P: Underneath my skin

”Sä oot niin hauska kun sä innostut jostain”, ystäväni naureskeli minulle eräänä iltapäivänä kauan sitten lukion käytävällä. Se oli hänen tapansa ymmärtää se, mitä minulle tapahtuu silloin, kun tulen "imaistuksi" johonkin "atmosfääriin" (ja viehätyn sen sisältämistä asioista ja ilmiöistä) - toki introvertin hillityllä temperamentilla. Itse en nimittäisi tapahtumaa ”innostumiseksi”. Sen sijaan kutsuisin sitä jonkinlaiseksi henkiseksi ekskursioksi, johon liittyvä intensiteetti - hetkellinen intohimo, suorastaan - on tuomittu vääjäämättä haihtumaan (sillä paitsi etten ole luonteeltani yhden asian ihminen, en kykene jäämään ilmiöiden ”vangiksi”: sieluni ei mahdu yhteen "ilmiöön", vaan murtaa sen ääret ne löytäessään ja livahtaa ulos – asian runollisesti ilmaistakseni).

[Käytän tässä yhteydessä sanaa ’intohimo’ syystä, että moiseen ”henkiseen matkaan” liittyy aina asiaankuuluvia affekteja, jotka ulkopuolisen silmissä vaikuttavat kenties emotionaaliselta omistautumiselta. Mutta omistautumisella ja kokemiseen - vaikkakin henkiseen - antautumisella on olemuksellinen eronsa: kaikessa ”ilmiötarkastelussa” emotionaalisen ulottuvuuden läsnäolo on välttämätön, sillä - asian metafyysisesti ilmaistakseni - juuri emotionaalisella tasolla ”kollektiiviset energiakeskittymät” voidaan aistia (eikä emootioista irrallaan voi ymmärtää mistä ilmiön olemuksessa tai dynamiikassa on kyse), mutta tämä ei vielä tarkoita sitä, että samaistaisi itsensä siihen mitä tunnustelee, saatikka  toimisi sen perustalta. Tunnustelu on tunnustelua, tarkastelua.]

Nämä tällaiset ”intohimot” saattavat ilmaantua kuin tyhjästä. Aivan kuin putoaisi näkymättömään kuoppaan - tai ajautuisi madonreiästä toiseen todellisuuteen [sillä mikä pakko on käyttää alaspäinputoamisen vertauskuvaa ja "putoilla" minnekään, aivan kuin lankeemuksessa] - kuljeskellessaan kaikessa rauhassa: äkkiä jokin epätasainen kohta osoittautuukin montuksi, jonka syvyyttä ei ole osannut ennakoida. (Olen varma, että kuvaan tässä jotain yleisinhimillistä ilmiötä, mutta en aivan osaa käsitteellistää sitä. Toistaiseksi.)

Yksi tällainen ”kuoppa” on ”Hollywood –nostalgia”. En aivan ymmärrä, mistä se on ilmaantunut tai mikä minut on siihen ”imaissut” - etenkään, kun Hollywood kaupunkina (noh, kaupunginosana; LA. kokonaisuudessaan) tai elämäntapana ei koskaan ole minua kiehtonut [liian kuumaa, joka tasolla] -, mutta löysin sen Lana Del Reyn sokeroimasta traagisesta äänimaisemasta. Ehkä "kaninkolo" rakentui siitä - muun muassa siitä - vähitellen, ennen kuin kasvoi niin vahvaksi että havahduin siihen (tai 'siellä').

Niinpä nyt katselen ja tunnustelen ”Hollywoodin henkeä” merkillisellä, hmm, hellyydellä. Se hetkellisyys ja se hinta, joka kaikesta maksetaan. Ihmiset, oi ihmiset. Sen tunnelma on kuin kesässä ja nuoruudessa silloin, kun niistä tulee ikuisuutta, jonka toiselle puolen ihminen ei näe. (Jos nyt yhtään tavoitatte sitä mitä yritän sanoa.)

Hain lisäkertoimia tunnelmointiini kalifornialaisista kuvista, tv-sarjoista kuten The Hills (sillä se oli käden ulottuvilla: löysin kesällä kolmannen kauden kirppikseltä neljällä eurolla ja tein heräteostoksen. Sen katsottuani katsoin kaikki muutkin kaudet, putkeen. Se näytti olleen juuri se flavor jota halusin tässä ekskursiossani makustella.)

* * *

[Pysähdytään tähän hetkeksi. The Hills! Miten täydesti sen kuvaus vangitseekaan kaupallistetun nuoruuden intohimoineen, traumoineen ja turhuuksineen: se on täsmälleen sitä nuoruutta, jota länsimaiselle nuorelle ihanteena tarjotaan, ja jota hän niin kovin helposti luulee Oikeaksi Elämäksi (sillä tarjotun substanssin kaupallisuus on, kuten hyvään mainontaan kuuluu, myyty taitavasti ”omana tarpeena”. ”Onnistuneimmillaan” tämä kaupustelu on eskaloitunut länsimaisen ihmisen – siis sekä nuorten että vanhempien – ihanteeksi, ”ikuisen nuoruuden tavoitteluksi”.)

Toki kyse on tv-formaatista, joka ylikorostaa draaman kaarta ja voimaa, eikä ”reality” ole koskaan aivan realityä. Mutta on kiistämätöntä, että reality-formaatissa spontaaniudelle annetaan huomattavasti enemmän tilaa kuin täysin valmiissa käsikirjoituksessa, ja juuri tästä spontaaniudesta - harkitun, ennakoidun ja manipuloidun, sekä jossain määrin myös ohjatun dynamiikan varassa elävästä - tämän viihdelajikkeen todellisuus, nimensä mukainen reality, rakentuu. Toisekseen populaari kuvastaa nimensä mukaisesti yleistä ja yleistettyä, jolloin ihminen, ollessaan tekemisissä populaarikulttuurin kanssa, on aina tekemisissä myös stereotyyppien ja arkkityyppien - myyttiaineksen - kanssa. Siten reality-tv käsittelee ja kuvaa todellisuuttamme yhtä varmasti kuin ”kulttuurinen ajattelumme” tekee sitä arkitodellisuudessamme (vaikkakin ensin mainittu tekee sen karikatyyrisesti, jälkimmäinen puolestaan alitajuisesti) – ja vastaavasti realityssä ”näytellään” samalla tavoin kuin ihmiset yleensä arjessaan ”näyttelevät” ollessaan aina jotain muuta ja enemmän kuin ne kulttuuriset mallit, joita sosiaalisissa suhteissaan ilmentävät (vaikkakin reality tekee tämän jälleen karikatyyrisemmin). Jos jokin siis on feikkiä, vika ei ole reality-formaatissa per se, vaan siinä kulttuurisessa todellisuudessa, jossa ylipäätään elämme.

Ei siis pitäisi olla mitään syytä ylenkatsoa tarinateollisuuden formaatteja, mikäli on kiinnostunut todellisuuden - tai todellisuuskerrostumien - tarkastelusta. (Melkein harmittaa tietää, että monet ihmiset halveksivat reality-formaatin kykyä kertoa todellisuudestamme, ja tekevät niin vain siksi, etteivät ymmärrä formaatin ja kulttuuristen mallien välistä yhteyttä – ja vielä vähemmän ymmärtävät sitä omassa elämässään [siis reality-formaatin kuvastamien kulttuuristen mallien - ”todellisuuden” - yhteyttä omaan elämäänsä]. Siksi monien mielestä on vain ”hassua” tai ”typerää” ottaa reality-show ”vakavasti” (jollaisena syvennettyä tarkastelua tavallisesti pidetään).

Kenties mieleenpainuvimmassa ja katkeransuloisimmassa roolissa on Kristin Cavallari. Hän (tai hänen roolinsa), on niin tyylipuhdas tarinateollisuuden kudelma että melkein sattuu. Hän esimerkiksi on, aivan selvästi, saanut miehelää koskevan ymmärryksensä Cosmopolitanista, ja osaa siten antaa pienille eleille - ”oikeille” tai ”väärille” - käsittämättömän suuren painoarvon vaaliessaan ”oikeaa” asemaansa ”pelissä”.  Ja voilà: saadaan tonneittain draamaa, joka on teatteriesityksenä hauskaa, mutta arjessa täysin turhaa (ja pitää ihmiset kiireisinä ja stressaantuneina ja poissa oikeasti tärkeiden asioiden ääreltä).

[Cosmosta tässä asiayhteydessä puheen ollen: On ironista, että Cosmon kaltaiset lehdet ensin lanseeraavat trendit, ja kuvaavat niitä sitten ”oikeana elämänä”, josta selviytyäkseen ihminen tarvitsee kyseisten lehtien ”elämänohjeita” – aivan kuin oikea maailma oikeasti pyörisi niissä lobattujen konseptien varassa. Siten kyseiset lehdet ovat eräänlainen kehäpäätelmä: ’Cosmo kertoo luotettavasti, että miehet käyttäytyvät tavalla x, koska Cosmo on - naisten välityksellä ja sosiaalisia pelisääntöjä manipuloidessaan - saanut miehet käyttäytymään tavalla x; Cosmo on oikeassa, koska Cosmo sanoo niin’. [Yksittäisellä lehdellä tuskin on näin suurta vaikutusvaltaa, mutta Cosmo edustaa tässä koko viittauskohteena olevaa instanssia.] Mies ei anna naiselle kukkia tai suklaata siksi, että mies ”luonnostaan” osaa ja haluaa niin tehdä, vaan koska hän on oppinut naisen odottavan häneltä sellaista; kun mies haluaa tehdä vaikutuksen, hän tietää, että on olemassa etikettejä ja sääntökokoelmia, joita on noudatettava. Toisin sanoen: miehen on tarjoiltava kiinnostuksensa vaaditussa paketissa. Mutta entä, jos mies ei välitä ”säännöistä”? Silloin miehen kiinnostus muuttuu tyhjäksi, koska siitä ei ole ”todisteita”. ”Sääntöjen” noudattamatta jättämistähän pidetään merkkinä ”aidon välittämisen” puutteesta – ja itsetunnoltaan vaurioitunut nainen uskoo tällaisen väitteen helposti (sillä itsetunnoltaan vaurioitunut nainen on kyvytön emotionaalisesti itsenäiseen ja kypsään arvosteluun). Tämä ongelma - keinotekoisten sääntöjen olemassaolo - tuo kentille myös pelimiehet: riittää, että osaa noudattaa ulkokohtaisia sääntöjä, eikä substanssilla ja aitoudella enää ole merkitystä, etenkään, kun kukaan ei enää osaa arvioida niitä.]

Cavallarin hahmo on pelinaisen stereotyyppi: ihminen, joka ei osaa tuntea oloaan rakastetuksi, ei varsinkaan oman itsensä rakastamaksi, ja joka ei siksi kykene rakastamaan ketään muutakaan. Itsevarman toiminnan taustalta kuultaa pelko joutua torjutuksi, ja silloin on turvallisempaa pysytellä tavoittamattomana ja torjua itse. Samalla myös päätyy puristamaan toisista ravinnokseen sen elämän nektarin, jota itse ei itsestään voi eikä halua vuodattaa (edes omiin tarpeisiinsa). Mutta nektaria kuitenkin tarvitaan, tapahtuipa tämä sydämiä särkemällä tai draamakohtauksia synnyttämällä (eli vahvoja tunteita provosoimalla ja toisten käytöstä manipuloimalla). Cavallarin hahmon motto tuntuu olevan, että vain dominoimalla voi ”varjella sydäntään” ja pysyä pelin suhteen hyvässä asemassa, ja ”hyvä asema” on kaikkein tärkeintä, kaikkein turvallisinta. Hän haluaa kaiken ja enemmän kuin muut voidakseen tuntea oman arvonsa.

Koska Cavallarin hahmo on stereotyyppi, se ilmaisee siten stereotyyppisen ongelman: mitä se on, kun ihminen ei vielä ole kyennyt sisäistämään - eikä autonomisesti säätelemään - sisäistä turvan tunnettaan. Siksi hän on riippuvainen toisilta saadun hyväksynnän - ”turvan” - tunteesta, ja ylipäätään riippuvainen siitä, että muut ihmiset tyydyttävät hänen henkilökohtaiset tarpeensa (etenkin emotionaaliset) – ja mikäli he tässä epäonnistuvat, all hell breaks loose (ja kaikki on luonnollisesti toisten syytä). Toisin sanoen on kyse objektisuhteita koskevasta ongelmasta, varhaislapsuuden henkiseen kehitysvaiheeseen liittyvästä, johon länsimainen ihminen tavalla tai toisella yleensä onnistutaan fiksoimaan. Sarjan lopussa Cavallari lähteekin ”etsimään itseään” – vaikka herää vaikutelma siitä, että hän lähtee vaatimaan haluamaansa sieltä mistä voi sen varmemmin saada (samalla kun pääsee hylkäämään hänet hylänneen).

Myös sympaattinen Heidi Montag on onnistunut hahmo, siis stereotyypiltään. ”I want to look like a barbie.” (Entä hänen miehensä Spencerin hahmo…Kolmevuotiaan ego aikuisen miehen kehossa. Ilman fyysistä tai muutoin uhkaavaa aggressiivisuutta Spencerin hahmo olisi hyvää komiikkaa [ja hänen toimintansa repliikkeineen kuin suoraan sketsisarjasta] - ja herättäisi varmasti huomattavasti enemmän myötätuntoa. Stereotyypilleen ominaisesti Spencer on myös taitava manipulaattori. [Tiesin että Spencer saisi Heidin isän pitämään itsestään, koska sellainen oli hänelle siinä tilanteessa tärkeää.] Entäpä Audrinan poikaystävä Justin? Loistavaa stereotyyppiainesta tässäkin - puhumattakaan siitä suhdemallista, jota Audrina ja Justin päätyvät toteuttamaan. Ja toistamaan. Ja toistamaan.) Ja entäpä kaikki ne addiktiot, jotka sarja esittelee...

Näistä asetelmista - näistä egon kehitysasteen vaiheista, joihin syystä tai toisesta on jämähdetty [mikä toki on yleistä, ja siksi onkin kyse stereotyypeistä] - syntyy loistavaa draamaa. En siis lainkaan ihmettele castingia. (Sehän - näin oletan - valitaan ennakoitavissa olevan dynamiikan perusteella.)

Niin katkerankauniita nämä länsimaalaiset kuvat (hollywoodilaisessa pyhyydessään) ovat, että tekisi mieleni sanoa Sellaista se nuoruus on, ellei kyse olisi niin selkeästi konseptista: valmiista käsikirjoituksesta, josta ihmisen on rakennettava elämänsä ollakseen ”onnellinen”, mielellään kadehditusti.

On helppo sanoa, että em. hahmot – em. kaltaisista sarjoista puhumattakaan – ovat pinnallisia tai tyhmiä ja edustavat jotain sellaista, mikä ei kosketa itseä; jotain millä ei ole muuta kuin viihdearvoa ja sekin huonoa. Mutta jotenkin näiden "kuvien" aihiot on onnistuttu istuttamaan jokaiseen länsimaisen kulttuurin kasvattiin (siitä huolimatta, että ne jäisivät alitajuisiksi tai täysin tiedostamattomiksi). Vasta sitten, jos ihminen saisi kaiken sen ylellisyyden, jota hän voi elämänsä aikana ökysti eläessään niin halutessaan käyttää, eikä sittenkään eläisi kuten The Hillsissä, uskoisin, ettei tämä globaali konsepti vaikuta hänessä hallitsevasti.

Unwritten, laulaa sarjan tunnari. Mitä ironiaa.

(Eräs ihmisen ensimmäisistä ja suurimmista elämäntehtävistä – yhdessä ehdollistumiensa tunnistamisen ja purkamisen kanssa – pitäisi olla: Etsi elämäsi käsikirjoitus ja tuhoa se, ennen kuin se tuhoaa sinut.)]

* * *

Mutta olin siis kuvailemassa, että tämä on se ”kuoppa”, jota olen ”pudonnut” tunnustelemaan: kuin jokin eteerinen osa minua lipuisi hollywoodilaisen sielunmaiseman halki ja kuuntelisi. Hellyydellä. Se traagisen kaunis kimallus ja hetkellisyys - ja se hinta, joka kaikesta maksetaan. Ihmiset, oi ihmiset.

Kokosin tunnelmasta myös soundtrackin (heh), luonnollisesti The Hillsin biiseistä (ja muutamasta muusta, jotka merkitty*). Kas tässä. =)

Unwritten (Natasha Bedingfield)

Bring On The Day (Vaughan Penn)

Forever Young (Alphaville)*

Welcome To The Show (Britt Nicole)

Crazy Kids (Kesha)*

Desire (Holly Valance)*

On And On (Agnes)

I Want To Know What Love Is (Foreigner)

Take Me Out (Atomic Tom)

Fire Burning (Sean Kingston)

All The Right Moves (One Republic)

Curious (Holly Valance)*

Underneath My Skin (Katherine Pierce)

Trouble Is A Friend (Lenka)

Common Reaction (Uh Huh Her)

Secrets And Lies (Curious)

Young Forever (Jay-Z feat. Mr. Hudson)

Not Meant To Be (Theory of a Deadman)

Get Higher (Paper Tongues)

 

* * *

 

Ai niin!

 

Arvatkaapa mikä tämä on:

No sehän on tietenkin paidan laskos. (Kuvassa Kristin näyttää ystävälleen ohariviestiä, jonka Justin on hänelle juuri lähettänyt. Katsoja saattaa aavistella, mistä ehkä on kyse, etenkin pienen subliminaalin vihjeen avittamana [kts. taustalla hengailevan miehen kainalonseutu, josta lähikuva yllä] - jolla toki on varmasti lukuisia muitakin funktioita. [Kohtaus on viidennen tuotantokauden viidennestätoista jaksosta, noin ensimmäiseltä kolmannekselta.]) Eräänä poimintana vain.

 

[(The Hills on vuosina 2006 - 2010 valmistunut tosi-tv -sarja, MTV:n [Music Television] alkuunpanema ("original network" by) ja Adam DiVellon luomus.]

P: Tuulimylly

Luin pari vuotta sitten artikkelin Salaliitto kiehtoo alistettua (Tiede -lehti nro 8/2014, sivut 50-57, kirjoittanut Jani Kaaro). Se hykerrytti minua siinä määrin, että aloin pian naputella kommentaariani merkinnäksi asti. Keskeneräinen pohdinta jäi kuitenkin pöytälaatikkoon hautumaan, kunnes vasta nyt olen kaivanut sen uudelleen esiin.

Tänä aikana salaliittoteorioinnista on ennätetty tehdä suomalaisissa piireissä myös tutkimusta. Yritin sisällyttää tähän kirjoitukseen kommentaarini myös siitä, mutta tajusin lopulta jättää sen omaksi tekstikseen (joka seuraa perässä).

Joka tapauksessa viivästys on siis ollut hyväksi: kuvio täydentyy, siis kuvio siitä, millaisia käsityksiä salaliittoteorioinnista vaalitaan yleisessä näkemyksessä: arjessamme, julkisesti ja virallisesti.

Asiaan.

Mainitun lehtiartikkelin otsikko on tarkoituksella provosoiva. Tästä kertoo kahden erittäin latautuneen sanan käyttö: ”salaliitto” ja ”alistettu”. Mutta mitä artikkeli haluaa provosoida? Se on malliesimerkki propagandaretoriikasta, kokonaisuudesta, joka on rakennettu läpensä täyteen ladatuista käsitteistä, argumenteista ja argumentointistrategioista. Kokonaisuus on taitava ja sitkeä rastatakku, jota on hidasta ja työlästä selvittää ja silotella auki. (Tekee mieli irvistellä, huokailla ja vaihtaa tiuhaan asentoa tuolillaan ennen kuin kykenee päättämään, mistä alkaisi.) Alku on siis hieman kankeaa, mutta jossain vaiheessa pääsen hieman parempaan vauhtiin...

* * *

Aloitetaan käsitteistä. Käsitteet ovat hyvä paikka aloittaa, sillä ”alussa oli sana”. Ajatus - ja siitä rakennettu käsitys josta rakennettu totuus josta rakennettu todellisuus - alkaa sanoista.

Siispä: salaliitto.

Salaliittohan on se juoni, jonka ”liittoutuneet” juonivat muiden selän takana omien etujensa edistämiseksi, yleensä toisten osapuolten etujen kustannuksella. Salaliittoilussa juonen toteuttaminen edellyttää sen pimittämistä, ja pimittäminen puolestaan salaisia liittoumia. Juuri tästä syystä on kyse salaliitosta. Avoimessa diktatuurissa ja tyranniassa ei tarvita salaliittoja, sillä johtajat voivat muutenkin käyttäytyä oman halunsa mukaan ja muiden pään menoksi, kirkkaassa päivänvalossa. Voisikin kait sanoa, että salaliittoilu on kätkettyä tyranniaa, joka odottaa pääsevänsä salailusta eroon. (Toki, salaliittoilu ei välttämättä edellytä asetelmaa herrat vs. orjat, sillä myös johtoportaalle asettuneet voivat salaliittoilla toisiaan vastaan, á la Roman Empire.)

Salaliittoteoria puolestaan on spekulaatio tai päätelmä, joka käsittelee mahdollisten liittoutumien mahdollisesti harjoittamaa salaista juonittelua.

Korjataan siis ihan aluksi artikkelin otsikoijalta epähuomiossa syntynyt virhe: hän varmaankin tarkoittaa, että salaliittoteoria - ei ”salaliitto” - kiehtoo alistettua.

(Salaliitto kiehtoo sen sijaan salaliittoilijoita, jotka siis punovat juontaan – salaliittoa – edistääkseen asiaansa. Salaliittoilijat tuskin kuitenkaan tuntevat olevansa alistettuja. Heidän voimantunnostaan kertoo ylemmyydentuntoinen suhtautuminen salaliiton objekteihin: ’me pystymme ja meillä on oikeus, ja sitä paitsi ne ovat niin tyhmiä etteivät tajua meidän liittoamme tai liittoilla itse.’ Näin ollen tahot, joilla on pokkaa salaliittoilla, harvemmin potevat kovin suuria alemmuuskomplekseja (mitä alistetun osa yleensä edellyttää), vaikka kokisivatkin, syystä tai toisesta, olevansa heikomman osassa (sillä mitä järkeä on salaliittoilla, jos haluttu vallankäyttöikeus ja –mahdollisuus on muutenkin taattu?) Niinpä ainoat alistetut, joita salaliitto kiehtoisi, löytyisivät tyrannimaisesta diktatuurista (jonka kumoamiseksi he siis liittoilisivat salaa). Periaatteessa otsikon väite voi siis pitää kutinsa: ehkä alistettua tosiaan kiehtoo salaliitto – mutta tämä sisältäisi implisiittisen väitteen siitä, että elämme jo nyt tyranniassa, josta vapautuakseen on liittoiltava salaisesti. (Tai voihan se olla niinkin, että salaliittoa koskeva tieto kiehtoo alistettua, mutta siinä tapauksessa otsikko tulee vahingossa väittäneeksi, että alistetuilla olisi tietoa – ei pelkkää teoriaa – salaliittoilusta; he puhuvat oikeista salaliitoista, eivät spekuloi niitä koskevilla olettamuksilla.) Koska artikkeli ei kuitenkaan käsittele tällaisia asiantiloja, ei edes hipaisten - siis että eläisimme tyranniassa tai että salaliittoteoreetikoilla olisi tietoa oikeista salaliitoista -, ainoa johtopäätelmä on, että kirjoittajalle on käynyt pieni fiba. Mutta ei anneta sen häiritä. Tämän enempää.)

”Salaliitto kiehtoo alistettua” on merkillinen, vaikea muotoilu. Otsikkona se on provokatiivisen ja kärjistetyn väitteensä takia onnistunut, mutta sellaisena pelkkä sirkustemppu. Alkuihastumisen jälkeen seuraa hämmennys: ’Kukapa meistä ei olisi alistettu? Kenellä meistä ei muka olisi arjessaan yhtään pakkoa tai yläpuolista auktoriteettia, vaikka kuinka muodollista (kuten laki ja viranomainen) tai abstraktia (kuten jumala tai omatunto)? Ja eivätkö juuri pakot ja alamaisuudet tee meistä ”alistettuja”? 

Vai onko kyse itsensä alistetuksi kokevasta henkilöstä? Tekeekö pelkkä kokemus alistetuksitulemisesta alistetun, vaikka henkilö ei olisikaan - sinällään tai varsinaisesti - alistettu? 

 Entä onko alistumiskokemuksen oltava häiritsevä? [Koska ”alistettu” on objekti eli teon (”alistamien”) kohde, objektille tehdään jotakin subjektin eli tekijän (”alistaja”) toimesta. Onko teko silloin objektin oman tahdon vastainen? (Voiko alistettu koskaan olla subjekti, tekijä: voiko oma-aloitteisesti alistuva olla oikeasti alistunut saati alistettu, jos hänellä ei ole mitään yläpuolista voimaa, joka hänen alistumistaan vaatisi tai voisi vaatia (mikä lienee alistumistapahtuman ehto, sillä alistumisessa on kyse voimasuhteista: oikeasti voimakkaampi ei koskaan voi olla vähemmän voimakkaan alamainen. Sellainen olisi pelkkää näytelmää ja luonnonlakien vastaista [vrt. diffuusio].))] 

 Entä voiko olla alistettu vaikka ei tuntisi itseään alistetuksi? Ehkä juuri silloin on kaikista alistetuin (ja höynäytetyin)?) [Ja tarkoittaako ”alistuminen” tässä psyykkistä tilaa vai asiantilaa, eli sisäistä vai ulkoista olosuhdetta? Ehkä alistuminen on illuusio, jota ylläpitää jonkinlainen psyykkinen häiriötila, sisäistetty itserangaistusjärjestelmä…]

 Tai ehkä on kyse henkilöstä, joka tiedostaa alistetun asemansa – ja haluaa selvittää, kuka häntä alistaa, miten ja miksi. Eikö hän silloin ole hieman vähemmän alistettu kuin muut?

[Pitääkö tästä kaikesta johtaa se päätelmä, että otsikko väittää: ’Salaliitto kiehtoo jokaista’? Tuskin, sillä artikkelin pääasiallisin tarkoitus näyttää olevan rakentaa ero ’meihin jotka emme usko’ ja ’niihin jotka uskovat’.]

                                                                                                                                                

Noh, kysymys alistumisen perimmäisestä luonteesta on akateeminen. Sen sijaan artikkeli otsikoineen on tarkoitettu arkijärjellä luettavaksi, ja siinä tapauksessa ”alistettu” tarkoittaa henkilöä, jolla on vain vähän mahdollisuuksia vaikuttaa edes omaan saati muiden ihmisten elämään, ja hän kokee tilanteen epämukavaksi. Otsikon synti on se, että se ratsastaa tällä epämukavuudella ja ryhtyy tökkimään eli triggeröimään emootioita – oman agendansa vuoksi. Katsotaanpa tarkemmin.

Alistuminen on dominoinnin [tai poliittisemmin lausuttuna hallitsemisen] oppositiossa. Alistuminen mielletään passiiviseksi, dominointi puolestaan aktiiviseksi. Edelleen: passiivinen on luonteeltaan feminiinistä, aktiivinen maskuliinista (sillä feminiininen on vastaanottavaa ja sisäänpäin kääntynyttä, ja maskuliininen ulospäin suuntautunutta ja hyökkäävää). Niinpä alistuminen siis on feminiinistä ja suorastaan tekee alistuvasta osapuolesta feminiinisen. Feminiinisyys yhdistyy yleisesti tunteellisuuteen, pehmeyteen, joustavuuteen, luovuuteen ja intuitioon, rumasti ja väheksyen sanottuna kaikkeen ”irrationaaliseen”. Maskuliinisuus puolestaan yhdistyy - kuten sen oppositioasemasta feminiiniseen voi hyvin päätellä - rationaalisuuteen, kovuuteen, ankaruuteen, rakenteiden merkitysten painottamiseen ja laadituista säännöistä kiinni pitämiseen, tunteista viis (paitsi aggressiosta ja sen johdannaisista).

Tiede –lehti edustaa - kuten hyvin voi päätellä - maskuliinisia arvoja. Tämän haluaa kertoa jo lehden nimi: tiede edustaa järjen ja ratinalisoinnin, systematisoidun tiedon ja tutkimuksen ääntä. Oletettavasti suurin osa lehden lukijakunnastakin on miehiä tai vähintään ”maskuliinisesti orientoituneita”. 

Näin ollen Tiede -lehti on arvoineen ja pääasiallisine lukijakohderyhmineen ”alistuville osapuolille” jotakin täysin vastakkaista. (Tai näin siis halutaan antaa ymmärtää.)

Lisäksi alistuvuuteen viitataan otsikossa ja artikkelissa tavalla, joka vihjaa alistumisen sijoittavan ihmisen johonkin vähemmän pätevään ja vähempiarvoiseen asemaan kuin ne, jotka eivät ”alistu”. [Toki tämä tehdään ilman suoria syytöksiä. Kuten manipulointiin kuuluu.] On selvää, ettei kukaan itseään kunnioittava ihminen (varsinkaan maskuliinisesti orientoitunut) halua tulla pidetyksi muita vähäarvoisempana. Tiede –lehdessä tämä ymmärretään varmasti hyvin, päätellen mm. nokkelista sanavalinnoista.

Niinpä lukija tehnee parhaansa, jotta voisi - edes omissa mielikuvissaan - sijoittaa itsensä johonkin muuhun viiteryhmään kuin ”alistetut” – ja haluaa siksi luopua sellaisesta toiminnasta - tässä tapauksessa salaliittoteorioiden pohtimisesta ja kannattamisesta -, joka on vaarassa luokitella hänet nöyryyttävästi ”alistetuksi”, vieläpä todistetusti, koska itsessään Tiede –lehdessä niin väitetään. Tämä prosessi - kongitiiivinen dissonanssi - tapahtuu kuitenkin alitajuisesti. 

[Kyse on kognitiivisesta dissonanssista, koska lukijalle ei sallita samanaikaisesti oletusta salaliitoista (jollaisia jokainen kriittinen, omaa arvostelukykyään käyttävä ajattelija osaa tosiasiassa olettaa) ja järkevänä pidetyksi tulemista: ”järkevänä” ja omaa elämäänsä hallitsemaan kykenevänä pidetyksi tuleminen edellyttää tässä siis ”salaliittoteorioiksi” luokitelluista pohdinnoista luopumista, koska sellainen ilmaisisi, että henkilö tuntee itsensä ”alistetuksi” (mikä implikoisi, ettei hän ole niin järkevä ja kyvykäs, että kykenisi tyydyttävään elämänhallintaan).  

 On selvää, että matti meikäläinen haluaa mieluummin tulla pidetyksi ”järkevänä” kuin harjoittaa itsenäistä mutta kyseenalaista arvostelukykyä.]

Sikäli, että juuri tähän lehti argumentoinnillaan tähtää - siis ”auttamaan” lukijaa luopumaan ”salaliittoteorioinnista” - artikkeli osallistuu lukijansa tarkoitukselliseen manipulointiin.

Tämä puolestaan tarkoittaa sitä, että kirjoituksen taustalla on agenda.

Koska käsite, ”salaliitto”, siis yhdistetään käsitteeseen ”alistua”, tällä ilmaistaan, kuinka Tiede –lehden lukijan halutaan salaliittoteorioihin suhtautuvan. Toisin sanoen jo otsikko ehdottaa, ettei ”salaliittoilu” kuulu Tiede -lehden lukijoille, etenkään lehden varsinaiselle kohderyhmälle: järkeville, asiallisille, tavallisille ja kunnollisille ihmisille. Lehti halunnee kantaa kortensa kekoon sen hyväksi, etteivät ihmiset ajattelisi tai suosisi salaliittoteorioita.

* * *

Vetoaminen lukijan järkeen ja järkevyyteen on kuitenkin näennäistä, sillä tarkemmin katsottuna argumentointi pyrkii vetoamaan juurikin lukijansa tunteisiin.

”Se alkoi melkein heti […] Sieltä täältä alkoi tippua tiedonmuruja […] Kyseessä olikin salajuoni”, artikkeli alkaa. ”Ensimmäisenä huijausta ehtivät epäilemään […] Sitten tulivat […] Vai oliko kysymys sittenkin […] Seuraava salaliittoilijoiden aalto väitti, että […]”, artikkeli hekumoi jäljitellen kliseisen jännityskertomuksen kerrontatyyliä, häpeämättömästi ja pihtailematta. ”Jos edellä mainitut ajatusrakennelmat tuntuvat kaukaa haetuilta, se johtuu siitä, että ne ovat sellaisia”, teksti jatkuu.

Lukijaa siis pyydetään tukeutumaan tuntemuksiinsa – ei esimerkiksi ’kuulostelemaan ajatuksiaan’ tai arvioimaan väitteiden järkevyyttä. Kirjoittaja ei kysy ’Kuulostaako kaukaa haetulta?’ tai ’Vaikuttaako kaukaa haetulta?’ [sillä nämä ovat muotoiluja, joissa pohdinnalle jäisi aikaa ja tilaa]. Sen sijaan hän kysyy: ’Tuntuuko kaukaa haetulta?’  Toisin sanoen lukija suostutellaan suhtautumaan artikkelin perusteluihin tunnepohjaisesti, ei älyllisesti – mutta tämä tapahtuu häneltä (lukijalta) salassa. Onnistuneen suostuttelun takuuksi lukijaa vakuutellaan ehdotetun suhtautumisen nimenomaisesta ”järkevyydestä” (ja vedotaan, tietenkin, uudelleen lukijan tunteisiin). Samalla tunnepohjainen päätöksenteko yllyttää nopeisiin ja hätiköityihin johtopäätelmiin.

Tämä tällainen, siis vaivihkainen tunteisiin vetoaminen, johtuu siitä, että salaliittoteoriointia vastaan on helpompi argumentoida mielikuvapohjaisesti kuin asiapitoisesti ja johdonmukaisesti. 

[”Mielikuvapohjaisuus” tarkoittaa tässä tukeutumista valmiiksi ehdollistettuihin, voimakkaasti ladattuihin mielikuviin ja niiden triggereihin. Ne saavat meidät esimerkiksi tuntemaan vastenmielisyyttä ”hulluja salaliittoteorioita” ja ”vielä hullumpia salaliittoteoreetikkoja” kohtaan. 

Tähän strategiaan kuuluu, tietenkin, keskeisesti se, että huomio on salaliittoteoreetikoissa ja heidän touhuissaan (siis salaliitteorioinnissa), ei teorioiden sisällössä itsessään. [Vrt. esimerkiksi jo aikaisemmin puheena ollut Adampantsin uutisanalyysi, joka löytyy You Tubesta nimillä The Media Using Mind Control And NLP On The Unsuspecting Contributor ja Neuro-Linguistic Programming in the News Media.]

”’Crazy’ is just a discrediting word as well as the words ‘Conspiracy Theorist’. This was intentional to hide these secret activities from 98% of the public. [...] Unfortunately the CIA has been very good at promoting ‘Conspiracy Theorist’ as crazy so the theorists’ testimony is not pondered by the general public.” (Robert Duncan 2015, 18 ja 21.)

Ja sitä paitsi, johdattelu on väärässä:

 ”Jos edellä mainitut ajatusrakennelmat tuntuvat kaukaa haetuilta, se johtuu siitä, että ne ovat sellaisia,” artikkelissa kerrotaan. 

 Ei.  

 Sen sijaan ”kyseiset ajatusrakennelmat tuntuvat kaukaa haetuilta” siksi, että ne kerrotaan sellaisina: tarkoituksellisen irrallisina, kärjistettyinä, perustelemattomina ja suorastaan koomisesti liioiteltuina. Mikä tahansa huonosti tiedetty ja tunnettu asia saadaan mainitulla metodilla ja kylmiltään lauottuna kuulostamaan ”kaukaa haetulta”.

Strategiaan myös kuuluu, että kaikista mahdollisista asiantuntijapuheenvuoroista käytetään ainoastaan niitä, jotka tukevat kirjoittajan kantaa ja salaliittoteoreetikoihin kohdistuvaa kritiikkiä. ”Tutkimukset osoittavat ja todistavat” vain kirjoittajan puolustaman kannan puolesta, siinä missä salaliittoteoreetikkojen tiedot perustuvat artikkelin maalaileman kuvan mukaan pelkästään ”kotikutoisiin selityksiin”, jotka on kyhätty ”irrallisista tiedonpätkistä” ja väritetty itse kunkin ikiomalla maailmankuvalla. 

 Toisin sanoen esitetään, että asiantuntijat ja pätevät tieto kuuluuvat ”meille”, hurupellet huuhaatietoineen ”niille”. 

Kirjoittaja jättää myös mainitsematta, että maailmankatsomuksen antama väritys koskee kaikkea argumentointia; jokainen näkemys perustuu tietynlaiseen maailmankuvaan ja maailmankatsomukseen. Yhtäkään näkemystä ei voida lausua eikä kannanottoa tehdä irrallaan arvoperustasta ja maailmankuvasta. 

 Koska ”väritys” kuitenkin mainitaan ainoastaan salaliittoteorioiden kohdalla, luodaan entistä vahvempaa mielikuvaa siitä, että ainoastaan salaliittoteoreetikkojen vastapuolen näkemykset olisivat ”objektiivisia” ja siten etevämpiä, perustellumpia, tieteellisempiä. 

Tätä mielikuvaa ja erontekoa luodaan paitsi yllä kuvatulla tavalla argumentoida, myös sanavalinnoilla: salaliittouskovaisilla on parhaimmillaankin kyse pelkistä teorioista, siinä missä vastapuolella tarjotaan tutkimuksia ja todistusaineistoa; vastakkain ovat siis ”teoriat” ja ”todistusaineisto”. ”Tutkimukset ovat osoittaneet, että salaliittoteoriat johtavat vain…” (57). Todistusaineisto ylipäätään luokitellaan salaliittoteorioiden vastustajien yksityisomaisuudeksi: ”Salaliittoteoreetikoille tämä todistusaineisto ei merkinnyt mitään. Sen sijaan, että olisivat hyväksyneet selvitysten tulokset, he väittivät, että…”(52-53).  Lisäksi muotoilu antaa ymmärtää, ettei salaliittoteoreetikoilla olisi lainkaan todistusaineistoja teorioidensa tukena, kunhan spekuloivat - vaikka artikkelissa on juuri edellä puhuttu WTC –tornien lujuuslaskelmista, siis kovista faktoista. (Jos artikkelin kirjoittaja olisi oikeasti ”objektiivinen”, hän olisi tässä yhteydessä voinut yhtä hyvin todeta: ’Virallisen selityksen puolustajille nämä lujuuslaskelmat eivät merkinneet mitään….’ Mutta sen sijaan hän ivaa ihmisten äkillistä kiinnostusta lujuuslaskelmista, aivan kuin ne olisivat olleen heidän WTC –tragedian käsittelynsä pointti.)

Artikkelissa ei oteta yhtäkään legitiimiä asiantuntijaa tai statukseltaan vakavasti otettavaa henkilöä mukaan puhumaan salaliittoteoreetikkojen puolesta. Voimasuhteet ovat siis harkitut ja tahallisen alistavat. Ainoiksi tiedon auktoriteeteiksi salaliittoteorioista tarjotaan Alex Jonesia, joka kuulemma ”on äärikoikeistolainen, mutta itse hän pitää itseään konstitutionalistina eli Yhdysvaltain perustuslain puolustajana”, sekä David Ickeä, joka esitellään entisenä urheilijana, joka ”on inspiroitunut new age –liikkeestä”. On selvää, että nämä henkilöt halutaan asetella Tiede –lehden arvomaailmassa sen täydelliseen oppositioon.

(Yleisesti ottaen on sekä huvittavaa että ärsyttävää, että valtavirtamedian diskreditoimat asiantuntijat eivät saa kertoa edes sitä, mitä he edustavat. Jos Alex Jones on valtavirtamedian mukaan oikeistolainen, hän on oikeistolainen ja piste. Viis siitä, että Jones itse kertoo olevansa konstitutionalisti. Mutta niinhän se homma toimii: valtavirtamedian on varattava itselleen oikeus ja mahdollisuus kiistää ja diskreditoida, mikäli se haluaa kontrolloida yleistä mielipidettä. Ja tavallaan on kuluttajan omakin vika, että hän on niin helposti vietävissä.)

* * * 

Tämä tällainen on varsin voimakasta mielipiteen muokkauspyrkimystä, ja sitä voidaan pitää tieteellisille periaatteille vastakkaisina tai niille vähintään ristiriitaisina. Poliittisina. Tämän tyyppisen kirjoituksen ei pitäisi kuulua Tiedettä nimenään kantavaan lehteen.

Toisaalta tässä ei ole mitään ihmeellistä: Tiede –lehdellä on valtavirtatiedettä palveleva agendansa, jossa tieteestä väistämättä tehdään politiikkaa. Valtavirtamedian edustajana lehdestä tulee vähän enemmänkin. 

[Onkin kuvaavaa, että heti artikkelin jälkeen lehden sivulla komeilee suuri monarkkiperhonen. ”Miten korkealle perhonen voi lentää?” kysytään. (Jo ennen Kaaron artikkelia, edeltävällä sivulla, seisoo keskellä punaisin kirjaimin: "Mielikuvitus auttaa näkemään, mitä muuten ei näe." Ja tämän jälkeen seuraa siis salaliittoteoriointia kritisoiva artikkeli. Eihän kenellekään nyt vain tule mieleen, edes alitajuisesti, laskea yhteen yksi plus yksi: että mielikuvitus ja salaliittoteoriat kuuluisivat yhteen? [Tai ehkä on käytettävä mielikuvitustaan voidakseen uskoa, että salaliittoteoriat ovat huuhaata - ja monarkkiperhonen triggeröi tällaiseen fantasiatilaan...]]) 

 

Palatakseni vielä monarkkiperhoseen. Minusta olisi kiinnostavampaa kysyä: ’Miksi kuvituksena on juuri monarkkiperhonen, etenkin, kun tiedetään sen symbolinen painolasti?’ 

 

Mutta ei se mitään: klassisen perhossymbolin ”syvempää merkitystä” ei uskalla enää spekuloida tultuaan manipuloiduksi salaliittoteorioinnin vastaisella propagandalla. Torjunta ja dissosiaatio saavat tuulta perhossiipiensä alle, ja maailma on taas juuri sillä tavalla järkevä kuin sen kerrotaan olevan. Kuvassa aukeaman vasemmalla puolella joku nauraa katketakseen, kuvittaakseen toimituksen vastausta kysymykseen ”Miksi väsyneenä naurattaa”.]

”[M]edia on tietysti itse mukana salaliitossa”, artikkeli kuittailee (53). ”[V]äitteet salaliittoa vastaan kääntyvät todisteeksi salaliitosta. Jos joku väittää, että [taho X ei ole mukana] salaliitossa, se on vain entistä voimakkaampi todiste salaliiton puolesta” (53). Artikkelin kirjoittajan mukaan tässä näkyy se, kuinka salaliittoteoreetikoilla on kyky kääntää asetelma ”sujuvasti päinvastaiseksi”, ja kertoo tämän olevan salaliittoteorioille tyypillinen piirre.

Sitä hän ei kuitenkaan kerro, ettei tällaisessa ”asetelman kääntämisessä” ole kyse salaliittoteorioinnista per se, vaan yleisestä argumentointistrategiasta. Näin ollen strategian voi nähdä kenen hyvänsä väittelijän menetelmissä – myös hänen omissaan. Menetelmä on niin hyvin tunnettu, että siitä on sukeutunut kansan suussa näppärä sanontakin: Hullu ei tiedä olevansa hullu. [Sanonta ilmaisee surkuhupaisasti sen, kuinka hulluna pidetyn yritykset puolustautua virheellisenä pitämäänsä väitettä vastaan vain vahvistavat sitä entisestään, koska muilla on hänen tilastaan jo valmis määrittely – ja jos hulluna pidetty myöntää olevansa hullu, se ei tietenkään todistaisi siitä, ettei hulluna pidetty olisi hullu, vaan ainoastaan antaa asiantilasta myös hänen oman todistuksensa. Samalla, toissijaisesti, sanonta ottaa kantaa taisteluun tuulimyllyjä vastaan. Kuten jo Einsteinin kerrotaan todenneen: ongelmaa ei voida ratkaista samalla tasolla jolla se on syntynyt; jos hulluna pidetty ei halua tulla pidetyksi hulluna, hänen on turha taistella saman logiikan avulla, joka on johtanut hänen määritelmäänsä hulluna. Sen sijaan on vaihdettava ajattelun logiikkaa – joka toki saattaa olla entistä vahvempi merkki hulluna pidetyn hulluudesta heille, jotka ovat hulluuden määritelmän tuottaneet eivätkä vaihda logiikkaansa.] Ylipäätään artikkeli on laadittu tavalla, jossa jo ennakolta on oletettu mahdolliset vasta-argumentit ja ”kumottu” ne – juurikin mainitulla metodilla. ”[S]alaliittoteoreetikoiden kyky kääntää asetelma sujuvasti päinvastaiseksi muistuttaa psykologista suojautumismekanismia”…(53).

* * *

Tällaisia artikkeleita kuitenkin tarvitaan (siis siinä merkityksessä, että niille on varmasti kysyntää). Ne rauhoittavat mieltä, joka ei ole valmis käsittelemään tietoa, joka kyseenalaistaisi vallitsevan maailmankatsomuksen liian dramaattisesti. Ihmisellä on taipumus suojella kiihkeästi omaa uskomusjärjestelmäänsä ja sen ylläpitämää sisäistä järjestystä ja mielekkyyttä. Tämä on yleisinhimillinen piirre, ja mielenrauha on hyvä asia. Punaisen pillerin rinnalla on tarjottava myös autuasta sinistä. Kenenkään ei ole pakko pohdiskella totuuksia tai todellisuuden luonnetta.

Halu suojella omaa uskomusjärjestelmää otetaan esille myös artikkelissa, ja asiaa toistellaan useita kertoja - tosin hieman eri asiayhteydessä: ilmeisen infantiilina pidetty - koska vähemmän kypsänä ja epärationaalisena pidetty - tarve suojella omaa maailmankatsomustaan halutaan liittää pelkästään salaliittoteoreetikoihin. ”Muut ihmiset” puolestaan ymmärtävät tarkistaa kantansa. ”[M]onet ihmiset ovat valmiita myöntämään, ettei heidän oma selityksensä ole todisteiden valossa uskottava. Tässä kohdassa salaliittoilijat poikkeavat muista ihmisistä. – He ovat immuuneja sellaisille todisteille, jotka eivät tue heidän teoriaansa, sanoo [Stephan] Lewadowsky [psykologi, joka artikkelin mukaan on perehtynyt salaliittoteoreetikoiden mielenmaisemaan]” (52).

Tässä kärjistetyssä asetelmassa jää näkemättä – tai jätetään näkyväksitekemättä – se uskomusjärjestelmä, jonka asialla artikkeli itse on. Juuri tämän uskomusjärjestelmän puolustamisesta koko artikkelissa on kyse. Siksihän artikkeli juuri on puolueellinen ja kikkailee argumentointistrategioilla. Näkemyksellisten puheenvuorojen esittämien on tietysti täysin oikeutettua, mutta on manipuloivaa ja holhoavaa – suorastaan alistavaa – kätkeä näkemyksellisyys tavalla, jolla se artikkelissa tehdään, etenkin jos oletetaan, että Tiede –lehden tyypillistä lukijaa voidaan viedä kuin litran kannua heti, kun vedotaan ”järkeen” ja soimataan ”irrationaalisuudesta”.

Artikkeli jatkaa kuvailemalla, että ”salaliittoilija” putoaa kahteen tunnettuun psykologiseen ansaan: vahvistusharhaan ja motivoituun päättelyyn, eli ottamaan huomioon vain omaa ennakkoasennettaan tukevat väitteet ja todisteet ja selittämään pois sitä uhkaavat. ”[K]un todisteet eivät miellyttäneet, salaliitto laajeni kaikkiin tieteellisiin organisaatioihin ja lopulta johtavien länsimaiden hallituksiin” (52-53).

Niin, kyllä kyllä. Mutta se, mitä artikkeli ei kerro, on, että sama pätee kaikkiin katsomuksellisiin periaatteisiin. Toisin sanoen ”salaliittoilija” ei ole tässä suhteessa erilainen kuin muut, vaikka artikkeli pyrkii niin väittämään.

Koko artikkelin pääasiallisin pyrkimys on rakentaa me-ne –asetelma - aivan kuin kiinnostus salaliittoteorioihin ei heijastelisi yleisinhimillistä halua saada tietää enemmän kuin on kerrottu, tai tarvetta kyseenalaistaa alistavaksi koettu järjestelmä. [Ja tietysti on näppärä veto puhua ennemmin "alistetusta" kuin 'alistavasta järjestelmästä', mikä samalla kääntää syy-yhteydet päälaelleen: henkilö itse on jotakin (ja tavalla tai toisella vastuussa asemastaan), ei se systeemi, joka tuottaa hänet alistettuna.] Tässä hierarkkisessa asetelmassa ”ne” ovat aina jotain muuta kuin ”me”, ja jossa ”jotain muuta” tarkoittaa kaikkea vähäisempää ja ei-toivottua.

Niinpä artikkeli soveltaa samaa taktiikka muidenkin kielteisinä esittelemiensä ilmiöiden kohdalla: jostain syystä kaikki kuona kerääntyy juuri ”salaliittoilijoiden” niskaan. Äkkiä he ovatkin vastuussa vaikkapa siitä, että ihmiset passivoituvat poliittisesti tai uhmaavat auktoriteetteja eivätkä halua käyttää edes kondomia. 1950 -luvulla syytettiin rock’n’rollia. Ehkä salaliittoteoriat ovat uuden vuosituhannen rock’n’roll?

Tämä tällainen - hierarkkisen me-ne –asetelman rakentelu - on osoitus sekä projisoinnista että propagandasta, jonka agenda on pitää ”fiksut ja asialliset” ihmiset erossa salaliittoteorioista, ja salaliitot poissa vakavasti otettavien ja asiallisten puheenaiheiden listalta. 

 Implisiittinen vaatimus on, että jos salaliitoista puhutaan ”asiallisesti”, sen voi tehdä hyväksytysti vain annetussa viitekehyksessä, siinä, joka ei uhkaa status quota.  Kuten artikkeli itsekin toteaa: ”Tutkimukset ovat osoittaneet, että salaliittoteoriat johtavat vain yleiseen kyynisyyteen, auktoriteettien halveksuntaan ja poliittiseen passiivisuuteen ”(57). (Aivan kuin mikään muu asia ei sitä tekisi, vieläpä voimallisemmin. Esimerkiksi käynee vaikkapa nuorisokulttuurin kaupallistetut versiot.)

Koska kaikki katsomukset tukeutuvat motivoituun päättelyyn (mikä luonnollisesti johtaa ”vahvistusharhaan” [mistä syystä ”objektiivisuutta” ei ole olemassa, varsinkaan poliittisissa asioissa]), on pelkästään johdonmukaista – joskin ironista – että artikkelin kritisoima tapa on täsmälleen sama, jolla artikkeli itsekin käsittelee aihettaan, salaliittoteoriointia (sillä muotoiluerotuksella, että päätelmät laajennetaan salaliittoteorioista salaliittoteoreetikoihin, jotka lopulta nähdään yhtenä monoliittisena, höynähtäneenä massana).

Lisäksi on älyllisesti kestämätöntä niputtaa salaliittoteoreetikot yhteen nippuun (varsinkin, kun otetaan huomioon myös hallituksen omat salaliittoteoreetikot [jotka artikkeli mainitsee esitellessään Obaman neuvonantajan "uutta" ideaa] ynnä muut mis- ja disinformaaatikot). 

  ’Millainen ihminen on salaliittoteoreetikko?’ Yhtä hyvin voitaisiin ihmetellä sitä, millaiset ihmiset syövät mansikoita. Yhteiset nimittäjät olisivat yhtä päteviä ja tarkkoja. Mutta kyse ei olekaan sosiaalisesta todellisuudesta tai edes tutkimustodellisuudesta. Sen sijaan on kyse mielikuvamanipulaatiosta. 

 Niinpä artikkelin varsinainen, rivien väleissään esittelemä kysymys kuuluukin: ’Millaisena ihmisenä salaliittoteoreetikkoa tulee pitää?’ Tämä ei kuitenkaan ole kutsu keskusteluun. Kysymys on retorinen, ja vastaus annetaan apteekin hyllyltä. 

* * *

Edistystä salaliittoteorioinnin kannalta on se, ettei alkuperäinen leimakirves ole enää yhtä tehokas kuin joskus ennen.

Artikkelin mukaan Richard Hofstadter arvioi vuoden 1964 esseessään, että salaliittoteorioihin uskovat ovat mieleltään epävakaita. Koska salaliittoteoriat vielä tuolloin olivat marginaalinen ilmiö, joita kannatti hyvin pieni vähemmistö, Hofstadterin käsitys sai helposti kannatusta ja vaikutti yleiseen käsitykseen. ”Enää tällaista tulkintaa ei voi tehdä”, artikkelin kirjoittaja väittää. Syynä on kuulemma salaliittoteorioiden yleinen suosio ja ”uskovien” runsaus. ”Kaikki eivät voi olla hulluja”, hän toteaa.

Tästä huolimatta hulluus-kortti on yhä edelleen käypä, ja sitä myös käytellään ahkerasti, erityisesti pyrkimyksissä vedota suureen yleisöön (sillä moni salaliittoteoreetikon leiman saanut enää harvemmin välittää siitä, pidetäänkö häntä hulluna vai ei; hänellä on yleensä tärkeämpääkin ajateltavaa).

Artikkeli itsekin osallistuu hulluus-kortin heiluttamiseen, sillä kahdeksan sivun aikana mielikuvaa tuetaan lukuisin sanoin ja kuvin. Syy on selvä, kuten jo edellä todetu: ’Crazy’ is just a discrediting word as well as the words ‘Conspiracy Theorist’ [...] so the theorists’ testimony is not pondered by the general public.” (Robert Duncan 2015, 1).

Väite hulluudesta ei siis kuitenkaan enää pure salaliittoteorioita kuuntelevaan yleisöön samoin kuin ennen. Siksi vakuuttavia syitä sille, miksi salaliittoteoriointi on kyseenalaista touhua, on täytynyt etsiä muualta

Artikkelin mukaan syyksi salaliittoteorioinnille tarjotaankin nykyisin mm. teoriaa uhriutumisesta, joka ymmärretään ihmisen suojautumismekanismina. [Implisiittinen viesti tässä on myös se, että ”ymmärryksen” osoittaminen myös salaliittoteoreetikkoja kohtaan on humaania, eikä humaania elettä pidä tulkita hyökkäävänä tai torjuvana. Toisin sanoen salaliittoteoreetikoita ei siis vastusteta per se, eikä heitä vastaan varsinkaan hyökätä.] 

 Teorian taustalla vaikuttava ajatus näyttää olevan se, että jos ihminen kuvittelee jopa hallintoelimien juonivan hänen päänsä menoksi, hänen on pakko olla hyvin syvällä uhriajattelussaan (sillä eihän kukaan oikeasti halua hänelle mitään pahaa tai hyötyä hänen kustannuksellaan). 

”[S]alaliittoteoreetikoiden kyky kääntää asetelma sujuvasti päinvastaiseksi muistuttaa psykologista suojautumismekanismia, jota nimitetään uhriutumiseksi. Psykologiassa se tarkoittaa, että uhrin asemasta tulee ihmisen keskeinen identiteetti, josta hän saa elämälleen tarkoituksen. Tyypillisesti mikä tahansa vihjaus siitä, että uhri olisi väärässä tai vähemmän uhri kuin hän haluaa ajatella, sysää hänet vain entistä syvemmälle uhrin rooliin. Uhrin logiikka on: ’Jos sinä et ymmärrä minua, sinäkin olet viholliseni, ja minä entistä enemmän uhri’. Salaliittoteoreetikon logiikka taas on: ’Jos sinä et usko salaliittoon, sinun täytyy itse olla osa salaliittoa, ja minä ainoana tiedän totuuden.’ Ei siis ole sattumaa, että salaliittoteoreetikot esittävät itsensä usein uhreina ja marttyyreina, joita valtamedia hyljeksii – koska media on tietysti itse mukaan salaliitossa.” (53)

Kyllä, uhriutuminen on varmasti suojautumismekanismi (sen lisäksi että myös manipulointimenetelmä: laskelmoitu, jopa aggressiivinen pyrkimys herättää syyllisyyttä ja vaatia huolenpitoa).

Mutta mikä saa päättelemään, että salaliittoteoreetikko tuntisi itsensä uhriksi (siis tavalla, jossa hän kokisi olevansa alistettu, kykenemätön)? Käsitykseni mukaan salaliittoteoreetikot ovat usein varsin vahvassa voimantunnossa ja uskalluksessa, tuntevat jonkinlaista itsenäisyyttä ja riippumattomuutta, kokevat voivansa jossain määrin vaikuttaa maailmanmenoon ja uskovat jopa parempaan tulevaisuuteen, ”valon ja oikeuden voittoon” jne. (Ajatellaanpa vaikka artikkelinkin mainitsemia herroja Alex Jones ja David Icke.) Pelkästään se, että he puhuvat kurjista asioista, ei riitä perusteeksi sille, että he olisivat "kyynisiä" ja kylväisivät kyynisyyttä, saati tuntisivat itsensä uhreiksi ja asemansa alistetuiksi. (Siinä tapauksessa myös suurin osa uutistenlukijoista kuuluisi tällaiseen joukkioon, ja olisi yleinen trendi, että lannistavista asioista ei pidä puhua.) 

 

Mutta jos salaliittoteoreetikko onkin kyyninen, miksi syytä on etsittävä salaliittojen teorioinnista eikä salaliittojen olemassaolosta? Toisin sanoen esitetään, että salaliittojen ajattelu, ei salaliitojen olemassaolo, tekee ihmisen kyyniseksi; 'älä ajattele ikäviä asioita, tulet vain vihaiseksi tai surulliseksi ja tajuat kuinka alistettu olet'...

En myöskään pidä johdonmukaisena tapaa, jolla salaliittoteoreetikon kohtaamasta näkemystensä vieroksunnasta tehdään se päätelmä, että salaliittoteoreetikko kokisi kaikkien olevan häntä vastaan. Sen sijaan salaliittoteoreetikot puhuvat usein varsin ymmärtäväisesti (joskin turhautuneesti) ”unessa olevista ihmisistä”, joiden herättelyä he jatkavat tai toivovat. 

Artikkelissa väite uhriutumisesta on johdettu tavasta, jolla valtamedia (ja sen hallinnoima yleinen mielipide) suhtautuu salaliittoteorioihin ja salaliittoteoreetikoihin. Mutta ennen kuin ryhdytään tekemään päätelmiä salaliittoteoreetikon ”marttyyriudesta”, voisi olla asiallisempaa tarkastella, kuinka valtamedia salaliittoteorioihin todellisuudessa suhtautuu: pitääkö väite valtamedian osoittamasta hyljeksinnästä paikkansa, vai onko kyse salaliittoteoreetikon omasta luulottelusta ja suhtautumisesta (eli "marttyyriudesta")? [Edellä mainittu videoklippi uutisanalyysistä käy erääksi hyväksi esimerkiksi myös tähän.]  

[Herääkin vaikutelma, että artikkelin tarjoilemat vahvat päätelmät on tehty jokseenkin omin luvin, hieman väännellen ja perusteltu puolueellisesti, itse valituin perustein. Lisäksi on kätevää jättää huomauttamatta, että ”kyvyssä kääntää asetelma päinvastaiseksi” - mikäli salaliittoteoriointiin suhtauduttaisiin debattina eikä jonkinlaisena psyykkisenä häiriötilana - voi olla kyse myös vasta-argumentoinnista, ei ”suojautumismekanismista”. Mutta nähtävästi se halutaan ymmärtää ”suojautumisena”, kun salaliittoteoreetikko pitää kiinni omasta näkemyksestään ja yrittää perustella sitä.]

Niin kovasti kun syitä etsitään, näyttää hieman absurdilta, ettei syitä salaliittoteorioinnille etsitä salaliittojen mahdollisuudesta itsestään. Fokus halutaan pitää kaikessa muussa kuin salaliittoteorioiden sisällössä (sillä agendana on saada suuri yleisö välttelemään niitä).

Vaikka artikkelissa siis päästään niinkin lähelle asiallista salaliittoteorian käsittelyä kuin mainintaan WTC –pilvenpiirtäjien teräspalkkien lujuuslaskelmista, oleellinen väistetään laukomalla jotain sellaista kuin:”Ennen 9/11 –iskua kukaan tuskin olisi arvannut, että pilvenpiirtäjien teräspalkkien lujuuslaskelmat herättävät ihmisissä suuria intohimoja. [Iskun] jälkeen lujuuslaskelmista tuli loputon spekulaation kohde” (56). Tämä tällainen on vähän sama asia kuin todeta, että ’Kukapa olisi arvannut, että ihmisiä kiinnostaisivat binäärinumerot, mutta kun kaikilla on tietokoneet, he häärivät niiden parissa jatkuvasti!’ Kyse ei ole ”lujuuslaskelmista”, vaan käytettävissä olevista konkreettisista todisteista ja kovista faktoista – juuri niistä, joita salaliittoteoreetikoilla ei kuulemma ole.

Salaliittoteoreetikkoa ei siis suinkaan ole vapautettu pannastaan. Sen sijaan leimaaminen ja suostuttelu ovat hienovaraistuneet, ja fokuksessa on ennemmin salaliittoteoreetikon yleisö kuin salaliittoteoreetikko itse. (Agendana näyttää siis olevan taistelu väestä: suuren yleisön edustaja, ”tavis”, halutaan käännyttää takaisin ”oikealle tielle”: Emme syytä sinua lankeemuksestasi helppoheikkien ansaan. Niin voi käydä kenelle tahansa. Olet kuitenkin fiksu ihminen ja ymmärrämme sinua hyyvin. Tule, autamme sinut pois hullusta seurasta.)

* * *

Millaisen kuvan artikkeli sitten rakentaa salaliittoteoreetikosta? Millainen gubbe on kyseessä?

[Hmmm… Miksihän ensimmäinen mielikuva salaliittoteoreetikosta on käsitys siitä, että hän on miespuolinen? Oikeastaan valtamedian ylläpitämää mielikuvaa voi helposti tarkastella juurikin omaa spontaania mielikuvaansa pohtimalla: tunnustella niitä käsityksiä ja tuntemuksia, joita konsepti herättää. Tällä tavoinhan se mielikuvamanipulaatio meissä vaikuttaa. Erityisen paljastavia ovat ne tunteet ja arvot, joita salaliittoteoreetikkoon spontaanisti liitämme. (Ehkä salaliittoteoreetikko on mielikuvissamme ensisijaisesti mies syystä, että miehen puheenvuoro on oletusarvoisesti naisen puheenvuoroa pätevämpänä pidetty – naisethan puhuvat muutenkin ”henkimaailman asioista” ynnä muusta irrationaalisesta. Siispä on fiksua iskeä rankemmin ja ensisijaisesti miespuolisiin teoreetikoihin, noihin luonnostaan ”järjen ääninä” pidettyihin.)]

Kuvan rakentumista on paikoin hankala seurata syystä, että käsite ”salaliittoteoreetikko” saatetaan äkkiarvaamatta vaihtaa käsitteeseen ”salaliittoteoria”. Äkkiä puhutaankin siis asiasta tai ilmiöstä eikä henkilöstä (tai subjektipositiosta), ja tutkitaan esimerkiksi salaliittoteorian eikä salaliittoteoreetikon psykologiaa – mistä kuitenkin johdetaan salaliittoteoreetikkoa koskevia päätelmiä.

Toisekseen salaliittoteoreetikko saattaa äkisti vaihtua salaliittoilijaan (siis tavallaan salaliittoteoreetikon vastapooliksi, häneksi, jonka toimintaa salaliittoteoreetikko pohtii - mikä siis lienee fiba [joka voi hyvin olla myös tahallinen "fiba", sellainen, jolla on subliminaali funktio - onhan salaliittoteoreetikko muutoinkin, vaivihkaa, yhdistetty "kiihkoilevaan oikeistolaiseen", suorastaan "terroristiin". Ehkä artikkeli siis haluaa saada lukijansa alitajuisesti pitämään salaliittoteoreetikkoa salaliittoilijana, ja siten olemaan artikkelin kanssa samaa mieltä "turvallisuusuhasta". (Oletan fiban tahallisuuden syystä, että artikkeli vaikuttaa perin juurin harkitulta ja älykkäältä.)]).

Nähtävillä on myös hienoista erottelua salaliittoteoreetikon ja salaliittoteoriauskovaisen välillä, vaikka loppupeleissä nämäkin kaksi samaistetaan tai vähintään rinnastetaan. Salaliittoteoreetikon korvaa toisinaan myös vaivihkaa salaliittouskovaisen 

Yleisesti ottaen ja pelkistäen kuva salaliittoteoreetikosta on kielteinen. Kielteisyys ilmaistaan ei-toivotuin luokituksin ja muutamin kielteisin leimoin – ilmeisesti siinä toivossa, ettei yksikään lukija halua samaistua sellaiseen asemaan (johon automaattisesti joutuu suhtautuessaan vakavasti salaliittoteorioihin).

Kuva aloitetaan historiallisella kerrostumalla: tyypillinen salaliittoteoreetikko kuului epävakaaseen marginaalijoukkoon, jonka mielenterveys ei ollut aivan kunnossa; hänen näkemyksissään ja toiminnassaan oli kyse psykopatologiasta.

Tämä käsitys – myytti – elää yhä vahvana. Artikkeli ei tee mitään kumotakseen sitä, vaikka joutuukin myöntämään – tieteelliseen katsomukseen tukeutuessaan –, että salaliittoteoreetikkojen joukko on kasvanut, eivätkä kaikki voi olla hulluja. Psykopatologian alueelta ei kuitenkaan poistuta: mukaan jää käsite ”epävakaa”, jonka kautta salaliittoteoreetikkojen ajattelua ja toimintaa yhä jäsennetään, joskin aiempaa hienotunteisemmin sekä ”humaanin liennytyksen” kera: salaliittoteoreetikolla on ”vaihtuva mielenmaisema”, ja pohjimmiltaan on kyse elämänhallinnantunteensa menettäneestä, tavalla tai toisella syrjäytyneestä massasta. Kysymykseen siitä, mistä he ovat syrjäytyneet, vastataan: luottamuksesta valtiovaltaan ja sen käyttäjiin.

Salaliittoteoreetikolla ei siis välttämättä ole varsinaisia mielenterveysongelmia – mutta ongelmia kuitenkin. Pahin niistä on kyky muodostaa ”kansallinen turvallisuusuhka” [minkä artikkelissa ymmärtää helposti ’valtiovaltaan kohdistuvaksi poliittiseksi turvallisuusuhaksi’, koska ”salaliittoteoreetikkouden” oireena nähdään konflikti virallisten selitysten kanssa, ja parannuskeinoksi tarjotaan luottamuksen palauttamista niihin. (Kaikki on siis hyvin, kunhan kiltisti taas uskoo sen mitä sanotaan.) Implisiittisesti tässä heilutetaan terrorismi –korttia, sitä kuitenkaan ääneen lausumatta. (Ennen kortin heilauttamista käsitteen (”terrorismi”) triggeröitymistä on pohjustettu puheilla 9/11 –iskusta, ja varmistukseksi artikkelia seuraa ”liiteartikkeli”, jossa kahta tunnettua salaliittoteoreetikkoa kutsutaan ”kansankiihottajiksi”, jotka vetoavat ”äärioikeistolaisiin”. Ladattua puhetta siis. Ladattu puhe on mainostajan kannalta siitä hienoa, ettei sitä tarvitse perustella, sen tarvitsee ainoastaan triggeröidä.)]

[Tämä artikkeliin rakennettu ”implisiittinen argumentaatio” tekee ymmärrettävämmäksi sinällään hassulta ja irralliselta kuulostavan lausahduksen: ”Nämä spekulaatiot on helppo ohittaa helppoheikkien juttuina, mutta asialla on vakavampi puoli. Salaliittoteoriat nimittäin uppoavat yllättävän moniin ihmisiin” (52). Vastaavasti tämä toteamus tekee näkyvämmäksi edellä kuvatun ”implisiittisen argumentaation”, joka siis vastaa kysymykseen siitä, mitä vakavaa voisi olla siinä että ”salaliittoteoriat uppoavat yllättävän moniin ihmisiin” (sillä artikkelissa ei suoraan perustella väitettä millään tavalla, ainoastaan jatketaan prosenttilukuihin siitä, kuinka moni kyseenalaistaa Yhdysvaltain hallituksen viralliset tutkimukset.)

Tämä päätelmä - joka on kirjaimellisesti artikkelin loppukaneetti [’luottamus valtiovaltaan on palautettava’] - antaa selkeästi ymmärtää, että salaliittoteoriointi nähdään ongelmana, ja että ongelma tulisi ratkaista: salaliittoteorioinnille on tehtävä jotakin, sillä vetoaminen ”hulluuteen” tai sosiaalinen leimaaminen ei ole tuottanut toivottua tulosta: salaliittoteoriointi ei ole vähentynyt. ”Vielä muutama vuosi sitten tutkijat eivät olleet kovin huolissaan. […] Nykyään monet tutkijat kuitenkin ajattelevat, että salaliittoteorioiden merkitys on voittopuolisesti negatiivinen” (57). 

Mistä tutkijat sitten ovat huolissaan? Kansalaisten hyvinvoinnista? Ei. He ovat huolissaan salaliittoteorioiden ”yhteiskunnallisista vaikutuksista” (57). Tästä huolimatta perusteluissa vedotaan perihumaanisti yksilöiden omaan ”hyvinvointiin” (mikä tietenkin "oikeuttaa" holhoamisen): salaliittoteoriat kuulemma lisäävät ”kyynisyyttä”, minkä konkreettiset seuraukset ovat terveyteen käyviä: ei välitetä enää omasta tai toisten hyvinvoinnista, kuten hiilijalanjäljistä tai ehkäisystä tai yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta kuten äänestämisestä.

(Jos salaliittoteoriointi perustuu ihmisen tarpeeseen lisätä psyykkistä elämänhallintaansa tai ainakin tunnetta siitä – ja artikkelissa on jo todettu, että teoriat poistavat epävarmuutta ja antavat tunteen tilanteen hallinnasta (52) – kuinka ne voisivat silti samalla aiheuttaa tai edes lisätä kyynisyyttä? Eikö mahdollinen kyynisyys silloin johdu jostain muusta kuin salaliittoteorioinnista?)

Parannuksena nähdään, kuten todettua, luottamuksen palauttaminen valtiovaltaan ja sen käyttäjiin. Toisin sanoen salaliittoteoreetikon tilasta on parannut, kun voi jälleen luottaa virallisiin auktoriteetteihin ja päättäjiin, etenkin virallisia selityksiä tarjoavana tahona. [On kiinnostavaa havaita, että menetelmä on täsmälleen sama kuin kaikessa kasvatuksessa (ja kurituksessa), ja että se perustuu henkilökohtaisen auktoriteetin ja arvostelukyvyn poisluovuttamiseen; ”luottamus” tarkoittaa oman arvostelukykynsä luovuttamista.]

Mutta koska on kyse ”vakavasta asiasta”, ”tilanteen haltuunottaminen” on artikkelin implisiittisen argumentoinnin mukaan täysin oikeutettua ja perusteltua.]

Varsinainen salaliittoteoreetikon ongelma on kuitenkin hänen uhriajattelunsa, kuulemma. Siitä tulee hänen identiteettinsä ja elämänsä sisältö, joka tekee hänet immuuniksi vastaväitteille. Hän on passiivinen uhri ja piste. (Mikä, siinä tapauksessa, voisi tehdä hänestä vaarallisen vaikuttajan?)

Salaliittoteoreetikko saa hattuunsa myös vaivihkaisen, narsismilta haiskahtavan sulan: hän on kuulemma henkilö, joka pääsee jutuillaan "osalliseksi [suuriin] tapahtumiin liittyvästä loistosta" (56).

(Kuva salaliittoteoreetikosta murenee siis sieltä täältä ristiriitojen paineista - mikä kertoo siitä, että artikkelin kirjoittajalla on vaikeuksia luoda teoreetikosta yhdenlaista ja johdonmukaista kuvaa, tai laatia sellaista edes siitä suhtautumisesta, jota suuri yleisö salaliittoteoreetikon konseptiin kohdistaa.)

Hieman tahattomasti artikkeli tulee esitelleeksi salaliittoteoreetikon henkilönä, joka ajattelee asioita itsenäisesti – vaikka tämä itsenäisyys esitetäänkin kielteiseen ja infantiiliin sävyyn: itsenäisesti ajatteleva on itsepäinen ignorantti. ”[I]hmiset alkavat etsiä vastauksia itse. He yhdistelevät irrallisia tiedonpätkiä, täyttävät puuttuvat kohdat ja rakentavat oman käsityksensä asioista – kukin omien arvojensa ja maailmankuvansa pohjalta. [...] [Salaliittoteoreetikot] ovat immuuneja sellaisille selityksille, jotka eivät tue heidän teoriaansa” (53). Toisin sanoen artikkelin mukaan on virhe luottaa omaan arvostelukykyynsä. Virallinen taho tietää aina paremmin. 

(Eräs ratkaiseva ero salaliittoteoreetikkojen ja virallisia selityksiä tarjoavien tahojen välillä onkin usein se, että salaliittoteoreetikot sentään kehottavat ajattelemaan itse, kun taas virallinen taho pyrkii tavalla tai toisella sabotoimaan tällaista itsenäisyyttä – ajatellaanpa vaikka julkista keskustelua WTC –iskuista, jossa virallisen selityksen kyseenalaistavat kansalaiset tuomittiin jopa epäisänmaallisiksi. Heitä siis tökittiin arimpaan ja pyhimpään paikkaan, kun ei muuta enää osattu ennen pakkokeinojen käyttöönottoa keskustelun lakkauttamiseksi.)

Koska salaliittoteoreetikot luottavat omaan arvostelukykyynsä (tai ainakin sen tynkään), tulee kiire perustella, kuinka huono salaliittoteoreetikon arvostelukyky on, kuinka tunnepitoinen ja irrationaalinen se on, ja että oikeastaan on kyse pelkästä lammaslaumasta: on kyse salaliittouskovaisesta, joka on uskonut ”helppoheikin” juttuja.

Tässä kohden tehdään pieni myönnytys siinä, ettei salaliittoon uskovaa vielä välttämättä lueta salaliittouskovaiseksi (siis kultin jäseneksi) – kunhan muistaa ”tarkistaa ja korjata” kantansa siten, ettei se ole konfliktissa virallisen näkemyksen kanssa. Näillä ehdoilla ”epävakaus” voidaan jättää salaliittoteorian ongelmaksi, jota ei samaisteta siihen uskoneen omaksi ongelmaksi. ”Kotikutoinen selitys ei kuitenkaan yksin tee salaliitoteoriaa. Salaliittoteorian todellinen karva punnitaan, kun se kohtaa virallisen selityksen. Kun viralliselle selitykselle esitetään pätevät todisteet, monet ihmiset ovat valmiita myöntämään, ettei heidän oma selityksensä ole todisteiden valossa uskottava” (52).

[Tässä kohden olisi samalla hyvä tarkentaa käsitteisiin ”pätevä” ja ”uskottava”: "pätevä" on se, mikä on legitimoitu, ja "uskottavaa" se, mikä perustuu ajattelutavan perustana olevaan logiikkaan. Toisin sanoen myös sepite voi olla sekä ”pätevä” että ”uskottava”. Toisin sanoen ”pätevyys ja uskottavuus” eivät vielä takaa sitä, että kyse olisi todenmukaisuudesta.]

Niinpä salaliittoteorioihin myönteisesti suhtautuva saattaakin olla vain aikansa lapsi: spektaakkeleista ja viihteestä innostunut maallikko, joka ei koskaan vakavissaan asettaisi salaliittoteorioita konfliktiin virallisen totuuden kanssa. (Sen edessä hän lankeaa kuuliaisesti kyykkyyn.) ”Kun tapahtumasta tulee […] spektaakkeli, sen pienetkin yksityiskohdat ja sivujuonteet saavat voimaa suuruudesta […] [S]uuret ja mahtavat tapahtumat vaativat taustalleen suuret ja mahtavat syyt.” (55-56). Mukana on ripaus myös jännittävää nuotiopiiriä: ”Jos tiedät jotakin, mitä muut eivät, onhan se todella jotakin, sanoo salaliittoteoreetikkojen psykologiaa Westminsterin yliopistossa tutkiva Viren Swami”(56).

Tällainen suhtautuminen salaliittoteorioihin on sallittu siinä missä hyvä viihde ja kansantarinat aina ovat sallittuja. ”Toimii elokuvissa ja kirjoissa”, artikkeli myhäilee (53). Nähtävästi salaliittoteoriat eivät siis sittenkään ruoki kyynisyyttä.

* * *

Kun kuva salaliittoteoreetikosta on pakko laajentaa suurta ihmisryhmää luonnehtivaksi, on tyyppiluonnehdinnan sijasta pohdittava sitä, mikä saa ihmiset uskomaan salaliittoteorioihin.

Niinpä taustalla nähdäänkin nyt yleisinhimillinen tarve. ”Kun jotakin pelottavaa tai järkyttävää tapahtuu, haluamme löytää selityksiä” (52). 

Artikkelin me-ne –asetelman rakentelussa on tähdellistä, että  ”meidän” joukosta kasvaisi mahdollisimman suuri. Niinpä ”niistä” pitäisi saada kutsuttua mahdollisimman moni ”takaisin”. Siksi ei ole järkeä ”hylätä” ”niitä”. Sen sijaan ”niitä” pitää ymmärtää, luoda läheisyyttä ja luottamusta, uutta yhteisyyttä.

Nämä selitykset, joita ihmiset siis haluavat löytää kohdatessaaan "jotakin pelottavaa", kuulemma rakentuvat tavallisten ihmisten keskuudessa (eli vielä potentiaaliseen ”me” –ryhmään kuuluvien keskuudessa) siksi, että ”viralliset selitykset viipyvät”.

Mutta palatakseni artikkelin käyttämään esimerkkiin WTC –iskuista, esimerkiksi niitä koskeva virallinen selitys ei viipynyt. Päinvastoin. Sillä muokattiin yleistä näkemystä välittömästi, jo tapahtuman vielä ollessa käynnissä. ”Salaliittoteoreetikot” sen sijaan halusivat näkemystensä muodostamiseen aikalisän, sekä selvitysten ja todisteiden harkitumpaa punnitsemista. Salaliittoteoreetikoiden ”mielenmaisemaan perehtyneen” Lewandowskyn edellä kuvattu selitys on siis torso. 

[Tästä huolimatta tutkimuksissa, joihin artikkeli vetoaa, kävi kuulemma ilmi, etteivät ssalaliittoteorioiden kannattajat olleet kiinnostuneita selittämään, miten ja miksi iskut tehtiin. He kuulemma vain halusivat kyseenalaistaa virallisen selityksen ja ylläpitää käsitystä salaliitosta, eikä heille ollut tärkeää, millainen salaliitto tapahtumien taustalla oli, kunhan siellä vain oli salaliitto (56-57). (Mitä "epävarmuuden tunnetta" tämä tällainen poistaa, sikäli että juuri sen on esitetty motivoivan salaliittoteorioiden kehittelyä? Entä kuinka tämä muka on "omien käsitysten muotoilua virallisten selvitysten viipyessä"?)

Jos tämä on tutkimustulos, on syytä saada tietää, kuinka tutkimus toteutettiin. Tutkimustuloksesta saa sen käsityksen, että todisteeksi haluttomuudesta - siis todisteeksi salaliittoteorioiden kannattajien haluttomuudesta tietää ”miten” ja ”miksi” - on riittänyt heidän halunsa kyseenalaistaa virallinen selitys. Kuinka tästä voisi vielä johtaa sen päätelmän, etteivät kysymykset ”miten” ja ”miksi” kiinnostaneet heitä lainkaan? Kaikki ne salaliittoteoriat, joita itse olen WTC –iskuista kuullut, käsittelevät nimenomaan kysymyksiä ”miten” ja ”miksi”. On vaikeaa kuvitella, etteivät myös näiden teorioiden kannattajat olisi niistä kiinnostuneita. 

Saattaa toki olla, että harva on perehtynyt niihin hemmetin lujuuslaskelmiin tai muihin yksityiskohtiin ja vain yhtynyt kuoroon. Mutta sitähän se yleisen näkemyksen muodostumien juuri on: harva osaa selittää kantaansa tai ymmärtää, mihin se todella perustuu. 

 Jos tämä todella on huolenaihe, sitä suuremmalla syyllä valtiovallan olisi kannustettava kansalaisiaan itsenäiseen ajatteluun ja muistettava, ettei tällainen tapa muodostaa kantaansa ole pelkästään salaliittouskovaisten ongelma. Se on suoraa perua tavasta, jolla valtavirtamedia kansalaisten käsityksiä muokkaa ja kontrolloi, ja siinä tapauksessa ongelma on laaja ja yhteinen.]

* * *

Koska salaliittoteoriointi on diskreditoitu, on kuvaavaa, että sikäli kun salaliittoteorioissa nähdään vakavampi puoli, sitä ei suinkaan nähdä mahdollisissa salaliitoissa vaan niitä koskevien teorioiden mahdollisissa vaikutuksissa. ”Nämä spekulaatiot [salaliittoteorioista] on helppo ohittaa helppoheikkien juttuina, mutta asialla on vakavampi puoli. Salaliittoteoriat nimittäin uppoavat yllättävän moniin ihmisiin” (52). 

Kysyn uudelleen: miksi salaliittoteorioiden ”uppoaminen yllättävän moniin ihmisiin” olisi ”vakavaa”? (Ja kuinka esimerkiksi WTC –tornien lujuuslaskelmat osana salaliittoteoriaa olisi helppo ohittaa ”helppoheikkien juttuna”?)

Ei kuulosta kovin älykkäältä. Mutta koska artikkeli kuitenkin on ilmeisen älykkäästi laadittu, kyse on tarkoituksellisesta agendasta, propagandasta.

Samaisessa lehdessä Marko Hamilo uskaltaa kuitenkin puuskahtaa: ”Meitä seurataan tarkemmin kuin vainoharhaisten kuvitelmissa”. Pahaksi onneksi ”petaaminen” on kuitenkin jo tapahtunut ennen kuin Hamilolle annetaan lupa esittää näkemyksensä (se lehden kokonaisuuden kannalta pakollinen mutta hallinnassa pidetty vastalauseensa). Taktisen petaamisen seurauksena - jossa ennakkoasenne on siis kylvetty ja viritelty - Hamilon kirjoitus saa lukijan silmissä foliohattukimalteisia sävyjä (myös syystä, ettei Hamilon ajatusta ole mukavaa pohdiskella. Sen sijaan ajatus täyttyy perhosista...Tieteellinen pohdiskelu siitä, ”kuinka-korkealle-perhonen-voi-lentää”, on huomattavasti kevyempi meditaatio.) 

* * *

On kiinnostavaa ja hyödyllistä pohtia, miksi salaliittoteorioiden kehittely tai mietiskely on paheksuttua toimintaa. Jo niiden pelkkä kannattaminen saattaa sitä olla. Eikä tarvitse edes kannattaa mitään tiettyä teoriaa, vaan ainoastaan teoriointia yleensä - tai pelkkää ajatusta siitä ja sen oikeutuksesta. 

 Kuitenkin jo filosofisen uteliaisuuden, älyllisen kiinnostuksen tai yhteiskuntakriittisen pohdinnan takia pitäisi olla toisin. 

On pelkästään fiksua miettiä laajoja kokonaisuuksia ja pitkälle meneviä, monipuolisia asiayhteyksiä (kuten esimerkiksi elokuva,  Now You Can See Me [ohj. Louis Leterrier 2013], yrittää vihjata). Olivatpa salaliittoteoriat kuinka omituisia hyvänsä, niiden pohtiminen on älyllisesti hedelmällistä jo siksi, että sellainen auttaa tarkastelemaan yhteiskunnan liikkuvia osasia ja pohtimaan erilaisia syyseuraussuhteita. Kaikenlaisia ajatuskokeita on lupa tehdä. Eihän arvostelukyky muuten kehity tai ajattelu muutoinkaan veny minkäänlaiseen joustavuuteen saati ”laatikon ulkopuolelle”.

Mutta niinhän se on aina ollut: ideologiat ja uskomusjärjestelmät pyrkivät suojelemaan itseään ja olemassaoloaan, ”loukkaamattomuuttaan”, ja vallassa olevat ideologiat ja uskomusjärjestelmät tekevät sitä oikein erityisesti. Keskiajalla oli kerettiläistä poiketa kirkon maailmankuvasta, nykyään on kerettiläistä poiketa valtavirtatieteen tai hallituksen edustamasta maailmankuvasta. (Minusta tämä näkyy karvaimmillaan ihmiskuvassa, sen määrittelyssä ja hallitsemisessa, sillä ihmiskuvaa hallitsemalla hallitaan koko ihmisyyttä.) 

 Jos ”loukkaa” valtavirtatieteen mielipiteitä, on ”todellisuudesta vieraantunut”, ja jos ”loukkaa” hallituksen maailmankuvaa, on ”epäisänmaallinen”. Vahingolliseksi tällainen ”loukkaantumisherkkä näkemyksellisyys” ajautuu silloin, kun se johtaa toisenlaisia mielipiteitä elättelevien leimaamiseen jopa ”turvallisuusuhkana”. (Terveisiä Orwellin romaanista.) 

 Mutta näinhän se on ollut jo muinaisen Rooman ajoilta asti (ainakin sen mukaan mitä meille on kerrottu...) ”Ei mitään uutta auringon alla.”

Mistä siis yhteiskunnallisesti puhumme - arjessa ja julkisesti - kun puhumme salaliittoteorioinnista? Emme ainakaan salaliitoista, heaven forbid!

P: In slow motion

Music To Watch Boys To (Lana Del Reyn albumilta Honeymoon 2015) on täydellistä kesämusiikkia, ääneksi tullut pehmeä ja lämmin kesätuuli. Olen kuunnellut laulua (ja koko albumia) helteisinä päivinä nurmikolla loikoillen ja katsellut puiden latvojen huojumista, tai kuumalla rantahiekalla maaten ja tuijottanut, kuinka pilvet vyöryvät hitaasti taivaankannella ja lokit lentävät niiden poikki (ja kuullut ne musiikin läpi). Sellainen varmistaa kappaleen takuuvarman meditatiivisen vaikutuksen: sen kuullessani palaa mielessään hitaisiin, kuumiin kesäpäiviin ja suloiseen joutilaisuuteen, leijuvaan ja autuaaseen. (Kuinka kukaan osaakaan luoda sellaisia äänimaisemia - vaikka ne ovatkin sitä sokerihumalaa, joka ei ole aivan tervettä...)

Toinen suloisuus on Opus 23 (by Dustin O'Halloran, Marie Antoinette -soundtrackilta, kakkoslevyn kuudes raita). Sävelissä leijuu sama hempeä, kesäpäivän kaunis joutilaisuus (tai edellistä kenties hieman herkempi ja läpikuultavampi, kuulaampi... varhaisemmasta kesästä kotoisin, kesäkuun aamupäivästä, kun puutarhassa on vielä varjoja ja heleän vihreää. Lanan laulu on sen sijaan heinäkuun helteistä, keskitaivaalle seisahtaneesta päivästä kuin kaislat huojuvat tuulessa dyynien päällä.)

Ah.