittaen. Suurin osoitus itselleni tästä on se vähäeleinen tapa, jolla kirjailija liikuttelee vuoria, sekä ne useat rinnakkaiset ja sisäkkäiset tasot, joilla hänen tarinansa hahmot kuljeskelevat. Kuin oikeassa elämässä. (Se voima, jolla vuoria liikutellaan, muodostuu niin ääneti ja näkymättömästi, että vasta vuoren liikahtaessa huomaa, mitä tapahtuu.)

* * *

Tarinalle on luotu hengitystilaa ja "kulttiaineksia" myös kansien ulkopuolelle (tai "hypertekstiä", joka "kontrolloi lukukokemusta", kuten kirjailija itse kuvailee); tarinan maailma on levitetty teoksiin ja musiikkiin kirjailijan omaa nimeä kantavilla verkkosivuilla. Siellä on esimerkiksi luettelo kirjallisuudesta ja elokuvista, jotka vaikuttivat tarinan syntyyn, sekä lista kappaleista, joita Vanessa mitä ilmeisimmin kuuntelee, etenkin 15-vuotiaana.

Eräs kohtaus tarinasta - sinällään vähäpätöinen mutta kerronnan kannalta täynnä merkitystä; sen myötä tulee osoitetuksi paljon - muuntui heti mielessäni elokuvakohtaukseksi. Ei niin, että olisin "visualisoinut" jotakin - lukiessaan aina visualisoi -, vaan niin, että aistin sen kuin elokuvateatterissa ja valkokankaalta katsottuna: kuinka ääniraita on syvä ja diskantti kuten se elokuvuvateatterissa on - kolahdukset, rapina, kahina, liikahdukset -, kuinka kameraa kuljetetaan, mihin se tarkentaa, miillainen ilme kohtauksen henkilöillä on kasvoillaan. Ja missä kohden yleisö naurahtaa. (Kohtauksessa ei ole musiikkia, koska vuorovaikutustilanteelle annetaan tilaa; musiikkia ei tarvita tässä sitä rakentamaan. Hiljaisuutta kyllä.) 

 

 Civilian - Wye Oak

[Poiminta "Vanessan biisilistalta". Se kuulostaa tilanteelta, jossa Strane ja Vanessa ovat jo kiinnostuneita toisistaan - ja kun ovet sulkeutuvat, alkaa tapahtua. Sori, mutta siltä se minusta kuulostaa.]

(To be continued)

 

An obsessive indulgence

 

Halusin vain sanoa, kuinka ihana kirja on A Spider on My Tongue (T. M. Wright 2006, Nyx Books). 

Äänikirjana. Ehdottomasti. Lukijana Dan Boice. 

(Löysin ihan randomisti. Sen sinkoilevampaa hakuammuntaa tuskin on olemassa.)

Harvoin pidän romaanista näin paljon näin nopeasti. Always a pleasure! (Tämän kanssa voin elää henkilökohtaista kirjasyksyäni uudelleen ja uudelleen...)

Ja - ohhoh! Onpa hienosti sanottu. Joku muukin ymmärtää tämän päälle. Pakko siteerata Amazonin verkkokaupan kommentteja:

"Imagine this, just imagine, that someone is talking to you, as intimately as imaginable. In a quiet voice, just to you, and telling you things which simply cannot be. Telling you things, in such honesty and candor that you want to look away. You believe him, or you want to believe him because he is so very candid, but these are things that are beyond you. [...] [T]his is a book unlike any other. You don't read it, you hear it. It is absolutely there with you, speaking in that low voice in your ear. [...]

Spider on My Tongue is an obsessive indulgence. Sometimes I don't even know what I'm reading. TM Wright has this amazing ability to turn the simplest things into enigmas. All I can say is that I love reading this, it is utterly engrossing and interesting and beautifully written. [...] [T]his book is outside the normal frame of things. I am continually gob-smacked at Wright's writing. He is, without question, one of the best writers in the English language extant. [...] The words are simple enough, but the meaning is far deeper and more complex."  - Christine Menendes

 
"T. M. [...] has a unique way of lulling the reader slowly into his grasp and then traps you in his madness where there's no turning back. This latest book is a bit more abstract than some of his other novels, but it remains fascinating nonetheless. No one I've ever read could blur the line between life and death so effectively. [...]

T. M. Wright always challenges the reader in ways most authors today forget to do. I always finish his books with a dreamy, head-spinning, reflective feeling that I've grown somehow as a person from his words and messages. As if I've been included in some cosmic secret that only a select few are privileged to discover. [...] Wright is among the very best of the sophisticated horror authors writing today." - William M Miller

Are you tempted yet?

Tälle soundtrackiksi 

Nikita - Ralph Myerz And The Jack Herren Band

(...Heti kun lakkaan luuppaamasta In Noctemia.)

Kohtelu

 

(Täsmensin edellistä kirjoitustani. Tajusin keskeiskäsitteen kömpelön kohtelun viiveellä. - Ehkä keskityin enemmän siihen, mistä puhumme kuin siihen, mistä pitäisi puhua.)

In Noctem [Harry Potter And the Half Blood Prince OST]

Semanttinen differentiaali

Vanessa on syksyn kirjauutuuksia. [My Dark Vanessa, Russell Kate Elizabeth 2020; suom. Karhulahti Sari, WSOY 2020]

Luin romaanista arvion, Jussi Wahlgrenin laatiman Kohuromaani Vanessa on karmiva tarina alaikäisen hyväksikäytöstä [mesta.net, 2020]. 

Se herätti ajatuksia.

Kirja-arvostelija väittää, että romaani on kertomus pedofiliasta.

Tämä ei pidä paikkaansa.

Tarinan sankaritar on 15-vuotias. Esimerkiksi Saksassa ja Virossa seksin suojaikäraja on 14 vuotta. Jossain muualla maailmassa se on jopa 12 vuotta (järkyttävää kyllä). Pedofiliasta on juridisesti kyse silloin, kun seksin suojaikäraja alitetaan.

[Täsmennys: pedofilia ei ole juridinen vaan psykiatrinen käsite; kun pohditaan tekoja ja toimintaa, olisi puhuttava ennemmin "alaikäisen hyväksikäytöstä" kuin "pedofiliasta". Arkipuheessa nämä käsitteet kuitenkin helposti rinnastetaan; puhutaan pedofiliasta kun tarkoitetaan alaikäisen seksuaalista hyväksikäyttöä.

Lisäksi, murrosikäisistä seksuaalisesti kiinnostunutta aikuista ei kutsuta pedofiiliksi vaan "efebofiiliksi", ja juuri murrosiän ohittaneista kiinnostunutta puolestaan "hebefiiliksi". Esimerkiksi Sarita Blomqvist toteaa, että efebofilialle ei ole tautiluokitusta (kuten pedofilialle on), ja että pedofilia itsessään ei ole synonyymi lapsen seksuaaliselle hyväksikäytölle. [Sarita Blomqvist 12.12.2014, Kuka on pedofiili? YLE]

Tarinasta on siis sanottava: 'Joissakin maissa tämä on tarina pedofiliasta. Joissakin toisissa ei.' - Ja siis tapauksessa, jossa käsitteet "pedofilia" ja "alaikäisen seksuaalinen hyväksikäyttö" korvaavat toisiaan (mikä on, tarkasti ottaen, virheellistä). Pedofiliaa itsessään - pedofiilin henkilöä ja toimintaa - tarina ei kuitenkaan tarkastele lainkaan, sillä tarinan mies on efebofiili.

Suhtautuminen suojaikärajaan ei ole Suomessakaan ollut yksioikoinen: "Hallitus on esittänyt ikärajan asettamista muiden olosuhteiltaan Suomeen rinnastettavien maiden tasolle 15 vuoteen seksuaalirikoksia koskevien lakiuudistusten yhteydessä vuosina 1970 ja 1997" [Suojaikäraja, Wikipedia]. Laki ja lakiesitykset ovat seurausta kulttuurin arvoilmapiiristä ja heijastelevat sitä. Nähtävästi emme pidä 15-vuotiasta enää varauksetta lapseen rinnastettavana. Saahan hän jo kirkossakin naimaluvan päästessään ripille.

Suojaikärajassa ei ole kyse myöskään fyysisen koskemattomuuden suojelusta absoluuttina, ehdottomana periaatteena. "Rikoslain perustelujen mukaan rikoslainsäädännöllä ei ole tarkoituksenmukaista ohjata tai rajoittaa nuorten keskinäisiä sukupuolisuhteita, vaan säännöksen tarkoituksena on suojata lapsia ja nuoria vanhempien henkilöiden heihin kohdistamalta seksuaaliselta hyväksikäytöltä." [Wikipedia] 

(Tähän liittyy semanttinen ongelma: entä jos huomattavasti vanhempi - mutta kuitenkin alaikäinen - lapsi käyttäisi seksuaalisesti hyväkseen itseään nuorempaa lasta? Voiko alaikäinen olla pedofiili/pedofiilisesti orientoitunut?)

Näkisin, että "pedofiliamääritelmissä" (= alaikäisen seksuaalisen koskemattomuuden loukkaamisen määritelmissä sekä seksuaalisen hyväksikäytön määritelmissä) pitäisi olla kyse lapsen koskemattomuuden suojaamisesta sinällään, tekijästä riippumatta. On aikuisen vastuulla huolehtia, että toinen lapsi ei loukkaa jonkun toisen lapsen koskemattomuutta. Onhan heitä valvottava myös pahoinpitelemästä toisiaan.

Toisin sanoen aloin miettiä pedofilian semantiikkaa. Mistä puhumme, kun puhumme "pedofiliasta" - alaikäisen seksuaalisesta hyväksikäytöstä? 

"Vanhemmat miehet osaavat sekoittaa nuoren tytön pään ja sydämen niin, että uhri itse tuntee syyllisyyttä siitä, että on vietellyt pahantekijänsä," kirja-arvostelija kuvailee. "Suhde kesti pitkään, eikä Vanessa vuosien saatossa, suhteen päätyttyäkään, halunnut myöntää, että häntä oli hyväksikäytetty. Hänhän oli itse suostunut ja halunnut seksiä opettajansa kanssa."

Kun tämä käy kuvaukseksi "pedofiliasta", määritelmä on huomattavasti väljempi kuin tapauksessa, jossa kohteena on sukukypsyyttä vailla oleva lapsi, joka välittömästi ymmärtää kohtelun järkyttävyyden ja traumatisoituu. Jo maalaisjärki toteaa, että tällainen ongelma on vakavuudeltaan ja mittaluokaltaan täysin eri asia kuin tilanne, jossa mukana on sukukypsyyttä, valinnanvapautta ja halua. Näistä ei voi - ei saa - puhua samoina asioina.

Liian väljä kategorisointi harmittaa niiden puolesta, jotka täyttävät määritelmän huomattavasti tiukemmat, jopa äärimmäiset kriteerit. Pedofilia silloin, kun nuorempi osapuoli on sukukypsä, on täysin eri asia kuin silloin, kun sukukypsyyttä ei vielä ole. [Fysiologian ja biologian kannalta raja lapsuuden ja aikuisuuden välillä kulkee nimenomaan sukukypsyydessä - tarkemmin ottaen siinä, kun sukukypsyys on täysin saavutettu.]

Tämä on ratkaiseva laadullinen ero - myös oikeaoppisessa pedofilian määrittelyssä.

Kuinka voidaan puhua oleellisista, ratkaisevista eroista enää kiistattomasti tilanteessa, jossa pedofiliasta (tai alaikäisyydestä seksuaalisen hyväksikäyttömääritelmän perusteena) on tullut semantiikasta riippuvaista? Kun jokin taivutetaan semanttiseksi ongelmaksi, parhaina pidetyt perustelut voittavat - silloinkin, kun ne eivät kuvaa todellisia tapahtumia ja tosiasioita.

Myös raiskauksen määritelmästä on kirja-arviossa tehty semanttinen ongelma: "Vasta yli kolmekymppisenä Vanessa hitaasti tajuaa, että seksi viisitoistavuotiaan tytön kanssa, vaikka kuinka yhteisesti sovittu ja haluttu, on aina raiskaus. Alaikäinen ei voi 'suostua' seksiin."

[Eli kyse voi olla raiskauksesta, vaikka mukana ei olisi fyysistä tai henkistä pakottamista, ilmeistä painostamista, väkivaltaa eikä haluttomuutta. Kaikki riippuu siitä minkä ikäinen toinen osapuoli on. Yhden päivän ero syntymäpäivämäärässä voi siis muuttaa tapahtuman raiskaukseksi.]

Implisiittisesti tämä viestittää, että juridisesti alaikäisellä ei ole omaa tahtoa (tai jos on, sillä ei ole merkitystä), hänen halunsa on manipuloitua ja pidäkkeetöntä, hänellä ei arvostelukykyä eikä vastuuta. Että juridisesti alaikäinen on kyvytön itsenäisiin valintoihin ja ymmärtämään oman toimintansa seuraukset.

(Mutta kuin taikaiskusta nämä kyvyt ja ominaisuudet ilmaantuvat ikävuosien täyttyessä. Onko hyväksikäytön ongelma silloin kadonnut? Jos se on kadonnut, oliko sitä edes olemassa?)

"Suhde kesti pitkään, eikä Vanessa vuosien saatossa, suhteen päätyttyäkään, halunnut myöntää, että häntä oli hyväksikäytetty. Hänhän oli itse suostunut ja halunnut seksiä opettajansa kanssa."

Tässä puolestaan annetaan ymmärtää, että on kypsyyttä tiedostaa ja myöntää olevansa uhri, siitäkin huolimatta, että oma kokemus ei sellaista tulkintaa tukisi. [Implisiittisesti: 'tunteet ovat epätodellisia ja epäluotettavia; minuutta ei voi perustaa niille taikka omille kokemuksilleen tai muistoilleen niistä'.] Sen sijaan on arvostelukykyistä ja realistista ymmärtää elämäntarinansa "oikein", uhritarinana. Yhteiset realiteetit - niiden tunnustaminen ja niiden mukaan eläminen - ovat selväjärkisyyden ja mielenterveyden perusta.

Mutta entä, jos haluaisi vain todeta olleensa nuori, intohimoinen tai kokeilunhaluinen ja valinneensa liian lyhytnäköisesti tai väärin? Entä jos haluaisi kokea ilmaisseensa omaa tahtoaan? Ja kypsyneensä sittemmin tekemään toisenlaisia valintoja? Ja entä, jos haluaisi hyväksyä kaiken tapahtuneen osana elämäntarinaansa, silloisen itsen ilmauksiksi, eikä tarvitsisi ajatella olleensa manipuloitu tai tahdoton uhri? 

Entä jos ei halua syyttää ketään?

Minkä verran elämä saa satuttaa, ennen kuin on ymmärrettävä itsensä uhrina?

Kuka saa satuttaa ilman, että on puhuttava hyväksikäytöstä? 

 Missä määrin voi ajautua tai hakeutua alistettuun asemaan ennen kuin on nimitettävä itseään uhriksi?

Saako tehdä virheitä? (Jos virhettä ei ole tai sitä ei voi itse tehdä - koska ei ole "omaa valintaa" -, on pelkkä manipulointi ja sätkynuken asema.) 

Saako säilyttää ihmisarvonsa, itsekunnioituksensa ja oikeutensa omaan minuuteensa tehtyään virheitä?

Ja jos uhritielle lähdetään, miksi rajoittua tässä ongelmaan seksuaalisesti vietellyksi tulemisesta epätasa-arvoisessa valtasuhteessa? Millä kaikin tavoin ihminen tulee manipuloiduksi, hyväksikäytetyksi ja satutetuksi ennen aikuisuuttaan? Täysi-ikäisten toimesta? Entä aikuisuuden saavutettuaan? Muiden osapuolten vastuiden kuuluttamisessa on oltava johdonmukainen.

Ja entä, jos haluaisikin olla sankari; entä jos jäljittää elämästään sankaritarinan? 

Saako kertoa oman elämäntarinansa itse?

Kenen voimaantumista uhriksi asemoituminen palvelee? Uhriksi jättäytyminen on kardinaalistrategia siirtää vastuu itsensä ulkopuolelle: uhri on objekti, teon kohde, ei subjekti, tekijä.

Edistääkö uhriasemansa tunnustaminen elämänymmärrystä? Ihmistuntemusta? Oman itsensä hyväksymistä? Sen jäljittämistä, miksi on toiminut ja valinnut kuten on tehnyt?

Ymmärrän toki syy-yhteyksien tunnistamisen ja tunnustamisen tärkeyden. Kuka teki, mitä teki, miksi teki, entä millä seurauksilla. 

Aikuisten maailmassa henkiseen aikuisuuteen ja kypsyyteen on silti iät ajat kuulunut oman vastuunsa myöntäminen. Voiko aikuiseksi saati henkiseen vapauteen kasvaa ilman sitä?

Koska vain sillä tavoin omistetaan oman elämän toimijuus.

En vähättele tässä mitään. Ainoastaan pohdin semantiikkaa. 

Kaiken pedofiliaksi määritellyn niputtaminen samaan ilmiöryhmään on haitallista heikoimmille, puolustuskyvyttömimmille osapuolille. Kuten on kaikkien määrittelyjen kohdalla, tässäkin tapauksessa yhteisniputus vaikeuttaa tunnistamista, ongelmien nimeämistä ja tehokkaiden ratkaisujen hyödyntämistä. Lapsen hyväksikäytön nimeämisen ei pidä olla semantiikasta riippuvaista: yhtä siellä, toista täällä.

* * *

Suojaikäraja ei takaa sitä, että henkilö ei joutuisi epätasa-arvoiseen suhteeseen vietellyksi, manipuloiduksi ja hyväksikäytetyksi; ikäraja voi olla ohitettuna jo kauan ennen kun nämä epäkohdat ilmaantuvat. 

[Mikä altistaa ja valmistaa ihmisen tähän? Jopa tavalla, jossa hän on siitä riippuvainen, jopa pitää siitä, kokee sen jollakin vinolla tavalla turvallisena, normaalina, palkitsevana?]

Sikäli, että juuri nämä ovat tämän tarinan varsinainen ongelma, kirja-arvostelijan kysymyksenasettelu on virheellinen ja voimaton.

Fiona Sturges hallitsee asettelun huomattavasti paremmin [artikkelissaan Is My Dark Vanessa the most controversial novel of the year? Author Kate Elizabeth Russell speaks out, 13.3.2020 The Guardian]:

"a traumatic sexual relationship between its protagonist, Vanessa Wye, and Jacob Strane. Wye is 15 years old and a lonely student at boarding school when Strane, her 42-year-old English teacher, begins grooming her for a sexual relationship which will come to cast an appalling shadow over her life.[...]

This isn't just about what happens to a girl at the hands of her teacher, but a much larger systemic enablement of abuse. [...] As women across the world were sharing stories and exposing the ways men had used power to abuse and silence them, here was a book, 18 years in the writing, that examined themes of consent, coercion, memory and the nature of victimhood."

Kirjailija itse jatkaa samaisessa artikkelissa: 

“[At first] I definitely saw the relationship between an older man and a younger girl as romantic – in the same way that Wuthering Heights was romantic, or Jane Eyre. To me, great love stories were also stories that were full of abuses and control.[...]

[This is] a much larger systemic enablement of abuse,' says Russell. 'It’s not happening in a vacuum.'" 

Kun etsitään tällaisten tarinoiden - tällaisen dynamiikan - alkusyitä, on tähdellisempää tarkastella laajempia viitekehyksiä ja liikuttajia, kuten valtavirtamediaa ja kulttuuriympäristöä (sis. populaarikulttuuri + vanhempi korkeakulttuuri), kuin vanhempia miehiä ja heidän pyrkimystään tulla nuorten neitojen viettelemiksi. He - vanhemmat miehet - ovat hieman yksioikoistava ja mustavalkoinen syy kokonaisdynamiikassa. (Ja sitä paitsi, mistä he ovat oppineet viehättymään hyvin nuorista neidoista?)

"At 14, she read Vladimir Nabokov’s Lolita – it’s the first book that Strane gives to Vanessa – and was electrified by it. 'But even then, I saw those glimpses of [Lolita’s] sadness and hopelessness. And I saw myself in the book, and it made me aware, very suddenly, of the way this archetype was so embedded in the culture I was living in.' 

She recalls Britney Spears dressed as a midriff-baring schoolgirl in the video '… Baby One More Time', and later being photographed by Rolling Stone in her underwear on pink satin sheets cuddling a Teletubby doll. 

At the same time, Russell began noticing adult men looking at her and her friends differently. 'Because at that age I still saw myself as a kid, but the world suddenly seemed not to. [It’s] that weird age where you feel like you’re on the cusp of something. You feel powerful and you feel dangerous.'

[...]

Russell has long been careful not to portray Strane as a monster: 'I had to really dig in and make him complex, and let the reader get glimpses of him letting his guard down a bit and showing that he is aware of what he’s doing, but also what he sees as ethical boundaries.'"

 - -

Entä se kaikki muu kirjallisuus tällaisten romaanien lisäksi, joka omalla tavallaan ilmaisee samaa vinoa dynamiikkaa? Esimerkiksi edellä mainitut Bronten sisarusten romaanit, tai lukuisat kioskiromaanit? Tai historiallinen viihde/romantiikka ylipäätään, vaikkapa Game of Thrones? Tai vampyyrisaagat?

"I jokingly refer to the early versions as ‘teacher Twilight’. But as I grew up I feel like the characters grew up too."

En muista, että kukaan olisi käynnistänyt pedofiliakeskusteluja Twilightin kohdalla. Tai Anne Ricen romaanien kohdalla. Tai Tanith Leen. Tai, tai, tai.

Tarkastelun alle pitäisi asettaa koko kulttuuri. Neitsyt Mariakin oli kuulemma 15-vuotias naidessaan Joosefin.

- -

Jo kirjan alkuperäinen nimi, My Dark Vanessa, viittaa siihen, että ongelma ei ole pelkästään miehessä. Näihin puitteisiin asetettu tarina ei kykene käsittelemään "pedofiliaa hyytävän tarkasti".

Jos tämä tarina määritellään tarinaksi pedofiliasta, häivytetään näkyviltä paljon laajempi kokonaisuus, se, johon on puututtava ensin. Yksilöpsykologiset mielihalut ovat sen oire.

Vanessa ei - edes soveltamalla - sovi varauksetta pedofiilisen hyväksikäytön vahingollisuuden puolestapuhujaksi. Mutta se sopii problemaattisen ja vinon ihmissuhdedynamiikan tarkasteluun, ja sen pohtimiseen, mitä hyvin nuorten naisten ja huomattavasti vanhempien miesten välillä tapahtuu - on tapahtunut ihmiskunnan aamuhämäristä. Ja romaani sopii sen pohtimiseen, kuinka nämä tai muut intiimit ihmissuhteet saattavat häiritä psyykkistä tasapainoa ja henkistä kypsymistä. 

Ja sitäkin romaani herättää pohtimaan, mistä on kyse, jos rakkaus toiseen loppuu tämän ikääntymisen myötä; kun toinen osapuoli ei kykenekään enää puhuttelemaan seksuaalista orientoitumista.

Onko silloin ollut kyse pelkästä objektivoinnista? (Objektisuhteesta omaan itseen?) 

[Voiko objektivoinnissa ylettyä rakkauteen asti? 

Jättääkö objektivointi tilan Toise(ude)lle subjektina? 

Voiko objektivoidulla olla aidosti intiimi ja kaksisuuntainen yhteys objektivoijaansa? (Onko tämä retorinen kysymys?)]

"I think the abuse, and the enablement of abuse, is still there, but the conversation is changing [...] That’s got to be a start, right?” 

* * *

Kirja-arvostelija väittää, että opettajaa - sukunimeltään Strane -  ei koskaan kutsuta etunimellä. 

Kuinka sitten tiedän heti alussa, ennen kuin tarina on kunnolla alkanutkaan, että opettajan etunimi on Jacob?

"Koskaan" on ehdoton sana, lähes ylisana.

Rajat ovat omalla paikallaan hyvä asia, välttämätön asia. Mutta mustavalkoinen ja epäjohdonmukainen ehdottomuus on red flag.

* * *

P.S. Pedofiliasta hyytävän tarkasti on kirjoittanut Fiona Barnett. 

Hänen verkkosivuiltaan Pedophiles Down Under voi ladata ilmaiseksi tietokirjan Eyes Wide Open (2019).

Asento

Kaunokirjallisuudessa on olemassa kaksi tapaa olla täsmällinen: neuroottinen tapa ja oivaltava tapa. Neuroottista tapaa on ihailtu "herkkänä tarkkuutena", eikä oivaltavaa tapaa näytä olleen suomalaisessa kirjallisuudessa olemassa aikana ennen peruskoulua. 

[Luku- ja kirjoitustaidon maanlaajuinen pakko-opetus on ilmeisesti tehnyt jotakin jännittävää lauserakenteille sekä käsityksille hyvästä kirjallisesta ilmaisusta. Pidän kehityssuuntaa ansiokkaana: lukutaidon yleistyminen on aiheuttanut myönteisiä muutoksia ajattelussa ja ihmiskuvassa.]

Kirjahyllyssäni on kellertynyt painos Helvi Hämäläisen romaanista Säädyllinen murhenäytelmä (WSOY 1945, 3. painos). Se on isoäitini peruja, hänen kirjahyllyä toimittavasta vitriinistään aikoinaan lainattu ja sille tielleen jäänyt.

Halusin pitää romaanista. Hämäläinen oli kuulemma laadukas kirjailija, ja hänen elämänymmärryksensä ja ihmiskuvauksensa viisasta. Halusin eläytyä ja oivaltaa hänen kertomuksensa kautta. Hyvällä asenteella romaaniin siis aikoinaan tartuin. 

Hyydyin kuitenkin ensimmäiselle sivulle. Syytin siitä itseäni, kokemattomuuttani lukijana, kärsimättömyyttäni ja epäkultivoituneisuuttani. Olinhan pelkkä teini. Yritys lukea romaania teki minut pelkästään ahdistuneeksi.

Tänä kesänä koetin uudelleen. Minulla oli edelleen syvä mielenkiinto Hämäläisen tuotantoa kohtaan. Vakaalla aikomuksella ja kurinalaisuudella sain luettua ensimmäisen kappaleen loppuun asti. Enää lukeminen ei ahdistanut, mutta kompuroin pitkissä, raskaissa virkkeissä. Lukukokemus oli poikkeuksellisen epämiellyttävä.

"Nyt teepöydässä oli hänen emaljinsinisten luomien alla uinuvissa silmissään kuitenkin vierova katse, kun hän kaatoi leveihin kuppeihin punaiselta hohtavaa teetä tai ojensi pojille lehmuksenkukille tuoksuvaa hunajaa - se tuoksui tuntuvasti, tai hän kuvitteli sen tuoksuvan lehmuksenkukille tänä niinkuin muinakin vuosina, koska se ostettiin samasta talosta, jonka hän oli keksinyt aivan avioliittonsa alkuvuosina." (Sivulta 8.) 

"Elisabet loi häneen tummansinisillä kuvioilla koristettujen teekuppien takaa, jotka olivat perintöesineitä pappilasta ja harvinaisen rumat, nuhtelevan katseen." (Sivulta 10.)

Kyllä, kaksi sivua myöhemmin puhutaan yhä samasta närkästyksestä, eikä yksikään virke ole siinä välissä keventynyt. Ahtaamalla pakatut rivit jatkuvat yhtä tunkkaisina kuin alussa, eikä mikään osoita tilanteen myöhemminkään paranevan: tämä on Hämäläisen tyyli.

"Kevät oli tullut ja ui sinisenä merenä, joka upotti tulvaansa kaupungin aina taivaan kelmeänvihreitä rantoja myöten, kevät oli tullut ja kosketti vettä, puita, multaa, ilmaa ja ihmiskasvojen lihaa, ainetta, jonka muodostamia lihaksia liikutti ja väänteli henki, tyhjyys, ratkaisematon ja toteamaton, saaden ne muuttumaan surun, ilon, hellyyden tai kiukun kummallisiin kaavoihin, nostaen sydämen niille ja sammuttaen hienojen aivouurteiden niille antaman näön. Luonto katseli ihmistä kevään vaarallinen lamppu käsissään: paljastuiko hän jumalaksi."  (Sivulta 13.)

Jos äidinikielen tunneillamme olisi kirjoitettu tuollaisia virkkeitä, olisi tullut sanomista. Hämäläisen kerronta kuulostaa vanhalta tädiltä, joka tuon tuosta hairahtuu asiastaan muistelemaan menneitä tai seurailemaan äkillisiä assosiaatioitaan, joiden silti kokee liittyvän kaikkeen sanottuun.

Kuinka käsitys tyylistä ja estetiikasta on voinut olla noin erilainen ihmisikä sitten? Miksi Hämäläisen kustannustoimittaja ei ole pelastanut tekstiä katastrofeilta: tulvilta, tulipaloilta ja maanjäristyksiltä? Vai onko Hämäläisen poikkeuksellisen herkkä ja tarkka havaintokyky tullut kunnioitetuksi niin, ettei siihen ole arvattu koskea? Ettei nerous vain vioittuisi... 

 Ja onko joku muka lukenut Hämäläistä ja pitänyt lukemastaan, siis muulla kuin sadistisella tavalla - hupsista; tarkoitin masokistisella tavalla (sadisti on se, joka antaa luettavaksi tällaisia romaaneja) -, tyyliin: 'oikean taiteen nauttimiseksi on nähtävä vaivaa ja kärsittävä'.

Oma koululaisen mieleni ei Hämäläisen tyylin aiheuttamaa kärsimystä sietänyt. Kaikkea on liikaa, ja vaikka yksittäiset käsitteet, kuvat ja ilmaukset olisivat viehättäviä ja oivaltavia, niille ei anneta tilaa hengittää. Olo käy raskaaksi, ja huomio alkaa herpaantua hapenpuutteesta. Lukijalta viedään tila kuulla ja kuunnella, kuljeskelusta puhumattakaan. Ahtaajan ammattitaidolla kerrontaan pakatut tilanteet ja käsitteet on puristettu täyteen muita tilanteita ja käsitteitä, jotka eivät malta odottaa omaa hetkeään ja paikkaansa. Tulos ei ole kompakti vaan rusentunut, romahdustilassa. Varsinkin avaruudellista hahmottamista kuvaava yksityiskohtainen kerronta on kaikkien energian tuhlausta, tai kuvaukset kuten: "hän nousi polvistuneesta asennostaan", jolloin on kuviteltava sekä polvistuminen että nouseminen samalla kertaa. Levotonta. 

Erityisesti pisteiden asettaminen ja assosiaatioiden jäsentely ovat romaanissa ongelma. Silläkin tavalla villiä ja hillitöntä kerronta on. Teksti on kuin raakiletta, johon on muistiinpanon omaisesti sullottu kaikki mitä haluttaisiin sanoa, mutta jota ei ole työstetty loppuun asti - haluttu työstää, koska käden jälkeä ihaillaan ja nähdään siinä se hauras "jokin", joka voi kaikota "liiasta asettamisesta".

Toki ymmärrän kaipuun kerrostaa sanottavaansa. Mutta silloin, jos halutaan ottaa mukaan symboliikkaa, kaikkea ei pidä yrittää selittää loppuun asti: on käytettävä myös rivien välejä, väljyyttä, symboliikan omaa painoa; on käytettävä luovuutta, sitä intuitiivista, jota ei viilata loppuun asti "kuin arabeskia" (Hämäläistä lainatakseni).

[Tämän yltiöviilauksen Hämäläinen paljastaa myös nimittäessään kevään valoa "lampuksi". Luonnon valo, etenkin kevään uhossa, on mystinen, ihmistä suurempi voima. Ei sitä voi alistaa "lampuksi": ihmisen tekeleeksi, jonka mekaniikan hän ymmärtää ja jota säätelee. Toisin sanoen Hämäläinen viilaa ja sommittelee tavalla joka tappaa hengen.

"Helvi Hämäläisen romaani on valtavan henkisen ponnistuksen ja voimien keskityksen tulos", kerrotaan kirjan kansilehdellä vuodelta 1945. Sitä vaikuttaa olevan myös romaanin lukeminen. Omalle sukupolvelleni on opetettu, että "valtava henkinen ponnistus" ei näy taitavassa lopputuloksessa: se ei pakota lukijaa samaan ponnisteluun kuin tekstintekijää luomisvaiheessaan. Prosaisti on tehnyt työn, josta vastaanottaja voi nauttia. Tämä ei onnistu Hämäläisen romaanin kohdalla. "Se herättää yhtä mittaa ajatuksia ja pakottaa lukijan tilittämään suhteensa kuvattuihin tapahtumiin," kansilehdellä jatketaan. Kyllä, ja kaikin väärin tavoin, pelkän luetunymmärtämisen täyttymiseksi.]

Mistä kummasta tällaisen kerrontatyylin ihannointi tai tunnustaminen "kultivoituneena" voi olla peräisin? Saksan humanisteilta? Marcel Proustilta? 

"Hän muisti vieläkin ranskalaisten mansikkaleivokset, joita he poikkesivat syömään konditorioissa iloisen keltaisilta lautasilta. Hän oli kävellyt siellä vapunpäivänä lämpimässä sateessa ja käynyt Notre-Dame'issa messussa ja uhrannut kielokimpun maailmansodassa kaatuneiden alttarille. Ja Seine'in rantakauppiailta hän oli ostanut Paulin ja Virginian ja Musset'n kootut runot. Ne olivat tuolla hyllyssä." (Sivulta 47.)

[Ilmeisen proustilaisvaikutteisia leivoksia: muistin yksityiskohtien ryöpyttämiä. - Paitsi että Proust käyttää tunnetta, Hämäläinen järkeä - täsmällisyyttä tavalla, josta itse en nauti.

"Hänen kauneusihanteeseensa kuului usein jonkinlainen 'kuivuuden' käsite, kuiva, jonka hän äänsi korostaen ui-äännettä tavallisen selkeän k-konsonantina sijasta. (Sivulta 99.)  

Huh. Rasittavaa lukea - ja luetunymmärtämisen edellyttämällä tavalla analyyttisesti käsitellä - noin yksityiskohtaista kuvausta. Sen funktio muuna kuin tahattomana tekstin itsereflektiona edellyttää kohtuutonta ja mielikuvituksellista tulkinnanvaivaa. Tuntuu, kuin työmuistiani ja hengen voimiani olisi käytetty hyväksi.

Ainoa ajatuksia herättävä kohta tekstissä on lukea "maailmansodasta", jolla ei vielä ole järjestysnumeroa. Se on vasta kehittymässä romaanin syntyaikana.]

Tänä kesänä tajusin, että se en ole minä vaan Hämäläisen romaani.

Tarkkuus voi olla myös nautinnollista ja helpottavaa. Luin nimittäin Anni Saastamoisen romaaniin Sirkka (Kosmos 2019). Sellainen kielen täsmällisyys virvoittaa sielua. Sellaisesta täsmällisyydestä tulee hyvä olo, melkein onnellinen.

Sen kokemuksen jälkeen haluan sanoa, havahtuen: Pidän täsmällisyydestä. Olen kiintynyt siihen. Ihailen sitä.

Hiotussa täsmällisyydessä asiat on ajateltu huolellisesti ja riittävän pitkälle. Sellaisen täsmällisyyden muodostaminen vaatii aikaa ja taitoa. (Mitä täsmällisempää, sen vaativampaa.) 

Ihaninta täsmällinen ilmaisu on ollessaan oivaltava, olipa kyseessä kuinka arkinen asia hyvänsä. Oivaltavassa täsmällisyydessä asia on ajateltu pidemmälle kuin itse on sitä vielä ennättänyt tietoisesti ajatella. Sellainen ilmaisu hymyilyttää ja olo raikastuu: äkkiä mieli on täynnä uusia maisemia, virikkeellisiä. Saastamoisen romaani on oikea virikeajelu.

Sellaisen täsmällisyyden tuottama mielihyvä on kuin odottamaton asennon korjaus: vasta asennon korjattuaan huomaa, kuinka mukava ja ergonominen uusi asento on, ja kuinka huono ja puuduttava se edellinen oli.

Romaanin kanssa on saatava hyvä asento. Kikkilevat kamasutrat eivät sovi skandinaaville.

 

 

Tämä tältä erää.

 

Allie X - Casanova

[Tässä kappaleessa on just kiva 'nyt mä lähen meneen' -tunnelma: kun työpäivä on ohi ja istuu autossa ja aurinko paistaa ja basso on syvä ja pehmeä. Kevyelle vaihtaminen.]

Night bloomer

 

Eräänä kesäyönä löysin jasmiinit. Siihen asti ne oleskelivat äänettömästi kesieni taustalla, kauniina mutta huomiota herättämättä. Kunnes havahduin niiden huumaavaan tuoksuun. (Ennen jasmiineja tuoksumaisema tarkoitti tuomien ja sireenien tuoksua, kosteanmakeita villikukkien ja ruukkukukkien leyhähdyksiä, tahmeaa, sateen raikastamaa vehreyttä.)

Nyt jasmiinit hohtavat puutarhan läpi kuin aaveet. Kuljen niiden luokse nyt joka yö ja hengitän niiden tuoksua. On kuin muistaisi aikoja ja paikkoja, joita ei ole koskaan ollut - mutta on silläkin hetkellä.

Kuvassa jasmiineja puutarhan perällä keskiyön valossa.

...Ja jasmiinit kevyesti yöhön sävytettyinä. (Tältä ne niiden valöörit tuntuvat, vaikka eivät kuvissa käsittelemättä näytä.)

Kerran

Perinteitä ja perheyhteyttä on suvussani arvostettu kohtalaisesti, mutta huomattavasti enemmän kuin nykymaailmassa on tapana. Kokoonnuimme vuosittain usein - siltä se tuntui - juhlimaan merkkipäiviä etikettien mukaan.

[Äiti neuvoi, kuinka ketäkin tervehditään, miten mihinkin tilanteeseen pukeudutaan ja kuinka tilanteissa käyttäydytään; mikä ylipäätään olisi sopivaa tai sopimatonta. Kasvatukseemme kuului, että kävimme teattereissa, museoissa, taidenäyttelyissä ja ulkona syömässä sisäistääksemme hyvät käytöstavat.]

Aina joku täytti pyöreitä tai saavutti jotain muuta; aina oli syytä juhlia - suvussa on paljon jäseniä. Joulun aikaan järjestettiin perhepäivälliset ja vielä aattonakin kyläiltiin molempien isovanhempien luona juhlavaatteissa ennen kirkkoa. [Jouluisesta mummolasta muistan vahvan hyasintin tuoksun, suklaan jota olen liian haltioitunut syömään, televisiosta kuulutetun joulurauhan julistuksen ja lahjat, joita kyläilevät aikuiset vaivihkaa vaihtavat.]

 Juhlimme myös kesää, esimerkiksi itsekeksityin tapahtumin, mutta etenkin juhannuksena. Veden äärelle kerättiin suuri kokko, ja lapset odottivat jännityksellä, mikä olisi viranomaisten ohje kokkojen sytyttämiselle. Tulen äärellä sitten valvottiin pitkälle seuraavaan päivään asti, käynnisteltiin nostalgisia yhteislauluja aina kun joku siihen innoittui ja muisteltiin menneitä. Ilma hehkui lämpöä ja hyväntuulista humalaa. Lapset kirmailivat pitkin laajaa lääniä [sieltä löytyi ihania seikkailupaikkoja, ja saattoi esimerkiki kuvitella olevansa aivan toisella planeetalla, my favorite]. Limonadia sai juoda niin paljon kuin ikinä jaksoi - ja valvoa. Lopulta kuljin äidin kanssa varhaisaamun hämärässä, aamukasteen viileydessä nukkumaan, kun ajatus unesta alkoi tuntua makeimmalta kaikista.

[Näistä tilanteista on jäänyt rikkaita, kerrostuneita tunnelmamuistoja, kuin värejä, joilla voi maalata mielikuvituksen tuotoksia. Kesän "väripaletissa" on aina aistimus kesäyön valosta eri vaiheissaan, ilman tuoksuista ja maan tunnusta paljaissa jaloissa läpi aamukasteen. Paletissa on lintujen herääminen ja äänimaisema varhaisaamun rauhassa, ja kesäpäivä, laiska ja loputtoman pitkä, kun tuuli suhisee tienoon runsaassa vehreydessä, heleä linnunlaulu täyttää ilman ja iholle tulvii pehmeä tuulenvire. Auringonvalo läikehtii, ja sen kirkkaus saa puiden lehdet kuultamaan smaragdeina, punaviinimarjat rubiineina ja veden kimaltamaan lasissa, meressä, korsissa, purossa, lammessa. Varjoissa tuoksuu hyvälle, mullalle ja makeille kukille. Mutta yönhämärä, laaja ja viileänkostea metsä on väsyneelle hieman puistattava paikka.]

Tämä perheen ja perinteiden vaaliminen on tarkoittanut myös oman sukupuun kohtalaista tuntemusta: kummankin vanhemman sukuhaaraa voi seurata 1700-1800 -lukujen taitteeseen. Sinnehän useimpien suomalaisten mahdollisuudet tietää sukupuistaan päättyvät, Turun palon vuoksi. [Hmmm... Miksihän tästä ei ole esitetty salaliittoteorioita...vai onko? Sen teesi tietysti kuuluisi, että tietoja suomalaisten verilinjoista ja esi-isäkytköksistä peitellään... :)]

Sukupuun tarkastelu on mielenkiintoista. Mutta kuinka pitkälle sukupuutaan voi seurata niin, että kokee sen vielä edustavan "omaa" sukuaan - sillä toisaalta jo äidinisän veljentyttären lapset tuntuvat minusta hyvin kaukaisilta ja vierailta liitännäisiltä "omaan sukuun". Jos en olisi koskaan ollut heidän kanssaan missään tekemisissä, he olisivat minulle vieraampia kuin ventovieraat.

Geneettinen yhteys - ja "geenien muisti" - on tässä silti kiinnostavaa. Mitä kaikkea aineetonta informaatiota onkaan siirtynyt sukupolvelta toiselle? Mitkä tuttuuden tunteet, taipumukset ja kaiut ovat heidän aikaansaamiaan? Ja entä ne taipumukset, jotka näyttävät olevan suoranaisia teemoja suvun jäsenten keskuudessa? Mistä ne ovat saaneet alkunsa; mitä suvulle on tapahtunut, hyvää tai huonoa? No, lähihistoariassa ainakin sota on tapahtunut, kahdesti. Se on jättänyt sukupolville raskaan varjon, etenkin siksi, että sota-ajan sukupolvea ei kannustettu käsittelemään taakkaansa. Niinpä se on siirtynyt perimysjärjestyksessä seuraaville. Tämä on traagista, kansallisesti traagista. Eivät siinä urhoollisuusmitalit auta. [Isoisäni ei koskaan kertonut niitä omistavansa. Ne löytyivät sittemmin halvasta rasiasta kuolinpesää peratessa. Muutenkin hän oli niin vähäeleinen, että eräänä päivänä hämmästyin pienen lapsen oivallustani siitä, että myös isoisällä on sielunelämä, oli pakko olla - vaikka en osannut kuvitella sitä lainkaan.]

Sukupuun vanhat nimet herättävät mielikuvituksen. Löytyy nimiä kuten Leonhard, Wiktor, Hjalmar, Carl, Edvard, Mickel, Robert, Gustaf, Ulrica, Gustava, Beata, Hedvig, Adolfina, Matilda, Fredrika, Henrica, Margaretha, Sophia. Joku pikku-Carl on kuollut 1800-luvun alussa tuhkarokkoon. Talollisia maanomistajia on oltu, alin mahdollinen sääty. Sen alla itsellisiä myös, torppareita ja seppiä. Myöhemmällä ajalla joku kapteenikin. (Naisilla ei koskaan mainita olevan ammatteja. Kotinsa hoitajia siis.) Tiedetään myös äpäristä (kuten silloin rumasti sanottiin), tunnustetuista, joku isompi herra isänään (ei kuitenkaan viralliseen sukupuuhun liitettynä). Isoisoäitini oli tällainen tapaus. Rehelliset sukupuut olisivat parasta antia.

* * *

Suvun ja sukupolvien muistelun hengessä liitän tähän muutaman vuoden takaisen päiväkirjamerkinnän, ilman sitaatteja, vaikka itseäni lainaankin. Merkinnässä kirjoitan imperfektiin jo taipuneesta preesensissä ja futuurissa, ja intoudun runoilemaan.

* * *

Tänään, yhdeksäntenä päivänä toukokuuta, istun kesän ensimmäistä kertaa puutarhan keinussa. On ollut aurinkoista jo monta päivää. Linnut laulavat. Sää lämpenisi sunnuntaihin asti, saavutettaisiin hellelukemia.

Isä istuu keinussa vierelläni ja jutustelee. Minä mietin vielä tätiäni, josta oli puhetta kahvipöydässä näyttäessäni vanhoja valokuvia. Mukana oli ollut kuvia tätini hautajaisista, ja eräässä kuvassa näkyi hänen miehensä. Ei kuulemma ollut osoittanut kunnioitusta. " ******** ", hän oli sanonut näystä parvekkeen alla jalkakäytävällä.

Ajattelen runoa, koska tunnen inspiraation kohoavan minuun, haikeana mutta kauniina, eletyn elämän ja herkän ihmisen tuntuisena. Myöhemmin kirjoitan tunnelman ylös.

Annoin äidille äitienpäiväksi valkoisen ruukkuruusun yhdessä toisen kukkasen kansaa. Sekin oli valkoinen, tulilatva. Äidin mielestä ne olivat raikkaat ja kauniit, kuten minunkin. Kevään valkovuokot ja alkukesän omenankukat asettelevat keväälle valkea trendin. Keväinen kauneus, keveys ja puhtaus leyhyvät valkeissa väreissään, kuin nuori morsian.

Olimme tänään isän kanssa kävelyllä. On ollut ihan hyvä päivä. Pretty Good Year, laulaa Tori Amos.

Illalla katselen puutarhan hämärään saunarakennuksen ovenraosta. Vilvoittelen. Muut ovat jo saunoneet. Minä tulin myöhemmin, ja viivyn vielä hiljaisessa ja hämärässä. Olen lisännyt puuta ja se palaa turvallisena ja elinvoimaisena, kotoisena. Lojun raukeana lauteita vasten. Löyly lämmittää ja kynttilät valaisevat. Ulkona kajastaa vielä alkukesän viipyilevä valo.

Huomaan, että nuoruus on vähitellen haalistunut aivan toiseksi elämänvaiheeksi, jo menneeksi. - Vaikka olenhan minä siihen - itseeni - aina yhteydessä

Nyt se runoajatelma, tädistä joka kuoli Marilyn Monroen ikäisenä. Tädistä jota en koskaan nähnyt ja josta en ikinä kuullut oikeastaan mitään. Muuta kuin että hän oli aika hyvä piirtämään. 

Siinä minä nyt olen, surkeana ja märkänä myttynä. Kaikki minusta on nyt siinä. Rumana ja arkana. Tuo rinnan kumpu, lantion kaari, sääri ja sydänparkani, kasvoni tahmeat.

 "********", hän sanoo.

 Sekö vain.

 En osaa olla surullinen enkä hämmentyä siitä. Kaikki on nyt niin toisin.

 Mutta tuo keho...Niin sääli. Niin sääli. Se kaikki on nyt sääli.

 Niin hauraana ja herkkänä minä poveani kasvatin, haaveilin kädestä joka sitä hellästi koskettaisi ja painautuisi lantioni lämpöä vasten. Odotin häntä joka suojelee minua pahalta ja kaitsee tietäni, ei koskaan, ei koskaan päästäisi irti kädestäni eikä sallisi minun pudota.

 Mutta juuri niin minä tein. Putosin tuhat vuotta ja syvemmälle kuin kukaan koskaan, sillä kukaan ei ole ikinä pudonnut kuten minä. Minä putosin monta vuotta. Hyppy parvekkeelta on pelkkä loppunäytös silloin, kun kaikki todellinen putoaminen on jo tapahtunut. Minä olin hajonnut ja pilalla jo ennen kuin kukaan näki sitä kehostani.

 Että siinä mielessä siinä ei menetä mitään. Tai niin minä ajattelin. En ole varma, ajattelenko yhä. Sillä kyllä minä olen myös pahoillani. On monia joita halusin vielä halata. Ja ehkä muutama näkykin, johon olisin voinut itseni viedä, kuten hengästyttävä kuutamo syvässä kesäyössä tai auringonlasku loppukesällä lapsuuden tutussa keaäpaikassa. Ja ainahan ihminen voi viedä itsensä paikkoihin kuten Pariisi tai Venetsia, nauttia kahvia tai viiniä somassa kahvilassa ja kertoa eläneensä kunnolla. Ehkä se on turhuutta. Elämä on jotain muuta, ja sitä jotain muuta minä olisin voinut tehdä, aistia sitä kaikkea vielä kuin en koskaan ennen. Mutta minä en antanut itselleni enää mahdollisuutta. Niin se joskus menee, ja sitten on myöhäistä.

 Mutta ei kaikki ollut turhaa. Kaikki ei mennyt hukkaan. Kyllä minä halusin. Minä toivoin ja elin, odotin niin paljon.

Mistä kaikki alkaa? Mihin kaikki päättyy? Milloin asiat alkavat mennä huonosti? Niin ettei enää kuule eikä näe itseään eikä muista mitä haluaa. Milloin sitä peittyy ihmisten rumiin sanoihin ja tekoihin niin että laantuu kuin tervaa päällensä saaneena? Mustaa, polttavaa, tahmeaa, pahaa. Kaikkialle ja liian paljon. Minä tukehduin. Minä päästin mustan tervan elämääni, ja se paksuuntui kuoreksi minun ja elämäni väliin.

Ja sitten aika pysähtyy. Minä, jokin minuuksistani, on naulittu tähän iäisesti katselemaan näkyä. Nyt minä näen itseni. Ja minun on niin paha olla tuon hauraan mytyn vuoksi. Tuo mytty olin minä. Tuo mytty oli minun elämäni. Kyllä, minä olin täynnä elämää. Olin sitä niin täynnä että se värisi lävitseni. Ymmärsin mainiosti sen kauneutta, tähtien loistetta kylmällä pakkastaivaalla ja omenapuunkukkia hohtavassa kesäyössä, huojuvaa timoteiheinää ja makeita metsämansikoita se varressa.

 Kuinka kaikki voi olla nyt näin, niin perin juurin tällä tavoin väärin.

 Minä haluan alkaa alusta. Minne menen sen tekemään? Tiedän että niin voi tehdä.

 Täällä kuulee juttuja.

 Kiitos että ajattelit minua.

* * *

 

Beethoven -

Piano Concerto No.5 in E-flat major, Op. 73

Adagio Un Poco Mosso.

[Tämä siksi että se on nostalginen, ja rauhallisella, kauniilla tavallaan elämänmyönteinen. Alku kuulostaa aivan joululomalta, jälkipuolisko kesälomalta.

Muistin sävellyksen kuullessani sen hiljattain Donna Tarttin viimeisimmän romaanin filmatisoinnissa.]

...Ja kaiken ylle vielä fiktiivistä historian havinaa.

[Elokuvasta Tess of the D'Urbevilles, ohjannut David Blair 2008. Pysäytyskuvassa Alexander D'Urberville - Hans Mathesonin esittämä, Aleciksi lyhennetty - katselee Tessiä metsän laidassa hevosensa selästä.

Tämä on se, mitä minulle ensimmäisenä tulee 1800-luvusta mieleen. Jostain syystä.]

Jabberwocky - Erutan