Kuvaavaa 1

Aloitan uuden julkaisusarjan - "julkaisusarjan", *hih* - niiden päivien iloksi, jolloin ei juuri muuta ennätä sanoa vaikka haluaisikin.

Nämä ovat sellaisia sekalaisia jutskia, joissa on ripaus - milloin suurempi, milloin pienempi - mielestäni hykerryttävää nappiin osumista. Syystä tai toisesta. Oleellista on selitellä vähän (mutta yleensä kuitenkin vähän), ja antaa ripauksen itse viestiä puolestaan, olipa se sitten yhden lauseen sitaatti tai yhteystiedot kuvaan tai musiikkiin, siis esimerkiksi. Ja siis vaikka asia olisi kuinka naiivi tai jokapäiväinen jokamiehen asia tahansa.

Huomasin hymyileväni kuullessani tämän kappaleen. Hymy johtuu siitä, että minusta on ihanaa, että nykyään saa laulaa täysillä, häpeilemättä ja julkisesti "F*CK!" jos siltä tuntuu.

Biisi ei kuvaa akuutteja tai edes kovin lähellä hiiviskeleviä tunnetilojani, mutta jos sattuisin dissailemaan jotakuta, soittelisin kappaletta mitä suurimmalla mielihyvällä. Bonusta tässä kappaleessa on myös tietty teinixmelodramatiikka melodiassa. Hyvässä angstissahan on aggressiivisuus ja melankolia samassa paketissa. Ilman muuta vastaavia kappaleita on pilvin pimein, mutta tämä kappale on minulle tuore ja johti ajatuksen nyt mieleeni, ja yksikin hyvä väline ajaa asiaa ja esimerkkiä. (Siis väline, joka ymmärtää, sanoittaa ja julistaa koettua tunnetilaa, raivaa sille tilaa ja siten helpottaa oloa. Sellaisia välineitä on hyvä kerätä pakkiin.)

Kas tässä:

Emilie Autumn - Liar [MacHine Mix by Dope Stars inc.]

Ja siis nimenomaan tuo miksaus.
Löytyy Youtubestakin klippinimellä
"Emilie Autumn - Liar (Remix by Dope Stars Inc.)"

Selittelyksi liitän Jungia, joka kuulemma totesi: parempi olla ehyt ihminen kuin hyvä ihminen.

Miehet kirjoissani2: Rajan yli

Punainen mekko on monellakin tapaa raskasta luettavaa ja työlästä lukukokemuksen pureskelua. Huomaan yhä olevani haluton palaamaan siihen. Palaan kyllä, mutta kaikki aikanaan. Siispä uusia alkuja tähän väliin.

Aloitetaan vaikka kirpputorilta. Eräänä päivänä olin saanut kierrokseni tehtyä jo ennen miestäni. Häntä odotellessani lähdin vielä uudelleen pöytien väliin. Ja ainahan sitä löytää jotakin uutta ja mielenkiintoista, kun sillä silmällä katsoo, tällä kertaa hiirenkorvilla ynnä muilla rypyillä ja kosteuskupruilla kärvistelevän pokkarin.

Silmäilen mielelläni tummiin kansiin puettuja pokkareita: ne saattavat olla dekkareita, joissa etsivien ynnä muiden agenttien hehkutellaan jäljittävän erittäin kieroja, vaarallisia ja nerokkaita murhaajia, joiden pimeää psyykeä nämä hämmästyttävällä ihmistuntemustaidollaan tutkivat, ymmärtävät ja profiloivat, terävästi kuin huippukirurgit veitsillään. Yleensä tämä on tietenkin liioittelua – siis sekä etsivien tutkimukset että murhaajien monimutkaisuus – toki jo siksi, että kyse on viihteestä, jonka tulee olla sujuvaa. Mutta yhtä kaikki pidän ihmismielen pimeän puolen tarkastelusta ja yrityksistä sitä ymmärtää, etenkin siis fiktiossa. (Pidän myös potilaskertomusten lueskelusta. Niitä on psykiatrinen kirjallisuus tulvillaan.)

Käsissäni pitelemä mustakantinen pokkari lupasi sukelluksia syvään (ja pimeään) päähän. Kertomus olisi kuulemma tarina mielipuolisuudesta ja murhasta – mutta myös ehdottomasta rakkaudesta. (Loistavaa. Pidän armosta.) Kirjan kannessa kuljetetaan kahden yrmeän vartijan välissä ketjuissa ja käsiraudoissa fyysisesti hyväkuntoista, mutta tumman tukkansa alla pää painuksissa kulkevaa miestä. Kanteen on liitetty myös miehen perhepotretti hänen lapsuuden perheestään, sekä koulukuva, jossa mies - vielä poikaiässään - hymyilee aurinkoisesti, silloin, kun kaikki vielä näytti olevan hyvin. (Kannet siis viestittivät, että kertomus pyrkii inhimillistämään keskushenkilönsä, liittämään hänen tarinansa hänen menneisyyteensä, lapsuuteen asti, ja esittämään, ettei mies ole aina ollut rikollinen, että ihmisessä on muutakin. Tämä on hyvä asia.) Käänsin takakannen esiin ja köhähdin hintaa. Mutta jatkoin silti lukemista. Wow. Tällä kertaa minua todella onnisti, siis mielenkiintoni kannalta. Enkä enää välittänyt hinnasta. Olisin maksanut sen vaikka tuplana tai triplana. Takakannet lupasivat ”pysähdyttävän muotokuvan sairaasta mielestä”, ja kertomus olisi kuulemma myös ”liikuttava tarina”. Tarinan keskushenkilönä olisi miellyttävä ja älykäs mies – joka saa ”syytteen moninkertaisista raiskauksista, kidutuksista ja murhasta.” Järkyttävää. Kiehtovaa. Miksen ole ennen kuullun tästä kertomuksesta mitään? Epäilin toki erittäin vaikean aiheen onnistunutta käsittelyä – minulla on selailemieni dekkareiden jäljiltä hieman huonoja kokemuksia – mutta kertomuksen ansiona oli, että kerronta perustuisi todellisiin dokumentteihin. (Nehän puhuvat omaa kieltään siitä huolimatta ja senkin jälkeen, jos ne on tulkittu tavoilla, jotka eivät tee suurta vaikutusta, siis jätä jälkeensä tunnetta siitä, että maailma on jälleen selitetty kohdilleen ja se pyörii sittenkin.) Tapahtumatodellisuus itsessään voi kertoa asiat syvemmin, kuin siitä myöhemmin kudotut tulkinnat.

Heti kotiin päästyäni istuuduin sohvannurkkaan, enkä malttanut päästää kirjaa käsistäni. Se oli pitkästä aikaa, vuosiin, sellainen kirja, joka liikutteli syvemmin kuin muut.

Tästä kaikesta on jo parisen vuotta, ja yhä tarina kulkee mukana, mielessä. Tarina herättää niin paljon kysymyksiä, myötätuntoakin, että kertomusta on sulateltava kauan.

Kirjassa on monta tarinaa. Toisin sanoen kirjan voi ymmärtää tarinaksi monesta eri aiheesta.

Koska kannet antavat ymmärtää, että kertomuksessa seurataan keskushenkilön mielen vajoamista pimeyteen, sekä tämän aiheuttamaa tragediaa hänen perheelleen, minulle tuli pienoisena yllätyksenä, että tästä huolimatta juonellisesti yhtenäisin ja kenties kiehtovin kertomus kirjassa on jotakin muuta, sellaista mihin kansissa ei edes vihjattu: tarina miehen kidnappaaman tytön rakastumisesta mieheen ja miehen itsensä rakastumisesta tähän. (Tämähän on se niin kutsuttu Tukholma-syndroomana tunnettu ilmiö.) Se, ettei tätä ole haluttu korostaa, on enemmän kuin ymmärrettävää. Jo nykyisessä versiossaan kirjaa on syytetty (googletusten mukaan) liian lempeästä ja ymmärtäväisestä suhtautumisesta mieheen. Raja hyvän ja pahan, oikean ja väärän välille on kerta kaikkiaan vedettävä ja kyettävä vetämään, ja jos ei muu auta, se on tarvittaessa tehtävä kovakätisesti ja periaatteista kiinni pitäen. Ymmärrän kyllä. Mutta ymmärrän myös valitun, inhimillistävän lähtökohdan. Inhimillistäminen kiinnostaa minua aina eniten.

* * *

Mutta kirja oli hyvin mielenkiintoinen myös toisella tavalla. Pidän tätä esimerkkinä jungilaisesta synkroniasta.

"Jungilainen synkronia" on toki uskon asia, mutta aineettomat, abstraktit asiat yleensä ovat, ainakin länsimaiselle ihmiselle, kovan loogis-empiirisen tieteen kannattajalle. (Paitsi jos on kyse jostain matematiikasta; niin pettämätöntä logiikkaa ei luonnontiede hylji, olkoot kuinka abstraktia tahansa - ellei liikuta tieteisfantasiaa muistuttaviin teorioihin...)

Tämä on hieman ujostuttavaa, mutta kerron silti; kerron, mitä minä tässä kirpputorilöytöni yhteydessä tarkoitan jungilaisella synkronialla. Kerron pohjustuksen kera.

Joskus minä kirjoittelen niin sanotusti pöytälaatikkoon. (Luulen, että kaikki kirjoja rakastavat tekevät sitä, tai ovat joskus ainakin kokeilleet.) Minulle inspiraatio, tarinat tunnelmineen, tulevat usein vahvoina mielikuvina. Yhteen tarinaan kuuluu tietenkin useita eri kuvia, mutta jokin niistä on alkukuva, tärkein kaikista. Nämä kuvat ovat latautuneita kuten unikuvat: ne sisältävät paljon informaatiota, sellaista, mitä jää katselemaan, kuulostelemaan ja tunnustelemaan. Näissä nk. kertomuskuvissa minulle tärkeintä on tunnelma, joka niistä virtaa. Ja siitä se tarinointi sitten lähtee. Kunkin kuvan tarinan voisi kertoa usealla eri tavalla, ehkä jopa erilaisina tarinoina. Oleellista on, että tunnelmat, olosuhteet, ideat välittyvät; niissä on kertomus, sen varsinainen ydin.

Noh, peräti kaksi vuotta ennen tuon mainitun pokkarin käsiini saamista inspiroiduin eräästä mielensisäisestä kuvasta. (Se tuntui hyvin kioskikirjalliselta paatoksessaan, sillä tunnelma oli täynnä - miten sen nyt sanoisi - 'kerran koetun mutta liian varhain menetetyn intohimon epätoivoa'. Samalla tunnelma oli kuitenkin problemaattisempi, puhuttelevampi, sellainen, josta saisi paljon irti.) Tällainen tuo kuva oli (on):

On mies, jolla on tummat hiukset ja pilottilasit. Ollaan miehen mukana jossakin. Ja on lapsi, melkein lapsi vielä. Tyttö. Mies ei ole tytön isä, eikä tyttö olisi sellaista edes valmis hyväksymään; on kapinallisuus. Silti miehessä on jonkinlaisen turvan ja rakkauden antajana ja tytön ymmärtäjänä vahvasti myös isällinen tunne, joskin se on romanttisesti sävyttynyt ja muistuttaa enemmän tunnetta rakkaussuhteesta. On auto ja ajaminen kuin sankarimatka, on 1980-luku, nuoruuden hurma ja irrallisuus. On juovuttava musiikki, intohimo ja villi vapaus. On nimetöntä uhkaa, mutta on sitäkin suurempaa luottamusta. On halua rakastaa ja antautua tuhoutumisenkin uhalla. On hyvää tahtoa pahana pidettyä kohtaan. Ja tyttö on koulutyttö, jonka tarina tämä on. Tyttö on mahdollisuuksiensa edessä ja elämänjanonsa vallassa. Hän on toisaalta tulevaisuuden ja toivon, toisaalta irrallisuuden, luopumisen ja jonkinlaisen epätoivon ristiaallokossa. (Taju tai tunne siitä, että kyse on juuri tämän tytön kokemista tunnelmista ja hänen tarinastaan, on niin vahva, samastuttava, että tarinaa tulisi kertoa hänen näkökulmastaan ja yksikön ensimmäisessä.)

(Tietynlainen irrallisuus olisi tässä tarinassa se teema, jota ydinsisältö ja tunnelmat edellyttävät. Tämä tuotti mahdollista tarinaa miettiessäni erityistä päänvaivaa: kuinka luoda kertomukseen uskottavina sellaiset puitteet? Minulla ei ollut toistaiseksi aavistustakaan siitä, millaiseen kuvioon "irrallisuuden" voisi liittää. Rationalisoin tätä monin tavoin, ja yritin rakennella sopivia, uskottavia puitteita mieleisilläni ja mielestäni johdonmukaisimmilla tavoilla. Ei toiminut; liian monta eri suuntiin liikkuvaa osaa. Koska kuvassa on vahvasti läsnä tunne tytöstä, kouluikäisestä vielä, jouduin pohtimaan paljon sitä, kuinka tällainen tyttö voisi elää ja kokea tapahtumia niin irrallisena kuin kertomus tuntuu edellyttävän, mutta olla samalla herkkä, runollinen ja syvällinen, jollain tapaa valveutunut ja viisaskin. Kuinka sellaisen, omalla tavallaan hyvin rehellisen, tytön voisi uskottavasti asettaa irrallisuuden "villiin" tilaan?)

Että sellainen kuva.

Oikeastaan kuva itsessään ei ole kovinkaan erikoinen. (Ajatellaanpa vaikka tummatukkaista miestä pilottiensa takana taikka teini-ikäisen dramaattista elämän uhmaa, vaikkapa vanhemman miehen seurassa.) Oleellista on lähinnä se dynamiikka, "kiteytynyt kertomus", joka tämän kuvan tunnelmaan on latutunut (ja jonka kait voi tuntea ja kertoa vain "kuvan omistaja", koska hänelle kuva "on tullut". Tässä on siis vähän samoin kuin unikuvien kanssa: vain unennäkijä osaa resonoida "oikein" kuvan sisällön kanssa ja kertoa, mistä siinä on kysymys.)

Juuri tämä kuvan dynamiikka siis jollakin tapaa resonoi kirpputorilöytöni kanssa.

Jungilainen teoria astuu tässä kuvioon siten, että voin pohtia syitä sille, mikä mahdollisti tämän sattumuksen: löydän kirjan, joka on monella tapaa kuin kaiku sille mielikuvalle, joka minulla on, ja joka on alkanut kertoa minulle tietynlaista tarinaansa. Synkroniaa! Tylsemmin, arkisemmin ajateltuna kirjan tarina vain sattuu olemaan sellainen, johon voin jostain syystä heijastaa ja liittää mielikuvaani. (Sanotaan, että kaikki tarinat on jo kirjoitettu; ei mitään uutta auringon alla. Niinpä lienee väistämätöntä, että sellainen tarina, johon mainittu mielikuvani sopii, löytyy takuuvarmasti - useampiakin. Jokaiselle tarinallehan on sitäpaitsi olemassa jokin arkkityyppinen kertomus, johon tarina palautuu.) Mutta jos nyt kuitenkin haluan ajatella - ja miksipä en haluaisi! - että maailmassa on hiukan taikaa, voin kuvitella, että ehkä minä ns. vedin sen kirpputorikirjan puoleeni toivoessani hartaasti materiaalia... On ilahduttavaa ajatella, että jungilainen mystiikka toimii.

Kun on tälle ajatustielle lähdetty, ei pysähdytä aivan vielä:

Jos lisätään vielä toinen ja kolmaskin ripaus taikaa, ja liikutaan hieman lähemmäs esoteriaa, jungilaisuuden reunoille: siinä tapauksessa voidaan ajatella, että ihmisten kokemukset, ihmiset persoonineen ja elämineen, jättävät jälkensä kollektiiviseen muistiin, ovathan ne ovat omanlaisiaan ”energeettisiä varauksia”. - Tai näin alan ihmiset ainakin ajattelevat. Näin ollen he myös ajattelevat, että nuo "varaukset" (tai niiden jäljet) elävät kollektiivisessa muistissa yhä, ovat eetterissään jollakin tapaa tunnusteltavissa vielä silloinkin, kun ihmiset kokemuksineen ovat jo poissa - mikäli vastaanottajan omat (mielensisäiset) varaukset tai muut energiat sellaisen mahdollistavat, ja luovat siten hetkeksi yhteisen horisontin (tai jonkinlaisen yhteyden) oman mielen ja tuon kollektiivisen muistisisällön välille.

Arkisemmin tämä kait ilmenee esimerkiksi niin, että joissakin vanhoissa paikoissa on oma, tietty tunnelmansa, jonka siellä eläneet ihmiset ja tapahtuneet asiat ovat jälkeensä jättäneet. (Toki voidaan myös sanoa, että tunnelma syntyy siitä, mitä ihmiset noista pakoista tietävät ja kuinka niihin suhtautuvat. Mutta jos nyt kuitenkin ajatellaan, että maailmassa on hiukan taikaa...) Ihmissuhteissa tämä sama ns. horisontin tavoittamis-ilmiö puolestaan ilmenee empatiassa: se mahdollistaa toisen ymmärtämisen, pääsyn toisen tunnetodellisuuteen. (Toki postmodernisti pitäisi tätä täysin kuvitteellisena pääsynä, ja ilman muuta jaetun kielen reunaehtoihin rajoittuneena jne jne. Mutta jos siltikin ajatellaan, että maailmassa on hiukan taikaa....)

Esoteerikko yleensä ajattelee em. tunnut tai muistot jonkinlaisiksi olioiksi tai entiteeteiksi, siis personoi ne. Esimerkiksi Tori Amos on siitäkin kiehtova muusikko, että hän kokee musiikkinsa juuri näin: musiikkikappaleet ovat hänelle kuulemma kuin olentoja, jotka hän on kohdannut ja tiivistänyt musiikiksi. Minusta tällainen on kaunis ajatus. Silloin "eetterissä vaeltavat" tarinatkin ovat kuin "henkiä", jotka kuljeskelevat ja etsivät, kenelle muistinsa avata (kertoa). (Että jäisi kaunis muisto ja jälki maailmaan – ennen kuin muisto haalistuu tavoittamattomiin....)

Mistä tarinat tulevat ja kuinka ne syntyvät? Kiehtova kysymys. Toki ne realistin mielestä tulevat omasta eletystä ja koetusta, eikä mistään oman kokemuspiirin ulkopuolisesta voi kirjoittaa. Mutta kun on niitä satujakin.... Ja myyttejä... Mistä ne sitten tulevat? Mitä ylipäätään on mielikuvitus? Mikä sitä ruokkii? (Kuka sille kuiskii...)

Niin tai näin, minusta tämä tapahtuma oli jännittävä: löytää kirpputorilta sellainen kirja.

Mainitsen tämän kaiken vain kuriositeettina. Varsinaisella kirjan pohdiskelullani ei ole mitään tekemistä pöytälaatikkotarinointieni tai edellä kuvaamani mielikuva-asian kanssa, enkä todellakaan väitä, että kirjalla itselläänkään olisi. (Ellei sitten sellaisena materiaalina, jollaista mikä tahansa kirjoitusprosessiin enemmän tai vähemmän salaa vaikuttava materiaali on jossakin kerronnan taustalla.)

Halusin tässä siis vain kertoa siitä, mikä minua kirpputorilöydössäni myös hätkähdytti - olihan sekin eräs vahva osa lukukokemustani.

* * *

Olipa hörhö kirjoitus tämäkin. Mutta elämä on.

Ihminen on Homo religiosus pantteri joka ei pääse pilkuistaan, ja itse satun pitämään jungilaisista pilkuista. Kukin täplää tyylillään.

* * *

(To be continued)

Miehet kirjoissani1: TT6 - Vapauttavat syyt (3/3)

Kas noin. Olen käynyt uudelleen läpi Tessin tarinaan liittyvät kirjoitteluni, ja on todettava, että suurimman osan niistä mietteistä, joita jo sanottuun halusin lisätä, olen sijoittanut omalle paikalleen yhteyksiin, joissa aihetta oli luontevinta käsitellä. Niin oli parempi. (Luettavuuskin on toivottavasti parempi.) Ei tule sitten niin paljon sinne tänne ripottelua. Mutta jäi tämänkin otsikon alle vielä jotakin. Let’s get started.

Kuutamo ja usva, joka roikkuu puiden oksilla kuin morsiushuntu, Tessin hehkeys lankeemuksesta huolimatta, sekä Alexander ja häneen kohdistunut kertojan ihailu viittoilevat siis niihin pohjavirtoihin, jotka kertomusta vahvimmin ohjaavat, ja jotka ehdottavat, kuinka tarinaa pitäisi tulkita ja mistä siinä on kyse. Kuten olen edellä kuvaillut, kertomusta voi pitää ankaran siveysopin kritiikkinä, ja siten myös ennemmin Tessin ja Alexanderin, kuin Tessin ja Angelin, rakkaustarinana.

Viides vinkki siihen, millaista suhtautumista kertomuksessa rivien välissä suositellaan, on Tessin oma asenne.

Myös Tess alkaa epäillä aviosuhdeasian todellista laitaa: ”[H]änessä tuntui käyvän yhä voimakkaammaksi tunto, että ruumiillisessa merkityksessä ainoastaan tämä mies [Alexander] oli hänen puolisonsa” (393).
Siis: tuntui - - tunto? Käytetty ilmaisu, ”ruumiillinen merkitys”, viittaa myös näkökulman kääntämiseen kohti maallista ja aistillista, ja näistä perusteista käsin tehtyihin arvioihin ja koettuihin kokemuksiin. Toki tätä voi pitää pelkkänä Tessin päässä pyörivänä ajatuksena, vain eräänä syyllisen mielialan oikkuna, tyyliin: tuon miehen kanssa olen maannut, joten moinen rikos pitäisi sovittaa aviolla; eikä minulla toiseen mieheen enää ole oikeutta. Mutta kerrotaan, että Tessin ajatusmaailmassa on tapahtunut maailmankuvallinen muutos. Hän ei esimerkiksi enää tukeudu eikä luota sellaisiin uskonnollisiin asioihin kuten rukoukseen. Dogmien valta alkaa heiketä. Hänestä on tullut filosofisempi, ilmeisesti myös kyynisempi. ”Olen oppinut hylkäämään toisenlaisen ajatustavan” (351, jossa Alexander pyytää Tessiä auttamaan häntä kiusauksessaan rukoilemalla hänen puolestaan).

En siis usko, että Tess vaatisi itseltään aviota Alexanderin kanssa, tai vaatisi itseään ajattelemaan heitä toistensa puolisoiksi. (Ja miksi vaatisi nyt, kun ei ole sitä ennenkään tehnyt. Päinvastoin Tess on tuntunut pyhittävän itseään ajattelemalla itsensä mahdollisimman erilleen Alexanderista.) Ne, mitkä eivät ennen ole Tessin arvo- tai käsite- tai kokemusmaailmassa kuuluneet yhteen - hänen oma maailmansa ja Alexanderin maailma -, alkavat sulautua toisiinsa.

Tess on siis omalta osaltaan mahdollistamassa Alexanderin uuden lähentymisen, ja avittaa miestä esimerkiksi uskosta luopumisessa: Tess itse tekee tyhjiksi ne syyt ja voimat, jotka voisivat pitää Alexanderin hänestä erossa. Hiukan ironista on, että tämä tapahtuu paljolti Angelin vaikutuksesta: paitsi että tämä on poissa, hän on myös vastuussa humanistisfilosofisen ajattelutavan kylvämisestä Tessiin (351, 361) – puhumattakaan että jättänyt tämän rakkauden kerjäläiseksi. Viktoriaanisessa kieltäymyksessä piilee siis oman tuhonsa siemen. (Ja tätähän kertomuksen voi tulkita viime kädessä suorastaan julistavan.) Lisäksi on hyvä muistaa, että Tess jo ensitapaamisella söi mansikoita Alexanderin kädestä.

Vaikka Tess jakeleekin Alexanderille rukkasia hyvinkin tylysti ja kovakouraisesti - erään kerran sellaiset suoraan naamalle heittäen niin että veri vain virtaa - hän tuntee toiminnastaan syyllisyyttä ja mielipahaa. Sellainen saa hänet esimerkiksi itkemään (kuten siellä öisessä metsässä Alexanderin kanssa ratsastaessaan), sekä pyytämään toiminnastaan rankaisua (kuten tuosta karkeasta rukkasten naamalle heittämisestä). Mutta tietenkään Alexander ei rankaise Tessiä eikä hylkää häntä. Alexander ei ole kuten Angel eikä toimi kuten hän.

Viimeisenä antautumisen tiellä on lopulta enää Tessin epäröivyys siitä, voiko hän luottaa Alexanderiin tulevaisuudessa: jatkaisiko tämä hänestä, Tessistä, ja hänen perheestään huolehtimista.
No arvatkaapa vaan. ”Jos haluat, saat kirjallisen takuun” (389). Juridisessa mielessä Alexander siis tarjoaa naimakirjaan nähden toiseksi parasta vaihtoehtoa. Tessin passiivisuuden tähden tarvitaan vielä hieman Alexanderin voimakastahtoisuutta, jolla hän luotsaa heidät tämän viimeisen rajan yli, joka vielä erottaa heidät toisistaan. (Vähän kuin siellä metsässä, ennen kuin Alexander kietoi kätensä Tessin ympärille.) Sen jälkeen Tessin on enää valmistettava kirje Angelille, saatettava luopumisrituaalinsa päätökseen. Initiaatio on ohi. Lopultakin hän on valmista viljaa, kypsä poimittavaksi. Viattomuuden aika päättyy lopullisesti – vaikka sen tajuaminen onkin Tessille myöhemmin Angelin palattua liikaa.

Siveysopillisen moraaliteeman kannalta on kuvaavaa, ettei Tessin ja Alexanderin yhteiselämästä pihahdeta sanaakaan. Eikö voisi luulla, että sen mahdollista kurjuutta edes hieman valotettaisiin, jotta varoittava esimerkki tulisi entistä selkeämmäksi? Mutta ei. Rauhaa, vain rauhaa – jos sanattomuutta on tulkitseminen. Kukaan ei kerro heistä mitään. Kukaan ei kerro mitään varsinkaan Tessin tunne-elämästä. Mutta ainakin Alexanderin voi kuvitella elävän onnensa kukkuloilla. Jotain heidän elämästään voi päätellä (tai edes kuvitella jos tahtoo) niistä olosuhteista, joissa he yhteiselämänä aloittavat:

Ainakin Alexanderin asenne lupaa heidän tunnesuhteelleen hyvää: hän on kärsivällinen ja hyväksyvä - lämmin - Tessin tunteita kohtaan, tietää, että tämän on ensin voitava antaa hänelle anteeksi se, millä syvimmin tämän viattomuutta aikoinaan loukkasi. Nöyrästi ja tilaa jättäen - kuitenkin vastavuoroisuutta odottaen; Tess ei ole hänelle mikään nukke itsekkäitä tarpeita varten - hän toivoo Tessin sen jälkeen pystyvän häntä pikkuhiljaa rakastamaan (346). Lisäksi mies on osoittanut lisääntynyttä innostusta ja palvelualttiutta heti saatuaan Tessin lopulta luokseen; Alexander on varma siitä, että juuri hän voi tehdä Tessin tyytyväiseksi: ”Väärän D’Urbervillen pikku sormi voi tehdä sinulle enemmän hyvää kuin koko hallitsijasuku oikeita D’Urbervillejä. Käske minua! Mitä minun on tehtävä?” (400). Tästä on alistaminen kaukana. (Angel puolestaan odotteli Tessiltä palveluksia ja todennäköisesti melkoista alamaisuutta. Sen voi päätellä jo hänen vaalimistaan patriarkaalisista arvoista.) Vaikka Tess vielä mutiseekin Alexanderille, että tämä menisi tiehensä, mies ei siitä pahastu, vaan demonstroi haluaan kunnioittaa Tessin toiveita. ”Minä menen – menen äitiäsi katsomaan, hän sanoi lempeästi. Mutta mennessään hän kuiskasi: - Pane mieleesi, vielä sinä olet säyseäkin” (400). Tess tuntee, kuinka viattomuus pakenee hänestä, kuinka vanha Tess kärsii ja on kuolemassa. Tätä ennakoi koko tämä ensimmäinen - lupautumisen ja muuton jälkeinen - tapaaminen, sillä se tapahtuu D’Urbervillen suvun hautakammiossa. Sen sisäänkäynnin seinämää vasten Tess painaa päätään Alexanderin mentyä ja puhuu itsekseen: ”Miksi olen pahalla puolen tätä ovea” (400). Pahalla puolella? Tunne noussee siis eettisestä tunnosta - miksipä sitä muuten pitäisi pahaksi käsitteellistää. Tessin ilmaiseman kuolemantoiveen voi tulkita haluksi kuolettaa entinen Tess; haluksi päästä kärsimyksestä, jota entisen Tessin - tuon viattomuuden aikaan jääneen - kautta eläminen aiheuttaa. Kuolemantoive on halua vapautua, halua luopua vanhasta taakasta. Pääsisikö Tess sopuun moraalisten tunteidensa kanssa? Ehkä, jos Angel ei palaisi. Kerrotaan nimittäin, että Tess uskoi Alexanderia Angelin paluuseen asti (418).

Merkillepantavaa on myös Alexanderin käyttäytyminen samaisessa hautakammiossa hieman ennen: hän makailee paadella liikkumatta, kaikkein vanhimmalla alttarinmuotoisella hautapatsaalla, on maannut jo ennen kuin Tess tulee sisään. (Tess on ollut kuljeskelemassa kirkkotarhassa.) On jo puolihämärää, eikä Tess ensin ole huomata, että sarkofagiveistokselta näyttävä hahmo onkin elävä. ”[K]uva liikahti”, ja Tess on pyörtyä pelästyksestä. Silloin Alexanderin on ilmaistava itsensä. ”Tämä hyppäsi paadelta häntä tukemaan.” Hän kertoo Tessille loikoilleensa kivellä, jottei olisi häirinnyt Tessin rauhaa. (399) Häirinnyt Tessiä? Makaa hautakivellä? Tämä viittaa selkeästi Alexanderin uhrautuvuuteen. Hän on mieluummin liikahtamatta aloillaan, kieltää oman elämänvoimansa ja omat tarpeensa, kuin häiritsisi Tessiä. Hautakammion puolestaan voi tulkita personoivan heidän suhdettaan, sitä uutta tilaa, jossa he nyt ovat, etenkin, kun se kätkee menneiden polvien D’Urbervillejen luut – D’Urbervillen suvun nimeen perustuu myös heidän suhteensa, sillä sukunimeä koskeva tapahtumakuvio heidät yhteen saattoi. Hauta kuulostaa pelottavalta enteeltä suhteen tulevaisuuden kannalta. Mutta samalla se on kunnioituksen osoitus ja monumenttina maamerkki, varma jälkeen jätetty muisto maailmassa heistä heidän jälkeensä. Vertauskuvalliselta merkitykseltään hauta kuvaa vanhan kuolemaa ja uuden syntyä, jopa porttia maailmojen välillä. Muutos entiseen on siis suuri. Ehkä kaikki ei olekaan niin toivotonta, kuin äkkiseltään hautoja miettiessä vaikuttaa. Ja kun Alexanderin kuva alkaa elää, se alkaa elää Tessille ja tapahtunut on hänelle pelottavan odottamatonta. Ehkä Alexander on tiennyt tämän, osannut ennakoida pelon. Hänhän on osoittanut tuntevansa Tessin hyvin. Siksi hän on halunnut antaa Tessin olla ensin aivan rauhassa. Mutta kun Tess nyt kerran tuli huomanneeksi hänen persoonallisen läsnäolonsa ja elonsa, ei se mitään, Alexander tukee häntä ja kunnioittaa Tessin toiveita – ja jättää tämän rauhaan kun tämä sitä haluaa.

Jotain hyvää kuitenkin enteilee kertojan paljastus siitä, että Tess alkaa kokea Alexanderin inhimillisenä. Kertoja kuvailee Tessin tajuavan, että ”sielu [Alexanderillakin] oli pelastettavana” (335). Tällainen kokemus edellyttää myötätuntoa ja viittaa anteeksiantavuuteen, kertoo halusta uskoa toisesta hyvää. Tämä puolestaan kertoo, etteivät tunteet ole miehen suhteen kuolleita. Tess haluaa myös vastustaa entistä kielteisyyttään miestä kohtaan: ”Tess ei päästäisi enää pahoja ajatuksia mieleensä. […] [Tessiä] olikin kiusannut vain omat ajatuksensa” (335). Tuskin siitäkään haittaa on, että Alexanderin silmissä, joissa musta tuli kuulemma leimuaa, on voima polttaa Tessin vartaloa; Alexanderin katse siis tuntuu Tessistä kehollisesti ja aistillisesti joltakin (335). Tosin, koska katse polttaa, se paitsi tuntuu kuumalta, aiheuttaa myös häpeää. Alexanderin katseen alla/jäljiltä koettu tunne Tessissä ilmaisee selkeästi, että tuo katse saa Tessin tunnistamaan itsensä seksuaaliseksi olennoksi; että Alexanderin katseen voimasta Tessistä tulee seksuaalinen. Ei ihme, jos vähän polttelee. Ja ei ihme, jos viktoriaania hävettää.

Tässä vaiheessa Alexanderin ja Tessin suhdetta kertomus keskittyy lukijan osalta siis Angelin hitaaseen paluuseen Tessin luo. Lieneekö tämä myös vertauskuvallista viktoriaanisen moraalin taustalla hiiviskelyä ja Tessin odottamatonta kohtaamista sen kanssa, sillä seuraava kohtaus Alexanderin ja Tessin välillä on kohtalokas herttaässä-kohtaus.

(silence)

Kun sankari kuolee tai on kuolemaisillaan, on tapana palata ajassa taaksepäin, onnellisiin tai ratkaiseviin hetkiin, elämän filminauhaan. Ja muistella menneitä, puhua niistä.

Kun Alexander siis ratsastaa lapsuudenkotiinsa palaamassa olevan Tessin kiinni, hänellä on tunteensa vahvasti pelissä. Joten ei, Tessin kosiskelu ei ole pelkkää leikkiä, eikä Tessin pysäyttäminen sitä, että Alexander, kilpailu- tai alistamisviettinsä pakottamana, vain tuntisi jääneensä häviölle eikä haluaisi jättää itsekästä pakkomiellettään tyydyttämättä. (Jos siitä olisi kyse, eikö hän sen jo tyydyttänyt?)

Niin, jos Alexander onkin kysellyt tylyn loukkaantuneena, miksi Tess itkee, sen hän kyllä kuvittelee tietävänsä hyvin, minkä vuoksi Tess on nyt palaamassa. Se varmasti kirvelee miestä vielä enemmän kuin taannoinen, kiristyksellä voitettu suukkonen. Kun Tessiä sai jo sellaisen jälkeen lepytellä ja maanitella loputtomiin, tämän tapauksen jälkeen tilanne lienee toivoton. Ja aivan oikein: eivät auta rakkauden vannomiset, eivät pyynnöt jäämisestä, ei edes sen muistuttaminen, ettei elämä ole niin synkkää eivätkä asiat niin huonosti kuin Tessistä nyt tuntuu. Mikään Tessissä ei saisi ajattelemaan tekoa oikeaksi eikä pitämään häntä, Alexanderia, kelvollisena kumppanina. Koska Alexander on välittänyt Tessistä kovasti, häntä alkaa pistellä lähes katumuksen tapainen. ”[I]kävä, että sinua loukkasin. Tein väärin – myönnän sen itsekin.” Mutta sitten katkeruus tässä Alexanderille niin epäreilussa tilanteessa riehahtaa miehen mieleen, ja hän ärähtää Tessille: ”Mutta ei sinun siltä tarvitse myötäänsä härnätä minua tuolla asialla.” Härnäämisen lopettaminen näyttää tarkoittavan Alexanderille sitä, että Tess lopettaisi vihoittelun ja hyväksyisi ainakin hänen tukensa. Olisihan sekin jonkinlainen myönnytys, tunnustus. Ja silloin Alexanderin ei tarvitsisi erota tytöstä aivan kokonaan. ”Ei sinun enää tarvitse olla ulkotöissä, tiedäthän sen. Voit myöskin pukeutua mitä hienoimpiin vaatteisiin ja heittää hiiteen tuon yksinkertaisen puvun.” (88-89)

Mutta Tess on ylpeä. Hän vannoo, ettei ole koskaan rakastanut Alexanderia sydämestään. Sydämestään? Siis ei sillä pyhällä ja puhtaalla rakkaudella, mutta muutoin ehkä, ainakin pikkuisen? Kun moraalin ja elämänsisällön nimeen vannotuista periaatteista on luovuttu, alkaa itsehalveksunta. Tessille ennenkuulumattomia ivallisia piirteitä saavaa vihastumista voi pitää tästä osoituksena: Alexanderia ylenkatsomalla hän tavallaan ottaa oman itsensä ja kunniansa jälleen haltuunsa, ja voidakseen pitää ne, hänen on pysyttävä miehestä erossa ja vannottava, ettei tahdo enää mitään häneltä eikä hänen kanssaan. ”En koskaan! En koskaan!” Ei, hän ei halua lapselleen tuollaista isää, ja kärsiköön vaikka koko perhe nälkää, kunniaansa hän ei enää anna. ”[O]n minulla toki sen verran kunniantuntoa jälellä, etten rupea valehtelemaan [rakkaudesta].” Joten Tess pysyy korostetun viileänä, antaa miehen suudella myöhemmät hyvästinsäkin poskilleen vain osoittaakseen, ettei se merkitse hänelle enää yhtikäs mitään, ei edes mitään vastustelun arvoista. Hän ”seisoi kuin marmoripatsas”, eikä lähdettyään enää – surullista kyllä - katsonut taakseen. (88-91)

Koska Alexanderin luonteeseen kuuluu kyky epäitsekkäisiin tekoihin, hän tänä varhaisena aamuna Tessin vierellä työntää loukkaantumisensa syrjään ja haluaa heidän eroavan ystävinä. Lisäksi Alexander osoittaa huolenpitoa ja vastuuntuntoa: ”Ja jos sinua kohtaisi määrätyt olosuhteet – ymmärräthän – ja joutuisit pienimpäänkin tarpeeseen tai pulaan, niin kirjoita minulle pari sanaa ja sinä saat heti paikalla mitä haluat” (89). Voihan tietysti sanoa, että Alexander vain tuntee syyllisyyttä ja yrittää hyvitellä rikostaan. Mutta sehän juuri on välittämistä. Toisaalta voi ajatella, että hän välittää tässäkin asiassa enemmän itsestään kuin Tessistä. Mutta kuinka uskottavasti maallistunut ja huoleton mies muka yrittäisi sovitella syyllisyyttään vain oman mielenrauhansa takia? Ja siinäkin tapauksessa Alexander vain osoittaisi tehneensä Tessin ongelmasta omansa. Sitä paitsi ihminen ei voi koskaan rehellisesti ja aidosti haluta eikä tehdä mitään, jos hän ei samalla palvele omaa tahtomistaan. Sekö riittää tekemään asiasta itsekään? Kenties viktoriaanille, omasta halustaan ja tahdostaan luopuneelle.

Minusta on niin mukavaa puhua Alexanderista, että kerrataan vielä sitäkin, kuinka mies kuroi paluunsa jälkeen tiensä takaisin Tessin luokse. Seurataan Alexanderin käytöstä, reagointeja ja päämääriä hieman tarkemmin.

Jonkin aikaa sen jälkeen, kun Alexander on tehnyt kääntymyksen ja ryhtynyt maallikkosaarnaajaksi, hän siis kohtaa Tessin uudelleen. Alexander on pitämässä saarnaa riihessä, kun Tess saapuu paikalle. Ensin mies ei huomaa tätä, sillä aurinko häikäisee silmiä. Mutta kun Tess liikahtaa lähteäkseen, silloin Alexander huomaa. Hän mykistyy, hänen huulensa vapisevat, ja vaikka hän yrittää keskittyä taas kuulijoihinsa, silmät palaavat Tessiin, aina vain uudelleen. ”Vaikutus oli sähköinen”. Kun Tess on poistunut saarnatilaisuudesta, Alexander lähtee perään ja saavuttaa tämän vähän matkan päästä. Mies on haltioissaan, kuulemma hänen povensa oikein kuohuu tunteista. Tess ei tietenkään ole yhtä iloinen. Alexander muistuttaa häntä asioista, jotka ovat tuoneet suurta kärsimystä. Sen keskellä hän paraikaakin elää. Aviomies on hylännyt, elanto on raadannan takana, lapsuudenperheen toimeentulo ja terveys vähän niin ja näin ja vastuu Tessillä. Vauvan hautaakin on hoidettava kyläläisten tuomitsevien katseiden alla, vieläpä siunaamattomassa maassa; tunnustusta ja pyhitystä vaille jääneiden maassa. Elämä on kaikin puolin raskasta ja uuvuttavaa. Tess kertoo toivoneensa, ettei olisi enää nähnyt Alexanderia, ja toivoo yhä, ettei tämä olisi häneen missään yhteydessä. Jutustelun lomassa Tess tulee ylimalkaisesti maininneeksi, että hänellä on ollut elämässään koettelemuksia. ”[Alexander] ällistyi äänettömäksi. – En ole tätä ennen tiennyt […] Mikset aikanaan minulle kirjoittanut?” Alexander lupaa rukoilla kotonaan hartaasti Tessin puolesta. (332-342)

Seuraavan kerran Alexander kohtaa Tessin tämän ollessa työssä juurikaspellolla. Alexander haluaisi puhella, hänellä on tärkeää asiaa. Hän huokaisee, kuulemma kauhean haikeasti, ja alkaa pahoitella sitä, kuinka hän oli Tessiä aikaisemmin kohdellut. ”Minun oli syy, ainoastaan minun! Kuinka sokea sinä olitkaan pauloihini joutuaksesi!” Hän vetäisee taskustaan naimakirjan ja pyytää saada hyvittää rikoksensa avioliitolla. Alexander on haaveillut, että he lähtisivät yhdessä Afrikkaan lähetystyötä tekemään. ”En, en tahdo, en, en, [Tess] sanoi hätäisesti, hätkähtäen taaksepäin.” Alexander pettyy syvästi ja ihmettelee. ”Mutta Tess, [Alexander] alkoi uudelleen yhä kiihkeämmällä äänellä”. Nokkelana miehenä hän kääntää asiaa toisinpäin ja vetoaa Tessin kunniantuntoon: jos Alexander ei saa sovittaa rikostaan Tessille, eikö Tess sentään auttaisi Alexanderia kunnioittamaan itseään. Kun Tess edelleen kieltäytyy ja Alexander ihmettelee yhä enemmän, Tess toteaa, ettei hän voi. Mies kysyy, miksei. ”Tiedäthän, etten sinua rakasta” Tess vastaa. ”Mutta kenties oppisit annettuasi minulle anteeksi” Alexander yrittää. ”En koskaan!” Siis eikö Tess aio koskaan antaa anteeksi vai koskaan oppia rakastamaan Alexanderia? Onko Tessillä jälleen pelkkä uhma päällä; vain vähää ennen hän on elätellyt sisällään sangen anteeksiantavaisia tuntuja miestä kohtaan (335). ”Mistä sinä sen niin varmaan tiedät?” Alexander tiedustelee, aavistellen tai toivoen muuta. Silloin Tess kertoo rakastavansa toista miestä. ”Mitä? Rakastat toista miestä?” Omistushalu ja mustasukkaisuus ilmeisesti jyskivät hetken, sillä Alexander yrittää vedota Tessin siveyskäsitykseen: Alexander tuntuu ajattelevan, että heidän rikoksensa on jo yhdistänyt heidät toisiinsa, ja heidän kohtalonsa on avioitua. Kun Tess toppuuttelee Alexanderia, tämä jatkaa vetoamistaan ja kertoo epäilevänsä, että Tessin tunteet tuota toista miestä kohtaan lienevät vain hetken hurmausta, tunteita, jotka haihtuvat tuota pikaa. Mutta silloin Tessin on kerrottava avioliitostaan. Se hiljentää Alexanderin tehokkaasti. Kun hän hieman tokenee, hän haluaa tietää, kuka Tessin mies on. Mutta Tess ei kerro, katsoo vain miestä vetoavasti takaisin, ja sellainen on Alexanderille liikaa, houkuttaa esiin todellisen syyn, joka avioitumishalun takana on: lempi. ”[K]unpa vain pettymykseni kantaa jaksaisin! Hän tuijotti synkän näköisenä maahan. – Naimisissa! Naimisissa!...” Sitten Alexander kokoaa itsensä ja repii tyynenä naimakirjan. Hän siis työntää tunteensa ja toiveensa syrjään ja tyytyy seuraavaksi parhaaseen vaihtoehtoon: tekemään jotakin Tessin ja tämän miehen hyväksi, jotta saisi edes olla Tessiä lähellä, edes jotenkin tämän elämässä. Silloin Alexander saa tietää, että Tessin aviomies on kaukana. ”Kaukana? Kaukana sinusta? Mikähän mies se sitten onkaan”, Alexander hämmästyy ja saa kuulla, että se johtuu Alexanderista itsestään. Enempää hänelle ei tarvitsekaan selittää. ”Ah, semmoinenko juttu onkin. Sepä ikävää, Tess.[…] Mutta jättää sinut – jättää tuolla lailla raatamaan!” Ja Tess tietysti puolustaa Angelia. Alexander haluaa tietää suhteesta lisää ja kysyy, kirjoittelevatko he toisilleen. Tess vastaa, että sellaiset tiedot ovat heidän omia asioitaan. Mutta Alexander ei ole eilisen teeren poika: ”Merkitsee tietenkin, ettei kirjoita. Olet hylätty vaimo”. Silloin Alexander päästää tunteensa taas eloon ja tarttuu Tessin käteen. Tällä – hylätyllä - on kuvaavasti yllään rukkaset. Tess tempaisee kätensä takaisin ja vastustelee, jotta Alexander poistuisi. Viimein työnantajakin tulee moittimiaan Tessiä kovin sanoin tämän työnseisauksesta. ”Älkää puhuko hänelle tuolla tavalla, sanoi D’Urberville, ja hänen silmissään välähti jotain, jota ei saattanut kristillisyydeksi sanoa.” Tess pyytää Alexanderia poistumaan. ”Ja jättäisin sinut mokoman pedon käsiin!” Mutta Tess ei näe asiaa niin: väkivaltainenkaan kuri ei koskaan saata viktoriaanin elämää pois raiteiltaan, päinvastoin: ”Ei hän silti pahaa tee. Hän ei ole minuun rakastunut.” Tess siis ajattelee, että vain rakastunut mies voi tehdä hänelle pahaa. Pahaa? Ei ihme, että Tess on kiintynyt Angeliin, joka ei ole koskaan halunnut saati yrittänyt tehdä Tessille ”pahaa”. 344-349

Seuraavaksi Alexander ja Tess tapaavat päivänä, joka on niin lempeä, että kertojan mukaan tekee mieli uskoa talven jo olevan takanapäin. Kovimmat ajat Tessin elämässä lienevät siis ohi. Ja kuinka ollakaan, tähän Tessin elämän lempenemiseen liittyy Alexanderin ilmaantuminen, tällä kertaa Tessin kotiin asti. Lähentymistä. Ei toki Tessin kutsusta, mutta Alexander uskaltautuu. Eihän siitä muuten mitään tule. Tällä kertaa he keskustelevat melko syvällisiä, filosofisia asioita, puhuvat Tessin miehestäkin jälleen. Alexander yrittää selvittää, mikä vaikutus Tessin miehellä on Tessin ajatteluun ollut, ja kuinka hyvin Tessin mies Tessin ylipäätään tuntee. Lopulta Alexander ilmaisee johtopäätelmänsä: ”Juttu on se, sanoi D’Urberville kuivasti, että mitä ikinä rakas miehesi uskoo, sitä sinäkin uskot, ja mitä hän ei usko, sitä et sinäkään usko, vähääkään itse miettimättä ja tutkimatta asiaa. Sepä onkin teidän naisten tapaista […] [E]ipä sinun pitäisi noin umpimähkään hyväksyä toisen kielteisiä mielipiteitä.” Alexander siis heittää Tessille haasteen, että asiat voisivat olla toisinkin, eikä Tessin tarvitsisi alistaa ajattelutapaansa miehensä ”järjen orjaksi”. Alexander myös ilmaisee, ettei pidä sellaista vaikutusta (vallankäyttöä) kovin hyväksyttävänä eikä miehekkäänä. Heidän jutellessaan käy myös ilmi, että Alexanderin olisi pitänyt heidän tapaamishetkenään olla jossakin aivan muualla, saarnatilaisuudessa julistamassa. Mutta Alexander on jo valinnut Tessin, ja hyväksyy asiantilan itseironisella nöyryydellä: ”Luulin palvelleeni Jumalaa vuoren kukkuloilla, mutta huomaankin orjailevani rotkon pohjassa. Ha-ha-ha! […] Hän puri huultaan, heikkoutensa nöyryyttämänä. Vanhat intohimot, jotka hengettöminä olivat levänneet kasvojen piirteillä hänen kääntymisestänsä saakka, näyttivät riehahtavan jälleen eloon.” Tess hämmentyy: ”Mitä olenkaan tehnyt?” Mutta Alexander ei syytä Tessiä: ”Sinä? hän sanoi itseään pilkaten. Tahallasi et ole mitään tehnyt. […] Tess, Tess, olin jo tulemassa ainakin yhteiskunnan silmissä pelastetuksi, kunnes näin sinut taas, hän sanoi hymyillen […] [S]anon sen vielä kerran, ettei vika ole sinun. Mutta asia ei siitä muutu.” (350-354)

Kotiinsa astellessaan Alexander myös tajuaa, että hänen uskonnollinen kääntymyksensä on perustunut pelkkiin tunteisiin ja ”[j]ärki ollut aivan osaton”. Niinpä Alexander ei haluakaan enää jatkaa niin kutsuttua uskontietään: uskonnollisten tunteiden nyt mentyä ja järjen varaan jäävien perusteiden keveyden takia hän tuntisi olevansa pelkästään tekopyhä. Mielestäni tämä ilmaisee Alexanderin rohkean rehellisyyden: paitsi että hänen uskonsa on perustunut aitoon kokemukseen, jossa hän on mukana tunne-elämäänsä myöten, hän osaa jättää lopulta epärehelliseltä tuntuvan hankkeen sikseen. Mutta samaa järkevyyttä hän aikoo soveltaa muuhunkin dogmaattisuuteen: ”Olen tullut siihen johtopäätökseen, että noilta tuiki kuluneilta dogmeilta puuttuu tervettä järkeä”. Alexanderissa herää uudenlainen vapaudentunne: hän tajuaa, ettei tunne velvollisuutta noudattaa dogmeja, ellei ole ketään, kenelle niistä vastata. Samaan vapauteen hän kehottaa myös Tessiä. ”[O]len ylen iloinen, että teit minusta luopion! Tess, olen sinuun entistä enemmän kiintynyt ja sääli minun on sinua. Vaikka olet niin vaitelias, näen kuitenkin millä kannalla asiat ovat – sinusta ei välitä se, jonka tulisi sinua hellästi kohdella.[…] No, vaikkapa sinulla mies olisikin, luulen kuitenkin olevani lähempänä sinua kuin hän. Minä ainakin koetan auttaa sinua vaikeasta asemastasi, hän ei ensinkään”. Tessillä juuttuu ruoka kurkkuun, huulet tuntuvat kuivilta ja hän pelkää tukehtuvansa. Tässä tilanteessa Alexander myös saa rukkasen vasten kasvojaan. (350-362) Syy reaktioon lienee sama kuin myöhemmin todettu: ”Tessin sydän vapisi; D’Urberville oli koskettanut arkaan kohtaan. Oli arvannut, mikä häntä enimmin suretti.” (383, jossa Alexander on julistanut - Tessin vastusteluihin siitä ettei ole häneltä oikein vastaanottaa mieheltä mitään -: ”Se on oikein! hän huudahti päättäväisesti. Jos minä kerran menen tapaamaan naista, jota rakastan, niin saanenhan toki auttaakkin häntä murheistaan.”)

Tämän jälkeen Alexander tavoittelee Tessiä jälleen avointa ja uskollista kiintymystä osoittaen. Tess tuntee miehen olevan lähettyvillä ja katselevan silloinkin, kun Tess itse ei häntä näe. Yömyöhällä ja kylmällä säälläkin mies seisoo Tessin työmaan laitamilla ja odottaa, odottaa päästäkseen saatille, saadakseen puhella, saadakseen vain olla lähellä ja katsella, saadakseen olla Tessin käytettävissä jos sellainen ilo hänelle siunaantuisi. (Myöhemmin hän ottaa osaa jopa talkootöihin voidakseen olla Tessin seurassa.) Aexanderilla on mielestään hyvä syy: ”Tess, siitä saakka kun kerroit minulle lapsestamme, on kuin tunteeni, jotka vahvana virtana vyöryivät taivaallisia päämääriä kohti, äkkiä olisivat tavanneet uoman avoinna sinun luoksesi ja ryöpynneet sinua kohti.” Mutta viktoriaanille vain järjen ääni puhuu totuuksia. Niinpä Alexanderin käytös ei kerro Tessille miehen suuresta rakkaudesta häneen, vaan pelkästä ailahtelevaisuudesta, eikä Tess pidä sellaisesta. Silti sinnikkyys hämmästyttää: ”Mitä, oletko täällä – vaikka sinua loukkasin sivaltaessani sillä tavalla!” Ja Alexander on heti mukana. Hän pistää heti sisään niin paljon kuin mahdollista, ja puhuu kuulemma entisellä, viettelevällä äänellä (joka sinällään lämmittää Tessin sydäntä, 342-343): ”Jopa olisinkin hullu, jos loukkaantuisin mistään sinun sanastasi tai teostasi […] Kuinka sinun hennot jäsenesi vapisevat! […] [Ei] sinun kuitenkaan olisi tarvinnut tehdä mitään, sitten kun minä tulin. Kuinka saatatkaan olla niin itsepäinen? Joka tapauksessa olen sanonut [työnanatajallesi], ettei hänellä ole oikeutta käyttää naisia konepuintiin.[…] Saatan sinut kotiisi.” Ja Tess alkaa heltyä: ”Saata vain, jos tahdot. […] Kenties – kenties sinä oletkin hieman parempi ja helläsydämisempi kuin luulinkaan.” (359-366)

Suhteen kannalta merkittävät kierrokset lisääntyvät eräänä sateisena päivänä. Tess istuskelee ikkunan äärellä, kasvot aivan ruudussa kiinni. Hän on niin mietteisiinsä vaipunut, ettei huomaa Alexanderin ilmaantumista ennen kuin tämä napauttaa raipallaan ikkunaan. Mies on hyvällä tuulella, alkaa tarinoimaan muinaisesta kummitusjutusta ja Tesskin jaksaa kuunnella: ”Kerrohan koko tarina, kun olet kerran alkuun päässyt.” Juttelun lomassa Alexander lopulta huomaa, että Tessin asumuksesta ollaan tekemässä lähtöä. Käy ilmi, että Tessin isä on kuollut, ja perhe on Tessin huonon maineen takia enemmän tai vähemmän painostuettu lähtemään. Alexander tulistuu ja sadattelee kyläläisiä niin että kasvotkin punehtuvat. Sitten hän pyytää Tessiä perheineen tilalleen asumaan. (387)

Alexanderin persoonaa ja toimintaa, hänen suhdettaan Tessiin - jopa öistä ratsastusretkeä tämän kanssa - voinee päätyä kutsumaan joksikin muuksi kuin vääryydeksi tai edes onnettomuuden airueeksi, ilkeämielisestä viettelemisestä tai muusta pahantahtoisesta ja rikollisesta puhumattakaan. (Esimerkiksi initiaatioriitti-ajatuksesta käsin voi sanoa, että metsäyössä Alexander vain tekee Tessistä niin sanotusti aikuisen naisen. Mutta pakkomielteisesti neitsyyteen ja lapsenomaiseen viattomuuteen suhtautuvassa yhteiskunnassa asia ei tietenkään ole niin yksinkertainen kuin se voisi olla, jos maailma olisi (ollut) lainkaan tasa-arvoisempi ja humaanimpi.)

Tekipä Alexander mitä tahansa, viktoriaanille hän on ”Vihollinen Ystävän haamussa” (401). Kuinka surullista. Kuinka asenteellista. Kaikki Alexanderin hyvät teot ovat viktoriaanille pelkkää teeskentelyä, ja parhaimmillaankin pelkkää viekasta oman edun tavoittelua. Tämän päätelmän viktoriaani johtaa siitä havainnosta, ettei Alexander tunnusta viktoriaanista arvomaailmaa, siis viktoriaanin Ainoaa Oikeaa Totuutta. Entä mikä tuo Alexanderin viekkaasti tavoittelema oma etu sitten on? Saada rakastaa Tessiä. Kuinka julkeaa!

Luodaan tähän loppuun vielä silmäys myös Tessin ja Angelin suhteeseen, tai pikemmin sen laatuun tai tapaan. Katselen Angelia hieman kovin silmin, mutta Alexanderin ja Tessin suhteelle puolueellisena niin on nyt tehtävä.

Alexanderin luota, metsän ja yön ja viettelevän sikarinsavun jäljiltä, Tess palaa takaisin oikeanlaisen viktoriaanisen järjestyksen pariin. Tässä onnistumisen osoituksena hänestä tulee Angelin kiinnostuksen kohde, sitten morsian ja lopulta vaimo, tosin vain papin edessä, mutta se onkin tärkeintä. Viattomuuden kaipuu on vahva.

Ennen vaimoutumistaan Tess siis ”näytti vain tahtovan olla ijankaiken kihloissa”, (227). Kuinka sopivaista ja hillittyä. Ja Angel puolestaan ”oli päättänyt olla suutelematta häntä, ennen kuin hän oli saanut luvan” – ilmeisesti viime kädessä papilta, sillä sitaatti on kohtauksesta, jossa Angel on jo kosinut ja tunnustaa rakkauttaan (209). Angelin onkin oltava hyvin kurinalainen, jos mielii pitää hyveellisyydestä kiinni, sillä tuo kurinalaisuus on tehnyt hänestä lähes puolustuskyvyttömän aistillisuuden edessä; hän kuulemma ”aivastaa” joka kerran, kun unohtuu tuijottelemaan Tessiä sillä silmällä (174). Joten sellaiset asiat on kerta kaikkiaan pidettävä poissa mielestä, ainakin oltava ehdoin tahdoin hakeutumatta kiusauksiin: ”Angel oli jo aikeissa suudella tuota liian kiehtovaa suuta, mutta malttoi mielensä. – Suo anteeksi, armas Tess! (175). Siis anteeksi mistä? Ehei, ei siitä, ettei Angel sittenkään suutele Tessiä, vaan siitä, että hän oli aikeissa sen tehdä. Tällaisia säädyttömiä - siis vain alhaisten ihmisten toimittamia – aikeita jumaliselta mieheltä hyvitellään sillä, että ”[o]li tuommoinen hetki, jolloin naisen sielu on tavallista ruumiillisempi ja jolloin henkevinkin kauneus kiehtoo nautintoon” (194). Tässä kerrotaan siis selkeästi, että Angel rakastaa – ja haluaisikin rakastaa - ensisijaisesti Tessin sielua ja jumalisuutta, juuri kuten kunnon miehen tuleekin, jotta tällainen naisen ihailu veisi heidät molemmat lähemmäs Jumalaa. Viktoriaanille tämä ei voi tapahtua aistilliseen ja keholliseen keskittymälla, ja juuri nyt naisen sielun ihailu on maallistumaisillaan liiankin vereväksi. Angelin tunne on näissiä olosuhteissa ymmärrettävää – kunhan muistaa pidättäytyä. Sen Angel tunnollisesti tekeekin. Tess ei laita yhtään huonommaksi: jos Alexanderin kuumat tunteet aikoinaan saivatkin Tessin kyyneliin, sen tekevät myös Angelin tunteet. Itkuunhan tuo Tess Angelin tunteilun jälkeen taas puhkeaa (175). Vaikka syyt itkulle voi ymmärtää täysin vastakkaiseksi – Alexanderia hän tahtoi vastustaa, mutta Angelille ei usko enää kelpaavansa – yhteiset nimittäjät ovat täsmälleen samat: kyse on tulevaisuudenuskosta ja moraalista. ”Tessin kauas tähtäävät silmät alkoivat jälleen kyyneltyä” (175). Tulevaisuuteen hän ei voi kummankaan miehen kanssa uskoa, ja molemmissa tapauksissa hänen oma moraalinsa hänet siitä erottaa. (194).

Tessin tarinaa lukiessaan ei voi olla ihmettelemättä, mikä esiaviollisessa - ja siten kielletyssä - rakkaudessa on voinut olla niin kertakaikkisen pahaa. Sosiaaliset syyt voi vielä jotenkin ymmärtää, mutta muutoin asenne ns. kiellettyyn rakkauteen ja neitsyyteen vaikuttaa yksinkertaisesti patologiselta, sairaalloiselta pakkomielteeltä. Vähemmästäkin kärsii ankarasti – ja tämän osoittamisessa Tessin tarina onnistuu loistavasti. Tuollaista patologista asennoitumista ei voine ymmärtää, ellei tajua, kuinka vakavaa todellisuutta uskonnollisista dogmeista rakennettiin, kuinka vakava ja aitoa kauhua herättävä tosiasia kuolemanjälkeinen elämä, helvetti ja taivas, etenkin sen ajan ihmisille olivat, ja kuinka ankara heidän jumalansa oli. Tai kuinka kiihkeästi ihmiset kaipasivat ylläpitää henkilökohtaista maailmanjärjestystään (omine oikeuksineen kaikkineen) pakottamalla toisetkin sitä noudattamaan.

(Tämähän pätee ihmisten keskuudessa toki edelleen, vaikka ei yhtä ilmeisenä kuin nykyistä perinteisemmässä ja yhtenäisemmässä kulttuurissa aikoinaan. Ihan yksilötasollakin tämä totta kai pätee. Omaksutun maailmanjärjestyksen suojeluhalu ilmenee jokaisessa loukkaantumisessa toiseen siinä, ettei tämä toimi kuten minä haluaisin. Mitä mustavalkoisempi maailmajärjestys, sitä ehdottomampaa pakottaminen, olipa se aktiivista tai passiivista. Ja jos helvetinpelko on tuon mustavalkoisen järjestelmän kiinnevoima, on selvää, ettei tuosta mustavalkoisuudesta hevin luovuta. Sehän implikoisi tuhoutumista - ironista kyllä, sillä juuri jäykkyydessään ja taipumattomuudessaan ihminen itsensä tuhoaa.)

No, lieni helppoa pakottaa ja olla pakotettu, kun sellaiseen oli varhaiskasvatuksesta asti koulittu. En tarkoita kasvatuksella niinkään etikettien tai säännöstöjen opettelua, vaan sitä, mistä Alice Miller puhuu mustana pedagogiikkana (erityisesti kirjassaan Am Anfang war Erziehung, 1980, suom. Alussa oli kasvatus). Niinpä nekin, jotka eivät niin sanotusti kasvattaneet lapsiaan, laittoivat väistämättä kokemansa pahan kiertämään. Niinhän me yhä laitamme, koska emme muutakaan osaa, koska olemme kasvaneet kauaksi aidosta, välittömästä tunne-elämästämme ja sen hyvinvoinnista. Ja mitä edellä mainittuun helvetinpelkoon tulee, yhä edelleen sekin ihmisissä elelee, vaikka sitten jossakin syvällä: metafyysinen ahdistava epävarmuus omasta olemassaolosta ja sen oikeudesta. Nykyisin tämä helvetinpelko tosin implikoituu ennemmin hulluudenpelossa kuin helvetinpelossa - onhan psykologia psykiatrioineen paljolti korvannut uskonnon ja kirkon roolin ihmiskäsityksen ja maailmankuvan muodostuksessa, sekä ihmistä kasvattavien ja hoitavien instituutioiden sekä asiantuntija-auktoriteettien osalta. (Psykokulttuurin kritiikistä joku toinen kerta enemmän, mahdollisesti.)

Niin että kaikkeen tähän painostukseen nähden voi Alexanderia pitää todella hyvällä ja terveellä itsetunnolla varustettuna, rohkeana ihmisenä. (Mitä yksilöitymisestä tai uskalluksen sallimisesta lausuukaan se, että Alexanderin piti kuolla?)

Ja mitä tulee Tessin ja Alexanderin suhteeseen:
Vaikka Angel Claren piti kaiken järjen mukaan olla niin sanotusti Tessin sydämenvalittu, sympatiat ja toiveet ovat Alexanderin puolella. Huomasin kyllä hyvin, että ihailuni kohdistui Alexanderiin, toiveeni Alexanderin ja Tessin suhteeseen. En usko, että se on sattumaa. En usko, ettei kirjailija olisi tarkoittanut sitä.

Mitä vielä tulee mieleen?

Lisa Gerrardin I Asked For Love

Siinä on kylmiä väreitä nostattavaa ylimaallisuutta; jotakin sellaista…hmm… kuolleiden mutta elävien sielujen, vainajien, asuinsijoille pyrkivää, heidän jo unohtuneista tarinoistaan kertovaa melankoliaa, nyt jo rauhaan päässyttä.

Leijailkoon siis äänimaisemassa vielä I Asked For Love. Olkoon se muistona kaikille viktoriaanisena aikana oikeasti tapahtuneille vastaaville rakkauksille, vaikeille ja moraalisesti mahdottomille.

(Olkoon vain pateettista. Joskus paatos on kaunista.)


Toki mieleen tulee vielä vaikka mitä, ajan kanssa vielä enemmän. Ja jos se on sellaista, mikä on mielestäni tähdellistä lisättävää, lisään sen edeltäviin vaelluksiini, jonnekin tuonne kaiken jo sanotun sekaan.

Mutta nyt - rauha Alexanderille ja Tessille - mielessä häämöttää jo seuraava kirja, jota haluaisin käsitellä.

footnote

Pääsin juuri edellisen tekstini lopussa sanomasta, että nyt olisi Tessin tarinasta jäljellä enää muutamia mietteitä lausuttaviksi ja langanpäitä koottaviksi. Ja olin luulossa, että nuo viimeiset sanaset voin heittää suunnilleen lonkalta - onhan kaikesta jo sepusteltu niin paljon, ettei pienten loppukaneettien säätäminen voi olla kovin kummoista. No, kaikkeahan saa luulla.

Siinä toki ei ollut mitään luulottelemista, että jotain sanottavaa minulla yhä oli (on), siis muutakin kuin vain jatkaa ne "vapauttavat syyt" loppuun. Mutta mitä kaikkeen jo sanottuun vielä lisäisi tavalla, joka niveltyisi sopuisasti olematta silti turhaa kierrätystä tai hokemista.

Jäi siis suomeksi sanottuna mietityttämään. Ei se mitään. On hyvä että miettii.

Kaneettia metsästääkseni palasin koko Tessin tarina -kirjoituskokoelmani ääreen. Siinäpä sitten jäi vähäksi aikaa kaneettiajatukset sivummalle todetessani - huhhuijjakkaa vaan - millaisille luonnosteluasteille olen osan kirjoitteluistani jättänyt. Eihän sellaisessa muuten mitään, blogihan tämä vain on, mutta olisi se sentään mukavaa, jos (potentiaalinen) lukija voisi mahdollisimman miellyttävästi ne kirjoitetut rivit lueskella ja pysyä helposti juonessa mukana kappaleesta toiseen siirryttäessä ja jopa silloin, kun yritän selittää mitään vähänkään koukeroisempaa tai mielestäni syvällistä. (Ei ole kivaa, jos innostus on vain kirjoittajan ilo. Niin näytti olleen erityisesti kirjoituksessani TT2. Sitä oli/on ihan pakko vähän remontoida.) Ihan siis hyvä asia joo, että tässä on ollut hieman arkietäisyyttä kirjoituksiin.

Ja vaikka minä nyt sanon näin, kaiken tämän kirjoittamisen tyydyttävästä luettavuudesta, se ei tarkoita, ettenkö syyllistyisi samaan vielä uudelleen. Ja uudelleen. (Varsinkin, kun tykkään niin kovin lisäillä ja heitellä. Ja seurata tajunnanvirtoja.) Mutta yritys on hyvä, tahdosta puhumattakaan. Ja harjoittelun on pakko jättää jälkensä. Joskus. Jonnekin. Jollakin tavalla. Noh, ainakin laaduntarkkailua on huoneen puolesta toimitettu. En mene sanomaan kuinka hyvin, mutta toimitettu joka tapauksessa.

Niin että kyllä se kaneetti täältä ihan lähitulevaisuudessa tulee…

Kertomusten tienoot

Ennen jatkamista pieni välispiikki.

Viikon verran on arkea tässä välissä, minun ja kertomuksen, Tessin tarinan. Ainahan se arki lopulta keskeyttää ja kutsuu tai tunkeutuu. Lattiaa peittävät kirjapinotkin on saatava joskus paikoilleen, puista kerättävä viimeiset omenat ja täytettävä polttopuuvarasto talveksi. (Eikä tämä ole mikään vertauskuva!) Kertomuksista en tietenkään luovu, mutta julkaisuväli voi olla pidempi. (Punainen mekkokin roikkuu vielä tuuletuksessa - mikä puolestaan on vertauskuva.) Että jos joku jossakin joskus ihmettelee. (Ja varoitettu on; kerronhan jo tuolla ingressissä - tai paremminkin jonkin sortin huoneentaulussa - että toisinaan täällä kuulee pelkkää hiljaisuutta. Se tekee kauniiksi.)

Mutta olin sanomassa että. Sen arjen tässä minun ja kertomuksen, Tessin tarinan, välissä kyllä huomaa. Kertomuksen maailmaan olisi suorastaan työnnyttävä uudelleen tavoittaakseen samat näköalat ja tunnut; ne eivät enää ole vain käden ojennuksen päässä helposti tunnusteltavissa. Intensiteetin rakentaminen ja vaaliminen vaativat oman aikansa ja tilansa, ja jos intensiteetti raukeaa, vaaditaan uutta rakentelua. Ja silloin, jos on sanottavaa, se on melko helppoa. (Lueskelu- ja kirjoittelupäivät ovat ihania. Voi käydä pikaisesti keittiössä hakemassa jotakin nopeaa syötävää – marjakeittoa, pähkinöitä, jugurttia -, vaihtaa miehen kanssa ruohonleikkuuvuoroa ja palata taas astialle ikiomaan kammioon. Ah.)

Mutta nyt, kun olisin palaamassa kertomukseen, havaitsen, että suurin osa siitä tarpeesta, jota intensiteetin synnyttäminen edellyttää, on jo rauennut tyydyttyneenä: olen ilmeisesti jo saanut sanottua lähes kaiken mitä halusin sanoa. (Jos näin ei olisi, tarve jäisi ja siten myös heräisi hyvinkin helposti. Minulla on kokemusta. Parhaimmillaan kertomukset odottavat vuosia omaa vuoroaan, kiltisti mutta sinnikkäästi, ja kun niihin lopulta tarttuu, ne vievät mukanaan. Joten kyse ei ole pelkästään arjesta minun ja kertomusten välissä. Kyse on siitä, mitä olen halunnut kertomusten kanssa mietiskellä ja kuinka tyydyttävästi olen sen päässyt tekemään. Uskon, että aina, kun kertomus vetoaa ja niin sanotusti puhuttelee, sillä on jotakin erityistä sanottavaa. Ja tuo erityisyys, tuo puhuttelu on lakannut vasta, kun kertomuksen vetovoima on lakannut. Tämänkin jälkeen kertomuksesta voi totta kai yhä pitää, paljon, joskus eniten kaikista. Tällaisista kertomuksista on tullut osa ns. omien kertomusten kokoelmaa. Jokaisella pitäisi olla omat kertomuksensa, kulttikertomuksensa. Ja uskon että onkin.)

Olen viime aikoina ollut siinä määrin keskittynyt Alexander D’Urbervillen ja Tessin tarinan mutusteluun, että näin toissayönä jopa unta Hans Mathesonista. Unessani hän ei ollut Alexander, mutta mitä ilmeisimmin edusti häntä tai jotakin hänestä. (Luulen nimittäin, että Mathesonin esiintyminen unessani johtunee juurikin siitä, että hän antoi Alexander D’Urbervillelle mieleenpainuvat kasvot, ja että olen hänen hahmoaan - siis Alexanderin hahmoa - sittemmin mietiskellyt - vaikka enimmälti hyvinkin passiivisesti jossakin mielen perukoilla. Sillä tavallahan me mietimme kaikkea, mihin emme sen kummemmin keskity, mutta mikä kuitenkin on jäänyt vaikuttavasti mieleen. Eniten olen miettinyt Alexanderin hahmoa tietysti kirjoituspäivinä, siis aivan lähiaikoina, joten siinä mielessä ajoitus ei ole merkillinen.) Muuta hyvää syytä en keksi. En muista koskaan ennen Mathesonista uneksuneeni, ja vaikka hänestä pidänkin (siis siten kuin julkisuuden henkilöistä ylipäätään voi pitää, sillä imaginaarisiahan he ovat, hyvinkin eri henkilöitä, kuin kyseiset persoonat siviilitodellisuudessaan), en kuitenkaan sanoisi fanittavani häntä.

Uni ei ollut seksuaalinen, ei ainakaan suoraan eikä ilmeisesti. Unessani hän oli omassa kodissaan (tai omassa huoneessaan), minä omassani. Hänen huoneensa oli kuin pimeä öinen luola, minun kuin päivänvalossa. Hän oli tulossa luokseni kylään (muistan, kuinka kiire minulla oli siistiä asuntoani - jolla ei ole mitää tekemistä todellisen kotini tai minkään oikeasti tuntemani asunnon kanssa - ja hieman ehostaa itseäni), mutta samalla olin kuitenkin itse menossa hänen luokseen kylään. Hän soitti minulle, oli lämmin ja ystävällinen, ja juttelimme niitä näitä. (Vaikka puhuin hänen kanssaan puhelimessa, olin samalla myös läsnä hänen kodissaan/ huoneessaan, josta hän minulle soitti. Saatoin nähdä hänen kasvonsa ja huoneensa kaiken aikaa. Unissa mahdolliseksi tuleva usean eriaikaisen ja eripaikkaisen samanaikaisuus on kiehtovaa.) Puhuin unessani hyvin selkeästi äännettyä englantia, sellaista, jonka vielä herättyänikin muistin hyvin. Koska en kirjoita uniani ylös, muistan keskustelusta enää vain yhden pätkän tai aiheen: hän pyysi minua kertomaan, milloin unessani on viimeksi ollut surullinen tai synkkä (vaarallinen tai ahdistava) tunnelma. Ensin en ollut muistaa sellaisia unia, mutta lopulta muistin yhden. Ja se, että minä puhuin hänen kanssaan tuosta unesta, oli minusta kiinnostavaa. Siis se, että unessani keskustelin oikeasti aikaisemmin näkemästäni painajaisunesta täysin tietoisena siitä, että se oli oikeasti aikaisemmin näkemäni painajainen. (Unessani en kuitenkaan sinällään tiedostanut näkeväni unta.)

Vaikuttaa ilmeisimmillään siltä, että ali- tai piilotajunnassani - varjopuolellani - elävä maskuliininen...hmm...puoleni, kenties jopa animukseni (joka jostain syystä samastuu Hans Mathesoniin Alexander D’Urbervilleen viitaten) ottaa päivätietoisuuteeni yhteyttä, myös selvitelläkseen jotakin varhaisempaa painajaisen syytä. Lämminhenkinen yhteydenotto ja -pito ovat aina miellyttäviä, integraatioita.

No niin, olen siis jo nyt vaellellut D’Urbervillen lähitienoilla ihan kiitettävän patikkareissun verran. Niinpä jäljellä on enää vain muutamia mietteitä ja langanpäitä koottaviksi.

Miehet kirjoissani1: TT5 - Vapauttavat syyt (2/3)

Jos kirjailija olisi halunnut kuvata Aleksander D’Urbervillen moraalisesti vastenmieliseksi ihmiseksi, tämä olisi ilman muuta heijastunut Alexanderin fyysiseen habitukseen. Toisin sanoen, jos kertomus pitäisi Alexanderia huonona tai pahana, pyrittäisiin varmistamaan, ettei lukija samastuisi häneen myötämielisesti, eikä näin ollen ihailisi tätä eikä siten myöskään tämän toimintaa. (Sanonnoille kuten ”näyttää aivan ryöstäjältä”, on syynsä.)

Mutta sen sijaan Alexander D’Urberville on oikea kiusaus, niin suuri, että Tess-parkakin ajautuu usvaan, eksyy ja nukahtaa, vaikka viisaan neitsyen pitäisi valvoa odotellessaan tuomiopäivän ylkää, Angelia - joka todella palaa Tessin elämään tekemällä siitä monellakin tapaa tuomiopäivän. (Angel on myös fyysisessä mielessä – siis konkreettisessa mielessä todellisimmin - edelleen pelkkä sulhanen; hääyötä ei ole vietetty.)

Ulkoisen olemuksen lisäksi myös D’Urbervillen toiminta kuvataan tavalla, joka mitä todennäköisimmin herättää lukijassa hyväksyntää, vähintään ymmärtämystä, paikoitellen jopa kunnioittavaa ihailua. Tuntuupa hänen osakseen saamansa kohtelu toisinaan suorastaan sydäntä särkevältä. Mutta koska Alexander ei ole minusta säälittävä millään tavalla, sääliä hän ei sentään minussa herätä; D’Urberville osaa kyllä pitää puolensa ja huolehtia itsestään. Sikäli, että tämä sama kokemus on tendenssinä tämän tarinan lukijoissa yleensä, tämä on omiaan vahvistamaan ihailua entisestään.

Kuinka Alexander sitten lukijalle esitellään? Hän ilmaantuu teltan pimeydestä. Siis pimeydestä. Hän on solakka mies sikari hampaissaan, hyvin tummaverinen, huulet ”täyteläiset, karkeapiirteiset, mutta punaiset ja pehmeät”. Alexander on siis aistillinen, mutta ei feminiinisellä tavalla. ”Huolimatta hänen raaoilta vivahtavista piirteistään ilmeni hänen kasvoillaan ja rohkeissa silmissään miehekästä voimaa”. Alexander saattaa siis olla jopa sopimattomalla tavalla tulinen; hänen elinvoimansa ja aistillisuutensa ei ole kovin herkkää ja runollista - mutta tämä ei tee hänestä paheksuttavaa lurjusta. Miehekkääksi attribuoitu kun yleensä on se kaikkein parhaimman ja kunnioitetuimman synonyymi. Ja siis ”miehekästä voimaa” vieläpä silmissä, sielun peileissä? Erittäin, erittäin ihailevasti ja kunnioittavasti sanottu. (Ihan hämmästyin, kun luin tuon ensimmäistä kertaa.) Kasvot puolestaan edustavat paitsi persoonallisuutta, myös mainetta (vrt. sanontaan "menettää kasvonsa"). Miehekkyys ulottuu kuulemma niihin asti. Iältään Alexander on Tessin ensi kertaa kohdatessaan kolmannenkymmenennen ensimäisellä puoliskolla.

Äitinsä seurasta Alexander ei pidä niin paljon, että haluaisi ihan pysyväisesti jäädä tämän kanssa kahden asumaan. (Alexander on tekemässä lähtöä Lontooseen heti, kun Tess palaa lapsuudenkotiinsa. Syyksi lähdölleen Alexander kertoo, äitiinsä viitaten, ettei "siedä tuota vanhaa mummoa", 89. Tällaista asennetta ja sen ilmaisua voi pitää lähes herjaamisena, neljännen käskyn rikkomisena, ja siten myös jumalisen järjestyksen ja kurin uhmaamisena. Samalla "vanhaksi" nimeäminen kertoo siitä, että jotakin pidetään vanhentuneena, aikansa eläneenä. Alexanderin äidinuhman voi siis tämänkin ymmärtää viktoriaanisuuden kritiikiksi, etenkin, kun Alexanderin äiti on kunniallinen viktoriaani, ja ilmeisesti usein poikaansa arvostelemassa ja ojentamassa. Äidiltään Alexander lieneekin saanut käsityksensä siitä, että hän on pelkkä paha ja kuriton poika. Kun tällaista miestä kuitenkin ihaillaan, se lausuu kertojan asenteesta ja käsityksestä paljon. Merkillepantavaa on myös se, että Alexander kaipaa Lontooseen, edelläkävijöiden kaupunkiin, sinne, minne uudistukset ajassa ensimmäisenä näkyvästi ilmaantuivat.) Äidinuhmassaan Alexander ilmaisee siis halunsa itsenäisyyteen ja omaehtoisuuteen. Tämä lausuu oman sanasensa myös naisen roolista Alexanderin edustamassa maailmanjärjestyksessä: Alexander ei tarvitse äidinhoivaa, ja tuskin etsii sitä naisestakaan. Tämä ehdottaa, ettei nainen ole miehelle taloudenhoitaja, vaan seksuaalinen kumppani. Muusta tasavertaisuudesta tai ystävyydestä ei toki vielä tällöin voi itsestäänselvästi olla kyse. (45)

Palataan vielä sikariin ja tarkennetaan siihen. (Freud nyökyttelisi niin tietäväisenä, että.) Myös elokuvassa (edelleen siinä vuoden 2008 filmatisoinnissa) sikarista tehdään Alecin indeksinen merkki, vähän kuin Lennonin tai Kekkosen kakkulat. Jos näet tai haistat sikarin, se on Alec, ja silloin hän todennäköisesti myös ilmaantuu nurkan takaa. Ja ei, nyt se sikari ei ole pelkkä sikari. Kertomuksessa sen tuoksu ja hehku leijuu pimeydessä, oltiinpa sitten pimeässä metsässä tai keskellä kirkasta päivänvaloa (muistetaanpa telttakohtaus). Se ja sama: Alexander saa sikarinsa hehkumaan anytime, anywhere. Alexanderin ilmaantumiseen liittyvä järjestyskin kertoo jotakin: ensin on pimeys, sitten näkyy sikari, ja näitä seuraa Alexander, ensin askelmineen ja puheineen äänimaisemaan, lopulta koko mies visuaaliseen. Toisin sanoen se, mitä hän edustaa (kuten herrasmiestä ja viettiolentoa) ja se, kuinka hän vetoaa - aisteihin -, tekee hänet näkyväksi, näyttäväksi. Alexanderin ei välttämättä edes tarvitse itse tulla näkyviin ollakseen läsnä, jo pelkkä tuoksu riittää. Tai pimeys. Jo se jättää Alexanderille tilan, joka kutsuu häntä esiin, loihtii hänen läsnäolonsa tunnun tai vähintään odotuksen. (Mutta Angel puolestaan saa ihan tosissaan mennä muiden joukkoon osallistumaan ja tehdä jotakin näitä miellyttävää - kuten tanssahdella karkelossa tai lypsää lehmiä -, ennen kuin hänet huomataan. Ja jos Angel saisi hampaisiinsa sikarin, luulisin, että häntä alkaisi yskittää. Tuskin miekkonen pitää edes sikarin hajusta.)

Uskotaan, uskotaan. Alexanderissa on niin kutsuttua munaa. Angeliin nähden Alexander on se, jota ihmisyydelleen rehellinen mies voi ihailla, ja jolle samalla tavoin rehellinen nainen haluaisi antautua, joten kertojan ratkaisu erotisoida - ja romantisoida - juuri Alexanderin ja Tessin suhde on tältäkin pohjalta ymmärrettävää.

Vaikka äkkiseltään voikin tuntua, että romanttinen väre leijuisi Angelin ja Tessin välillä, Angelin osoittama viileä, hiljainen ja eleetön hylkiminen tekee jännitteet tyhjiksi. Angelin ja Tessin keskinäinen tarina on pelkkä kärsimyskertomus. Toki Angelin ja Tessin suhde voidaan tulkita romanttiseksi, jos välttämättä halutaan, ja usein näin on tehtykin, etenkin elokuvassa. Mutta minä en löydä heidän suhteestaan niitä odotuksen jännitteitä, pimeyden voimia, kaukokaipuun tuskia ja sitä ns. raunioestetiikkaa, jota romantiikka vaatii. Sen sijaan Alexanderin ja Tessin välillä eivät veri, huohotus, kyyneleet, katseet, tuska, hevoset, huuto tai intohimo lopu. Heidän suhteensa on täyttää draamaa kuolemaan asti, eikä mikään muu heitä voisikaan erottaa, ei edes ylpeys.

No niin, tämän sikarimiehen edessä Tess sitten kuulemma seisoi paikallaan kuin kylpijä, joka epäröi veteen heittäytymistä (45).

Vesi on tunne- ja viettielämän vertauskuva, vedestä ihminen syvimmin syntyy. Ajatellaanpa vaikka alkumerta tai äidin kohtua. Psykoanalyysissä meri on alitajunnan vertauskuva, ja tätä tietoa vedestä myös uskonnossa ja taiteessa ahkerasti hyödynnetään. (Ihmiset ovat jo kauan ennen psykoanalyysiä tienneet, vähintään intuitiivisesti, mitä vesi, etenkin syvä vesi, tarkoittaa. Eihän psykoanalyysi ole vertauskuvia ja symboleja keksinyt, ainoastaan tutkinut niitä ja systematisoinut niiden pohjalta ymmärrystä ihmisen psyykestä.) Niin uskonnossa kuin taiteessa tiedetään, että kun esimerkiksi meri myrskyää, ihmistä liikuttelevat syvyyden viettiperäiset voimat, joiden potentiaalinen uhka on ihmisen hukuttaminen. Katsokaa esimerkiksi Caspar David Friedrichin teosta Vaeltaja meren yllä, joka usein valitaan edustamaan romantiikan aatevirtausta. (Virtausta...hmmm) Ja tähän vesitietoonhan se Pietarin vettenpäälläkävelykin liittyy. (Jos Pietari ei anna myrskyn viedä huomiotaan, eikä siis pelkää myrskyä ja siten antaudu sen armoille, hän ei vajoa eikä huku myrskyyn. Tämä onnistuu, jos katse pysyy Kristuksessa, siinä, mitä hän edustaa. Luonnollisesti ei Kristuksen kaltainen jumaluus eikä se, mitä hän edustaa, ole merien eikä myrskyjen hallittavissa, päinvastoin.) Myös astrologiassa ynnä muissa vastaavissa veden elementti kuvaa tunteita (samoin kuin ilma ajattelun ja abstraktioiden maailmaa). Entäpä vuorovedet vertauskuvana? Tai sade? Ne ovat ihmisen mieltä tai mielialaa liikuttelevia voimia. (Kuvaavaa on, että vuorovedet nousevat ja laskevat juurikin kuun vaikutuksesta, niin maassa kuin ihmisessä.) Vedestä nousee se, mikä ihmisessä on syvintä ja alkuperäisintä, siksi vesi on tunne-elämän ja seksuaalisuuden vertauskuva.

Nyt Tessin edessä siis olisi niin sanottua vettä, johon niin sanotusti heittäytyä; Tess on otettu, hän on suorastaan kylpemäisillään, mutta epäröi vielä veden armoille jättäytymistä. Epäilevyydestään huolimatta Tees ei ”aavistanut vilkaistessaan viattomana ruusuihinsa, että hänen ’elämänsä onnettomuus’ häämötti sinertävän ja huumaavan sikarinsavun takaa” (48). Huumaavan? Ja miksi ”elämän onnettomuus” on kirjoitettu sitaatteihin, aivan kuin kertoja esittelisi jonkun muun mielipiteen siihen täysin samastumatta? Minun tulkinnassani tämä on jälleen viktoriaanisen ahdasmielisyyden kritiikkiä. Ja mitä Tess sitten epäröi, jos ei kuitenkaan aavistanut tilanteessa mitään uhkaa tulevaisuudelleen tai olemassaololleen? Tulkinnalleni johdonmukaista on väittää, että hän arasteli seksuaalista vetovoimaa sellaisenaan.

Tuleepa vedestä puhuttaessa jälleen mieleeni myös Angel Clare: hän kantaa Tessin veden yli. Tämä on heidän kenties läheisin ja fyysisin hetkensä, ja kuvaa heidän ihastuksensa luonnetta sekä heidän syvintä ja kauneinta tapaansa olla yhdessä. Tuossa yhdessäolossa siis romantisoidaan pyrkimystä yhteistuumin vastustaa tulvavesiä (siis yli äyräitten nousevia tunteita), ja tässä Angel Tessiä auttaa. Niiden yli kannattelu on Angelin urotyö, apu pahaa ja upottavaa tunne- ja aistimaailmaa vastaan siinä puhtaan ja kestävän rakkauden liitossa, jonka mies ja nainen muodostavat. Angelhan on hän, jonka avulla Tess haluaa paeta maallista pahaa (ja tietysi Alexanderin kaltaisia miehiä). ’Älkäämme antautuko veden voimille, ja jos mahdollista, älkäämme edes koskettako sitä.’

Kuvaavaa on, että Angel on kahlaillen tarkastelemassa tulvavesiä suuret suojasaappaat jalassaan. Kuvaavaa myös on, että hän juuri tällöin kohtaa Tessin, ja kuvaavaa, että vain yhtenä muiden joukossa - tosin vetoavimpana, mutta mitä ilmeisimmin vahvimman viattomuuden hehkun tähden. Angelhan haluaa naisekseen siveimmän siinä missä Tess miehekseen seksuaalisesti kurinalaisimman. Joten tottakai kuvaavaa on myös se, että Tess tämän kohtaamisen tapahtuessa on matkalla kirkkoon. Kuvaavaa on, että tulvavesi on hankaloittamassa naisten kirkkoon pääsyä ja erottamassa heidät jumalanpalveluksestaan, ja kuvaavaa on, ettei Angel haluaisi naisten joutuvan luopumaan kirkkoreissustaan. Kuvaavaa on myös, ettei Angel halua kohtaamiensa naisten itse tuossa vedessä kahlailevan; Angel ei halua, että vaikka hänellä itsellään on ollut jopa seksuaalinen kokeilu (josta hän tuntee armotonta omantunnontuskaa, tottakai), siveillä naisilla sellaista olisi. Tess tietenkin hyväksyy Angelin ritarillisuuden: hänestä se on suojelevaa, muu olisi Tessin mielestä mieheltä itsekästä (219). Tess muutenkin vieroksuu seksuaalisuuttaan, sillä hän haluaisi keskittyä käytännöllisyyteen, ei avioelämän (seksuaalisiin) vaatimuksiin (223).

Kertomuksissa on aina intohimon kannalta positiivista, jos vedessä tai sateessa ilakoidaan. Muistellaanpa vaikka Lady Chatterleytä ja hänen iloitsevaa tanssiaan vesisateessa sen merkitsi, että hän oli alkanut nauttia seksuaalisuudestaan. Monissa kertomusten kiihkeissä kohtauksissa mies kantaa naisen veteen ja pudottaa sitten sinne. Ja yleensä naisella on hauskaa. Esimerkiksi elokuvan Dirty Dancing (ohjannut Emile Ardolino 1987) vesiharjoittelukohtausta – joka oli vieläpä tanssiharjoittelua – voi pitää hyvänä esimerkkinä tästä. Sehän viestii selkeästi, että joo’o, kuuma tanssinopettaja on opettamassa Babylle seksuaalisen rakkauden saloja - vaikka yrittääkin ensin pitää Babyn hallittujen tanssiliikkeiden - flirttailunormien - avulla veden yläpuolella. Mutta tietysti he menettävät tasapainonsa, ja Baby sukeltelee nauraa räkättäen.

Onhan se tietenkin ritarillista, kun mies varjelee naista vesimassoilta kuten joilta, järviltä, meriltä tai jopa sateelta. Mutta silloin rakkaus on kurinalaista, eikä sitä erotiikka kaunista. No, ei se mitään. Joskus nainen pitää enemmän kunniansa kuin kehonsa palvomisesta, etenkin, jos pitää kehoaan pelkkänä miehen himon objektina, kuten Tess (ja kertojakin hieman ambivalentisti). Silloinhan nainen ei voisi kokea tulevansa "omana itsenään" ihailluksi, jos ihailu ei kohdistuisi (myös) johonkin muuhun kuin kehoon ja sen potentiaaliseen seksuaalisuuteen.

(Tässä välissä piti kutsusta käydä katsomassa, kuinka mies puristaa vaatteitaan kuivaksi vesisateen jäljiltä ja salaisesti ylpeänä esittelee sitä vaatetukseensa tarttunutta veden määrää – niin, ja tietysti metsässä urheilun jäljiltä. Näin se jungilainen mystillinen synkronia pelittää… Tai sitten tämä on vain esimerkki siitä, kuinka ne oman mielen tulkintaskeemat ynnä muut välineet ja ominaisuudet siirtyvät jäsentelemään ja nimeämään ulkoista maailmaa, luomaan minulle omaa henkilökohtaisesti havaittua ja koettua todellisuutta. Kuten jo Kant muinoin kopernikaanisessa kumouksessaan kuvasi.)

Mutta takaisin Tessiin, joka nyt seisoo Alexanderin edessä. Ei riitä, että Alexander siis on syntisenkomea sikarimies. Kaiken lisäksi tämä komistus katselee Tessiä erittäin kiinnostuneena, valmiina miellyttämään häntä pilke silmäkulmissaan. Alexander puhelee Tessille ystävällisesti, yrittää saada tämän tuntemaan olonsa turvallisemmaksi, mukavammaksi. ”Ja huomattuaan, että tyttö oli aivan kuin puusta pudonnut, hän lisäsi: - Älä ole peloissasi.” Alexander esittelee Tessille ympäristöä, kuuntelee tätä ymmärtäväisesti, täyttää hänen korinsa ruusuilla ja mansikoilla ja huolehtii, että he syövät kunnon aterian, ennen kuin Tessin on lähdettävä paluumatkalle ja toivoo, että he näkisivät jälleen. Ihaileva leikkimielisyys tulee esiin siinä, että Alexander koristelee Tessin puvun ja päähineen ylenpalttisesti ruusuilla. Älkäämme unohtako ruusujen vertauskuvallista sanomaa. Mikä arvostuksen osoitus! Ei ihme, jos Tess tuntee hetken kävelevänsä melkein ruusun terälehdillä, olevansa pidetty kuin kukka kämmenellä; ei ihme, että Tess heti ensikohtaamisella syö Alexanderin kädestä, mansikkaa tottakai, ja täyttää niillä koko vatsansa. (Angel olisi kenties antanut Tessille liljoja, tai niitäkin vain yhden. Tai sitten pelkän ohdakkeen tai minkälie siankärsämön. Tai maitohorsman. Ne eivät koreile ja ovat tarpeeksi askeettisia ja sitkeitä.) (45 -49)

Toki Alexanderin eroottisesti puhuttelevan olemuksen voi ymmärtää pelkäksi paholaisen koettelemukseksi, ja sitä hän kertomuksessa edustaakin, sekä ambivalentille kertojalle että viktoriaaniselle lukijalle. (Esimerkiksi sivuilla 49-50 tämä ennakkoluulo artikuloidaan selkeästi.) Silloin voitaneen myös sanoa, ettei kaikki ole kultaa mikä kiiltää, eikä kirjaa pidä arvostella sen kansien perusteella. On totta, että monissa tarinoissa se todellinen hyvyys ja oikeus kätkeytyy kurjan tai mitättömän olemuksen alle. Tällä muistutetaan, ettei arvioitaan pidä lausua liian pinnallisin perustein. Mutta on myös muistettava, ettei kaikki pahuus ja vääryys silti kasaudu kiiltävien ja komeiden kuorien taakse.

[Jos tällä teemalla halutaan leikitellä, voidaan Alexanderia pitää esimerkkinä kummasta tahansa, moraalinäkökulmasta riippuen: hän voi olla juuri sitä miltä näyttääkin, hyvä ja voimakas. Tai, jos paholainen ei nykyisin enää välttämättä ole rumilus, Alexander on edelleen juuri sitä miltä näyttääkin: moderni esimerkki siitä, miltä paholainen näyttää, kuulostaa ja tuntuu. Silloin hän on se petollisen komea tyyppi, josta on kuitenkin pelkkää harmia, ja joka ei ole voimakastahtoinen oikeilla tavoilla.

Mutta tästä voidaan palata takaisin ajatukseen siitä, ettei kaikki ole sitä miltä näyttää: jos moderni paholainen näyttää viettelevältä, mutta kirjaa ei sittenkään arvostella kansien perusteella, voidaan ajatella, ettei Alexander tarkemmin katsoen olekaan paholainen, olipa hän kuinka komean ja viettelevän näköinen hyvänsä. (Myös Tess lausuu lopulta, ettei ole Alexanderia sentään saatanana pitänyt, 382.)

Toisaalta Alexanderin kätkettyä vilpillisyyttä ja epäarvokkuutta palaa puolustamaan tulkinta hänen aateluutensa alkuperästä: hän omistaa aatelisarvon, mutta ei ihan aidosti eli syntyperältään tai ansioiltaan kuitenkaan ole aatelinen. Lausuuko tämä arvion hänen luonteestaan ja vihjaa siitä, että hän harhauttaa ja huijaa?

Noh, kiillotettuja kansia kohtaan osoitettua kritiikkiä on syvennettävä, jos sille tielle on taas lähdetty. Silloin todetaan, ettei aatelisarvo mikään luonteenpiirre ole, joten mitäpä se ihmisen sisimmästä, häntä määrittelevistä tosimmista totuuksista kertoisi. Ja jos näennäisellä ja epäaidolla ei ole väliä, ei silläkään pitäisi olla väliä, mistä aateluus on tullut, jos se kerran on joka tapauksessa aidoillakin aatelisilla pelkkää muodollisuutta - olettaen, että ihmisen sisin on se mikä ratkaisee - , ja yhteisössä tapa hierarkisoitua. Ja mitä väliä aateluuden alkuperällä on, jos aateluus kuitenkin on todellista sillä ainoalla tavalla, jolla se voi käytännössä toteutua: aatelisen elämäntapa ja tunnusmerkit ovat joka tapauksessa Alexanderin todellisuutta.

Aikalaisten normijärjestelmässä Alexanderia siis voidaan pitää huijarina, mutta käytännön ja (ihmis)luonnon edessä ei. Viktoriaani on yleensä arvostanut luonnollista ihmisyyttä vieroksuvaa normijärjestelmäänsä enemmän kuin ihmisluontoa, joten hänelle Alexander on petollinen lurjus. (Ei ihme, että viktoriaanisuuden vastapainoksi oli pakko kehittyä romantiikan kausi ja aatevirtaus. Siinäpä sukellus ihmisen luontoon ja pimeyteen.)]

Angel puolestaan ei ole kertomuksen komistus, mutta on "niin hyvä kuin ihminen voi olla" - ja hylkää Tessin. Sekö on osoitus äärimmäisestä hyvyydestä, ihmisestä, joka toimii niin oikein ja hyvin kuin ikänä saattaa? No, ainakin siinä mielessä, että pysyttelee saastuneesta erossa. Luonnollisesti viktoriaanisesta maailmankuvasta irrottautuva ajattelee asioista hieman toisin. Siksi Angelin hahmoa ei varauksettomasti ihailla eikä Alexanderia automaattisesti paheksuta.

Alexanderin ja Angelin hahmoilla voidaan kertoa, etenkin viktoriaaniselle lukijalle, ettei kukaan ole mitään joko tai-tyyppisesti.

Niin tai näin, mikään edellä mainitusta ei vaikuta siihen tosiasiaan, että kertoja ihailee Alexanderia, ja todennäköisesti muutama (aikalais)lukijakin, vähintään salaa. Eikä ainoastaan ulkonäön takia.

Ilmeistä on myös se, että Angelin ulkonäöstä ja toiminnasta pysyy erotiikka kaukana, ellei sitten pelkkä miellyttävyys ja mukavuus riitä sellaiseksi tekemään. Kun hän ilmaantuu kertomukseen, hän ilmaantuu vain yhtenä muiden joukossa; hän ei ole erityistä ja tarkentavaa huomiota herättävä. Hänen ulkonäköään ei kuvata minkään muun kuin silmien (tai oikeastaan vain niiden katseen) sekä vaateparren osalta, niitäkään sen kummemmin maalailematta. Ne ovat kertojasta huolettomia ja epävakaita, sellaisia, mistä ei voi päätellä, mikä Angel on miehiään. (Viktoriaaninen kuri – Angel sen edustajana – ei siis edusta näkyvästi mitään tiettyä yhteiskuntaluokkaa tai asemaa, vaikka säätyläisluokasta ponnistaakin; viktoriaanisen kurin pitäisi voida kuulua kenelle tahansa, ja se etsii vielä vakiintunutta paikkaansa (aate)maailmassa. Jos tähän pitää jollakin tavalla yhdistää huolettomuus - ollakseni johdonmukainen tulkinnalleni siitä, että Angel edustaa viktoiaanisuutta ja hänen olemuksensa viktoriaanisia ominaisuuksia - se lienee huolettomuutta sen edessä, mitä se ihmisyydelle tekee, ja kuinka kovakätisesti elämäniloja teurastaa.) Jos kertojan pakosti on Angelista jotakin kerrottava, niin hieman lukeneelta mies sentään vaikuttaa.

Toki tämän voi ymmärtää niinkin, ettei ulkonäkö ole Angelissa eikä häntä kohtaan tunnetussa arvostuksessa keskeistä, ja siksi hänen ulkonäköönsä ei keskitytä. (Angelin saa siis edelleen kuvitella fyysisesti niin uljaaksi ja kauniiksi kuin haluaa.)

Tess huomaa Angelin vasta, kun tämä tunkeutuu tyttöjen sekaan. Ja tytöt pitävät Angelista vain siksi, että hän on mies, ensimmäinen, joka heitä tanssittaa. Eikä hän tanssi Tessin kanssa. Kertoja tulkitsee, että tämä hämmentää Tessiä, sillä yleensä hänellä riittää tanssittajia paikassa kuin paikassa ihan näiden keskinäiseen kilpailuun asti; että Tess on melkeinpä hämääntynyt siitä, ettei Angel tunnusta ja arvosta hänen naiseuttaan ja kauneuttaan. Tämän seikkasen voi nähdä lävistävän koko Tessin ja Angelin suhdetta. (Myöhemminkin, kosiessaan, Angel kertoilee tarvitsevansa hyvää taloudenhoitajaa. Kertoja tosin on ymmärtäväinen ja puolustaa, että se nyt vain on muotoiltu noin tuo kosinta, jotta Tess tietäisi, että Angel puhuu vakavasta rakkaudesta, ei hetken hurmoksesta, 195.) Kuvaavaa, ja tulevan suhteen kannalta ennakoivaa, on myös se, että Angel poistuu karkeloista ja ensikohtaamisesta Tessin kanssa kirkonkellon soidessa. (Tai eihän sekään 'soi', vaan se "lyö": aggressiivista, soinnitonta pakottamista, josta ovat ilo ja tanssi kaukana.) Toisin sanoen Angelille tämä kirkonkellon lyönti on kiinnostavampaa tai tärkeämpää kuin laulu ja naiset. (Viiniä hän tuskin juo.) Angeliin ei myöskään juuri pysäytellä tämän olemusta ihailevia katseita, eivätkä hänen toimensa herätä kummoistakaan sympatiaa, päinvastoin.

Alexanderista ja Angelista juuri Angel onkin se, johon patriarkaalijärjestelmään kriittisesti suhtautuva närkästyy; Angel elää kaksoisstandardein, ja sellainen on tekopyhää. (16-18) Toki Alexanderinkin voi ymmärtää kohtelevan naista sikäli väärin, että hän on liian vastuuton naisen maineesta ja siihen liittyvästä tulevaisuudesta - mutta tämä on enemmin mainetta säätelevien normien kuin Alexanderin vika. Vastuuton Alexander ei sinällään ole, sen hän osoittaa monta kertaa, ei edes tekopyhä. Alexanderin käytöksessä on toki omistushalua ja omavaltaisuutta, mutta ei halveksintaa eikä alistamista.

Koska Angel edustaa Alexanderin vastapoolia, ja siten hänen olemuksensa lausuu paljon myös tästä (siis Alexanderista), tarkastellaan Angelia vielä hetki.

Tess rakastaa Angelia, koska tämä on hänelle ”opastaja, filosoofi ja ystävä”, ja on ”niin hyvä kuin ihminen ikinä saattoi olla”. Angelilla on ”pyhimyksen sielu ja tietäjän äly”. Angel saa kauneutensa siis luonteestaan ja henkisistä ominaisuuksistaan. Angelin rakkaus tuntuu Tessistä lähinnä ”säälin osoitukselta,” mikä saa Tessin ”kohottamaan hartaana ja palvelevana sydämensä hänen puoleensa” ja tuntemaan tämän rakkauden suorastaan ”yliluonnolliseksi” – siis kaikkea muuta kuin maalliseksi ja aistilliseen keskittyneeksi. Ei ihme, että korkeaa moraalia ja siveyskuria arvostava Tess kokee näkevänsä Angelissa ”täydellisintä miehistä kauneutta”, suorastaan ”kuolemattoman olennon”. (219)

Angel ei siis herätä eroottisia tuntemuksia. Kertoja toteaa myös, että "[s]itäpaitsi hänen [Angelin] lempensä oli enemmän kirkkautta kuin hehkua" (269). Toisin sanoen Angelin kiintymys on ennemmin kovaa rationaalista valoa  ja yleviä ihanteita ("kirkkautta", siis näköistiin, silmään - silmä edustaa mm. tietoisuutta, ymmärrystä, valvontaa, kontrollia ja kuria - vetoavaa), kuin lämpöä ("hehkua") tai muuta tuntoaisteihin vetoavaa.

Toisin on Alexanderin laita. Häntähän kuvataan uljaaksi jo pelkkien fyysisten attribuuttiensa tähden. Jo pelkkä tieto siitä, että Alexander on Angelin antiteesi, kertoo Alexanderista kaiken tarpeellisen tässä kertomuksessa ja sen kolmiodraamassa.

Mutta Tess vastustaa kiusausta. Tosin hän, kuvaavaa kyllä, voi tehdä sen vain denial -tyyppisesti. Hyvänä esimerkkinä tästä on vaikkapa se, että kun Tessille ihastellaan kuinka tavattoman komea Alexander on, Tess vastaa, kuulemma kylmästi: ”Ei minusta ole” (53). (Kuvaava tuo kylmästi-sana: tunne-elämä ei ole väitteessä mukana; Tess ei siis lausu arviotaan tunteitaan kuunnellen. Tunteita ei kunnon viktoriaani voi pitää arvioinnin perusteena eikä totuuden mittapuuna.) Esimerkiksi tämä osoittaa, ettei Tess ole aivan totuudellinen väitteissään eikä rehellinen tunteilleen, ja etääntyy niistä vain tukahduttamalla ja kieltämällä ne.

Päätellen siitä, kuinka Tess suhtautuu jumalisuuteen, voi sanoa, että Tessiä lämmitellään Jumalaa miellyttämällä; häneltä on Tessin kättä pyydettävä, kaikessa henkisyydessä, kurissa ja siveydessä. - Kuten Angel tekee. Mutta Alexander ei edusta mitään sellaista, mitä Tess voisi hyväksytysti ihailla. Koska Alexander ei ole pyhimys eikä ilmaise rakkauttaan 'filosooffisesti' ja ystävänä ilman lihallisia taka-ajatuksia, hän ei ole Tessille mieleen. Lieneekö sitten kertojalta vai Alexanderilta Tessin tarpeisiin nähden harkittua tai tahatonta, että Alexander kääntyy lopulta, Tessin menetettyään, Jumalan puoleen. Jos Alexanderia pitää katalana ja hänen suunnitelmiaan Tessin varalle sinnikkäinä ja pitkälle harkittuina, uskonkääntymystä voi pitää vain eräänä tapana kosiskella Tessiä. Siinäkin tapauksessa, että Alexanderin kääntymys jumalisuuteen on vailla tietoisia ja tahallisia tausta-ajatuksia Tessin suhteen, kääntymystä voi yhä pitää vain eräänä osoituksena kaipauksesta Tessin luo, vaikka sitten Alexanderilta (ja kertojalta) itseltäänkin salattuna. (Kenties kertomus lausuu tässä Alexanderin kääntymyksessä erään väitteen uskonnollisuudesta: että se on pohjimmiltaan pelkkää sublimointia tai todellisuuspakoa.) Mutta Alexander ei kykene luopumaan ihmisyydestään kuten hurskaan jumalisen pitäisi, joten Tess ei voi lämmetä. Mitä tahansa tunteita mies hänessä herättääkään, niiden on pakko olla alhaisia. Vihassa Tess sentään uskaltaa ilmaista kiihkeyttään miestä kohtaan. Paitsi että viha on se tunne, jota pahaksi miellettyyn voi kohdistaa hyväksytysti mielin määrin, vihan avulla Tess voi myös uskotella työntyvänsä miehestä etäämmälle ja sanoutuvansa tästä irti. Vaikka totuus on kaikkea muuta, Alexanderin vihaaminen nostaa Tessin omanarvontunnetta, jopa niin, että Alexanderista tuntuu, että Tess pitää itseään häntä parempana olemalla niin tyytymätön, niin leppymätön - niin paljon parempi ja pyhempi ihminen. Mutta Alexander ei aio luovuttaa: hän haluaa painostaa totuutensa perille. Ja mikäpä siinä. Jos ihan rehellisiä ollaan, Alexander on se alfauros. Ja hän rakastaa Tessiä.

Viktoriaaneille tehtäköön se myönnytys, ehkä ehkäpä se alfaurous on viime kädessä katsojan silmässä. Ehkä Alexander on vain tarinan paha poika, ja jos hän vetoaa, se johtuu siitä. (Tällä tavalla ratkaistaan ristiriita kunniallisen moraalin ja Alexanderin viettelevyyden välillä - eikä kummastakaan tarvitse luopua.) Paha poikahan on jo kartanoromanttinen klassikko, se naisten oma ihana (anti)sankari. (Ajatellaanpa esimerkiksi Heathcliffiä.) Niin tai näin, myös pahuus on katsojan silmässä. Enkä minä tuikkaa pahaa silmää Alexanderiin. Nykyajan näkökulmasta hän ei ole edes kelvoton. Jos jotain pitää Alexanderissa paheksua, niin kenties hänen toimintansa täyttäisi nykyaikaiset stalkkauksen kriteerit. Tosin hän ei tunnu kärsivän sen kummemmasta pakkomielteestä kuin uskosta Siihen Oikeaan, eikä sellaisesta voi moittia. Tosin, kuka voisi mennä varmuudella sanomaan, ettei juuri se vaivaisi suurta osaa stalkkaajistakin. No jaa, ajat olivat joka tapauksessa toiset. Miehen on edelleen hyvinkin sallittua, jopa suotavaa, mutta viktoriaanisena aikana ihan pakollista olla se tavoitteleva osapuoli. Ja sitä sinnikkäämin oli tavoiteltava, mitä suurempia yhteiskunnallisia esteitä oli edessä, varsinkin sellaisia, joiden vuoksi nainen ei uskaltanut haluta, ei uskaltanut olla eroottinen eikä arvostaa itseään seksuaalisena olentona, eikä varsinkaan ilmaista sellaista, koska se ei ollut soveliasta.

Tessin pakenemisen Alexanderin luota voikin nähdä Tessin kaipuuna takaisin viattomuuden aikaan. Tämä on Tessin tarinan ydintragedia. Tess haluaisi elää ikuisesti lapsuudenkodissaan, neitsyenä, ja saada osallistua neitseiden kevätkarkeloon kenties vuosi toisensa jälkeen. (Silloinkin, kun Tess elää ja toimii muualla kuin lapsuuden kotinsa välittömässä läheisyydessä, hän elää ja toimii henkisesti sen ehdoilla ja sen hyväksi; Tessin elämäntehtävä näyttää olevan lapsuudenkodin pysyvyydestä huolehtiminen.) Juuri neitsyenä Tess tuntee olevansa omalla paikallaan, hyväksyttynä ja arvostettuna. (Tessin kerrotaan halunneen olla myös Angelin kanssa vain kihloissa iänkaiken. Tess tiedostaa tuskallisen selkeästi, kuinka suuri merkitys juuri hänen neitsyydellään on, myös Angelille ja avioliitolle.)

Viattomuus merkitsee siis muutakin kuin pelkkää neitsyyttä. Se merkitsee alistumista itseään korkeammille auktoriteeteille, sen hyväksymistä, että joku muu tietää paremmin. Ensisijaisesti viattomuus merkinnee tietämättömyyttä - ainakin Raamatun mytologian mukaan. Saman mytologian peruja lienee myös käsitys siitä, että viattomuus liittyy seksuaalisuuteen; kiellettyä tiedonpuun - vai kielletyntiedon puun - hedelmää on pitkin perintein pidetty seksuaalisen tiedon tai seksuaalisen heräämisen vertauskuvana. (Aadam ja Eeva nimittäin huomasivat hedelmää syötyään olevansa alasti, ja peittivät sukuelimensä toistensa katseilta.) Myös Tessin tarinassa viattomuuden menetys merkitsee enemmän seksuaalista heräämistä kuin neitsyyden menetystä. Tottakai jo konkreettinen neitsyyden menetys on tarinassa raju asia, mutta asiat ovat yleensä rajuja - jopa tabuja - vain niihin liitetyn problematiikan vuoksi; Tess ei ole voida antaa Alexanderille anteeksi sitä, että tämä on tehnyt hänestä seksuaalisen olennon. Läpi tarinan saamme seurata, kuinka paljon Tess vihaa ja pelkää alhaisina pidettyjä haluja ja omia itsekkäitä tarpeita, ja kuinka paljon hän vihaa miestä, joka voi niitä hänessä herättää. Tai näin minä Tessin tarinan ymmärrän.

Tessin arvo ja itsetunto perustuvat siis sille, kuinka hyvin hän onnistu tehtävässään neitsyyden ja siveyden varjelijana, ei sille, kuinka paljon mies häntä rakastaa ja arvostaa. Tessin alistuminen siveellisen naisen osaan tuomitsee hänet ja erottaa hänet onnesta, menestyksestä ja tulevaisuudesta, ei yksikään mies - eikä varsinkaan Alexander. Tess on alistunut osaansa moraalisena portinvartijana ja tehnyt tästä nimensä ja elämänsä sisällön. Se koituu hänen kohtalokseen - vaikka sen katalysaattorina olisikin Alexanderin herttaässä.

Katselin tänään muutaman fanileikkeen YouTubesta liittyen Tessin tarinaan ja sen uusimpaan filmatisointiversioon. Ja kas, kyllä vain: kuvio on hyvin tajuttu. Alexander on ihailun kohde, vaikka sitten hieman vastentahtoisenkin, ja jotakin myönteistä kiinnevoimaa hänen ja Tessin välillä tunnistetaan. (Ihmisen intuitiivinen puoli on loistava pointin bongaaja! Siksikin kertomukset, etenkin elokuvat niiden formaattina, ovat mainioita tiedon välittäjiä. Näinhän jo kansallisromanttisessa nationalismissa ajateltiin: jos et voi sanoa sitä suoraan, sano se kertomuksin.) Mutta tulkintaa Tess-Alexander -kuviosta näyttää usein valaisevan se rationalisoiva aurinko, joka on kirjan tulkintaa perinteisimmin ohjanneille moraalikoodeille kuuliainen. (Old habits die hard - yleisin ja suositelluin näkemys asettuu usein liianki helposti tarjolle.) Niinpä leikkeiden - ainakin minun katselemieni - kertomaa tarinaa leimaa joko tieto suhteen moraalisesta mahdottomuudesta – ’Onhan se Alec katala p*sk*. Mut siltä mä vaan symppaan sitä’ – tai perässä seuraa moraalisävytteinen näkemys, joka on saatettu liittää jo montaasin taustamusiikiksi, kuten Johnnyt Cashin Hurt: katuva saa armon, kunhan virheet myönnetään. ’Väärin on tehty, mutta olkaamme inhimilliselle ihmiselle armollisia; he ovat itse rakkaudessa huonosti kohdeltuja’. Tyypillisimmillään Alecin ja Tessin suhde ymmärretään surulliseksi tai kielletyksi (jolloin Alec on vain komea kukko tunkiolla, tai siis kuokkavieraana, ylimääräinen mutta kiehtova tyyppi Tessin ja Angelin välissä). Niin ikään katsojan itselleen valitsemasta moraalinäkökulmasta riippuen on saatettu korostaa joko Tessin ja Alexanderin tai Tessin ja Angelin suhdetta. Paha poika usein voittaa ja aivan siitä huolimatta, että moraalinen tunnustus olisi Angelin ja Tessin puolella; siinä määrin tilaa Alecille ja hänen intohimolleen Tessiin on leikkeissä annettu.

Aivan aivan ihania nuo klipit, muuten. Tyypit on tosi lahjakkaita.
(I love YouTube - tosin vain etäältä.) Kauhean kiva oli esimerkiksi montaasi, johon oli – sanoisinko erittäin oivaltavasti – laitettu Lady Gagan loistava biisi Bad Romance. Sen lataama viitekehys on oiva tapa hyväksyä Tessin ja Alexanderin suhde, vaikka se olisi kuinka kiellettynä tai tuhoisana pidetty: 'tuo suhde on kiehtova ihan vain siksi, että se on niin nautittava, siis ilman, että tarvitsisi edes puida moraaliaspektia tai sitä, onko se Alexander kunnon kaveri vai ei. Mitä välii! Niitten välillä säkenöi!'

Vinkiksi vain, että ihquimmat katselemistani klipeistä olivat nimiltään seuraavat:
- Tess of the D'Urbervilles - I want my innocence back
- Tess & Alec - Hurt
- TESS of the D'Urbervilles:Tess & Alec:a sad story
- Tess, Angel and Alec - Uninvited
- Alec/ Tess and Angel Bad Romance

Lady Gaga ... Todellakin!
Alejandrohan on tietenkin Tessin tarinasta (silloin, kun se tulkitaan Alexanderin ja Tessin tarinaksi). Sopii tosi hyvin.

I know that we are young/ and I know that you may love me/ but I just can’t be with you like this anymore/ Alejandro/... And she won’t look at you/ She hides true love/... At this point I’ve gotta choose/ nothing to loose/ Don’t call my name/ Alejandro/ I’m not your babe/ Don’t wanna kiss don’t wanna touch/... Please, just let me go/ Alejandro

(Ja millä katkeransuloisella epätoivolla tuo can’t be lausutaankaan, ja millä kaiholla Alejandro… Suorastaan hyväillen.)

No joo. Tulkintaintressit ovat ainakin Tessin tarinaan nähden kohdallaan. Mennäänpä sitten niihin muihin syihin, joiden tähden Alexander pitäisi jättää tuomitsematta ja osoittaa alfaksi, eli niihin syihin, jotka repivät hengitysaukkoja viktoriaanisen ahdasmielisyyden kalvoon.

Miehet kirjoissani1: TT4 - Vapauttavat syyt (1/3)

Elokuvassa (Tess of the D’Urbervilles 2008) Alec heittää metsässä vietetyn yön jälkeen takkinsa Tessin päälle, muistaakseni katkeran ylimielinen hymy kasvoillaan; jos Tess kerran ei halua palata takaisin yhdessä hänen kanssaan, maatkoon siinä sitten, palatkoon kotiin omin neuvoin kun haluaa. Aurinko on noussut, se kyllä auttaa Tessin Trantridgeen.

Oli pakko tarkistaa: itseasiassa Alec ei heitä takkiaan Tessin päälle, vaan vain jättää sen Tessin haltuun, tosin melko tylynä. Enkä tuosta hymystäkään niin tiedä, mutta ainakin Alecin sävy on mainitunlainen, joten -. Oleellinen pointti ei muutu: Alecin eleet eivät ole enää lämpimiä eivätkä kosiskelevia. Mies toimii kylmästi. Eikä se aurinkokaan ollut vielä noussut, ainoastaan sumu hälventynyt. Mutta jälleen merkitys pysyy pohjimmiltaan samana: öinen hetki on haihtunut kuin sumu ympäriltä ja aamu tekee tuloaan. (Elokuvassa tätä sumun hälventymistä pidetään näkyvyyden selkiintymisenä, vaikka kirjassa asia on juuri päinvastoin: usva yhdessä kuutamon kanssa kirkastaa tienoota. Palaan tähän pian. Yhteistä elokuvalle ja kirjalle silti on, että sumu on kuitenkin ollut eksyttävää.) Näin se ihmisen muisti muuntaa asioita sen mukaan, millaisina ne on alunperin mielletty.

Onhan tuo takkiasiaan kulminoitunut ele melko loukkaava, jopa halventava välinpitämättömyydessään, mutta kukapa mies pitäisi niin loukkaantuneen oloisesta naisesta sen jälkeen, kun on hartaasti antanut parastaan. Tuskin Alec sentään odotteli kehuja taitavista rakastajan taidoistaan, mutta pitääkö sitä olla niin maansa myyneen näköinen? Kukaan ei sentään ole kuollut. [Tämä siis simultaanitulkkauksena Alecin vähäeleiselle kylmyydelle. Syyllisyys tai häpeäkin siinä tuntuu häivähtävän, mutta en ole varma, johtuuko se vain Mathesonin omasta tunnetilasta, aavistuksesta levottomuutta tai tukaluutta kyseisessä kohtauksessa... Alecin hahmoon sellainen ei kuitenkaan istu.]

Mutta kirjan kertomuksessa ei mainita mitään metsäöistä tapahtumaa alentavista tai halventavista eleistä. Öiseltä lehtivuoteelta siirrytään suoraan noin kuukauden päähän, aikaan, jolloin Tess on ymmärtänyt olevansa raskaana, ja on aamutuimaan palaamassa kotiinsa. Sen sijaan asenne, jota Alec elokuvassa metsäyön jälkeen osoittaa, löytyy kirjasta kyllä, samaisesta edellä kerrotusta kohtauksesta, jossa Alexanderin ja Tessin toistainen ero on käsillä, ja Tess siis palaamassa D’Urbervilleiltä lapsuudenkotiinsa. ”Minkä vuoksi sinä sillä tavoin varkain pujahdit? nuhteli D’Urberville hengästyneenä […] Miksi sinä itket? kysyi D’Urberville kylmästi.[…] Saattaisipa, käytöstavastasi päättäen, luulla sinua prinsessaksi, sen lisäksi että olet oikea ja todellinen D’Urberville – ha, ha, ha!”

Tästä voi päätellä, että Alexander pitää Tessin käytöstä ylpeänä ja kiittämättömänä, ja kokee Tessin tuolla tavoin käyttäytyessä arvostelevan hänen, Alexanderin, toimia niitä halventavalla ja Tessin omalle asemalle sopimattomalla tavalla. Joku raja sentään. (”Kaikkipa minua sysivätkin, kun tuommoiset lapsetkin” 81.) Todennäköisesti Alexanderista on nöyryyttävää myös se, että hänen tavoittelemansa nainen pitää häntä ja hänen toimintaansa alhaisena ja moraalisesti vastenmielisenä huolimatta siitä, mitä hän tekee tai edes yrittää tämän hyväksi tehdä. (Mitä kauemmas länsimaiseen historiaan mennään, sitä tärkeämpää on miehelle ollut saada tuntea olevansa mielitiettynsä kunnioittama ja ihailema - ylöspäinkatsottuna. Myöhemmin Alexander on toki valmis joustamaan tästäkin tarpeestaan.) Kun Alexander tajuaa, ettei Tessin osoittama ihailu ja kunnioitus - rakkaus - ehkä koskaan ole mahdollista, Alexander tuntee suurta pettymystä, sillä sellainen tuomitsee myös heidän suhteensa mahdollisuudet; hän ei halua tässä mielessä vastentahtoista Tessiä. (Neitosen nyrpeys silloin, kun tämän suosiota vasta tavoitellaan, on eri asia kuin jatkuva nyrpeys.) ”[P]elkäänpä, ettet sinä koskaan minua rakasta.[…] D’Urberville huokaisi raskaasti, aivan kuin tämä kohtaus olisi koskettanut kipeästi hänen sydämeensä tai omaantuntoonsa tai hienotuntoisuuteensa.” Hän on loukkaantunut Tessiltä saamastaan kohtelusta, eikä pidä sitä johdonmukaisena. ”Minkä vuoksi sinä sitten tulit Trantridgeen, jos et kerran tahtonut? […] Et sinä tullut rakkaudesta minuun, sen voin vannoa.” Alexanderin kiintymys tulee esiin paitsi loukkaantumisena, lopulta myös huolenpidon ilmauksina. Ei Alexander nimittäin sen tähden ajaa karauttanut Tessin viereen, että voisi tätä ivata. Mutta loukkaantumistaan ja huolenpitoaan lukuun ottamatta Alexander käyttäytyy lopulta melko kepeästi. On hänen luontonsa olla turhia pillittelemättä. Kun ei niin ei. Minkäs sille sitten mahtaa. Niinpä Alexander vain tyytyy nostamaan Tessin kantamukset kuljetettavakseen ja saattaa tämän kotiseudulleen asti. Mielessä pidettävää on, että kertoja vihjaa Alexanderin olevan hinotunteinen, ja että tällä on niin sydän kuin omatuntokin.(87-90)

Mutta ei mennä vielä näin pitkälle; hitaasti, hitaasti. Samaistukaamme viktoriaaniseen tempoon.

Tapahtumia metsän yössä on pidetty pahoina, vähintään paheellisina, ja siksi erittäin paheksuttuina. Alexander on käyttäytynyt vastuuttomasti ja Tess on sallinut asian tapahtua, jos ei muun niin sen perusteella, että tuli koskaan edes lähteneeksi D’Urbervilleille töihin. (Samalla esitetään ankara ja selkeä arvomaailman järjestys: edes työnteko ei ohita siveyttä. Jos on pelättävissä, että siveys on uhattuna, tulisi vaarallista olosuhdetta välttää ennen kuin se ehtii kunnolla muodostuakaan - vaikka olisi kyse elannosta ja toimeentulosta.)

Tessin puolustuksena kuitenkin pidetään tietämättömyyttä ja sitä, ettei hän ehdoin tahdoin tilanteeseen hakeutunut. Tähän hän vetoaa itsekin: ”Olin lapsi silloin, kun se tapahtui! En tiennyt miehistä mitään” (259). ”Ethän sinä toki usko minun suunnitelman mukaan toimineen, Angel?” (258). Tämä on uskottavaa, onhan Tess suloinen Jumalan lapsi. Viktoriaanin armollisuus jää Tessin ylle (varsinkin, koska Angel sen häneltä evää).

Alexanderia ei sen sijaan puolusta mikään, ei, vaikka tämä kuinka yrittäisi. Ei auta, vaikka hän myöntäisi tehneensä väärin (88); vaikka hän lupaisi huolehtia Tessistä, tämän toimeentulosta ja pulmista, ja pitää hänet luonaan (88-90); vaikka hän viheliäisenä pakanana ei olisi muuta osannut kuin toimia viheliäisen pakanan tavoin (eikä siis ymmärrä tehneensä mitään kovin kammottavaa 88-89); vaikka hän kokisi kiihkeän kääntymyksen paljolti juuri Tessin ja tapauksen johdosta (333, 337); vaikka hän etsiytyisi uudelleen Tessin lähelle ja haluaisi tuoda herätyskääntymyksen hänenkin elämäänsä (jotta Tess pelastuisi sen kammottavan synnin tuomiolta, johon Alexander nyt kokee Tessin tuolloin ajaneensa, 337); vaikka Alexander haluaisi hänet vaimokseen (347); vaikka Alexander kuinka tunnustaisi rakkauttaan ja olisi valmis tekemään sydän kirvellen altruistista hyvää molempien – Tessin ja tämän aviomiehen – puolesta (ja kaikkien muidenkin Tessille tärkeiden ihmisten puolesta); vaikka Alexander luopuisi kaikesta muusta (kuten uudesta uskonnollisesta elämäntarkoituksestaan) Tessin hyväksi - varsinkaan silloin ei. Ja mitäpä sekään viktoriaaniselle siveyskurille merkitsee, että Alexander on lempeä naista kohtaan: vaikka Tess itse löisi Alexanderia suoraan kasvoille, tämä ei nosta kättään häntä vastaan, eikä muutenkaan pyri osoittamaan Tessille niin sanotusti omaa paikkaansa. ”[V]ähääkään empimättä [Tess] heitti [rukkasen] hänelle vasten naamaa. Se oli raskas ja paksu kuin sotahansikas ja läiskähti juuri suun kohdalle. Alexander kavahti tuimasti pystyyn. Punainen viiru näkyi sillä kohdalla, mihin isku oli sattunut, ja tuokiossa alkoi tipahdella verta hänen huuliltaan. Mutta hän rauhoittui tuota pikaa, otti tyynesti nenäliinan taskustaan ja pyyhki veren huuliltaan […]
– Rankaise minua! [Tess] huudahti katsoen häneen toivotonna.[…]
– Ei, ei, Tess, sanoi D’Urberville lempeästi, kyllä minä tekosi käsitän” (362). Tai: ”Salamoivin silmin Tess vetäisi ikkunan kiinni, niin että D’Urbervillen käsi joutui puristuksiin. – Lempo vieköön – sinä olet julma! [Alexander] sanoi kiskaisten irti kätensä. Ei, ei, et sinä sitä tahallasi tehnyt” (390).

Ei tee vaikutusta. Mikään ei nyt auta. Esitetyt puolustukset eivät vetoa viktoriaanisesti ajattelevaan.

Esiaviollinen seksi riistää naiselta kunnian yhtä armottomasti kuin siihen syyllistyneeltä mieheltä kunnioitettavuuden, tapahtuipa seksi missä olosuhteissa tahansa, millaisin perustein tai seurauksin hyvänsä. Siihen eivät auta itkut eivätkä hammasten kiristelyt - joita moisen rikoksen jälkeen väistämättä esiintyy. Jos käytännön järjestelyistä ja sosiaalisista kuvioista jollain tavalla selviydytäänkin, tunne-elämän vauriot ovat lopulliset: Tess ei pääse syyllisyydestään, Alexander ei himostaan ja sen viettelyksistä, eikä Angel katkeruudestaan. Ja he kaikki kärsivät ja ovat onnettomia lopun elämäänsä, syylliset suorastaan kuolevat. Viesti kurista ja ihanteesta on ankara ja selkeä. Esiaviollisen seksin jäljet ovatkin erittäin, erittäin sotkuiset, varsinkin neitsyen kanssa. Mikään ei saa tehtyä tekemättömäksi, ja se on täysin hyväksymätöntä. Näin kertomuksen ensisijainen ja ilmeisin viesti asiat esittää. Tess ei saa enää osallistua kylän tyttöjen kevätkarkeloon eikä tuntea itseään puhtaaksi, hänen lapsensa ei tule pääsemään siunattuun kirkkomaahan kuollessaan, ja koko perhekunta haluttaisiin mieluiten häätää kylästä (mikä Tessin isän kuoleman jälkeen tapahtuisi, ellei perhe itse ymmärtäisi poistua). Niin vaarallista on neitsyytensä tahranneen seura.

Koska Alexander ei miehenä ja aatelisena ole sosiaalisista siveysnormeista likimainkaan yhtä riippuvainen, häneen ei voida soveltaa samaa kurinpitoa. Pahin, mitä hänelle voidaan tehdä, on riistää häneltä hyveellisten ihmisten kunnioitus, ja se tehdäänkin perinpohjin. (Jos Alexander ei olisi yleisestä mielipiteestä niin riippumaton kuin on, lopputulos olisi voinut olla toisenlainen säätyläisyydestä huolimatta. Aivan immuuni ei Alexanderkaan paheksunnalle ole, kerrotaanhan hänellä omatuntokin olevan. Niinpä uskonnollinen kääntymys häämöttää hänen tulevaisuudessaan. Kuvaavaa on, että kun Alexander löytää Tessin uudelleen elämäänsä, myös uskontoelämä saa jäädä; sitä ei enää tarvita sublimoimaan huonoa omaatuntoa.)

Vaikka kertomuksessa ei missään yhteydessä puhuta pakottamisesta - raiskauksesta -, vähintään siihen rinnastettavasta tapahtumasta halutaan ymmärtää olevan kyse. Käytännön ja olosuhteiden sekä aikalaishengen mukaisen ihmiskäsityksen kannalta arvioidut syyt ja seuraukset pakottavat (aikalaislukijan) päättelemään niin. (Kuinka muka niin kurinalaisessa ja herttaisen kainomielisessä Tessissä olisi voinut olla mitään sijaa halulle tai antautumiselle? Ja miksi hän olisi poistunut Alexanderin luota niin kiireesti ja vannonut miehelle, ettei tätä rakasta? Tai kuinka muka paheellinen Alexander, joka on tottunut saamaan tahtonsa läpi ja kaatelemaan naisia, ei olisi käyttänyt valtaansa ja vieläpä suurella väärydellä?) Vain raiskaus antaa riittävän vahvan ja pakottavan nimen sellaiselle tabulle, jota on rikottu, sekä jäsentää tapauksen Alexanderin päävastuulle ja Tessin alistuvalle heikkoudelle.

[Käy muuten ilmi, että Tessin heikkous - se, johon hän itsekin vetoaa - on ollut tietämättömyyttä, jonka puolestaan kerrotaan olevan sitä, että Tess toimii tunteidensa ohjaamana ja kokemusta vailla, 15. Hmmmm... Tämä kuulostaa helposti siltä, että Tessin kokemat kielteiset tunteet metsäyön tapahtumista ovat suurelta osin vasta yön jälkeisiä: jos hän olisi Sinä Hetkenä toiminut kielteisten tunteidensa ohjaamana - hän kertoo olleensa silloin heikko - hän olisi varmaankin tehnyt jotain muuta, kuin "sallinut asian tapahtua". Ja jos hän olisi sitä yrittänyt, Alexander - Tessille lempeänä miehenä, jolla on hienotunteisuutta, omatunto ja sydän - tuskin olisi sitä väkivalloin estellyt. Sen sijaan tomera ja uhitteleva Tess olisi hyvinkin saattanut turvautua väkivaltaan.]

Noh, joka tapauksessa: sen viattomuuden ja niiden pyrkimysten, joita Tess edustaa, on hyvin hankalaa liittoutua siihen, mitä Alexander puolestaan edustaa. (Palaan tähän vielä.) Kenties ne onnistuvat kantamaan jonkinlaista rakkauden hedelmää, mutta se on vastustuskyvytön ja altis tuholle, ja kokee saman kohtalon kuin pikkuinen Sorrow – kaikessa melankolian ahdistavuudessa ja surussa, kuten nimestäkin voi päätellä.

Mutta kaikki ei sentään ole niin synkkää:

Ankarasta viktoriaanisesta painostuksesta huolimatta kertomukseen jätetään inhimillisiä hengitysaukkoja. Niiden puoleen tarinan varsinainen asenne viittoilee samoin kuin myötätuntoon, jolla Tessinkin kovaa kohtaloa ymmärtää. Vaikka siveysoppi on kertomuksessa kovasti tapetilla, tarinaa kuljettavat silti muunkinlaiset virrat. Minusta ne ovat niitä syvien vesien pohjavirtoja, jotka, vaikka eivät juuri pinnalla melskaa, liikuttelevat koko massaa ja ovat siksi vahvimmat kaikista. Nämä virtaukset ovat havaittavissa, mutta toki sellaisia, joilla kertoja ei aio loukata niitä, jotka eivät niitä halua nähdä.

Ensimmäinen vapauttava - siis viktoriaanisesta moraali-ilmapiiristä ja sen tuomioista vapauttava – hengitystie on yksinkertainen: rakkauden huuma. Palataanpa tunnelmaan metsässä. Alexander on siis kietonut kätensä Tessin ympärille, eikä Tess enää vastustele. ”[H]evonen astua kapsutteli hyvän matkaa, kunnes kevyt vaalea usva, joka koko illan oli häilynyt alangoilla, peitti koko seudun ja kietoi heidät sisäänsä. Se näytti ikään kuin kannattavan kuun valoa, tehden sen läpikuultavammaksi kuin kirkas sää. Joko tästä syystä tai hajamielisyydestä tai väsymyksestä hän [Tess] ei huomannut, että he aikoja sitten olivat kulkeneet [oikean] tienhaaran ohi ja ettei hänen kumppaninsa ratsastanut [oikeaan suuntaan] päin” (80-81).

Kuu edustaa yötietoisuutta, vaistonvaraista, aistillista viettipuolta ja feminiiniä (sillä kuun ominaisuus on esimerkiksi heijastaa auringonvaloa, mikä on passiivinen ja vastaanottavainen, REaktiivinen ominaisuus). Se, että kuun edustamaa yötietoisuutta pidetään usein raadollisena ja eläimellisenä, on selvää jo ihmissusitarinoista ynnä muista kuuhulluudesta kertovista tarinoista. (Aurinko puolestaan edustaa päivätietoisuutta, säkenöivänä valonlähteenä järkeä sekä aktiivista, elinvoimaista ja kovaa maskuliinisuutta. Ei ihme, että patriarkaalisia jumalia ja kuninkaita – maskuliinisuuden äärimmäisyyksiä – verrataan aurinkoon.) Usva - haze; purple haze, summer haze - puolestaan edustaa muuntunutta tajunnantilaa.

Kertomuksessa usva siis levittäytyy pimeyteen ja metsään, kuljettaa kuunvaloa sen uumeniin asti.

Metsä edustaa ihmisen viettitodellisuutta, ja kun se on lisäksi pimeässä paikassa, jonne vain kuunvalo usvan kuljettamana loistaa, ollaan selkeästi ja vahvasti ihmisen yöpuolella, syvällä vaisto- ja viettimaailmassa. Kertomuksessa kuunvalo tekee usvan läpikuultavaksi, parantaa näkyvyyttä sen keskellä paremmin kuin päivänvalo tekisi. (Usva vain häiritsisi keskipäivän valon luomaa selkeyttä. Mutta nyt, öisessä metsässä, usva kuljettaa kuunvaloa, valaisee sillä.) Usva onkin kuunvalossa omiaan, palvelee näkyvyyden kannalta vain kuunvalon kanssa; juuri aistilliselta puolelta (kuu) muuntunut tietoisuuden tila (usva) saa merkityksensä, tiedostavuutensa, selkeytensä ja luotettavuutensa (valo). Tällöin koettu ja nähty on selkeää vain kuunvalossa, siis tuntuu oikealta ja todelta vain kuunvalon vaikutuksen alaisena. Samallahan kuitenkin ollaan auttamattomasti kuutamolla, jolloin ihminen on myös kuuhulluuden armoilla. (Ja potentiaaliset ihmissuhdethan muuttuvat pedoiksi, jos kuu on aivan täysi.) Kuunvalousva siis viestii, että se, mikä nyt koetaan selkeäksi, on selkeää muista syistä kuin päivänvalon tähden; muista syistä kuin päivätietoisuuden rationalisointien, järkeistämisten ja arviointien, siis logiikan, tähden.

Kertomuksessa on siis hetki, kun jokin koetaan aitona ja selkeänä, vaikka se on samalla järjetöntä ja aistillista, parempaa ymmärrystä vailla ja sitä sumuttavaa. Mitä tuo jokin sitten onkaan, se tuntuu todemmalta vaistonvaraisesti ja aistein tunnusteltuna, kuin järjellä selitettynä, sillä usva siis valaisee kuunvalossa selkeämmin kuin päivänvalossa, eli tämän tajunnantilan ilmaisemat totuudet tuntuvat aidommilta ja todemmalta yötietoisuudessa kuin päivätietoisuudessa. Vain yötietoisuudessa voi luottaa kuun antamaan suuntavaistoon.

[Ja jos muistellaan päivänvalon - siis auringon ja sen valon - muita vertauskuvallisia merkityksiä, etenkin aktiivisesti tarmokasta maskuliinisuutta, ja ajatellaan, että Alexander on usvan ja kuutamon vallassa, hänen asenteensa Tessiä kohtaan eivät voi olla hyökkäävät, aggressiivisen kovat eli maskuliiniset. Tähän viittaa myös se lauhkeampi hevonen, joka Alexanderilla nyt on allaan. Ja entä se polvistuminen ja kaikki...]

Lisäksi kerrotaan, että tuo mainittu usva on jo ennen yön laskeutumista lymyillyt jossakin alangoilla, lähellä Alexanderin ja Tessin yhteistä (sielun)maisemaa, ennen kuin on noussut eksyttämään heidät pois oikealta tieltä - Alexander kun on niin huolettomasti poukkoillut päätieltä milloin millekin pikkutielle, koska on jo alkanut jo nähdä Tessin kuunvalon loihtimana (80).

Summa summarum: kuunvalo (aistillinen totuus) pääsee heijastumaan metsään (viettitodellisuuteen) siellä leijailevan usvaisen yönhengen (muuntuneen tajunnantilan) tähden. (Suomeksi sanottuna taidetaan olla huumasta juopuneita, ehkä jopa rakastuneita.) Sen johdattelemina Alexander ja Tess nyt kulkevat, ja ajautuvat siksi oikean risteyksen ohi. (He kuitenkin voivat vielä palata; viittaus tekstiini PM4, kpl 9 – heh.) Väsyneitäkin kun ovat, ihan hajamielisiä. Kuka silloin jaksaisi pitää oikean tien seuraamisesta kiinni.

Eksyminen on Alxanderille kuitenkin odottamatonta, sillä öiset metsät ovat olleet hänelle tuttuja, eikä hän olisi ilman usvaa eksynytkään (81-84). Toisin sanoen Alexander tuntee yöpuolensa vietit, mutta ei ole ollut niiden kanssa rakastuneena tekemisissä. Mutta Tessin kanssa hän eksyy. Tessin kanssa Alexander siis kadottaa arvostelukykynsä, sen, josta ehdottomasti olisi pidettävä kiinni, vaikka muuten sivuteille poukkoilisikin (siis vaikka leikittelisikin viettipuolensa innostamana hieman kurittomasti). Sen Alexanderkin tajuaa - sitten joskus yön jälkeen - sillä tässä asiassa hän jopa myöntää tehneensä väärin - sitten joskus yön jälkeen (88).

Kuvaavaa on, että Tess ei yleensä välitä eikä oikeastaan edes uskalla kuljeskella pimeässä, ei tunne metsän reittejä hyvin, pimeän metsän ei lainkaan. Kuvaavaa on, että hän lähtee Alexanderin matkaan. (Kuvaavaa on, että naiset ylipäätään kaipaavat miestä ohjaamaan heitä pimässä metsässä, etenkin viktoriaanisissa kertomuksissa. Jos nainen osaa kulkea yksin pimeässä metsässä tai ohjaa siellä miestä, taitaa olla kyse sangen modernista kertomuksesta.) Ja freudilaisille on naurattavan kuvaavaa, että Alexander ja Tess ratsastavat tässä metsässä. Tottakai he ratsastavat, vähemmästäkin pitäisi tajuta, mistä on kyse. Tällä kertaa Alexander ei kuljeta Tessiä kärryissä.

Mutta eteen päin.

Toinen vinkki hengitysaukkoon on Tessin, synnistä huolimatta, raikas ulkomuoto, josta Angelin kerrotaan ajattelevan: ”Hän näytti puhtaalta ja viattomalta. Luonto oli oikkuillessaan suonut Tessille niin neitseellisen ulkomuodon, että [Angel] jäi ällistyneenä häneen tuijottamaan”(265). Mutta Angel ei ole ihastuksesta ällistynyt, vaan pohtii, kuinka hän saattoi mennä niin kovasti harhaan, ja taistelee nyt tuota harhaisuutta vastaan siitä vapautuakseen (257). On nimittäin tullut julki, mitä eräänä yönä eräässä metsässä kerran tapahtui. Synninhän - etenkin irstauden - pitäisi näkyä naamasta ja käytöksestä, pureutua syvälle ryhtiin ja kehon terveyteen. Syntinen on velttoa, haisevaa lihaa, epäsiistiä pukeutumista, karkeaa käytöstä ja puhetta sekä suoranaista rumuutta. Mutta Tess se vain edelleen hehkuu suloisena niin että miehen luonto lakoo sellaisen edessä.

[Angel Claren on kuitenkin oltava nimensä mukainen – moraalissaan ankaran ja selkeän Kirkas Enkeli – joten hän kitkuttelee itsensä kiintymyksestään irti, sammuttaa liekin hänen ja Tessin välillä. ”Niin lempeä ja hellämielinen kuin hän tavallisesti olikin, piili hänen mielessään kuitenkin horjumaton johdonmukaisuus […] [S]e esti häntä avaamasta syliänsä Tessille” (269). Tätä Angelin kovuutta verrataan jopa metalliin. Hän kokee, että häntä on loukattu ja hän joutuu kärsimään, että hänen maailmanjärjestystään on pilkattu Tessin lankeemuksen tähden.]

Pitäköön Angel periaatteensa ja omat käsityksensä. Kertoja ilmaisee Tessin olemuksella, että todellisuudessa nämä asiat menevät toisin. Todellinen ja luonnollisin järjestys ei asetu viktoriaaniseen järjestykseen, siihen, joka väittää (vääntää) kauniit asiat luonnottomiksi. Tätä käsitystä kertojakin yrittää soluttaa mukaan: ”[Angel] ei tiennyt, että maalla usein armastellaan lystin vuoksi ja pitemmälle ajattelematta, mikä on harvinaisempaa kunnianhimoisempien kodeissa, missä nuoren tytön pyrkiminen hyviin naimisiin lamauttaa hänen terveen käsityksensä rakkaudesta” (199). Siis lamauttaa. Terveen käsityksen.

Alexander sentään on nöyrä luonnon omalle totuudelle, eikä edes syytä eroottisista tunnoistaan Tessiä: ”Tess - en voinut auttaa!” - siis Alexander ei voinut hillitä omaa tunnettaan - ”Armotonta on, että kelpo nainen joutuu vahingoittamaan kurjaa miestä, mutta niin on nyt laita” (350, jossa uskonnollisen kääntymyksen kokenut Alexander tajuaa, mikä vaikutus Tessillä häneen yhä on). Alexander osaa paitsi ottaa vastuun omista tunteistaan, myös integroida naiskäsitykseensä sekä madonnan että huoran: "Olin niin luja uskossa kuin ihminen saattaa olla, kunnes näin taas nuo silmät ja tuon suun - eipä varmaan noin hurmaavia huulia ole nähty sitten Eevan aikojen! - Hänen äänensä hiljeni, ja tulena leimahtivat mustat silmät. - Sinä veren kiehtoja, sinä suloinen, kirottu Babylonin noita"(354).

Alexander voi siis ymmärtää samassa naisessa kaksi eri ulottuvuutta, toisilleen hyvinkin vastakkaiset. Kuvaava on, että tämä tapahtuu tilanteessa, jossa Alexander vihjaa luopuneensa uskosta. Tämä viestittää, että uskonnollinen naiskäsitys ei sellaiseen naiskuvan yhdistämiseen pysty: uskonnollisessa naiskäsityksessä ei hyväksytä samassa naisessa sekä huoraa että madonnaa. (Madonnahan on nainen, joka äitiydestään huolimatta yhä omistaa neitsyyden pyhyyden; nainen, jota seksuaalisuus ei saastuta, sillä niin jumalista ja siveää se on.) Tällainen naiskäsitys heijastuu tietysti myös käsitykseen naisen seksuaalisuudesta - ovathan molemmat määreet, sekä madonna että huora, nimenomaan seksuaalisesti attribuoituja.

Kuvaavaa on myös, että Alexander vertaa Tessin asemaa Eevaan: ensimmäiseen naiseen ja paratiisimaailmassa, jossa on vain yksi mies ja yksi nainen, jotka kuuluvat erottamattomasti toisilleen alkuperäisen Jumalan suunnitelman mukaan. Alexander siis kokee, ettei hänen maailmassaan ole enää muita naisia, että maailma Tessin kanssa on kuin paratiisi ja kokonaan uusi, että Tess kuuluu oikeasti hänen kumppanikseen ja on kuin luotu hänelle. (Kertomuksessa tuleekin usein esiin, kuinka hyvin juuri Alexander Tessin tuntee, paremmin kuin muut. Esimerkkinä: "Tessin sydän vapisi; D'Urberville oli koskettanut arkaan kohtaan. Oli arvannut mikä häntä enimmän suretti", 383.) Toki asetelmaan sisältyy myös ajatus miehestä naisen päänä, omistajana, kaitsijana. Tätä asennetta Alexander myöhemminkin julistaa: "Ja hän astui hänen viereensä ja tarttui häntä olkapäihin, niin että Tess vapisi hänen käsissään. - Muista, että olin herrasi kerran! Olen vieläki oleva herrasi. Oleppa kenen vaimo tahansa, minun omani olet sittenkin!" (363) Eevaan sisältyy myös ajatus naisen epäluotettavuudesta, kuoleman siemen, joka koituu miehen kohtaloksi ja karkottaa heidät molemmat paratiisistaan.

Mutta Tessin näkeminen mahdollisimman kokonaisena, luonnonvalossa ja itselle sopivimpana nyt, heidän jälleen kohdatessan, ei ole ollut Alexanderille itsestään selvää. Viktoriaaninen moraali on tietysti tehnyt samat temput hänelle kuin Angelillekin. ”Tess – älä katso minuun noin, en siedä katsettasi! Eipä koko kristikunnassa ole ollut tuommoisia silmiä kuin sinulla! En tahdo menettää järkeäni, en luota itseeni. Sinun näkemisesi herätti taas lempeni eloon, liehtoi tuleen tunteita, joiden luulin jo ainaiseksi sammuneen” (347) Alexander vetoaa, ja yrittää turvautua jopa ristin talismaanin kaltaiseen suojelukseen Tessin vetovoimaa vastaan (341-342. Kuvaavaa, että tuo talismaani paljastuukin jonkun kurjan, kuulemma paholaiselle sielunsa myyneen ja kummittelemaan jääneen hirtetyn muistomerkiksi.) Lisäksi Alexander on alkanut suhtautua intohimoon kunniallisen viktoriaanisesti: ”[H]alusin nähdä naista, jota kerran halveksin”; synnillinen himo kun on korrelaatio halventamiselle, itsensä ja toisen osapuolen. Mutta sitten Alexander tajuaa: ”Ei, kautta kunniani – en sinua halveksinut, enhän siinä tapauksessa voisi sinua nyt rakastaa” (353). Ja vaikka Alexander on taannoisena naistenmiehenä tullut rakastamistaan huolettomasti jaelleeksi – minkä hän nyt, kääntymyksessään, mieltää halventavaksi – hän tietää sen olleen jo alussa toista Tessin kanssa: ”[E]ipä siihen aikaan ollut koko maailmassa kuin yksi naikkonen, jota en halveksinut, ja se olet sinä” (353). Alexanderilla on siis ollut tunteensa aivan toisin pelissä Tessin, kuin muiden hoitojensa, kanssa.

Mutta huolimatta Alexanderin kaikista hyvistä, kääntymyksen jälkeisistä, yrityksistä torjua kielletyt tunteet, ja huolimatta entisestä rakkauselämästään pelkän himon nimessä ynnä sellaisen elämäntavan opettamista huonoista tottumuksista, Tessiä kohtaan tunnettu intohimo on hiljalleen syventynyt rakkaudeksi, vaikka sitten tietoisuudesta torjutuksi. Riittävän rehellisenä Alexander kuitenkin tajuaa asiantilan nopeasti. - ”Vakuutan, etten sinua ajatellut, ennen kuin näin sinut […] [N]yt ei kuvasi haihdu mielestäni, vaikka kuinka koettaisin!" (350).

Ensin Alexander yrittää käsitellä kuumia tunteitaan hyväksytyllä tavalla, kertoo ajatelleensa, että avioliitto pyhittäisi heitä molempia. Tessin katseen huumauksesta huohottaen Alexander kertoo ajatelevansa vain Tessin etua (347). Mutta kun Alexanderille selviää, että Tess on jo naimisissa – mikä salamanisku! (346) – hyvästä (teko)syystä intohimoon on luovuttava. Pettymys on siis ankara oman kiintymyksen takia (ei pelkästään halusta sovittaa pahoja tekojaan, 345).

Ja loppu on historiaa: Alexander on uskollisempi rakkaudelleen Tessiä kohtaan kuin oikeaoppiselle siveydelle; Alexander välittää enemmän ihmisestä kuin maineesta tai normeista. Alexander ei siis ole rakkauden edessä yhtä ylpeä ja taipumaton kuin Angel. ("Tess puheksi nyyhkyttämään[...] [T]ämä olisi saattanut minkä muun miehen tahansa heltymään paitsi Angel Claren", 269.) Siksi ei ole ihme, että juuri Alexander saa Tessin – vaikkakin ilman papin aamenta. Mutta mitäpä Alexander sillä tekisi. Tess on tärkeintä. (Samaa ei voi sanoa Angelista. Hän ei suostu edes ihailemaan naista ilman papillista hartautta. Kertoja esimerkiksi paljastaa, ettei Angelin kiintymys naiseen perustu tunteiden kiihkeyteen vaan siihen, kuinka hyvin hän voi tähän uskoa eli siihen, kuinka hyvin nainen noudattaa korkeaa moraalia, 269.)

Alexander hyväksyy ne totuudet, jotka ovat liian alhaisia viktoriaanisuudelle. Siksi näitä kahta – Alexanderia ja viktoriaanisuutta – ei voi sovittaa yhteen, eikä Tessiäkään toiseen näistä silloin, kun hän on toiseen kallellaan. Vastaavasti Angelkaan ei sovitu Tessiin silloin, kun viktoriaanisuudella ei ole tästä kunnon otetta. Angel ja Alexander puolestaan ovat vihollisia. Tietenkin ovat. Kuvaavaa on, että Alexander on se, joka olisi valmis sovittelemaan suhteessa Angeliin, jopa auttamaan tätä. Mutta viktoriaaninen moraali ei olisi sitä itseään, jos se taipuisi kompromisseihin.

Suuri, ehkä suurin, hengitysaukko viktoriaanisen moraalin ahdasmielisyydessä onkin juuri Alexanderin hahmo. Kaikki helpotus, jota Tess tuon viktoriaanisen moraalin kurjistamaan elämäänsä saa, tulee lähes poikkeuksetta Alexanderilta, olipa kyse hyväksynnästä, rohkaisusta, taloudellisesta tai muusta aineellisesta avusta, suojeluksesta, kunnioituksesta ja ihailusta, lämmöstä, uskollisuudesta, seurasta, kodista tai ylipäätään mistään inhimilliselle elämälle välttämättömästä. Merkillepantavinta tässä on, että tämä kaikki tulee Alexanderilta hyvinkin pyyteettömästi. Tietysti Alexander pitää Tessiä kaunottarena, haluaisi hänet vuoteeseensa ja on tähän rakastunut, mutta hän ei aseta halujensa täyttämistä ehdoksi. (Toki, patriarkaaliset kun ovat ajat, saattaa Alexander heikkona hetkenään ja suutuksissaan, turhautuneena jatkuvaan vilpittömyytensä epäilyyn ja kiittämättömyyteen sekä hangoitteluun apunsa vastaanottamisessa heittäytyä omistushaluiseksi, 363. Jo aikaisemmin hän on harmitellut sitä, ettei hänellä ole laillista oikeutta - siis pakottamiseen oikeuttavaa mahdollisuutta - suojella Tessin etua, 354.) Vaikka juuri Tessin kauneus olisikin miehen aluksi hurmannut, myöhemmin, vuosienkin päästä, hän ei välitä, missä rääsyissä ja raskaiden töiden likaamana tämä kulkee tai kuinka kurjalta näyttää - paitsi tietysti siten, että haluaisi pukea Tessin hyvin ja tehdä hänet onnelliseksi. Tähän Alexanderin syvästi hyväksyvään suhtautumiseen ei myöskään vaikuta se, mitä muut Tessistä ajattelevat tai kuinka paljon tätä halveksivat. (Esimerkiksi Angel syyllistyy suureen Tessin halveksimiseen, muusta heitteille jätöstä puhumattakaan, 259. Kuvaavaa on, että vain Alexander on tästä Angelille suutuksissaan. Edes Angelin omat pappisvanhemmat eivät pidä asiaa pahana, elleivät sitten poikansa maineen kannalta. Ja Tess tottakai haluaa ajatella miehestään pelkkää hyvää.) Toisaalta Alexander myös aiheuttaa kärsimystä, mutta pääasiassa vain siksi, että viktoriaaninen kielto ja tukahduttaminen tekevät niistä kärsimyksiä. (Tessistä on esimerkiksi tuskallista vastaanottaa mieheltä mitään suurimpaankaan tarpeeseensa, koska pelkää sillä loukkaavansa Angelin kunniaa.)

Alexanderin humaaniudelle on helppoa viitata kintaalla muistuttamalla, mitä tämä on Tessille tehnyt ja mitä tämä Tessiltä oikeastaan haluaa. Tämä on helppo veto, sillä Alexanderin hahmossa korostetaan myös luonnon ja luonnollisuuden hyväksymistä. Silloin Alexanderin Tessiin kohdistama fyysinen halu, säädyllisyydestä piittaamatta, ei tietenkään ole tuulesta temmattu. Mutta jos tuon halun pelkkä olemassaolo voi tehdä kaiken edellä kuvatun tyhjäksi, seksuaalinen halu saa suhteettoman suuren ja todellista luontoaan rumemman merkityksen, viktoriaanisesti neuroottisen. Silloin on ihmiskäsityksessä ja tärkeysjärjestyksessä jotakin vinossa.

Entä miksi lukijan pitäisi seurata ennen kaikkea sitä, kuinka Alexander asioihin suhtautuu, ja siten erityisesti Alexanderin ja Tessin suhdetta? Siksi, koska kertoja ihailee Alexanderia. Ai kuinka niin? Katsotaanpas.