P: Installaatio

Make me a pretty person, make me feel like I belong.

Make me hard and make me happy, make me beautiful

 [Garbage – Sleep together]

Kävin näyttelyssä. Private Marilyn. Ajatus oli päähänpisto. Vapailla halusin tehdä jotakin mukavaa, ja olin juuri kuullut tapahtumasta. [Ja siis kyllä: vapailla. Olen työssä jossa saan kuulla ylimmän esimieheni kertovan minulle - kulmakarvoista huomauttelun sijasta -, kuinka mukavaa on, että olen heillä töissä.]
 En tiedä, mitä virettä itsessäni seurasin, mutta oli kiinnostavaa tajuta, että päähänpistoni tapahtui verikuun päivänä, siis Kuun pimennystä edeltävinä hetkinä. (Sen on pakko implikoida jotakin jännittävää, sillä Marilyn ja Kuu edustavat feminiinisyyttä, hyvin vahvaa feminiinisyyttä, hyvin vahvaa negatiivista feminiinisyyttä [eli "divine femininitylle" vastakkaista tai ulkopuolista. Ha! Tämä lähenee jo Kuu-trilogiani päätösosaa…En siis selitä nyt tämän tarkemmin.])

* * *

Näyttelyä kohti kävellessäni on kuumaa kuin Kalifornian auringossa. Sisällä rakennuksessa on miellyttävän viileää, ja varsinaisessa näyttelytilassa myös hämärää. Valaistus on sensuelli ja taiteellinen, elegantti. Pidän siitä, pidän koko esillepanosta. (Tänne voi kuvitella vienon parfyymin tuoksun ja savukkeiden hitaan savuamisen.) Juuri esillepano tulee jäämään parhaiten mieleeni: taitava tilankäyttö, tyylikäs asettelu ja sommittelu. Valotkin ovat jo itsessään taidetta. Ne on kohdistettu pieninä kirkkaina keiloina suoraan näyttelyesineisiin. Katsoja itse jää hämärään kuin teatterissa. Hän saa katsella Marilynin esineistöä melkein salaa.

En mene näyttelyyn kuulemaan Marilynin elämäntarinaa. Se on minulle entuudestaan tuttu, monin eri versioin kerrottuna. Ainoa näyttelyssä mainittu asia, jota en ennalta tiedä, on tieto Marilynin kauneusleikkauksista, nenän ja leuan uudelleenmuotoilusta. 

Henkilötarinan sijaan menen – kuten niin moni muu – näkemään Marilynin henkilöön ja elämään liitettyjä aitoja esineitä, läheltä. Haluan tuntea niiden tarinat, sivupolut tai yksityiskohdat hyvin tunnetussa julkisessa henkilökuvassa. (Private Marilyn.) Hakeudun muistojen äärelle, haikeiden ja melankolisten.

Niinpä en näyttelytilassa halua lukea kerronnallisia tekstejä vilkaisua enempää. Minulle riittävät esineistä informoivat tekstit ja se, että voin katsella kaikkea missä tahansa järjestyksessä. Sitä paitsi, näyttelyn kiertäminen aikajärjestyksessä tarkoittaa jonottamista ja tungosta. Siirryn heti tilavammalle keskilattialle katselemaan lasin läpi Marilynin pukua, jonka väitetään olevan "pinkki" (vaikka ei ole).

Summittaisena ajatuksena tiedostan, että on samanaikaisesti sekä kiehtovaa että kornia katsella Marilynin käyttämää vaatekappaletta. Se on kiehtovaa samasta syystä kuin autenttisuus aina on kiehtovaa - ja kornia siksi, että siinä ei oikeastaan ole mitään järkeä: joku on joskus jossakin käyttänyt jotakin vaatetta – ja ihmiset vielä vuosikymmenten päästä kerääntyvät, ehkä kaukaakin, tuon vaatteen ympärille ihailemaan sitä. Ennen tätä vaate on huolellisesti säilötty ja luetteloitu, huutokaupattu kovaan hintaan ja haalittu kokoelmaan, ehkä testamentattu, ja se jatkaisi kiertokulkuaan kunnes hajoaisi tomuksi. Kaikki se aika ja energia, tilankäyttö ja vaiva! (Mitä enemmän tätä ajattelee – mitä etäämmältä ja abstraktimpana tätä ilmiötä tarkkailee – sitä hassummalta se vaikuttaa.)

Sommittelu ihastuttaa myös auditiivisesti. Siellä täällä esineiden seassa pyörii katkelmia Marilynin elokuvista, lauluista ja haastatteluista. Kaikki on aseteltu tavalla, jossa äänet eivät sotkeudu toisiinsa kakofoniaksi. On vain miellyttävää etäistä sorinaa, kuin juhlissa, sellaista, joka ei häiritse sitä katsomista tai kuuntelua, jonka äärellä kullakin hetkellä on.

Eräs ensimmäisistä näkemistäni esineistä on satiinilla tai silkillä päällystetty valkoinen korkokenkä. Se on aseteltu keskelle lattiaa näkyvälle paikalle, jossa se lepää parittomana jalustallaan lasikuvun alla. Yksinäisenä kuin Tuhkimon tanssiaiskenkä. [Oletan, että tämä assosiaatio on näytteilleasettajilta harkittu ja tarkoituksellinen vaikka implisiittinen - siitä huolimatta ettei kenkä ole lasikenkä. (Niissä satukirjoissa, joita itse pienenä näin, Tuhkimon kenkä näytti aina vaalealta.) Tuhkimon tarina kertoo neidosta, jonka prinssi nostaa ryysyistä rikkauksiin tehtyään hänestä rakastettunsa – tai paremminkin rakastajattarensa. Sopii Marilyniin - vaikka hänen prinssinsä olikin kokonainen instituutio: Marilyn kuvailee, ettei kuulunut kenellekään ja kuului siksi kaikille.] 

”Tuhkimokenkä” on saanut näyttelyä esittelevässä kuvastossa keskeisen aseman. Sen siis halutaan symboloivan näyttelyä jollakin oleellisella tavalla. Tuhkimosymboliikan lisäksi kengässä on keskeistä myös valkoinen väri: Marilynin imago oli naiivi, ja hänen seksuaalisuutensa tyttömäistä ja avointa, melkein viatonta. Koska Marilynin karderoobista löytyy myös rubiininpunaisia kenkiä, on kuvaavaa, että niitä ei ole valittu symboloimaan Marilynin seksuaalisuutta – ei ainakaan näyttelyssä Private Marilyn. Valkoisten kenkien Marilyniä on helpompi lähestyä, eikä hänellä ole paheellisia saati petollisia taka-ajatuksia. Valkoisten kenkien Marilyn sopii ajatukseen seksuaalisesta ”vapaudesta". Valkoisten kenkien Marilyn on luonnonlapsi, sitä herttaisempi ja aidompi mitä lähempää katselee. 

Lähestyn kenkää ja katson sitä tarkemmin – mutta äkkiä en haluakaan jäädä sen ääreen: on kuin olisin yllättänyt jonkun salaisen fiksaation, enkä halua tunkeutua sellaiseen yksityisyyteen. (Too much information.) Tunnen vaistomaista halua vältellä kenkää. Se ”löyhkää” fetisismiä.

Kenkäfetissi on huomioitu useassa eri sijainnissa. On kuin näytteille asettelijat olisivat hienotunteisesti vastanneet siihen tarpeeseen, joka monella näyttelyn ääreen hakeutuneella oletetaan olevan. [Lähtökohtaisestihan ihmisellä, joka maksaa päästäkseen näkemään turhia tavaroita vain siksi että saisi nähdä ne reaalitodellisuudessa ja läheltä, on jonkinlainen esinefiksaatio. (Krhm.)] 

Tätä voi tulkita niin, että näyttelyssä esitellään Marilynin eroottisuutta lähinnä (freudilaisten) fetissien kautta. Niitä esitellään ja ruokitaan hienovaraisesti, flirttaillaan niiden kanssa - ovathan ne väistämätön osa Marilyn imagoa ja perintöä. (Marilyn-imago tai -identiteetti rakentuu tuotteista.) Sitä paitsi näyttelyssä, jossa esineet ovat keskeisessä asemassa, fetisismi on luontevin tapa puhua erotiikasta ja tehdä se implisiittisesti. Kaikki pornahtava on kuitenkin siistitty pois. Emme näe mitään vulgaaria. (Private Marilyn doesn't mean Private Parts.)

Nailonsukka – se kai se on – on minulle kuitenkin jo hieman liikaa: sen kohdalla fetisismin läsnäolo käy liian ilmeiseksi, tyrkytetyksi. In your face. [Nailonsukkia on ihailtava vaivihkaa muiden asujen ja asusteiden ohessa, eikä tehdä yhdestä sukasta mahtipontista numeroa.] Koen näyttelyn varsinaisen idean alkavan hukkua nailonsukan kohdalla. Sukka saa minut ennemmin pohtimaan näyttelyn ääreen hakeutuneita fetisistejä kuin Marilyn Monroen kulttuurihistoriallista kontekstia ja aikaa. Nailonsukka ei ole lainkaan niin kiinnostava kuin ajan patinoima matkalaukku tai vanhat aurinkolasit. Nailonsukalla ei ole tarinaa kerrottavanaan. – Ei ainakaan minulle.

Mutta ne kengät. Siirryn Tuhkimokengän lähettyviltä pian muiden, vähemmän huomiota saaneiden kenkien ääreen ja päätän, että pidän enemmän New Yorkin kenkäparista. Tuhkimokenkä on ollut hieman irrallaan Marilynistä: yritin liittää sen ajatuksissani häneen, kuvitella, kuinka hän on käyttänyt sitä, kokenut sen omakseen, jättänyt sen jonnekin talteen missä se yhä olisi hänen, käyttänyt sitä joskus - kunnosta päätelleen harvoin - ja jättänyt sen sitten jälkeensä, omaisuutenaan. Että sitä tosiaan voisi kutsua juuri hänen kengäkseen. Mutta kaikesta kuvittelustani huolimatta tuntuu oikeammalta olettaa, että Marilyn nyt vain sattui sitä todistetusti joskus käyttämään - vieressä on valokuva -, ja sen perusteella kengästä on tehty hänestä muistuttava reliikki.

 Mutta New Yorkin kenkäparin äärellä voin helposti ajatella Marilynin sujauttamassa jalkansa niihin, kävelemässä niillä pitkin tasaisia, helppoja tai pehmeitä pintoja, riisumassa kengät sitten jaloistaan. Kullanhohtoinen sisäpohja on hieman kulunut, ja päkiän asento painanut poimunsa kengän pintaan - kenties hänen istuessaan. Kenkäparista ei ole tehty samanlaista numeroa kuin Tuhkimokengästä, ja voin kuulla omat ajatukseni niiden äärellä.

 Kaikki näyttelyn kengät ovat kapeutuneet pitkästä säilytyksestään lestissä, ja sen puinen kärki on painanut muotonsa kenkiin. Olisi ollut jännittävää nähdä Marilynin oman jalan jälkeensä jättämät muodot.

Kenkien katselu on omalla tavallaan mielenkiintoista, mutta esineinä ne eivät erityisemmin vetoa minuun. Sen sijaan pidän kahvikupista. Kun näen sen aluslautasineen, se saa oitis kontekstinsa. Näen mielessäni kupin täynnä mustaa kahvia ja pöydän jolle se on asetettu, sekä monta tilannetta jossa kuppia käytellään: Marilyn juomassa studiolla kahviaan ennen työn alkamista, tauoilla, ja päivän jälkeen uupuneena ja pettymykset hartioillaan. Kahvikuppi on eräs esineistä, jonka muistan parhaiten.

Mieleenpainuvin on kuitenkin installaatio mustasta sifonkisesta cocktailmekosta. Torsolla on yllään myös Marilynin mustat oopperakäsineet ja vasemmassa kädessään hatturasiaa. Jännittävää jäämistöä. Vaikka kierrän vitriinin taakse ja näen puvun erittäin kauniin takaosan laskokset (ja ihmettelen, miksei niitä ole esitelty kuvastoissa), esineet tai asu itsessään eivät poikkea erityisinä muista esineistä tai asuista. Installaatio poikkeaa.

Juuri tätä mustaa mekkoa esittelevä vitriini on kuin taideteos, kaunein kaikista, sekä itsenäisenä kokonaisuutena että suhteessa kaikkeen muuhun koko näyttelyssä, jopa ääniin. (Etäämmältä eri suunnista kantautuu Marilynin ääni: toisaalla häntä haastatellaan ja toisaalla hän laulaa. Äänet eivät kaadu toistensa päälle, ne järjestyvät miellyttäväksi sommitelmaksi. Vähän lähempää kuuluu jatsahtavaa musiikkia, ja juuri se musiikki kuuluu tähän asuun.) Myös valot näyttävät jännittävämmiltä kuin missään muualla koko näyttelyssä. Ne luovat juuri tähän sommitelmaan erityisen mystisen tunnelman, sensuelliin illanviettoon sopivan.

 En osaa kuvitella asetelmaa täydellisempänä. Lasikin on ihastuttavan kirkas ja puhdas.

 Tunnelma on lähes eteerinen – on kuin Marilynin maailma väreilisi ”lasin” takana, pralleelina, läsnä mutta toisessa todellisuudessaan.

En tuijota installaatiota liian kauan, en kuluta sitä loppuun enkä puhki. Se on kuin parfyymi, jota voi nuuhkaista vain kerran ja puhtain aistein kokeakseen sen täyteläisenä, kosketellakseen niitä orgaanisia mielikuvia, joita tuoksut stimuloivat. Pitkitetty haistelu ´sen sijaan turruttaa ja latistaa aistimuksen.

Marilynin potreteista muistan parhaiten erään suurimmista, joka silti on vain yksi monista. Kuvassa Marilynillä on yllään musta kokohame, selästä hyvin avoin mutta olkapäät peittävä. (Odottaako hän apua, sitä, että joku tulisi sulkemaan vetoketjun?) Marilyn on istuvassa asennossa, ja puvun alaosan muhkeat laskokset saavat hänet näyttämään valtavalta tummalta kukalta joka leijuu ääretöntä taustaa vasten, ehkä ikuisuutta tai kuolemaa. Hän on kuvassa melankolisen kaunis ja ylevä, lähes runollinen, pitelee oikeaa kättään selkänsä takana ja kätkee timantin sormessaan. 

 Tietysti timantin. 

 Presidental model. 

 [Timantit ovat hänen tunnuksensa; timanttiorja on hierarkkinen orja, orjien eliittiä. (Timantti myös taittaa valon – vertauskuvallisen tietoisuuden – spektriksi. Ehkä Andy Warholin tarkoitus oli kuvata spektriä. Monta Marilyniä. Monta taitettua tietoisuuden tilaa, tai taitetun tietoisuuden tilaa.)]

Tämä mustavalkoinen kuva on Bert Strenin sarjasta The Last Sitting vuodelta 1962, nimeltään Black Dress, looking over shoulder. 

Muistan myös näkymän ”elokuvateatteriin”, punaisten paksujen plyysiverhojen takaiseen, punainen matto edustallaan. (”Elokuvateatterissa” pyöritetään Marilyn-dokumenttia pienelle yleisölle, joka saa katsella filmiä punaisilla ja pehmeillä, klassisilla kääntöistuimilla.) Installaatio sekin. Punaiset verhot on vedetty sivuun kuin näkymä itsessään olisi teatterin kulissi ja esityslava. Teatteri teatterissa, dream within a dream. Tunnelma on jälleen hyvin mystinen ja sensuelli. Tai ehkä se on synkän ritualistinen. Musta ja punainen väri dominoivat.

Kun olen jo kiertänyt koko näyttelyn ja palaan vielä - nyt jo tyhjentyneeseen - näyttelytilaan, kuljen uudelleen kristalleja säihkyvän mekon ohi. Joku mies ottaa siitä kuvia. Asu on jäljennös mekosta, joka Marilynillä oli yllään laulaessaan Kennedylle Happy Birthday. Mies puhuu jotakin, en tiedä mitä tai kenelle, olen jo menossa pois. Vilkaisen taakseni ja totean hänen puhelevan itsekseen tai lähimpänä olevalle ihmiselle eli minulle. Mutta en halua osallistua performanssiin. Olen katsomassa installaatioita menneistä ajoista. Hetken kuluttua mies puhuu jollekin muulle, selittää kuvaamistaan. Että saa kuulemma hienoja kuvia. (Ajattelen, että varmasti saa, kun kaikki on jo huolellisesti ja viimeisen päälle valmiiksi mietitty ja sommiteltu. Se on vähän kuin ottaisi kuvan kuvasta.)

[Mies on yksi harvoista. Huomaan, että näyttelyä kansoittavat eniten keski-iän ohittaneet naiset. (Oliko Marilyn heidän nuoruutensa the kauneusihanne?) Toinen ryhmä ovat nuoret naiset, sellaiset, jotka pukeutuvat vielä osittain teinimäisesti. Mitä he etsivät? "Naiseuden juuria?" Ehkä jopa feminismin? Vai ovatko he vain leffahulluja? Mutta miehet, jos heitä näkee, ovat mukana lähinnä avecina. Poikkeuksen tekevät miehet, joita voisi luonnehtia käsitteellä 'ikääntyneet peräkammarinpojat'. Ja sitten ovat tietysti japanilaiset turistit.]

Pois lähtiessään voi nähdä lasiovien läpi heijastuvan kuva Marilynistä. Se näyttää levitoivan näyttelytilan ulkopuolella, käytävällä asti, kuin henkiolento tai esoteerinen ilmestys. Se kimpoaa sinne valotaulusta, jossa vaaleisiin puettu hymyilevä Marilyn hyvästelee näyttelyssä kävijät.

* * *

Näyttelyllä on merkillinen vaikutus, odottamaton. Kuin syvä vesi olisi liikahtanut jossakin tuntemattomassa. On kuin haluaisin meditoida kokemukseni – en tiedä mikä kokemus se on – äärellä, antaa sille tilaa liikahdella ja saavuttaa tietoisuuteni. Ja antaa haikeuden laantua: näyttely takertuu mieleen ja jää lainehtimaan. En tiedä miksi: Marilyn on moneen kertaan kuultu ja nähty, ja vaikka ajatus aitojen tavaroiden näkemisestä on ollut kiehtova, en odottanut näyttelyltä muuta kuin hauskaa ajanvietettä. En ”jälkimakua”.

Ehkä tavarat ovat noiduttuja. Ehkä koko näyttely on noiduttu.

* * *

Aikoinaan, silloin kun Marilyn oli minulle pelkkä muilta ihmisiltä kuultu käsitys, ja pakollinen mutta mielenkiinnoton nimi jota kukaan ei voinut välttyä kuulemasta, kuvittelin hänet hyvin itsetietoiseksi ja manipuloivaksi vampiksi, maailman naiseksi, voimalliseksi vallankäyttäjäksi, joka vain näytteli kohtalokasta ja liioitellun seksikästä.

Yllätykseni oli suuri, kun vuosia myöhemmin näin hänet ensimmäisen kerran oman aikakautensa dokumentissa. Hänen puheensa ja elekielensä muodostivat vaikutelman hyvin pehmeästä ja hyväntahtoisesta naisesta, avoimestakin, sellaisesta, jolla toki oli paljon tunteita ja naiiveja piirteitä, mutta joka ei koskaan käyttäisi niitä alistaakseen tai satuttaakseen, ei manipuloidakseen tai ollakseen petollinen. Päinvastoin: hän vaikutti itse olevan altis ja herkkä hyväksikäytölle. Marilyn vaikutti perin juurin herttaiselta. Marilyniä ei voinut edes hyvällä mielikuvituksella kuvitella itsekkääksi tai julmaksi (siis vampiksi).

Eniten kuitenkin hämmästyin sitä, että hänen seksuaalisuutensa ei ollutkaan vulgaaria ja aggressiivista, eikä se ollut näytelmää - ei ainakaan sillä tavanomaisella ja itsetietoisella tavalla, jollaista se "seksipommien" kohdalla näyttää usein olevan. Hän ei näytellyt bimboa. Hän vaikutti aidosti olevan juuri niin pehmeä ja avoin kuin oli, hengittävän ja huokailevan rehellisesti juuri sellaisena naisena, joka hän koki olevansa - eikä lopettanut, vaikka häntä olisi pidetty tyhmänä sen takia. "Paljas pinta" tarkoittaa Marilynissä myös jotakin vertauskuvallista - tai ehkä ennen kaikkea jotakin vertauskuvallista: välittömyyttä ja herkkyyttä, tunteiden ja tunnetilojen läpikuultavuutta. Tällä tavoin Marilyn ilmaisi myös nautintoa: läpikuultavasti - sekä kipua vältellen. Tokihan Marilyn rohkeni paljon, mutta jos jotakin, hän ennemmin alensi kuin ylensi itseään.
 Marilyn Monroe oli Norma Jeanille altertila, syvästi samaistuttu mielenmaisema. - Ja siitä voi lukea paljon ellei kaikkea siitä, mikä naisen seksuaalisuudessa yleisesti ja maailmanlaajuisesti vetoaa mieheen. (Marilyn Monroe on miehelle suunniteltu. Sanokoot feministit mitä hyvänsä. Marilyn on tehty puolustuskyvyttömäksi - elleivät esikapismi ja mielihyvä ole tapoja puolustautua.)

Ensimmäinen mielikuva, joka Marilynistä nykyään tulee mieleeni, on Marilyn Santa Monican rannalla loppukesän auringossa. Tunnelma on haikea, ja voin kuvitella taustalle melankolisen kitaramusiikin ja aaltojen kohinan. Kaikki on katoavaa kuin taivaanrantaan vetäytyvä, vielä lempeänä levittyvä valo rannalla. Yöllä olisi kylmää ja tuulista ja vesi pimeää ja Marilyn poissa. Mutta aivan vielä ei ole se hetki. Marilyn kietoo villapaidan ympärilleen ja hymyilee kameralle vapautuneesti.

 En tiedä miksi juuri tämä mielikuva, ja miksi se on niin koskettava tai ainakin hakein kaikista.
 Mutta se on.

* * *

Edellä mainitsin yhden asian, jota en tiennyt Marilynistä ennen näyttelyä. (Kauneusleikkaukset.) Toinen epämääräiseksi jäänyt asia, joka näyttelyssä nostettiin omana episodinaan esille, oli tieto siitä, että Marilyn kuoli hääpäivänään: päivänä, jona hänen piti naida uudelleen ensimmäinen aviomiehensä. (Siitä olin toki kuullut, että Marilyn oli kääntynyt tämän puoleen loppuelämänsä vaikeina aikoina ja koki tämän tuekseen ja turvakseen.)

Elämäkerroista ja Marilynin muistiinpanoista päätellen Marilyn eli viimeisiksi jääneinä aikoinaan itsetutkiskelun ja uudistumisen aikaa. Ehkä liitto olisi siinä tapauksessa lähentänyt myös Marilyniä suhteessa itseensä, tehnyt hänestä enemmän Norma Jeanin – uudelleen Norma Jeanin. Ja häntä olisi rakastanut - rakastanut - joku sellainen, joka tunsi hänet ajalta ennen Marilyn Monroeta. Ehkä Norma Jean olisi saanut kääriytyä turvallisesti auki ja muodostua uudelleen.

Siinä tapauksessa Marilyn Monroe ei olisi koskaan saavuttanut sitä ikonin asemaa, johon hänet nostettiin. Aika ei olisi patinoinut hänen imagoaan eikä synnyttänyt myytistä legendaa, eikä hänen legendansa olisi kuningattarena hallinnut sitä valtakuntaa, jossa tuhannet ja tuhannet naiset hänen jälkeensä tulivat (ja tulevat) elämään.

Marilynin Monroen syntymiseen tarvittiin Norma Jeanin kuolema. Cruel.

Näyttelykirja väittää, että Marilyn on ”yksi 1900-luvun tunnetuimmista ja vaikutusvaltaisimmista kulttuuripersoonista” (sivulla 136). Tavallaan on – mutta ei sillä tavalla kuin asian helposti ymmärtää: Marilyn ei ollut "persoonallinen" ja "itsenäinen", oman elämänsä seuraus, voima joka kertoi maailmaalle kuinka eletään ja millä tyylillä se tehdään. Marilyn ei luonut tyyliä eikä muuttanut kulttuuria, päinvastoin: tyyli ja kulttuuri loivat Marilynin (ennen kuin ne popularisoitiin, myös Marilynin kautta).
 Jos Norma Jean dominoi tai pyrki muuttamaan mitään, se oli kapina Marilyn Monrota vastaan. "I just hate to be a thing." Norma Jeanin dominoima Marilyn muutti Hollywoodista New Yorkiin.

Marilyn ei siis ole erityinen voimapersoona, vaan ennalta harkittu ja tarkoituksella muotoiltu idea. Prototyyppi. Stereotyyppi. Transformaatio. Marilyn on imagoa ja identiteettiä hallitseva ohjelma, ohjelmointi. Sen on tarkoituskin olla "tunnettu ja vaikutusvaltainen". Marilyn on ajatus, jonka moni haluaa ajatella, ja joka on tarkoitettu monen ajateltavaksi [ - ihastuttavaa ilmausta Tori Amosilta soveltaakseni]. Norma Jean animoi kehollaan esiin sen Marilynin, jonka nukkemestarit halusivat maailmalle näyttää. Marilyn on yksi 1900 -luvun tärkeimmistä, tunnetuimmista ja vaikutusvaltaisimmista käsinukeista.

I got you crawlig up a mountain

Hanging round my neck

I got you twisted around my finger

Crawling round my legs

The emptiness

The craziness

Satisfy this hungriness

Darling, how would it feel?

  - Garbage: Sleep Together

Marilynin ”vaikutusvalta” on se agenda, joka hänen välityksellään haluttiin istuttaa ja asentaa. Norma Jean kruunattiin rooliin, joka oli käsikirjoitettu jo valmiiksi. Bigger than me, voisi Norma laulaa Katy Perryn laulun sanoin.

Kuten myös näyttelyssä alleviivataan aikalaisia siteeraten: Marilyn Monroe on legenda ja ikoni, Norma Jean inhimillinen siviilihenkilö – ja nämä kaksi olentoa ovat kaksi eri asiaa.

Marilynin henkilössä kiehtoo myös se, millä tavoin ja kuinka paljon Marilyn sai olla myös Norma Jean. Kuinka joustava Marilyn –alter ego on? Kuinka luova ja syvällinen katoamatta tai menemättä epäkuntoon? Millaista kipua Marilyn tuottaa ja kuinka sitä käsitellään? Kuinka paljon Norma Jean voi kaivella itseään irtaantumatta Marilyn Monroesta?

Ehkä Norma Jeanin elämä oli testi vastauksena kaikkiin näihin kysymyksiin.

* * *

Tästä kaikesta voi helposti saada sen käsityksen, että Marilyn olisi minulle tärkeä henkilö – puhumattakaan siitä, että olen omistanut kokonaisen kirjoituksen häneen liittyen. Toki olen kiinnostunut Marilynistä MK-ultra projektin monarch -ohjelmoinnin prototyyppinä, mutta varsinaista fiksaatiota minulla ei ole. Hän ei ole idolini eikä esikuvani, eikä edusta sellaista naiseutta, johon itse samaistun tai jota avoimesti tai tietoisesti ihailen. Toisaalta hänen henkilönsä ei myöskään edusta antagonistia, ei paheita tai inhon aiheita.

Sen sijaan että ilmaisisin tässä Marilynin tärkeyttä itselleni, olen koonnut ajatuksiani ja tunnelmiani Marilynin hahmosta. Siinä, mitä hän edustaa ja kuinka hän (naisen) maailmassa yhä vaikuttaa, on paljon pohdittavaa ja tarkasteltavaa. Kulttuurihistoriallisella lähestymistavalla on oma mielekäs ja vahva kutinsa. Mutta kiinnostavin ja opettavaisin Marilyn on kuitenkin aivopesun näkökulmasta. ”Monarkkiperhosellisuudesta” [monarch programming/ beta slave sex programming] ei voi puhua ilman Marilynia, ja nykykulttuurista - etenkään nuoren väestön kuluttamasta ja siihen kohdistetusta - ei voi puhua ilman ”beta ohjelmointia”. Seksuaalisaturaatio on agenda, joka on täydessä työssä ja toiminnassa. Aivan kuin monarch programming olisi perusohjelmointi ja lähtökohtainen oletusstatus jokaiselle tavisnaiselle uudessa maailmanjärjestyksessä.

* * *

Poistuessani ostan näyttelyn kuvastosta koostetun kirjan. Haluaisin ostaa museomyymältästä kaikki Marilyn-kirjat, yhden pienen ja kolme suurta ”coffee table” –painosta. Päätän kuitenkin tyytyä kohtuullisuuteen.

Kirjan - [Private Marilyn. The ultimate collection, toim. Brentwood GmbH 2018] - sivulla viisi kerrotaan:

Much has been written about Monroe. Hundreds of biographies and reports have been published in search of the truth, leaving behind a picture of a woman who today appears more puzzling than ever. But what is really the truth?

 I do not think anyone can say that with absolute certainty. However, what we consider as truth beyond any doubt are her personal belongings. [...] [T]hese unique items now provide us with an untouched look at her life an allow us to get closer to Marilyn Monroe and her true identity – the truth that has survived! – Ted Stampfer (Monroe -esineiden keräilijä ja näyttelyn kuraattori)

Mielenkiintoista kikkailua. Argumentoinnilla siis.

Niin. Tietysti voidaan luonnontieteellisen filosofian pohjalta ajatella, että esineet ovat varmuudella olemassa. Mutta mitä muuta varmaa niistä voidaan olettaa tai päätellä? Ei mitään suoraa ja ehdotonta Marilyn Monroen elämästä ja identiteetistä, eikä varsinkaan Norma Jeanista alter egonsa takana.

Toisin sanoen, tekstimuotoilu on siirtänyt esinetodellisuuden ilmaiseman ”luonnontiteellisen faktuaalisuuden” Marilyn Monroen identiteetin ja elämän ”faktuaaliseksi todellisuudeksi” - vaikka koko Marilyn Monroe -konseptin "faktuaalisuudesta" voidaan kiistellä.

[Mielikuvien ja ohjailtujen assosiaatioiden - ”suggeroidun logiikan” - avulla lukija kyllä kokee johdonmukaisuutta, "tajuaa" sen, etenkin, kun se autoritaarisesti ja varmuudella esitetään. Mutta ehkä hän ei huomaa - koska ei pysähdy pohtimaan - millä tavalla tämä ”logiikka” muodostuu ja kuinka siitä tulee ohutta ja päälle liimattua: kuinka perusteluna käytetty johdonmukaisuus vaihtaa varoittamatta paradigmaa. Äkkiä esinetodellisuus – matter of fact [fraasi, joka jo itsessään suggeroi, subliminaalisti] – ”todistaa” sellaisten abstraktioiden kuin identiteetin puolesta. (Not!)]

Vaikka faktuaalinen todellisuus onkin olemassa, ja voimme luonnontieteelliseen filosofiaan perustuvan logiikan ja sen järjestelemän todellisuuskonsensuksen puitteissa asian hyväksyä, jäljellä on yhä eksistentiaalinen problematiikka: mitä Marilyn on (itselleen tai muille), millä tavalla hän (tai se) on, ja onko hän (tai se) todella?

Eksistentiaalisen problematiikan alakategoriassa pitäisi tässä tapauksessa käsitellä myös identiteettiproblematiikkaa, ja ennen kaikkea sen yhteyttä esineistöön. Ennen kuin voidaan väittää mitään esineistön kyvystä ”todistaa” tai suorastaan ”puhua totuuksia” kenenkään henkilöstä, hänen elämästään tai yksityisyydestään, on pohdittava sellaisia kysymyksiä kuin Miksi ihminen kerää esineitä? Mikä suhde hänellä on niihin? Mikä kyky esineillä ylipäätään on määritellä ihmistä ja kertoa hänen henkilöstään ja elämästään? Miksi? Toisin sanoen: mitä esineistä voidaan päätellä, ja mitkä ovat tämän päättelyn reunaehdot? (Kuinka ja miksi?)

Ja sitten on olemassa myös kysymys esinekokoelman autenttisuudesta ja relevanttiudesta. Millaisia esineitä ihmisen jäämistöön voi kerääntyä ja miksi? Entä kuka jäämistöä keräilee, muotoilee, jäsentelee ja nimeää? (Mikä motiivi hänellä on? Kuinka hän haluaa vaikuttaa esineet omistanutta henkilöä koskevaan mielikuvaan? Etenkään tapauksessa, jossa henkilöstä rakennetaan myytti, legenda, ikoni?) Onko jäämistössä jotakin ”mukaan sujautettuja” tai henkilön itsensä kannalta vähemmän tärkeitä tai jopa epäoleellisia esineitä? (Miksi ja kuinka sellaisia ylipäätään kerääntyy ihmisen jäämistöön. Ja jos niitä ”sujautellaan”, mikä motiivi sellaisella olisi, ja kenellä se olisi?)

Marilyn Monroe oli tarkoituksella ja harkitusti rakennettu identiteetti - olento. Hän oli jonkun ja jonkin muuttamista joksikin toiseksi. Myös näyttelyssä käytetään käsitettä metamorfoosi, muodonmuutos. Se on prosessi, jonka perhoset läpikäyvät muuttuessaan toukasta valmiiksi yksilöksi. Metamorfoosi ei ole pelkkä vertauskuva. Se on kokonaisvaltainen muodonmuutos, melkein olennosta toiseksi.

Marilyn on hahmo, joka oli tarkoitus asettaa ikoniksi ja voimaksi, joka ohjaisi lukuisia naisia samaistumaan ja vielä lukuisampia miehiä mieltymyksissään ja käyttäytymisessään. Norma Jean valittiin kantamaan tätä tehtävää ja henkeä – ja hänet siirrettiin syrjään, ennen kuin hän saattoi turmella projektia ja riisua kruunuaan.

Ehkä edellä mainitun sitaatin vaivihkainen ”huijaus” - tai paljastus - on ilmauksessa: to get closer to Marilyn Monroe and her true identity.

Marilyn was never born. She was made, carefully constructed. Norma Jean was chosen to make Marilyn alive, “give birth” to her. Norma was transformed into Marilyn. Marilyn on ohjelma ja ohjelmointi - prototyyppi ja sittemmin stereotyyppi -, ei todellinen henkilö. 

Tässä kontekstissa “Private Marilyn” tarkoittaa jotain muuta kuin Marilyn Monroen siviiliminuutta, Norma Jeania. Marilyn Monroe on päänsisäinen installaatio.

Näyttelyn esineistö kuvailee, mistä Monarch butterfly on tehty. – Tai paremminkin: millainen esineistö häntä ilmentää ja millaista esineistöä sellainen identiteetti suosii.

Näin minä sen näin.

Encore: 

Lana Del Rey - Be Insane

* * *

Juuri nyt voin vain haaveilla ”prosessikirjoitusten” jatkamisesta. (Hello Moon...And the footnotes of Swerdlow's lectures.) Sellaiset pohdinnat vaativat paljon tilaa. Tälläkin kertaa siis jotain kevyempää. Se sopii paremmin myös helteeseen.

* * *

Music of the day:

CocoRosie - Tekno Love Song

CocoRosie - Candyland