maanantai 30. toukokuuta 2016

P: Corridors (version1,5)


Oletteko koskaan työpaikallanne miettineet, mitä sen introvertin, omissa oloissaan puurtavan, hiljaisen ja vetäytyvän henkilön päässä liikkuu?

Minäpä kerron. =)

Selailin tässä päivänä muutamana vuosien takaisia päiväkirjojani (digitaalisia), ja löysin merkinnät kaukaisen kesätyöni päiviltä. (Ah, päiväkirjat!) Tässä kirjoituksessa tehdään siis paluu ajassa taaksepäin - sanotaan vaikka että kesätyökauden avajaisten kunniaksi. 


[Näyttää siltä, että nykyään intoudun suorittamaan kunkin sesongin mukaisia inventaarioita menneisyyteen (eräänlaista materiaaliahan eletty ja koettu on, nykyisyyden rakennusainetta): viimeksi oli kyse hiihtolomatunnelmoinnista, nyt on vuorossa kesälomatunnelmointi. (Kylläpä koulumaailman rytmi on ollut vahva jäsentäjä elämän perusrytmille ja katsauksille sen eri puoliin ja vaiheisiin! Mutta sitähän se ihmisen "sosiaalistaminen" on, osa piilo-opetussuunnitelmaa kunnon kansalaisten tuotannolle.) 

Ei tämä silti mitään uutta ole: muutaman vuoden välein koen retrospektiivistä pakkoa penkoa sisintäni kerros kerrokselta, sillä se tulvii lupaa kysymättä mieleeni, aistivoimaisena ja elävänä. (Muisti on ihana asia. Muisti korreloi henkisen liikkumatilan kanssa, ja kyky hyväksyä muistinsa on vapauden ehto ja mitta – mikäli kaipasitte päivän aforismia.)]


Avaan päiväkirjani sivut tähän sellaisina kuin ne ovat - lukuunottamatta kevyttä editointia, kuten lyhentämistä tai muutaman virkkeen selkiyttämistä (sekä tunnistettavuuden häivyttämistä).

Kas tästä alkaa…


* * *

Kesän ihana lemu uhoaa ikkunasta sisään. Ajattelin ensin, pitkään, että se on jokin ohimenevä aromi, ruohonleikkuun jälkeinen tai muu sellainen. Mutta kyllä se on kestävämpää. Kesän aromi. Lämmin ilma, johon sekoittuvat ruohon tuoksu ja kaupungin hajut [...] Asfaltti ja kumi, pölyiset pinnat ja kaupunki-ilma. Tämä lemu valloittaa huoneilman; se on voimakkaampi kuin työtilan ummehtunut ilma (se, josta pelkää saavansa kurkkunsa kipeäksi). Kesäilma on vapauden ja keveyden ilmaa. On, vaikka olisi pölystä ja kuumuudesta raskasta. Vapaus tulvii huoneeseeni.

Kuuntelin Helenen* kasettikirjan viimeiset äänet tänään. [*Rakel Liehu 2005, Helene] Ihokarvat nousivat sen lopussa pystyyn. Ei niinkään, että se verkkainen Helenen kuoleman kuvaus olisi vedonnut - ne haikeat tunteet laantuivat pian pitkään kerronnan venyttämiseen: talven ja etenkin lumen kuvauksen sävyttämä loppu, kun [eletty] elämä kulkee silmien editse luonto- ja tuokiokuvina. Kaunista toki. Mutta se mikä vetosi, oli kirjailijan kuvaus siitä, kuinka hän päätyi tarinan kertomaan. Runollista mystiikkaa.

Väsyttää. Ennemmin silti fyysisesti kuin henkisesti. Siivosin koko viikonlopun. (Siinä yksi asia, miksi on ihanaa palata kotiin ja olla kotona ja ottaa vieraita vastaan.) Menin vasta lähempänä kahta nukkumaan. Nyt sitä nuokkuu kuin hiljaisessa, kevyessä transsissa, jokin mielen osa unessa ja nukuksissa. On hyvä olla, mutta ei skarppi. Se ei tosin vaivaa nyt, kun tietää, että voi olla oma itsensä. Että on [= saa olla] oma itsensä vaikka olisi väsymyksestä horroksessa ja katse tuijottava. Ei se mitään.

Aamukahvipöydässä [taukotilassa] on ihanaa lukea lehteä. Katse saa levätä teksteissä ilman, että täytyisi miettiä minne katseensa asettelisi niin, ettei siitä toisaalta tule ketään tuijottava eikä toisaalta omiin oloihinsa vaipunutta. Ainakaan liikaa. Väsyneenä mieli nimittäin vaipuu meditatiiviseen tilaan eikä [silloin] jaksa seurata yhdentekevää jutustelua. (Eikä silti halua vaikuttaa nyreältä tai umpimieliseltä.) Tänään ajattelin, jonkun selittäessä jotakin, lähinnä sitä, että kainaloa kutittaa, mutta sitä ei nyt kehtaa rapsuttaa.

- - - 

Tänään huomasin, että [Missus Nro.1]:n jutut alkavat väsyttää. Hänen puheeseensa on ilmaantunut yhä enemmän sosiaalista statusta osoittavia esineitä ja asioita: se bemari, se golfturnaus. Aivan äskettäin hän kävi näyttämässä sisustuslehteä, ja kertoi bonganneensa saman arkkitehdin piirrokset, joka aikoinaan heidänkin kesäkotinsa suunnitteli. Ilme, kasvot ja suu alkavat joskus tutista innostuneesta ylpeydestä. Silloin hänen poskensa punehtuvat ja ääni värisee kevyesti. 'Näin rikkaita me olemme, näin hienoihin piireihin minä kuulun.'

Ei se minua ärsytä. Kiinnostuneena olen havainnut nyt omakohtaisesti tämän ilmiön. 'Tästä on puhuttu, tätä ne siis tarkoittavat kun puhuvat siitä, kuinka joku kehuu elämällään ja haluaa osoittaa paremmuuttaan. Mökkikin muuttuu huvilaksi.' Noh, ei [Missus Nro 1.] sentään liioittele. Kai. Ja hyväntahtoisestihan minä kuuntelen. Mutta alkavat jatkuvat pitkät keskeytykset rasittaa, kun pitäisi olla aktiivinen kuuntelija ja saada omat työt tehtyä.

Ehkä minun funktioni hänelle on vahvistaa hänen "hienon rouvan" rooliaan [olemalla "peili", joka vahvistaa hänen kuvajaisensa]. Minulle on nyt nimittäin käynyt harvinaisen selväksi, että hän kokee edustusrouvan tehtävät omikseen ja kiertelee hienoissa ravintoloissa ja kultturelleissa tilaisuuksissa ihan vain roolinsa vuoksi. Hänen elämäänsä kuuluvat tapahtumat, joita varten teetetään ompelijalla puku. Hän käy kosmetologilla ja kasvohoidossa - tai kampaajalla leikkauttamassa samanlaisen kampauksen kuin Dianalla (hän on tulostanut kuvan netistä). Miehensä ammatin ja statuksen hän on maininnut kahdesti (ehkä siksi, etten erehtyisi). Hän asuu "metsän keskellä" talossa, jonka piha on vuorattu liuskekivin, siemailee usein viiniä, ihan vain välipalaksi ja ruokajuomana. Hänen talonsa on kaksikerroksinen. Kaiken tämän hän mainitsee kuin ohimennen. Ja tietysti hän mainitsee myös koulutuksensa, joka ei ole hassumpi.

([Missus Nro 1.] tuuraa [Missus Nro 2.]:ta; jälkimmäinen on vakkari. Häneltä olin ennakolta saanut sellaisen kuvan, että [Missus Nro 1.] on hiukan yksinkertainen. Ja sellaiseksi [Missus Nro 1.] on varmasti itsensä tuntenutkin.

Jännittävää - tai lähinnä kiinnostavaa - huomata ja seurata, kuinka molemmat heistä projisoivat itseään minuun ja työstävät kokemaansa epäkohtaa kauttani. Toisin sanoen he päätyvät näkemään minun puutteinani ja epäkohtinani seikkoja, jotka kokevat salaa (tai jopa tietämättään) omiksi puutteikseen. (Silloinhan ei enää tarvitse tuntea asiaa (vain) omana puutteenaan. Olo helpottuu.) [Missus Nro 2] näki minussa "lapsellisuuden", jota - kuten myöhemmin kävi ilmi - hän itse tuntee itsessään. [Missus Nro 1]:n puolestaan pelkään projisoivan minuun alemmuuden tunteitaan: tunnettaan siitä että hän on hidas ja yksinkertainen. Johonkin niitäkin tunteita on projisoitava, jos haluaa siirtää ne liian ahdistavina pois itsestään.
Lisäksi huomaan, että toisen osapuolen hyvät puolet provosoivat heissä epävarmuutta (sillä elämähän on kilpailua toisten kanssa: jatkuvaa menestymisen pakkoa ja epäonnistumisen pelkoa, ja hyväksytyksitulemisen ehdollistumista tähän performanssiin). Eräänä päivänä [Missus Nro 2.] nimittäin tilitti minulle siitäkin, ettei tunne itseään kovin hienoksi rouvaksi (mitä [Missus Nro 1.] epäilemättä on), samalla kun kritisoi korkeasti koulutetun osaamista (jossa [Missus Nro 1.] myös vie voiton kotiin), sillä [Missus Nro 2.] itse on vähäisesti koulutettu, jolloin hänen on taistellen osoitettava oma kyvykkyytensä ja tarpeellisuutensa koulutettuja ”vastaan”. 

Ei siis ihme, jos [Missus Nro 1.] on hänen [Missus Nro 2.] puheissaan ”hiukan yksinkertainen”.)

Hänen [Missus Nro 1.] sosiaalisuudessaan lienee kyse opituista "seurapiiritavoista". Hän jutustelee, koska on tottunut sellaiseen (ja koska haluaa kuuntelijan). Kyse ei siis ole henkilökohtaisuudesta ja ystävyydestä sinällään. Hänhän hymyilee ja juttelee välittömän oloisesti myös heille, joita kommentoi negatiiviseen sävyyn selän takana.  (Välillä myös tuntuu siltä, kuin hän minua kuunnellessaan tuntisi lievää ärsyyntymistä, tyyliin: ’mitä hän taas yrittää selittää’. Voin melkein kuulla, kuinka hän kotona selittää miehelleen, että ’sen kommentit ovat joskus siis niin omituisia. Saa oikein miettiä, että mitenhän nuokin jutut liittyvät asiayhteyteen’. Noh, toki tässä oletuksessa on varmasti projisointia mukana: joskus todella tuntuu, että vastaukseni ovat  idioottimaisia joko yksinkertaisuudessaan tai aasinsiltamaisuudessaan, ja liittyvät asiayhteyteen todella kömpelösti tai hyvin pinnalllisesti. Mutta niin neuroottinen en ole (enkä epävarma tai pelokas), että kyse olisi pelkästään siitä.) Mutta yhtä kaikki: oleellista vuorovaikutuksessa on myös se, miltä kuulijasta, toisesta osapuolesta, tuntuu ja mikä on lopputulos. Ystävällisyys ja toiselle puhuminen on aina hänen, sen toisen osapuolen, huomioonottamistaan.
 
Toisaalta [Missus Nro 1.] kertoo minulle muina miehinä myös hyvin intiimejä asioita. Kuinka hän nukkuu niukassa yöpaidassa (demonstroiden samalla asentoa, jossa on nukkunut, ja imitoi sen jälkeen miehensä ilmettä tämän hänet siinä nähtyään). Tai että hänen tyttärensä kuukautiset alkoivat. Tai kuinka koko perhettä eräänä päivänä pieretti. Tai kuinka hän eräänä aamuna oli juuri riidellyt miehensä kanssa.
 
Että jos alkaa mietiskellä, huomaa tietävänsä hänestä kaikkea sellaista, mitä ihmiset eivät yleensä näin tuntemattomina toisistaan tiedä.

- - -

Vietän tätä päivää Sara Paavolaisen äänen seurassa. Hän lukee hauskasti. Ja Aurinkomyrskyn* teksti on hauskaa. [*Åsa Larsson 2003 (suom.2005), Aurinkomyrsky] Myös sarjakuvasivu nauratti. Ja yleisön osastossakin oli hauska kirjoitus eläimistä: kleptomaaniorava ja kameli jota alkoi keittää, sekä mässäilevä...jääkarhuko se oli? Ja oli kaunis kuva maalauksesta. Niitty, taivas, kukkia… Mikä tunnelma. Se tekisi mieleni käydä ottamassa sieltä talteen!

Juuri nyt kukaan ei käyskentele toimistojen ja käytävän ovien välillä levottomasti, juokse wc:ssä tai selitä minulle mitään. Väki ei vaihdu. Ilma on pysähtynyt, huoneet hiljentyneet ja ääniaallot laimentuneet.

Nyt voin tehdä rennosti, pälyilemättä ja salailematta sitä mitä olen koko päivän tehnyt. Tehdä ei-mitään. Tunnustan: tänään en ole tehnyt mitään työpoliittisesti hyödyllistä. Tai juuri mitään. Tai ainakaan mitään suoraan hyödyttävää ja konkreettisen toimenkuvani mukaista. (Mitä nyt näön vuoksi kirjannut muutamaa rekisteriä.) Toki tälläkin olemisellani ja tekemiselläni on ollut epäsuoraa hyötyä: olen parantanut omaa työssäjaksamistani ja -viihtyvyyttäni, sekä kuunnellut toisia ja hymyillyt heille. Kyllä sekin parantaa henkistä ilmaa. Yleistä viihtyvyyttä.

Nyt voin siis vuoroin kirjoitella tätä, vuoroin lepuuttaa käsiäni puuskassa ikkunasta ulos katsellen. Se on ihanaa. Lepuuttaa käsiään puuskassa. Katsella ulos. Yksi mielitekemisistäni täällä. Toinen on pestä työpäivälle ominainen, käsiin tarttunut tunkkaisuuden haju pois. - Tosin saippualla, joka uudelleen tunkkaantuvien käsien tuoksuun sekoittuessaan muodostaa vielä kammottavamman aromin. Sellaisen jonka muistaa. Sen muistaa kuin näihin käytäviin - etenkin porraskäytävään - leijumaan jääneen liikkumattoman, pölyisen, hapettoman ilman hajun. Happaman jotenkin. Sellaisen, jonka seassa liikkuessaan alkaa tuntea potevansa hengitystieinfektiota ja väsymystä.

Tämä [kirjoittelu] on pienenä annoksena jopa ihanampaa kuin kotiin lähteminen. Toki kotiinlähtö kiilautuisi kirkkaasti kärkeen, jos kyse olisi pitkästä ajasta tässä. Mutta juuri nyt on ihanaa olla. Olla ja kirjoittaa.

Luin tänän kaikki X:n blogin merkinnät. En voi sanoa, että olisin jäänyt tekstin takia koukkuun. (Pitkät ja poliittiset tekstit olivat hänen kirjoittaminaan lähinnä turhauttavia, väsyttäviä.) Mutta sen takia jäin, että kirjoittajassa on jotakin salaa ärsyttävää. Ei sillä tavalla ärsyttävää, että olisin kateellinen, vaan tavalla, joka saa minut hämmästelemään häntä. Hän on kirjallisesti lahjakas. Se on ilmeistä. Ja sen hän tietää itsekin. Mutta hän tekee siitä sellaisen numeron, että asiasta tulee absurdi. Sellainen jäi kiinnostamaan. Hän kirjoittaa kuin ihailisi itseään ja elämäänsä. 

Minusta se kaikki kuulostaa tältä: ’Katsokaa, kuinka boheemi ja yhteiskunnallisesti valveutunut, älykäs ja lahjakas taiteilijan alku minä olen! Ihan varmasti todellisen taiteilijan alku! Ihan varmasti! Sen osoittamiseksi ajaudun muutamissa egotrippaavissa kliimakseissani tyylirikollisiin kuvauksiin, joissa alleviivaan kirjallista taitavuuttani ja tyylitajuani sekä boheemia elämääni, jota olen kuvaavinani kuin se todella olisi minua, minun lihaani ja vertani. Niinä hetkinä, kun juovun tästä pyrkimyksestäni liikaa, minut paljastaa se, että kuvista tulee äkkiä ulkokohtaisia, ja silloin ainoa tavoitteeni on halu hurmata, halu lumota. Itselläni. Elämälläni. Persoonallani. Ympäristölläni. Taidoillani. Silloin se mitä minä näen, miten minä ajattelen ja miten minä tätä kaikkea olemistani ja elämistäni kuvaan on fantastista. (Tosiasiassa - siinä, jota itse en vielä tiedosta - olen itse lumoutunut tavastani nähdä itseni - siten kuin oletan ja toivon muiden minut näkevän. Olen narsisti. Taiteilijan täytyy olla. Ihailen elämääni, ihailen siis itseäni, tapaani tehdä, nähdä ja ajatella.) Tiedän, että pidätte tästä. Haluan, että haluatte lisää. Tiedän, että kehutte tätä, tulette kehumaan tätä. Minusta vielä tulee jotakin, joku. Joku suuri.

Kerron elämästäni ja itsestäni vain sen, mikä sopii ihannekuvaan ja taiteilijuuteen. Niinpä kuulette, kuinka käyn kahviloissa, juon punaviiniä ja tulostan käsikirjoituksia. Maalaan romanttisia mielikuvia korttelistani jossa ulkomailla asun, ja siirryn näistä nurkista älyköiden suosimiin elokuviin ja, kuin muina miehinä, kerron seuraavaksi matkustavani Wieniin. Kerron, missä on parhaimmat kirjadivarit tai kahvilat, aivan kuin Wien olisi kotini. 

En kuitenkaan ole vaaleanpunaisia ajatteleva taivaanrannanmaalari. Olen poliittisesti kantaaottava kuten radikaalit nuoret sukupolvia ennen tai Ranskan romanttiset rikolliset aikoinaan. Ymmärrän maailman tapahtumia ja olen neuvokas. Niinpä kuulette, kuinka osaan asentaa teknisen laitteen (kerron tapauksesta näennäisen huolettomasti mutta seikkaperäisesti), tehdä varauksia ulkomailla ja viipyä siellä aivan yksin. Kun käyn ulkomailla, osaan nauttia sellaisesta, mistä massat ja turistit eivät. Kuulette, kuinka syvää on ihmistuntemukseni. Kuulette, kuinka boheemi estetiikka ja älyllisyys ovat elimellinen osa minua - sillä minun ei tarvitse kuin istua kesämökin takapihalla, jotta voisin heittää muutaman vakavan ja syvällisen teeman joita ajan hengessä ja päivän otsikoissa pysyen pohdiskelen. Ja kuin siinä sivussa osoitan, kuinka mainio yleissivistys minulla on: niittykirvinenhän se siinä auringonpaisteessa piipittelee, kun minä istun tässä ja ymmärrän ihmissuhteita ja olen sosiaalinen jumalatar. Noh, ahdistuakin katu-uskottavan boheemin pitää, mutta kaiken aikaa osoitan, ettei kyse ole missään tapauksessa minkäänlaisesta syrjäytymisestä saatikka sairastumisesta. Tämä on neroutta ja yli-ihmisyyttä, ei hulluutta. Ja varhaisemmasta nuoruudestani kuulette vain sen, kuinka olen soittanut pianoa ja harrastanut balettia.'

Hän haluaa niin vinhasti olla jotakin. Jotakin erityistä. Jotakin ainutlaatuista. Hän on lahjakas, hän on hyvä. Mutta hän ei ole mykistävä saati ainutlaatuinen. (Kukaan valmista kuvaa tai ideaalia tavoitteleva ei voi sitä tavoittelussaan olla.) Mutta hän on inhimillinen; tämä kaikki on inhimillistä. Samoin kuin se, että hän suorittaa tavoitteluaan epärehellisesti: hän ei ole se ihminen joka hän inhimillisyydessään on, vaan olevinaan sitä mitä haluaisi olla. Tämä ei ole minä ja minua, vaan tavoitteeni, kuva jota seuraan ja jota haluan rakentaa elämäkseni.

Hän on myös parikymppinen nainen joka seurustelee keski-ikäisen miehen kanssa. Ehkä suhde sopii X:n tavoitteelliseen minäkuvaan: ’[X] the taiteilija.’ Ehkä hän toisinaan maistelee ajatusta, hartaudella, ja ajattelee aikaa eteenpäin, ikään kuin jo nyt katselisi muistojaan, objektivoisi itsensä ja elämänsä niiden ihailussa: ’Tässä tämä nuori taiteilijan alku, jolla oli suhde itseään reilusti vanhempaan mieheen. Yhdessä he kirmasivat viinejä juoden Budapestissä ja Wienissä, elivät öisin ja työskentelivät päivisin. Näin elämää kuuluu boheemien keskuudessa elää.’
 
- - -

Minulla on enää viisi päivää, neljä aamua. Sen kyllä jaksaa. Mitään ihmeellistä ei voi enää ennättää kehkeytyä. Etenkään kun on syrjäänvetäytyvä, kieli keskellä suuta.

Haluaisin ottaa tänne mukaan kameran ja ikuistaa työhuoneen näkymän. Huone aamun valossa, kun puun oksissa on vielä varjo. Huone päivän paisteessa, kun aikaisen iltapäivän valo lepää ikkunalaudalla. Ja sadepäivän näkymäkin olisi ollut ihanaa tallettaa. No, muistoissahan se toki on. Ja muistikuvat ovat aistivoimaisia. (Emootioillehan mieli- ja muistikuva paljolti perustuu; vaikutelmiin menneistä tunnelmista, jotka niitä muisteltaessa edelleen muuttuvat, vaihtelevat, muokkautuvat niihin kohdistettujen uudelleentulkintojen myötä. Ja tulkitsemme jatkuvasti uudelleen ja toisin, koska olemme joka päivä jotakin vähän muuta kuin edeltävinä päivinä. Et voi astua jalallasi kahdesti samaan virtaan, kuten jo antiikissa kuulemma sanottiin. Niinpä mielikuvat ovat kuin tuo vesi: aina muutoksessa, aina hiukan erilaiset. Ovathan ne oman itsemme, oman mielemme ja tunne-elämämme reflektioita, ja me, ihmisinä, persoonina - kuviteltuina kokonaisuuksina - muutumme.)
 
Ah. Ihanaa. Kanslisti lähti kampaajalle ja suurin osa työntekijöistä on jo lähtenyt.

- - -

Jos olisin kirjoittanut kaikista henkilöistä täällä joka ikinen päivä, kokonaiskuva itse kustakin olisi mielenkiintoinen. - Ja luonnekuvaus jossain määrin, varmasti, päivittäin vaihteleva (sillä suhtautuminen henkilöön voi vaihdella tunnelman tai tilanteen mukaan, joskus äkkiarvamaatta; vuorovaikutustilanne on elävä, orgaaninen hetki.)

Mutta vähinkin eväin on mukavaa ja mielenkiintoista tehdä pieniä luonneanalyysejä - tietenkin vain vaikutelmiini ja käsityksiini perustuvia. Vähän kuin muistoksi itselleen.
Muistan kasvot paremmin kuin nimen. Mutta nimien kautta on nyt jäsenneltävä:

[Miss Nro 1.]:
Mukavuudenhaluinen ja laiska mutta leppoisa ja mukava. Sielultaan duunari, ja kenties siitä elämäntavan tehneenä jokseenkin saamaton. Jos häntä ymmärretään - mitä hän kaipaa (kuten me kaikki) - hän ymmärtää takaisin. Hän vastaa herkästi kommunikointiin, mutta tulkitsee helposti hiljaisen, niukan kommunikoinnin toisen taholta negatiivisesti sävyttyneeksi. (Ehkä.) Silloin hän ei yritä rakentaa siltaa eikä olla erityisen mukava. (Ei tosin ilkeäkään.)

Jossain vaiheessa minua häiritsi ajatella, mitä hän minusta ajattelee. (Ihminenhän haluaisi tuntea toisen, kuulla hänen elämästään, ajatuksistaan ja tunteistaan [eikä hän tiennyt minusta tai mielenliikahduksistani juuri mitään]. Silloin [siis paremmin tunnettuna] se toinen ei enää ole tuntematon, se, johon voi projisoida kaikkea vastenmielistä [sikäli että tuntemattomuus koetaan lähtökohtaisesti jokseenkin kielteisenä; myönteisesti koettu tuntemattomuus voi sen sijaan kiihottaa mielikuvitusta ja provosoida haaveita]; tuntematon on liian helppo projisointien kohde. Pahimmat projisoinnit yleensä lakkaavat jos yhteys luodaan, ja silloin henkilö kokee negatiiviset ennakko-oletuksensa helposti vain omana luulemisenaan, sellaisina oletuksina, jotka eivät sitten pitäneetkään paikkaansa.)
Silloin oli vaikeaa tuntea oloaan luontevaksi ja tasavertaiseksi hänen seurassaan. (Tasavertaisuudella tarkoitan tässä ymmärretyksi ja hyväksytyksi tulemista [l. tasavertaisuutta ihmisenä]: olla yhtenä muiden seassa. En siis viittaa statusasioihin. - Ellen sitten epäsuorasti siten, että statukset kuuluvat väistämättä kaikkeen ihmisten väliseen...mutta eri asia sellainen on joka tapauksessa.)

[Miss Nro 2.]:
Käytännönläheinen, toimelias. Ei ymmärrä abstraktia henkisyyttä eikä sen priorisoimisen sävyttämää maailmaa. Toista ihmistä arvioidaan sen kautta, kuinka hänen sosiaalisesti asetetut ”normaaliuskriteerinsä” täyttyvät. Aikuinen on terve, jos hänellä on ammatti ja mielellään ainakin työ, vapaa-ajan harrastuksia, ihmissuhteita, kiinteät perhesiteet ja toimiva arkielämä.

[Missus Nro 3.]:
Hänen kanssaan lienee helpoin tulla toimeen silloin, kun suhtautuu häneen ja hänen persoonaansa, sen omaehtoisuuteen, kunnioittavasti. Pedanttinen, pragmaattinen. Ihanteet duunareiden ajattelutavasta: edustaa tai ainakin ihailee räväkkää, rohkeaa, toimeliasta ja riuskaa naista, jonka puheita uskotaan ja kunnioitetaan. Hänessä on paljon lähimmäisenrakkautta, mutta usein se ilmenee (holhoavan) auktoriteetin harjoittamisena, sekä tarpeena päivitellä maailman kurjuutta ja kielteisyyttä. (Hän esimerkiksi keskittyy vain negatiivisiin uutisiin. Mikä toki on yleistä.) Reilu [oman johdonmukaisuutensa pohjalta]: haluaa suhtautua kannustavasti kun kokee, että toisen nöyryys ja ahkeruus sen ansaitsevat.

[Miss Nro 3.]:
Puhuu hitaasti ja tätimäisesti leveän hammasrivistönsä takaa. Korostaa puheillaan elämänsä ja persoonansa asiallista normaaliutta ja tervehenkisyyttä ja -järkisyyttä. Tutustuimme ensin muodollisesti, mutta kun juttu ei lähtenyt luistamaan, vaikenimme toisillemme. Hän ei katsonut enää minuun vain hymyilläkseen. Silloin aloin kokea hänen persoonansa ja käytöksensä jokseenkin vastenmielisinä, melkein ärsyttävinä (silleen ”ei aktiivisella” vaan passiivisella tavalla: [ärtymyksen aiheita] välteltävällä, [hänen suhtautumistaan] ignoroivalla tavalla). Mutta [Missus Nro 1:n] välityksellä juttumme ovat lähteneet paremmin luistamaan. Tunnen [nyt] aitoa myötämielisyyttä, ja se on vastavuoroista, vähintään hetkittäin: [Miss Nro 3.] on ihan mukava; hänet on helppoa kuvitella mukavaksi työtoveriksi. (Siis niissä olosuhteissa, joissa olisimme sitä pitkäkestoisesti.)

[Miss Nro 4.]:
Mukava, ei ajattele edes salaisesti pahaa kenestäkään. Mutta jokin hänen asenteessaan tuntui muuttuvan, kun hänelle selvisi, etten olekaan alan opiskelija. Aivan kuin hän olisi hämmentynyt, melkein häkeltynyt siitä, että oli lukenut minut yhdeksi ’meistä’, itsensä kanssa samaan joukkoon kuuluvaksi.

[Missus Nro 2.], sijainnin ja toimenkuvan takia lähin työtoveri:
Alussa epävarma, ja peittää sen jäykähköön, jopa tylyhköön asiallisuuteen. Silti erittäin vastaanottavainen lämpimyydelle eikä väheksy hyväsydämisyyttä. Antaa tilaa ja arvoa kun huomaa, että hänellekin annetaan. Hänen kanssaan vaihdoin lähimmät ja lämpimimmät kanssakäymisen rituaalit ja henkilökohtaiset, harkitut puheet. Jopa loppuhalauksen. Hän sanoi minua fiksuksi ja nuoreksi, minä häntä tyylikkääksi rouvaksi.

[Miss Nro 5.]:
Varmasti älykäs, sillä peittelee tosimpia käsityksiään ja vaikutelmiaan, ja manipuloi sosiaalisesti hyvinkin paljon. Vaikuttaa mukavalta mutta on todellisuudessa hyvinkin epäluotettava. Haluaa muilta reiluutta ja lämpimyyttä, mutta vain tunteakseen olonsa mukavammaksi, ei rakentaakseen luottamussuhteita. Ehkä häntä on nolattu ja petetty liian monta kertaa? Ehkä se on tehnyt hänestä ennemmin salaisesti ilkeän, jopa julman ja kovan, kuin surullisen tai alistuneen. Kätkee silti ilkeytensä ja osallistuu sosiaaliseen peliin asemansa turvatakseen. Jättäytyy helpohkosti ylimieliseen ulkopuolisuuteen, jossa ei kuitenkaan tunne pienevänsä vaan päinvastoin ruokkii itseriittoisuuttaan, sellaista mielentilaa tai–laatua, jossa voi tuomita ja arvostella toisia. Implikoi vahvaa omaehtoisuutta ja itsenäisyyttä [sikäli että nämä voivat perustua jollekin vaurioituneelle tai hieman nyrjähtäneelle]. Ulkopuolisuudessaan ajattelee katkerana mutta itseriittoisena omia ajatuksiaan.

[Missus Nro 4.]:
Jonkinlaisen ATK-tukihenkilön maineessa tai asemassa. Mukava ja lämmin, ja erään ohikiitävän hetken ajan herätti turvallisimman tunteen koko aikana koko paikassa, mutta en oikein päässyt vauhtiin hänen kanssaan. (Kuulostaa typerältä puhua ”turvan tunteesta”, aivan kuin olisin joku turvaa tarvitseva lapsi.) Jutteli mukavan avoimesti omista lapsistaan, heidän matemaattisuudestaan ja älykkyydestään (ilmeisesti asioita, joilla oli itselleen minua ja ”mysteeriäni” selittänyt halutessaan tavoitella ”samaa aallonpituutta” kanssani ja löytää jonkinlaista samaistumispintaa puheeseensa. Päättelen tämän rinnastuksista. Luulen, että sain jokseenkin ”matemaattisen ja teknisen” ihmisen leiman (minä! käsittämätöntä…), esim. järjestelmällisyyteni ja ahkeruuteni takia [puhumattakaan että introverttiyteni takia], ja koska osasin avata resurssien hallinnan, ohjauspaneelin ja nähdä tulostusjonossa odottavat dokumentit…Sellainen tuntui olevan heistä kovin taitavaa. Toisaalta se ei ole ihme, sillä he edustavat sukupolvea, jota ei kasvatettu tietokoneiden aikana.)

[Miss Nro 6.]:
Vanha mukava mummo, joka ei lopulta kuitenkaan enää nähnyt minua [hiljalleen rakentuvien] tulkintojensa takaa (ainoastaan sen roolin, jonka oli minun roolikseni käsittänyt [ei siis nähnyt minua sen roolin takaa, johon minut mielikuvissaan asetti, vaan pelkisti minut rooliksi]). Kadotti reaktiokykynsä suhteessa minuun. Tällainen ilmeisesti implikoi sitä, ettei tiedä, kuinka suhtautua toiseen osapuoleen (minuun) [ja sikäli että suhtautuu jotenkin, tekee sen mielikuvissaan antamansa roolin perusteella]. Silloin [kun reaktiokyky katoaa] on parasta jättäytyä sivuun, jättää toinen (minut) yhdeksi ”niistä” [joihin ei sen kummemmin tarvitse tutustua, vaan tulkita heidät sellaisina kuin omalle katsomukselle luontevinta on: 'liian hiljainen, mikä implikoi epäsosiaalisuutta, ja epäsosiaalisuus on ongelma'. Toisin sanoen, kun en itse antanut riittävästi materiaalia siitä, kuka ja mitä minä olen, hän rakensi omin neuvoin minusta mielikuvansa [mikä aina on suhteessa henkilön, siis sen kuvia rakentelevan, omaan ihmistuntemukseen - ja useampien ihmisten kohdalla siinä harvoin on hurraamista]. Näinhän se menee.]

[Miss Nro 7.]:
Söpö ja mukava, herttainen. Etäältä mutta kunnioittaen, jopa ihaillen, suhtautuva. Olisi varmaankin lähestynyt, jos olisi tiennyt kuinka. Nyt kommunikointi jäi sielusta sieluun tai sydämestä sydämeen hymyilyn tasolle satunnaisilla tapaamisilla kahvihuoneessa. Hän on [työntekijänä ja työyhteisössä] kenties kokenut häpeän tunteita aiheuttavia epäonnistumisia ja jäänyt hierarkiassa matalalle ”käskytystasolle” (mikä ei ole aiheuttanut niinkään katkeruutta kuin alistunutta alakuloa), päätellen mm. siitä, kuinka mielellään hän tarttuu ”suhteeseen”, joka ilmentää pyyteetöntä kunnioitusta. Aitoa pitämistä. Muistelen varmasti vielä vuosien päästä lämmöllä. (En siis sitä, miltä hän sai oloni tuntumaan – se ei ollut mullistavaa – vaan häntä lämpimänä ja söpönä ihmisenä.)

[Miss Nro 8.]:
Jollakin tavoin tukahdutettu. Aivan kuin hän haluaisi olla arvostetumpi ja autoritaarisempi, fiksumpi, kuin millaisena kokee muiden häntä nyt pitävän (tai millaisena hän (siksi) itse itseään pitää). Nyt, kun vahvat persoonat – [Miss Nro 2.], [Missus Nro 3.], [Miss Nro 6.] ja [Missus Nro 2.] - ovat poissa (lomalla), hän pitääkin itseään arvostetumpana, autoritaarisempana, fiksumpana. Hän tulee töihin punaisessa paidassa ja kameekorussa - noh, tänään oli ruskea paita - ja hymyilee kuin omanarvontuntoinen opettajatar, kun avaan hänelle oven. Kuin hetkeksi pienestä kolostaan siipiään pöyhimään päässyt lintu. Henkisesti vapaa ja arvostava ilmapiiri tekisi hänelle hyvää. Jokin hänessä herättää minussa ärtymystä, jokin myötätuntoa. Aluksi tunsin mielihyvää siitä, etten ole porukan ainoa hiljainen. Eromme kuitenkin on siinä, että hän on jo paikkansa vakiinnuttanut, statuksesta puhumattakaan. Hänet hyväksytään ja häntä ymmärretään, hänen ei tarvitse todistella mitään eikä tuntea itseään ulkopuoliseksi. Hän ei ole vieras eikä outo. Hän on "meidän [Miss Nro 8]:mme".

Mielikuvani hänestä on tuokiokuva. Muistan hänet istumassa kahvihuoneen suuren pöydän ääressä, ryhti kyyryssä. Pienenä, luisevanhoikkana, tumma- ja sielukassilmäisenä. Hän syö vetelää viiliä suurella lusikalla ja voin kuvitella, kuinka bakteerit haisevat sen pinnalla syljen kosketusjäljiltä. Hän puhuu vaikeista alaisistaan.

[Miss Nro 9.]:
Se jonka ylähuuli näyttää turvonneelta tai plastiikkakirurgin operoimalta, ja joka mielellään katselee tv-romantiikkaa. Hänestä tulee mieleen se kuluttaja, joka on naisille markkinoitujen hemmottelujen, kosmetiikan ja kotirouvien pehmopornon keskeisintä ja tyypillisintä kohderyhmää, halpoja ja vaaleanpunaisia – ehkä hiukan tahmeitakin – päiväuniaan haaveileva lady. Ilmeisesti ikuinen laihduttaja ja yksinhuoltaja. (Miesihanteekseen voin kuvitella ”sivistyneen ja menevän” - hänen käsityksensä mukaisesti ”sivistyneen ja menevän” - keski-ikäisen miehen. Voin kuvitella tanssia ja ulkoilmaterasseja - mielellään katettuja ja kesäillan hämyisiä - kun elävä orkesteri soittaa jossakin veden äärellä. Ateriat ovat raskaita ja rasvaisia, mutta niitä ei muistella. (Yllättäen voin kuvitella myös nuoren rakastajan.  Enää ei olisi pihtailun ongelmaa, ja tämän puolensa hänen kaltaisensa nainen ymmärtää plussana.) Muistan hänet aamukahvipöydässä nostamassa leipää pienestä eväsrasiasta, kun kosteankuuma kesäpäivä on vasta hiipimässä pitkistä varjoistaan ja hikikarpalot alkavat jo tiivistyä hiljattain pestylle iholle. Aluksi hän oli mukava, mutta jotakin tapahtui. Hän on kuin ne ala-asteen selän takana puhuvat tytöt. Nauraa hersyvästi, mutta naurussa on salattua ivaa tai julmuutta. Jotakin kätkettyä ja peiteltyä.

Tässä kait kaikki?

Viereisessä huoneessa [Missus Nro 1.] leikkaa kynsiään ja lopetti juuri puhelun tyttärelleen. On ihanaa olla kuten muut: antaa työajan kulua ja ottaa vähän omaakin aikaa... Silloin tällöin sellainen on erittäin tervettä. Ja ruokkii erilaisia reiluuden tunteita ja työssä viihtymistä.

Tänään ruokatauolla tuntui taas siltä kuin leipä juuttuisi kurkkuun. Mistähän se tulee? Suorituspaine syödä ja onnistua syömisessäään. 

- - - 

Huh. Aamukahvihetki takana. Se ja sen odotus tuntui melkein samalta kuin kevätjuhlat tai lakkiaiset (kevätjuhlathan nekin ovat, mutta vähän suuremmalla volyymilla. Valmistujaiset.) Vähän samoin kuin jo toiseksi viimeisellä viikolla alkoi tuntua samalta kuin loman odotus pienenä koululaisena, ja viimeisellä viikolla työ ei enää edes tunnu työltä. On niin lähtötunnelmissa: samalla haikeaa ja samalla ihanaa.

Kahvihetkeä odotin jokseenkin kihelmöivän epämiellyttävyyden tilassa siksi, että odotin kysymyksiä. Sitä, että ihmiset muistavat, että olen viimeistä päivää ja siitä tehtäisiin numero. Onneksi ei tehty. (Ehkä [Missus Nro 1.] ajatteli mielessään, että teinpä minä ”läksiäiskekseistäni” numeron. Hän kun viimeksikin kritisoi sitä, että [Miss Nro 2.] olisi tehnyt lomallelähtemisjäätelöstään sellaisen. Minusta hän ei tehnyt, mutta toki kuuntelin ämmää numero yksi myötätuntoisesti. Kuten naiset toisiaan. Ainahan minä. (Mutta jos on kuunnellut ykkös-ämmää koko kesän, tuntuu hieman kornilta, että hän [kokisi] muiden tekevän asioistaan numeroa.) Omista kekseistäni tein "numeron" vain siten, että pohdin ämmälle, voikohan allergikko syödä täysmaitojauhetta sisältäviä tuotteita, sekä vastasin [kahvipöydässä] kysymykseen siitä, kuka on piparit tuonut. Ja tarjosin allergikolle häntä varten erikseen valitsemaani keksipakettia itse.)

Tänään oli viimeinen aamu kun olen kiireessä ja myöhässä. Viimeinen aamu, kun poljen ihon pinta hiestä nahkeana ja yritän leyhytellä jälkihikeä huoneessani pois. Ihanaa. (Vaikka kellon soidessa aamukuudelta väsyttääkin, kummasti se päivä lähtee käyntiin ja herää. Kun nyt on tähän aikatauluun tottunut.)
 
[Miss Nro 1.] tuli erikseen sanomaan heiheit. [Missus Nro 1.] oli juuri silloin, tapansa mukaan, juttelemassa ovellani. En tiedä, ehkä [Miss Nro 1.] odotti pienen fyysisen kontaktin sisältäviä lämpimämpiä hyvästejä, lämpimiä edes sanallisesti. Hieman jäi haikea olo, ettei sellaisia vaihdettu, etten sellaista tarjonnut. (Siis mikäli hän oli vähän kuin odottavalla kannalla.) Noh, ystävällinen ja kohtelias toki olin. Eikä aito ystävällisyys voi olla välittymättä. (Vähintään alitajuisesti, vaistomaisesti ihminen sellaisen aistii.) Toisekseen, jos ei ole panostanut yhteyden luomiseen, tämän enempää ystävällisyyttä lienee turhaa odottaa. Ja miksi lämpimyys sen konkreettisemmassa ilmaisussaan olisi vain minun vastuullani. Olisihan hänkin voinut astua kynnyksen yli ja tulla kättelemään tai jotain. Sentään toivotin hänelle myös hyvää matkaa ja hän minulle onnea tai menestystä, en muista kumpaa.
 
Eilen oli kamera mukana. Sain kuvan aamuvarjon sävyttämästä puusta ja auringosta ikkunalaudalla. Mutta en sellaista, joka liittyisi auringon valoon Raakel Liehun lukiessa Heleneä. Ne yhdistyvät keveimpiin, valoisimpiin, ihanimpiin hetkiin täällä. No, ainakin minulla on edes joku kuva. Ehkä on hyvä, ettei ole aivan sitä kuvaa, niin muisto saa elää vapaana ja omaa elämäänsä ilman, että myöhempi valokuvan tuijotus latistaa muistoa ja siihen liittyvää tunnelmaa.

Ihanaa, alkaa loma, alkaa kesä. Vaikkakin näin myöhään.

Minun ei ehkä pitäisi nyt ja tänään kirjoittaa. On kiire saada vielä mahdollisimman paljon tehtyä. (Vähän kuin läksiäislahjana nakittajille.)

Heihei


- - -

Voi ei. Kirjoitin juuri lopun hetkien tunnelmista. Ne katosivat. Klikkasin ikkunan kiinni raksista vaikka olin aikeissa tallentaa. (Sisäinen poliisini sabotoi…) Harmittaa. No, pääasiallisin funktio kait on kirjoittaa. Saada kirjoittaa.

Sitä siis kirjoitin, että.

[Miss Nro 3] kävi moikkaamassa ennen lähtöään. Sentään. Ajattelin, että hän lähtisi vähin äänin sillä aikaa kun olen pikkulassa. (En olisi ihmetellyt. Niin on tehnyt moni muukin. Kaikonnut vähin äänin. Ehkä ajatus vähintään kävi hänen mielessään.) Ja muistin sitten, etten sanonut hänelle sellaisia läksiäissanoja kuin [Miss Nro 1.]:lle. Että kiitos mukavasta työtoveruudesta. Ehkä se oli ihan hyvä asia. Ehkä [Miss Nro 3.] ajattelee, että sellainen toivotus on aika muodollinen. (Jos ei ajattele, harmittaa. En halua hänen luulevan, ettei hän olisi mielestäni ollut mukava työtoveri. Kyllä hän oli. Yksi mukavimmista täällä.) [Ja] onhan sellainen toivotus melko muodollinen, vaikka aina sitä tarkoitankin. Toisille enemmän, toisille vähemmän. Mutta tarkoitan kuitenkin. 

Ei täältä mitään läksiäislahjaa kannata odottaa. Tai läksiäiskorttia. Harva käy edes tervehtimässä lopuksi, toivottamassa hyvää kesää, jatkoa, lomaa tai mitään. Tässä sen näkee, kuinka vähän kukaan on luonut minuun mitään tunnesiteitä.

Onneksi on perjantai ja ihmiset lähtevät ajoissa. Voin lymytä täällä ja antaa heidän lähteä. Antaa heidän unohtaa minut. Tavallaan toivon sitä, tavallaan se vähän loukkaa. (Sillä se herättää jonkin lapsuudesta tutun hylkäämis- ja huomiottajättämiskokemuksen. Sellainen on omalla tavallaan haikeaa, alakuloista [siis tulla kosketetuksi johonkin vanhaan, aivan muista yhteyksistä periytyvään mielipahaan. - Mutta samalla tietää, ettei kyse ole tästä akuutista tilanteesta, siitä, mitä parhaillaan tapahtuu ja mikä näennäisesti on mielipahan yllyke; ettei kyse ole siitä, minkä seurauksena muistaa vanhan mielipahansa, ei per se, ja ettei nykyajassa tapahtuneella siten ole mitään suoraa tekemistä varsinaisen mielipahan kanssa].) En halua kieltää itseäni tuntemasta surua, mutta samalla haluan muistaa ja kokea, ettei tämä [tilanne] ole itsesäälin tai murehtimisen arvoinen asia, ei todellakaan. (Sitä paitsi ainoa, millä on oikeasti väliä, on se, millaisen arvon itse itselleen antaa ja kuinka itseensä suhtautuu. Toinen kysymys ja edelliseen liittyvä toki on, missä määrin sellainen on muiden näkemyksistä tai suhtautumisista riippuvaista.) 

Ja kun olen jäänyt yksin, voin mennä nakertamaan läksiäiskeksejäni. Ne ovat aika hyviä. Ja ehkä leikkaan ihailemani kuvan lehdestä. (Subsitituutioni hylkäämiskokemukseen: makupala ja kaikki se, mitä lehden kuva minulle edustaa…) Ehkä annan sillä tavoin itse itselleni läksiäislahjan. Tyydyttää ajatella niin.

Tänään, kun pyöräilin töihin, tie ja ilma sen ympärillä tuntuivat avarilta. Sellainen saa koko tilan ja olon tuntumaan avaralta. Ensin ajattelin sen johtuvan lämpötilasta ja valosta. (Valo oli jännittävää, ylimaallista: aurinko pilviharson takana, samalla kertaa ”vaimennettu” mutta hehkuva; merkillistä läpikuultavuutta. Sen majesteetillinen [kuulto] levittäytyi maidonlämpimään ilmanalaan, tielle, kostealle asfaltille, jolla pyöräilin.) Sitten ajattelin vaikutelman johtuvan siitä, että tämä on viimeinen aamu. Viimeinen työpäivä. Ja sitten alkaa vapaus. (Sosiaalisesti hyväksytty vapaus on suloinen. Sosiaalisesti paheksuttu vapaus on raskas. Pidemmän päälle. Sitten kun lopulta alkaa ajatella mitä muut ajattelevat.)

Eräs hyvin miellyttävä muisto minulla on, ihana mielikuva. (Siis ylitse muiden niiden harvojen miellyttävien asioiden ja hetkien täällä.) Kornia kyllä: kerroksen suuri wc, sen avara tila. Sen muisto yhdistyy [aamuun, jolloin] koko työmatkan on satanut kaatamalla ja olen likomärkä, ja olen [päässyt wc-tilaan vaihtamaan] kuivaa päälle [ja hieman hengähtämään] ja [palannut sitten työhuoneeseeni ja] juonut sitten lämmintä kahvia. [Jo wc:stä poistuessani] olo on helppo ja miellyttävä[:] radio-ohjelmat ja Helenen tarina odottavat, [ja] olo tuntuu kevyeltä, hyvältä. Tutulta. On kuin olisi lähempänä omaa itseä. Sellaisen olon kanssa työtilassa on viihtyisää, levollista, mukavaa. 

Jotakin tuollaista ennätin siis kirjoittaa ennen tekstini hävittämistä. Kyllä ne ajatukset lienevät nyt vähintään yhtä hyvin. Kai. Tuntuu sellaiselta. Osa tuli eri tavalla, mutta se ei haittaa. Ainoa, mikä vielä harmittaa, on se, että tuntuu kuin olisin menettänyt jotakin "korvaamatonta", jos menetettyä ei kerran voit samanlaisena enää palauttaa. (Täytyy vain uskoa, ettei se ensimmäinen muotoilu ollut yhtään parempi, niin psykologisen eston yli on [helpompi] hypätä. Osa on nyt paremmin, joten ehkä oli hyvä asia, että tämä meni kokonaan uusiksi. Ja tokihan tämä prosessoi myös näitä tässä kuvattuja ajatuksia, tunnelmia. Ja niihin liittyviä tunteita. (Mikä on tunnelman suhde tunteeseen?))

Minut kävivät hyvästelemässä vielä [Missus Nro 2] ja [Miss Nro 7]. Jos joidenkin odotin ja tiesin minut hyvästelevän, heidän. He ovat juuri ne, joiden seurassa olen kokenut oloni hyväksi, helpoksi ja pidetyksi. (Vaikutinkohan jotenkin liian jäykältä ja muodolliselta verrattuna [Miss Nro 7]:n omaan avoimeen hyvästiin. Toiv.en.) Häntäkin kiitin mukavasta työtoveruudesta.

Puhelin kanslistin huoneessa soi. Mutta [Missus Nro 1.] on jo lähtenyt. Jännittävää, omituista ajatella, että en ehkä koskaan enää näe häntä. Koskaan. Enää.

- - - 

*paluu menneisyyden tulevaisuuteen*


Nähtävästi - ja jos muistan oikein - istuin tunnollisesti koko työpäiväni loppuun asti ja tein ahkerasti sitä mitä minut oli palkattu tekemään. Sitä paitsi, kukaan ei ollut edes vihjannut, että voisin lähteä yhtään aikaisemmin, vaikka oli perjantai ja viimeinen työpäiväni, ja vaikka väki ympäriltäni väheni. Mutta en muista olleeni lainkaan pahoillani sellaisesta. Tyhjillä käytävillä on tunnelmaa, ja oma seura on tunnetusti hyvää. =)