Interstellar movement

(Jälleen uusi "movement"... Onko tästä muovautumassa uusi teema?)

Joskus kasvuikäisenä minulle väitettiin, että pidän kynttilääni vakan alla. - Melko harvoin tosin, sillä harvahan pääsi näkemään kynttiläni loistetta, joten moni ei osannut valittaa kynttiläni sijainnista suhteessa vakkaani.

En minä omasta mielestäni mitään kätkenyt. En vain tuonut itseäni esiin tavalla jonka koin vieraaksi. Luontevissa yhteyksissä tilanne oli kokonaan toinen. Kontekstista ja vastaanottajasta - ja inspiraatiosta - riippui, näkyikö kynttilöitä ja paloivatko ne.

[Samalla tavalla suhtauduin itseni esittelyyn. Tästä syystä monella on saattanut olla kokemus siitä, ettei tunne minua kovin hyvin – mutta se tuskin on paljon haitannut. (Muutamaa se on korkeintaan ärsyttänyt, etenkin narsistisesti suuntautuneita: kunnollisen otteen saaminen on hankalaa enkä ’anna itsestäni mitään’, ja joskus ei kuulemma huomaa edes tunteiden läsnäoloa). Mitä tulee tutustumiseen yleensä, en ole kokenut mielekkyyttä sellaisessa ”tutustumisessa”, joka perustuu suoraan kyselyyn (eli kuulusteluun ja uteluun) sen sijaan, että havainnoidaan ja ollaan yhdessä läsnä, vuorovaikutuksessa. Kyllä se ihmisen olemus, luonto, henkilö sellaisessa välittyy – on ainakin minulle välittynyt muista ihmisistä. Ja jos tämä tutustumistapa ei riitä, mitään kuulusteluja ei tarvita sillä ne olisivat kuitenkin turhia; ’If you have to ask you’ll never know.’ Energioistaan ihminen tunnetaan. Ja hedelmistään.)]

Joten minusta oli turhaa erikseen mainostaa olevani esimerkiksi ”taiteellinen”, jos mitään taiteellisuutta vaativaa ei ollut käsillä. Olin mitä olin ja toimin itselleni luontaisella tavalla (koska en lopulta edes päässyt itseni yli) ja sillä hyvä. Hieman kiusallista sekin oli, mikäli "kynttilänvaloni" haluttiin äkkiä valjastaa hyötykäyttöön: muistiinpanojani ihastellut opettaja saattoi pyytää minua ohjeistamaan muistiinpanemisen jaloa taitoa myös muille, mieluiten kiertelemällä oppilaiden pulpettien ja vihkosten äärellä… Just joo. (Eikös sellaisesta olisi pitänyt maksaa jo palkkaa. Ehkä olinkin vaistomaisesti oppinut, että se joka kynttiläänsä kirkkaasti polttelee, siltä paljon vaaditaan. Ja vetäähän valo myös koit puoleensa. Joten pidin hyvänä, että ihminen välttelee kynttilänsä tarpeetonta polttelua.) Jokainen pitäköön huolta omasta kynttilästään. Silloin saadaan paras mahdollinen valo.

[Sittemmin opin kyllä aivan tarkoituksellakin himmailemaan kynttilöitäni. Huomasin nimittäin, että ihmisten tavanomaiset ajatuksenjuoksut ja puheenaiheet ovat melko litteitä ja ahtaita. (Lapsuudessa vielä uskallettiin puhua villejä, joten silloin en vielä tällaista ymmärtänyt, ja aikuisten asioissa puolestaan oli muutenkin paljon opittavaa, ne eivät vielä välittyneet "litteinä".) Siihen asti - siis ennen tätä havaintoani litteydestä ja ahtaudesta (lapsuuden jälkeen) - olin ajatellut, että kaikkien muiden ihmisten ajatukset ja puheet ovat paljon suurempia ja parempia kuin omani. Että jos minä tiedän jotakin, sen tietävät taatusti kaikki muutkin, ja jos he eivät niistä puhu tai niitä ajattele, ne eivät yksinkertaisesti ole ajattelun tai puhumisen arvoisia, ehkä syystä, että ovat turhuuksia tai itsestään selvyyksiä. Mutta minä tyhmyrinä niitä pohdiskelen, ja se mitä pohdiskelen, on ajateltu jo moneen kertaan ennenkin, joten turhaa sellaisella on muita rasittaa. Mutta joskus silti rasitin. Ja tein lisää havaintoja.)

Huomasin siis, että liiallinen ”älyllisyys” tai ”syvällisyys", liikuskelu ”oudoilla vesillä” tai liian korkeilla "abstraktiotasoilla" taikka ”ihmisyyden pohdinnoissa” yksipuolistivat keskustelun nopeasti. Huomasin, etten minä ajatuksineni mahdukaan toisen antamaan tai hänellä käytettävissä olevaan tilaan. (Yleensä toinen osapuoli on sentään tykännyt kuunnella, mutta vuorovaikutuksen kaksisuuntaisuus ja väitteiden koettelu ovat jääneet olemattomiin. Siitäkään en pidä, jos toinen jättää minun kynttiläni valossa omansa kokonaan sytyttämättä. Siinä saattaa tulla tunne, että olisi vastuussa sanoistaan tavalla, jossa niille ei sallita normaalia inhimillisyysmarginaalia ja kehittymisen varaa: mikään mistä voidaan puhua, ei ole virheetöntä eikä täydellistä eikä valmista. Ja on kamalaa tuntea olevansa joku kansankynttilä. Joten mieluummin säädin kynttiläni yleistä valotustasoa vastaavaksi.)]

Samaan tyyliin taidan edelleen elellä: pidän kynttilääni vakan alla, jos ei ole tarvetta sitä muiden nähden poltella. (En koe olevani vastuussa kenenkään opastamisesta. Eikö se rinnastu jonkinlaiseen dominointiin? Kannatan jokaisen omaa vastuuta arvostelukykynsä kehittämisessä. Asiat on oivalletteva ja valinnat tehtävä omakohtaisesti. Olen ennemmin ääneen pohdiskelija, kaikkein mieluitien kanssapohdiskelija.)

Eräs kynttilöistäni on siis ollut ”taiteelliset taipumukset” (joita en kuulemma tuo esiin ”lainkaan”. Näin minulle kertoi kauan sitten eräs ammattitaiteilija, joka ihmetteli kuvaamataidon kymppiäni.) Niin, ei minulla ole tarvetta kulkea baskeri vinossa kaupungilla maalausteline kainalossani, puhua ”teoksistani” tai omaksua ”taiteellisia maneereita”. Taiteilen kun innoitun, tai ilmaisen puoli huomaamatta esteettisiä tarpeitani tai luovia taipumuksiani oman kotini avaruudessa.

Eräs ”taiteellinen taipumukseni” ovat runot: pidän kovasti niiden kirjoittamisesta (ja lukemisesta). Kirjoittaminen ylipäätään on minulle tärkeää, mutta en voisi edes kuvitella näyttäväni keskeneräisiä kirjoituksiani kenellekään (ja harva näkee harvoin edes mitään valmista).

[Etenkin keskeneräinen on äärimmäisen haavoittuvaista, ja sitä on helppo tulla sekoittamaan ja sotkemaan. Oma ääni häiriintyy ja menee lukkoon. Kiitos ei. (Samoin ohjeistaisin oman keskeneräisyytensä käsittelyssä yleensä: ei ole hyvä tehdä avoimista haavoistaan tai puutteistaan julkisia. Se on kuin heittäisi oman minuutensa luomisen välineet – sanasymbolit – tuntemattomien maagien käsiin. Silloin ulkopuoliset voimat vaikuttavat prosessiin.)

Tilanne on täysin toinen pohdintojen kanssa: ne yhtyvät muiden ajatusvirtoihin tavalla, joka täydentää ja edistää niitä merkillisesti ja ilahduttavasti, oivalluksia ja koheesiota synnyttävästi. (On kuin pääsisi jonkinlaisella tajunnan joukkovoimalla uuteen sfääriin, sellaiseen, joka on sijainnut paikassaan aina, mutta jonne ei ole pääsyä ennen valmiutta siihen.)]

Kaikesta kirjoittamastani kirjoitan runoja silti harvoin, ainoastaan silloin, kun minulla on erityinen tarve ”konseptuaaliselle” ilmaisulle. (Runojen hienoutena ovat ladatut ja moniulotteiset käsitteet ja kuvastot, joiden avulla voi tallentaa ja kuvata sellaista, mihin loogisempi teksti ei taivu. Voi ikään kuin poimia moneen suuntaan aukeavia kuvia, merkityksiltään tihentyneitä, ja tavoittaa vaistomaisia tunnelmia ja etäisiä tuntuja, sellaisia, joita on vaikeaa kuvata loogisesti ja täsmällisesti. – Ja erityistä hienoutta on se, kun tavanomaisesta voi tehdä erityistä (ja samalla aivan toisenlaista), varsinkin se!) Kirjoittaessani runot tulevat helposti, koska kirjoitan vain silloin kun ne tulevat helposti. (Duh. Haha!) Ja koska ne tulevat helposti, en pidä niitä ”oikeina” runoina (eli huolellisina ja harkittuina esteettisinä luomuksina). 

Mutta tulin siis edellisessä tekstissäni luonnehtineeksi taannoista itseäni ”runotytöksi” (sitaateissa). Tämän tittelin sain jo 8-vuotiaana, en kuitenkaan itseltäni (vaan opettajaltani), enkä muutenkaan kokenut, että se määritteli minua koskaan mitenkään. (Ehkä siksi, että pidin kynttilääni vakan alla; en ”konstruoitunut” runotytöksi muiden heijastuksista, ja toisenlaiset heijastamiset olivat vahvempia.)

Joten ajattelin, että miksipä en sitten hieman laajentaisi ”huonetilaani” täällä ja jakaisi muutaman, noh, sanoisinko tutkielman, ”kokemuskokeen”, jollaisina runojani pidän. (Kyllä, minun on kategorisoitava ne runoiksi huolimatta siitä, ansaitsevatko ne sellaista nimitystä. Kyse on siis ennemmin lajityypin luokittelusta kuin sanataiteen ylennyksestä.) 

 Runoillessani samaistun aina johonkin kuviteltuun kokemukseen tai tilaan ja kuulostelen, miltä se tuntuu ja mitä se kertoo. Ensin saapuu tunnelma, monikerroksinen ja tarkasteluun avautuva kuin unikuva, ja vasta sitten alkaa tietoisempi osuus: runomuodottaminen; runo on tulkinta siitä ”taajuudesta” jota kuuntelen tai ”tilasta” jonka sisään liikahdan. Eräänlaisia päiväkirjamerkintöjen jatkeita siis. Paatos lienee tavaramerkkini. (Paatos on ihanaa.)

[On a slightly different note: Ihmisellä on kyky ”samaistumisleikkiin”, jossa on itse asiassa kyse aistista. Siitä ei paljon puhuta eikä se ole valtavirtatiedettä, mutta esimerkiksi Adampants ja Swerdlow kertovat tästä. Tätä aistia käyttäessään ihminen voi ikään kuin tarkastella asioita "toisesta tietoisuudesta" käsin, "siirtää" mielensä tarkastellun kohteeseen tarkastelun ajaksi....Usealle taiteilijalle – etenkin muusikoille ja runoilijoille – ilmiö lienee hyvinkin tuttu, kuulemani perusteella. Toki, oma mieli ja sen ehdollistumat asettavat tässäkin reunaehtonsa, ja ellei kyse ole hyvin läpikuultavasta tai valveutuneesta mielentilasta, päätynee lähinnä projisoimaan.] 

Aloitetaan. 

Tässä ensimmäisessä olen kuvitellut ja tunnustellut ensin englanniksi, sitten suomeksi. [Eri kielellä asiat "ovat" eri tavoin; eri kielillä luodaan erilaisia maailmoja; eri kielillä pääsee eri tavoilla eri paikkoihin. Ja eri kielet ovat mielelle myös eri tavoin intiimejä; äidinkielellä voi olla sekä syvällisintä ja rehellisuntä että kipeintä ajatella, sillä käsitemaailmalla ja tunne-elämällä on välittömin yhteys juuri äidinkieltä käytettäessä. Assosiaatiokytkökset ovat muovautuneet ensisijaisesti äidinkielen välityksellä. (Tätä tietoa voi hyödyntää sekä pyrkimyksessä päästä lähemmäs että etäännyttää ajateltavaa asiaa. Emotionaalisesti vaikeita asioita on helpompaa ajatella vieraalla kielellä.)] 

The Art of Discovery (English version)

He sips women                                                                 

like cocktails                                             

 Some from a place of fine dine                                         

  Some from a bar just behind the corner                         

Getting drunk with all                                                          

 the sweetness of forbidden fruits,                                          

 sensations as delicate

  as the sharp edge 

   of the first time            

 or just a nice punch          

                                                                   

With a small hint on his lips                             

he waits till the perfume wears out
 and opens his fist

  letting them go

   with their wings scarred only a little                               

    for the better qualities                                                    

     of  the unknown aerodynamics                                   

For he masters the touch                                                

as he leads them through the parlor and out   

  watching them from behind like a guardian                        

   knowing he will meet the likes again                              

                                                                                        
For him
 very late is as good as shocking early                             

It is all the same
 with the exception of how
  the light bends on a skin                                                                       
  It’s about the movement of the mind
   and the shape of its gestures

                                                                                        

He does, and does not

 lie                                      

 - not to you,                                                                  

   but with you, yes                                                            

He truly is

 there                                                        

  for your needs

   only                                                       

at, for, in
 the moment

 But the moment shifts                                                 

  replacing the preposition and its attributes                                

   and the truths within them                                                                        

The trick is to catch
 the ever changing flash of fire                                           

never getting caught 

 in the moment

  and freeze                                                                      

Being always on the move                                               

Like the life itself

 different in each constellation

 different in indifference                                

                                                                                                            

For him
 a woman is a position

  of a star

   and a burst of its dust                             

    morphing in each                                                     

      interstellar movement                                                    

 that his mind is                                                                                        

                                                                                                            

Juopumisen jalo taito (Finnish version)

Hän siemailee ja uuttaa

kuin juomantekijä

 poimii heitä

  vanhoilta viinitarhoilta

   kesähuviloiden kellareista

    puutarhakutsujen aikaan

juopuakseen perisynnin

 terävistä ääristä, valtavista ja ikuisista

  kuin taivas ja vyöryvät planeetat  

tai hetkessä katoavista värähdyksistä

- katoavaisista kuin aamukaste

Hän sulkee silmänsä

huulillaan aavistus

ja antaa tuoksun laantua

ennen kuin päästää irti

He nousevat siivilleen

 hauraille ja vain vähän rikotuille

 uusista muodoista toisiin lentoihin kaareutuen

 Sillä koskettamisen hän tuntee

He kulkevat pois häneltä,

ulos suurista ovista

 askelten etäinen kaiku vielä käytävillä

Kuin vartija hän valvoo käyntiä

tietäen että se kaikki toistuu

                                                                

Hyvin myöhäinen ja varhainen

 ovat hänelle

  yksi ja sama

  - lukuun ottamatta valon taittumista

      ihon pinnasta

Liikahdukset ja mielen muodot ovat kaikki

 mitä tarvitaan

Ei ole valhetta

sillä vain tosi on

 mitä voi olla

 Mutta hän on totta joskus toisella tavalla

 jonain toisena hetkenä

Pelkät attribuutit ja sijainnit

vaihtelevat

Mutta vallatessaan sijainnin

hän täyttää sen

 Syvä hengitys, sydämen iskut

  kaikki virtaa

   heihin kuin totuus

    kuin puhtain todellisuus

Taika on oivaltaa

 tulen luonto

  sen iäti lepattava sydän

  jonka liike ei voi lakata        

   enempää kuin elämä itse

Vain konstillaatio säilyy hetken

  aloillaan

Hänelle

 nainen on sijainti taivaalla

 tähden kaltainen

  väylä sinne ja takaisin

kuin humaus

se maailmojen välinen liike

jota hän mielessään kantaa

* * *

Dark Corner of My Eye

In the dark corner of my eye

there’s a nightfall

 with its shadowy gestures

That’s where the crows fly

 when I stand alone

He glides in

 a black figure in the cold

  tightening his belts

   old as the hills

  around my waist

He makes me heavy with his seed

and the pain spreads me thin

as I give birth to hate

 a demon

  sent upon you

I hear the wind

         as the ever present mist evaporates

It rips the eyes out

 letting you go blind

  forever blind

   until you can make yourself to see

Your mouth will go mute, unable to speak a word

and cannot tell a soul 

For you do not

 even understand

  and deserve no words, no language dead or alive

 to give you sense 

 For you have cut the words of others short

The movement of you

 is getting slow and heavy

  until it stops

  letting you fall

   into your own despair

    and put you in the ground, defeated

No one will help you

 But you

  alone

You are alone

 For there is evil breath

  in your dust and bones

Heal thyself

Make the bindings

 of your own making

  break

* * *

Sugar rush, first version

He slides in and I hear the swing

 of an old record

  giving me a sugar high

And I’m lost in a candyland

 sacred place beneath me

I hear the rain outside

and feel the night behind the window

 growing slowly around me

A mouth nearby

 wishing me all the blessings of heaven

  in which I’m lost

This is coronation, he says

Because you’re my queen now

- But always remember

I was your king first

Without my hand holding

you will fall

Like Eve in the ancient garden

(She fell like the night falls)

I hear

a click of time

 as it goes absent

This is forever

A place where everything stops

Sugar rush, second guessing

The moment

- that which entwined me -

is but a distant sound of a chord

 or the sweet scent of summer

  once upon a time

   so bright and lovely and full of songs in the air

Your presence is the sound

 of someone playing the piano down the hall

 echoing into my chambers

  finding me still

 The sound of your steps

  getting closer to my room

   and opening the door

You put me in here

  at this place of despair

    where everything is dark

   and I have no choice

    but to believe

     your words

     in you

Your gentle touch being the only thing

 to wait 

But you are not gentle

Your are cruel beyond understanding

You say I am safe

 now

  that you have cut off my wings

   and chained me to this ground

    of no escaping

You whisper in my ear

 that you care

  and your heavy breathing warms my skin

   My body trembling for the need of warmth

Yes, I am safe – safely yours

to keep me here forever

You made the amends

 with your world

I cannot speak of you

and what you have done

 how you broke me  

  and scattered me into the wind

   you say is fresh to breathe

You pushed me

 out of place

 and beside myself

  to be

   beside you

I am inside out and upside down

feeling sick and lost and lonely

 without your touch

  that pretends to carry my heavy soul

You are fire that burns

 making me all dust, black like the night sky with no hope

“Stardust”, you say, for you to inhale

You drink me like wine you say is the finest

“I broke You just because

I want to hold You in my hands

Only then”, you say  “You are beautiful

to me”

I keep breathing your words

“Sometimes”, you say “I have to

brake You

     a little 

To get closer

 and tune in    

I want to

     be near

          You    

I am

     sorry

for the pain

But it is

 all

Very well

 worth it

I promise.

You hurt

 so well

 It makes me

 want

  to cry

   with You

But instead

I breathe You in

and carry You”

I am the shelter of your secrets

I am a holy thing, you say

I hate to need you

 and the need of you is all I have

  The need to feed you

    with my innermost soul

This is how you want it

A bit of sweet sulking, you say?

Aggression in my voice

No, he said

A bit of sweet sucking

 his voice correcting me

  as I feel the sticky touch

   of the sweet corner

    of the night

     so high on the sugar sky

* * *

The Presence

Your presence

 in somewhere distant

  has an echo

   and a weight

that thickens the air

penetrating my space

and waving over me

 like the ocean

The gentle pressure

 of care

  is holding me

You say you will

 always

  be there

But I must make

 the effort

  of reaching out

“It is just the way

the story goes

for all the story goers”

You are a strange

 new path

  in my story

“The left and right

is just

a point of view:

my right is

your left”

He speaks to me;

 kind voice

  running smooth underneath

   words with always a good ending

    magic spells unbind

     letting the blessings spread

He tells me what

 is untold

with no words

I do not always listen

 I fear

  for the control

   it might

    mean

     Just might.

He is patient

And his gestures are safe

 and sound

  and meaningful like the galaxies swirling

He guards regardless

* * *

 See You (Feels like forever)

I see you walking towards 

 an old building

The mansion seems ancient to you

 as it is 

  from the times of slaves and masters

   standing mighty in the shadows of the oaks

    hundreds of roses beneath its feet

The air is filled with fragrance and heat

  thick and sweet like sugar, waving like the ocean of memories

Your skin sweats

as you lift your sunglasses

 watching beneath

  and curling your upper lip

You think of poetry

 and the cool drink - with real sugar - you are sure you are going to have

  because you are skinny and happy enough

Someone near you is smoking

 while you are finishing the last of your notes

It is all so overwhelming

 like it should be in summers of youth

 when the school is out 

 and the day is long

 and the night times even longer

  and you can hear a distant river

It feels like forever

For you do not understand time

 its slow movements

  pushing you further

   until you are too far 

    to recognize

     what once was

You do not understand the concept 

 that has captured you

or how quickly it all will pass

 pass you by

  leaving you with empty hands

   to do nothing

But for a moment

 for this diminutive little flash of light

   that you call youth or a lifetime

 it feels like forever

 for now

Eons lie where you cannot even think of

 ages wander where you could not

   and endings: untouchable, distant abstractions

Nothing ends, you think

Nothing here ends now

It is all just the beginning, a slow beginning

 for you

You live too close to time, too close to matter

  and do not notice 

   its false rhythms 

    and its capacity to fade you, little by little

You do not have the perspective

 of distant planets roaming

You cannot cross the light years

 because you do not understand light

So the moment will pass you by

and another moment after that

and you can never touch the forever

you think you are having right now

* * *

The Flavor

My life is so sweet

And so expendable

Like a pink bubble gum

  blown big and juicy

just waiting to explode

 getting ready for trash

I look my face in the mirror

beauty soon to be gone

My mind echoes like an empty corridor

where music once played

Flowers in the pot

Such a waste of beauty

The sinful scent

 makes me think of 

  sad dust in the wind

Sunshine

on my windowpane

reminds me of things

 bright and eternal

I close the book

I am holding in my hands

 pages old like the vast of the ocean

and open the lipstick

 hear it clicks in silence

  - the only thing making sense

Each morning

I wake up and smile

and choose the bubble gum

 that tastes like cherries

What a sucker punch

(Enter the tainted

 the trainee

  of entertain

   for the entrainment)

The Grinch -movement (eli Grinch -liikahdus)

Näyttää siltä, että kirjoitusaiheeni on vallannut uusi teema: vanhat päiväkirjamerkinnät.

[Aikaisemmat teemat ovat yhä voimissaan, mutta tauolla, odottamassa parempaa hetkeä… (Tällainen ajattelutapa on toiveikasta ja venyttää aikaa: kun sijoitan aikomuksia hamaan tulevaan, vakuutan itseni kaiken jatkuvuudesta, eikä mikään lopu tai pysähdy... [Olisiko tässä eräs selitys keskeneräisyydelle? On pelottavaa saada valmiiksi, tulla valmiiksi. Where do we go from there?]) Noh, arkisemmin sanottuna odotan niiden suhteen inspiraatiota sekä sitä aikaa ja tilaa, jota suurien palikoiden pyörittely vaatii, samoin ymmärrettävään ja luettavaan muotoon jäsentely.)]

Tämän kirjoituksen (alla) olen naputellut muutama vuosi sitten. Käsittelen siinä kaukaisten päiväkirjamerkintöjeni herättämiä muistoja ja sitä, miltä se kaikki näyttää nyt vuosikausien päästä, silloisella kirjoitushetkellä. Tämä on siis päiväkirjamerkintä päiväkirjamerkinnöistä. (Nyt ollaan refelktoimisen äärellä...) 

 Olen kirjoittanut vain itselleni, joten sisältö on hyvin henkilökohtainen. Mutta henkilökohtaisuus on illuusio. Pidän siitä yleisinhimillisyydestä jota teksti kuvastelee (mutta jota ei halua tai voi todeta yleisinhimilliseksi kuin etäisyyden päästä, niin yksityiseltä ja kipeältä koettu tuntuu). Tässä kuvastuksessa on monia sellaisia asioita, joista voisin haluta muutenkin kirjoittaa (tosin eri tavoin muotoiltuna, eri yhteyksiin sijoitettuina).

Ja eräs joulumuistelmakin tässä on – tosin hieman Grinch -henkinen. Mutta sopii sesonkiin yhtä kaikki.

Siksi siis.

*alkaa*

Selailin eilen todella vanhoja päiväkirjojani. (En viitsi kirjoittaa tähän pohdiskelmaa niiden ääreen päätymisen ketjusta. Se alkoi keveästä mieleenjohtumasta koskien viininpunakantista kirjaa, jonka sivuilta halusin lukea ”äklöeuforisesta”, hieman omituisesta tunteesta päässäni.)

Selailin. Lähes neuroottista, ahdistunutta tilitystä. Tylsää ja työlästä luettavaa, mutta silloiselle minälleni ilmeisen tärkeää purkautumista. Nykyisyydessäni näen tekstin tietyllä tapaa teennäisenä: vimmaisena pyrkimyksenä olla ”oikeanlainen”, ja rehellisyyden ja totuuden katoaminen sen vimmaisuuden alle. Erehdyin pitämään vimmaisuuttani ”totuudellisuutena”, ja vasta vuosien edetessä sielu ja aitous alkavat työntyä päiväkirjan sivuilta esiin. Ajatella: olin teennäinen ja vieroksuin totuutta edes tajuamatta, mitä tein, mitä tapahtui ja miksi. Minä niin luulin kuvittelin oletin olevani ”rehellinen”. Väänsin itseäni ”jumalan sanan” muottiin, häivytin itseäni.

Löysin merkintöjä alakuloisista tunnoistani. Luettu oli jonkinlaista ruoppaamista. Pohjamutia on kosketettu, ja jokin niissä yhä vyöräytti jonkin hitaasti kieppuvan polähdyksen. Suuressa osassa on silti ”rauhaan saatetun” tuntu, käsitellyksi tulleen tuntu. Niihin ei liity kipeitä, yhä aktiivisia tuntemuksia.

(Parasta on lukea silloisista tunnelmista, hetkistä, jotka yhä valtaavat mielen – kokemusmaailman – elävänä ja raikkaana. Sellainen on kuin pieni aikamatka. Tai kulkeminen jossain sisällään huoneeseen, joka on ollut sijoillaan sisäisyyden perustamisesta asti, ja jossa kaikki on juuri kuten ennen, koskemattomana)

Toisaalta nykyisyys tuo silloisuuteen aina perspektiivinsä. Enää ei ole hämmennystä siitä, mistä on kyse, ja miten kaikki etenee ja minne kaikki johtaa.

* * *

Kaksi merkintää ylitse muiden: kirjeenvaihtoilmoitukseen vastaaminen ja joulunpyhät loma-asuntolassa. Ensin kirjeasia.

Pysähdyin keskelle erästä päiväkirjamerkintää, jossa kuvaan mielipahaani ja alakuloani, pettymystäni siitä, kuinka mies ei kirjoittanutkaan takaisin. Merkinnän kirjoittamishetkellä odotan vielä vastausta: pidän sitä mahdollisena, ainakin haaleasti, ja järkeilen syitä, miksi hän ei ole vielä vastannut.

Olen kirjoittanut hänelle kaksi kertaa: vastauksen hänen kirjeenvaihtoilmoitukseensa ja vastineen hänen vastaukseensa. Hän on ehdottanut tapaamista, kahvilla käyntiä, ja ajatus siitä, että mies – joku mies, kukaan mies – ostaisi minulle kahvin (ostaisi minulle kahvin; ostaisi minulle kahvin; kuluttaisi hankkimiaan rahoja minun vuokseni) ja tapaisi minut naisena, pelottaa ja innostaa minua. Vapisen ajatuksesta, sen vyöryttämistä tunteista. Vastausta odottaessani minulla on aikaa vaipua unelmiin. Haaveilen monta päivää, koko viikonlopun. Olen valmis ihastumaan, rakastumaan, aloittamaan jotakin. Se, että tällainen asia - tapaaminen miehen kanssa - on nyt näin mahdollinen, näin todellinen, ravisuttaa minua.

 Mutta mies ei koskaan kirjoita minulle takaisin.

Niin korkealle kuin olen lennähtänyt - ja silloisen elämäni ankeudessa pääsen lennähtämään hyvin korkealle; niin suuren kontrastin kaikki ihana luo koetulle kärsimykselle -, niin korkealta tömähdän takaisin. Kirjoitan runon ”sydäneverestä”, joka kaadetaan maahan ”likavetenä”.

 Katkeruus häivähtelee minussa. (Se ei ole, tietenkään, tämän tapauksen synnyttämä mutta näkyvämmäksi tekemä.) Se on sekoitus surua, hiljaista epätoivoa, turhautumista, alistumista ja tuntemattomia aggressioita. Se alkaa asettaa jonkinlaista muotoaan minuun tai antaa muotoaan minulle. Kirjoitan halusta saada tulla ihailluksi – ja hymyillen torjua ihailijat.

Löydän hänen kirjeensä yhä päiväkirjani välistä. Luen hänen koko nimensä. Googlaan. Tiedot löytyvät helposti - hänestä ja hänen vaimostaan. Mies on nykyään [tässä virassa]. Hänellä on lapsia. Hänen vaimonsa on [tässä virassa]. Kuvan perusteella hän on kaunis, latinohenkisesti.

En olisi koskaan voinut täyttää sellaisia mittasuhteita. Olin vääränvärinenkin: vaalea. Kunnianhimoni ja vireystasoni eivät ikinä olisi riittäneet [heidän virkojensa edellyttämään] työhön, tai niin monen lapsen pyöräyttämiseen. Tavallaan tuntuu kurjalta: mielipaha ailahtaa. ’He ovat saavuttaneet noin paljon. Ja mitä minulla on? Konkreettisin ja aineellisin mittarein verrattuna olen heihin nähden luuseri.’

 Mutta toisaalta ei käy yhtään kateeksi. Minä en olisi kyennyt elämään sellaista elämää. Sellainen elämä olisi tappanut minut, singonnut täydellisen väärille raiteille. Syvemmälle harhaan ja dogmaattiseen, kauaksi omasta itsestäni.

 Minulla on sen sijaan vapaus ja kauneus.

Ja sitä paitsi: mies ei koskaan kirjoittanut minulle takaisin. Hän ei koskaan ostanut minulle kahvia. Hän ei koskaan valinnut minua, millään tavalla tai tasolla. Meillä ei koskaan ollut mitään. Hän ei koskaan ollut minulle kukaan. Minä en ”menettänyt” miestä. Minä menetin ainoastaan sen haaveen, jota hän minulle edusti – enkä edes sitä: myöhemmin haave kiinnittyisi muihin kohteisiin. (Ja haaveessa oli joka tapauksessa kyse vain minusta itsestäni.)

Muistan epämääräisesti miehen kuvan erään lehden sivulla, jonka näin pian sen jälkeen kun hän oli vastannut minulle. Muistan paremmin kuvan näkemiseen liittyvän tunteen kuin konkreettisen kuvan. Miehellä on [kuvaus kasvonpiirteistä]. Jokin siinä häiritsee. Mutta hänellä on tyylikkäät hiukset. Pidän niistä, ja etsin kaikkea, mikä auttaisi minua kiinnittämään haaveeni häneen, näkemään haaveeni hänessä. Hän ei ole täydellinen mutta parasta mitä voisin edes kuvitella saavani: melkein liigassa, johon en ylety. Mies kertoo lehtikirjoituksessa tapahtumasta, johon osallistuisi myös [eräs hyvin kaunis nainen]. Pelkään, että mies on jo valmiiksi kiinnostuneempi hänestä kuin minusta, ja olen pikkuisen kateellinen.

Onko miehellä yhä kirjeeni? Niin liikkuvainen mies; tuskin, edes muistona omasta elämäntarinastaan ja kiinnostuksestaan tai arvostuksestaan ihmisiä kohtaan yleensä. 

Kirjoitin toisen kirjeeni hänelle, sen viimeiseksi jääneen, vaivalla. Askartelin kauniin kuoren, käytin vesivärejä ja taisin piirtää käteni ääriviivat. Halusin osoittaa arvostusta, tuoda esiin persoonallisuuteni: minä olen arvoinen; minä voisin olla löytö.

 Toisin sanoen ylisuoritin tavalla, josta tehdään komiikkaa. 

 Ehkä se sai miehen varuilleen. Ehkä hän ajatteli, että olen herkkä, nuori nainen, joka toivoo liikaa, eikä hän niissä odotuksissa voisi ottaa kevyesti ja vain käydä mukavasti kahvilla – eikä hänellä ollut muuhun niillä edellytyksillä valmiuksia. (Humaanit ihmiset eivät näissä asioissa ajattele ainoastaan sitä mitä heiltä odotetaan, vaan myös sitä mitä toinen tarjoaa ja sitä, kykeneekö itse arvostamaan sitä mitä tarjotaan, siis sen tarjotun [’koko sydämeni’] ja tarjoajan [’herkkä runotyttö’] edellyttämällä tavalla: hän joka tarjoaa, ei välttämättä odota vastinetta [koska on niin pyyteettömän ihastumisen, jopa rakastumisen tilassa, jossa toisen osapuolen pelkkä olemassaolokin tuntuu luojan lahjalta ja odottamattomalta siunaukselta], mutta humaanista ihmisestä tuntuu pahalta katsoa tarjottua ja torjua se olemalla tarjoamatta vastinetta. Sellainen tekee oman olon kurjaksi, saa tuntumaan hieman hyväksikäyttäjältä, päällesylkijältä. Joten mieluummin ei.)

 Ehkä hän siis oli kunnollisempi kuin joku toinen olisi ollut. Ehkä joku toinen olisi halunnut käyttää tavalla tai toisella hyväkseen: huvittaa itseään ilmeisellä ihailulla, boostata egoaan.

 Tai sitten en vain ollut oikealla tavalla viehättävä. 

* * *

Toinen merkintä toisesta kirjasta, lähes vuosikymmen myöhemmin, käsittelee joulunpyhiä lomakodissa.

Kaikki kuulosti esitteessä ja puheissa todella hyvältä, ja kaikkeen kuulostukseen halusi sinnikkäästi uskoa, jopa vielä paikan päällä, joulutunnelman nimissä. Mutta tosiasia on, että paikka oli pettymys ja sen luoma tunnelma latistava.

Päällimmäisinä muistuvat mieleeni emännän omat vieraat ja ”retki” uimahalliin. Aloitetaan the vieraista.

Kaikesta saattoi päätellä, että emäntä arvosti vieraitaan suuresti. Hän tiedotti heistä koko maksaneelle asiakaskunnalleen: että sellaista väkeä on sitten tulossa, silloin ja silloin. Hän järjesteli - mielestäni melko suurieleisesti - koko lomapaikan asioita omien vieraidensa kannalta, askaroiden etenkin ajan ja tilan käytöllä. Sellainen myös viestitti, että mikään lomailu ei oikeastaan ollut vielä alkanutkaan, vaan alkaisi vasta kun the vieraat saapuisivat. Asiakkaat viettivät siis loman alkunsa valmistuatumisen ja hääräilyn timmellyksessä, eivät juhla-aikaan jo perille päässeinä.

 Näiden vieraiden tuloon liittyi myös jotakin muusta rytmistä poikkeavaa: oliko niin, että heidän takiaan tulisi mekkalaa yöllä, vai niin, että heidän takiaan pitäisi olla hiljempaa jotta saisivat nukutuksi. Tai molempia: ehkä he tulivat yöllä, ja heidän piti antaa rauhassa nukkua aamupäivällä…Minusta se logiikka meni jotenkin niin, että he metelöitsisivät eikä siitä pitäisi häiriintyä, mutta heitä ei saisi häiritä metelillä, kun he vielä nukkuisivat muiden jo heräiltyä. Kun ovat niin kaukaa ja vaivalla saapuneet (toisin kuin maksaneet asiakkaat).

Ennen kaikkea muistan, kuinka ruokasalin paras ja tilavin ruokailupaikka oli varattu emännän omille vieraille, ja se oli eristetty muulta väeltä. Siellä ei saanut edes käydä sillä välin, kun vieraat eivät vielä olleet saapuneet (eikä tietysti silloinkaan, koska vieraat nyt itse täyttivät tilan). Kun kunniavieraat lopulta saapuivat sinne ruokailemaan, passaus ja seuranpito keskittyi heihin. Maksavat asiakkaat saivat ruokaillessaan ja joulua viettäessään katsella ja seurata, kuinka emännän arvon vieraita passattiin korokkeellaan.

Tuli tunne, että olisi jotenkin heidän joulunviettonsa tiellä, tai vähintään b-luokan vierailija – sellainen pakollinen, jollaisia piti kutsua, jotta saisi kerättyä rahat paikan pyörittämiseen, toimeentuloonsa ja vieraiden kestitsemiseen.

(Nämä vieraat olivat emännän ennakkopuheiden mukaan oikein [vierasta kieltä] puhuvia ulkomaalaisia. Taisivat olla [maasta] kotoisin. Eli joku sukulainen oli ilmeisesti mennyt [muunmaalaisen] kanssa naimisiin, ja siitä oltiin NIIIIIIIN ylpeitä.

Tässä kaikessa tulee huonolla tavalla esiin vanhempien sukupolvien mielenlaatu suhteessa omaan kansaan tai väkeen ja sen arvostukseen, ja turha kumartelu "vieraan ja hienomman" edessä.)

Minusta tuollainen oli huonoa käytöstä, etenkin täältä käsin, näiden vuosien päästä katsoen. Tajuan sen jättäneen minuun ihmetystä, pettymystä, mielipahaa ja ärtymystä - ja sanon "tajuan" syystä, että on helpottavaa sanoa ääneen se mikä totta on, se mitä omassa tunnetodellisuudessa oikeasti tapahtui, vaikka tekisi sen vasta vuosien viiveellä. (Silloin, tapahtuma-aikana, sellaiselle ei halunnut antaa kovasti painoarvoa. Mutta villaisilla painellessaan jättää helposti myöntämättä monia totuuksia, niitä, joita arvostelukykyinen havaintomaailman tarvitse elääkseen) 

 Niitä - mainittuja tuntemuksia - tapahtunut jätti jälkeensä syystä, että touhu sai oloni tuntumaan vähemmän tärkeältä vieraalta, ja siksi että tiedän, että minä olin vain yksi monista maksaneista asiakkaista - vierailijoista - ja kokemuksessani tuskin yksin: ihmiset tulivat sinne joulunviettoon, he maksoivat siitä kokemuksesta, että saivat kokea yhteisyyttä ja juhlantunnetta - esimerkiksi sitä ihanaa kodikkuutta, jota paikka mainosti huokuvansa - ja tulevansa edes maksavina asiakkaina arvostetuiksi. (Moni paikalle tullut oli yksineläjä.) Ja nyt he saivat katsella eristettyinä parempaa väkeä. (Tämä on sitä tavallisen elämän julmuutta, jota meidät on opetettu olemaan näkemättä ja kokematta.)

 Emännän olisi pitänyt vastaanottaa erityisvieraansa vähin äänin, ei tehdä heistä Numeroa. Ennen kaikkea hänen olisi pitänyt muistaa oman asiakaskuntansa ensisijaisuus: että omien vieraiden ylläpito ei tapahdu asiakkaiden kustannuksella eikä heidän vieraanvaraisuuden kokemuksestaan rokottaen.

Muistan epämääräisesti hämmästelleeni asiaa äitini kanssa – mutta asia ei ollut niin suuri eikä henkilökohtainen, että olisi päätynyt päiväkirjani sivuille (muutoin kuin toteamuksena siitä, että olisin ollut tyytyväisempi omassa kodissa, minkä olin kertonut äidille, ja äiti puolestaan oli ottanut toteamukseni henkilökohtaisesti eikä paikan aikaansaamana pettymyksenä. Toisessa kohdin merkintää sallin itseni tuntea inhoa vanhojen mummojen virrenveisuusta, vai mitä lie lauluja lauloivat, kun kuuntelin ulkopuolisena ulkopuolella: aulassa ruokalasta kantautuvia ääntelyitä.)  

 Muutoin olen tallentanut päiväkirjani väliin pelkän esitteen kyseisestä lomanviettopaikasta, ja siitä nämä muistelut nyt viriävät.

 Äiti taisi sentään jo paikan päällä tuumia, että vierailu jää viimeiseksi kerraksi. Mutta hän ei halunnut pilata omaa ”järjestelyään” moittimalla paikkaa.

Paikan emäntä on mitä ilmeisimmin pelkkä markkinamies, suoranainen oman alansa helppoheikki, joka on ajatellut, että ihmisille on vaivatonta uskotella kaikenlaista: että kun kovasti hokee kuinka on ihanaa ja erikoista, ihmiset alkavat uskoa, että todella on ihanaa ja erikoista. – Ja että vanhat ja vaatimattomat ihmiset muutenkin viihdyttävät itse itseään, koska kaikki kuitenkin olisi parempaa kuin yksinäinen joulu. Riittää siis, kunhan tuo näytille nuoren pianoa pimputtavan tytön, pyöräyttää yhteislaulua käyntiin, tarjoaa ruoan voissa paistettuna (tästä on huomautus päiväkirjamerkinnöissäni) ja järjestää jotain ”perinteistä” kuten ”rekiajelun” (joka oli, kuulemma, joku typerä kierros siinä pihalla ikkunoiden alla. Olisivat nyt tehneet jonkin pienen reitin pellon poikki ja metsän halki. Lääniä riitti.) Kaikista tapahtumista paistoi räikein kirjaimin: muodon vuoksi, jotta voimme suureen ääneen puhua tällaista tehneemme.

 Mutta mikä pahinta, emäntä varmasti pitää itseään ”sydämellisenä majatalon emäntänä”, lämpimän ihmisyyden ja sydämellisyyden perikuvana.

Ja entäs ”retki” uimahalliin, jossa piti voida paitsi uida, saada vaihtoehtoisesti viettää aikaansa kodikkaan takkatulen ääressä.

Noh, ”takan ääressä” – ”kodikkaasti ja mukavasti” – merkitsi sijoittumista uimahallin nurkkaan, puolimärille kaakeille kapean kakluunin lähettyville (jonka luukku oli niin korkealla ja paksu, että tuskin olisi nähnyt sisälle vaikka olisi yrittänyt). Epämukavuutta lisäsi kosteassa ilmassa oleskelu omilla päällysvaatteilla (mikä yleisesti on uimahallien käytännössä kiellettyä, jo hygieniasyistä, ja nytkin oli koko ajan kiusallinen tunne siitä, ettei toimi oikein, odotusten ja suositusten mukaan. Todella ”rentouttavaa” istuskelua siis.) – Yksityisyyden puutteesta puhumattakaan: meitä oli vain pari kolme istuskelijaa ja meitä töllötettiin. Vähemmästäkin. Ja tuolit taisivat olla epämukavia ja kovia muovituoleja sijoitettuna melko kapealle kaistaleelle altaan ja seinän väliin. Että aika kaposasti sai oleskella. Ja muutenkin varovasti.

Mutta minä istuin, sinnikkäästi, sillä minulla oli mielikuvani, ja aggressio oikeudesta saada toteuttaa sitä. Joten sillä mentiin.

(Muistan vieläkin, kuinka saavuttuamme uimahalliin odottelemme aulatilassa, täysin suljetun ja hiljaisen oloisessa. Tuolitkin taisivat olla nostettuina pöydälle. Mikään ei julistanut, että meitä olisi odotettu, että olisimme saapuneet ”perille”, sinne missä on elämää ja tapahtuu. Päinvastoin. ’Kaikki ovat jossain muualla; kaikki kiva tapahtuu jossain muualla.’ Tuumin siinä, että minneköhän meidät siitä johdatetaan viettämään aikaa kotoisan takan äärelle, ja tapahtuukohan se pian. Että kuinka tämä kaikki tästä vielä muuttuu eloksi ja iloksi; kuinka pääsemme taikaiskusta Narniaan. Katselin ympärilleni, että olisiko se mainittu paikka jossakin siinä lähellä (”Ihmeellistä!”), ja koetin jo asennoitua ja valmistella itseni viihtymään – tai vähintään tyytymään (jos nyt kävisikin niin, että ne puitteet järjestettäisiin juuri siihen sijaintiin jossa sillä hetkellä olimme). Mutta ei, kaikki tulisi olemaan vieläkin flopimmin.)

Emäntä kuitenkin muisti keskittyä mahtavaan pilven kultareunaan ja mainostaa, että uimala oli varta vasten hänen vierailleen (siis asiakkailleen) lämmitetty. (Ei sellaisia pidä mainostaa, ainakaan tuollaisissa olosuhteissa. Sitä kokee olevansa entistä enemmän vaivaksi.)

Entäpä varsinainen majoitus.

Huone oli ankea. Sentään sain aivan oman ja yksityisen. Siellä oli juuri sen verran ihanuutta kuin itse sinne toi. - Mikä oli sitä helpompaa, mitä vähemmän ympärillä ja välittömässä läheisyydessäni oli muita ihmisiä; ihmisten seura on mukavaa ja hyvää tekevää ainoastaan silloin, kun heillä on hyvä (tai edes neutraali) energia.

 Enkä minä tarvinnut muuta kuin omaa rauhaa ja paikan lukea, kuunnella musiikkia, katsella kuviani (ei omakuvia vaan minulle tärkeitä kuvia) ja juoda kaffea. Joten olin tyytyväinen.

 Mutta huone henki sitä samaa kolkkoa sairaalatunnelmaa, jota se oli mitä ilmeisimmin henkinyt paikan vielä toimiessa vanhainkotina (tai mahdollisesti pahempaankin, koska kukaan ei ollut asettuneena ja kotiutuneena huoneeseen, siis varsinaisena vakioasukkaana).

 Olikohan ikkunalla kynttelikkö…En ole aivan varma, mutta voisin uskoa ja hämärästi muistaa, jos joku niin väittäisi. Olin itse vienyt mukanani halvan kahvinkeittimen, suodatinpussit ja mitan. Ja varmaan myös mukin. Sekä tietysti kahvin. Aina kannattaa varautua ottamaan vastuu omasta tyytyväisyydestään. Muistan lukeneeni Torey Haydeniä.

Kuvaavaa paikan tunnelmasta on, etten jaksanut kiinnostua edes joulupukin vierailusta tai rekiajelusta. Tai edes livenä pianolla soitetusta joulumusiikista! (Yleensä nämä asiat kannattelevat itse itseään ja minua mukanaan, jo konseptinsa vuoksi.)

(Nuori soittamaan tullut tyttö oli kuulemma koko ajan vilkuillut kännykästään aikaa, ilmeisesti jäljellä olevaa siitä sovitusta ajasta, jonka hän oli suostunut soittamaan.

Mitä tulee joulupukkiin, käynti oli kuulemma ollut pikainen, ja eräs joulunpyhien viettoon tullut nainen oli hieman kiroillut huomattuaan, ettei ollut ennättänyt viedä omaa pakettiaan kuusen alle itselleen jaettavaksi. (Kunnollinen lomapaikka olisi tarjonnut jokaiselle asiakkaalleen pienet lahjayllätykset talon puolesta – sen lisäksi siis, että halukkaat saisivat jaetuttaa myös omat lahjansa pukin säkistä. Meidän väkemme jakoi lahjansa keskenään huoneessa, samalla kun vähän pelailimme.)

Myöhemmin kyllä saimme postissa ”lahjat”: ne samat ilmaiskirjat, joita jo [eräässä kesätyöpaikassani] jaettiin ”valituille asiakkaille” tiskin alta, mutta jotka siis olivat emännälle täysin veloituksettomat, mainostajien kustantamat kirjaset, pehmeäkantiset.

(Ehkäpä taktinen veto, tyyliin: Antaa ajan hieman kulua ja kullata muistoja, ja sitten muistutamme itsestämme kuten kunnon mainostaja tekee. Ja jos kenellekään on jäänyt mitään pettymyksiä, eiköhän tällainen huomaavainen ja äärimmäisen välittävä ele lepyttele. Muut se suorastaan ihastuttaa.)

Googletin nyt, vuosien päästä, paikan nimen ja tarkan sijainnin. Melko alatasoista ja huonolaatuista meininkiä. (Näyttää siltä, että huoneet pidetään päähänpinttymän voimalla ankeina, vaikka ne voisi sisustaa halvalla näteiksi; asiakkaita ei tässäkään ajatella. - Kun kerran voi ’päästä halvalla ja edullisesti, ja pienistä puroista ne säästöt kertyvät, ja vanhustenkodilta on jäänyt paljon käyttökelpoista tavaraa.’)

 Sivuston kuvaus mahdollisuudesta vuokrata tiloja juhlatilaisuuksiin on erittäin sekava ja huonosti jäsennelty. Ja kuinka nuo huonemaksutkin voi saada noin epäselkeästi kuvattua.

 Ja erittäin huono ratkaisu laittaa sivulle myös blogi, jossa ei ole lainkaan huomioitu sen vaikutusta majapaikan imagoon. Kirjoitusten on varmaan tarkoitus kuvata paikan arkea ja siihen liittyvää aherrusta ja kotoisuutta, mutta lopputulos on pelkkää valitusta, joka näyttää ponnistavan silkan asenteen pohjalta (eli asioista, joista ei tarvitsisi valittaa, kuten sateisesta säästä). He siis päätyvät liittämään nämä mielleyhtymät majataloonsa ja sen toimintaan: inhottavuutta, ankean tunnelman ja pessimistisen asenteen. Puhumattakaan käsitteestä ”cheap” – mutta sangen rehellistä ja kuvaavaa, toki.

 Lisäksi blogin funktiota ei ole loppuun asti mietitty. Puhutaan esimerkiksi ihmisistä, joita kukaan ei tunne ja jotka eivät kiinnosta muita kuin asianosaisia. Toisessa kohdin puolestaan kuvataan tilanne, jossa asiakas on käännytetty yöllä ovelta takaisin, jotta ”nukkuvia asiakkaita ei häiritä”. Tämän kuvauksen piti kenties todistaa siitä, kuinka paljon asiakkaista välitetään, mutta päin vastoin se herättää hieman tylyjä mielleyhtymiä asiakaspalvelusta ja vieraanvaraisuudesta. – Eikä ole missään loogisessa suhteessa omaan joulunajan vierailuuni, jolloin suuri joukko ihmisiä saapui häiritsemään joulurauhaa viettämään tullutta asiakaskuntaa sen yöllä nukkuessa.

 Ja ne kirjoitusvirheet… ja tankeroenglanti. Ja entäs maininta siitä, että 'ennen saapumistaan on hyvä tarkistaa onko henkilökunta paikalla'. Ei ehkä pitäisi antaa epämääräistä ja epäluotettavaa kuvaa omasta toiminnastaan käyttelemällä sanoja kuten ”usually”: ehkä olemme auki, ehkä emme – ja ehkä pääset asiakkaaksemme, ehkä et (vrt poiskäännytetty asiakas).  

Ihme, että pulju on vielä pystyssä. Ei taatusti ole kovin suosittu paikka, ja pyörii todennäköisesti niiden ihmisten varassa, jotka eivät ennen ole siellä vierailleet, ja houkuttimena on alhainen hintataso.

Kovalla asenteella ja kätketyillä varjoilla mennään. Ei jaksaisi.

Kyllä saa arvostella, kun on tuon tason meiningistä kyse.

(Tulee ihan mieleeni se työmatkalla aina näkemäni ”Tervetuloa kysymään vapaita aikoja”- plakaatti. V*ttu. Eikö järki yhtään tolkuta päässä? Tuollainenhan viestii, että palveluntarjoaja on kiinnostuneempi siitä, mikä sopii hänelle, kuin siitä, mikä sopii asiakkaalle; että asiakas palvelee palveluntarjoajaa. Ja että asiakkaan pitää tulla kyselemään, palveluntarjoaja ei tule tarjoamaan. Ja että tuskin onnistuu asiakkaan ensisijainen ajankohtatoive, koska pitää pohtia useita ”vapaita aikoja”.

 Pitäisi olla: ”Tervetuloa varaamaan sopiva aika.” Tämä sisältää implisiittisesti viestin siitä, että aikavarauksessa on huomioitava myös palveluntarjoajan sitoumukset ja tarpeet, mutta että palveluhalu on olemassa, ja asiakas on ensisijalla – ja että ajan on sovittava ennen kaikkea asiakkaalle ja hänen tarpeisiinsa.

En ihmettele, jos asiakkaita ei kuhise. Toisaalta voi olla paljon ihmisiä, jotka tukahduttavat their first initial feeling, tottumuksesta, ja menevät tekemään sitä mitä on käsketty: kysyvät vapaita aikoja. Puhutteleehan [liiketoiminta] myös BDSM –henkisiä jo nimensä puolesta.

Kuuluuko masokismi suomalaiseen mentaliteettiin? Että saa oikein mielihyvää itsensä alentamisesta ja hyväksikäytettäväksi asettumisesta? Ja kaikki pelkkää laihaa kiitosta tai myötämielistä asennoitumista vastaan, sitä kokemusta vastaan, että saa edes jollakin tavoin "kuulua joukkoon". - Tai ihan vaan sitä tunnetta vastaan, että saa kokea olevansa "hyvä ihminen". Kun antaa kaiken - enemmän - mitä on, hyväksyy vastaan sanomatta ja kääntää toisenkin poskensa. Ja kiittää lopuksi. Tai pyytää anteeksi. Että sellaisia henkisiä opetuksia suomalaisissa perinteissä. Kasvun varaa olisi. Henkinen kasvu lähtee omien rajojensa tunnistamisesta ja asettamisesta, ja tämän jälkeen sen arvostamisesta, mitä näiden rajojen - muotojen - sisällä on, ja sen autoritaarisesta hallinnasta.)

*loppuu*

Kuuntelin joskus, vuosia sitten, radio-ohjelmaa, jossa Sibeliuksen tyttär (vai oliko se jo tyttärentytär) kertoi päiväkirjan kirjoittamisesta. (Ei kun hetkinen...Se olikin joku keskusteluohjelma. Radio-ohjelma puolestaan kertoi Sibeliuksen omista päiväkirjamerkinnöistä. Niissä hän vuodatti pakahtuneisuuttaan siitä, kuinka kauniita keväällä saapuvat joutsenet ovat. "Herrajumala.") No kuitenkin, Sibeliuksen tytär (tai tyttärentytär) totesi, että ihminen kirjoittaa päiväkirjaa vain ollessaan onneton. Miten totta! muistan ajatelleeni. 

 Väite on looginen sikäli, että päiväkirjan kirjottaminen on yleensä omien tuntojen ja ajatusten jäsentelyä, ja sellainen tarve on useimmiten silloin, kun kaikki ei ole kuten strömsössä. (Sitä tilaa varten on Instragram.) - Mutta kyllä minä ainakin olen viime vuosina kirjoittanut myös suuren tyytyväisyyden tilassa. (Ehkä tällainen "tyytyväisenä kirjoittaminen" koskee ihmisiä, joilla on tarve säilöä ja taltioida sekä tarkastella ilmiöitä ja trimmata käsitemaailmaa - ei siis ihmisiä, jotka vain perkaavat ja harjaavat sieluaan, onhan päiväkirjailussa nimittäin oma vaivansa, jonka tulee olla hyvin perusteltu, jotta puuhaa jaksaisi harjoittaa.)

 Taiteen tekemisestä on sanottu samaa. Siis että tarvitaan tuskaa ja kärsimystä. Pitänee siltä osin paikkansa, että hyvin onnellisena on vaikeaa olla aktiivisesti luova: onnellisena kaikkea on sulateltava, aistittava, tunnelmoitava. - Mutta tavallaan se on osa prosessia. Ensin on kerättävä aistit täyteen ja kelluttava sfääreissä. Vasta sitten tarkastellaan löydöksiä ja koettua lähemmin.

[Tässä yhteydessä on hyvä mainita, että länsimainen taidekäsitys - tai käsitys taiteen luomisen henkisistä edellytyksistä - eroaa oleellisesti itäisistä. Esimerkiksi kiinalaisessa taidekäsityksessä oikea taide voi syntyä vain harmonisessa (tyytyväisessä tai onnellisessa) mielentilassa, ja tätä taiteen on myös kuvastettava. (Ehkä käsitys estetiikasta liittyy käsityksiin ihmisyydestä ja maailmasta. Itämaisessa perinteessä ihmiskäsitys ja maailmankuva ovat pitkin perintein olleet henkisemmät kuin länsimaissa. Ehkä harmonisuutta edellyttävässä taidekäsityksessä siis ajatellaan, että "taiteen heijastelema henki" muokkaa katsojaa, eikä "räyhätaiteen" kokeminen tee kenellekään hyvää (paitsi räyhän itsestään oksentaneelle).] 

Myös rakastumisesta - valmiudesta siihen - sanotaan samaa: että ihminen voi rakastua vain ollessaan onneton ja halutessaan muutosta. Niin, tietysti ihminen on perso euforialle kärsiessään, ja harva on kokenut rakastumista suurempaa euforiaa. Mutta että vain ollessaan onneton...? Saattaa pitää tietyin reunaehdoin paikkansa, mutta implikoi samalla kypsymätöntä tunne-elämää ja sitä, että vastuu omasta sisäisestä muutostarpeesta sälytetään toiselle osapuolelle: 'ole sinä minun uusi maailmani'. Rakastuminen on silloin eskapismin muoto. 

 Mutta ei se koko totuus rakastumisesta ole (sillä kypsätkin ihmiset rakastuvat).

No, siinä kaikki kärsimyksestä tällä kertaa. (En tiedä, miksi edes kirjoitin tuon edellä olevan, siis päiväkirjasitaatin jälkeisen tekstin. Se vain tuli siihen, lisämerkintänä. Joskus sitä vain kirjoittaa kirjoittamisen ilosta. Se on eräänlainen höpötyksen muoto.)

Ai niin, musiikki!

Normaalisti alan kuunnella valtaisaa joulumusiikkivarantoani jo marraskuussa, mutta muutamana viime vuonna en kerta kaikkiaan ole ennättänyt, en henkisesti enkä ajallisesti. Jouluun pitäisi saada valmistautua hitaasti liikahdellen: tilavuutta vaaditaan ajalta ja tunnelmoinnilta, ja kullekin joulunlähestymisvaiheelle on oma teemansa. Jotta joulu rakentuu oikein, vaiheet on käytävä rauhassa läpi. Kaikkea pitäisi saada viritellä vähitellen ja arvokkaan innoittuneesti. Silloin kun näin ei tee, joulu tulee nurkan takaa ja kaikki on ohi silmänräpäyksessä. En tykkää. Joulussa on kaikkein kivointa odotus eli tunnelmassa kelluminen ennen juhlapäivää. Jouluun pitää päästä mukaan. Olen jouluihminen (en fanaattisesti vaan lapsenmielisesti).

Musiikkivarantoni vyöryttämisen sijaan pidän jouluradion keittiössä yötä päivää soimassa. (Se ei onneksi kantaudu keittiön ulkopuolelle, joten melusaasteesta ei ole kyse. Mutta kun saavun keittiöön, minut toivottaa tervetulleeksi lämmin joulutunnelma äänineen ja hempeine kynttelikön valoineen. Se on toiseksi parasta, mitä joulumusiikkiteemalta voi toivoa, kotiolosuhteissa. Kaikkein ihaninta on tietysti konsertissa – jos siis on ensin saanut liikahdella hitaasti joulun sisälle. Muutoin konserttikin saattaa mennä ”ohi”. Virittyminen on tärkeää.)

Muustakin musiikista. Tänä vuonna olen löytänyt paljon uusia lempibiisejä (ainakin hetkellisiä). Olen vuosikaudet pyöritellyt vanhoja suosikkejani, koska sen parempaahan musiikki ei voi olla, joten miksi tuhlata aikaa kokeiluun kun takuuvarmaa hyvääkin on tarjolla. (Kuuntelen musiikkia lähes aina keskittyneesti ja meditatiivisesti, enkä silloin viitsi käyttää aikaani uuden etsintään.) Mutta tänä vuonna olen ollut seikkailuhenkisempi ja lähtenyt tarkoituksella löytöretkille. Musiikkimakuni tuskin on muuttunut, mutta olen kartuttanut lisää edustajia tuttuihin laareihin.

Tässä pimenevien iltojen laarista, imelän ihanaa poppia:

Hypnotic – Zella Day

Shadowshow – iamamiwhoami

Marble Machine – Wintergatan

Marble Machine – Piano Version

Name on a Matchbook – Springtime Carnivore

Kiss Me In Slow Motion – Ängie (muutenkin kauhean kivoja kappaleita, muistuttaa artistia Lana Del Rey. En aivan tiedä, miksi tällainen vetoaa, mutta se todella vetoaa, siis äänimaisemallisesti)

Girl of the Year – Allie X

Jenny – Studio Killers

Forgiveness – Alice Glass

Am I A Girl? - Poppy

Not Human – ionnalee

My Secret Friend - IAMX

Ja tämä myös. (Tätä minä kuuntelin erään joulunodotuksen ajan ilta toisensa jälkeen.)

Sir Edward Elgar: Concerto for Cello and Orchestra in E minor, Op.85, I. Adagio. Moderato