Silent treatment

 

Olen aina pitänyt kotikirjastossani hyllyä, johon olen koonnut tärkeimmät kirjani, eräänlaiset kulttikirjat. (Myös musiikille on oma kulttihyllynsä.) Kesän aikana olen palannut niiden maailmoihin. Aivan äskettäin tartuin Jane Campionin kirjoittamaan kertomukseen Piano (The Piano 1994, suom. Marja Alopaeus. Gummerus 1995). 

Campion on kirjoittanut romaanin elokuvakäsikirjoituksensa pohjalta syventääkseni henkilöhahmoja ja näiden elämäntarinoita. Suomennoksessa virkkeet on pakattu liiankin tiiviiksi ja lopputulos on hieman kömpelö, mutta kuvat itsessään niin kauniita ja vahvoja, että runous välittyy tarinasta kaikesta huolimatta. (Salaa tunnen silti halua kirjoittaa kaiken ilmavammin. Hengitystila ja hengityksen rytmi ovat tekstille tärkeitä, varsinkin, jos halutaan vaalia esteettisyyttä.)

Piano on päässyt kulttihyllyyni syystä, että se liittää toisiinsa elämänvaiheita ja paikkoja, joita ei enää ole (kuten pieni levykauppa, josta ostin elokuvan soundtrackin). Piano liittää toisiinsa kesäisiä iltapäiviä ja hapuilevia mutta tunnistavia kosketuksia taiteen maailmaan. Pianon kautta minulle on avautunut lukuisia haikeuksia ja intensiivisiä ajatuksia menneestä maailmasta. Pianon tarina oli niin nuorelle ihmiselle vavahduttava. Sillä tavoin Piano on elämääni kudottu. Niinpä se on minulle ”kulttitarina”.

Minusta on viehättävää ajatella Pianoa. Siksi siitä kerron. Ei siis mitään erityistä syytä, ei mitään painavaa sanottavaa. Ainoastaan se, että Pianoa on viehättävää ajatella. Ja siitä voi ajatella monella tavalla. Tällä tavalla minä siitä ajattelen.

 * * * 

Campionin vuonna 1993 ohjaama elokuva on runoutta. On jylhän kauniit maisemat, kaihoisa pianomusiikki ja traaginen nainen. Mitä muuta se voisi olla kuin runoutta? (Patetiaa ehkä? Romantiikkaa ilman muuta - siis ei kioskiromantiikaa vaan tyylisuuntausta jäljitteleveää; eräänlaista kärsimystaidetta.) Hillitty värimaailma - enimmäkseen siniharmaata ja mustaa - on oiva, rauhoittava kontrasti tarinan massiivisen jyhkeille tapahtumille ja äärimmäisille tunteille.

To The Edge Of The Earth (The Piano OST, track 1. - Michael Nyman)

Pelkistetyimmillään kertomus on kasvutarina ja kolmiodraama. Tarinan sankaritar on nuori, musikaalisesti lahjakas nainen, jolla on avioton tytär. Nainen naitetaan tuntemattomalle miehelle toiselle puolen maailmaa (Skotlannista Uuteen-Seelantiin), miehelle, joka ei ymmärrä eikä arvosta nuorikkonsa musikaalisia taipumuksia. Tämä on erityisen traagista siksi, ettei kyse ole pelkästä musikaalisuudesta vaan kommunikoinnin tavasta: nainen on mykkä ja musiikki on hänen kielensä. Lähistöltä kuitenkin löytyy mies, joka ymmärtää – tai ainakin haluaa ymmärtää. Se on naisen kasvutarinalle hyvä lähtökohta, jonka kylkeen syntyy kolmiodraama. Kertomus on samalla kertaa yksinkertainen ja moniulotteinen: tapahtumat ja henkilöt saavat helposti metaforisia ulottuvuuksia ja merkitykset moninkertaistuvat.

Kertomuksen ilmeinen juoni rakentuu sen varaan, että sankaritar menettää pianonsa, mutta saa pian kuulla, että hänellä on mahdollisuus saada se takaisin. Hinta on kuitenkin korkea. Piano edustaa juonen syvempää pohjavirettä: naisen äänenkäyttöä. Ensin nainen menettää äänensä käskyn vuoksi, sitten omasta valinnastaan, lopulta kyvyttömyytensä takia. Kerros toisensa jälkeen rakentuu hänen itsensä ja hänen äänensä väliin. Vähitellen hänen kuitenkin onnistuu aloittaa paluu äänensä luokse. Suurin askel on löytää halu käyttää ääntään. Oman äänen hintana ja palkintona on elämä itse.

Elokuva on helppo liittää ohjaajansa tuttuihin teemoihin: kerrontaan naisen emansipaatiosta, tutkimuksiin naiseuden tiloista ja ”asennoista” (kuten sukupuolentutkimuksessa tykätään sanoa), myös sukelluksiin naiseuden mystiikkaan. Feministiset teemat ovat vahvasti läsnä. Campionin elokuvien herkät naiset ovat urheita ja vahvoja, mutta kovan maailman mustelmille lyömiä – miehisen maailman satuttamia. 

Campion tarkastelee tilanteita kuitenkin hellästi: hän ymmärtää miehisen maailman olevan ankara myös miehille; hän ymmärtää miehen haavoittuvuuden, omanlaisensa haurauden. Jotta syy naisen alistettuun asemaan ei jäisi miehen harteille - sillä kyse on ennemmin kollektiivien yhteisistä uskomuksista -, Campion asettaa tarinoihinsa aina miehen, joka on naiselle lempeä. Vaikka Campionin elokuvat ovatkin siis tarinoita vahvoista naisista ja näiden emansipaatiosta, mies on voima naisen takana: hän joka uskoo naiseen, hän joka tukee ja auttaa. 

* * *

Elokuvan maailmassa kaikki on arkisesta, niin sanotusta ”normaalista” ja normin mukaisesta, poikkeavaa. Flyygeli seisoo rantahiekalla. Nainen on mykkä. Hän nukkuu meren äärellä alushameesta ja vannekehikosta kyhätyn teltan alla. Myöhemmin hän kaivertelee kuvioita pirtin puupöytään, keskustelee käsillään ja kuljeskelee unissaan. Kengät uppoavat mutaan ja hameenhelma laahaa kurassa - vaikka likaisuus on suuri pahe yläluokkaiselle naiselle siinä maailmassa, josta hän on kotoisin. Hänet on naitettu tuntemattomalle miehelle vieraaseen maahan. Ja toinen, ahavoitunut ja tatuoitu mies, harrastaa omituista voyerismia naisen kustannuksella. Myös oma mies tirkistelee. Myöhemmin hän hakkaa naisen sormen poikki yritettyään aikaisemmin raiskata hänet. Ympärillä viidakko huohottaa villinä eikä välitä naisesta, joka kuljeskelee sen läpi nuttura kireällä ja kuosi tärkättynä. Elokuvan lopussa hän yrittää hukuttautua. Kertomuksen kuvaama perverssi maailma vääntää tarinan vinoon. Kerronnasta tulee synkänkauniiden kuvien sarja, joita outo väkivalta lävistää.

Tarinan sankarittaren nimi on Ada. Hän on eteerinen nainen, tumma ja pieni, vauraasta kodista. Tragedia on leimannut hänen elämäänsä varhain, ja hän on kasvanut ilman äitiä tai leikkitovereita. Ada ei puhu. Tarinan mukaan hän eräänä päivänä vain lakkasi puhumasta tultuaan isänsä pahoin torumaksi: isä käski hänen olla hiljaa. Ada toteutti käskyn intohimoisesti ja niin tehdessään kosti isälleen. (Adalla on tahto joka on häntä itseään suurempi, ja joka usein on koitunut hänen onnettomuudekseen.) Tarinan mukaan Ada sittemmin unohti syyn puhumattomuudelleen. Mykkyydestä - tai kenties intohimosta jolle mykkyys vain antoi muodon - kasvoi hänen nimensä, jonka syytä ei ollut tarpeen pohtia sen enempää kuin oman kivun alkuperää. Mykkyydestä kasvoi myös musiikki, Adan sielun kieli.

Musiikki ei ole Adan ainoa väylä ilmaista itseään. Hänellä on myös tytär, Flora, joka toimii tulkkina äitinsä ja muun maailman välillä. Keskenään he kommunikoivat viittoen, tanssittavat käsiään koreografioissa oman elämänsä musikaalissa. Heidän maailmansa on muilta suljettu, ja Ada rakastaa kertoa Floralle tarinoita. 

* * *

Big My Secret (The Piano OST, track 2. - Michael Nyman) 

Flora on avioton lapsi. Ada sai hänet pianonopettajansa kanssa. Pianonopettaja karkasi, mutta Florasta kasvoi merkillinen äitinsä jatke. Paitsi että hänet kuvataan äitinsä pienoismalliksi, hän on tälle jatke tavalla, jota nykypäivänä pidettäisiin häiriintyneenä. Flora joutuu tulkitsemaan äitiään muulle maailmalle ja kantamaan tämän tummaa sielua. Yleensä Flora tekee sen mielellään, ja hänen tehtävänsä myös mahdollistaa hänelle äidin jakamattoman huomion, ihanan symbioosin. - Jopa riippuvuussuhteen, jossa Flora saa kokea vallankäytön mahtavuutta, vaikka ei osaisikaan ajatella saati sanoittaa sitä sellaiseksi. Äitiään tulkitessaan hän nimittäin ottaa myös vapauksia. Pitäisi varmaan sanoa taiteellisia vapauksia. Flora tekee sen tietäen, ettei äiti voisi oikoa hänen sanojaan.

Symbioosi myös orjuuttaa Floran. Pienen tytön elämässä se kaikki on melko normaalia; hän ei muusta tiedä, eikä vielä kaipaa maailmaa äidin ulkopuolella. Mutta kuinka kävisi kun tytär kasvaa? Ellei äiti siihen mennessä ole kyennyt luomaan onnistunutta rakkaussuhdetta aikuiseen mieheen, Flora olisi satimessa (kuten Norman Bates). Tarina ei kuitenkaan pohdi tällaista ongelmaa, sillä se ei tule viemään äitiä ja tytärtä sellaiseen tilaan. Tarina ei tunnusta kuin vihjaillen, että äidin ja tyttären suhde on häiriintynyt ja vaarallinen.

Pianon lisäksi siis myös Flora on Adan ääni, kuitenkin aivan eri tavalla kuin piano. Flora kantaa äitinsä alitajuntaa ja heijastaa sen myötä myös äitinsä synkkiä puolia. [Esimerkiksi tapa, jolla Flora kohtelee koiraa – sekä väkivaltaisesti että hellyydellä – ilmaisee perverssiä ambivalenssia, epäilemättä äitinsä tunnetodellisuuden heijastuksena. Hän myös ilmaisee dissosiatiivisia taipumuksia puhuessaan julmista, paheksutuiksi tiedetyistä teoistaan jonkun toisen henkilön tekosina (tai ainakin puhuessaan itsestään silloin kolmannessa persoonassa): "Kuka pikku hirviö on pannut sinut sateeseen ja tökkinyt keipillä?" (84), Flora puhelee koiralle ja lohduttaa sitä oman julmuutensa jäljiltä.] Floran kuvataan monessa kohdin aistivan äitinsä mielenliikahdukset ja tunnetilat, ja koettavan varjella niiltä vuoroin äitiään, vuoroin muuta maailmaa. Flora on maailmojen välinen lähetti, jonka hartioille on laskettu pelastajan mantteli. Tämä on liian suuri vastuu pienelle lapselle. Ja tällä tavalla heidän keskinäinen riippuvuutensa on Floralle vahingollinen. Siinä, että Ada sallii tyttärensä samaistua omaan tunnetodellisuuteensa, piilee toinenkin vaara.

”Me menemme tapaamaan yhtä miestä ja hän herättää meidän suudelmallaan, hän on prinssi ja me ollaan kaksi prinsessaa. Ja me kaikki asutaan suuressa palatsissa ja minä saan tehdä mitä ikinä haluan.”

(Näin Flora tulkitsee uutta elämäntilannetta, jossa äiti on naitettu vieraalle miehelle (sivu 13). Floraan ylipäätään viitataan naisena tai naisväkenä tarinan miesten ajatuksissa, ei lapsena. Toisaalta, lapsuus ihmisen elämänvaiheena on verrattain uusi keksintö. Lapset olivat miniatyyriaikuisia, ja sitä Flora totisesti on esiintyessään äitinsä pienoismallina.)

Ainoastaan Floran villi ja vapaa mielikuvitus keventää hänen taakkaansa, vaikka se onkin yhteydessä hänen äitinsä mielikuvitukseen. (Tämän yhteyden osoituksena elokuvassa Flora hallitsee tarinan tunnusmelodian ja soittaa sitä nelikätisesti äitinsä kanssa.) Mielikuvituksen villiys ja vapaus on kaikesta huolimatta myös väylä Floralle itselleen, väylä, jonka avulla hän kehittää omaa tilaansa, omaa tahtoaan ja omaa ääntään. Flora ei patoa sisälleen eikä jää hiljaiseksi kuten äitinsä. (Tarina kertookin Adan tykönään toteavan, että hän itse oli Floraa hillitympi lapsi.) Siinä missä äiti vastustaa maailmaa vetäytymällä siitä, tytär vastustaa maailmaa kuvittelemalla sen toisin. Eskapisteja molemmat.

Tästä syystä tytär ei voi olla äitinsä virheetön tai altis ääni: tyttärellä on oma tahto. Juuri tyttären oma tahto asettaa Adan vaaraan, kun hän uskoo tyttärelleen liian suuren tehtävän viestinvälittäjänä. Vastuu on silti Adalla itsellään. Voidaankin tulkita, että erään epäonnisen viestinviennin kautta Ada rankaisee itse itseään – toimittaahan Flora äitinsä tummuuden ja syyllisyyden kantamisen virkaa (myös hyvin kirjaimellisesti, sillä Flora on kielletyn suhteen hedelmä). Ada manifestoi itselleen järkyttävän rangaistuksen Floran kautta, sen totuudellisuuden kautta, jonka hän on ulkoistanut tyttäreensä.

Vaikka Adan varsinaisen ongelman tai kompleksin voi tulkita piilevän hänen suhteessaan omaan sisäiseen voimaansa (alitajuntaansa, jota suhde tyttäreen, pianoon ja mykkyyteen edustavat), Adan kohtalona on hänen oma aikakautensa. Se ei ole hellä eikä suopea sellaiselle tahdolle ja intohimolle, jota Ada kantaa sisällään. Olisi helppo sanoa, että Adan kohtalona ovat miehet tai patriarkaalisuus, mutta ei. Ajat olivat toiset (länsimaiselle naiselle). Muu ajattelu jättäisi tunnustamatta Adan henkilökohtaisen voiman, hänen ikiomat valintansa.

* * *

Kyllä, Adan tarinan voisi kertoa uhritarinana. Siinä tarinassa on puoliorpo tyttö, jonka oma isä järkyttää mykäksi. Tytöstä kasvaa eristäytynyt ja yksinäinen nuori nainen, pelkkä musiikki seuranaan. Sama nuori nainen joutuu myöhemmin pianonopettajansa viettelemäksi ja hylkäämäksi, kantamaan aviottoman raskauden häpeän ja kasvattamaan tyttären ilman isää. Kuin rangaistuksena isä järkyttää hänen maailmaansa uudelleen ja naittaa hänet vieraalle miehelle toiselle puolelle maailmaa, pakottaa jättämään kaiken tutun ja turvallisen. Mukaan tulevat vain piano ja tytär. Uusi puoliso on karkea ja sivistymätön porvari, joka riistää naiselta tämän rakkaimman ja tärkeimmän esineen - samalla äänen -, ja täyttää hänen elämänsä orjuuteen verrattavalla uurastuksella. Hellyys ja yhteisymmärrys loistavat poissaolollaan, sillä puolison satunnainen, kömpelö yritys olla mukava ei kanna pitkälle. Sama mies on riittävän hölmö ollakseen näkemättä omien tekojensa sadismia: hän jättää puolisonsa elintärkeän esineen (pianon) rannalle meren ja sateen armoille, ja myöhemmin antaa kapineen vieraalle ihmiselle, ja tekee sen pelkän ahneuden takia (hän haluaa lisää maata). Hänen päähänsä ei pälkähdä, että asiasta kannattaisi neuvotella myös esineen omistajan, vaimon, kanssa. (Kun vaimo osoittaa suuttumusta, mies lyö nyrkkinsä pöytään ilmoittaen, että kaikkien on tehtävä uhrauksia. Hän ei näe, mitä uhrauksia vaimo on jo tehnyt.) Sama mies ajattelee, että on aivan oikeutettua hakata pianonsoittajavaimonsa sormi poikki tottelemattomuuden takia; nainen saa ottaa vastuun miehen omista tunteista (mustasukkaisuudesta) ja kantaa seuraukset siitä, että mies itse on kyvytön luomaan tunnesidettä. Ennen tätä tekoaan mies on toki yrittänyt raiskaamalla saada mitä haluaa. Siinä vaiheessa nainen on kuitenkin joutunut myös naapurinmiehen ahdistelun kohteeksi. Mutta koska tämä ahdistelija on omaa miestä huomattavasti ystävällisempi ja ymmärtäväisempi - ainoa aikuinen, joka hänen maailmassaan osoittaa mitään ymmärtämystä (vaikka ei osaa edes lukea) -, nainen antaa itsensä tulla vietellyksi. Hänessä asuu kaikesta huolimatta kaipuu rakkauteen.

Vasta tarinan lopussa, keskellä itsemurhaansa, nainen päättää, että hänen elämänsä ei olekaan uhritarina. Hänen onnistuu keskeyttää aikeensa ja katsella kaikkea toisessa valossa.

Toisessa valossa, sankaritarinassa, on äärimmäisen voimakastahtoinen ja tulisieluinen tyttö, joka voi tahdonvoimallaan jättäytyä mykäksi. Hän tekee sen liioiteltuna vastaliikkeenä isänsä komennukseen, ja niin tehdessään kääntää rangaistuksen ylösalaisin: isä itse on se, joka saa maksaa ja syyttää kaikesta itseään. Tyttö ei enää koskaan aikoisi palkita isäänsä puhumalla tälle, vastaamalla tälle. Samaan hän pakottaa koko mieskunnan. Vasta mies, joka ymmärtää musiikin kieltä, ja on riittävän lempeä ja kärsivällinen, saa palkinnokseen naisen myötämielisyyden. Tämän miehen kanssa nuori nainen kokee elämänsä suurimman rakkauden ja vähät välittää maailman säännöistä tai muiden mielipiteistä. Suhteesta syntyy hänen ihmeellinen tyttärensä, joka ymmärtää häntä paremmin kuin kukaan koskaan. Siihen asti elämä on ollut varsin suojattua. Tarpeista on huolehdittu, eikä nainen ole päässyt todella kohtaamaan itseään ja omaa voimaansa, kehittämään itseään. Kuin taivaan lahjana hänet sysätään aivan uuteen maailmaan, jossa hänellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin löytää itsensä ja oma voimansa: oma äänensä muutenkin kuin valmiiksi annettuna. Tämä tarina päättyy hymyyn - lopultakin hymyyn - naisen kasvoilla, haparoivaan puheääneen (hän opettelee puhumaan myös sanoin) ja rakastavaan mieheen naisen rinnalla. Ja valo! Valkeus ja keveys täyttävät lopultakin hänen päivänsä, hänen elämänsä. Ainainen sade ja synkkyys ovat väistyneet kuin vuorovesi, jonka on noudatettava omia lainalaisuuksiaan ja väistettävä, kun aika on.

Uhritarinassa voidaan syyttää miestä ja patriarkaalisuutta. Mutta sankaritarinassa nainen on vapaa löytämään itsensä haasteiden avulla, ja näkemään sen hyvän ja kauniin jota elämässä aina on. 

* * *

Olipa tarina minkä niminen hyvänsä, Adan on siis pelattava peliä, jonka palkintona on piano: etuoikeus, jonka hän oli siihen asti ottanut itsestäänselvyytenä. Kuten todettu, aviomies on hoidellut pianon naapurin miehen hoteisiin. Naapuri, tuo toinen mies, osaa arvostaa sitä mistä Adan oma mies ei ole kiinnostunut: pianoa ja Adan soittamaa hivelevää musiikkia. Tuo toinen mies on valmis luopumaan osasta maaomistustaan niiden vuoksi – ihmeellisen soitannan vuoksi. (Mitä vertauskuvallisuuksia!) Toinen mies osaa antaa ja tehdä tilaa.

Pianossa ja Adan soitossa tämä toinen mies löytää seksuaalisuuden uuden ulottuvuuden: erotiikan. [Ellei piano edustaisi miehelle Adaa itseään, tämän sielua ja kauneutta, kyse olisi fetissistä; kyse on enemmästä kuin viehtymyksestä naisen rakkaimpaan esineeseen: viehtymyksestä naiseen itseensä.] Toisen miehen kautta näytetään, että seksuaalinen halu voi olla kaunista ja kokonaisvaltaista, yli seksin ulottuvaa ja ilman sitä mahdollistuvaa. Tätä Adan oma aviomies ei koskaan ymmärrä.

[Toinen mies] nousi vuoteesta, kiskotteli levännyttä ruumistaan. […]Valon juovittama ruusupuinen piano veti häntä puoleensa. Sen puupintaan oli leijaillut pölyä, ja hän veti yöpaidan päänsä yli ja ryhtyi pyyhkimään pianoa. Sileä puu alkoi hohtaa sitä mukaa kuin hän hieroi sitä yöpaidallaan. 

Kun hän siirtyi pianon toiselle puolen, aurinko tuntui kuumana hänen selässään, ja hän muisti olevansa alasti. Hänen liikkeensä hidastuivat hidastumistaan, kunnes hän ei enää pelkästään pyyhkinyt pölyjä vaan alkoi hyväillä pianoa. Tuntui kuin piano olisi kietonut hänetkin lumoihinsa, kietonut häntä hellään haluun sitä itseään ja samalla sitä soittavaa naista kohtaan. (Sivu 88.)

 * * *

Pysähtyminen tunnustelemaan.

Touch, taste, sight, smell and hearing (and intuition). Aistitodellisuus. Earth, air, fire and water, (and spirit). Elementit. Ilman puhetta alkuvoimat punoutuvat tarinan pohjavireeksi kuin syvällä virtaava vesi, poljennoksi, joiden mahti hallitsee kerrontaa. Viime kädessä alkukantaiset ja mystiset voimat liikuttelevat kertomusta, aivan kuten musiikki, intohimo, alitajunta ja meri hallitsevat Adan tarinaa.

The Earth. Kun Ada on muuttanut uuteen maailmaan, maan elementti työntyy karkeana ja konkreettisena hänen elämäänsä, on mutana ja liejuna jatkuvasti läsnä. Ainaista tarpomista, maa suorastaan tarrautuu häneen ja hidastaa häntä, työntyy kuituhin ja tekee kaiken virttyneeksi; maan kamaralle on hänen paikkansa totisesti osoitettu. Ja maan vangiksi hän on vaarassa jäädä - I Clipped Your Wing (tästä edempänä) - elleivät Tuli ja Vesi (ja Henki) häntä pelastaisi. Maa tunkeutuu tarinaan myös viidakkona, jota vastaan sivistyksen ja elintilan on sinnikkäästi taisteltava; läpitunkematon viidakko on jatkuvasti valmiina nielemään heidät ja sen pienen tilan, jonka ovat onnistuneet raivaamaan. Kuvaavaa on, että Adan konservatiivinen ja äärimmäisen maanläheinen puoliso rakastaa maataan ja painia sen kanssa. 

The Air. Tuuli on kirjan tarinassa poikkeuksellisen näkyvästi läsnä. Vuoroin se vyöryttää vettä, vuoroin syöksyy rakennuksia vasten ja kolisuttelee nurkkia, saa hatun leveät nauhat tai hamekankaan lepattamaan. Tarinan tuulen kuulee. Se tekee näkyväksi sen, että ollaan ihmistä suurempien, alkukantaisten voimien armoilla.

The Water. Myös sadetta on paljon, mutta sitä ennemmin katsellaan kuin kuunnellaan, eikä sen aikaansaamiin tuntemuksiin paneuduta. Niitä ei kuvailla - ellei sitten sateen kastuttamien pukineiden kautta. (Tämä sopii hyvin tarinan seksuaalisesti pidättyvään ilmapiiriin.) Tarinassa on myös syvä vesi, valtameri, joka kannattelee ja kuljettaa, yhdistää ja erottaa, vyöryy ja raivoaa - ja hukuttaa. (Siitä lisää hetken kuluttua). Meri ja sade uhkaavat pianoa. (Mutta samalla juuri meren äärellä soitettu musiikki asettuu Adan ja Toisen Miehen alkukuvaksi, taustaksi musiikille.)

Haju, maku ja tunto jäävät kertomuksessa lähes näkymättömiin - ja kenties hyvä niin, kaiken sen hien ja lian keskellä. Samalla näiden aistimusten valjuus ilmaisee hedonismin poissaolon ja itsekieltäymyksen läsnäolon; kaikesta kertomuksen intohimosta huolimatta sävy on puritaaninen, jonka ankaruus hipoo maskuliinista voimaa. Tämä tunnelma on Adan sielunmaisema, pidättyväisyyden (ja menettämisen) luoma melankolinen väre, joka kaikuu hänen muuten niin intohimoisessa musiikissaan. Pitkin kertomusta Ada saa voimansa kyvystään kieltää ja kieltäytyä

Mutta sama pidättyväisyys moninkertaistaa aistiärsykkeet. Vain puritaanisessa maailmassa näin vähäinen voi olla näin suurta. Jopa tuntoaistimuksesta tulee tapahtuma.

Kun Ada oli soittanut jonkin aikaa, [toinen mies] puhui ensimmäistä kertaa sinä päivänä. ’Nosta hamettasi’, hän sanoi. [..] 

Ada lakkasi soittamasta antaen pienten käsiensä levätä koskettimilla. Ei hän säikähtänyt, hän tyrmistyi. Hän ei näyttänyt tyrmistystään [toiselle miehelle]. […] Kasvot jähmettyneinä, ilmeettöminä, hän sitten nosti hamettaan rahdun paljastaen mutaiset varsikenkänsä ja ryhtyi jälleen soittamaan. 

[Toinen mies] liikahteli levottomasti tuolissaan. Tuntui kuin hän olisi yhä nähnyt unta ja Ada olisi tullut hänen luokseen hänen nukkuessaan.
[...]

 ’Nosta se ylemmäs.’

Tällä kertaa Ada hädin tuskin lakkasi soittamasta, nosti vain vikkelällä liikkeellä hamettaan tuuman pari ja vei kätensä heti takaisin koskettimille. [Toinen mies] […] laskeutui nelinkontin, ja ennen kuin Ada ehti soittaa enää yhtäkään säveltä hän makasi kyljellään pianon alla. Kumpikaan ei tiennyt mitä seuraavaksi tapahtuisi. Kummastakin tuntui että ilma oli muuttunut sakeaksi, vaikeaksi hengittää.

 ’Ylemmäs’, [toinen mies] sanoi.

Ada veti syvään henkeä ja kohotti hameensa ja pitsihelmaisen alushameensa polvien yläpuolelle. ’Kaikki’, jatkoi [toinen mies], ja Ada siirsi myös vanteikon ylös, paljastaen pitkät housunpunttinsa ja niiden alapuolella mustat pitkät villasukkansa. […]

Adan sääret saivat [toisen miehen] lumoihinsa, niiden sulavat liikkeet Adan jalkojen käytellessä pedaalia. Pohkeet olivat sukkien verhossa sopusuhtaiset ja sukelsivat pieniin varsikenkiin, joiden kärjet olivat soman neliskanttiset. [Toinen mies] huomasi pienen reiän Adan vasemman jalan sukassa heti pitsireunuksen alapuoella. Siitä pilkotti valkeata ihoa, Adan ihoa, alttiina ilmalle ja [toisen miehen] katseelle, aukko Adan järkähtämättömän minuuden kotelossa. Enempiä ajattelematta [toinen mies] […] tunnusteli Adan ihoa, viileätä, pehmeätä, sileätä – Adaa. (Sivut 92-93)

Tämän tapahtuman lisäksi tuntoaisti - touch - on mukana vain hyvin harvoin, lähinnä silloin kun Ada tunnustelee norsunluisia pianon koskettimia, tai takaumin, muistoissa ensirakkaudesta, pianonopettajasta. Se osa Adan tarinaa löytyy vain kirjasta. Sitä tarinaa Adan elämästä kuuntelen kaikkein mieluiten. Kerron siitä seuraavalla kerralla kun kirjoitan Pianosta.

* * *

Elokuvasta muistaa parhaiten sen järkyttävimmät kohtaukset. Ne ”koskettavat”. Ihmiset helposti erehtyvät pitämään tarinaa hyvänä, kun se järkyttää. Tosiasiassa on kyse traumaattisesta näystä, joka on hetkeksi tönäissyt oman itsensä ja tutuimman todellisuuden vierelle. ”Taide kosketti minua.”

Sormen irtihakkaaminen on elokuvan ylivoimaisesti järkyttävin - tai ”vahvin” - kohtaus. (Kuva tästä kohtauksesta on valittu myös soundtrackin kansilehteen. The Sacrifice, soittaa ääniraita. I Clipped Your Wing. Kuin eteerisenä kaikuna tästä Adan tytär kuljeskelee askarrellut siivet selässään, ja ilmassa väreilee pelko siitä että jotakin pahaa saattaa tapahtua.)

Ensin ei ole tietoa siitä, mitä kaikkea mies on hakannut irti. Koko kädenkö? Kuoleeko sankaritar nyt verenhukkaan? Infektioihin? Vai epätoivoon?

Sitten on rankkasade ja musiikki. On Adan mykät ja murheelliset kasvot. On kohtalo.

’Sinä olet suututtanut minut! Puhu!’ Ottaen sitten kirveen hän raahasi Adan talosta myrskyyn ja liejuun, ohi Floran joka nyt seisoi jähmettyneenä ulkona kaatosateessa. Taivas oli matalalla, pilvet tumman uhkaavia.

’Tämän sinä saat maksaa’, [mies] huusi tempoen käsivarresta Adaa, joka epätoivoisesti takertui pyykkinarulle ripustettuun lakanaan. ’Puhut tai et, saat maksaa!’

Flora katseli, mutta oli liian peloissaan mennäkseen väliin, kun [mies] raahasi Adaa mudassa kohti hakkuupölkkyä. Sade piiskasi heltymättömästi.

Ada näki mihin he olivat menossa. Hän harasi ja reuhtoi, mutta [mies] oli suunnattoman paljon häntä vahvempi. Hakkuupölkyn luona Ada riistäytyi vapaaksi ja ryömi poispäin lastuisessa liejussa. Kirves kädessä [mies] hyökkäsi taas nopeasti hänen kimppuunsa, tarttui häntä puvun pääntiestä, sitten hiuksista, veti häntä takaisin kohti hakkuutukkia toinen käsivarsi tiukkana pihtinä hänen kaulansa ympärillä. Sitten hän otti Adan oikean käden ja painoi sen lujasti pölkylle.

 ’Rakastatko sinä [toista miestä]?’ [mies] huusi. ’Rakastatko? Häntäkö sinä rakastat?’

Hän kohotti kirveensä. Flora kirkui: ’Äiti sanoo EI!’ Mutta mikäli [mies] hänen sanansa kuuli, ne eivät häntä pysäyttäneet. Koko voimallaan hän iski kirveen alas. 

Adan mudan tahrimat kasvot tuijottivat tyhjyyteen. Hän ei huutanut eikä parkaissut, tarttui vain [miehen] jalkaan kouristuksenomaisesti, katse ilmeettömänä. Purskahtava veri osui kirkuvan Floran valkeaan esiliinaan ja jo mudan peittämiin enkelinsiipiin.

Kului tuokio – musta hiljaisuuden tuoko, jolloin kukin ja kakki tyynni, jopa linnut, tuntuivat olevan täysin ääneti – ja sitten Adan kasvot vääristyivät kivusta. [Mies] päästi hänet otteestaan.

 Ada nousi seisomaan, otti pari huteraa askelta liejussa ja kääntyi sitten katsomaan mitä [mies] oli tehnyt, mitä oli jäänyt hakkuupölkylle. Ada oli kalpea, verta sykähteli hänen kädestään kun hän puristi sitä ja yritti tyrehdyttää virran. Hän näki mitä [mies] oli tehnyt. […]

Ada katsoi taivaalle, kummasteli kuinka hän tähän paikkaan oli joutunut. Yltä päältä mutaisena ja verisenä hän kääntyi vaistomaisesti kohti [toisen miehen] majaa. Ada kulki pysähtymättä, kuin henkensä hädässä. Flora kipitti hänen vierellään yhä äitiään kutsuen. 

Ada kulki horjahdellen, kasvot tuhkanharmaina, näkemättömin silmin, otti käyttöön kaiken voimansa ja arvokkuutensa. Hän kompastui, lysähti polvilleen liejuun, otti kivusta piittaamatta käsillään vastaan ja nousit sitten jälkeen. Lopulta hän vaipui maahan hitaasti kuin uppoava laiva, leninki hyökyinä ympärillään kun hän valahti liejuun.’ (Sivut 154-156.)

Niin, lyyhistyminen suurine hameineen mutaiselle pihalle sen kaiken jälkeen. Ei sellaista kohtausta unohda. 

Mutta onko se kaunista? Kohtalokasta toki. Viimeisen päälle pateettista.

Kauneutta tehdään myös hukuttautuvasta Adasta. Ensin kuitenkin hukutetaan piano. Onhan mies pahoinpidellyt kirveellään myös sen. Ada ei enää halua sitä. ”Piano oli rikki, Ada oli rikki, piano ei voisi enää koskaan olla entisenlainen. Ada tahtoi sen pois.” 

Mereen upotettu piano kiskaisee Adan mennessään – Ada on asettanut varsikenkään puetun jalkansa köysikiepin keskelle, köysikiepin, joka pienenee sitä mukaa kun piano vajoaa, ja lopulta köysi kiristyy uppoavan pianon painosta Adan nilkan ympärille.

Hetken Ada kelluu läpikuultavassa vedessä kuin merenneito, kohtalokkaana ja äärimmäisenä, valmiina kuolemaan. Mutta juuri silloin intohimo syttyy hänessä jälleen: hän haluaa elää!

Herääkö tämä oivallus siitä kokemuksesta, ettei kukaan voi pakottaa Adaa elämään? Onko hänen vertauskuvallisesti kuoltava syntyäkseen uudelleen? Vai haluaako hän elää vasta kun tietää, että koko elämä on lähes peruuttamattomasti kohta ohi? Ada saa potkittua kengän irti jalastaan ja kohottauduttua takaisin pintaan. Ada käy läpi merkilliset meren kastajaiset ennen siirtymistään uuteen elämänvaiheeseen. 

Eikö hänen kuulunut saada sama kohtalo kuin pianon? Eivätkö hän ja piano olleet yhtä? […] 

Ada katseli ympärilleen meren pimeydessä. Veden alla ei ole ääniä, Ada ajatteli soljuessaan mittaamattoman syvään mereen: hiljaisuus vaikuttaa lopulta jokaiseen. 

Hän katseli ylöspäin, vahingoittuneeseen ja sidottuun oikeaan käteensä ja haalenevaan valoon [..]. Hän tunsi suurta rauhaa.

Ada teki valintansa.

Adan on päästävä hiljaisuuteen, meren huoneeseen, kuulemaan oman tahtonsa ääni ja tekemään valintansa.

Mikä kuolema!

Mikä mahdollisuus!

Mikä yllätys!

Minun tahtoni valitsi elämän!

 * * *

Meren syvyys ja voima eivät pelota Adaa senkään jälkeen, kun ne ovat melkein koituneet hänen kohtalokseen. (Adahan on elänyt koko elämänsä intohimojensa käskemänä, kiinteässä suhteessa alitajuntansa voimiin, niihin, joita meri edustaa.) Niinpä melkein-hukkumiskokemus ei ole traumaattinen vaan vapauttava. Siitä tulee tärkeä osa Adan sielua ja elämäntarinaa, yhtä tärkeä kuin merestä itsestään. Meren huoneessa koetusta tulee ikuinen muistutus omasta valinnasta ja sen vapaudesta.

Iltaisin minä ajattelen pianoa sen merihaudassa ja joskus itseänikin leijumassa sen yläpuolella. Siellä syvyyksissä kaikki on niin hievahtamatonta ja hiljaista että se tuudittaa minut uneen. 

Se on omituinen kehtolaulu, ja se on sellainen koska se on minun. 

Kirjassa pianoa ei tämän jälkeen enää ole. Elokuvassa Adan käsi metallisine etusormineen tunnustelee sointeja koskettimilla. Molemmissa versioissa hän opettelee nyt puhetta, käyttämään omia äänihuuliaan. Kun piano on poissa – rakas tukiväline – Ada tönäistään takaisin omille jaloilleen: nyt on pakko käyttää omaa ääntä.

 * * *

 

The Heart Asks Pleasure First/ The Promise (The Piano OST, track 20. - Michael Nyman)