P: The Dot

[Alaviitteeksi edeltävään kirjan käsittelyyn ja kuriositeetiksi kirjassa esiintyneiden aiheiden pohjalta, liittyen paitsi Illuminatin esiintymiseen populaarikulttuurissa myös teoriaan NWO –agendan hienostuneesta edistämisestä ja sen harjoittamasta vähittäisestä suvereniteetin riistosta.]

Populaarikultturissa tunnetaan hyvin peli nimeltä Illuminati ja etenkin siihen liittyvät pelikortit. Korttien on ajateltu sisältävän sisäpiiritietoa tai hämmästyttäviä selvännäön tyylinäytteitä, etenkin 9/11 -tapahtuman jälkeen. Eräs korteista nimittäin muistuttaa häkellyttävän paljon WTC –torneja niihin kohdistuneen iskun aikana. Monia muitakin yhteneväisyyksiä on, viimeisimpänä spekulaatiot ”Donald Trump –kortista”.

Wikipedian mukaan pelin kehitti Steve Jackson Games vuonna 1981, ja kehittelyn inspiroi kirjasarja The Illuminatus! Trilogy (kirjoittanut Robert Anton Wilson ja Robert Shea). ”The game has ominous secret societies competing with each other to control the world through sinister means, including legal, illegal, and even mystical. It was designed as a ‘tongue-in-cheek rather than serious’ take on conspiracy theories.’”

Korttipakka on pelin historian aikana kokenut merkittäviä muutoksia. Pelin ensimmäinen versio pääsi markkinoille heinäkuussa 1982. Lähivuosina pelin korttipakka kävi läpi kolme laajennusta, joista kahta hyödynnettiin versiossa deluxe edition, ja kolmannesta puolestaan muotoiltiin laajennus nimeltä Illuminati Brainwash (1985). Ensimmäistä laajennuksen, Expansion Set 1 (1983), mukana seurasivat sanat: ”Maybe the Illuminati are behind this game. They must be – they are, by definition, behind everything.” Myöhemmin korttipakkaa on laajennettu vuosina 1999, 2007 ja 2010. Laajennuspakat saivat nimikseen Illuminati Y2K, Illuminati Bavarian Fire Drill, Illuminati Mutual Assured Distraction. [Wikipedian artikkeli Illuminati (game)]

Eräs pakan korteista on nimeltään Eliza. Kortin kuvituskuvassa on naispuolisen olennon pää - sininen, ilmeisesti älyä ja viileyttä kuvaamaan -, ja pään rakenne on laelta avoin, osittain taustaan hajaantunut. 

Kortti kuvaa tekoälyä, ja teksti kertoo kortin peliominaisuuksista näin: ”Is it really alive, or does it just think it is? Eliza can be linked to any Computer group, or to the Network. That group may take an extra action each turn! But if that extra action ever results in a roll of 11 or 12, Eliza has crashed. Discard this card – and expose all your hidden Plot cards.” Kortti on ryhmitelty vain määreellä Gadget.

* * *

Elisa E. kertoo – kirjassaan Our Life Beyond MK ultra – hämmästyneensä luettuaan Robert Duncanin kirjoittavan ”Elisasta”. 

Duncanin teos, The Matrix Deciphered (2006), sisältää osion Putting it in perspective, jonka alakappale on nimeltäään Elisa and Natural Language Processing Using Phonemes From Brain Waves. (Se sijaitsee heti kappaleen, Demonstrations of precognitive phoneme, word, and sentence classification, a subsystem of TAMI jälkeen ja ennen kappaletta Synthetic Telepathy.)

[Duncanilta on sittemmin ilmestynyt lisää materiaalia, josta Elisa E. suosittelee erityisesti teosta Soul Cather: Secrets of Cyber and Cybernetic Warfare Revealed. Ansioidensa ja titteleidensä perusteella Duncanin luulisi tietävän mistä puhuu. Elisa E. pitää Duncanin teoksia must-read –opuksina, mutta toteaa niiden sisältävän asioiden teknisen puolen siinä missä henkisempi käsittely löytyy muusta kirjallisuudesta.]

Elisa E. kertoo kaksiosaisessa kirjassaan oman elämäntarinansa, mutta kommentoidessaan sitä hän kommentoi samalla itseään huomattavasti laajempia asioita ja ilmiöitä. Se, mitä hänelle on tapahtunut ja tapahtuu, on sitä, mitä ihmiskunnalle yleisesti tapahtuu, tosin makrotasolla - mikrotasoa silti unohtamatta: monia niistä menetelmistä, joita ennen käytettiin MK-ultra ohjelmien erityisiin kohdehenkilöihin, voidaan, hienosäädön ja menetelmien edistyttyä, soveltaa nyt käytännössä kehen tahansa. Koko ihmiskunta on testikohde tai pelikenttä: kaikki on nivottu osaksi kontrollikoneistoa.

Niinpä Elisa käsittelee myös tekoälyä, sen olemusta ja vaikutusta, ja pitää transhumanistista agendaa yhtenä ihmiskunnan suurimmista uhista. [Adampants vertaa tekoälyä syöpään ja kutsuukin sitä ”syöpätietoisuudeksi”: se on rakennekeskeisyyttä, jonka seurauksena Henki ja luovuus siirtyvät syrjään ja katoavat - aivan kuten syövän valtaaman solun elämänvoima ja kyky hallita itseään sekä olla yhteydessä terveisiin soluihin katoavat. Syöpä käyttää solun luovia ominaisuuksia monistaakseen itseään ja solun elämänvoimaa pysyäkseen elossa. Tämä vertaus on suoraan sovellettavissa ”syöpätietoisuuteen”. (Palaan tähän jossain myöhemmässä kirjoituksessani, siis ajatukseen ”rakennekeskeisyydestä”, sillä se liittyy olennaisesti käsitteeseen ”maskuliininen prinsiippi”. )

Aivan kuten Adampants, Elisa E. ymmärtää suvereniteetin täydellisen riiston - mikäli se pääsisi toteutumaan - johtavan ihmiskunnan vähittäiseen tuhoutumiseen (hengen kuollessa). Hän kuvailee, että eräänä aamuna ihmiset vain heräävät, eivätkä tiedä, että valinnanvapaus on täysin kadonnut. (Jos olen ymmärtänyt oikein, Elisa kuvailee nähneensä ja kokeneensa tämän; aika-tila -ulottuvuus ei ole hänelle samanlainen rajoite kuin tavikselle.) Niinpä hän käsitteleekin kirjassaan ihmiskuntaa hallitsevaa kontrollimekanismia laajasti, yksityiskohtaisemmin ja hienostuneemmin kuin olen kenenkään vielä kuullut sitä käsittelevän (Adampantsia lukuunottamatta). Ehkä tämä johtuu hänen ainutlaatuisesta näkökulmastaan asioihin, syvällisyydestä, laajuudesta ja omakohtaisuudesta. Hän esimerkiksi oikoo käsityksiä siitä, mitä ”damage control” tarkoittaa, ja kuinka sitä on sovellettu häneen itseensä, ja kuinka kaikkea mahdollista käytetään tutkimuksen ja testaamisen hyväksi. (Hänen kokemuksensa ja näkemyksensä todella sekoittavat pakkaa: hän esimerkiksi kertoo nähneensä oman klooninsa - omaa minäänsä huomattavasti nuoremman -, ja on blogissaan kuvaillut mm. sitä, kuinka kloonin eräskin kokemus välittyi elävästi hänelle itselleen. (Ymmärsin, että tämä kokemus oli simultaaninen eläytyminen.) Elisa kertoo työskentelevänsä itsensä kanssa nyt sen hyväksi, että saisi – mukailen tässä Adampantsin käsitteistöä – ”sielunpalasensa” takaisin (sillä niitä sijaitsee myös hänen klooneissaan). Lisäksi hän kertoo myös kokemuksestaan, jossa hänen energiakehonsa – sielunsa ja mielensä – siirrettiin klooniin... [Äkkiä Donald Marshallin jutut eivät enää kuulostakaan niin irrallisilta ja omituisilta.])

* * *

Palataan vielä pelikortteihin.

Eräs toinen pakan korteista on nimeltään Finland. Tämä lienee melko poikkeuksellista syystä, että pelissä kortin nimenä harvoin on maata tai valtiota. (Juuri nyt ei tule mieleeni toista.) Sitä voi tykönään pohtia, mitä kaikkea 'Suomi pelikorttina' voisi implikoida.

Kortin kuvituskuvassa kolme blondia saunoo (kaksi miestä ja yksi nainen). Toinen miehistä pitää sylissään kannettavaa tietokonetta, jonka ruudulla näkyy kolmio (tai pyramidi, with a little ’dot’ in it). Kortin tekstissä lukee sen peliominaisuuksista seuraavaa: ”Finland has a +6 for direct control of any Computer group, and gives a +2 to any attempt to control a Computer group.” Kortti on ryhmitelty seuraavilla määreillä: Place/ Liberal, Government/ Computer, Control, Nation.

Kaikkeen tähän nähden on vähintäänkin kiinnostavaa, että tunnetuimman operaattorimme nimi on Elisa.

* * *

PS: "The Big Picture" suosikeistani unohdin mainita parhaimmat. Barbara Marciniakin kolme ensimmäistä: Bringers of the Dawn, Earth: Pleiadian Keys to the Living Library ja Family of Light. Niitä lukiessa tulee aina hyvä olo ja inspiroitunut mieli. 

P: Korkeamman asteen polynomifunktioita (3/3)

[…jatkuu]

Kirjaan mukaan otettujen salaliittoteorioiden keskinäinen vertailu ja etenkin niiden todenperäisyyden arviointi ovat siis - kirjan alkuväitteistä huolimatta - tutkijan eräs tapa käsitellä aineistoaan.

Tuon tuosta tutkija kuitenkin toistelee samaa ajatusta pätevän arvioinnin mahdottomuudesta. ”Aukoton yksityiskohtaisuus ja syy-seuraussuhteiden loputon verkostoituminen mahdollistaa sen, että [salaliittoteorioilla] voi selittää lähes mitä tahansa. Mutta niitä on samalla hyvin vaikea todistaa vääriksi.” (11) ”Edellä käsitellyissä salaliittoteorioissa pistää erityisesti silmään niiden vakuuttavuus. […] Monet salaliittoteoriat ovat jossain määrin mahdollisia ja ehkä jopa uskottavia.” (89) ”Erilaisten olosuhteiden ja yksityiskohtien tai todisteiden paikkansapitävyydestä voi kiistellä loputtomiin. […] On myös lähes mahdotonta yrittää arvioida, mitkä esitetyistä todisteista ovat uskottavia ja mitkä eivät. Internet on niin täynnä tietoa, että harjaantuneenkin medialukijan on lähes mahdotonta erottaa kovaa totuutta täydestä humpuukista, saati sitten vain vähän viritetystä totuudesta.” (41)

”[Informantti] kertoo […] lukeneensa asiapaperin, joka oli tuotu esiin jossain rokotehaittaoikeudenkäynnissä. Asiapaperin perusteella [informantin] mukaan on ilmiselvää, että lääkeyhtiö kertoo viranomaisille, mitä viranomaiset saavat kertoa julkisuuteen haittavaikutuksista tai ylipäänsä mistään ja että rokotteet todella aiheuttavat autismia. [Informantti] lähettää minulle raportin. Haittavaikutuksia listaavassa osiossa todella mainitaan myös autismi. En kuitenkaan ymmärrä tarpeeksi lähes tuhatkolmesataasivuisesta tekstistä, jotta voisin varmuudella ottaa kantaa siihen, mikä merkitys autismi-sanan esiintymisellä raportissa on. Oletan, että tulkinta edellyttää asianmukaista koulutusta.” (183-184) 

Mitä tämä siis on, ellei pyrkimystä todenperäisyyden arviointiin? Ei ainakaan tarinallisten kvaliteettien arvioimista (sillä siihen tutkijalla on asianmukainen koulutus).

It gets better.

”Kaikki kiteytyy yhteen asiaan, totuuteen. Ehkä ei ole olemassa faktoja, vain tulkintoja. Relativistisen näkemyksen mukaan totuus on tulkitsijan omassa silmässä.” (172 )

[Itse asiassa kauneus on se, joka sanonnan mukaan sijaitsee tulkitsijan omassa silmässä. Totuuden puolestaan kerrotaan sijaitsevan ”sielussa” tai ”sydämessä” (jolla yleensä tarkoitetaan psyykeä eli mieltä). Mikäli totuuden kuitenkin kerrotaan sijaitsevan ”silmässä”, on kyse melko pinnallisesta suhtautumisesta totuuteen ja todellisuuteen: totta on se, mikä nähdään ja mikä näyttää todelta. Ei ihme, että silmänkääntötemput voivat olla niin tehokkaita ja hämmentäviä.]

”Sekä salaliittoteoreetikkoja että salaliittokriitikoita kiinnostaa kuitenkin totuus…

(Hyvin kerrotun tarinan piti olla se, joka kiinnostaa kaikkia, ja tutkijan suosiman teorian mukaan se kiinnostaa etenkin salaliittoteoreetikkoja sikäli, että hän ymmärtää heidät nykyaikaisten kansantarinoiden kertojina.)

…Mutta totuudesta ollaan usein montaa mieltä” (148)

(…Eikä esimerkiksi hyvän tarinan kvaliteeteista ja funktioista?)

Hyvä on.

Mitä mieltä tutkija siis itse on totuudesta: siitä mitä hän pitää totena, tai niistä väitteistä, joita hänelle totuutena tarjoillaan? Ja miksi tutkija ei saa sanottua, että häntä itseään kiinnostaa päästä totuuden jäljille?

”Vai voiko oikeasti olla niin, että maailman hallitsijoiksi ovat pyrkimässä juutalainen rahaeliitti salaisten yhdysvaltalaisten poliisiorganisaatioiden avulla ja että kaikesta tästä on sovittu vapaamuurarien salaisessa loosissa? Jos tämä osoittautuu todeksi, niin lupaan syödä foliohattuni.” (198).

[Tutkija on paitsi ristiriitainen, näköjään myös itseironinen.”[Foil hat] discredits the person using it” [Duncan 2015, 36] Tutkija siis diskreditoi itse itsensä. Tuleeko tämä nähdä kommenttina tutkijan pätevyydestä vai hänen tutkimuskohteestaan? Mitä järkeä on ensin kirjoittaa tutkimus ja sitten todeta VMP!  (Ja ehkä tutkija ei tiedä, että foliohattu pahentaa sitä tilannetta, jolta sen ajatellaan suojaavan: ”[…and] it actually enhances the body electrical properties like an antenna” [Duncan 2015, 36])]

”Miten erottaa huuhaa varteenotettavasta kritiikistä? Totuuden arvioiminen voi olla hyvinkin vaikeaa.” (187) ”Internetin salaliittosivustot ja salaliittoja käsittelevät kirjat ja elokuvat yhdistävät ja monistavat erilaisia salaliittoteorioita siinä määrin, että parhaimmillaan lähes kaiken takana pelätään olevan salaliitto. Tämä voi syödä uskottavuutta vakavammin otettavalta yhteiskuntakritiikiltä.” (198)

Minusta tämä tällainen kuulostaa paitsi salaliittoteorian todenperäisyyden arvioinnilta myös salaliittoteorioiden keskinäiseltä vertailulta todenperäisyyden arvioimiseksi.

Tutkija on siis hivuttautunut hyvän tarinan metsästämisestä totuuden tavoitteluun – ja huomannut sen mahdottomaksi. ”En kuitenkaan ymmärrä tarpeeksi lähes tuhatkolmesataasivuisesta tekstistä, jotta voisin varmuudella ottaa kantaa siihen, mikä merkitys [todisteella on suhteessa salaliittoteorian väitteeseen]. Oletan, että tulkinta edellyttää asianmukaista koulutusta.” (184)

Jo kirjan kansiliepeillä todetaan: ”[Tutkija] asuu Sipoossa vanhassa mielisairaalassa eikä enää tiedä, mikä on totta ja mikä ei” – aivan kuin sillä olisi jotain väliä tarinoiden maailmassa.

Vaikka kirjan kommentti on kirjoitettu pilke silmäkulmassa, sama ”pilke” jatkuu läpi kirjan. (Myös heitossa korkeamman asteen polynomifunktioista on klassikkoainesta.)

* * *

Sikäli, että kirjaa tulkitaan tutkijan henkilökohtaisena matkana salaliittoteorioiden maailmaan, hänen voidaan nähdä kuvaavan tässä itseironiassaan salaliittoteorioista puhumiseen liittyvän sosiaalisen normin: se on tehtävä hieman ivallisesti. (Tutkija ei näytä tiedostavan tätä normia, ei ainakaan eksplisiittisesti, vaikka osaakin toimia sen mukaan.)

Ivallisuus on arvon ja pätevyyden kiistämistä ja siten vähempiarvoisuuden osoittamista, sitä, että kiistetään kunnioitus ja vakavasti otettavuus tai luovutaan niiden vaatimuksista. Siksi ivallisuutta käytetään myös aseena, ja siten ivallisuuteen turvautuminen saattaa ilmaista omaan asemaan tai merkitykseen liittyvän uhan tiedostamista. Tällöin voidaan joko ivata kohdetta, jonka ennakoidaan tai pelätään horjuttavan omaa asemaa valtasuhdeverkostossa, tai omaa itseä ja asemaa, jotta valtasuhdeverkosto ei kokisi niitä uhkaavina. Ivan tarkoitus on ylläpitää asetelmaa status quo.

Niinpä esimerkiksi tutkija, joka haluaa säilyttää oman vakavasti otettavuutensa, ei voi puhua täysin asiallisesti ja vakavasti otettavasti asiasta, johon tietää suhtauduttavan ”humpuukina”. Myös puhujan oma asema, sijainti ”vakavasti otettavuuden asteikossa”, vaikuttaa. Esimerkiksi folkloristin on lähtökohtaisesti turvallisempaa tarkastella vaikkapa salaliittoteorioita kuin luonnontieteilijän tai politiikan tutkijan – kunhan folkloristi muistaa määritellä salaliittoteoriat kansantarinoiksi. Ratkaisevinta on kuitenkin oma suhtautuminen aiheeseen. Niinpä esimerkiksi Sami Korvenrinteen opinnäytetyö, Uudesta maailmanjärjestyksestä ja demokratiasta [Satakunnan ammattikorkeakoulu 2013], herätti kuulemma jonkinlaisen haloon. (Nimimerkillä The Ruiner kirjoittanut ”Illuminati insider” kertookin blogissaan, muistaakseni, kirjoittelunsa olevan hyväksyttyä, kunhan hän kertoo kirjoittavansa vain tarinoita. Myös Kerth Barker on muotoillut sanottavansa eräänlaiseksi tarinaksi elämästään (ja myöntää, muistaakseni, pidättäytyvänsä koko tuntemansa totuuden kertomisesta sen verran, että pysyy turvassa. Oleellisiin pointteihin tämä ei hänen mukaansa, muistaakseni, vaikuta.))

Tähän kuuluu, että tutkijan on luotava vaadittu asetelma: hänen on määriteltävä ”uhkaava” asia vähempiarvoiseksi suhteessa edustamaansa kategoriaan (”tieteellinen konsensus”), ja säilytettävä jokin omaa ylemmyyttään osoittava komponentti (kuten ”asiantuntijan status”). Näin ollen tutkija esimerkiksi ei haastattele salaliittoteorioiden puolestapuhujina muita kuin kansanmiehiä ja diletantteja, siinä missä salaliittoteoriakriitikot saavat olla korkeasti koulutettuja asiantuntijoita. [Sivelän kirjassa poikkeuksen tähän asetelmaan tekee edesmennyt Rauni-Leena Luukanen-Kilde, mutta hänen uskottavuutensa viedään väitteillä, jotka ovat kylmiltään hyvin epäymmärrettäviä ja mielipuolisia. ”Ruumiistapoistumisia [OBE tai OOBE] on Luukanen-Kilden mukaan käytetty planeettojen väliseen matkaamiseen” (152) – ja tämän tiedon kohteena on siis yleisö, jolle pelkkä ajatus OBE:stä jo konseptina - saati kokemuksena - on tuntematon, intergalaktisesta matkustelusta puhumattakaan.]

Tämä tällainen on alistuva ele, joka ilmaisee alamaisuutta status quolle. Näin ollen status quo sallii tällaisen salaliittoteorioista spekuloimisen hyväksyttynä toimintana.

Tästä alistumisen osoituksesta saa vastalahjan. Se on sisäänkirjoitettu systeemiin, kuten tavisten palkkiot yleensä ovat: kun salaliittoteoriointia käsitellään ivallisesti, säilytetään oma kunnioitettavuus ja asiallisuus.

Mutta mikäli luovuttaa kunnioitettavuuden ja asiallisuuden salaliittoteorioille, luopuu omasta kunnioitettavuudestaan ja asiallisuudestaan. Molempia ei voi saada samaan aikaan. (Ajatellaanpa vaikka David Ickea.) Kyse on kognitiivisesta dissonanssista par excellence, ja täysin käsikirjoituksen mukainen. Sen tehtävä on turvata se, ettei salaliittoteorioista puhuta asialliseen eikä vakavaan sävyyn.

* * *

Mutta henkilökohtaisesti tutkijaa askarruttanee: ”Totuus voi kaikesta huolimatta olla tuolla jossain.” (208). ”Ja entä sitten, jos joku uskoo avaruusolioiden tai Illuminatin johtavan maailmanmenoa kulisseista?” (172)

Koska tutkija jättää (henkilökohtaisen) totuuden ”sinne jonnekin”, ainakin tutkimuksensa osalta, hän jättäytyy melko ympäripyöreäksi ja kantaa ottamattomaksi. Toisaalta hän antaa salaliittoteorioiden väitteille krediittiä jättämällä ilmaan herkullisia kysymyksiä, mutta toisaalta peräytyy niiden mahdollisesti aiheuttamaa närää vesittämällä kysymyksensä heti perään. Myös sanasto on ambivalenttia: toisaalta tutkija näyttää suhtautuvan aiheisiin ja väitteisiin uteliaasti ja kunnioituksella, toisaalta pilailee niillä ja vähättelee niitä.

Kun tutkimusta tarkastellaan ”henkilökohtaisena matkana”, siitä muotoutuu siis jokseenkin sekava ja hämmentynyt kokonaisuus, joka hioutuu varovaiseksi kannanotoksi. Mitään tämän terävämpää johtopäätelmää tutkija ei kuitenkaan päädy tekemään: ”Monet salaliittoteoriat ovat jossain määrin mahdollisia ja ehkä jopa uskottavia. […] Varmaa lienee kuitenkin se, ettei näihin kysymyksiin koskaan saada lopullista vastausta eikä kaikille huhuille pistettä.” (89-90)

(Ja tämän sanomiseen tarvitaan tutkijan status, kokonainen tutkimus ja kokonainen kirja? - Tai ehkä kirjan tarkoitus on ollut tuoda esille se, mikä hämmennystä aiheuttaa.)

Tutkija lupasi kirjansa alussa pohtia (13). Missä se pohdinta on?

Kirjassa esitetyt väitteet eivät yleensä ole tutkijan omia, ja jäävät kokonaisuuden kannalta melko irralliseksi monologiksi, johon ei sen jälkeen sanota juuta tai jaata. Koska tutkija niin usein vaikuttuu salaliittoteorioiden vakuuttavuudesta, miksi hän ei pohdi esimerkiksi sitä, mikä vaikuttaa käsitykseen ”vakavasti otettavuudesta”, hänen kohdallaan tai yleisessä näkemyksessä? Tutkija ei myöskään inspiroidu pohtimaan niitä kriteereitä, joiden perusteella päätetään jonkin tiedon määrittymisestä totuudeksi (saati kyseenalaista niitä). Tällainen hämmennys näyttää ainoastaan ajavan hänet turvallisen, valtavirtatieteellisen maailmankatsomuksen suojiin (jossa hän myös näyttää unohtavan ”tarinamallinnuksensa”).

Tieteellinen neutraalius tai ”objektiivisuus” ei saa tarkoittaa näkökulman puutetta tai sitä, että voi välttyä tekemästä selkeitä johtopäätelmiä. Ilman niitä tutkimuksen tekeminen ei ole mielekästä eikä perusteltua. (Mikäli tutkija pelkää liiallista subjektiivisuutta ja pitää sitä epätieteellisenä, tämä ratkaistaan kertomalla valitusta näkökulmasta ja perustelemalla sen valinta. Näin subjektiivisesta näkökulmasta tulee tieteellinen. Samalla tunnustetaan, vähintään implisiittisesti, että muitakin näkökulmia tai vähintään tulkintoja samasta tutkimusmateriaalista on olemassa ja, mikä tärkeintä, jätetään keskustelu avoimeksi.)

Terävien johtopäätelmien ja kantaaottavien näkemysten puutteesta voi päätellä, että tutkija on hyvin, hyvin varovainen.

”En kuitenkaan ymmärrä tarpeeksi […], jotta voisin varmuudella ottaa kantaa […]. Oletan, että tulkinta edellyttää asianmukaista koulutusta.” (184) ”Erilaisten olosuhteiden ja yksityiskohtien tai todisteiden paikkansapitävyydestä voi kiistellä loputtomiin. […] On myös lähes mahdotonta yrittää arvioida, mitkä esitetyistä todisteista ovat uskottavia ja mitkä eivät.” (41) ”[T]otuudesta ollaan usein montaa mieltä” (148).

Onko tutkija tahallaan vältellyt argumentointia ja näkemysten ”ehdottomuutta”? Jos on, miksi on? Antaako hän ehkä ymmärtää, että hänen tapansa esitellä ja käsitellä aihettaan kuvaa sitä rehellisimmillään: keskeneräisenä, hieman sekavana ja ristiriitaisena, juuri sellaisena, kuin salaliittoteoriointia koskeva (tutkimus)todellisuuskin on? Kenties on niin, että matka salaliittoteorioiden maailmaan alkoi yhdenlaisena ja päättyi toisenlaisena – ja jatkuu ohi tämän käsillä olevan tutkimuksen, päätellen siitä, että aihe on kaikkea muuta kuin selkeästi ja pätevästi käsitellyn oloinen.

Tämä tällainen ei kirjassa kuitenkaan tarkoita etäisyyden ottamista tutkimuskohteeseen.

”Vielä kiinnostavampaa [kuin salaliittoteorian vakuuttava esittäminen] on se, että monesta salaliittoteoriasta paistaa läpi kirjoittajan oma emotionaalinen side aiheeseen”, tutkija toteaa (89). En voi olla tulkitsematta tätä suhteessa hänen henkilökohtaiseen matkaansa salaliittoteorioiden maailmaan. Paremmaksi vakuudeksi omasta ”emotionaalisesta siteestään” - joskin, edelleen, jokseenkin tahattomasti - tutkija aloittaa salaliittoteorioiden puimisen omaan elämäänsä hyvin emotionaalisesti linkittyvistä kokemuksista. Esimerkiksi siirtyminen Estonia -laivaonnettomuudesta spekuloimaan 9/11-tapausta on mielestäni selkeä näyttö tutkijan kuvailemasta emotionaalisesta siteestä aiheeseensa.

Tutkija ihan oikeasti välittää aiheestaan.

* * *

Koska tutkija ei samaista itseään salaliittoteoreetikoihin tai niiden kannattajiin, tutkimuksesta muodostuu, osittain, pyrkimys esittää kuinka hän – hänen kaltaisensa; ”me” – eroaa ”niistä”.

Tästä pyrkimyksestä on nähtävissä merkkejä esimerkiksi siinä, kuinka tutkija kuvailee, ettei ole viehättymisenkokemuksensa vietävissä: hän kykenee ”päättelemään”, että ”on niissä [salaliittoteorioissa] jotakin, joka ei täsmää” [189]. Tästä pyrkimyksestä kertoo myös halu osoittaa kykynsä erotella harmiton salaliittotarinointi vaarallisesta: hän ei lähde pohtimaan ”antisemitistiä teorioita” vaan osoittaa, että niissä on kyse rasismista ja vainoamisesta, ja kanta rokotteisiin ja hiilijalanjälkeenkin tulee selväksi. Lisäksi hän kuulemma on ”hieman pettynyt” todetessaan vapaamuurarin olevan hyvinkin arkinen olento (125). [Magneettimedia –julkaisu huomauttaa, kirjoituksessaan Magneettimedia uudessa ”salaliittokirjassa”, että ”Hänen [Sivelä] mielestään on esimerkiksi salaliittoteoria väittää, että Ilta-Sanomat perustettiin Lapuan liikkeen vastustamiseksi.”  Torjuuko tutkija salaliittoteoriointia – jonka tuottamat näkemykset voitaisiin jäsentää myös käsitteen, ”controversal truth”, alle - niin kovin, että alkaa nähdä salaliittoteorioita siellä missä niitä ei ole? Se oli paradoksaalista.] 

Myös paranoian - saati hysterian - käsitteen mukaan ottaminen ilmaisee, että salaliittoteoriat voivat tutkijan käsityksissä liukua sairaalloisen liioittelun puolelle. ”Paranoidisuudella Hofstadter ei tarkoita […] sitä, että salaliittoon uskovat välttämättä kärsisivät mielenterveydellisistä ongelmista. Termi vainoharhaisuus kuvaa kuitenkin hänen mielestään parhaiten sitä liioittelun, epäilyn ja fantasian värittämää tyyliä, joka on ominaista salaliittoteorioille.”(191)

Vaikka tutkija monessa kohdin liittää salaliittoteorioinnin inhimillisiin piirteisiin ja näin määrittää sen inhimilliseksi käyttäytymiseksi, jostain syystä hän ei kuitenkaan näytä lukevan itseään tähän inhimillisten toimijoiden joukkoon.

Tämä tulee esille myös kokemuksessa salaliittoteorioiden viehättävyydestä: tutkija kyllä kertoo omasta viehättymisestään, auliisti, mutta ei pohdi tai selvitä sitä, miksi salaliittoteoriat viehättävät juuri häntä, ja mikä niissä vetoaa juuri häneen? (Tässä viehättymisessä hän ei näe syytä itsessään vaan salaliittoteorioissa: ne ovat jotakin. Salaliittoteoreetikoiden kohdalla asetelma kuitenkin esitetään päinvastaisena: he ovat jotakin.)

Vai pitääkö vastaus päätellä kirjan takakannesta: ”Vain yksi asia on varma: kaikkein eniten meihin vetoaa hyvä tarina”: tutkijan kiinnostus pyörii hyvän tarinoinnin ympärillä, eikä siinä mitään sen kummempaa. 

Koska niin moni keskeisistä, suosituista salaliittoteorioista kuitenkin saa osakseen tutkijan suoranaisen paheksunnan, on pääteltävissä, ettei ”hyvä tarina”, sittenkään, selitä salaliittoteorioinnin suosiota niin tehokkaasti kuin tutkija ehkä toivoisi. (Sellainen selitys sopisi parhaiten hänen omaan maailmankatsomukseensa.)

* * *

Loppukäsittelyksi vielä muutama paluu kirjan keskeisiin kappaleisiin. Millaisiin risteyksiin tutkija on matkallaan salaliittoteorioiden maailmassa ajautunut, ja kuinka ne tulivat hänen etenemistään johdattamaan?

Sionistinen salaliitto. 

Tämä kappale on oleellinen syystä, että sen aikana tutkijan suhtautuminen tutkimusaiheeseensa (salaliittoteoriat) muuttuu. Katsotaanpas.

Tutkija on siis istahtanut kahville dosentin kanssa, ja tämä kuvailee käsityksiään juutalaisvastaisuudesta. Se kuulemma on ”jotenkin sisäänrakennettu eurooppalaiseen ja kristilliseen kulttuuriin” ja ”tulee eurooppalaisen kulttuurin perintönä” (122-123).

Tämä saa tutkijan, kaikesta päätellen, varpailleen. Paitsi, että tässä kappaleessa aletaan pohtia rasismia ja rikossyytteitä, tutkija herkistyy myös synnintuntoiselta vivahtavaan itsetutkiskeluun. (Kenties synnintunto siis on ”jotenkin sisäänrakennettu eurooppalaiseen kulttuuriin” ja ”tulee eurooppalaisen kulttuurin perintönä”. Meitähän on helppo käyttää hyväksi ja viedä kuin pässiä narusta, kun vähän vedotaan ”omaantuntoon” ja ”lähimmäisenrakkauteen”.) 

”Miten itse ajattelen juutalaisista? Huomaan ymmärtäväni, että juutalaisvastaisuutta esiintyy varsinkin, kun näkee, miten Israelin valtio kohtelee palestiinalaisia tänä päivänä. Entä jos Lähi-idän tilanne tarjoaa meille vain sopivan, salaliittoteorioitakin hyväksytymmän tilaisuuden ilmaista vihaamme juutalaisia kohtaan? Otammeko halukkaasti vastaan pienimmänkin tilaisuuden olla pitämättä juutalaisista?” (123)

Tämä kaikki saa tutkijan päättelemään, että kenties salaliittoteorioista on tullut ”osa tapaa ajatella juutalaisista”. ”Voidaanko salaliittoteoriat nähdä hyväksytympänä tapana vihata juutalaisia […] [E]hkä salaliittoteoriat tarjoavat sille vähemmän natsismilta ja antisemitismiltä tuoksahtavan mahdollisuuden.” (120)

(Tuleeko tutkija tässä lausahtaneeksi, etteivät salaliittoteoriat vaikuta - ainakaan hänestä itsestään - sittenkään kovin ”antisemitistisiltä”? Vai kuinka ne muutoin voisivat tarjota oletetulle juutalaisvihalle ”vähemmän antisemitismiltä tuoksahtavan mahdollisuuden”? Vai ovatko salaliittoteoriat hänen käsityksissään jonkinlaista piiloantisemitismiä?)

Näissä tunnoissa ja aatoksissa Rothschildin pankkiirisukukin herättää ainoastaan kysymyksen: ”[E]i kai […] pankkitoimintaan siirtyminen voi yksinään luoda käsitystä siitä, että juutalaiset havittelevat maailmanherruutta kyltymättömän rahanahneutensa takia keinoja kaihtamatta?” (115) (Maybe the money doesn't make the world go round.)

Tästä sitten edetään yhdessä dosentin kanssa muistelemaan, millaisia vainoja, kansanmurhia ja pogromeja juutalaiset ovat saaneet vuosisatojen saatossa kestää. Mutta entä muiden kansojen kärsimykset, tai oletetut salaliittoteoriat heitä vastaan? Mikäli teemana on salaliittoteorioinnin merkitys rasistisessa ideologiassa, käsittely on hyvin suppeaa. Tämä on omiaan ruokkimaan ajatusta jonkinlaisesta valkopesusta: miksi ainoastaan yhden ihmisryhmän asemasta syntipukkina tehdään numero? Syntipukittamista ei nähdä kaikkia ihmisryhmiä leimaavana inhimillisenä käyttäytymisenä - vaan juuri juutalaisiin kohdistuvana pahantahtoisuutena.

Kuten edellisessä kirjoituksessa totesin, tutkija alkaa nyt keskittyä salaliittoteoriaan rasistisena ongelmana, tiettyä ihmisryhmää syyllistävänä hankkeena. (Tämä siis on tutkijan käsityksissä salaliittoteorioinnin pimeä puoli – yhdessä apokalyptisen maailmankatsomuksen kera.) Pohdinnat ovat kulttuurihistoriallisia ja kulkevat kauas salaliittoteorioiden arvioimisesta hyvinä tarinoina. Nyt niitä arvioidaan juurikin suhteessa totuuteen sekä tarkastellaan niiden merkitystä todellisuuskäsitysten rakentajana.

Tästä syystä kappale on, kuten aikaisemmin todettua, aloitettu varoittavalla esimerkillä. Magnettimedia –niminen julkaisu on tuomittu kiihottamisesta kansanryhmää vastaan, eikä se ole ”ainoa taho, joka välittää antisemitistisiä ajatuksia” (111).

[Tällainen julkisuus on herättänyt Magneettimediassa ilmeistä turhautumista. ”Tietenkään julkaisu ei ruodi lainkaan holokaustiartikkelin sisältöä”, Arvi Pihkala kirjoittaa vastineeksi ymmärrettävässä kirjoituksessaan Magneettimedia uudessa ”salaliittokirjassa” (10.10.2015). Pihkala kritisoi dosentilta kirjaan kopioituja käsityksiä siitä, että juutalaisvastaisuus olisi identiteettiään etsivien, kristinuskon omaksuneiden eurooppalaisten keksintöä. ”[Dosentti] tuntuu unohtaneen, että jo kauan ennen kristinuskon ja islamin syntyä Ciceron ja Strabonin kaltaiset hahmot julkaisivat kannanottoja, joiden sisältö on täysin samanlainen kuin 2000-luvun ’antisemitistisiksi’ leimatuissa teksteissä.” Artikkelissa ihmetellään kaikesta päätellen myös sitä, että ainoastaan juutalainen itse kertoo, mistä antisemitismi johtuu. Tämä aiheuttaa hyvin yksipuolisena ja puolueellisena pidetyn näkökulmaan, ja tutkija saakin kritiikkiä älyllisestä laiskuudesta: ”Sivelä [ei] tahdo argumentoida”, tukeutuu absoluuttisen pahan käsitteeseen, ”[eikä] kysy, miksi juutalaiset on karkotettu lähes sadasta maasta historian aikana. Vika on automaattisesti ei-juutalaisissa, jotka ovat muodostaneet jonkinlaisen historiallisen salaliiton.” Myös tutkijan yleissivistystä ihmetellään. Pihkala huomauttaa, että ”[tutkijan mielestä] on esimerkiksi salaliittoteoria väittää, että Ilta-Sanomat perustettiin Lapuan liikkeen vastustamiseksi.” 

Onko tutkija jo siis niin varpaillaan aiheensa kanssa, että alkaa nähdä salaliittoteoriointia sielläkin missä sitä ei ole…?]

Juutalaiset syyllistävien salaliittoteorioiden eräänä keskeisenä alkulähteenä nähdään tietyntyyppinen kirjallisuus. Näistä kirjoista ”ehkä merkittävimpänä” mainitaan Siionin viisaiden pöytäkirjat, ”jossa esitetään toimia, joilla juutalaiset saavuttavat maailmanherruuden”. Teoksen vaikutusta ei dosentin mukaan voi väheksyä (117). Virallisen totuuden mukaan kyse on kuulemma satiirisesta poliittisesta pamfletista, joka on salaisen poliisin tilaustyö, ja julkaistu 1900-luvun alussa Venäjällä. (116) (Miksi tarvitaan salainen poliisi valmistamaan satiirinen pamfletti?) Seuraavaksi ei niinkään tarkastella pamfletin sisältöä kuin esitellään yhteyksiä, joissa sitä aikoinaan käytettiin. ”Juutalaiset saivat syntipukin aseman, ja Siionin viisaiden pöytäkirjat vahvistivat Hitlerin Taisteluni –kirjan kanssa yleistä mielipidettä yhä juutalaisvastaisempaan suuntaan” (119).

[Tähän täytyy sanoa, etten itse ole koskaan kuullutkaan moisesta teoksesta. Onko sillä vankkakin asema kollektiivitietoisuudessamme (vähän kuin myyteillä)? Kyllähän esimerkiksi Raamattu ja Kalevala vaikuttavan etnisen suomalaisen kollektiivitietoisuudessa, jo alitajuisesti, mutta minun on silti vaikeaa kuvitella Siionin viisaiden pöytäkirjalle samaa merkitystä. En myöskään aisti itsessäni antisemitismin värähdystäkään. (Minähän kuljin teininä Daavidin tähti kaulassani – vaikka sittemmin sainkin kuulla, ettei se oikeastaan edes ollut Daavidin tähti vaan heksagrammi.) Tarkoitan sanoa, että omasta puolestani on kiistettävä väite siitä, että ”juutalaisvastaisuus” olisi jotenkin siirtynyt ”eurooppalaisen kulttuurin perintönä”. Kristinuskon vaikutuksen kyllä tunnustan, myös alitajuisen; onko juutalaisvastaisuus jotenkin sisäänrakennettu siihen? Siinä tapauksessa pitäisi syyttää maailmanlaajuista uskontoa, ei valkoihoista väestöä, etenkään, koska he eivät ole ainoa kristinuskoa kannattava ihmisrotu.]

(Entä kirjoitelma The Protocols of the Learned Elders of Zion. Se olisi ollut paljon jännittävämpi käsiteltävä. Kuinka sitä perusteltaisiin? Missä yhteydessä se on Siionin viisaiden pöytäkirjoihin?)

Kappaletta lukiessa herää helposti vaikutelma siitä, että ainoa oikea tapa puhua sionisteista on olla poliittisesti korrekti, ja välttää kyseenalaistamista ja syyllistäväksi tulkittavaa kritiikkiä. Eikö tällaista perinteisesti pidetä kritiikin yläpuolelle asettumisesta? (Retorinen kysymys.)

Kun tutkija siis kysyy, ”Mistä juutalaisvastaisuus on peräisin?”, on johdonmukaista, ettei hän pidä juutalaisiin kohdistuvien väitteiden mahdollista todenperäisyyttä varteenotettavana vaihtoehtona; suhtautuminen heihin on syntynyt ennemmin pahantahtoisuudesta ja katkeruudesta kuin todellisista tapahtumista. Kuten Pihkala toteaa: ”[Tutkija] pyrkii tarjoamaan psykologisia selityksiä antisemitismille.”

Niinpä tutkija näkee juutalaisten aseman salaliittotarinoiden arkkiroistoina ilmauksena siitä kielteisyydestä, jota heihin kohdistetaan. ”Juutalaisista on tullut arkkiroistoja vapaamuurareiden, Yhdysvaltojen, erilaisten kolmikirjaimisten tiedustelutahojen ja muiden maailmanherruuteen pyrkivien juonittelevien organisaatioiden ohella” (112). ”Syntipukkien etsiminen on hyvin tyypillistä ihmiselle. […] Salaliittoteoriat voivat suojata uhattuna olevaa maailmankatsomusta ja itsetuntoa. Projisoimalla ahdistustaan johonkin helpompaan tai sopivampaan kohteeseen on ahdistuksen syytä helpompi käsitellä” (197). ”Salaliittoteorioita on monesti tulkittu juuri erilaisten pahoinvointien oireena. Myös liiketalouden professorit Jennifer Whitson ja Adam Galinsky ovat pohtineet, voisiko ihmisten kokema henkinen pahoinvointi ja etenkin voimattomuuden tunne ruokkia uskoa salaliittoteorioihin” (193).

[Sikäli että salaliittoteoria on tutkijalle tarina, tarkoittaako hän, että on olemassa vaarallisia tarinoita? Tarkoittaako tämä, ettei ihmisille saa kertoa liian vaarallisia tarinoita? Ja tarkoittaako tämä puolestaan sitä, ettei ihminen itse osaa arvioida tarinan vaarallisuutta tai vaarallisen tarinan vaikutusta itseensä ja toisiin? Milloin tarina sitten on liian vaarallinen? Jos vaaralliset tarinat ovat huono juttu, kuinka siinä tapauksessa pitäisi suhtautua tarinoihin, joiden seurauksena ihmiset elävät kuolemanpelossa tai rajoittavat merkittävällä tavalla toisten ihmisryhmien (esimerkiksi naiset) elämää? Eivätkö esimerkiksi uskonnolliset tarinat ole – mustavalkoisessa erottelussaan ”meihin” ja ”niihin” – merkittävästi rasistisempia kuin yksikään salaliittoteoria?

Sekin on tässä salaliittoteorioiden pimeän puolen tarkastelussa kuvaavaa, että ”apokalyptisestä” maailmankatsomuksesta syytetään juuri niitä. Tästä huolimatta esimerkiksi Raamatun kertomukset ovat huomattavasti apokalyptisempiä, mistä kertoo jo se, että koko käsite – ”apokaplyptinen” – on peräisin suoraan Ilmestyskirjan nimestä.

Onko kristillinen maailmankatsomus - tai mikä tahansa maailmanlopulla, kuolemanjälkeisellä kadotuksella ja tuomiolla uhkaileva uskonnollinen katsanto - siis syyllistynyt siihen samaan häiritsevään pelolla lietsomiseen ja vahingoittavan ahdistuksen ruokkimiseen, josta salaliittoteorioita syytetään? Ei tietenkään ole - siis yleisessä näkemyksessä - sillä raamatulliset kertomukset eivät uhkaa status quoa. Päinvastoin. ”Jostain syystä” emme ole kyseenalaistaneet Raamatun kertomuksia helvetillä pelottelusta, edes pienten lasten keskuudessa. Samaan aikaan kun varotaan kertomasta liian pelottavista menninkäisistä ja ikäraja moniin lasten elokuviin nostetaan kouluikäisyyteen, pyhäkouluun tai kirkkoon voi mennä jo taaperoikäisenä. Sillä lailla. Uskonto on sokea piste ja arvostelun yläpuolella. Noh, ainakin se opettaa kaksoisajattelua.]

Lisäksi, olisin toivonut - jälleen - hieman täsmällisempää käsitteellisyyttä. Puutteen osoittaakseni siteeraan Seligmania (Lars Von Trierin elokuvasta Nymphomaniac).

S: No more stories, you need to sleep.

J: No, no. Just starting to enjoy myself.

S: I do not even know your name.

J: My name is Joe.

S: I’m Seligman.

J: What a fucking ridiculous name.

S: It’s Jewish.

J: You said you were not religious.

S: No, but my grandfather was. And my parents gave me this name as...a kind of sentimental to Judaism membership. But we have always been anti-Zionists. That is not the same as being anti-Semitic, as certain political powers try to convince us. Seligman means ‘the happy one’.

J: So you’re happy?

S: Well, I think so. My way.

Käsittääkseni suuret salaliittoteoriat eivät kieri rotukysymyksissä (elleivät sitten ”bloodline” –kysymyksissä, mutta se puolestaan on aivan eri juttu). Päinvastoin; suurissa salaliittoteorioissa perusoletuksena on, että ihmisten pitäminen omissa, toisiaan vastustavissa ryhmissään on osa salaliittoa. Rotuviha ja uskontojen väliset konfliktit ovat tarkoituksella lietsottuja, jotta ihmiset pysyttelisivät erillään toisistaan, entistä suojattomampina ja voimattomampina. Divide et impera. (Tämä tarinahan kerrotaan jo myytissä Baabelin tornista.)

[Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, ettei etnistä identiteettiä tarvittaisi tai että kaikkien pitäisi olla yhtä ja samaa massaa, tai ettei ”displaced people” olisi hyvin huono asia. Etninen identiteetti ja kansallinen identiteetti ovat yhtä tavoiteltavia ja suojeltavia asioita kuin persoonallisuus ja yksilöityminen. Ne ovat tärkeä osa johonkin kuulumisen tunnetta, oman paikkansa ja minuutensa määrittelyä. Tämä on itsestään selvää – erityisesti heille, jotka yllyttävät kansojen välisiä konflikteja esimerkiksi kuljettelemalla ihmisiä paikkoihin joihin he eivät kuulu tuomaan hämmennystä kaikille tilanteen osapuoliksi joutuville.]

* * *

Toisen paluun teen kirjan ensimmäiseen osioon, joka käsittelee reissua Etelä-Afrikkaan.

Aids on länsimaiden salajuoni.

Tämä kappale on merkittävä syystä, että reissussa syttynyt kipinä salaliittoteorioihin ja siellä valittu näkökulma niihin sävyttää koko salaliittoteoriatutkimusta. Tästä voi päätellä paljon kirjaan valitusta linjasta ja sen ohjailemista mielikuvista ja käsityksistä, kuten myös viittauksesta Hofstadterin tutkimuksiin. Ne ovat tarjonneet tutkijalle hänen mielestään uskottavan tulkinnan sille, mistä salaliittoteorioiden kehittelyssä on kyse.

Kaikesta huomaa, että kyse on aikaisemmin työstetyn tutkimuksen käsittelystä: kappale on kirjan huolellisin ja selkeimmin laadittu. Tekstistä tulee selkeästi esiin halu kertoa hyvä tarina ja tehdä se mahdollisimman tyylikkäästi; kaunokirjallinen kunnianhimo on ilmeistä. (Kappaleessa pysähdytäänkin - teoksen muuhun sisältöön nähden - hieman liiankin pitkiksi ajoiksi idyllien, tunnelmien ja tuntojen kuvauksiin.)

Mielenkiintoista tässä kappaleessa on - suhteessa edellä käsittelemääni kappaleeseen - se, että vaikka tässäkin syytetään valkoihoista väestönosaa (vrt. edellinen kappalekäsittely), se ei kirvoita tutkijassa pienimpiäkään syyllisyydentuntoja. Päinvastoin: ”Mitä helvettiä?[…] mietin kiukusta pihisten, vaikka tiesin, että minun olisi tutkijana pitänyt suhtautua kuulemaani objektiivisesti” (19-20, jossa tutkija pitää mustien eteläafrikkalaisten salaliittoteoria-ajatuksia täysin käsittämättöminä ja terveydelle haitallisina). 

Aidsiin liittyvillä salaliittoteorioilla on tutkijan mukaan ”juurensa maan vaikeassa historiassa”. Mustaihoiset eteläfrikkalaiset ovat olleet hierarkian alimmalla portaalla valkoihoisten suorittamasta valloituksesta asti (joka tapahtui vuonna1652), ja ”[v]anhat rintamalijat jäsentävät elämää edelleen” (27). Lisäksi mustilla on suhteessa paljon enemmän aids-tartuntoja kuin valkoisilla, eikä aidsin leviäminen ole merkittävästi hiipunut. Niinpä ”ajatus siitä, että yhteiskunnallinen angsti ruokkii salaliittoteorioita, ei tunnu kovin kaukaa haetulta” (27). 

Kuinka ollakaan, afrikkalaisilla on melkoisen länsimaisia salaliittoteorioita:”[S]uosittuja toimijoita salaliittoteorioissa olivat valkoiset ihmiset yleisesti, Yhdysvallat, CIA tai jopa Hitler ja natsi-Saksa, ja joskus peräti kaikki nämä yhdessä. Salaliiton tarkoitus oli aina pahansuopa, ja se oli aina kohdistettu mustiin eteläafrikkalaisiin. […] Motiivien ymmärrettiin kumpuavan ahneudesta, rasismista tai vain puhtaasta pahuudesta” (20, 23-34). Tutkija kuvailee, että alueella yleisesti tiedossa olevan käsityksen mukaan valkoihoiset olivat levittäneet aidsin mustien keskuuteen.

Tutkija painottaa salaliittoteoriaan kiinteästi kuuluvaa irrationaalista käsitystä siitä, että kondomit ovat vaarallisia, siis mustien uskomuksissa. Tämä ei kuitenkaan ole, mielestäni, heidän salaliittoteoriansa pointti. Se on, että valkoihoiset ovat tarkoituksella levittäneet aidsin heidän keskuuteensa. Viruksen voi heidän käsitystensä mukaan saada nimittäin myös appelsiinista, joka on saastutettu virusruiskeella (24).

Tutkija jatkaa, että mustien mukaan amerikkalaiset olisivat tehneet yhteistyötä natsi-Saksan ja jopa Hitlerin kanssa. Erään informantin mukaan amerikkalaiset halusivat jopa oppia natseilta. ”[A]merikkalaiset halusivat kaikkien mustien kuolevan. […] He menivät hänen [Hitlerin] luokseen ja sanoivat, että hän tekee oikein. […] Hitler tappoi kaikki Euroopan juutalaiset jotta Saksaan jäisi vain saksalaisia. Ja siksi amerikkalaiset päättivät tartuttaa hiv:n meihin – jotta kuolisimme ja he saisivat tämän maan itselleen.” (26)

Tutkijan mukaan informantin puhekin ”alkoi resonoida oudolla ja vainoharhaisella tavalla” (25). ”Yhteispeli amerikkalaisten ja natsien välillä kalskahtaa […] vieraalta” (27) (Siis mitä häh täh, eikö salaliittoteorioiden tutkija ole koskaan kuullut teoriaa Project Paper Clipistä?) ”Eikä hiv:istä tiedetty vielä Hitlerin aikoihin” (28). Niinhän meille, suurelle yleisölle, kerrotaan.

[Mutta esimerkiksi Leonard G. Horowitz kertoo, artikkelissaan Man-Made Origin of HIV/AIDS seuraavaa: ”[S]cientific consensus holds 1931 as the approximate date of HIV origination”. William Campbell Douglas puolestaan kirjoittaa, artikkelissaan WHO Murdered Africa, seuraavaa ”The World Health Organization, in published articles, called for scientists to work with these deadly agents and attempt to make a hybrid virus that would be deadly to humans. ’And attempt should be made to see if viruses can in fact exert selective effects on immune function. The possibility should be looked into that the immune response to the virus itself may be impaired if the infecting virus damages, more or less selectively, the cell responding to the virus.’ That’s AIDS. What the WHO is saying in plain English is, ‘Let’s cook up a virus that selectively destroys the T-cell system of man, an acquired immune deficiency.”]

Aids-salaliittoteorioiden ydin oli kuulemma viesti: ”Onhan täällä aidsia, mutta se ei ole meidän syymme – sehän tuotiin tänne jostain Etelä-Afrikan ulkopuolelta” (23). 

”[Tämä] ei kuitenkaan ole ihan järjenvastaista. Sosiaalipsykologi Dean G. Pruittin mielestä on ymmärrettävää, että salaliittoteorioissa luodaan yhteyksiä eri toimijoiden välille. […] Natsien ja amerikkalaisten – arkkipahisten – kantama pahuuden mielikuvataakka on valtava. Yhdessä he ovat pahimpia mahdollisia roistoja.” (28)

Tutkija liittääkin keräämiinsä tarinoihin käsitteen urbaanilegenda. ”[Uskomuksissa] on piirteitä urbaanilegendoista. […] [N]iitä kerrotaan niin kuin ne olisivat totta, tai ainakin uskottavia. […] [N]iitä pidetään tehokkaina tarinallisina keinoina käsitellä kaikkea sitä, mitä muuten on vaikea käsitellä: pelkoja, turhautumista, vihaa ja ahdistusta” (21) – tai ajatusta depopulaatiosta? ”[Eteläafrikkalaiset salaliittoteoriat] muistuttivat minua monesta sellaisesta salaliittoepäilystä, joihin olin törmännyt myös […] Suomessa.” (20)

”Salaliittoteoriat tarjoavat ihmisille mahdollisuuden purkaa vaikeisiin tilanteisiin liittyvää turhautumistaan” (196). Varmasti. Mutta niin tarjoaa moni muukin asia. Päätelmä on siis liian väljä. Siitä pitäisi edetä pohtimaan, miksi joku valitsee ”turhautumisensa purkamisväyläksi” juuri salaliittoteoriat. Toisekseen ”halu purkaa turhautumista” ei sinällään selitä salaliittoteoriaa ”tunnepitoiseksi humpuukiksi”. (Onhan moni älykkäänä pidetty keksintökin, filosofinen teoria tai tieteellinen tutkimus kummunnut ”halusta purkaa turhautumista”. Kenkälusikka on oletettavasti keksitty turhautumisesta yrittää sujauttaa kenkä sujuvasti jalkaan, nitojan tai murtohälyttimien taustalla kyteneestä turhautumisesta puhumattakaan. Entä millainen turhautuminen sijaitsee vaikkapa ”terrorismin vastaisen sodan” taustalla?)

Teorioiden kehittely on pohjimmiltaan ongelmanratkaisua. Millaisesta turhautumisesta siis on kyse, ja kuinka perusteltua tuo turhautuminen on?

Tutkija antaa rivien välistä ymmärtää, että se turhatutuminen, joka on otollista maaperää salaliittoteorioiden kehittelylle, koskee yleensä sellaisia asioita ja ilmiöitä, joille kukaan ei voi mitään, tai ongelmia, joita kukaan ei ole tahallaan aiheuttanut tai osannut ennustaa.

Tämän reissu Etelä-Afrikkaan hänelle opetti. (Näin tulkitsen.)

* * *

Kolmannen osan viimeisen luvun, Sankarin kuolema, otan erilliseen tarkasteluun syystä, että se havainnollistaa tutkijan kuningasajatusta: käsitystä salaliittoteorioista tarinoina.

Ensinnäkin otsikko on harhaanjohtava. Kappaleessa ei tarkastella sankaruuden [sankaruus konseptina ja ilmiönä] kuolemaa; sankaruus ei tee kuolemaa. Sen sijaan tutkija tarkastelee kirjaimellisesti sankarin asemaan nostettujen henkilöiden kuolemaa – ja perustelee sillä sankarikultin elinvoimaisuutta. (Tällainen kirjaimellisuus herättää helposti vaikutelman latteudesta – tai huumorista.)

Kappaleessa tulee selkeästi - selkeämmin kuin muissa kappaleissa - esille se, kuinka tutkija on rakentamassa salaliittoteoriaa hyvän tarinan konseptiin. Tämä puuha tarvitsee hänen ylimalkaista teoriaansa tukevia päätelmiä.

”Kun olen tutustunut erilaisiin julkisuuden henkilöihin liittyviin salaliittoteorioihin, en voi olla ajattelematta sitä, kuinka paljon ja millä tavalla henkilön tunnettuus ja maine on vaikuttanut salaliittoteorioiden syntyyn. […] Sankarin kuolemaa käsittelevän myytin syntymekanismi on sama” (91).

Millainen tämä mekanismi siis on? Olisi kiinnostavaa kuulla siitä. Vai pitääkö se päätellä tekstistä, kerronnasta? Siinä tapauksessa se on tällainen: ”Superjulkkiksia” ympäröi ”ikoninen aura”, ja heihin liittyvää sankarimyyttiä ”rakennettiin tietoisesti jo heidän eläessään”. Kuoleman jälkeen heistä sitten puhutaan tavalla, jossa heidän henkilönsä ja elämänsä yhdistetään hyvin tunnettuun mytologiaan. ”Yhdistämällä vertauskuvallisesti miehensä ja kuningas Arthurin Jacqueline Kennedy loi todennäköisesti pohjan sille sankaruuden auralle […] joka lisäsi ikonista loistoa John F. Kennedyn muiston ympärille.” Niinpä ikonisen loiston ympäröivästä superjulkkiksesta tulee ”symboli”, ehkä jopa pyhimys. Ja voila, sankari on syntynyt (ellei ollut sankari jo eläessään).

Kappale siis keskittyy ”mekanismiin”, jolla sankari synnytetään. Miksi otsikko silti julistaa sankarin kuolemaa? Näin ollen otsikko on myös ristiriitainen.

(Vai onko otsikkoon lipsahtanut lapsusta, jotakin hieman freudilaista? Sellainen antaisi ymmärtää, ettei sankareita oikeastaan ole tai heitä ei enää tarvita - sen enempää kuin Suuria Kertomuksia -, jolloin sankarin merkitys ja asema rikotaan ja siirretään muualle: salaliittoteoriaan!)

Kun sankareita käsitellään narratiiveina, kuinka tämä yhdistyy salaliittoteorioihin?

”Sankarit eivät ole niin kuin me tavalliset kuolevaiset. Siksi myös heidän kuolemansa tulee olla erityinen. Ennen vanhaan hyvyydestään tunnetuista sankareista laulettiin ja kerrottiin tarinoita. Salaliittoteoriat voivat nykyään täyttää saman tehtävän” (92-93).

(Ahaa, siksi siis on salaliittoteorioita.)

”Sankari edustaa jotakin täydellisen hyvää, ja hyvän vastakohta on paha. Tämä vastapari on Raamattua myöten järjestänyt sitä, miten ihmiset ymmärtävät maailmaa. Tällaisessa kaksijakoisessa maailmannäkemyksessä on lopulta kyse hyvän ja pahan välisestä taistelusta.”

Kuulostaa kivalta (vaikka hieman mahtipontiselta). Nätisti abstrahoitu ja siististi pelkistetty.

Ehkä tutkija haluaa auttaa ihmisiä hahmottamaan suuria kokonaisuuksia ja ymmärtämään syy-yhteyksiä, kuten tarinoiden asiantuntijalta voidaan edellyttää. Niinpä hän halaa koko (salaliittoteorioiden) maailmaa, ja rutistaa siitä pallon – symboloihan ympyrä (ja myös sen kolmiulotteinen versio) harmonista kokonaisuutta.

Tässä tarinamallinnuksen huumassa - johdonmukaisuuden ja tarkoituksenmukaisuuden tunteiden kehittymisessä sekä oivalluksen syntymisen ilossa - suuretkin ristiriidat saattavat jäädä käsittelemättä. Tutkija huomaa vian itsekin: hän on listannut myös Hitlerin sankarien rinnalle selvittäessään ”myytin syntymekanismia” – ”vaikkakin […] kieroutuneella tavalla kääntei[sesti]” (91). Eikö olisi vain voinut todeta jotakin sellaista, että Myös Hitler on - ainakin ollut – sankari joillekin, jos ja kun hänet on buukattu samaan luetteloon ja tarkoitus on pysytellä johdonmukaisena omalle teorialle? (Mutta sellainen saattaisi olla poliittisesti kestämätöntä. On tarkkaan säädeltyä, kuka saa olla sankarin asemassa ja kuka ei, ja keiden sankarit (tai jumalat) ovat oikeita ja keiden vääriä.)

Niinpä erääksi tutkimusvastaukseksi tarjoiltu ”tarinamalli” – ’salaliittoteorioita kehitellään ja niitä suositaan, koska ihmiset haluavat luoda omaan maailmankuvaansa sopivia ja inhimillisesti ymmärrettäviä kokonaisuuksia käsittämättömistä tai ikävistä tapahtumista’ - ei ole johdonmukainen, ja vielä vähemmän se on kattava. Näin ollen se ei myöskään ole uskottava – muutoin kuin vastauksena siihen, kuinka tutkija itse ymmärtää salaliittoteorioinnin. Hänelle se siis ilmaisee inhimillistä tarvetta tarinointiin, jossa toistuu ikiaikainen malli (vähintään siis raamatullisista ajoista asti peräisin oleva) ja tarinoinnin halu, se, jonka taustalta häämöttää tarve tehdä sekavaa maailmaa hieman ymmärrettävämmäksi.

Vakavasti otettavuus ei siis sovi käsitykseen salaliittoteoriasta silloin, kun se ymmärretään hyvänä tarinana. Jos salaliittoteoriat kertovat jotain tärkeää oikeasta todellisuudesta, ne tekevät sen kuten tarinat tekevät: heijastelemalla aikakautta ja kertojaansa, ajan ilmiöitä ja ahdistuksia. Esimerkiksi pelko suuresta joukkotuhosta on vertauskuva maailmantuskasta, elämän ja tulevaisuuden epävarmuudesta. Vakuuttavuutta salaliittotarinalla saa toki olla, mutta ainoastaan siinä tapauksessa, ettei vakuuttavuuden kokemuksessa siirrytä tunnekokemuksen ulkopuolelle, tosiasioihin ja tosimaailmaan. Silloin kosketellaan jo paranoiaa tai juridisesti arveluttavia asioita.

* * *

”Sanotaan, että elämme salaliittoteorioiden kulta-aikaa” (7). Tutkija ei kerro, missä puhutaan salaliittoteorioiden kulta-ajasta tai onko tämä väite paheksuva, mutta jatkaa, että ”[Väitettä kulta-ajasta] on vaikea kieltää.” Pointtinsa osoittaakseen hän kysyy: ”onko olemassa yhtään merkittävää tapahtumaa, jonka kulusta ja motiiveista ei olisi esitetty vaihtoehtoista, epäilyksenkatkuista teoriaa?” (7) Mahdollisesti ei. Mutta onko sen kaltaisia merkittäviä tapahtumia ollut koskaan?

Asioiden kuluista ja motiiveista on oletettavasti esitetty vaihtoehtoisia teorioita niin kauan kuin ihminen ylipäätään on osannut esitellä asioiden kulkuja ja motiiveja. Jo eri yhteisöt, keskenään erilaisine käsityksineen tapahtumista, ovat taanneet tämän – ja epäluottamus toisen bändin näkemykseen voi luoda ”epäilyksenkatkua”.

[Kuten kirjassakin puolitoistasataa sivua myöhemmin kuvataan: ”Jokainen osapuoli, jolla on etuja valvottavanaan, esittää Söyringin mielestä omaa tarinaansa. Hänen mukaansa on tärkeää tiedostaa, että erilaiset viranomaisten ja hallitusten julkilausumat eivät aina vastaa totuutta, vaan ovat ensisijaisesti politiikkaa.” Söyring tähdentää myös kaksijakoisen mallin virhettä tai tarkoitushakuisuutta: ”Kun jotain asiaa lähestytään vastakkainasettelun kautta, jää Söyringin mukaan keskustelun ulkopuolelle havainto siitä, että vaihtoehtoja on aina enemmän kuin kaksi. ’Keskustelu pysyy näin helpommin ohjailtavana. Se on siis yksi tapa hallita massoja ja toimii molempien osapuolien suhteen. Se on hajota ja hallitse –menetelmän eräs sovellutus.’”(158-159)]

Mikä siis tekee juuri tämän ajan ”salaliittoteorioiden kulta-ajaksi”?

Jo muinaisten kreikkalaisten elämä oli kuulemma ”salaliittoteorioiden kyllästämä”. Millainen on salaliittoteorioiden kulta-aika, jo jos sitä ennen on ollut niillä kyllästetty aika? Ehkäpä antiikki oli salaliittoteorioiden kulta-aikaa, ja nyt on meneillään pelkkä uusi tuleminen. Retroiluhan on ajan henkeä.

Johdannossa tutkija löytää helppoja yhteneväisyyksiä menneen ja nykyisen välillä: antiikin aikaisista Harmodiuksesta ja Aristogeitonista, ”jotka murhasivat tyrannihallitsija Hipparkhoksen vuonna 514” (8), ei kuulemma ole symbolisesti pitkä matka nykyajan vapaustaistelijoihin, sellaisiin kuin Julian Assange ja Edward Snowden. Eikö muka? Mielestäni on pikkuisen eri asia murhauttaa joku kuin vuotaa tietoa.

(Pitäisikö olla huolissaan siitä, jos näkee Harmodiuksen ja Aristogeitonin puuhastelut hyvänä asiana: ”[m]otiivit muinaisten kreikkalaisten salaliittoteorioiden takana eivät aina kuitenkaan olleet pahansuopia” (7). Eikö murhahanke ole aika pahansuopaa? Vai eikö sillä ole väliä silloin, kun ”hyvikset” murhaavat ”pahiksia”? Mutta entä, jos hyvisten pahikset ovat pahisten hyviksiä? Keiden totuus on aidointa ja keiden jumala on paras?)

Tutkija jatkaa, että mainittuja antiikin miekkosia pidettiin ”demokraattisen vapauden symboleina” (8). Sellaisia nykyaikakin siis ilmeisesti tarvitsee. (Onko ehdokaslistalle päässyt esimerkiksi Alex Jones?)

Mutta jos yhteneväisyyksiä aletaan tutkailla, tässäkin on yksi: kun”[s]alaliittoja epäiltiin esimerkiksi omaisuuteen, uraan, ihmishenkiin ja maineeseen liittyvissä asioissa” (7), siinä tapauksessa rinnastukseen myöhempien aikojen salaliittoteorioista sopivat mainiosti esimerkiksi noitavainot. Eivätkö myös ne lukeudu edeltävän perusteella salaliittoteorioihin (varsinkin kun ajatellaan, mistä kaikesta ”noitia” syytettiin) – tosin valtion suosimiin? (Nykyaikana noitavainojen on tulkittu saaneet nimekseen ”terrorismin vastainen sota”. Voiko sen paranoidisemmaksi enää mennä?)

Palataksemme varsinaiseen kysymykseen: miksi salaliittoteoriat sitten ovat niin suuressa suosiossa, että voidaan puhua jopa niiden kulta-ajasta?

Vastaus on selvä: vapaa tiedonvälitys, aikaisempaan verrattuna suorastaan ilmiömäisen vapaa. Koskaan ennen ei virallisen selityksen ole tarvinnut kilpailla asemastaan ”vaihtoehtoisten selitysten” kanssa. Jopa Raamatun kaanonin haastavat tulkinnat on voitu kääriä kaikessa hiljaisuudessa apokryfeiksi.

Tälle yksinkertaiselle seikalle - tiedonvälityksen vapautumiselle - tutkija ei aivan anna sen ansaitsemaa tunnustusta. ”Netin noste” toki mainitaan, mutta lähinnä väylänä ”ajatustenvaihdolle” ja yhteisöjen järjestäytymiselle. Kaikki kuulostaa melkein jännittävältä virtuaalipeliltä. ”[S]alaliittoteorioihin liittyvä ajatustenvaihto ja aktiviteetti nousivat hetkessä uudelle tasolle. […] Erilaiset yhteisöt pystyivät järjestäytymään helpommin virtuaalimaailmassa.” (11) Tämä antaa ymmärtää, että salaliittoteorioiden kehittelyssä on ennemmin kyse yhteisöjen muodostamisesta erilaisten leirinuotioiden ääreen halussa tarinoida, ei niinkään pimitetyn tiedon aivan uudenlaisesta väylästä lähteä levitykseen. Erilaisia sivustoja on kuulemma tuhansia, mutta jostain syystä niistä ei mainita tässä yhteydessä ainuttakaan. (Kyllä minä olisin maininnut, vähintään sivustot kuten Project Camelot, Biblioteca Pleyades, Educate-Yourself, Whalo.to, ehkä myös Vigilant Citizen. Blogeista mahdollisesti intheknow7, jonka sivupalkkiin on listattu myös luettelon muista mainioista. Mutta saattaa olla, ettei niihin viittaaminen olisi soveltunut tarinamallinnuksen käyttöyhteyteen.)

Ehkä tämä - tapa ymmärtää ”netin noste” - johtuu tutkijan omasta suhtautumisesta salaliittoteorioihin. Hänelle ne ovat yksittäisiä tarinoita, verrattain pieniä, ainakin suhteessa koko elämään (sillä kaiken takana ei voi olla salaliittoa). ”[E]päilyksen skaala voi olla [myös] laajempi, ja salaliittoja uskotaan olevan useamman tapahtuman tai asian taustalla” (11).

Kokonaiskuva siis puuttuu. Ei ihme, että tuntuu sekavalta.

Tutkija näyttää kuitenkin välttelevän kokonaiskuvaa, toisinaan suorastaan tarkoituksella. Tämä saattaa olla yhteydessä hänen käsitykseensä siitä, että kokonaiskuvan luominen tarkoittaa yleensä naiivia, mustavalkoista pelkistämistä, jyrkän kaksijakoista maailmaa (9). Sellaisina hän salaliittoteoriat, ainakin aluksi ja pohjimmiltaan, ymmärtää. Jostain syystä niitä ei silloin voi myöskään käsitellä pelkistävästi, jos ei halua syyllistyä samaan naiiviuteen.

Niinpä hän on innokkaasti pelkistämässä salaliittoteoreetikon maailmankatsomusta. (191-192)  Tarinamallinnuksensa ohessa hän käyttää latautuneita sanoja kuten ”paha”, ja lisää kiteytyksiin usein sarkastisen ponnekkaan ”tietystin”. Tämä kuitenkin tapahtuu ennen kuin hän törmää korkeamman asteen polynomifunktioihin.

Saattaa olla, että juurikin tämän ”suuren kuvan” puuttumisen tähden tutkija hämmästyy saamaansa palautetta, väitettä hänestä jonkinlaisena ”kätyrinä” (151): hän ei ole suhteuttanut omaa ajattelutapaansa suhteessa ”suurempaan kuvioon” - siis siihen salaliittotarinan mukaiseen. ”Söyringin mukaan kohteet kuitenkin harvoin ymmärtävät olevansa manipuloituja. ’Sekotoriajattelu tuottaa perspektiiviharhoja ja kapea-alaisuutta. Näitä harhoja sitten puolustetaan, koska ihmisen pää toimii niin, että mitä enemmän omaa näkökulmaasi puolustat, sen enemmän se tuntuu omalta ja sen vaikeampi sitä on muuttaa. Kuka nyt haluaisi olla väärässä.' ” (159)

Tutkijan ajattelu on silti notkeampaa ja rohkeampaa kuin hätäisesti ajateltuna luulisi: ”Minun on toisaalta pakko myöntää, etten ole edes ajatellut asiaa toiselta kantilta. […] Mistä [mielikuvani] ovat syntyneet? Lehdistä, radiosta, televisiosta, internetistä.” (159-160) Toisin sanoen tutkija uskaltautuu kyseenalaistamaan itsensä tai omat kantansa, ainakin osittain. (Tämä on se kivulias vaihe.)

Kirjan lopussa tutkija päätyykin kyseenalaistamaan alussa esitetyn väitteensä. Nyt hän kysyy: ”Sopivatko salaliittoteoriat huonosti nykykulttuuriin ja ajatusmaailmaamme?” (171) [Hän ei myöskään pidä salaliittoteoriaa enää yksiselitteisesti tarinana, ainakaan ”sanan kapeimmassa merkityksessä” (197). Tarkoittaako tämä samalla sitä, ettei salaliittoteorioita voida hänen käsityksissään, sittenkään, palauttaa raamatulliseen klassisuuteen ja mahtipontisuuteen, sillä mikäpä voisi olla perinteisempi - ja siten myös kapeampi - käsitys tarinasta ja sen kaaresta?]

Kirjansa alkuun nähden tutkijan ihmettely on ongelmallista: Kuinka salaliittoteoriat voisivat sopia huonosti nykykulttuuriin ja ajatusmaailmaamme, jos ”elämme salaliittoteorioiden kulta-aikaa”? Eikö ole jo lähtökohtaisesti selvää, ettei massakulttuuri voi synnyttää ilmiöitä, jotka sopivat huonosti sen mekanismiin? Ja kuinka kummassa vaihtoehtoiset tulkintamallit - oikeus ja mahdollisuus niihin - voisivat sopia huonosti yhteen ajan hengen kanssa?

En keksi tutkijan hassulle kysymykselle muuta selitystä kuin sen, että kirjansa loppuun mennessä hän on jo sekaisin kaiken aineistonsa kanssa ja sen hämmentämä. Kun on ne korkeamman asteen polynomiset funktiot ja kaikki. ”Hän asuu Sipoossa vanhassa mielisairaalassa eikä enää tiedä, mikä on totta ja mikä ei” (kansilehdet).

 * * *

Mitä tulee kokonaiskuvaan, suosittelen tänä vuonna julkaistua teosta Forbidden Knowledge, tekijöinä Jason Quitt ja Bob Mitchell. Se on selkeä ja kansantajuinen, ja yhdisteli ainakin minun käsitemaailmassani suuria kokonaisuuksia tavalla, josta kuului klick! 

Eräänä toisena kokonaiskuvan antajana voin suositella George Greenin teosta Hanbook for a new paradigm. (Löytyy netistä ja on ilmoitettu jakelulle vapaaksi.) Omilla sivuillaan - nohoax.com - hän myös tarjoilee luennot The Big Picture Part 1 ja Part 2.

Kokonaiskuva on kuitenkin riippuvainen siitä, mille tasolle kokonaisuutta laadullistetaan ja tarkennetaan. On turhaa pohtia hyvin metafyysistä kokonaisuutta silloin, kun suppeammat ja karkeammat kokonaiskuvat vielä odottavat ymmäretyksi tulemistaan. (Tosin, joskus näitä voi ymmärtää vain saadessaan tietää metafyysisemmästä kokonaiskuvasta.)

P: Korkeamman asteen polynomifunktioita (2/3)

   

[…jatkuu. Käsittelyssä siis kirja Jonas Sivelä: Kaiken takana salaliitto. Tutkimusmatkoja epäilysten maailmaan 2015, Atena Kustannus Oy]

Kuten edellä kerroin, tarkastelen Sivelän tutkimusta hänen omana matkanaan salaliittoteorioiden maailmaan, ja seuraan hänen suhtautumistaan käsittelemiinsä aiheisiin. Tämän tehdäkseen – siis päästäkseen selville tutkijan suhtautumistavoista – teokselle on suoritettava jonkinlainen rakenneanalyysi, sillä tutkija pysyttelee melko hiljaa henkilökohtaisista näkemyksistään ja tuntemuksistaan, vaikka ne selvästi leimaavat aiheen käsittelyä.

Teos on jaettu viiteen osaan. Aluksi ollaan Matkalla salaliittojen maailmaan, jossa pian herää Epäilyksiä. Tämän jälkeen vuoroon pääsevät ensin Sankarit, sitten Roistot. Kokonaisuuden päättää mietiskelyosio Totta vai tarua.

Ensimmäisessä osiossa tutkija kertoo omasta, aikaisemmasta tutkimustyöstään ja siitä, kuinka sen lomassa alkoi kiinnostua salaliittoteorioista, siis ”kunnolla” (13): Etelä-Afrikassa urbaanilegendat ja uskomukset johdattivat salaliittoteorioiden jäljille (19-21). Tälle tarinalle on varattu kirjasta koko osio. Sitä, että tutkija kertoo asioista juurikin omalta kannaltaan, korostaa se, ettei hänen tutkimusaiheensa - afrikkalaiset aids-uskomukset - ole kovin keskeinen ongelma salaliittoteorioissa – ja kuitenkin hän aloittaa juuri niistä. Tässä vaiheessa matkaansa tutkija hämmästelee, kuinka ja miksi epärationaaliset, todellisuuden lainalaisuuksia uhmaavat tarinat syntyvät.

Tutkija ilmeisesti tekee parhaansa ymmärtääkseen ilmiötä eläytymisen avulla, sillä seuraavassa osiossa hän jatkaa aiheensa käsittelyä omakohtaisuuden kautta. Hän kertoo oman elämänhistoriansa läpi tilanteesta, jolloin tapahtui jotakin salaliittoteorioita ihmisissä sittemmin kirvoittavaa: tapaus Estonia ja täpärä välttyminen turmalaivalta.

Tämän kuvauksen tarkoitus lienee samaistua niihin emotionaalisiin lähtökohtiin, joista syntyy halu kehitellä kaikenlaisia teorioita tapahtumien kulusta. Tutkija kuvailee, kuinka hetket ennen onnettomuutta olivat poikkeuksellisia: on suorastaan käyty - oman elämäntarinan kannalta - läpi jotain initiaation kaltaista. ”Eteläisestä naapurimaasta innostuneena päätimme muutaman ystävän kanssa lähteä päiväksi Tallinnaan. […] Tallinnasta sai ostaa halpoja lp-levyjä […] Hienolta tuntui myös se, että saimme tilata olutta ruoan kanssa, vaikka olimme alaikäisiä. […] Mieli oli korkealla koko päivän.” [31] Onnettomuusuutisten jälkeiset tunnelmat luovatkin suuren kontrastin niitä edeltäneisiin tunnelmiin. ”Aamulla heräsin, kun puhelin soi. Langan päässä oli isäni: ’Ihan hyvä, ettette lähteneet Tukholmaan.’ ’Miten niin?’ kysyin. ’Se Tallinnasta Tukholmaan lähtenyt laiva upposi yöllä’, isäni vastasi.” (32) Ollaan siis jonkin hyvin suuren mutta hyvin inhimillisen äärellä: Mitä olisi voinut tapahtua? Varjeliko minua jokin korkeampi voima? Kyllä elämä on pienistä tekijöistä kiinni!  Tilanne siis ruokkii pohtimaan syntyjä syviä ja potentiaalisia mahdollisuuksia. ”Estonian uppoaminen on hyvä esimerkki siitä, miten iso, monia koskettava ja ihmisten olemassaolon perustoja vavisuttava tapahtuma lähes poikkeuksetta synnyttää epäilyksiä salaliitosta.” (34) Toisin sanoen tutkija olettaa, ainakin vielä tässä vaiheessa, salaliittoteorioiden taustalle jonkin suurta yleisöä henkisesti ravisuttavan tapahtuman.

Katastrofista edetään toiseen, vielä suurempaan: syyskuun 11. päivän iskuihin. Tällä siirtymällä tutkija on päässyt johdattamaan lukijansa salaliittoteorioiden hardcoreen. Niistä puuhista on lyhyt matka kulttikamaan: kuukävelyyn, Roswelliin ja Area 51:iin.

Tässä vaiheessa kirjaa salaliittoteoriointi näyttäytyy edelleen täysin inhimillisenä toimintana, jota tutkija jäsentää Estonia –tapauksen jälkimaininkien kirvoittamalla ymmärryksellään. Suuret, tunteisiin käyvät tapahtumat houkuttavat pohtimaan perimmäisiä kysymyksiä ja olettamaan melkein mahdottomia.

Suurista tapahtumista siirrytään suuriin henkilöihin. Tämä antaa ymmärtää, että kertomukset suurista henkilöistä jakavat samoja piirteitä suuriin tapahtumiin liittyvien kertomusten kanssa: on noustu jonnekin arjen yläpuolelle, lähes elämää suurempien asioiden keskuuteen, jonnekin fantasian rajamaille. Ei siis ihme, että suuret henkilötkin ruokkivat mielikuvituksellisia tarinoita – jopa siinä määrin, että mikäli suuren henkilön kuolema on liian tavallinen, se pitää ympäröidä mystiikalla (eli kehitellä erilaisia salaliittoteorioita). Henkilöissä suuret tapahtumat saavat kasvot ja rajatun muodon, mistä syystä suuren ilmiön käsittely on helpompaa henkilökultin kautta. Lisäksi suuret henkilöt liittyvät jo vanhastaan tuttuun idolikulttiin: ihmisen tarpeeseen juhlia sankareita esimerkkeinä ja esikuvina. Valmiudet tarinoille ja fantasioinnille on siis jo ennakolta olemassa.

- Tai näin tulkitsen tutkijan käsityksiä hänen rinnastustensa ja otsikointiensa kautta, vaikka tutkija itse ei näin selkeitä johtopäätelmiä esitäkään. Hän kuitenkin toteaa: ”Sankarit eivät ole niin kuin me tavalliset kuolevaiset. Siksi myös heidän kuolemansa tulee olla erityinen. Ennen vanhaan hyvyydestään tunnetuista sankareista laulettiin ja kerrottiin tarinoita. Salaliittoteoriat voivat nykyään täyttää tämän tehtävän. […] [Sankareihin] liitettiin myönteisiä mielikuvia. […] [S]ankarimyyttiä rakennettiin tietoisesti jo [henkilön] eläessä[..] Sankarin kuolemaa käsittelevän myytin syntymekanismi on sama.” (91-93) Tästä hän etenee linkittämään sankarit ikiaikaiseen tarinaan ”hyvän ja pahan välisestä taistelusta”.

Tutkija on siis hyvässä vauhdissa ”tarinamallinnuksensa” kanssa. John F. Kennedyn kuolemanjälkeinen mainekin saattoi perustua tutkijan mukaan sille, että Jacqueline Kennedy keksi - miestään lehdistölle muistellessaan - yhdistää tämän tarinaan Camelotista ja kuningas Arthurista. Niin, näinhän tämä suureksi sankariksi muuntuminen on tavannut kertomusperinteessä legendojen kohdalla mennä.

Mutta entä, kun salaliittoteorioiden aiheina ovat tavalliset tai tuntemattomat ihmiset? Teoria soveltuu vain pieneen osaan henkilöihin keskittyvistä salaliittoteorioista rajatessaan pois suuren joukon ihmisiä, joita harva tuntee, mutta jotka kuitenkin liittyvät keskeisesti salaliittoteorioihin. Toisin sanoen henkilön julkkis-status ei näytä olevan vaadittu kriteeri sille, että ihmiset alkavat kertoa heihin liittyviä salaliitoteorioita.

Kolmanteen osioon mukaan ovat päässeet JFK, Elvis ja Diana, tässä järjestyksessä. (Järjestys implikoinee jonkinlaista suuruus- tai tärkeysjärjestystä, ja järjestykselle johdonmukaisesti JFK –tapauksen käsittely saa myös suurimman sivutilan.) Jotta salaliittoteoriat linkittyisivät lähemmäs arkista ”kertomuskulttuuria” (ja tutkijan suosimaa ”tarinamallinnusta”), mukaan otetaan pari suomalaista kansanmiestä kertomaan näkemyksiään asioista. Toinen heistä on perehtynyt JFK:n tapaukseen, toinen Elviksen.

Tutkija ei suoraan kerro, mikä näiden informanttien merkitys on tutkimuksen kokonaisuuden kannalta, mutta on pääteltävissä, että heidän avullaan kerrotaan ainakin siitä, millainen elämänsisältö salaliittoteorioista voi tulla. Esimerkiksi JFK:n tapaukseen perehtynyt lähti lopulta sukulaistensa kanssa Ameriikan matkalle JFK:n murhapaikalle. ”Kertomansa mukaan [informantti] halusi nähdä paikan fyysiset mittasuhteet ja miljöön ymmärtääkseen paremmin, miltä paikallaolijoista aikanaan oli saattanut tuntua” (63-64). Elviksen tapaukseen perehtyneestä puolestaan kerrotaan, kuinka hän alkoi vähitellen uskoa, ”todisteiden valossa”, ettei Elvis ehkä olkeaan kuollut (71-77).

Totuutta tapahtumista tutkija tuskin tavoittelee näiden miekkosten kautta, sillä pätevämpiäkin tietolähteitä on käytettävissä. Toistaiseksi tutkija siis pysyttelee aikeessaan olla ottamatta kantaa salaliittoteorioiden todenperäisyyteen, ja haluaa käsitellä niitä, noh, nykyajan folklorena.

Tähän asti on siis kerrottu tunnettuja salaliittoteorioita todellisista tapahtumista. Se, mikä näissä kuvauksissa hieman häiritsee, on näiden tarinoiden yksityiskohtainen selostaminen (osin jopa dekkareista tutulla tavalla: kerrotaan ajankohta ja sijainti, jopa sääolosuhteet). Tämä on häiritsevää syystä, ettei näitä selostuksia käytetä minkään perusteluna. Esimerkiksi Elvistä ja Dianaa käsittelevien selostusten päätteeksi ei ole minkäänlaista argumenttia. JFK:n tapauksen perästä löytyy lyhyt, mutta sitäkään ei ole sidottu sitä edeltävään selostukseen tavalla, joka vaatisi tuon selostuksen mukanaolon. Selostukset eivät myöskään pysy informanttien näkemyksissä; ne eivät ole kuvauksia heidän kerronnastaan. Herääkin vaikutelma siitä, että tutkija haluaa vain kertoa ”hyvän tarinan” unohtamatta tapahtumien virallista versiota. Ja piste. Miksi ylipäätään halutaan kerrata tapahtumien viralliset selvitykset? On perusteltua, että kuvataan ne todelliset tapahtumat, joiden ympärille salaliittoteoriat ovat rakentuneet, mutta tapahtumia koskevien virallisten selvitysten mukanaolo ei ole yhtä perusteltua – ellei tarkoitus ole vertailla selvityksiä. Tuleeko virallisen version ja salaliittoteorioiden rinnakkaista esittämistä siis pitää jonkinlaisena kehotuksena vertailuun ja todenmukaisuuden tai johdonmukaisuuden omakohtaiseen arviointiin? (Miksi tutkija ei, siinä tapauksessa, esitä omaa näkemystään?) Vai haluaako tutkija osoittaa, kuinka kauas salaliittoteoriat ovat kulkeneet totuudesta ja todellisuudesta?

Niinpä tässä vaiheessa kirjaa alkaa muodostua epämääräisiä vaikutelmia siitä, että tutkija pyrkii, sittenkin, arvioimaan salaliittoteorioiden mahdollista todenperäisyyttä, vaikka on johdannossa kiistänyt tämän pyrkimyksen. ”Tarkoitus ei […] ole tutkia sitä, onko jokin tietty salaliittoteoria totta vai ei, tai pohtia miten vakuuttava se on verrattuna johonkin toiseen” (13). (Palaan tähän seikkaperäisemmin edempänä.)

Eräs syy sille, miksi tutkija on selostuksissaan yksityiskohtainen, on kenties se, että hän haluaa tarinoiden toistamisellaan osoittaa, kuinka vakuuttavia hyvät salaliittotarinat ovat. ”Edellä käsitellyissä salaliittoteorioissa pistää silmään erityisesti niiden vakuuttavuus” (89). (Olisi ollut kiinnostavaa kuulla, mikä tutkijan näkemyksen mukaan saa nämä salaliittoteoriat kuulostamaan erityisen vakuuttavilta. Yksityiskohdat? Asiallinen esitystapa? Todisteiden olemassaolo? Jokin muu mikä?)

Osio päättyy tarinamallinnuksen mahtipontisiin sanoihin: ”Sankari edustaa jotakin täydellisen hyvää, ja hyvän vastakohta on paha. Tämä vastapari on Raamattua myöten järjestänyt sitä, miten ihmiset ymmärtävät maailmaa. Tällaisessa kaksijakoisessa maailmannäkemyksessä on lopulta kyse hyvän ja pahan välisestä taistelusta.” (93)

(Pienen särön tähän teoriaan tuo Hitler, mutta hänen tarinaansa tutkija ei liikaa keskity. Hän kuitenkin havaitsee epäjohdonmukaisuuden: Hitlerin kohdalla ”sankarin syntymekanismi” on ”kierolla tavalla käänteinen” [91]. Tämän tiedon hän on sijoittanut sulkumerkkeihin.)

- - - - -

Kolmannen osion sankareista päästään neljännen osion roistoihin. Nyt mukaan otetaan myös vapaamuurarit, sionistien salaliitto ja NWO. On siis tullut aika tarkastella salaliittoteorioiden synkkää puolta, apokalyptiseksi nimettyä maailmankatsomusta.

Kappale alkaa lupaavasti. Tutkija saa – ”pienen salapoliisityön jälkeen” (98) – yhteyden suomalaiseen diletanttiin, joka voisi kertoa hänelle tarkemmin salaliittojen ihmeellisestä maailmasta. Tutkija on löytänyt miehen internetistä tämän ylläpitämän sivuston kautta. Hän antaa miehelle lähes koko kappaleen mittaisen puheenvuoron, eikä ryhdy arvioimaan tai arvostelemaan esitettyjä väitteitä (ellei sitten hyvin implisiittisesti, sana- ja aihevalinnoista pääteltävissä olevin tavoin). Sen sijaan tutkija käyttää tapaamisen aikana saatuja tietoja ponnahduslautana seuraavalle etapille: selviää, että ”[v]apaamuurarien ohella myös juutalaiset esiintyvät usein salaliittoteoriassa” (107). 

Tämän kappaleen varsinaiseksi sisällöksi muodostuu eronteon rakentaminen ”hyvän” ja ”huonon” salaliittoteoreetikon välillä, sekä ”harmittoman” salaliittoteoreetikon määrittely. Sellaiseksi kategorisoituu henkilö, jolla pysyy ”järki päässä”, mikä tarkoittaa kirjan kappaleessa samaa kuin maltillisuus ja skeptisyys (siis suhteessa salaliittoteorioihin). Tällainen ihminen ei loukkaa normia kiistämällä tai kumoamalla sitä, eikä siten menetä yhteisönsä hyväksyntää. Jokainen saa toki uskoa mitä haluaa, mutta status quon on säilyttävä koskemattomana. Tämä on kappaleen implisiittisistä sisällöistä keskeisin. Nähdäkseni.

Salaliittoteoreetikon luota tutkija jatkaa juutalaisuuden äärelle kappaleessa Sionistinen salaliitto.

Fokuksen äkillisen muuttumisen kannalta on kuvaavaa, että kappale alkaa sen kertaamisella, kuinka Magnettimeedia -niminen julkaisu on tuomittu käräjäoikeudessa kiihottamisesta kansanryhmää vastaan, ja muistuttaa, ettei se ole ”ainoa taho, joka välittää antisemitistisiä ajatuksia”. Myös ”[u]usnatsit ja muut äärikansallismieliset järjestöt puhuvat juutalaisten luomasta uhasta” (111). Sikäli, että ”antisemitismi” nähdään salaliittoteorioiden keskeisenä elementtinä, tässä tehdään se sama juttu kuin Kaaron artikkelissa: salaliittoteoriat liitetään vaaralliseen oikeistolaisuuteen. Tutkija myös muistelee, kuinka Ruotsidemokraattien johto on päättänyt erottaa puheenjohtajan ja varapuheenjohtajan syystä, että heillä oli yhteyksiä ”juutalaisvastaisiin salaliittoteoreetikoihin” (122).

Toisin sanoen annetaan ymmärtää, ettei salaliittoteoriointi, edes sen kannattaminen, ole välttämättä harmitonta tarinointia ja luovaa pohdiskelua, ei viatonta eikä vaaratonta.

Kahvin ääreen istahtaa juutalaisen kulttuurin dosentti, joka on perehtynyt Suomen juutalaisten kulttuurihistoriaan ”erityisesti jiddishinkielen näkökulmasta”. Sitä, millä tavalla tämä jiddishinkielinen näkökulma on tyypitelty tai poikkeava verrattuna muihin näkökulmiin, tutkija ei selvitä, mutta saa käyttämänsä asiantuntijan kuulostamaan erityiseltä ja pätevältä. Keskustelu kääntyy vakavaksi, ja kappale Sionistinen salaliitto tulee sisältämään lähes yksinomaan huokauksia siitä, kuinka väärin juutalaisia on pitkin perintein kohdeltu, ja kuinka heitä yhä käytetään salaliittoteorioiden syntipukkeina.

Tässä kappaleessa salaliittoteoriat ymmärretään - antisemitismin varoittavan esimerkin kautta - tapana lietsoa ryhmien välistä eroa ja toiseuden vierastamista, jotta oman, vielä epävarman identiteetin rakentaminen olisi helpompaa. (Palaan tähän kappaleeseen seuraavassa kirjoituksessa.)

Palatessaan työhuoneelleen tutkija oikaisee Senaatintorin poikki. Hänellä on mielessään muistikuva siitä, että kirkon julkisivuista löytyisi vapaamuurareiden symboliikkaa. Hänpä käy etsimässä sen. ”Kiertelen kirkkoa ja katselen seiniä ja kattoa kuin innokkain turisti – ja lopulta Unioninkadun puoleiselta sisäänkäynniltä löydän etsimäni. Oven yläpuolella on salaliittoteorioiden maailmasta hyvin tuttu symboli, kolmion keskellä oleva kaikennäkevä silmä. Tämä symbolin ajatellaan yleisesti ottaen kuvaavan salaliittoja ja maailmanherruuteen pyrkimistä, ja se yhdistetään erityisesti vapaamuurareihin.” (124-125)

And?

[Mitä tutkija ajattelee tai tietää symbolin edustavan: mitä pyramidi tai silmä hänen käsityksensä mukaan symboloi? Miksi juuri tämä symboli on valittu kuvaamaan ”maailmanherruuteen pyrkimistä”, ja miksi ihmeessä se on sijoitettu kirkon seinään? Miksi symboli ”yhdistetään erityisesti vapaamuurareihin”? 

 Ehkä tutkija ei tiedä. 

 Mutta miksi hän ei ole viitsinyt ottaa selvää? Saisiko tutkimuksessa edes mainita tuollaisia symboleja tuollaisessa asiayhteydessä ilman, että kertoo niistä tarkemmin? Vai ajatteleeko tutkija, että vierailu vapaamuurain luona riittää vastaukseksi symbolin probleemiin? Seuraavaksi tutkija nimittäin aikoisi pistäytyä ihan oikean vapaamuurarin luona. (124-125)]

”Olen hieman pettynyt,” tutkija toteaa päästessään seuraavan informanttinsa luokse. Vapaamuurari vaikuttaa tavalliselta suomalaiselta mieheltä, joka asustaa kerrostaloasunnossa, eikä edes sisustuksesta voi päätellä salaseurajäsenyyttä. Keskustelu tuleekin koskemaan niitä mielikuvia, joita vapaamuurareihin liitetään. Informantti on hieman pahoillaan salaseuransa ryvettyneestä imagosta, ja tekee parhaansa korjatakseen sitä. Tämä näyttää tapahtuvan tehokkaimmin paitsi poistamalla mystifiointi, oikomalla lehtien otsikoihin päässeitä uutisia.

[Vapaamuurari kertoo, että esimerkiksi juttu 1980-luvun ”metro-oikeudenkäynnistä” oli sensaatiohakuinen, ja sen kirjoittanut toimittaja tuomittiin sittemmin julkisesta herjauksesta. Hyvävelijärjestökin tarkoittaa lähinnä ”veljesapua”: veljet lupautuvat auttamaan toisiaan mahdollisuuksiensa rajoissa, mutta periaatteena on, ettei itselle tai läheisille saa tuottaa vahinkoa. Avunanto voi tarkoittaa sellaisia asioita kuin luottamuksellinen keskustelu ja henkinen tuki tai konsultaatioapu: juristi, arkkitehti tai lääkäri saattavat neuvoa ammattiasioissa palkkiota perimättä. Informantin tiedossa ei ole, että veljet antaisivat toisilleen ”merkittävää taloudellista apua”. Ne joilla on rahaa, antavat sitä hyväntekeväisyyteen, meteliä pitämättä. Joskus historiassa ja jossain muualla on ehkä ollut toisin, mutta nykyinen vapaamuurarius on ”eräänlaista moraalifilosofiaa tai elämäntaidon oppia”. Kisällijärjestelmässä satoja vuosia sitten vaalittu rakentamistaito - mistä salailu kuulemma on peräisin - on siirtynyt henkiseksi rakentamiseksi. ”Muurareiden suuri keksintö oli, että […] eettisiä asioita alettiin opettaa rituaalien avulla. Kirjoitettiin […] eräänlaisia näytelmiä, joihin loosiin tulija osallistuu.” Toimintaan on lisätty ”alkemiaa, […] okkultiikkaa, […] gnostilaisuutta, efesolaisuutta, kaikkea tällaista hämärää, hermetismiä ynnä muuta”, mikä on lähinnä ”kuorrutusta vapaamuurarikakulle”. Lisäksi ”käytämme kuvaannollisesti muun muassa Salomon temppeliä”. Nykyisin salaperäisyys liittyy kuulemma näiden rituaalien salassapitoon. Niin, jos suhtautuu rituaaleihin kulttuuriperintönä, joka voi opettaa jotain henkisesti arvokasta - eikä esimerkiksi magiana jolla voi manipuloida olosuhteita - ei varmaankaan koe kätkevänsä mitään erityistä, korkeintaan jotain hieman erikoista.

”Rituaalien salassapidolla halutaan ylläpitää yllättävyyttä”, tutkija tulkitsee ja tiivistää. Ja kuten informanttikin sen loppukaneetikseen lausuu: ”Ethän sinäkään aloita dekkaria katsomalla viimeiseltä sivulta, onko murhaaja hovimestari vai puutarhuri”. (125-135)

(Niin. Jos muistan oikein, useammatkin tahot toteavat vapaamuurareiden olevan hyviä ja ahkeria ihmisiä, jotka tekevät parhaansa auttaakseen yhteiskuntaa. Mutta Adampants käyttää myös määritelmää ”low-end freemasons” (who ”think they’re getting the gift of knowledge”. Luennosta Healing beigns now.)

Niin että entä jos “low-end freemason” on eri asia kuin Suurmestari tai joku häntäkin ylempi? Tavallaan tutkija on ilmaissut tämän mahdollisuuden varovasti jo edellä, sillä hän on jättänyt neljännen osion ensimmäisen informantin lausuttavaksi seuraavaa: ”Vapaamuurareissa alemmat asteet eivät tiedä, mitä ylemmät touhuavat. Mitä ylemmäksi mennään hierarkiassa, sitä enemmän saa tietää” (100). Toisaalta tämän voi tulkita myös pelkkänä kuvauksena vallitsevista ennakkoluuloista, joiden paikkansapitävyyttä tutkija on lähtenyt selvittämään (vaikkei hänen pitänytkään ”tutkia sitä, onko jokin tietty salaliittoteoria totta vai ei, tai pohtia miten vakuuttava se on verrattuna jonkin toiseen”... [13]).

Kenties tutkija on ajatellut, että mikäli rivijäsen on tuiki tavallinen, miksi muutkaan jäsenet olisivat sen kummoisempia? Induktiivista päättelyä!) 

Mitä tulee salassapitoon, siinä saattaa olla kyse ennemmin havaintotodellisuuden tulkitsemiseen - tai tulkitsemiskyvyttömyyteen - liittyvästä asiasta kuin konkreettisesta, fyysisestä kätkemisestä. Väitettä perustelkoon klassinen toteamus Hidden in the open (tästähän tutkijan tarkastelemassa kirkonseinässäkin oli kyse, puhumattakaan kirjan kappaleesta Näkyville kätketty, jossa tutkija informantin avustuksella perehtyy esimerkiksi pentagrammin muodostumiseen kaupungin asemakaavassa), sekä eräs havaintoesimerkki vertailumahdollisuuksineen (YouTubesta löytyy kaikenlaista):

Freemason Illuminati Performance (HIDDEN CAMERA) Erotic Dancer Inside a Masonic Lodge

versus

Hollywood Masonic Initiations The Chair Dance

Nähtävästi myös tavallista kansaa “opetetaan rituaalien avulla” - mutta vähemmän tiedostetusti toki, alitajuisesti.]

- - - - -

Seuraavaksi onkin luontevaa edetä yhä laajemmille kierroksille synkkien salaliittoteorioiden keskuudessa. Uusi maailmanjärjestys on tulossa, otsikko kertoo. Se ei kuulosta kovin vaaralliselta, ainakaan silloin kun siteerataan presidentti Obamaa: ”[O]sa ihmisten huolista ympäri maailmaa johtuu siitä, että vanha maailmanjärjestys ei enää pysy kasassa, emmekä ole varmoja siitä, minkälaisen uuden, uudenlaisiin periaatteisiin perustuvan järjestyksen haluamme luoda” (137).

Kappaleessa kuullaan valtio-opin asiantuntijan näkemyksiä NWO:sta, Uudesta maailmanjärjestyksestä. Hän vahvistaa, että tutkija on saapunut salaliittoteorioiden sateenvarjon alle (138). Keskeisimpänä pelkona siellä pidetään suvereniteetin katoamista, kansallisen ja yksityisen. Epäilykset NWO:sta ovat kuulemma voimakkaampia Yhdysvalloissa, ”ja siksi monet [epäilyksistä] liittyvät rapakon takaisiin asioihin” (139). Toisin sanoen useat NWO:ta koskevista salaliittoteorioista liittyvät Yhdysvaltoihin syystä, että siellä sellaista hanketta epäillään eniten. Näin valtio-opin professori on päätellyt. Hänen päättelynsä antaa ymmärtää, että salaliittoteoriointi johtuu enemmän ihmisten epäluuloisuudesta kuin siitä, että heillä olisi mitään todellisia aihesyitä epäilyihinsä. Tämän kehitelmän mukaan NWO -teoriat ilmeisesti keskittyisivät esimerkiksi Suomeen, jos Suomessa vain epäiltäisiin NWO:n mahdollisuutta eniten. Se taho tarinoita taikoo, jolla suurin tarve niihin on - ja tarpeen on oltava arkijärjellä ymmärrettävissä, sillä NWO ei itsessään sitä ole. Tämä - siis se ettei NWO:ta voi pitää kovin realistisena pelkona - tulee esiin tutkijan tiivistyksestä (kts alla).

Tutkijan tiivistämä käsitys NWO:sta ei ole kovin edustava tai hienostunut näkemys asiasta, siis vallitsevien salaliittoteorioiden kannalta:

”Järjestystä tässä uudessa yhteiskunnassa pitäisivät salaliittoteorioiden mukaan sotilaalliset ja puolisotilaalliset joukot. […] Taivaalla pörräisi mustia helikoptereita, jotka kuljettaisivat maailmanhallinnon johtohahmoja ja pelottelisivat sen vastustajia. Kaikki yksityisomistuksessa olevat aseet takavarikoitaisiin, isänmaanystävät ja muut todelliset patriootit vietäisiin keskitysleireille. Ihmisiin asennettaisiin mikrosiru. Heitä valvottaisiin ja heidän mieltään ohjattaisiin teknologisin vempaimin. Kristinusko korvattaisiin uudella New Age –uskonnolla. Ja koko komeutta hallinnoisivat tietysti keskenään liittoutuneet salaseurat.” (139)

(Erityisesti ajatus mikrosiruista ja teknologisista vempaimista mielenhallinnan edellytyksinä – edes teknisen mielenhallinnan – pistää hymyilemään. Miltähän tutkijan tiivistys olisi kuulostanut, jos hän olisi perehtynyt käsitteeseen black tech tai lukaissut esimerkiksi Robert Duncania? Varmasti kiinnostavammalta.)

[Jos olettaa NWO:n noin ilmeiseksi - ja miksi fysikaaliseen ja hyvin konkreettiseen keskittynyt ei niin tekisi - ei pidä sen suunnittelijoita kovin fiksuina. Jos odottaa Uudesta maailmanhallinnosta kovin konkreettisia ja ilmiselviä merkkejä - ja ilmiselvän absurdeja sellaisia -, ei ole ihme, ettei näe suunnitelmasta merkin haituvaakaan. (Tämä ilmeisesti osoittaa, ainakin salaliittoteorian katsomuksen mukaan, että kontrolli-isännät ovat tehneet työnsä hyvin.) 

 NWO:ssa ei, edistyneempien teorioiden mukaan, ole kyse siitä, että väkeä pakotettaisiin väkisin ja vastustelevat ihmiset vietäisiin kirkuvina ja potkivina leireille. Kontrolli-isännät hallitsevat manipuloinnin pikkuisen paremmin. Tähtäimessä on makrotasolla se sama jutska kuin MK-ultra ohjelmissa mikrotasolla: saada kohde tekemään

se, minkä isännät olisivat tälle tehneet (to do their master’s bidding) – ja myös haluamaan ja kannattamaan tätä. ”Suvereniteetin riisto” on ymmärrettävä hienostuneena prosessina, sellaisena, jossa kohde ei huomaa mitä hänelle todella tapahtuu, ja kun lopulta huomaa, haluaa sitä mitä hänelle tapahtuu – tai ei ainakaan vastustele. Tätä on onnistunut kontrolli, mikro- ja makrotasoilla. (Ja tämä on eräs syy transhumanistiseen agendaan.)

Tarkoitan sanoa: tutkijalta puuttuu aiheen vaatima perspektiivi, jo salaliittoteorioiden edellyttämä. Ehkä tämä epäkohta johtuu siitä, ettei hän usko salaliittoihin. Lisäksi hän näyttää jopa välttelevän paitsi kovin laajoja näkemyksiä, myös yhteyksien luomista asioiden välille. (Kuinka voi tehdä tutkimusta ilman näitä?) Kuitenkin arvostelukykyinen näkemys edellyttää, missä tahansa asiassa, että osaa nähdä yhteyksiä eri asioiden välillä ja ymmärtää niitä, mikä puolestaan edellyttää yleensä laajan näkökulman hallintaa. (Ei olekaan ihme, että nykymaailmassa tieto on yhä pirstaloidumpaa ja irrallisempaa. Näen tässä yhteyden asioiden välillä…) Mutta kuinka ollakaan, juuri tämä tällainen on leimattu ”salaliittoteorioinniksi”, pahimmillaan paranoidiseksi.

Kun tutkija siis edellä kertoi olevansa ”pettynyt” saavuttuaan vapaamuurarin asunnolle, hän tuntui sanovan: ’minä en näe merkityksiä siellä missä niitä ei selkeästi ole – ja se todistaa tervejärkisyyteni’.

Todennäköisesti tutkija ei siis ota NWO -tiivistyksellään - satiirin puolelle liukuvasta - kantaa mahdollisten salaliittoilijoiden typeryyteen, vaan salaliittoteoreetikon epäuskottavaan tulevaisuudennäkymään.]

Alaotsikossa Vieläkin salaisemmat taustavaikuttajat tutkija ilmaisee salaliittoteorioiden liukuneen hänen käsitemaailmassaan jo selkeästi fiktion puolelle viitatessaan Dan Brownin kuuluisaan romaaniin Enkelit ja demonit. [Romaanin nimi mukailee tutkijan teesiä hyvän ja pahan vastakkain asettelusta osana ikiaikaista tarinaa, ja on siten implisiittisesti tukemassa tutkijan tarinamallinnusta.] Villeimmät salaliittoteoriat, joita tutkija kirjassaan sivuaa, jätetäänkin salaliittoteoriasivustojen vastuulle. Kappaleen hännillä mainitaan myös Alex Jones ja David Icke.

Kappaleen keskivaiheilla, kuin pilkahduksena realismia ja muistutuksena siitä, kerrotaan melko arkisesti järjestön perustamisesta - Illuminati -nimisestä vuonna 1776 - ja kuvataan, että järjestöstä muutamia vuosia sen perustamisen jälkeen kirjoitettu varoitusopus aloitti salaliittoteorioinnit.

Toisin sanoen tutkija ilmeisesti kokee päässeensä tässä ”kaiken pahan alkujuurille” ja selvittäneensä salaliittoteorioiden aloituspisteen ja motiivit. Syyt salaliittoteorioinnille nähdään ennen kaikkea salailussa. Niinpä esimerkiksi Bilderberg –ryhmän esiintyminen erilaisissa salaliittoepäilyissä ei yllätä tutkijaa syystä, että ”[r]yhmä ei liputa aktiivisesti avoimuudella” (144). 

Kokonaisuus kuitataan kertaamalla tarinamallinnus: kyse on ikiaikaisesta hyvän ja pahan välisestä taistelusta, josta ihmiset haluavat kertoa tarinoitaan. Kun uskonnot ovat väistyneet, salaliittoteoriat ovat tulleet tilalle. (Tässä yhteydessä viitataan Jean Francois Lyotardin klassiseen teokseen Tieto postmodernissa yhteiskunnassa, jossa siis argumentoidaan suurten kertomusten kuolemasta.)

Pienen intellektuellin varauksen tutkija kuitenkin jättää: ”Maailmaa ja kulttuuria voi tietysti yrittää ymmärtää vaikka minkälaisten teorioiden kautta. Jotkin tieteellisistä tulkinnoista voivat vaikuttaa aivan yhtä kaukaa haetuilta kuin villeimmät salaliittoteoriatkin. Sekä salaliittoteoreetikkoja että salaliittokriitikoita kiinnostaa kuitenkin totuus. Mutta totuudesta ollaan usein montaa mieltä.” (148)

Tutkijan mukaan kyse siis näyttää olevan, pohjimmiltaan, ihmisen tarpeessa tulkita ympäristöään, eikä kenelläkään välttämättä ole viime käden oikeutta totuuteen. Kuinka diplomaattista – tai postmodernia!

- - -

Viimeisessä osiossa, viidennessä, tutkija palaa jälleen omaan kokemuspiiriinsä. Hän kertoo kirjoittaneensa Helsingin Sanomiin ja hämmästyneensä saamaansa lukijapalautetta. ”[Vastaanotossa] kysytään esimerkiksi, oliko kirjoittamani artikkeli tilaustyö, jolla ’ammennetaan rahaa pönkittämään erilaisten tieteellisten menetelmien avulla korruptiolla ostettua valtaa’” (151).

Tässä yhteydessä tutkija avautuu siitä, kuinka vaikeaa salaliittoteoreetikon kanssa on tehdä yhteistyötä. ”Vaikka Suomessa ei ole pulaa salaliittoteoreetikoista, ongelmaksi osoittautuu, että he eivät halua puhua ajatuksistaan. Kun yritän saada heihin yhteyden, vastausta ei kuulu tai sitten se on lyhyt ja tyly: ’Näistä asioista keskustelu argumenttitaidottomien kanssa on yhtä hyödyllistä kuin kiville puhuisi.’ Yhdessä hieman pidemmässä vastauksessa minua verrattiin lauman mukana ulvovaan suteen ja kehotettiin tutkimaan itse salaliittoja salaliittoteorioiden sijaan.” (152) Tutkija toki tietää mistä tässä keskusteluhaluttomuudessa on kyse: ”Kukapa haluaisi vapaaehtoisesti saada hullun tai hörhön leimaa otsaansa?” (153).

Toisin sanoen tutkija haluaa tuoda esille kohtaamansa ennakkoluulon (jota kuitenkin kertoo ymmärtävänsä). Hän tekee tämän esilletuomisen kertomalla itseensä kohdistuneesta arvostelusta, jota pitää ilmeisen arvostelukyvyttömänä (päätelleen siitä, ettei itse pidä itseään ”argumentointitaidottomana” saati ”lauman mukana ulvovana sutena”). Nämä tällaiset ”ilmiannot” ovat mielestäni kannanotto siitä, kuinka tutkija salaliittoteoreetikoihin suhtautuu, ja millaista suhtautumista heihin hän osaltaan tukee. (’Tollasia ne on…’) En tiedä, kuinka tutkija on kohdehenkilöitään lähestynyt, mutta äkkiseltään kuulostaa hieman omituiselta, ettei aiheelleen omistautunut salaliittoteoreetikko – moderni maailmanparantaja – haluaisi keskustella aiheestaan nimenomaan vakavasti ja saada ääntään kuuluviin ihan oikean tutkimustyön merkeissä. Mitä tulee Helsingin Sanomiin, tutkija myöntää, että ”juttu oli tyyliltään jossain määrin ivallinen” (151). Sitä saa miten tilaa?

Esimerkiksi Riikka Söyring on kuitenkin suostunut keskusteluun tutkijan kanssa, ja tutkija antaakin hänelle kokonaisen kappaleen verran kirjassaan tilaa. Söyringin väittämiä ei juuri kommentoida, mutta kappaleelle on annettu otsikko ”Ei tolkun hiventäkään” (153). Söyringin pitkä – ja hyvin argumentoitu – puheenvuoro hieman kompensoi muutoin kovin toispuoleiseksi jäävää näkökulmaa (sillä Kaaron artikkelin tapaan asiantuntijalausunnot on varattu salaliittoteoriakriitikoille).

Lopuksi vielä sivutaan ”todellisia salaliittoja” - mikä antaa implisiittisesti ymmärtää, että kirjassa aikaisemmin kuvatut eivät sellaisia ole - ja pohditaan virallisen totuuden vastustamiseen liittyviä huonoja puolia (joita ovat ne perinteiset: ihmiset eivät äänestä tai ota rokotusta tai välitä hiilijalanjäljestään, ja ylipäätään laukovat kritiikkiä joka ei ole ”arvokasta”). ”Oikeista salaliitoista” mainitaan hehkulamput, Mainilan laukaukset ja Tonkininlahden välikohtaus, ja viitataan myös Julian Assangeen ja Edward Snowdeniin. (Nämä esimerkit oikeista salaliitoista antavat ymmärtää mm. sen, että politiikassa ja markkinataloudessa ne ovat tutkijan mielestä uskottavimpia.)

- - -

Loppukaneettina kerätään eri tutkijoiden näkemyksiä siitä, mikä saa ihmiset kehittämään tai kannattamaan salaliittoteorioita.

Kuulemme ahdistusteorian [l. ihminen siirtää oman henkisen pahoinvointinsa ja siihen perustuvan synkän maailmankatsomuksensa kannattamiinsa salaliittoteorioihin], vainoharhaisuusteorian [l. ihminen näkee syy-yhteyksiä siellä missä niitä ei ole], hysteriateorian [l. salaliittoteoriat ovat ”ahdistuksen ja stressin kulttuurisia ilmentymiä”; salaliittoteorioiden avulla käsitellään patoutuneita tunteita, etenkin paniikkia ja pelkoa], elämänhallintateorian [l. ihmiset ratkaisevat salaliittoteorioinnilla elämän suuria probleemeja ja tavoittavat näin tunteen elämänhallinnasta], mysteeriteorian [liittyy edeltävään; tuo jännitystä elämään ja kokemuksen ongelmien ratkomisesta, jolloin myös itsetunto vahvistuu], vastakulttuuriteorian [l. tarve haastaa virallinen totuus] ja turhautumisteorian [l. tarve etsiä syyllisiä koettuihin suuriin epäkohtiin ja elämän synnkkyyteen]. Jo aikaisemmin olemme kuulleet denialismiteorian [l. tarve torjua liian tukalaa todellisuutta ja vaikeus käsitellä sitä] (174) ja itsetunnonkohotusteorian [joka perustuu muiden mustamaalaamiseen, jonka tarkoitus on vahvistaa omaa identiteettiä] (113). Puolustusmekanismiteoria on yhdistelmä edellisistä sikäli, että niistä jokainen ymmärretään ”puolustautumiseksi todellisuutta vastaan” tai haluun tulkita sitä toisin. Motiivina nähdään erityisesti ahdistuksen käsittely (197).

Jo aikaisemmin on esitetty myös tutkijan itsensä hanakasti kannattama tarinateoria [johon viittaan käsitteellä ”tarinamallinnus”: ihmiset kaipaavat Suurta Kertomusta ja kaksijakoista maailmankatsomusta, jossa hyvä ja paha taistelevat]. Kaikki edeltävät teoriat voidaan jäsennellä tarinateorian alakategorioiksi sikäli, että salaliittoteoria ymmärretään tarinana (kuten tutkija tekee. Palaan tähän.) Ja ilmeisin teoria, niin ikään jo aikaisemmin kirjassa esietty, lienee salausteoria: ihmiset kehittelevät teorioita asioista, jotka ovat salattuja.

Salaliittoteoriointi itsessään tarkoittaa pyrkimystä yhdistellä toisiinsa liittymättömiä – tai korkeintaan kyseenalaisesti liittyviä – asioita, jolloin yhdistely nähdään epätarkoituksenmukaisena ja henkilökohtaisten syiden motivoimana. (Näin päättelen kirjan sisällöstä.)

”Salaliittoteorioiden suosiolle ei kuitenkaan löydy yhtä selkeää syytä”, ja niiden ”suosion takaa [löytyy] paljon erilaisia mekanismeja” (197). [Jos jaksaisin, laskisin kuinka monta kertaa tutkija käyttää kirjassaan sanaa ”mekanismi”. Monta kertaa. Hän pitää sanasta ”mekanismi”. Sehän on vähän kuin ”systeemi”, ja yhtä tarkkakin.] Viimeinen alakappale on otsikoitu sovinnollisesti: Vastakulttuuria (jonka tarpeellisuus on kirjassa aikaisemmin myönnetty).

Ja vot, salaliittoteoriamietintö on tutkijalla paketissa.

Onko tutkija tyytyväinen teokseensa? Onko lukeva yleisö tyytyväinen?

Miltä kokonaisuus näyttää ja mistä se kertoo? Katsotaanpas!

(Kyllä, kuorin kerros kerrokselta.)

* * *                                                                                        

Tutkija siis lähtee liikkeelle omakohtaisuudesta ja kertoo, kuinka itse kiinnostui salaliittoteorioista. Hän asemoi kiinnostuksensa syntysijat urbaanilegendoihin ja uskomuksiin, jotka saivat hänet tiuskaisemaan: ”Mitä helvettiä!”(19-21).

Tutkijan kiinnostuksessa ei siis ole kyse ”vallitsevan todellisuuskonsensuksen epäilemisestä” ja sen myötä ”havahtumisesta valhetodellisuuteen”. Sen sijaan hän ihmettelee, kuinka typerästi ihmiset voivatkaan ajatella: ”Toivoin, että minulla olisi ollut mukanani iso sangollinen jääkylmää vettä, jonka olisin voinut heittää hänen päälleen ja huutaa: ’Herää, lopeta, sano että vitsailet!’ […] Mitä hän mahtaa kertoa niille nuorille tytöille […]? mietin kiukusta pihisten, vaikka tiesin, että minun olisi tutkijana pitänyt suhtautua kuulemaani objektiivisesti” (19-20).

Niinpä tutkija lähtee selvittämään sitä, mikä saa - otan muotoilussani nyt hieman taiteellisia vapauksia - ihmisen ajattelemaan typerästi ja uskomaan mielettömyyksiä, vaikka asiallista ja tutkittuakin tietoa olisi tarjolla (13, 173-187).

[Vielä myöhemminkin tämä ajatus typeryydestä seuraa mukana, ja vaikuttaa asenteeseen salaliittoteorioita kohtaan: ”Oman totuuden luominen – esimerkiksi salaliittoteorioiden kautta – ei kuitenkaan aina ole harmitonta. Etelä-Afrikassa tapasin ihmisiä, jotka kieltäytyivät käyttämästä kondomia tai käymässä hiv-testeissä tartunnan pelossa. He pelkäsivät länsimaisen salaliiton pyrkivän tappamaan afrikkalaisia. Vastaavia ajatuksia ja ilmiöitä löytyy lähempääkin. Salaliittoteoriat ja erilaiset vaihtoehtonäkemykset voivat vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen ja valintoihin hyvinkin kouriintuntuvasti. Joskus tämä voi olla hyvä asia, joskus taas hyvinkin haitallinen – ainakin jos uskoo pahamaineiseen viralliseen totuuteen.” (172)]

On siis tärkeää selvittää, mistä typeryys kumpuaa. Joten mars kaninkoloon.

Kun tutkijassa lopulta itsessäänkin syntyy tutkimusretkensä aikana vahva viehättymisen kokemus ja tunne juttujen uskottavuudesta, hän – näin on pääteltävä vaikka sitä ei erikseen eksplikoida – kokee saavuttaneensa tutkimuksensa erään tavoitteen: ’Tästä on kyse! Nyt minä ymmärrän kokemusta!’

[Kyse on siten, osittain, eläytymään pyrkivästä tutkimusmetodista: asian ymmärrettäväksi tekemisestä eläytymisen kautta. Kategorisesti teos on kvalitatiivinen (so. laadullinen) tutkimus, jonka näkökulma on melko subjektiivinen - subjektiivisempi kuin teoksessa päällisin puolin annetaan ymmärtää; kirjaa lukiessaan alkaa vähitellen muodostaa päätelmän siitä, että tutkija on tutkimusintressinsä kanssa henkilökohtaisempi kuin myöntää: häntä näyttää kiinnostavan erityisesti sen selvittäminen, miksi salaliittoteoriat ovat hänestä itsestään niin kiehtovia. Tästäkin syystä hänen matkansa salaliittoteorioiden maailmaan on juurikin hänen oma matkansa. Samasta syystä tutkija olisi voinut huomattavasti rohkeammin esittää omia kantojaan, kokemuksiaan ja näkemyksiään, ja ennen kaikkea: argumentoida!]

Erään asian tutkija siis jakaa salaliittoteorioihin uskovien kanssa: tunneperäisen viehättymisen kerrotusta. ”Kiinnostavaa on mielestäni se, […] miksi [salaliittoteoriat] ovat niin suunnattoman kiehtovia” (13).”Yllättävän usein […]näkemys tuntuu minusta vakuuttavalta. Mistä se johtuu? Yllätyn joka kerta siitä, miten vakuutun juuri kuulemastani vaihtoehtoisesta näkemyksestä.” (189)

Tämä viehättymisen kokemus ei kuitenkaan tuota tutkijalle sen kummempaa ahaa -elämystä: hän ei edelleenkään tiedä, mistä hänen tunteensa johtuu, eikä ole varma, millä kokemusta pitäisi selittää (189). Kirjan alussa hän kuvailee: ”Tässä kirjassa pohdin syitä siihen, miksi salaliittoteoriat viehättävät ihmisiä […]” (13). Kirjan lopussa hän ihmettelee ”[Y]llättävän usein […] näkemys tuntuu minusta vakuuttavalta. Mistä se johtuu?” (189).

Kaikki, mitä alun ja lopun välissä todella on tapahtunut, on sen myöntäminen, että salaliittoteoriat tosiaan tuntuvat uskottavilta.

Mitä tästä ”tutkimustuloksesta” pitäisi päätellä? Sitäkö, että tunne salaliittoteorioiden todenperäisyydestä ei ole merkki mielenterveyden häiriöstä, sillä kuka tahansa voi - näköjään - tulla niiden suggeroimaksi?

Kirjan edetessä tutkija ottaa tähän vakuuttavuuden tunteeseen niin paljon etäisyyttä, että alkaa lopulta pitää sitä merkkinä sepitteellisyydestä. ”Oikea” todellisuus sen sijaan on ristiriitaista ja jotakin sellaista, mitä ei tarvitse niin kovasti selitellä ja todistella (190).

[Tukijan päätelmää vaivaa kuitenkin ajatusvirhe: kun on kyse tiedosta, joka jo valmiiksi nauttii vallitsevan todellisuuskonsensuksen hyväksyntää, todisteluntarve on olematonta. Toisin on sen tiedon kanssa, joka haastaa vallitsevan todellisuuskonsensuksen. Näin ollen tarve selittää ja todistaa ei vielä itsessään kerro siitä, että väitteen todenperäisyys olisi kyseenalainen – muuhun kuin vallitsevaan todellisuuskonsensukseen nähden. Se puolestaan on historian saatossa osoitettu moneen kertaan virheelliseksi; väitteiden todenperäisyyteen ei voi luottaa vain siksi, että ne ovat osa vallitsevaa todellisuuskonsensusta.

Tutkija myös puhuu vakuuttelun tarpeesta ”epätoivoisena yrityksenä vakuuttaa muut omasta kannastaan”. No mutta, tämähän on luonnollista muutamistakin syistä. Ensinnäkin ihmisellä on luontainen tarve saada jakaa oma todellisuuskokemuksensa lajitovereidensa kanssa, sillä tämä on edellytys kyvylle kokea yhteisöllisyyttä ja ymmärretyksi tulemista. Toisekseen, kun joku näkee sellaista, mitä muut eivät vielä näe, ja pitää näkemäänsä merkittävänä, tietysti hän haluaa jakaa tietonsa muiden kanssa, varsinkin, jos katsoo tietämättömyyden vahingoittavan tietämättömiä ja välittää näistä tietämättömistä. Kolmanneksi, on pelkästään luonnollista, että vallitsevan todellisuuskonsensuksen vastaisia väittämiä torjutaan, minkä vuoksi selvittämisen ja todistelun taakka on suuri. Näin ollen todisteluntarve kertoo ennemmin siitä ristiriidasta, joka yleisesti hyväksyttyjen ja vielä hyväksymättömien väitteiden välillä on – ei niinkään ”epätoivosta” (vaikka se voikin olla seuraus mainitusta ristiriidasta ja siitä juontuvasta todistelun tarpeesta, samoin kuin turhautuminen).]

* * *

Tutkija on ilmeisen hämmentynyt tutkimusaiheensa parissa. Tutkimuskysymykset ovat tarkentumattomia ja metodit sekavahkoja. Salaliittoteorioiden kerrotaan kiinnostavan, mutta se on vielä melko epämääräinen lähtökohta. Niinpä myös aineiston jäsentely ja käsittely jäävät epämääräisiksi. Väitteet ovat ristiriitaisia ja tulkinnat vaihtelevia. Kokonaisuus on jokseenkin kyhätyn ja hieman pinnallisen oloinen, ja se on pakotettu mukailemaan tutkijan ennakkokäsitystä salaliittoteoriasta tarinana. (Kutsun tätä ”tarinamallinnukseksi”. Se näkyy paitsi kirjan rakenteessa myös tavoissa tulkita mukaan otettuja salaliittoteorioita.)

Tutkija on kuitenkin yrittänyt ihan tosissaan: ”Tätä kirjaa kirjoittaessani olen lukenut valtavan määrän salaliittoaiheista kirjallisuutta, katsonut satoja tunteja elokuvia ja videoita sekä haastatellut ihmisiä, joiden elämä jollain tavalla kietoutuu salaliittoteorioihin.” (189) (Olisi ollut mukavaa ja hyödyllistä saada tästä aineistosta jonkinlainen typologia tai edes kokoanisarvio.) ”Illuminatin, Bilderbergin, Rockefellereiden, juutalaisten, vapaamuurarien ja muiden salaseurojen kaikkien eri verkostojen ja linkitysten ymmärtäminen vaatisi korkeamman asteen polynomifunktioiden hallitsemista” (147).

[Niin. Kuten Robert Duncan sen sanoo: ”Practical advice is to show people documents but don’t flood them with information.  [...][T]he average person does not have the desire to learn physics, understand the diabolical underside[...] nor the time in their busy lives to do it. [...] Most people strive for mediocrity and have the need  to be hearded thereby flocking to the common sports team, political party, or popular belief such as fads.” (Duncan 2015, 21)]

Näin ollen tutkija voi tehdä aineistostaan vain sen päätelmän, että ”hyvin kerrottu”. Samalla tämä on ainoa päätelmä, jonka hän suostuu tekemään siitä perusteesta, miksi salaliittoteoriat vetoavat ihmisiin.

Siten tutkimustulos selviää jo kirjan takakannesta: ”Vain yksi asia on varma: kaikkein eniten meihin vetoaa hyvä tarina.”  

[Mikäli ”hyvä tarina” on siis lopullinen tutkimusvastaus, olisin odottanut hieman seikkaperäisempää ”hyvän tarinan” määritelmää, esimerkiksi hyvän tarinan kvaliteettien eksplisiittistä erittelyä. Nyt niitä joutuu itse päättelemään eri asiayhteyksistä. 

”Hyvän” määritelmä jo itsessään on tunnetusti suuri filosofinen probleemi, eikä tutkija kelpuutakaan ”hyväksi salaliittotarinaksi” sellaista tarinaa, jossa on mukana eettisesti arveluttavia piirteitä, joita hän pitää vahingollisina, kuten ”antisemtisimiä” ja haitallista denialismia – olkoot salaliittotarina kuinka hyvin tahansa kerrottu. Toisekseen, tarinan perimmäinen luonne puolestaan on konstruktivistinen ongelma: missä kulkee ”tarinan” ja ”toden” välinen raja? Kuinka tutkija sen itse määrittelee? Ei ehkä mitenkään.(”[H]arjaantuneenkin medialukijan on lähes mahdotonta erottaa kovaa totuutta täydestä humpuukista, saati sitten vain vähän viritetystä totuudesta.” [41] ”Totuuden arvioiminen voi olla hyvinkin vaikeaa” [187].) – Ellei sitten fiilispohjalta. (”[T]otuus tuntuu sitä uskottavammalta, mitä rationaalisemmalta se kuulostaa” [172].)]

Näin ollen tutkijan todellinen - mutta eksplikoimatta jäänyt - tutkimuskysymys kuuluukin, kuten todettua: Millainen on kiehtova salaliittotarina?

* * *

Metodeista eksplikoidaan ainoastaan retoriikan analyysi, ja sekin tehdään vasta kirjan lopussa lyhyenä mainintana: ”Salaliittoteorioiden ideologiaa voi ymmärtää niiden retoriikan kautta” (191). Jääkin hieman epäselväksi, onko maininta pelkkä havainto aineiston myöhempää jatkokäsittelyä ajatellen, vai kommentti tavasta, jolla aineistoa on kirjassa tulkittu. Kirjassa aineistolle suoritettu ”tarinamallinnus” kuitenkin tukee jälkimmäistä käsitystä.

Jos kyse on siis ollut jonkinlaisesta ideologia-analyysistä, tämän olisi voinut kertoa jo tutkimuksen alussa ja selkeästi, sikäli, että tutkija on sen avulla määritellyt (itselleen) tapansa käsitellä aineistoaan ja pyrkimystään tehdä siitä johtopäätelmiä. Tästä tutkimusmenetelmästä ei ole pidetty johdonmukaisesti eikä vakuuttavasti kiinni, mikä siis näkyy aineiston sekavassa jäsentelyssä ja vielä sekavammassa käsittelyssä. Valitettavasti. Ideologia-analyysi olisi tarjonnut antoisan ja selkeän näkökulman salaliittoteorioiden tarkasteluun.

Mutta hyvä on: pidetään ”retoriikkanäkökulma” mielessä ja palataan alkuun.

Tämä ajatus, hmm, retorisen aspektin painottamisesta tekee ymmärrettäväksi sen, miksi tutkimus lähtee liikkeelle käsitteestä: conspiracy; con ja spirare. Niitä selvennetään ”Oxford English Dictinaryn” avulla. Aika pätevää – varsinkin kun mukaan otetaan vielä Kielitoimiston sanakirja. Niiden avulla kerrotaan, että salaliitto tarkoittaa laitonta, suunnitelmallista ja muilta salassa tehtävää toimintaa, ja tutkija myös päättelee, että tällainen salahanke eroaa kuitenkin ”perusjuonittelusta”. (9-10) Kaikki juonittelu ei siis ole salaliittoilua, eikä kaikki kritiikki salaliittoteoriointia: ”[M]ikä erottaa terveen kritiikin vahvistamattomiin väitteisiin perustuvasta epäilystä tai täysin holtittomasta huuhaasta?”(8) Toisin sanoen: ’mikä erottaa todenmukaisen epätodenmukaisesta.’ Siinäpä kysymys – tosin hieman hämmentävä sen jälkeen, kun tutkija vielä saman kappaleen aikana toteaa, ettei hänen tarkoituksensa ole tutkia salaliittoteorioiden todenperäisyyttä (13). (Mitä merkitystä silloin on arvioida salaliittoteoriana esitetyn kritiikin pätevyyttä, tai ylipäätään puhua kritiikistä? Tarinoitahan tässä ollaan tutkimassa.)

Mutta hyvä on: vaihdetaan aivan toiseen tutkimuskysymykseen.

Tutkijan muotoilema kysymys on tärkeä ja kiinnostava siksi, että se herättää pohtimaan sosiaalisia normeja: jonkin määrittyminen ”salaliittoteoriaksi” ilmaisee kritisointiin liittyvän normatiivisuuden. Millainen pohdinta tai aktiviteetti ylittää rajan, jonka toisella puolella asuvat salaliittoteoreetikot (”ne”), ja millaisesta aatemaailmasta ja kulttuuri-ilmapiiristä tällä perusteella suoritettava jako ”meihin” ja ”niihin” viestii? Toisin sanoen, milloin kritiikki määritellään salaliittoteoriaksi?

Tutkija ei voi olla tietämätön siitä, että käsite - salaliittoteoria - on väline leimaamiseen. Toisin sanoen se stigmatisoi. Kuten tutkija itsekin toteaa: ”Kukapa haluaisi vapaaehtoisesti saada hullun tai hörhön leimaa otsaansa?” (153). Sellaisen voi siis saada, jos käsittelee ”salaliittoteorioita”. (Hän myös ymmärtää, että tämä leima on syvästi persoonaa luokitteleva ja julkista imagoa määrittelevä, sillä hänen kuvauksessaan tuo vertauskuvallinen leima painautuu otsaan.)

Robert Duncan vahvistaa: ”’Crazy’ is just a discrediting word as well as the words ‘Conspiracy Theorist’. This was intentional to hide these secret activities from 98% of the public. [...] Unfortunately the CIA has been very good at promoting ‘Conspiracy Theaorist’ as crazy so the theorists’ testimony is not pondered by the general public.” (Duncan 2015, 18 ja 21).

[Kuvaavaa on, että tutkija kertoo salaliittoteorioiden kuuluneen jo antiikkiin, mutta ei tarkastele käsitteen alkuperää tai sitä kulttuurihistoriallista kontekstia, jossa käsite, ”salaliittoteoria”, lanseerattiin ja jossa se yleistyi. Mistä käsite on peräisin, milloin se on ilmaantunut puheeseen? Kuinka ja millaiseksi määritelmä on vakiintunut? Mitä ihmiset käsitteellä tarkoittavat? Mitä kaikkea sillä voi tarkoittaa? Käsitteen semanttisen merkitystason tarkastelu puuttuu kokonaan.

(Käsitykseni mukaan käsite lanseerattiin JFK –tapauksen tiimoilta, minkä seurauksena ”salaliittoteorioista” alettiin siis puhua 1960 –luvun Yhdysvalloissa.)]

Näiden tietojen pohjalta - siis sen tiedon pohjalta, että käsitteellä voidaan leimata, ja etenkin sen havainnon pohjalta, että käsitteen selkeä määrittely on hankalaa - pitäisi voida päätellä, ettei ole olemassa mitään valmista, automaattista ”salaliittoteorian” kategoriaa, jossa jokin näkemys joko on tai ei ole salaliittoteoriaa. Sen sijaan kategoriaan langetaan tietyin ehdoin, edellytyksin ja seurauksin. Näiden tarkastelu – ehtojen, edellytysten ja seurausten – olisi ollut ensisijaista sellaisessa tarkastelussa, josta tutkija kertoo olevansa kiinnostunut: ”[M]iksi salaliittoteoriat viehättävät ihmisiä ja miksi jotkin tietyt tapahtumat ovat saaneet ympärilleen lukuisia salaliittoteorioita” (13).

Toisin sanoen on ajatusvirhe keskittyä käsitteen määritelmään sellaisessa yhteydessä, jossa tulisi keskittyä määrittelyn perusteisiin (ja pureutua semantiikkaan).

[Koska kirjassa ei tarkastella käsitteen - “salaliittoteoria” - vaikutusta diskreditoida esitetty teoria tai sen esittäjä, kirjassa ei myöskään problematisoida tarvetta tähän diskreditoimiseen. Tämän pitäisi kuitenkin olla käsitteen ydinproblematiikkaa (varsinkin kun myönnetään, että ”salaliittoteoreetikko” on kyseenalainen leima). 

Kuinka tabun käsite siis on yhteydessä salaliittoteorian käsitteeseen? Entä kuinka tämä kaikki liittyy sanktioimiseen ja kontrolliin: millaisia rangaistuksia salaliittoteoreetikoihin sovelletaan? On selvää, että leiman käyttäminen – tässä tapauksessa salaliittoteoreetikoksi nimittäminen – ilmaisee jonkin rajan ylittämistä ja siten tabun rikkomista, tabualueella kulkemista. Kielletyn rajan ylittämisestä ja tabun rikkomisesta rangaistaan aina, kun tarkoitus on ylläpitää niitä rajoja, jotka tabu on asettanut.

Kun käytetään käsitettä ”salaliittoteoria”, tehdään samalla näkyväksi sosiaalinen kontrolli ja lausutaan vaatimus normissa pysymisestä. (Tähän käsitteen käyttö on ehdollistettu; se on triggeri.) Voisi pohtia, mikä vaikutus tällä on ollut vaikkapa uskallukselle ajatella toisin – ja tehdä esimerkiksi merkittäviä tieteellisiä havaintoja (kuten havaintoja subliminaaleista). Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä. Sääli, ettei tutkija uhraa niille kirjassaan ajatustakaan.

Jo pelkkä pelko leimasta ja diskreditoimisesta on niin vahva, että se saa jopa tutkijan panostamaan oman asemansa ryhmittelyyn: ’kuulun meihin fiksuihin, en niihin hörhöihin’ – vaikka samalla hän näyttää ennakoivan mahdollista hörhöksi luokittumistaan syystä, että on ylipäätään ottanut salaliittoteoriat tarkastelunsa kohteeksi. Tätä hän käsittelee itseironian keinoin. (Palaan tähän.)]

Tarkoitan sanoa, että olisin toivonut tutkijalta suurempaa kriittisyyttä tutkimuksensa peruskäsitteiden suhteen ja syvällisempää perehtyneisyyttä niihin. Olisi kenties ollut aiheellista tarkastella salaliittoteoriasta jo olemassa olevia määritelmiä hieman monipuolisemmin, ja tehdä tämä heti tutkimuksen alussa. Jo tämä olisi tuonut käsitteen tarkasteluun syvyyttä sen sijaan, että se otettaisiin suoraan sanakirjasta annettuna.

Kirjasta voi kuitenkin implisiittisesti päätellä hieman laajemman salaliittoteorian määritelmän:

Salaliittoteoreetikoksi kirjassa tituleerattu Riikka Söyring kuvailee salaliittoteorioita ”askeleen pidemmälle viedyksi kritisoinniksi”. ”Esimerkiksi Yhdysvaltoja ja finanssimaailmaa kritisoivat kertovat Söyringin mielestä samaa tarinaa kuin salaliittoteoreetikot, mutta pehmennettynä versiona: ’Toisilla väkevä romaani, toisilla munille potkiva pamfletti, toisilla iltapäivälehden lööppiversio, toisilla vesitetty virallisversio ja toisilla kriittinen kolumni.’ Salaliittoteoriat ovat Söyringin mukaan askeleen pidemmälle vietyä kritisointia, pohdintaa, hahmottelua. Nämä ovat hänen mukaansa vain erilaisia todellisuustunneleita samasta tarinasta. Mediakonsentraatio eli se, että isojen mediatalojen omistajuus on keskittynyt harvoille, mahdollistaa Söyringin mukaan sen, että tarinankerrontaa on mahdollista hallita hyvinkin pitkälle.” (159)

Salaliittoteoriointi voi olla myös vahvaa yhteiskuntakritiikkiä. Historia ei yleensä muistele John F. Kennedyä salaliittoteoreetikkona, vaikka hän on laukonut tällaista:

”For we are opposed around the world by a monolithic and ruthless conspiracy that relies primarily on convert means for expanding its sphere of influence – on infiltration instead of invasion, on subversion instead of elections, on intimidation instead of free choice, on guerrillas by night instead of armies by day. It is a system which has conspirated vast human and material resources into the building of tightly knot, highly efficient machine that combines military, diplomatic, intelligence, economic, scientific and political operations. Its preparations are concealed, not published. Its mistakes are buried not headlined. Its dissenters are silenced, not praised. No expenditure is questioned, no rumor is printed, no secret is revealed. ”

[Waldorf-Astoria Hotel, New York City

April 27, 1961.]

(Puheen käännös sivulla 57, kolmannen osion ensimmäisen kappaleen johdantosanoina)

[Kuten peliin kuuluu, Kennedyn puhe on tietenkin ”debunked”: on selitetty, että se käsittelee itse asiassa Neuvostoliiton uhkaa ja kommunismia. ”He was referring to Soviet Communismi, in a speech about press freedom during cold war. The speech (to newspaper publishers) was on April 27, 1961, more than two years before his assassination. [...] The debunking is the use of the quote [...] to make it seem like JFK was talking about some Illuminati/NWO plot.”, selvittää Mick West sivustolla Metabunk. Samassa kommentissaan hän myös antaa ymmärtää, ettei puhe ole yhteydessä Kennedyn murhaan, sillä tapahtumien välillä on kaksi vuotta. (Niin, jos jokin pimeä taho haluaisi eliminoida jonkun liian vaikutusvaltaisen liian avoimen julkisen puheen takia, se tekisikin sen hyvin pian heti puheen jälkeen – mahdollisesti jo puheen aikana – että kaikki ymmärtäisivät paremmin mistä eliminoinnissa on kyse. Suunnittelua tai harhautusaikaa ei tarvita.) Siten tässäkin on, kuten pelin henkeen kuuluu, nähtävillä se sosiaalinen normi, ettei asioiden välillä ”saa” nähdä yhteyksiä. (Muutenhan olisi kyse salaliittoteorioinnista.)

Westin näkemystä kommentoi, osaltaan, vaikkapa tämä David Rockefellerin kommentti: ”We are grateful to the Washington Post, The New York Times, Time Magazine and other great publications whose directors have attended our meetings and respected their promises of discretion for almost 40 years. It would have been impossible for us to develop our plan for the world if we had been subjected to the lights of publicity during those years. But, the world is more sophisticated and prepared to march towards a world government. The supernational sovereignty of an intellectual elite and world bankers is surely preferable to the national auto-determination practiced in past centuries.” [David Rockefeller, Council on Foreign Relations] ]

Kun pohditaan salaliittoteorioita, aiheen käsittely voisi olla mielekästä sijoittaa esimerkiksi informaatiosodankäynnin kategoriaan. Nähdäkseni tämä on vieläpä melko ilmeistä. (Ajatellaanpa vaikka, jälleen, WTC –iskuja.) Ajatus ”informaatiosodankäynnistä” on kuitenkin haluttu pitää poissa, myös Kaaron artikkelista. Nähtävästi käsite on liian asiallinen ja vakavasti otettava, jolloin se loisi välitöntä pätevyyden hohtoa salaliittoteorioille ja –teoreetikoille. (Miltä kuulostaisikaan määritelmä ”informaatiosota-analyytikko” vaihtoehtona ”salaliittoteoreetikolle”? Myös artikkelissa suhtautumista kuitenkin kuljetetaan aivan toiseen suuntaan: ”salaliittoteoreetikon” korvaa vaivihkaa käsite ”salaliittouskovainen”.)

[Luodaanpa tässä yhteydessä vielä katsaus mainittuun Tiede –lehden artikkeliin Salaliitto kiehtoo alistettua (8/2014).

Kun vaalitaan status quoa, normina on, ettei settiä uhkaaviin teorioihin suhtauduta vakavasti - ainoastaan henkilöihin, jotka sellaisia esittelevät. ”Nämä spekulaatiot on helppo ohittaa helppoheikkien juttuina, mutta asialla on vakavampi puoli. Salaliittoteoriat nimittäin uppoavat yllättävän moniin ihmisiin. […]Yhdysvalloissa salaliittoteoriat koetaan jo turvallisuusuhaksi”. Artikkelissa jatketaan, että Obaman neuvonantaja Cass Sunstein on kuulemma ehdottanut, että hallituksen agentit soluttautuisivat salaliittoteoreetikkojen keskusteluihin ja koettaisivat aiheuttaa hajaannusta heidän joukossaan. (52,57)

Paitsi että salaliittoteorioita - myös keskenään ristiriitaisia - on artikkelinkin mukaan jo valmiiksi joka lähtöön (ja näkemyksellinen hajaannus siis taattu), hajota-ja-hallitse taktiikka olisi turhaa myös syystä, että - kuten artikkelissa on juuri päästy perustelemasta - salaliittoteoreetikolle tärkeintä on oletus salaliitosta, ei salaliittoteorian sisältö: ”[S]alaliittoteoreetikoiden muuttuvasta mielenmaisemasta on saatu viitteitä myös psykologisissa tutkimuksissa. Pitkään on tiedetty, että jos ihminen uskoo yhteen salaliittoteoriaan, hän uskoo todennäköisesti myös toiseen. Kentin yliopiston viimevuotisessa [2013] tutkimuksessa havaittiin, että salaliittoteoreetikot uskovat jopa toisilleen ristiriitaisiin salaliittoteorioihin. Toisin sanoen, mitä enemmän salaliittouskovaiset uskovat [asiaan N+], sitä enemmän he uskovat myös [asiaan N-]” (56).

Näin ollen mikään uusi sepite ei vähentäisi salaliittoteoriauskovaisuutta, päinvastoin. Toisin sanoen on epäjohdonmukaista ajatella salaliittoteoreetikoista edellä kuvatulla tavalla, ja sen jälkeen pyrkiä toimimaan Sunsteinin ehdottamalla tavalla. [Mitä tulee Sunsteinin ehdotukseen, salaliittoteoreetikkojen keskuudessa lienee yleisesti tiedetty se tosiasia, että liikkeellä on paljon mis- ja disinformaation levittäjiä – ”soluttautuneita agentteja” –, ja on jo yleistietoa, että tämä tällainen on informaatiosodankäynnin perussettiä.] ]

* * *

Ehkä tämä kaikki ristiriitaisuus ja pinnallisuus johtuu siitä, että tutkija on epävarma omasta suhtautumisestaan. Kenties hän on jossain vaiheessa salaliittoteorioiden maailmassa vaellettuaan havainnut, etteivät ne sittenkään ole ymmärrettävissä kertomuksina aivan niin ongelmattomasti kuin hän oletti.

Niinpä väite salaliittoteoriasta tarinana on siten ennemmin tutkimushypoteesi kuin tutkimustulos.

Kirjansa lopussa tutkija kirjoittaa: ”Mutta ovatko salaliittoteoriat tarinoita? Eivät sanan kapeimmassa merkityksessä. Niissä ei ole tarinoille ominaista alkukohtaa, keksikohtaa, jossa jännitys huipentuu, ja loppua jossa kaikki selviää. Salaliittoteoriat ovat kuitenkin tarinoiden tavoin loogisia, puhuttelevia ja uskottavia.” (197)

Harvat tarinat nykypäivänä sisältävät ”loppua jossa kaikki selviää”. Siksi on olemassa käsite: avoin loppu tai avoin kertomus. Klassinen tarinankaari ei ole enää pitkään aikaan ollut täysiveriseksi tarinaksi määrittymisen edellytys, ja toisaalta asiapitoisissakin esityksissä on tapana noudattaa tiettyä tarinan kaarta - kuten kaikessa kerronnassa; vakiintuneet tavat kertoa edellyttävät sovittuja, tuttuja muotoja ja formaatteja. (Jos näin ei olisi, pitäisimme kerrontaa päämäärättömänä ja epäymmärrettävänä. Puhumme esimerkiksi omasta elämästämme ja sen tapahtumista tarinoiden kaavoja väljästi mukaillen.) Jos puolestaan ”loogisuus, puhuttelevuus ja uskottavuus” riittävät tarinaksi määrittymiseen, siinä tapauksessa lähes mikä tahansa kerronta on ymmärrettävä tarinana.

Tarkoitan siis sanoa, että salaliittoteorian määrittely väljästi tarinaksi ei kerro salaliittoteoriasta vielä mitään sellaista, mikä erottaisi sen mistä tahansa muusta kerronnasta.

Lisäksi tutkijan väite salaliittoteoriasta tarinaksi palautuvana kerronnanmuotona on ristiriitainen hänen aikaisemman pohdintansa kanssa: kirjan neljännen osion yhteenvedossa, Kaksijakoinen maailmankatsomus, hän perustelee, että salaliittoteoriat ovat tulleet korvaamaan postmodernin ajan hylkäämät Suuret Kertomukset. Tässä tulkinnassa salaliittoteoriat luovat pelkistyksillään selkeyttä siihen kaaokseen, jonka moderni maailma infoähkyllään ja kirjavilla uskomuksillaan aiheuttaa. (148) Kuitenkin, vasta edellisellä sivulla, tutkija on kuvannut, kuinka ”[i]lluminatin, Bilderbergin, Rockefellereiden, juutalaisten, vapaamuurarien ja muiden salaseurojen kaikkien eri verkostojen ja linkitysten ymmärtäminen vaatisi korkeamman asteen polynomifunktioiden hallitsemista” (147). Salaliittoteoria ei siis sittenkään selkiytä maailmankatsomusta? (Onhan tämä näkyvillä jo yksittäisissä teorioissa: niissä monissa tulkinnoissa, joita yksittäisiin tapahtumiin liittyy, ajatellaanpa vaikka JFK:ta, Marilyniä tai Elvistä.)

Vai onko tutkijan hämmennyksessä kyse siitä, ettei hän itse ole vielä tavoittanut salaliittoteorioiden The Big Picturea?

Toisinaan vaikuttaa siltä, että tutkija on tästä puutteesta jopa ylpeä, sillä suuret kertomukset kuuluvat hänen näkemyksessään vanhentuneeseen maailmankuvaan, naiivin kaksijakoiseen, johon tarpeeseen salaliittoteorioita hänen erään teoriansa mukaan siis kehitellään (147). Tämän voi päätellä myös siitä, että salaliittoteorioiden perusasetelmat palautetaan toistuvasti ”hyvän ja pahan taisteluksi” ja mallinnetaan Raamatullisen konservatiiviseksi ja klassiseksi. (93, 147-148, 197) 

[Mitä sinällään tulee dualismiin: hieman epäilen, että tutkija olisi omassa ajattelussaan päässyt sen yläpuolelle. Pidetään silti peukkuja.]

* * *

Tutkija näyttää sulkevan lähtökohtaisesti pois salaliittoteorioiden todenperäisyyden niiden vakuuttavuuden selittäjänä; vaikka oikeitakin salaliittoja on, vakuuttavuus ei vielä itsessään kerro mitään salaliittoteorian mahdollisesta todenperäisyydestä. Tutkija kuitenkin kertoo kirjansa alussa, ettei tämä ole hänen tutkimukselleen ongelma. ”Tarkoitus ei […] ole tutkia sitä, onko jokin tietty salaliittoteoria totta vai ei, tai pohtia miten vakuuttava se on verrattuna johonkin toiseen” (13).

Väitteestään huolimatta juuri sitä tutkija tekee.

Jos tutkija ei sitä tekisi - ja muutenkin kokisi mahdollisen todenperäisyyden arvioinnin oman tutkimuksensa kannalta mielenkiinnottomana -, miksi hän pitää salaliittotarinoiden uskottavuutta, ja myös uskottavuuden arvioimista, läpi kirjan niin merkittävänä? Hän toteaa esimerkiksi: ”Yllättävän usein […] näkemys tuntuu minusta vakuuttavalta. Mistä se johtuu?” (189), ”Edellä käsitellyissä salaliittoteorioissa pistää erityisesti silmään niiden vakuuttavuus. […] Monet salaliittoteoriat ovat jossain määrin mahdollisia ja ehkä jopa uskottavia.”(89) ja ”Erilaisten olosuhteiden ja yksityiskohtien tai todisteiden paikkansapitävyydestä voi kiistellä loputtomiin. […] On myös lähes mahdotonta yrittää arvioida, mitkä esitetyistä todisteista ovat uskottavia ja mitkä eivät. Internet on niin täynnä tietoa, että harjaantuneenkin medialukijan on lähes mahdotonta erottaa kovaa totuutta täydestä humpuukista, saati sitten vain vähän viritetystä totuudesta.” (41)

[Vai tarkoittaako tutkija, että uskottavuus on tärkeä kvaliteetti hänen käsityksessään ”hyvästä tarinasta”: onko mahdollisimman hyvä salaliittotarina sellainen, joka on mahdollisimman uskottava, ja juuri uskottavuuden vaikutelmasta herää viehättyminen, jota tutkija pitää ”hyvän tarinan” indikaationa?

Toisaalta hän käyttää samaa perustetta myös salaliittoteorioinnin vastustamiseen: ”[M]itä nuivemmin ja kyynisemmin [sanoma esitetään], sen uskottavammalta se kuulostaa […] Ehkä kriittinen suhtautumisemme salaliittoteorioihin johtuu siitä, että elämme paitsi epävarmoja myös hyvin kyynisiä aikoja. Silloin totuus tuntuu sitä uskottavammalta, mitä rationaalisemmalta se kuulostaa, ja […] herkkäuskoisia on mukava pilkata” (171-172) (Myös salaliittoteoreetikot ivaavat, turhautuessaan, juurikin ”herkkäuskoisia”. Kuten Adampants sen sanoo: ”Everybody is calling everyone else a sheep…”)

Tutkija ei juuri eksplikoi näkemyksiään ja johtopäätelmiään, ja jättää lukijan itsensä pääteltäväksi - tulkittavaksi - niin paljon, niin paljon. Tällaista epäselkeyttä ja väljyyttä ei yleensä pidetä hyvän tutkimuksen tunnusmerkkinä. Tutkija rinnastaakin jo kirjansa johdannossa tutkimisensa ”pohtimisen” kanssa (13).]

Eräänä osoituksena tästä pyrkimyksestä - siis pyrkimyksestä todenperäisyyden arviointiin - voi pitää salaliittoteorioiden vertailua valtavirtatieteen näkemysten kanssa. Alakappaleessa Ilmastonmuutoshuijaus tutkija selvittää yksityiskohtaisesti, mitä ilmaston lämpenemisellä ”tieteellisen konsensuksen eli virallisen totuuden mukaan” tarkoitetaan.

[On ajatusvirhe päätellä tai olettaa, että ”virallinen totuus” tarkoittaisi automaattisesti samaa kuin ”tieteellinen konsensus”, edes länsimassa, ajatellaanpa vaikka maailmankatsomuksellisia kysymyksiä asiayhteyksissä, joissa tiede tarjoaa pelkän maailmankuvallisen näkökulman. Virallinen totuus esimerkiksi on, että pakolaisena maahan saapunut on aina hädänalainen, vaikka tieteellinen konsensus pitäisi väitettyä hädänalaisuutta monissa tapauksissa kyseenalaisena – ja esimerkiksi kutsuu ilmiötä ennemmin siirtolaisuudeksi.]

”Ilmaston lämpeneminen on pääasiassa ihmisen aiheuttamaa ja johtuu lähinnä kasvihuonepäästöjen pääsystä ilmastoon. Kasvihuonekaasut päästävät lävitseen auringon säteilyn, mutta sulkevat maapallon lämmön sisäänsä. Kasvihuonekaasuja ovat esimerkiksi hiilidioksidi ja metaani, joiden pitoisuudet ovat lisääntyneet teollistumisen myötä. Hiilidioksidipäästöjä tulee esimerkiksi fossiilisten polttoaineiden, öljyn, kivihiilen, maakaasun ja turpeen käytöstä. Metaania pääsee ilmakehään, kun eloperäinen aine hajoaa hapettomassa tilassa, esimerkiksi kaatopaikoilla ja karjaeläinten suolistossa.” (174-175).

[Tutkija ei käytä tässä yhteydessä lainkaan lähdeviitteitä. Hän siis olettaa, että tämä tieto on yleissivistystä tai väittää, ettei yksikään tämän teorian kiistävä teoria ole ”tieteellinen” tai ainakaan ”tieteellisen konsensuksen” mukainen. - Tai sitten hän haluaa pysytellä johdonmukaisena näkemykselleen ja välttelee viitteitä syystä, että on juuri todennut niiden runsaan käyttelyn ilmaisevan ”epätoivoista” halua kuulostaa uskottavalta ja vakuuttaa lukijat totuudesta.]

Tutkija on myös omistanut kokonaisen kappaleen - ”Minä kiellän kaiken” – denialismille, jonka hän määrittelee virallisen totuuden kieltämiseksi. (174) Miksi tämän tarkastelu olisi kiinnostavaa silloin, kun ”Tarkoitus ei […] ole tutkia sitä, onko jokin tietty salaliittoteoria totta vai ei ” (13). Noh, tutkija haluaa tietenkin osoittaa, että salaliittotarinoinnin eräs funktio on virallisen totuuden kieltäminen. Mutta mitä väliä on ”virallisella totuudella” silloin, kun metsästetään hyviä tarinoita, eikä ainakaan välitetä niiden todenperäisyydestä?

[Kappaleensa alussa tutkija tulee puoli huomaamatta määritelleeksi fiksuimpana pidetyn kaverin virallisen totuuden vastustajaksi, ja virallisen totuuden puolestaan ignorantiksi sepitteeksi. Tämä tapahtuu muistelemalla tarinaa Galileo Galileistä inkivisition edessä. Onko rinnastus tietoinen vai tahaton? Kuten edellisessä postauksessani kuvasin, tapa, jolla tutkija käsittelee aihettaan, antaa ymmärtää, että hän samaistaa Galilein näkemyksen tiedeyhteisön näkemykseen, eli ajattelee Galilen edustavan tiedettä yleisesti. Hän toteaa tämän myös suoraan: ”Sekä Galileon että nykytiedemiesten havainnot perustuvat tieteellisin menetelmin saavutettuihin tuloksiin” (177-178). Tällöin rinnastus olisi tahaton (ja siis mahdollisesti alitajuinen, eli ilmaisisi torjuttua kokemusta: ’salaliittoteoreetikko on oikeassa’).]

Myös käsitellessään ”sionistista salaliittoa” tutkija keskittyy salaliittoteorian merkitykseen ja vaikutukseen tiettyä ihmisryhmää syyllistävänä rasistisena ongelmana. Pohdinnat koskevat kulttuurihistoriallista näkökulmaa ja pyörivät ihmisarvokysymyksen ympärillä. Tässä kappaleessa on kuljettu jo kauas salaliittoteorioiden arvioimisesta hyvinä tarinoina, ja sen sijaan arvioidaan niiden vaikutusta juurikin suhteessa totuuksiin sekä todellisuuskäsitysten rakentumiseen.

Toisessa yhteydessä hän pitää salaliittoteorian ongelmana juurikin sitä, ettei väite pitänytkään todellisuuden kanssa paikkaansa:

”Vähän aikaa New Yorkin tapahtumien [9/11] jälkeen sain sähköpostiviestin, jossa minua kehotettiin kirjoittamaan tekstinkäsittelyohjelmalla toiseen torniin törmänneen lennon numero Q33NY. Kun muuttaa fontin Microsofitin tekstinkäsittelyohjelmassa Wingdingsiksi, muodostuu numero- ja kirjainyhdistelmästä lentokone, kaksi tornia, pääkallo ja daavidintähti […] Ongelmana on se, ettei Q33NY ollut yhdenkään syyskuun 11. päivän iskuihin liittyvän lennon numero. Kirjain-numeroyhdistelmä ei itse asiassa liity päivän tapahtumiin mitenkään. (36-37, 42)

[Tutkija on aloittanut kappaleen 11. syyskuuta 2002 lupaavasti. Hän poimii populaarikulttuurista hätkähdyttäviä - kuitenkin jo yleisessä tiedossa olevia - esimerkkejä, joita pidetään kätkettyinä ennakkovaroituksina tulevasta iskusta. Hän luettelee tapauksia kuten Larry Silverstein ja American Airlinesin lento 77, pohtii Patriot Actin kyseenalaisuutta ja myöhempää vaihtumista Freedom Actiksi, sekä pysähtyy käsitteeseen false flag. Vakuuttavina pidettävät todisteet näyttävät puhuvan varsin ansiokkaasti salaliiton puolesta. (Tämä kaikki antaa ymmärtää, että tutkija on jo aikaisemmin tykönään pohtinut tämän tapauksen mysteeriä.)

Tästä huolimatta tutkija on kappaleen loppuun mennessä onnistunut vakuuttamaan - tai ainakin vakuuttaa vakuuttaneensa - itsensä siitä, ettei esimerkiksi Microsoftin tekstinkäsittelyohjelmaan koodatulla kuvalla lentokoneesta ja kahdesta tornista, salaseuratunnuksesta (Skull and Bones) ja uskonnollisella tunnussymbolilla (Daavidin tähti) ole mitään tekemistä lentokoneen, kahden tornin, salaseuran ja uskonnollisen tunnussymbolina kanssa (ainakaan jos ne yhdistetään mainittuun kaksoistorni-iskuun). Tämä johtopäätelmä - ’ei mitään tekemistä salaliiton kanssa’ - on ristiriitainen suhteessa kappaleen argumentointiin.

Kuvaus siis mukailee salaliittoteorioiden logiikkaa aina siihen asti, kunnes tutkija toteaa ongelmansa: lennon numero ei ollutkaan Q33NY – ja kas, kaikki muukin menettää samassa merkityksensä.

[Mistä tutkija voi tietää, ettei mainittu lentonumero kuulunut alkuperäiseen suunnitelmaan, tai ollut ehkä ennakoitua hämäystä, tai peräti ”damage controllia” sikäli, että ”wingdings-viesti” levisi yleiseen tietoon? Entä mistä tutkija voi tietää, että mainittu koodi viittaa juuri torniin törmänneeseen koneeseen? Onhan numero 33 esimerkiksi kriittinen asteluku vapaamuurariudessa. Ja liittyyhän kuvioon muitakin teorioita, kuten väitteitä siitä, että iskuisssa käytetty matkustuskone oli törmätessään tyhjä ja matkustajat kuljetettu jonnekin muualle… Villeimpien teorioiden mukaan mitään konetta ei edes ollut, vaan kyse oli Suuresta Illuusiosta (jota esimerkiksi nimimerkki Shahzwar Bugti käsittelee vaikuttavin argumentein videosarjansa, The Illuminati & Dajjal, osissa 4-14:

osa 4: No Planes On September 11

osa 5: The Plane Myth

osa 6: Hidden In PLANE Sight

osa 7: 9 11 TV Fakery

osa 8: Video Trickery

osa 9: The Stage Is Set

osa 10: The Biggest Fraud

osa 11: Selling A Lie

osa 12: The Grand TV Illusion

osa 13: Appearance Vs. Reality

osa 14: All The World’s A Stage

(osassa 2 käsitellään populaarikulttuuriin kätkettyjä viestejä tulevasta iskusta)

Nämä pätkät käyvät mainioksi opetusvideosarjaksi siitä, kuinka argumentoidaan mallikkaasti visuaalisen aineiston avulla. Yllätyin iloisesti monien havaintojen oivaltavuudesta. Kaiken kaikkiaan oikein näppärä setti.

Sarja sopii opetusvideoksi myös siitä, kuinka suurta yleisöä voidaan huijata megalomaanisesti sen kautta, minkä varassa se käsitystensä muodostamisen suhteen riippuu, ja mihin sen päättelytketjut perustuvat - siis on ehdollistettu perustumaan.)

Tarkoitan sanoa, että tutkija kumoaa melko vähäisin ja hätäisin perustein käsissään olevat todisteet (tai vähintään argumentit). Entä, jos se on vinkki, ettei maintun koodin nimistä lentoa lennellyt missään? Toisekseen, tutkijan tiedossa olevasta "koodista" puuttuu yksi kirjain: C. Q33NYC

(Viittauksesta Wingdingsiin tuleekin mieleeni, että Adampants kehotti ihmisiä pysyttelemään Microsoftin tuotteista erossa, muistaakseni vielä huudahduksella ”my god!”)]]

* * *

On ymmärrettävää, että pyrkimyksessä olla näkemättä toistuvia kaavoja (”patterns”) ja merkityksiä ”siellä missä niitä ei ole” - eli pyrkimyksessä olla kokematta itseään paranoidiksi sekä halussa olla tulematta pidetyksi sellaisena (”Kukapa haluaisi saada hullun tai hörhön leiman otsaansa?” [153]) - haluaa ajatella sattuman pyörittävän maailmaa.

Mutta juuri tähän ehdollistumaan, auktoriteettiuskoiseen, mielenhallinta osittain perustuu. En ymmärrä, kuinka kukaan ajattelijana itseään pitävä voi olla valmis tosissaan julistamaan: ”En halua nähdä asioiden välisiä yhteyksiä enkä ymmärtää liian laajoja kokonaisuuksia!”

On yksinkertaisesti typerää ja naiivia – ja taatusti tarkoituksellisen ehdollistuman tulos – sabotoida omaa arvostelukykyään siten, että sotkee mahdollisuutensa pitkällisiä päättelyketjuja edellyttävien kokonaisuuksien hahmottamiseen vetoamalla siihen, että on ’on paranoidia nähdä kaavoja ja merkityksiä’.

(Samojen ehdollistumien kategoriassa sijaitsee myös kärsimättömyys ja levottomuus [seurausta etenkin aktiivisesta sosiaalisen median käyttelystä sekä pilkotun päivärutiinin aiheuttamasta sisäistetystä ”olemisen tavasta”; siitä, että arkielämä rakentuu hyvin lyhyistä jaksoista ja huomio on jatkuvasti hajakeskitetty. Esimerkiksi Foucault argumentoi myös tällaisesta, sisäisen kontrollitilan vangiksi jäämisestä, kirjoittaessaan vankilan historiasta teoksessaan Tarkkailla ja rangaista: rutiinit sisäistyvät vähitellen kehon ”luonnollisiksi” rytmeiksi].

Listaan voi lisätä myös tarpeen – vaatimuksen – saada kaikki helposti ymmärrettävänä ja viimeisen päälle lyhennettynä ja tiivistettynä. Tätä vaatimusta mahdollisesti säestävät huomautukset siitä, ettei asian esittäjä ”ole sisäistänyt asiaansa”, mikäli ei osaa tiivistää vuosikymmenten pohdintaansa selkeästi ymmärrettävällä tavalla kahteen virkkeeseen. [Toki osaa – mutta henkilö, joka ei itse ole perehtynyt, ei ymmärtäisi sellaisia tiivistyksiä. Tiivistysten ymmärtäminen edellyttää pätevää tulkintakompetenssia: being in the know. Esimerkiksi symbolit ovat tällaisia tiivistyksiä. Onkin kuvaavaa, että niiden tuntemus on niin olematonta, että Jordan Maxwell puuskahtaa turhautuneena: ”People are so stupid!”] (Adampants puhuu tästäkin ilmiöstä luennossaan Knowledge – eikä pidä ehdollistumaa ihmisten omana syynä. Päinvastoin: Adampants on sitä mieltä, että ihminen on kaikkea muuta kuin luonnoltaan typerä.))

Koska tämä – salaliittoteorioiden todenperäisyyden arviointi ja niiden keskinäinen vertailu – on kirjan alkuväitteistä huolimatta juuri sitä mitä tutkija tekee, läpi kirjan, hänen ajatuksensa tullee ymmärtää kokemuksena siitä, ettei hän kykene arvioimaan väitteiden todenperäisyyttä (vaikka haluaisi): retoriikka-analyysi ei riitä muuhun kuin vakuuttavuuden arviointiin.

* * *

(to be continued)