Lizard on ice (stirred, not shaken)

Seuraavaksi valokeilaan hypähtää Doakes, James Doakes.

Doakes on Dexterin työkaveri, entinen sotilas, joka työskentelee henkirikosyksikön päätutkijana. Hän tarinan stereotyyppisin, perinteisin ja suoraviivaisin hahmo. Hän on räjähtelevä macho, jonka saapuessa on avattava kaikki ikkunnat, jotta hänen egonsa mahtuisi huoneeseen. Hänellä on kyllä älyä, rohkeutta ja voimaa, mutta häneltä puuttuu itsehillintä. Niinpä hänen hyveistään kumpuavat myös hänen suurimmat heikkoutensa: egosentrisyys ja impulsiivisuus. Hänet kuvataan yksinpelaajaksi, jonka on vaikea taipua kenenkään käskyn alle. (Tämän vuoksi häntä ei esimerkiksi hyväksytä FBI:n erikoisryhmään, vaikka hänen kykynsä siihen riittäisivätkin.) Doakesin puutteet koituvat lopulta hänen kohtalokseen, sillä muiden heikkoudet ovat Dexterille valtaa.

Doakes edustaa kaikkea sitä minkä edessä Dexter ei halua paljastua. Doakesilla on vahvat ja konservatiiviset käsitykset oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta, eikä mikään määrä humanismia tai filosofiaa voi muuttaa hänen mieltään. Doakesin maailmankatsomuksessa ei ole paikkaa Dexterin kaltaisille. Niinpä Dexter välttelee koko eloonjäämisvaistonsa vimmalla Doakesille paljastumista.

Doakes on kuitenkin sinnikäs, omavaltainen domino, joka ei kysy lupaa. Hän stalkkaa Dexteriä herkeämättä kahden ensimmäisen tuotantokauden ajan, ja toisen kauden keskeisin juoni rakentuu tämän stalkkauksen ympärille. Doakes on puuhassaan niin taitava, että Dexter - Dexter! - ei aina edes huomaa Doakesin häntä seuranneen. (Doakes, tuo entinen black-op agentti.) Doakesin kohdalla Dexterin ei tarvitse tuumia, kykenisikö tämä sietämään häntä koskevan totuuden oksentamatta. Sen sijaan Dexterin on pohdittava, kykenisikö hän itse sietämään paljastumisensa Doakesille. Se nimittäin tarkoittaisi julkisuutta ja tuomiota.

Doakes ei tiedä mitään Dexterin murhista. Hän ainoastaan vaistoaa, että Dexterissä on jotakin hämärää, jopa jotakin epäinhimillistä. Hän epäilee, että Dexter kätkee todelliset kasvonsa arkisten kulissirutiinien taakse ja teeskentelee normaalia. 

It takes one to know one, sanotaan (ja Like treats like). Kirjasarjassa kuvaillaan, että Dexter olettaa Doakesissa saman pimeyden kuin itsessään, Dark Passengerin. 

 

Doakesin tapa käsitellä pimeyttään poikkeaa kuitenkin oleellisesti Dexterin tavasta: Doakes on valmiina kaikkeen minkä laki sallii (ja on aiemmin toteuttanut itseään antautumuksella armeijan palveluksessa - mutta armeijassa on alistuttava käskyjen alle, eivätkä käskyt ja Doakes pelaa hyvin yhteen). Samalla tämä lain suojiin jääminen ilmaisee, ettei Doakes hyväksy pimeytensä todellista nimeä; Doakes torjuu todellisen itsensä (ja tämä tukahduttaminen on varmasti osasyy hänen räjähtelevään temperamenttiinsa).

 

Samalla intohimolla Doakes torjuu (tuomitsee) myös Dexterin. Doakesille on äärimmäisen tärkeää korostaa, että hänessä ja Dexterissä ei ole mitään samaa. Tästä syystä Dexter ei voi "tunnistaa" itseään Doakesissa, ainoastaan arvella, mistä Doakesin pimeydessä on kyse. Dark Passenger? (Voi olla, että Dexter tässä puuhassa vain koettaa harjoittaa hapuilevaa, vaistoihin perustuvaa ihmistuntemustaan sen johdosta, mitä hän Doakesissa aistii - jonkinlaista pimeyttä - ja kuinka hän itse, Dexter, osaa pimeyttä nimetä. Dexterin ihmistuntemushan ei, sattuneesta syystä, voi nimittäin perustua empatiaan. Sen sijaan Dexter havainnoi kaikkea ulkoisesti, ulkopuolisena, ja hyödyntää sitä tietämystä jota on onnistunut kartuttamaan.) 

 

Ehkä juuri tästä syystä - Doaksin pakkomielteisestä tarpeesta nähdä itsensä täysin erilaisena kuin Dexter -, Doakesilla on tarve saada todisteita edes jonkinlaisesta inhimillisyydestä Dexterissä. Sehän nimittäin todistaisi, että Doakes itsekin on inhimillinen. (Tämän väitteen oletuksena on, että Dexteriä torjuessaan Doakes torjuu itseään; Doakes projisoi Dexteriin oman pimeytensä, sen, jota ei voi hyväksyä.)

 

Tämän perusteella Doakesin pyrkimys saa motivaation: jos hän saisi Dexterin kiinni ja lain eteen, hän olisi saanut hallintaan oman pimeytensä (toki vain keinotekoisesti: hallitsemalla ulkoista ympäristöään sisäisen todellisuutensa sijasta), ja todistanut kaikille, ettei hän hyväksy pahuutta.

 

Doakes on sijoitettu sarjan farssimaisimpaan kauteen, mustan huumorin kukinnan keskelle. Sen tuoksussa Doaks laukoo toinen toistaan lennokkaampia huomioita, joista erästä huomasin nauravani ääneen. (Se oli koko sarjan ainoa kohta, jossa nauroin ääneen.)

"The fake smile. Your doughnuts. You don't even walk like a normal person. You glide...like a - f*cking lizard on ice."

Yes, smooth and effortless. That's Dexter. :) [Tälle huumorille avautuminen sai huomamaaan sarjan alkutunnarin loppuhuipennuksen: kun Dexter aamurutiiniensa jälkeen kävelee - liukuu - katsojan ohi, tunnarin viimeinen kilahdus kuuluu hetkellä, jolloin Dexter kääntää katseensa vasemmalta oikealle. Aivan kuin katse saapuisi päätepysäkkiinsä sirryttyään oikeaan laitamaan. Pim! Ja hetkinen - tosiaan - tämähän oli jo toinen kohta jossa nauroin ääneen. Lähes vuosikymmenen viiveellä, toki. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.]

* * *

[Ajatella, kirjoitin sanottavani tähän asti - kunnes pim! Teksinkäsittelyohjelmani jäi juntturaan ja kaatui muutaman sekunnin kuluttua kokonaan. Tietenkään en ollut tallentanut mitään, olinhan kirjoittanut vasta tunnin verran. Viattomasti ohjelma toki käynnistyi heti uudelleen ja avasi puhtaan kirjoitusalustan; mistään kirjoittamastani ei näkynyt enää merkkiäkään. 

Joten olette juuri lukeneet encoren. Ne tuntuvat aina uupuvan jotakin alkuperäisestä sisääntulosta, niin mukavaa kuin aiheeseen onkin palata. Todettakoon silti, että päivän turhautumiskiintiöni täyttyi nopsasti, mutta ei aivan vielä ylittänyt kiroilukynnystä. Itseasiassa maltoin hetken aikaa syventyä palauttamisvinkkeihin, koneen Temp-tiedostoihin ja pohtia palautustyökalun hankkimista. 

(Tämä tilanne ei kuitenkaan ole mitään verrattuna siihen kokemukseen, kun oli työstänyt koko päivän gradua, kokenut kirjoittaneensa jotakin uutta ja tärkeää, oivaltavaa - ja lopuksi laitoksen tietokone meni häiriötilaan, jossa mikään teksti ei tallentunut, ei ollut tallentunut koko aikana. Kirsikkana kakussa kaikki muut olivat jo poistuneet, rakennus sulkeutumassa ja vartija oli viimeisellä kierroksellaan - mutta lupasi minun saavan viivytellä vielä hetken, jos sittenkin onnistuisin siirtämään tiedostoni tikulle. Mutta mikään ei auttanut. Kone oli sammutettava. Hyvänä kakkosena on tilanne, jossa olin juuri saanut esseeni valmiiksi ja tallentanut sen - mutta tiedostoa ei enää koskaan saanut auki, eikä edes kansliavirkailijan magic touch auttanut. Vioittunut tiedosto. Ja sitten se perinteisempi kokemus, että on kirjoittanut pitkän ja hartaan sähköpostin - suoraan viestikenttään tottakai - ja lähetyshetkellä teksti katoaa. 

Niinä hetkinä koetan löytää merkitystä 'hetkestä itsestään', siitä, kuinka tuo 'kirjoitustilanne itsessään on ollut omanlaisensa täyttymys; mikään ei valu universumissa hukkaan'...Ja uskoa ajatukseen, että oleelliset mielenliikahdukset ja aidot oivallukset eivät katoa, ne ainoastaan kerrotaan toisin tavoin. (Sitä paitsi: ulkoisen muistelun kautta kirjoittaminen on täysin erilainen kognitiivinen prosessi kuin sisällöntuottamiseen syventyminen; kopiointiin pyrkiessään menettää otteensa sisällöstä kokonaan.))]

Takaisin Dexteriin.

* * *

Toisen kauden alussa, erään farssimaisen tapahtumaketjun huipennuksena, Dexter löytää itsensä narkomaanien tukiryhmästä. Luonnollisesti Doakes on seurannut häntä myös sinne. Koska farsseissa onnenkantamoiset seuraavat onnekasta sankaria, niin käy Dexterillekin tällä kaudella. Nähdessään Dexterin tukiryhmässä, Doakes uskoo paljastaneensa Dexterin salaisuuden, ja Dexteriä leimaava hämäryys kääntyy hänen mielessään ymmärrettäväksi, sittenkin inhimilliseksi. Tottakai addiktit salaavat addiktionsa.

Juuri inhimillisyyden näkeminen, todisteiden saaminen siitä että Dexter on ihminen kuten muut, on Doakesille tärkeää. Doakesin silmissä Dexter on nimittäin liian siisti, liian taitava, liian huolellinen, liian täydellinen ollakseen ihminen. Liian järkevä. Liian tunteeton, lähes eleetön. (Doeakes itsehän on tunteiden ruutitynnyri, joka on kirvellen tottunut mokailemaan ja nielemään tappionsa, vaikka kuinka haluaisi olla Alfa.) 

Mutta Dexterin vie tunteiden äärelle ainoastaan alkutrauma. - Ja Doakes on todistamassa yhtä näistä äärimmäisen harvoista tapahtumista. (Jälleen onnenkantamoinen Dexterille.) Kun Dexterin trauma erään rikospaikkatutkinnan yhteydessä triggeröityy valtavasta verilammikosta, Doakes saa havittelemansa todisteen: Dexter osaa järkyttyä siinä missä muutkin; Dexter on sittenkin pelkkä ihminen, sittenkin pohjimmiltaan normaali...

* * *

[Tapauksessa, jossa Dexter triggeröityy, on kyse hänen veljensä Brianin järjestämästä alkutrauman rekonstruktiosta. Brian tietää, että vain se - alkutrauman äärelle pääsy - voisi palauttaa Dexterille sen muistin, jonka avulla tämä voisi hänet tunnistaa. Ja vain tuo muisti voisi heidät jälleen yhdistää.

Edellisessä kirjoituksessani pohdin, olisiko Brian järjestänyt murha-aallon pelkästään veljensä vuoksi; että kyseinen murha-aalto ei tyypittelisikään Briania sarjamurhaajana vaan osoittaisi, mihin kaikkeen hän on valmis saavuttaakseen tavoitteensa, veljen huomion. Joten vastauksena omaan kysymykseeni: tottakai Brian olisi ja on! What a silly question! Joten pieni tarkennus ja paluu Brianiin.

Niin, Brian siis kaipaa veljeään. Mutta hän ei voi vain kävellä tämän luokse ja ilmoittaa olemassaolostaan. Dexterin on tunnistettava hänet, löydettävä itse tie hänen luokseen. Muuten veljessuhteen edellyttämää yhteyttä ei ole. (Brianin on päästävä selvyyteen siitä, että Dexter jakaa saman pimeyden.) Toiveikkaana Brian asettuu näytille, hidden in plain sight. Kuinka paljon vihjeitä Dexterille olisi annettava? Kuinka paljon verta olisi kerättävä siihen lammikkoon, joka palauttaisi Dexterin muistin?

Tässä tarkennuksessa on samalla lausuttava uusi väittämä Brianin halusta tai kyvystä utilisoida: kyllä, hän utilisoi taipumuksiaan, ainakin omaksi edukseen, ehkä myös veljensä. Hän on valjastanut pimeytensä saadakseen pikkuveljensä takaisin: päästäkseen sen ainoan elossa olevan ihmisen luokse, jonka seurassa koti on. Tästä syystä hän on myös fyysisesti ostanut heidän entisen lapsuudenkotinsa. Sinne hän suunnittelee heidän paluutaan. Lahjoittaessaan veljelleen muistin, hän lahjoittaa tälle kotiinpaluun - myös hyvin konkreettisesti, antamalla ostamansa lapsuudenkodin Dexterille.

Joten Brianilla on manuaali hänelle mielekkääseen elämään: manus (lat.), 'käsi'. Tähän sanaan pohjautuu myös käsite manipulaatio. Nyt edelliseen kirjoitukseen heittämäni irtokäsi (proteesi) saa uuden merkityksen Brianin tarinassa. Se symboloi hänen kuninkaallista manipulointitaitoaan. Ja siis kuninkaallistapa hyvinkin:

Selalen eilen torstain Hesaria. Sen tiede-osiossa on artikkeli: Faarao näytti arvostavan irtileikattuja käsiä (Helsingin sanomat 20.4.2023). 

Artikkelin mukaan kyse on Kunnian kulta -nimisestä rituaalista, josta vasta nyt on saatu konkreettisia todisteita tutkijoiden löydettyä 12 irti leikattua kättä muinaiskaupungin kaivauksissa Egyptissä. Tähän asti rituaalista on ollut olemassa vain kuvauksia temppeli- ja hautakaiverruksissa.

Artikkeli kertoo, että rituaalissa on leikattu arvostetun vihollisen käsi irti hyvin huolellisesti (ei siis brutaalisti esimerkiksi kirveellä), post mortem, ja asetettu paikkaan, jonne on ollut suora näkymä hallistijan valtaistuinsalista. Kyseessä on siis trophy. Niitä faarao on sitten ihaillut, voitonmerkkejään. Tästä kuulemma tuli yleinen käytäntö muinaisessa Egyptissä. 

Hmm... Minkäs muun ryhmän kuin faaraoiden (ja jalkapalloilijoiden) kohdalla puhutaan trophystä?

Kenties käsi, proteesit ylipäätään, edustavatkin siis Brianille voitonmerkkejä: sitä, että hän hallitse ja manipuloi ihmisiä ja heidän toimintakykyään tai -tapojaan. (Tämä ajatus ei kuitenkaan ole vielä valmis: entä ne eri värein maalatut kynnet? Ja entä se inhimillisyyden vivahde: päätös luopua murhasta, ilmeisesti kohteen jo kokeman kärsimyksen vuoksi? Tai ehkä se ei olekaan "inhimillisyyden vivahde" vaan tunnistamisen vivahde: kun Brian varjelee sellaista missä tunnistaa itsensä, heijastumaan itsestään, hän varjelee omaa sisintään ja sen säilymistä. Tätä sisintään hän on valmis ylläpitämään vaikka keinotekoisesti, proteesein - jollaiseksi hänen ihmisyytensä on vähitellen vaihtunut, murha murhalta.)

Takaisin Dexteriin.

 * * *

Niin, Dextrillä on siis addiktio. Siinä Doakes on aivan oikeassa. Mutta Doakes rentoutuu liian pian ja antaa tarkkaavaisuutensa herpaantua - kuitenkin vain hetkeksi. Sarjan loppua kohti Doekes jälleen sähäköityy [sarjaa seuraamalla näkee, millaiset tapahtumat siihen johtavat; en vie kirjoituksillani kaikkea katsomisen mielekkyyttä]. Pian Doakes taas ilmaantuu Dexterin luo puskista (kirjaimellisesti). Dexter on jäänyt hänelle rysän päältä kiinni. Jakson nimi on osuvasti "Surprise, Motherf*cker!" (vaikka sucker punch säästetäänkin Dexterille). 

 

Näin Doakesista tulee yksi heistä, joille Dexter paljastaa itsensä. Doakesin kohdalla se kuitenkin tapahtuu täysin vastentahtoisesti.

 

Ennen tätä paljastamista Doakes on nuuskinut Dexterin asunnolla ja löytänyt painavia todisteita - ainakin todennäköisesti painavia todisteita: hänen olisi vielä tutkittava niitä ja vietävä ne mukanaan sen tehdäkseen. Tämän päätöksen seuraukset ovat Doakesille kohtalokkaat. (Siitä ihan kohta lisää.)

 

Onnekseen Dexter on suojannut selustaansa jo ennakolta. Vaikka Doakesin viha ei hetkauta Dexteriä, eikä hän myöskään ole Doakesin provosoitavissa, häntä kuitenkin häiritsee liika nuuskiminen. Iholle käyvä vainoaminen saa Dexterin ravistelemaan kirput turkistaan. Niinpä hän manipuloi sosiaalisia suhteita ja tapahtumia siten, että olosuhteet - ja Doakesin heikkoudet - kääntyvät Doakesia vastaan. (Dexterin periaatteina ovat tässäkin välttämättönyyden ja pienimmän pahan periaate: hän ei mässäile Doakesin alennustilalla, ainoastaan hyödyntää sitä juuri sen verran, että saa Doakesin kimpustaan ja huomion pois itsestään.) 

 

Vain trophyt ovat ja pysyvät. Niille Dexter ei voi mitään. Mutta jälleen onnenkantamoinen tulee avuksi: Dexterille suotuisten tapahtumien seurauksena ainoat todisteet, jotka saumattomasti yhdistävät teot tekijään, ovat Dexterin asuntoa nuuskineen Doaeksin hallussa (ja poissa Dexterin asunnosta silloin, kun sinne tehdään kotiestintä). Näin Doaksista tulee Dexterin suorittamien murhien pääepäilty.

(Niin, tunnelma on tiivis heti kauden alkumetreillä: aamukahvinsa lomassa Dexter kuulee uutisista, että merestä on nostettu hänen sinne vuosien aikana upottamansa saaliit. Nyt hänen murhasarjansa tunnetaan. Tapaus on niin suuri, että sitä tutkimaan saapuu FBI:n erikoisryhmä.)

Dexterin asunnosta, tuuletusritilän takaa poimittu laatikko täynnä näytelasien väliin litistettyjä veripisaroita sinetöi Doakesin kohtalon. Huh, mikä väistöliike Dexteriltä.

 

Lopulta on enää mies miestä vastaan - tai pimeys pimeyttä vastaan - ja arvata saattaa, kumpi jää alakynteen. Suurempi pimeys nielaisee pienemmän pimeyden.

 

Mutta Dexterillä on edelleen ongelma: Doakes ei sovi Harryn koodiin. Niinpä Dexter voi ainoastaan pitää Doakesia vangittuna tai toivoa, että tämä päättäisi päivänsä itse. Mutta Dexterin onnenkantamoiset eivät vielä ole lopussa. Sellaisena tilanteeseen työntyy - pyytämättä, koska kyse on onnenkantamoisesta - kaunis nainen, Lila (joka siis lausutaan Laila). Laila on todellinen femme fatale, erityisesti Doakesille. Lailan tuunailema possaus on ikimuistoinen. This lady knows how to blow. 

Mutta Laila on jo kokonaan toisen, seuraavan, kirjoituksen aihe.

Until Lila's turn.

* * *

 

               I'm Good ft. Bebe Rexha - David Guetta (slowed version)

 

I'm good, yeah, I'm feelin' alright

 

Baby, I'ma have the best f*cking night of my life

 

And wherever it takes me, I'm down for the ride.

 

Baby, don't you know I'm good? 

 

Brian's play

Seuraavana on vuorossa Brian.

Run Away from the Sun - Ville Valo 

 

    Let me hold you 

    And dream of a life

    We belong to another world

    Run away from the Sun, to me

 

    Disappear with me, love

    Dive into the dark...

    Run to me.

 

 

Brian Moserin salaisuus on ensimmäisen tuotankokauden kantava juoni. Pelkästään sen tiedon äärelle pääsy, että kyse on Brianin salaisuudesta, on kantanut ensimmäistä kautta pitkälle. Hän on mysteeri, jonka kuoren alta paljastuu uusia mysteerejä (ja uusia kuoria).

Brianin varjo lankeaa sarjan ylle heti alussa. Emme kuitenkaan tiedä pitkään aikaan, että hän on varjonsa kautta läsnä. Hän itse saapuu näyttämölle vaivihkaa sinne sujautettuna (kuten useat muut sarjan keskeiset hahmot myöhemmin). Brian on Rudy Cooper, valkotakkinen proteesiasiantuntija, joka häärii sairaalavuoteen äärellä lähes statistina. Ainoa vire, josta juonta lähdetään hänen henkilönsä ympärille punomaan, on hänen silmäpelinsä Dexterin siskon, Debran kanssa. Mikään ei varoita katsojaa siitä, kuka ja mitä tuo "Rudy" on miehiään.

Heti sarjan alussa Dexterin ryhmä tutkii poikkeuksellisia murhia, jotka pian paljastuvat sarjamurhaajan tekosiksi. Murhien erityiset ja taidokkaat piirteet herättävät Dexterin mielenkiinnon; hänessä sykähtää toive siitä, että hän seuraa mestarin kätten töitä ja voisi oppia jotakin itseään paremmalta. (Läpi sarjan Dexterissä elää kaipuu saada tietää sarjamurhaamisesta enemmän, oppia paremmin. Tätä "itsetuntemus" hänelle tarkoittaa.) Myös tämä taidokas sarjamurhaaja, lempiminemltään Ice Truck Killer, näyttää iskeneen silmänsä Dexteriin, sillä Dexter löytää kotoaan merkkejä Ice Truck Killerin käynneistä.

Dexter on innoissaan. Hänestä murhaajan jättämät viestit ovat ystävällisiä ja kysyvät: 'Wanna play?'. Kyllä, kylmähermoinen sarjamurhaaja Dexter haluaa leikkiä. Kerrankin hänen tasoistaan leikkiä. 

(Tässä kuultaa se mustan huumorin vivahde, joka leimaa etenkin ensimmäistä ja toista tuotantokautta ja yltyy parhaimmillaan farssiksi. Myöhemmin tyyli - tai sarjan/Dexterin identiteetti - löytyy ja sävy vakavoituu.) 

Ice Truck Killer on antagonisti. Eikä kuitenkaan ole. Tämä kuvastaa paradoksia, joka Dexterillä on oman pimeytensä kanssa; Dexterille pimeys ei ole vihollinen vaan tunnustettu osa häntä itseään, jota hän ei edes yritä tukahduttaa (itseltään). "Has to happen."

Dexter huomaa siis paljastuneensa: joku näyttää tuntevan hänet - ja Dexter pitää siitä. Yhdessä molemmat sarjamurhaajat leikkivät rosvoa ja poliisia muilta näkymättömissä, tutkan alla. Kasvottoman leikkitoverin mysteeri kiehtoo, ja Dexter kuvittelee tälle toinen toistaan loistokkaampia ominaisuuksia kuin idolille konsanaan; Ice Truck Killer on varmasti joku, jota Dexter voi katsoa ylöspäin. Unelmat lässähtävät ja pettymys on suuri, kun selviää, että murhaaja onkin siivottomasti asuntovaunussa asusteleva nuorimies. - Paitsi ettei ole.

Oikea Ice Truck Killer on juuri niin taitava ja hienostunut kuin Dexter on uumoillut - ja lähempänä kuin Dexter arvaa. Ennen kuin sarjamurhaajan henkilöllisyys selviää Dexterille, hän on nauttinut tämän kanssa jo monet oluet, keskustelut ja ajomatkat pimeän yön halki. Vasta kun hänen siskonsa on aikeissa avioitua Ice Truck Killerin kanssa, pavut levitetään.

* * *

Brian Moser on Dexterin isoveli, joka koki varhaislapsuudessaan Dexterin kanssa saman trauman. Kukaan ei kuitenkaan ottanut Briania suojiinsa tai opettanut hänelle Harryn koodia, joten Brian kasvoi pimeään mittaansa oman luovuutensa ja eloonjäämisvaistonsa varassa - heti mielisairaalasta vapauduttuaan. Tarinan mukaan juuri traumaattisen kokemuksensa institutionalisointi teki hänestä väkivaltaisen psykopaatin. (Jälleen lausutaan siis eräs näkemys psykopatian alkuperästä: poikkeuksellisen huono alku, sen erittäin puutteelliset käsittelytavat, ja haitallisia tendenssejä ruokkiva tai niiden suhteen välinpitämätön ympäristö.)

Brianin elämällä on yksi päämäärä: löytää veli, Dexter. Sen saavutettuaan hän eläisi tämän kanssa: yhdessä he jakaisivat saman alkuperän (järkyttävän trauman; sen aikaansaaman kokemuksen ja ymmärryksen) ja saman pimeän tarpeen; he tuntisivat toisensa ja jakaisivat elämäntavan. Tämän pyrkimyksen ympärille Brian on rakentanut kulissielämän, jossa elää surmaamansa miehen, Rudy Cooperin, nimellä.

Brian on käärme, joka luikertelee tiensä päämääriin ja tuntee ylivertaisuutensa. Hän esimerkiksi hoitaa kirurgina omaa uhriaan, ja ryhtyy suhteeseen Dexterin kasvattisisaren kanssa vain päästäkseen lähemmäs Dexteriä. (Ajatuksena on surmata kasvattisisar yhdessä Dexterin kanssa, myöhemmin.) Hän on kutsunut Dexteriä jo pidemmän aikaa jättämällä murhapaikoille ja muualle Dexterin ympäristöön vihjeitä, jotka vain Dexterin huomaa. Niin: hän murhaa päästäkseen lähemmäs Dexteriä. 'I did it for you'...

Kuten Dexter, myös Brian on oppinut kätkemään pimeät tarpeensa. Hän ei kuitenkaan utilisoi niitä kenenkään tai minkään hyödyksi (ellei viehtymystä proteeseihin ja kirurgiaan pidetä sellaisena - tai tarvetta hiljentää mahdolliset todistajat). Brian murhaa kauniita prostituoituja, joten hänen tarpeensa on seksualisoitunut. (Vai murhaako hän heitä vain Miamissa, Deterin takia? Sikäli, että nämä murhat ovat pyrkimys päästä lähemmäs Dexteriä, ei ole syytä olettaa, ettän seksuaalimotiivi rajoittaisi Briania.)

Kaiken pimeyden keskellä on kuitenkin käsi, poikkeus säännöstä. Vivahde inhimillisyyttä. Selviää nimittäin, että Brian on säästänyt erään prostituoidun syystä, että tällä on proteesikäsi. (Proteesi on edustanut kärsimystä, koettua vammautumista. Jotakin sellaista, mihin Brian on voinut jollakin tasolla samaistua. Edes hetkeksi. Kenties viehtymys proteeseihin ilmaisee kaipuuta eheyteen, myös omassa ihmisyydessään? Ja silti jokainen täydennys on parhaimmillaankin keinotekoinen kopio, pelkkä halu eheyteen. What's gone is lost forever.) 

 

Brian oli maalannut naisen proteesikäden kynnet eri väriellä - tapa, jonka prostituoitu oli sittemmin omaksunut, ja joka myöhemmin johtaa Brianin jäljille. Sen seurauksena Brian palaa alkuperäiseen suunnitelmaansa, prostituoidun varalle valittuun. 

 

Käsi palaa tarinaan myöhemmin. Se varastetaan todistuaineiston seasta, ja siitä tulee koston väline. - Ja jälleen esine, jolla syyllinen tunnistetaan. (Tuo käsi on symboli, jota on syytä tutkia tarkemmin, mikäli perehtyy sarjan symboliseen kerrostumaan.)

Toisin kuin Dexter, Brian ei koskaan sulkenut lapsuudentraumaa mielestään. Samasta syystä hän on myös suoraviivaisempi, kylmempi ja julmempi, vaarallisempi: hän ei sulje mielensä pimeitä huoneita koodien taakse. (Brian on siis enemmän psykopaatti kuin Dexter.)

Siksi Brianista tulee myös Dexterin muisti, jonka kanssa Dexter palaa lapsuudenkotiinsa (perustrauman äärelle). Sinne Brian on järjestänyt rituaalin, ulkoisesti Dexterille hyvin tutun mutta sisällöltään täysin poikkeavan. Wanna play valkenee: nyt palattaisiin siihen mikä jäi lapsuudessa kesken, ja isoveli määrää leikin nimen. Tapahtuman tarkoitus on yhdistää veljekset ja poistaa välikädet. Dexter on asetettu vedenjakajalle: valitako oma veljensä vai kasvattisisarensa; elääkö täydessä tunnustuksessa alkuperästään vai kätkien se? 

Valinta on Dexterille helppo; hän on tehnyt valintansa kauan sitten; hän on kasvanut toisenlaiseen valintaan. Niinpä hän surmaa veljensä, hänet, joka edustaa huonoja, liian vaarallisia ja merkityksettömiä valintoja. Problem solved.

Tämä surma kuitenkin käynnistää Dexterissä suruajan, joka hänen on kahlattava yksin ja kätketysti. (Dexterillä ei tietenkään ole ketään kelle kertoa, että Ice Truck Killer on saatu kiinni ja että se oli hänen oma veljensä, jonka hän joutui surmaamaan veljen häikäilemättömyyden takia.) Veljen mukana Dexterin elämästä lähti ainoa ihminen, joka todella tiesi mitä hän on käynyt läpi, joku jolle Dexter saattoi paljastaa itsensä, joku joka todella tunsi hänet.

Vai tunsiko sittenkään? Veljen Dexteriä varten pykäämän rituaalin äärellä Dexterille valkeni, että veli ei sittenkään tuntenut häntä, ei oleellisimmilta osin lainkaan; hän, Dexter, ei koskaan voisi surmata ketään sellaisin perustein, kaikkein vähiten kasvattisisartaan. (Veli on voinut tuntea Dexterin vain kuten on tuntenut itsensä; veli on ollut oman ymmärryksensä mittapuu - joka osoitti, kuinka toisenlainen puu Dexteristä itsestään kasvoi.) Debran hengen varjeleminen samaistuu Dexterin elämäntavan varjelemiseen, salaisuuden onnistuneeseen kätkemiseen ja elämässä pärjäämiseen. Brianin surmaaminen puolestaan samaistuu vaarallisen hillittömyyden sammuttuamiseen. Kuten todettu, valinta on Dexterille helppo, sillä Dexter toimii järjen perusteella, ei tunteiden.

Koska Brian kuitenkin on liikutellut syviä vesiä ja veljellä on erityinen paikka ja merkitys Dexterin, hmm, veneessä, Brian palaa sarjaan vielä kuolemansa jälkeen. Hän tulee edustamaan Dexterin pimeää, hedonistista ja häijyä puolta (Dexterin sisäisessä dialogissa, samaan tapaan kuin kasvatti-isä Harry). Brianin ääni koettaa vakuutella Dexterille, kuka ja mitä tämä oikeasti on ja mitä tämä todella haluaa. Mutta Dexteriä ei voi manipuloida, pelotella eikä painostaa, ei edes veljen äänellä. Dexter valitsee tai jättää valitsematta. Ja koska Brian edustaa kaikkea sitä, mikä voi mennä lahjakkaan sarjamurhaajan kasvatuksessa pieleen - Huh, kuinka korni lause! -, Dexter ei halua sellaista elämäänsä.  

[Brianin hahmo on hyvä esimerkki siitä, kuinka hyvää tv-käsikirjoitus tekee tarinoille ja hahmoille silloin, kun tuotantotiimi on taitava. Dexterin veli saa esimerkiksi peitenimen, pätevän ammatin (joka ilmaisee hänen erityistä lahjakkuuttaan ja älykkyytään, toisin kuin kirjan tarinassa), sekä manipulatiivisesti kerrostuneita sosiaalisia suhteita. Filmatisointi luo myös Dexterin ja Brianin suhteelle sen ansaitseman kohtalokkuuden.]

Isänmurha (joskin välillinen), veljessurma...What next! Dexter ui syvällä freudilaisissa ja raamatullisissa tragedioissa.

Mihin targediaan ja kenen luo hänen yhteydenkaipuunsa hänet seuraavaksi ajaa...

* * *

 

The Foreverlost - Ville Valo

 

We'll never run out of moons to howl to

Between the shadow and shade of love...

I don't wanna die but I can't stay

Forever, the forever lost

Forever lost in you.

 

 

Harry's game

 Kas niin. Dexter.

[Sarjahan kertoo siis veriroiskeanalyytikkona työskentelevästä Dexter Morganista, joka kätkee pimeän puolensa säntillisen arkensa säikeisiin. Dark passenger, kuten hän yöpuoltaan kutsuu. Miljöönä on kuumankostea Miami, jossa Dexteriä seurataan vuoroin työpaikallaan väkivaltarikosyksikössä, vuoroin siviilielämässään, useimmiten kotona, veneilemässä tai uhrejaan metsästämässä. 

"Tonight's the night. And it's going to happen angain and again. Has to happen. 

Nice night. Miami is a great town. I love the cuban food, pork sandwiches - my favourite. But I'm hungry for something different now."

Ja kaiken yllä häilyy jatkuva paljastumisen riski. Psykologinen trilleri, kuten osuvasti luonnehditaan.

Tämä suosittu yhdysvaltaiaissarja perustuu Jeff Lindsayn romaaneihin, jonka kaapeliverkko Showtime (Paramount Global) esitti vuosina 2006-2013. Vuonna 2021 sarja teki comebackin.

Ja vielä disclaimer: major spoilers ahead! Kuten aina, tässä puidaan jälkimakuja.]

 

Väitin siis edellisessä kirjoituksessani, että Dexterillä olisi halu paljastaa itsensä, tulla tunnistetuksi ja hyväksytyksi, jopa pidetyksi. Nimitin tätä tarpeeksi yhteyteen.

(Nyt, tarkemmin ajateltuna, en kuitenkaan ole varma viimeisestä: tulla pidetyksi. Välittääkö psykopaatti edes televisioviihteessä siitä, onko hän pidetty vai ei, siis muutoin kuin kyvyssään välineellistää kiintymys, halussaan manipuloida ympäristöään? Toisin sanoen: lisääkö pidetyksi tuleminen mitään psykopaatin sisäisyyteen; kykeneekö hän vastaanottamaan kiintymyksen, ja tyydyttääkö se mitään psykoemotionaalisia tarpeita hänessä? Sanalla sanoen: tekeekö hän kenenkään kiintymyksellä mitään?)

Niin tai näin, seuraavassa tarkastelen Dexterin pyrkimyksiä, mahdollisuuksia ja tavoitteissaan onnistumisia edellä mainitun kolminaisuuden saralla. Teen sen pysäytyskuvilla siihen henkilögalleriaan, jonka keskuudessa Dexter on paljastunut. 

(Käsittelen vain yhtä hahmoa kerrallaan. Sillä tavoin pidän tekstin pituuden kohtuudessa.)
 

* * *

Ensinnäkin on Dexterin kasvatti-isä, Harry Morgan. 

Harry on ammatiltaan rikospoliisi, joka on perheensä ja työyhteisönsä suuresti arvostama. Hän on pätevä ja tunnollinen, mutta ei aivan niin kunnianhimoinen kuin hänen tyttärensä tulisi myöhemmin olemaan. Niin, Harrylla on myös oma tytär, Debra, jonka rinnalla kasvattipojaksi otettu Dexter varttuu. [Jossain vaiheessa, Dexterin jo saavuttua perheeseen, Harry jää leskeksi. Tällä ei liene tarinan kannalta muuta funktiota kuin perustella Debran tragediaa: kasvattipojan varjoon ja ymmärrystä vaille jääminen. Debra kasvaa isänsä huomion ja hyväksynnän kaipuussa, koska tällä on kädet täynnä Dexterin kanssa. Katsoja tietää miksi. Debra sen sijaan kokee tulevansa syrjityksi, olevansa jotenkin huonompi ja vähemmän kiinnostavampi, ehkä siksi että on tyttö. Niinpä Debrasta kasvaa isänsä hyväksyntää tavoitteleva äijä, joka kiroilee kuin merimiehet ennenvanhaan. (Hänestä lisää myöhemmin.)]

Heti saadaan siis kyseenalainen asetelma: kunniallinen rikospoliisi, joka kasvattaa sarjamurhaajaa?

Harry on kuollut jo ennen kuin sarjan tapahtumat alkavat, mutta kulkee mukana kaikki tuotantokaudet. Hän ilmaantuu sekä takaumissa (tai muistoissa) että Dexterin mielensisäisissä projektioissa: Dexterin sisäinen dialogi saa usein Harryn hahmon. 

Viittaako tämä siihen, että objektisuhde - objektirepresentaatio - ei ole onnistunut; että Dexter ei koskaan sisäistänyt (integroinut) Harryn ääntä omaksi äänekseen, ei ainakaan identiteettiä rakentavalla psykoemotionaalisella tavalla, vaikka hän järjellään asian ymmmärtääkin (l. tiedostaa, että kyse on hänen omasta sisäisestä dialogistaan eikä Harryn aaveesta)?

Tällöin Harry on Dexterin psyykessä eräänlainen dissosioitunut affekti, joka perustuu Dexterin kokemaan syvään varhaislapsuuden traumaan: tuon trauman takia Dexter on pakotettu etäännyttämään projektion kautta sen, mitä Harry hänessä edustaa. Tämä tosin edellyttää dissosioitumisen. Kärsiikö Dexter dissosiaatiosta? Ei välttämättä - ei sen enempää kuin olisi koskaan ollut kyvykäs synnyttämään omaatuntoa (jolla olisi mainitun intgroitumisen myötä ollut Harryn ääni).

Mikäliä Dexter-sarjaa käyttää psykopatian pohdiskeluun, tässä yhteydessä on muistettava, että jokainen ihminen on traumatisoitunut; jokainen ihminen projisoi, koska kukaan ei ole eheä. Milloin tätä ilmiötä pidetään häiriintyneenä? 

(Milloin persoonasta ylipäätään voidaan lausua, että se on "häiriintynyt"? Lisäksi, tämä väite sisältää ihmiskuvaan liittyvän oletuksen siitä, että kukaan ei ole hyvä "omana itsenään": mitään hyväksyttyjen määritelmien ulkopuolista persoonaa ei saa tai voi olla olemassa ilman, että se luokittuisi vialliseksi. - Ja millaista "omana itsenään" eksistoimista voisi olla annettuun sapluunaan rajoittuminen?) 

Silloinko on kyse häiriintyneisyydestä, kun ilmiö ylittää tai alittaa keskiarvolla määritellyn normin? Siinä tapauksessa "terve" ei ole synonyymi "normaalille", ja normaali on ikuisesti suhteellinen, ilmaantumisen frekvenssistä riippuvainen käsite. Tämän osoittaa räikeästi vaikkapa nykyinen sukupuolikeskustelu.

(On oksymoron esimerkiksi väittää, että olisi olemassa 'tervettä narsismia'. Narsismi on jo määritelmällisesti häiriötila, vamma. Jos egosentrisyys ja itsehyväksyntä on nyrjähtänyt narsismiksi, tai narsismi ei koskaan ole eheytynyt terveeksi itsetuntemukseksi, se on itsessään merkki häiriöstä tasapainossa.) 

Tapamme suhtautua mielen toimintaan kertoo juuri tästä. Viime kädessä alitajunnan olemassaolo itsessään on merkki psyyken vauriosta, sillä vain totuutta kohtaamaan kykenemättömällä psyykellä on tarve kätkeä. Kuten todettu, tämä tila on kuitenkin on niin normaali, että muunlaista psyyken tilaa pidetään häiriötilana: mieli, joka ei osaa kätkeä itseltään ja valehdella itselleen, on epänormaali; terveen psyyken määritelmään on sisällytetty ehto totuuden kätkemisestä. Tämä puolestaan on johtanut päätelmään, että vain psykopaatit (tai muutoin psyykkisesti poikkeavat) voivat nähdä toden paljaana, sellaisena kuin se on.

Joten: vai viittaako Harryn ilmaantuminen siihen, että Dexter on rehellinen itselleen? Siihen, että Dexter ymmärtää kuka ja mitä hän on, ja tietää, että se mitä Harry hänelle edustaa, on jotakin hänestä itsestään erillistä ja ulkopuolista, sellaista, minkä hän voi joko valita tai jättää valitsematta. 

Kirjasarjan avulla tällaista ei voi problematisoida, sillä kirjoissa ilmeisesti on kyse pelkistä takaumista tai muistoista. Mutta televisiosarjassa on otettu taiteellisia vapauksia: takaumien sijasta ilmaantuu Harryn "aave", joka edustaa tapaa, jolla Dexter työstää haasteitaan. Itse käsittelen tässä Dexterin tarinaa filmatisoidun tarinan kautta; sen pohjalta, mitä sen kerronta ilmaisee ja kuinka sitä voidaan tulkita (ja mitä ajatuksia sarjan kerronta sisältöineen ja kerrostumineen minussa herättää).   

Katsoja on takaumien osalta Dexterin muistin varassa. Ovatko asiat todella tapahtuneet siten kuin Dexter ne muistaa? Ovatko varsinkaan, kun Dexter ei ole tuntenut koko totuutta. Oleellista tässä tarkennuksessa on tietää, että nämä takaumat kertovat enemmän Dexteristä - tavasta jolla hän asiat muistaa ja ymmärtää - kuin siitä mitä todella on tapahtunut. Sarja ylipäätään kertoo Dexterin maailmasta, ja vain ihmisistä ja tapahtumista, jotka siihen vaikuttavat.

Harry edustaa Dexterille koodia, jota noudattamalla Dexter selviytyy elämässään. Harryn koodissa selviytyminen tarkoittaa sitä, että kykenee hallitsemaan synkät tarpeensa, kanavoimaan ne pienimmän riskin ja suurimman hyväksynnän kautta (jopa utilisoiden) sekä välttämään paljastumisen ja kiinnijäämisen. Näin ollen Harryn koodi on täynnä itsehillintää ja strategiantajua.  

Harry ilmaantuu Dexterin tarinaan aina, kun Dexter pohtii asioita tavalla, jolla Harry opetti hänet ajattelemaan. Yleensä nämä tapahtumat liittyvät tilanteisiin, joissa Dexter puuhastelee jotakin kätkeytymisensä (ja eloonjäämisensä) kannalta merkittävää - olipa kyse mistä hyvänsä vuorovaikutustilanteesta tai sosiaalisen elämän ulottuvuudesta.

Vasta, kun Harryn edustama sisäinen ääni on kohdannut voittajansa - eli vasta kun joku muu tuottaa syvemmän itsehyväksynnän kokemuksen -, Dexter luopuu Harryn aaveesta. (Tästä lisää myöhemmin.)

* * *

Harry on ensimmäinen, jolle Dexter on paljastunut. Dexter paljastui Harrylle jo ennen kuin paljastui itselleen. Juuri Harry opetti Dexterin tuntemaan itsensä ja tulemaan toimeen taipumustensa kanssa. Ja vieläkin enemmän: Harry opetti Dexterin hyväksymään itsensä.

Harryn syyt ovat käytännölliset: tosiasioiden hyväksyminen on ollut niiden haltuunoton lähtökohta. Harrya motivoi velvollisuudentunto - ja sen myötä huono omatunto, halu hyvittää ja sovittaa. 

Sarjan edetessä selviää, ettei Harry ollutkaan niin kunniallinen perheenisä ja rikospoliisi kuin muut luulivat. Hän oli vaimonsa sarjapettäjä, ja ammattietiikkakin oli toisinaan sulkumerkeissä. Tämän toimintansa seurauksena hän oli kokenut velvollisuudekseen ottaa Dexter suojatikseen: juuri Harryn itsensä takia Dexter oli menettänyt äitinsä ja kokenut järkyttävän lapsuudentraumansa, sen, jota Harry piti syynä Dexterin synkille taipumuksille. (Dexterin äiti, Laura, oli Harryn vasikka ja rakastaja. Asian paljastuessa Laurasta tehtiin varoittava esimerkki.) 

 

Tämä Dexterin auttaminen - hyväksyminen - on kuitenkin syvässä ristiriidassa Harryn oman elämän, identiteetin ja etiikan kanssa

Kun Harry pelasti pienen Dexterin, hän jätti pelastamatta toisen pienen lapsen, Dexterin isoveljen. (Hänestä lisää myöhemmin.) Syynä hylkäykseen oli, että Harry piti veljeä menetettynä tapauksena. Dexterin hän arvioi olevan vielä pelastettavissa. Noh, Harry oli väärässä. (Tässä Harryn oletuksessa lausutaan samalla jotakin Dexterin psykopatian alkuperästä ja ilmaistaan, että Dexter ei syntynyt psykopaatiksi.) Asiantilan selkiydyttyä Harry kuitenkin saattoi auttaa Dexteria hallitsemaan väkivaltafantasioitaan, jopa valjastamaan ne hyötykäyttöön. 

Kun Harry ensi kerran konkreettisesti näkee, mihin hän on Dexterin kouluttanut, todellisuus valkenee hänelle liian ankarana. Harry ei pysty elämään tilanteen ristipaineessa (omantuntonsa kanssa), ja syvästi velvollisuudentuntoisena uhraa mieluummin itsensä kuin Dexterin. 

 

Vasta paljon myöhemmin sarjassa Dexterille selviää, että Harryn hyväksyntä ei ollutkaan niin aitoa ja syvää kuin Dexter oli uskonut. 

(Dexterissäkin on siis sokeita pisteitä; jopa hänen on täytynyt uskoa johonkin. Mistä nämä sokeat pisteet kumpuavat, haluttomuus tai kyvyttömyys nähdä paljaana? Välttämättömyydestä voida hyväksyä itsensä? Hyväksynnän tehtävä on, varsinkin Dexterin lapsuudessa ja nuoruudessa, levännyt paljolti Harryn harteilla, joten ei ole ihme, jos tällainen sokea piste koskisi juuri häntä: Dexterin on täytynyt luottaa Harryn vilpittömyyteen.)

Dexter saa nimittäin tietää, ettei Harry kuollutkaan luonnollista kuolemaa vaan teki itsemurhan. Itsemurhan syynä oli ollut Dexter itse: Harry ei voinut elää sen vastuun kanssa, että oli hyväksynyt ja luonut sarjamurhaajan.

Toisaalta edellä mainittu sokea piste voi kummuta pelkästä empatiakyvyn puuttumisesta: Dexter ei tunnista Harryn tuskaa, ei ennen kuin näkee tämän oksentavan. (Harry reagoi oksentamalla Dexterin esitellessä hänelle ylpeänä ensimmäistä viipaloitua uhriaan.) Silloinkaan Dexter ei ajattele asiaa sen pidemmälle: tieto ei koskaan johda Dexteriä omatoimisesti päättelemään, että Harry olisi voinut hänen takiaan joutua niin suureen sisäiseen ristiriitaan, että olisi riistänyt itseltään hengen. Dexter ei kertakaikkiaan kykene samaistumaan sellaiseen kokemukseen, eikä siten ymmärtämään tai olettamaan sellaista ilman mitään ulkoista vertailukohdetta. 

 

Mutta heti kun vertailukohde (Harry) löytyy, Dexter mallintaa sitä jokaiseen hänelle hyväksyntää osoittavaan tahoon: voiko hän paljastaa itsensä toiselle osapuolelle ilman, että ajaisi tämän itsetuhoon?

Tämä tieto Harryn kuolinsyystä on Dexterille mullistava: se asettaa aivan uuteen valoon oletuksen siitä, kuinka kukaan voisi koskaan hyväksyä hänet. Jo pelkkä muisto aikaansaadusta oksennusreaktiosta on Dexterille vastenmielinen: hän oli saanut tiukan kasvatuksen ja toiminut täsmälleen oppien - Harryn koodin - mukaisesti. Mutta sen sijaan, että olisi aiheuttanut ylpeyttä, hän aiheutti kuvotusta. Sarja ei kerro, kokiko Dexter tästä varsinaista surua, mutta muisto on Dexterille joka tapauksessa epämiellyttävä muistutus siitä, että hänen tekojaan - ja häntä itseään - on vaikea hyväksyä. Näissä aatoksissaan Dexter aina kutsuu itseään Hirviöksi. 

Hyväksyessään itsensä hirviöksi, hän samallaa rajaa itsensä ulos ja hyväksyy osansa ulkopuolisena. Itsehyväksyntä on ainoa hyväksyntä, johon Dexterillä on varaa. 

 

Vielä myöhemmin sarjassa selviää, ettei Harry pitänyt Dexteriä koskevaa salaisuutta pelkästään itsellään. Jo hyvin varhaisessa vaiheessa, vasta kun Dexterin taipumukset olivat varjoja ja aavistuksia, Harry oli etsinyt apua psykopaatteihin erikoistuneelta neuropsykiatrilta. (Myös Harryn yksikön arkistonhoitaja oli saanut tietää Dexterin taustoista enemmän kuin Dexter itse. Heihinkin palaan myöhemmin.) 

 

Dexter siis hyväksyy realiteetit. Myös sen, että eräänä päivänä hän jäisi kiinni eikä maailma häntä hyväksy. (Hänellä on varasuunnitelmansa sitä päivää varten, esimerkiksi asunnon väliseinään kätketty "getaway-bag".) Mutta tästä kaikesta huolimatta Dexter osaa haaveilla. 

Darkly dreming Dexter...

* * *

Dexterin kaipuun tarinaa tahdittakoot tässä kohtaa  

One more sleep by Leona Lewis. 

(Koska mikäpä muu kuin sopimaton tämän tarinan biisiksi sopisi.)

So I wait

And I wait

But I've had as much as I can take

 

Five more nights on my own

Four more days, hmm

Three more dreams, mistletoe

I can't believe I ever let you go, oh

 

Until we're rocking around the Christmas tree

Until I got you sitting next to me

We got a lot of catching up to do

I just can't take the missing you

 

I've got five more nights until you're next to me

Four more days of being lonely

Three more wishes, I can barely breathe

Two more reasons why I love you so

If I can make it to Christmas Eve then it's

One more sleep

One more sleep

One more sleep

Taking it slow

Huh. Joka kerran, kun edellisestä käynnistäni täällä on kulunut kuukausia, jännitän, pääsenkö vielä kirjautumaan sisään. Muutamana kertana tässä vuosien aikana se on ollut erittäin haasteellista, temppuradan ylittämistä vaativaa ja lähes pelkästä sattumasta kiinni. 

[Tyyliin: löydän pitkän ja hankalan salasani toisen koneeni uumenista ja syötän merkit. Check. Mutta bloggeriin kirjautuminen vaatii "tietosuojan takia" myös sähköpostini kautta kulkemista, ja hetkeen en edes muista, että minulla on jokin tätä blogia varten räätälöity sähköposti. Onneksi löydän myös sähköpostin salasanan. Ja onneksi tili on edelleen olemassa. Mutta sähköpostiin kirjautuminenkin vaatii "tietosuojan takia" merkillisiä toimenpiteitä. Lopulta nekin onnistuvat. Check.Check. Kun lopulta saan blogini auki (Check!), huokaisen uupuneena kaikesta shakinpeluusta.   

Toisin on erään kannettavani kanssa, jonka uumeniin on hautautunut moni keskeneräinen blogitekstini (esimerkiksi kahden "trilogian" kolmos osat), valokuvistani puhumattakaan. Long story short, epäonnisten sattumien sarjan jälkeen koneeni kirjautusmistunnus oli vaihtunut, eikä minulla ollut mitään käsitystä salasanasta (syystä, että olin keskeyttänyt tuon epäonnisen sattumien sarjan johon kuului myös uusien salasanojen luominen - sellaisten, joista en sitten välittänyt koska 'en tarvinnutkaan niitä'). - Eikä salasanaa voinut palauttaa tai luovuttaa, koska en ollut antanut riittävästi tunnistetietoja. Siitä vähemmän loistokkaasta puuhastelusta on nyt vuosia, mutta ei pidä epäillä kykyjäni tällä saralla. Koneesta on tullut aarrearkku, jonka avain on edelleen kateissa. Kai se täytyy joku päivä vain avata, oli avainta tai ei.] 

* * * 

Olen hiljattain katsellut koko Dexter-sarjan uudelleen, New Blood-sarjan innoittamana. (New Bloodissa Dexter on siirtynyt talven keskelle kaiken sen Miamin helteen jälkeen; kuumasta nuoruudesta elämänsä talveen.) Ensimmäisellä katselukierroksella taisin ryytyä viidenteen tuotantokauteen. Muistan kokeneeni, että sarjan tempo hidastui liikaa ylläpitääkseen mielenkiintoani. (Toki asiaan vaikutti myös ähky: koetin nähdä kaiken noin viikossa. Viikossa.)

Nyt siis katselin sitä kaikkea uudelleen. Kyllä, juonenkuljetus hieman hidastui ensimmäisen ja toisen kauden älyttömän hengästyttävästä tahdista ja päällekkäisistä juonista - mutta rikastui syvennytyksillä. Tällä kertaa katselin sarjaa Dexterin sisäisen kertojan ja ihmissuhteiden valossa. 

Sarjan kantavana juonena tai teemana näyttää olevan halu yhteyteen. Toki tämä on kätketty paljastumispelon alle. (Kenties pitäisi puhua ennemmin uhasta tai riskistä kuin pelosta.) Dexterin paradoksihan on, ettei hän voi kokea yhteyttä joutuessaan salaamaan todelliset kasvonsa, ja kasvojen salaaminen on hänen elinehtonsa. Tämä halu, ainaisesti tyydyttymättä jäävä, artikuloidaa heti sarjan alussa.

 "Sometimes I wonder what it would be like for everything inside me that's denied and unknown to be revealed. But I'll never know. I live my life in hiding. My survival depends on it."

Ihmiset hänen elämässään voivat kyllä olla eri syistä tärkeitä, mutta läheisiä he eivät ole. Jokainen paljastuminen on riski, ja yleensä Dexter tyydyttää tämän tarpeensa vain uhriensa kanssa. (He ovat Dexterin huolella valmistelemia yhden illan juttuja.) 

Ensinnäkin Dexter kaipaa saada paljastaa itsensä; että olisi joku joka näkisi hänet sellaisena kuin hän on.

Toisekseen Dexter kaipaa tunnistamista; että olisi joku joka tuntisi hänet, ymmärtäisi sen mitä näkee. (Varsinaista tunnustamisen taakkaa Dexterillä ei sattuneesta syystä ole. Omatunto ei häntä vaivaa.)

Vielä parempaa olisi, jos joku tuntisi hänet ja hyväksyisi hänet. Ja kaikkein parasta olisi, jos joku sekä tuntisi ja hyväksyisi hänet että pitäisi hänestä.

Tätä kolminaisuutta Dexter tavoittelee läpi sarjan, ja tarkastelee mahdollisuuksiaan siihen itselleen tärkeiden ihmissuhteidensa kautta.

Siitä jotakin pientä lähipäivinä.

* * *

Sillä välin äänimiasemaa. Olen havahtunut siihen kuinka kaunista klassinen musiikki on hidastettuna. Kuin unessa kuultua.

Esimerkiksi Mozartin Lacrimosa, 500% hidastettuna. :)