The Dark Matter (1/2)

Sadomasokismi on monin tavoin harmaata aluetta.

Fifty Shades of Grey, niinpä. Fifty Shades Darker. Uh-huh. Kertomuksen luoja, E.L. James, vitsailikin, että kirjaa kirjoittaessaan ja taustatietoja sitä varten keräillessään hän alkoi pelätä viranomaisten ilmaantuvan kotiovensa taakse ja ottavan hänen lapsensa huostaan. Kuinka todellinen hänen pelonaiheensa oli?

Seksuaalisuuden ilmaisumuotona tai seksin harjoitusmuotona sadomasokismi joutuu käymään jatkuvaa keskustelua lainsäädännön ja sairausluokitusten sekä etiikan ja normien kanssa, mikäli pyrkii olemaan laillisesti ja eettisesti oikeutettua toimintaa, jopa ”luonnollinen” osa ihmisen seksuaalielämää.

Tällainen neuvottelutarve johtuu - tietenkin - syystä, että väkivalta, joskin sensualisoitu ja seksualisoitu, on keskeinen osa sadomasokismia.

* * *

Muutamia määritelmiä, asteriskien välissä

Väkivalta tarkoittaa pelkistetyimmillään pakottamista, eli ns. vapaan tahdon loukkaamista tai riistämistä. Hienovaraisimmillaan tämä on manipuloivan suggeroinnin tulosta, ilmeisimmillään ja ankarimmillaan fyysistä väkivaltaa, joka pahimmillaan uhkaa ihmisen terveyttä ja henkeä. (Hienovaraisemman väkivallan voidaan puolestaan katsoa uhkaavan ihmisen henkistä terveyttä.)

Jos väkivalta ylittää tietyn fyysisen rajan, se ei ole enää asianomistajarikos huolimatta siitä, kuinka väkivallan kohteena ollut osapuoli itse kokemustaan tulkitsee. Lisäksi kysymyksiä siitä, onko sadomasokismin alistuva osapuoli tullut tosiasiassa manipuloiduksi ja suggeroiduksi, voidaan niitäkin tulkita monin tavoin, kuten esimerkiksi Fifty Shades of Grey -kertomuksen tulkinnoista ja vastaanotosta voidaan päätellä.

Väkivalta on tabu, vähintään samanlainen kuin seksuaalisuus tai kuolema. Järjestäytyneessä yhteisöelämässä, sivilisaatiossa, tabuiksi luokittuvia asioita on hallittava ja säänneltävä - olipa kyse niitä koskevista uskomuksista tai käsityksistä, tai niihin liittyvästä toiminnasta ja sen seurauksista - jotta yhteisön kyky toimia ja säilyä riittävän ehyenä ei vaarannu.

Tabu tarkoittaa asian, ilmiön tai esineen eräänlaista ”kosketuskieltoa”. Tämä voi viitata johonkin pyhään tai pelkkään kieltoon. Tabun ympärille rakentuu yleensä erilaisia rituaaleja, joilla turvataan tabun turvallinen - eli yhteisöelämää ja sen todellisuuskonsensusta vaarantamaton - käsittely. Joskus tabua voidaan käsitellä turvallisesti vain sen ehdottomalla välttämisellä. (Tällaisen tabun olemassaolo ja sitä koskeva kielto voi viitata yksittäisen ihmisen maailmaan tai kokonaisen yhteisön maailmaan. Monet seksuaalielämän ilmiöt sopivat hyvin esimerkeiksi.)

Tabuun yleensä liittyy myös ristiriitoja. Esimerkiksi väkivalta, tappamisesta puhumattakaan, on monissa yhteisöissä etiikan/uskonnon ja lainsäädännön voimin kielletty. Silti sama yhteisö saattaa kuitenkin hyväksyä sodankäynnin, ehkä jopa teloitukset ja väkivaltaisen lastenkasvatuksen. (Päälle liimataan hämmennyksen lievittämiseksi lentäviä sanontoja kuten Sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua…)

Niin sanottua harmaata aluetta puolestaan voisi luonnehtia tilanteeksi, jossa tabu on ”nostettu pöydälle”, ja sitä on alettu tarkastella, jopa purkaa. Jos tabu on jonain päivänä täysin purettu, tabua ei enää ole: se, mikä ennen oli tabu, on tullut sallituksi; sitä, mitä ennen hallittiin kosketuskiellolla, hallitaan nyt tiedolla ja ymmärryksellä.

[Tämä ”tabutilan purkaminen” ei välttämättä tarkoita tabuksi ennen määrittyneen asian, esineen tai ilmiön ”käyttöönottoa”: tabun ymmärtäminen voi johtaa myös asian hylkäämiseen tarpeettomana. (Moni on saattanut kokeilla esimerkiksi homoseksuaalista kanssakäymistä tai anaalis*ksiä tällaisin seurauksin. Toki tabuja voidaan purkaa myös filosofisesti, a priori -hengessä.) Joskus nimittäin pelkkä tabun leima ylläpitää halua ”maistaa kiellettyä hedelmää” tai voittaa tabua koskeva pelko tai kapinoida tabun asettamia rajoja vastaan.

Tämä tällainen - halu ”kumota” tabu - johtuu syystä, että tabu on yleensä rakennettu jonkin tärkeänä tai voimakkaana pidetyn tarpeen ympärille. Halun - etenkin sadomasokistisen halun - mekanismiinhan kuuluu, että ensin luodaan tarve (ellei se ole jo luonnollisesti olemassa), ja sitten kielletään tuon tarpeen (luonnollinen) tyydyttyminen. (Herra Grey esimerkiksi kieltää Anastasialta masturboinnin tai koko laukeamisen kiihotettuaan hänet ensin levottomaksi.)

Tämä mahdollistaa sen, että tarpeen tyydytystä voidaan kontrolloida – eli ohjailla ja säännöstellä – halutuin väylin ja menetelmin, mikä puolestaan johtaa ”tarpeen omistajan” hallintaan. (Luonnollisen halun torjuminen tai halun luonnollisen tyydyttymisen estäminen voi helposti johtaa halun tai sen ilmaisun epäsuoruuteen. Tätä pidetään yleensä tuon halun tai sen ilmaisun jalostumisena tai vääristymänä.) Tästä syystä ihmistä voidaankin hallita vahvasti esimerkiksi juuri seksuaalisuuden kautta. (Etenkin mainosteollisuus ymmärtää tämän - ja paljon muuta, esimerkiksi sen, kuinka luodaan keinotekoisia haluja. Esimerkiksi kauneusihanteen saavuttaminen on keinotekoinen tarve, jonka tyydyttyminen on kuitenkin tehty mahdottomaksi. Tämä ylläpitää esimerkiksi tietynlaista kulutuskäyttäytymistä – vaikkapa ihokarvojen poistoon tarkoitettujen tuotteiden myyntiä niin kauan, kuin ihokarvat tietyissä osin kehoa ovat tabu (jonka moni feministi haluaisi rikkoa pyrkimyksessään ottaa haltuun oman kehonsa määrittely- ja käyttöoikeus).)

Tabu rakentuu tietyn moraalikoodiston varaan. Niinpä tabu on aina ilmaus tietystä moraalikoodistosta, sen olemassaolosta (yksilössä, yhteisössä tai molemmissa). Näin ollen sisäistetyn tabun rikkominen johtaa yleensä ns. moraaliseen krapulaan, eli tunteeseen siitä, että ’on tehnyt jotakin väärää tai kiellettyä’. Tämä puolestaan johtaa yleensä kognitiiviseen dissonanssiin, mikä puolestaan johtaa joko tabun palauttamiseen, torjumiseen tai hallittuun purkamiseen ja moraalikoodiston rekonstruointiin. ]

* * *

Suuri osa sadomasokismia koskevasta keskustelusta ja sadomasokismiin liittyvästä toiminnasta liikkuu harmaalla alueella, moraalisesti tai juridisesti. Harmaalla alueella rajoja liikutellaan vaivihkaa ja määritelmät ovat jatkuvassa muokkautumisen prosessissa.

Harmaan alueen laajuudesta huolimatta sadomasokismilla on myös pimeä puolensa. Kuten moni muu tabuna pysyttelevä, sekin on verhottu hiljaisuudella, peitenimillä ja kätketty pois näkyviltä. Ymmärrettävistä syistä sitä leimaavat ehdottomat kiellot.

Mutta kuten on useiden ihmismieleen liittyvien ilmiöiden kohdalla, sadomasokismiakaan ei voida täysin - jos lainkaan - ymmärtää, ellei ole tietoa myös sen pimeästä puolesta, ainakin sen olemassaolosta.

Tämän kirjoituksen aiheena on tuo pimeä puoli. Käsittelen sitä - tosin melko kevyesti - sellaisena kuin se fiktiossa ja fantasioissa – elokuvakerronnassa – ilmenee (mitä olen tähän mennessä jo tehnytkin, elokuvien Stoker ja O:n tarina kautta).

Kaarran harmaan kautta.

* * *

Kuten tiedämme, nykyajan länsimaisessa yhteiskunnassa vaalitaan ihmisoikeuksia. Niihin kuuluu myös oikeus seksuaaliseen itseilmaisuun: seksuaalisuus on nykyisen ihmiskäsityksemme mukaan erottamaton osa ihmisyyttä, jolloin myös seksuaalisten tarpeiden on saatava tulla tyydytetyiksi.

Mutta entä jos seksuaalisuudella on ilmenemismuotoja, joiden katsotaan syystä tai toisesta vahingoittavan ihmistä tai hänen arvoaan? Millaisia oikeuksia ja mahdollisuuksia sellaisella seksuaalisuudella on tulla koetuksi ja ilmaistuksi? Entä kuinka luonnollisina tällaisia tarpeita voidaan pitää?

Kivun kauneus (toim. Hyökinpuro 2006) on ihmisen asialla. Teoksessa sadomasokismia pyritään tekemään tunnetummaksi, ymmärretymmäksi ja hyväksytymmäksi. Ennen kaikkea sitä pyritään luonnollistamaan eli esittämään, että joillakin ihmisillä – ihan tavallisilla ihmisillä ja luultua huomattavasti useammalla – on erityisiä haluja ja taipumuksia, eikä sellaisessa ole mitään väärää tai pahaa; sellainen kuuluu ihmisyyteen, ja pieni sadomasokistinen leikki saattaa vain piristää seksielämää ja syventää itsetuntemusta.

Niin, kyllä.

[Tästä huolimatta minua kiinnostaa tietää, millaista ihmisyyden on ensin oltava – millaiseksi sen on rakennuttava – jotta sadomasokistisista tarpeista tulee luonnollisia. (Tästä syystä kutsunkin näiden tarpeiden luonnollisina ymmärtämistä sadomasokismin luonnollistamiseksi. Palaan tähän.) Kuten niin monet ennen minua, olen etsinyt vastausta varhaislapsuudessa rakentuvasta psykodynamiikasta, suomeksi sanottuna kasvatuksesta. Mutta toisin kuin monet, olen tehnyt sen Alice Millerin hengessä – kuten olen jo aikaisemmin kuvannut pohtiessani ilmiötä Fifty Shades of Greytä käsitellessäni.]

Samalla tämä pyrkimys - halu ”tavallistaa” sadomasokismi osaksi hyväksyttävän ja jokapäiväisen seksuaalielämän repertuaaria - tekee sadomasokismin käsittelystä kuitenkin ristiriitaista, jopa hieman absurdia.

Tämä - kirjan asennoitumisessa vallitseva omituinen ambivalenssi - tulee ilmi esimerkiksi yhteydessä, jossa neuvotaan harrastamaan verileikkejä (bloodsports) ”turvallisesti”, tai yhteydessä, jossa opastetaan, kuinka välttää mahdollisia viranomaiskonflikteja tai kuinka toimia niitä kohdatessaan (sillä toisen ihmisen vahingoittaminen esimerkiksi viiltelemällä ei ole asianomistajarikos). Paikoitellen tämä tällainen kuulostaa hieman asenteelta tyyliin: ’jos on ihan pakko käyttää suonensisäisiä huumeita, tule ainakin hakemaan puhtaita neuloja.’

Toisin sanoen: ’vaaran’, ’tuntemattoman’ ja ’pimeän’ elementtejä itsessään ei tunnusteta tai edes hyväksytä, jolloin niitä ei myöskään käsitellä. Päinvastoin sain vaikutelman siitä, että kirjassa halutaan väistää niitä leimoja, jotka tekevät sadomasokismista suuren yleisön silmissä kyseenalaista ja epäilyttävää, jopa kiellettyä. ’Ei ole mitään pelättävää!’ Kenties suurin näistä väistöistä koskee käsitystä oman, vapaan tahdon käytöstä. (Palaan tähän.)

[Kuvaavaa kirjassa on myös tietty epäsuhtaisuus: viiltelyn yhteydessä varoitetaan esimerkiksi viiltämästä liian syvälle tai vaarallisesta kohdasta, mutta veren kautta välittyvistä taudeista tai niiltä suojautumisesta ei mainita mitään. Toki voidaan ajatella, että sellainen varoitus on itsestään selvä – mutta eivätkö myös syvään viiltämisen vaarat ole siinä tapauksessa itsestään selvät? Jos on riittävän fiksu ymmärtämään taudeilta suojautumisen välttämättömyyden, luulisi, että ymmärtäisi opetella myös valtimoiden ja laskimoiden sijainnit ennen viiltelyä.]

Mainitun kaltainen varoittelu, sekä pyrkimys olla ”koskettelematta kiellettyä”, on sinällään enemmän kuin ymmärrettävää - mutta sadomasokistisen dynamiikan kannalta hieman absurdia, kuten todettu.

Ensinnäkin: vahingosta tai vaarasta ei päästä mihinkään, sillä tietty vaaran tunne on – tai saattaa olla – ratkaiseva osa sadomasokistista leikkiä. Lisäksi masokistilla yleensä on ”vaarana” hieman vahingoittua, henkisesti tai fyysisesti. ”You’re dangerous. I’m loving it…Intoxicate me now
with your lovin' now, I think I'm ready now”, “meow!”, laulaa Britney Spears (Toxic). “Sticks and stones may break my bones, but chains and whips excite me”, tunteilee puolestaan Rihanna (SM).

[Tästä huolimatta vaaran tunteeseen liittyy yleensä myös luottamuksen tunne, jota ilman koko leikki saattaa olla mahdoton: ’Annan terveyteni, ehkä jopa henkeni, käsiisi luottaen, että pidät minusta huolta etkä anna minulle tapahtua mitään (liiallista) pahaa’. Tämä kuitenkin edellyttää mahdollisimman täydellistä omasta kontrollista luopumista. (Palaan tähän ihan kohta.) Ehkä vaaralle antautuminen - luottamuksessa - on äärimmäinen tapa pyrkiä turvantunteeseen: luopua itsestään, ehdoistaan ja rajoistaan, jotta voisi kokea, ettei siltikään ”katoa” tai tuhoudu, vaan olemassaoloa kannattelee joku muu? Mutta onko mikään koskaan täysin varmaa? Ei. Siksi sadomasokismiin sisältyy aina perustavanlaatuinen, luonteeltaan vähintään metafyysinen, koko olemassaoloa uhkaava ja lävistävä riski. Maybe that’s the thrill? Ehkä sadomasokistit kokevat, että parhaimmillaan tässä omasta itsestään luopumisessa saattaa löytää itsensä ja olemassaolonsa – ja sen vapauden, jonka pelon voittaminen ja kaikesta irtipäästäminen tuo. ”Löytyäkseen on kadottava; Saadakseen/omistaakseen on luovuttava.”]

Toisekseen (palatakseni jälleen Kivun kauneus -teoksen sisältämään, sadomasokistista dynamiikkaa koskevaan absurdiuteen): tarkastelunäkökulmasta riippuen koko sadomasokismi on eettisesti arveluttavaa sikäli, että kyse on valtasuhteen epätasapuolisesta jakautumisesta tavalla, joka voidaan helposti liittää kysymyksiin ihmisarvosta. (Siksi tasa-arvon asialla oleva ei välttämättä pidä Fifty Shades of Grystä, eikä varsinkaan siitä, mitä romaani edustaa.)

Niinpä sadomasokismia ei liene johdonmukaisinta perustella eettisin lähtökohdin, kuten juurikin viittauksilla ”turvallisuuteen” ja ”vastuullisuuteen” ja ”ihmisarvoon”.

Nämä ovat kuitenkin melko akateemisia ongelmia verrattuna huomattavasti konkreettisempaan ongelmakenttään. Kivun kauneus -kirjan perusteella tällaista ongelmakenttää ja sen vaatimaa vastuullisuutta on arvioitava (potentiaalisen) vaaran aiheuttaman (potentiaalisen) vahingon perusteella.

Tämä on tärkeä ajatus. Siinä piilee silti kirjan syvin ristiriita:

Kuinka ottaa huomioon (potentiaalinen) vaara ja varautua sen mahdolliseen kohtaamiseen ja käsittelyyn, jos (potentiaalista) vaaraa kohti ei edes vilkaista?

On selvää, että sadomasokismin (potentiaalinen) vaara - ”tuhoava voima” - sijaitsee sadomasokismin perustassa ja siitä kumpuavassa dynamiikassa. Mikä viime kädessä motivoi tekijää? (Tietääkö hän sitä itsekään? Jos ei tiedä, onko tietämättömyys haitallista? Jos se on haitallista, kuinka haitallista?) Millaisia tarpeita tämän motivaation ympärille on rakentunut, ja millaiseen toimintaan ne yllyttävät? Kuinka voimakkaita addiktioita ne ovat?

Juuri tästä syystä sadomasokismista puhuttaessa tulisi perehtyä myös sen pimeyteen. Ehkä voidaan ajatella jopa niin, ettei sadomasokismi ole ihmiselle, joka ei tunne itseään ja hallitse mieltään? Ehkä sadomasokismi ei myöskään ole ihmiselle, joka ”pelkää pimeää”, tai takertuu tai eksyy sinne helposti?

He whispered "Press harder" and I did and his eyes rolled back.

It's just breath control. Just breath control.

I saw him go pale. I saw him seize up,

I felt something creep up like a taste for this.

Like a reward.

 A kind of love

A kind of lustmord.

It was a minute then three then five then ten

he wasn't coming up again.

I held on for twelve.

I saw him seize and thrash and twist

and when he was still, I lifted away my wrists

and looked at my hands and tried to understand.

"It's just a thrill" I said as he relaxed on the dark, dark bed.
I sat aside his chest, "It's just a thrill," he said, "just a thrill.

It's just breath control.”

Control, control, it's just breath control, control, control.

When it was over, I slipped off the skins and drowned them in the river where we used to swim

(Ote Nicole Blackmanin runosta Breath control)

Kolmas ongelma on kysymys vapaasta tahdosta (tai alistuvan osapuolen asemasta ”todellisena tilanteen hallitsijana”).

Vapaan tahdon olemassaololla ja käyttöoikeudella perustellaan yleensä ihmisarvon olemassaolo ja kunnioitus. Näin tehdään myös kirjassa Kivun kauneus.

Mutta mitä ihmettä on ”vapaa tahto” tai ”oma halu”? (Jos tähän ei löydy selkeää vastausta näitä käsitteitä käyttävästä tekstistä, kysymys on retorinen.) Riittääkö se, että kokee tahtovansa tai haluavansa jotakin, todisteeksi siitä, että kyse on aidosti omasta tahdosta ja halusta - eikä esimerkiksi suggestiosta tai tiedostamattomasta traumaperäisestä käyttäytymisestä? Entä pysyvätkö oma halu ja oma tahto olemassa vain uskomalla niihin, vai täytyykö niitä harjoittaa? (Harjoittaako esimerkiksi omista tahtomisistaan hiljaa pysyttelevä omaa tahtoaan, jos hän tekee tämän omasta valinnastaan?)

Noh, jätän tämän metafyysisiä sävyjä saavan ongelman tässä silleen, ja siirryn olettamaan, että alistuvan osapuolen tahto ja halu ovat hänen omiaan.

Tämänkin jälkeen tilanne säilyy Kivun kauneus –kirjan kannalta ongelmallisena (vai pitäisikö sanoa kinkkisenä). Kirjassa nimittäin kuvataan sadomasokismin täyttä vapaaehtoisuutta, johon kuuluu oikeus keskeyttää tai lopettaa leikki milloin tahansa. (Kirjassa esimerkiksi kuvataan turvajärjestelysuosituksena tilanne, jossa leikkiä keskeytellään koodisanan avulla, jotta voitaisiin tarkistaa, josko alistuva osapuoli yhä haluaa jatkaa leikkiä omasta halustaan ja kokee kaiken olevan hyvin. Mutta kuinka voi olla ”alistajan armoilla” ja todella eläytyä tilanteeseen (vaikkapa kärsimykseen), jos mainitusta ”leikkimielentilasta” on hetkittäin palattava aivan toisenlaiseen, vakavaan ja asialliseen ”asentoon”. Eikö sellainen ole jo psyykkisesti haastavaa, jopa mahdotonta (ellei ole kyse hätätilanteesta)? Tulee mieleen, että mikäli tällainen ”tarkistelu” on mahdollista ja jopa tiuhaan toistuvaa, siinä tapauksessa leikki on pinnallista - kuinka se voi siinä tapauksessa olla ”syviä psyykkisiä tarpeita tyydyttävää”? - tai alistuva osapuoli käyttää kaksoispersoonallisuutta, joka kykenee vaihtumaan edestakaisin käsittämättömän notkeasti…)

K.C. Rourke (”professional dominatrix”) sen sijaan kirjoittaa alistuvan osapuolen asemasta seuraavaa. (Alleviivaukset omia.)

The first category of slave is the captive. […] If she [or he] has guilt feelings about sex, the loss of control may enable her [or him] to let go and enjoy ‘forbidden’ pleasures. She must be convinced, however, that her freedom has indeed been taken away, and will frequently test the dominant. She might even […] only respond to the Master when she’s sure he’s in total command. In this kind of relationship […]contracts may be negotiated in advance.

The second category is the passive slave. This is a person who doesn’t want to take responsibility for his/her actions, and seeks someone to take that responsibility away. This kind of slave will seek out a full-time dominant, rather than occasional or contractual play. S/he is frequently a passive-aggressive person who forces others to make decisions so that s/he is free to blame them when things don’t turn out to his/her liking.

The third category is sometimes called SAM (Smart-ass-Masochist). This person has learned early in life that the only way to get attention is to do something bad and get punished. The alternative, in their mind, is to be ignored completely. In many cases they were even told by their parents that they were being punished ‘because I care about you…’ and have come to confuse punishment with parental and other love. Their only goal in Master-slave relationship is to misbehave and earn a punishment.

 (Love 1992 , 482-483; Slave Training by Lady Tanith, Back Drop lecture, January 26. 1991).

Toisin sanoen, alistuminen ei välttämättä ole niin vapaaehtoista kuin Kivun kauneus antaa ymmärtää (eikä sen silloin edes haluta olevan, mikä, toki, jollain logiikalla ajateltuna juuri tekee alistumisesta vapaaehtoista…)

Ensimmäisessä tapauksessa - siis ensimmäisessä ”orjakategoriassa” - alistumisesta on sovittu jo ennakolta, jolloin ”valtasuhdetarkistuksiin” liittyviä keskeytyksiä ei ilmeisesti tehdä ”leikin” aikana.

Toisessa tapauksessa - siis toisessa ”orjakategoriassa” - alistaminen puolestaan on jo kokoaikaista, eikä suhteessa käytetä varsinaista sopimusta lainkaan. Tämän toisen ”orjaluokan tai –tyypin” kohdalla on kiinnostavaa huomata sekin, että tässä tapauksessa alistuva osapuoli on niin ”sisällä roolissaan”, että voi jopa syyttää isäntäänsä saamastaan kohtelusta. Tämä tapahtuu arvatenkin ilman käsikirjoitusta tai ”roolipeliä” (sillä syyttäminen kuvataan passiivisaggressiiviseksi toiminnaksi, mikä tarkoittaa, että toiminta on sisäisesti, syvän emotionaalisesti motivoitunutta, eikä siis ulkokohtaista ”näyttelemistä”) – eihän suhteelle ole luotu edes sopimusta, eikä sitä harjoiteta sessioiden rajaamassa ajassa tai paikassa. Tämä kertoo siitä, että suhde on siirtynyt ”leikkimisestä” toisenlaisiin olosuhteisiin, sellaisiin, jotka muistuttavat ennemmin kokonaista elämäntilannetta ja koskevat koko henkilöä, eivät ainoastaan roolia tai suoritusta.

[Sivumennen sanoen: Ensimmäinen tapaus - tai ensimmäinen ”orjakategoria” - tuo mieleen Tessin tarinan: Tess vastustelee, mutta kertomuksen vihjeiden perusteella voi ymmärtää tämän johtuvan voimakkaasta syyllisyydentunnosta (uskonnollisesta ja moraalisesta). Lisäksi Tess antautuu vasta, kun mitään muuta vaihtoehtoa ei enää ole – mutta siis antautuu kuitenkin. Fifty Shades of Grey asettaa Tessin tarinan jonkinlaisen kehyskertomuksen asemaan tai vähintään intertekstuaaliseksi lukuohjeeksi. Tämän perusteella Shadesin Anastasian (ja samalla kaikkien niiden, joita Anastasia edustaa) tilannetta kuvannee paljolti K.C. Rourken ”orjakategorioiden” ensimmäinen kategoria. (Oletan, että alan asiantuntijana Rourken käsityksillä ”orjatyypeistä” on painoarvonsa. Itseäni ainakin vakuuttaa Rourken ymmärrys varhaislapsuuden dynamiikan siirtymisestä myöhempään ”rakkauselämään” - hyvin alicemillerimäistä - ja se, että Rourke onnistuu kuittaamaan parilla virkkeellä sen, minkä monet psykoanalyytikot saavat sanottua vasta useamman kirjan kirjoitettuaan.) Yhteistä ensimmäiselle orjakategorialle sekä Anastasialle ja Tessille on myös sopimuksen laatiminen.

* * *

Toisaalta Kivun kauneus siis sallii, toisaalta torjuu; se näyttää, mutta se myös peittää. Se ei luo katsausta kokonaisuuteen eikä siten myöskään selitä ilmiötä parhaan kykynsä mukaan. Tämän vuoksi sadomasokistinen dynamiikka jää pohjimmiltaan tuntemattomaksi, jopa tunnistamattomaksi.

Samasta syystä kirjan pyrkimykset ”normalisoida” sadomasokismia muuttuvat jokseenkin absurdeiksi:

Sadomasokismi voidaan määritellä ”terveeksi” vain, jos ensin määritellään se ”sairas”, mitä tuo ”terve” ei ole ja mikä ei ”terveeseen” sisälly; ”terve” määrittyy oppositiossa ”ei-terveeseen”. Kun näin tehdään, esitetään, että on olemassa sairasta sadomasokismia, jolloin sadomasokismi ilmiönä (kokonaisuutena) jää osittain ”sairausluokituksen” alle eli määrittyy häiriintyneeksi. Näin ollen - jos ja kun kaiken sadomasokismin (tai sadomasokistisen mentaliteetin) taustalla on ”jotakin samaa” - myös ”terveeksi” määrittyneen sadomasokismin yllä lepää jatkuva potentiaalisen häiriintyneisyyden leima tai ”sairastumisen uhka”, jolloin se joutuu jatkuvasti todistelemaan olevansa ”terve” (ja olemaan ajautumatta ”pimeälle puolelle”).

Tällaisessa ei ole kyse ilmiön hyväksymisestä ja tarkastelusta per se, vaan ainoastaan sen joistakin hallituista ilmenemistavoista.

(En ota tässä ^ kantaa sairausluokitteluun vaan huomautan, etteivät välineet käsitellä ja ymmärtää sadomasokismia ilmiönä ole kovin onnistuneita, mikäli ilmiön tarkastelu jää kovin arvolatautuneeksi. Selitän myöhemmässä kirjoituksessani, miksi jako ”terveeseen” ja ”sairaaseen” on pohjimmiltaan jakoa ”oikeaan” ja ”väärään”, ja miksi ilmiön tarkastelu epäonnistuu, jos sen tarkastelu on sidottu ideologiaan, etenkin ilman, että ideologista näkökulmaa on ensin tehty näkyväksi. Sadomasokismi ei ole ainoa tällainen - tällaiseen tarkasteluun joutuva - ilmiö. Toinen käypä esimerkki voisi olla vaikkapa vihantunne.)

Pohjimmiltaan tämä tällainen - sadomasokismin normalisointipyrkimysten absurdius - johtunee niistä kriteereistä, joita ”normalisoinnin prosessi” vaatii, ja niistä tavoista, joiden avulla asiat yhteiskunnassamme ”normalisoidaan” eli tehdään hyväksyttäviksi ja yleisiksi. (Kerron tästä kaikesta huolellisemmin myöhemmässä kirjoituksessani.)

* * *

Pyrkimyksistään johtuen Kivun kauneus taittaa vahvimmin peistä sairausmäärittelyn kanssa, mistä syystä se myös ottaa voimakasta etäisyyttä sadomasokismin pimeisiin puoliin.

Kirja toisin sanoen taiteilee kysymyksen, Kuinka olla oikealla tavalla sadomasokisti?, alla. Siksi kirja antaakin suurimman painon (ja samalla suurimman implisiittisen tilan) kysymyksille linjauksista ja rajanvedoista: Mikä on jo liian vaarallista? Mikä on jo liian laitonta?

Kun otetaan kantaa kiellettyyn ja sallittuun, tarkastellaan moraalia, ei ilmiötä per se.

Niinpä teos on pohjimmiltaan kirja seksuaalimoraalista ja sitä koskevista neuvotteluista - siis jonkinlaista (ala)kulttuurikeskustelua: keskustelua normeista eli keskustelua sallitusta ja kielletystä, mikä kirjassa tarkoittaa useimmiten erittelyä turvalliseen ja vaaralliseen.

Näin ollen kirja on - vaikka se tekeekin tämän melko implisiittisesti - hyvä teos sadomasokismin asemasta ja merkityksestä nyky-yhteiskunnassa ja sen (tavallisten) asukkaiden elämässä, eli suuntauksen eettisestä ja poliittisesta puolesta sekä kulttuurista. – Mutta ei itse sadomasokismista; sadomasokistisen dynamiikan mysteerin tarkasteluun kirjan välineet ja aineisto eivät riitä. Osittain tämä tapahtuu myös syystä, että sairausdiskurssiin liitettyjä käsitteitä - pyrkimyksessä olla kietoutumatta sairausdiskurssiin - vältellään.

* * *

Sivuraiteet, edeltävään viitaten:

Eräs tällainen käsite - siis sairausdiskurssiin liitetty käsite - on addiktio. Se voi olla hyvinkin pätevä väline sadomasokismin tarkastelussa.

Addiktion kliseisintä esimerkkiä, huumausaineiden käyttöä, voisi pitää eräänä allegoriana sadomasokismille, etenkin siinä tavassa, jolla yhteiskunnassamme näihin aihepiireihin suhtaudutaan. Tätä allegoriaa mukaillen: ’miedot huumeet liikkuvat harmaalla alueella, eli moraalisesti ja/tai laillisesti sallitun ja kielletyn välimaastossa, vahvimmat puolestaan täysin kiellettyinä pimeässä ja mustilla markkinoilla. (Puritaanisimmille jopa teen ja kahvin kaltaiset nautintoaineet ovat ”pahaksi terveydelle ja sielulle”, mille vahvempia aineita käyttävät eivät jaksa edes nauraa.)’

Tässä allegoriassa Kivun kauneus liikkuu jossakin ”kannabiksen käyttäjien” maastossa; kannabiksen laillisuudesta, käytön etiikasta ja käyttäjien kunniallisuudesta taitetaan peistä. Se on joissakin paikoissa ja joissakin tilanteissa kuitenkin laillista, jopa yleisesti hyväksyttyä. Tämä allegoria soveltuu kirjan teemoihin liittyen pidemmällekin kuljetettavaksi: ’Kannabis ei ole yhtä vaarallista kuin alkoholi, joka kuitenkin on kenen tahansa aikuisen käytettävissä, eikä välttämättä johda rankempiin aineisiin’. [Alkoholia voi tässä allegoriassa pitää tavallisen pornon tai pornoteollisuuden edustajana.] (Toisaalta siitä, keiden kohdalla näin tapahtuu, ei ole täyttä varmuutta, kuten ei myöskään niistä syistä, miksi niin tapahtuu. Edes asteittainen eteneminen addiktioon ei ole varmaa; jotkut jäävät koukkuun heti, vaikka aloittaisivat miedoista, mutta eivät silti välttämättä etene kovempiin aineisiin.)

Tällainen mielleyhtymä - sadomasokismin ja huumausaineiden allegorinen yhdistäminen - ei ole yllättävä, sillä populaarikulttuurissa on tavallista kuvailla seksuaalisia kokemuksia - myös sadomasokismia – huumausaineiden käytöstä lainatuin sanastoin ja kuvastoin. Esimerkkinä vaikkapa Britneyn Toxic –biisiä, toistamiseen. (Peter Rauhofer Reconsruction Mix-Edit on muuten hyvä versio!)

I can't wait/ I need a hit/ Baby, give me it/ You're dangerous/ I'm loving it/ Too high/ Can't come down/ Losin' my head/ Spinnin' 'round and 'round […] / With the taste […]/ I'm on a ride/ You're toxic I'm slippin' under (Ohh Ohh)/ With a taste of the poison paradise/ I'm addicted to you/ Don't you know that you're toxic?/ And I love what you do/ It's getting late/ To give you up/ I took a sip/ […] Slowly, it's taking over me/ Too high/ Can't come down/ It's in the air and it's all around ]

* * *

Kivun kauneus antaa paljon tilaa sadomasokistien omille tarinoille. Kirjassa he saavat kertoa omalla äänellään omista kokemuksistaan. Tämä onkin teoksen parasta antia. (Ruodin sitä myöhemmin.)

Samalla tällainen luo vaikutelmaa siitä, ettei kirjassa olisi mitään tiettyä, yksittäistä eettistä näkökulmaa tai maailmankatsomusta aiheensa käsittelyssä. ’Sadomasokisteja on moneen lähtöön. Heitä on eri ikäryhmistä, erilaisin taustoin, tarpein, käsityksin ja tottumuksin. He voivat tulla miltä tahansa yhteiskunnan ja elämän alueelta.’ Teos on, kuten todettua, kuitenkin selkeästi näkemyksellinen yrityksessään määrittää sadomasokistisen maailman rajoja sekä sallitun ja kielletyn ehtoja. Tästä voi pitää osoituksena myös ääri-ilmiöiden poisjättämistä. Osittain tämä tehdään valikoimalla puhujat ja puheenaiheet.

Miltähän Kivun kauneus olisi näyttänyt, jos siinä olisi käsitelty esimerkiksi tapausta Armin Meiwes ja Bernd Brandes – vaikkapa tutkiskelevana esimerkkinä terveydelle ja hengelle hyvin vahingollisten rajojen ylittämisestä, ja pohdiskeluna sadomasokismin ääri-ilmiöiden harjoittajien mielenmaisemista ja niiden mahdollisista syntysyistä? Kuinka esimerkiksi se halu, jota Brandes koki, syntyi – tai pääsi syntymään; mikä sitä mahdollisesti ruokki ja edisti? (Pitäisikö sadomasokismin harjoittajan siis välttää jotakin taipumusta tai toimintaa, vai onko ääritapauksiin ajautuminen enemmän kokijasta kuin ilmiöstä - sadomasokismista itsestään - riippuvaista? Onko olemassa ihmistyyppiä, jonka ei missään tapauksessa pitäisi harjoittaa sadomasokismia?) Halusiko Brandes kenties itse samaistua haluunsa - ja jos halusi, miksi? - vai kokiko hän, että halu otti hänestä vallan ja muuttui hyvin kirjaimellisesti itsetuhoiseksi pakkomielteeksi? Sikäli, että hänen halunsa johti oman itsensä fyysiseen tuhoamiseen, oliko hänen halunsa seksualisoitunut kuolemantoive, siis pohjimmiltaan pelkkä kuolemantoive? (Ajatteliko hän, että sellainen kuolema on kaunis? Ajatteliko hän, että itsensä kirjaimellinen uhraamien on kaunista? Oliko hänen tekonsa eräänlainen itsemurha? Kokiko hän saavuttavansa jonkinlaisen täyttymyksen vai luopuvansa kaikesta?) Entä oliko sillä mitään merkitystä, että alistuva osapuoli oli koulutukseltaan diplomi-insinööri, alistaja puolestaan ylivääpeli? Kuinka tällainen kertomus ylipäätään vaikuttaa sellaisiin kertomuksiin, joita kirjassa kerrotaan, ja niiden tulkintaan?)

Kivun kauneus pysyy vaiti.

* * *

Tästä huolimatta – kuten edeltävästä tekstistä voi päätellä, ellei se ole muutenkin selvää – on olemassa hyvin kyseenalaisia tai kokonaan kiellettyjä sadomasokismin harjoittamisen muotoja.

Se, että sadomasokismilla on myös pimeä puolensa, halutaan yleensä rajata pois koko sadomasokismin käsitteestä – ja hyvin ymmärrettävistä syistä: muutoin myös harmaa alue saattaisi muuttua pimeäksi (ja pimeä nielaista harmaalla alueella kulkijan).

Brenda Love kirjoittaa seksuaalisuuden synkistä harjoitusmuodoista teoksessaan The Encyclopedia of Unusual Sex Practices. (2009 Abacus. Ensimmäinen pianos 1992  Barricade Books Inc:in julkaisemana.) Tämäkään teos ei - sanakirja kun on - sen syvällisemmin pohdi ilmiöitä, mutta näyttää ainakin levittävän kaikki korttinsa pöydälle, niin sanotusti.

Esimerkiksi tapaukseen Meiwes ja Brandes kirja vastaa käsitteillä anthropophagy ja autophagy. Siteeraan näistä toisen määritelmää ja kuvausta.

(Tämä käsite selittää myös useaan kertomukseen ujutettuja sadomasokistisia elementtejä, joita yleensä ei tulisi mieleenkään pitää ”eroottisina” tai ”seksuaalisina”. Palaan niihin seuraavaksi käsittelemäni elokuvan myötä.)

“Anthropophagy (anthropo: man, and phagy: the practice of eating) is the act of cannibalism. […]

People who have consumed human blood and flesh reportedly claim to experience an intoxicating euphoric effect. This reaction is similar to that experienced by anyone who satisfies a strong sexual craving that’s not considered normal. […]

Many lust murderers […] were suspected of anthropophagy, often carrying away part of the female organs to eat later. […][The man] was said to have eaten the same type of young boys with whom he preferred to have sex. […]

Reports indicate that cannibalism is still practiced as part of ancient religious and magical rituals. […]

We find sexual cannibalism in spiders, scorpions, crickets, praying mantises, empis flies, and some grasshoppers. However, it is doubtful that this act ever existed in humans as any sort of natural reaction. In a society that doesn’t practice cannibalism, these who kill their own victims are assumed to suffer from sociopathy.

CAUTION: Anthropophany is illegal and, because it involves body fluids, is dangerous. Certain diseases carried by “slow viruses”, such as kuru and Creutzfeldt-Jakob disease, can be transmitted by cannibalism.”

[Koko kirja on varustettu disclaimerilla: “WARNING: The author and publisher do not advocate practising any of the activities listed herein. Many are dangerous and some lethal. People who choose to engage in these activities do so at their own risk.”]

* * *

Pysähdyn hetkeksi ihmettelemään.

On hämmentävää lukea huomautus siitä, että kannibalismi on laitonta, ja yhtä hämmentävää on lukea kannibalistisia fantasioita mahdollisesti elätteleville suunnattu varoitus siitä, että se on myös vaarallista. (Tunne on melkein yhtä surrealistinen kuin lukea kirjasta Kivun kauneus opastusta siitä, kuinka vuodattaa kumppanin verta turvallisesti. Toki kannibalismi on huomattavasti vakavampaa kuin ”pelkkä” veren vuodattaminen, jolloin myös kannibalismia koskevien huomautusten pitäisi kerrata surrealistinen vääntö eksponentiaalisesti, mutta juuri tästä syystä - siitä, että kannibalismi on niin äärimmäistä - sitä myös pitää, jostain syystä, vähemmän todellisena. Sellaisena, mistä kuulee vain kauhuelokuvissa, rikossarjoissa tai äärimmäisissä katastrofielokuvissa.)

On myös hämmentävää ajatella, että yhteisöissä, joissa harjoitettiin tai harjoitetaan kannibalismia, sellaista ei välttämättä pidetä häiriintyneenä. ”In a society that doesn’t practice cannibalism, these who kill their own victims are assumed to suffer from sociopathy.”

Sekin on hämmentävää, kuinka huolettomasti koululaiset lukevat historiankirjoistaan menneissä sivilisaatioissa harjoitetusta kannibalismista - eikä näitä asioista sitten käsitellä edes uskonnon ja etiikan tunneilla mitenkään - tai kuinka he, jotka suhtautuvat jo ajatukseen kannibalismista reaalitodellisuudessa kuvotuksella, kuitenkin suhtautuvat näihin muinaisiin ”kulttuurisiin tapoihin” ”kultivoituneesti”. (Ajatusmaailman jakautuneisuus lienee normi, tai sitten state-of-denial vain tekee tehtävänsä.)

Erityisen hämmentävää on kannibalismin ”ymmärtäminen”: sitä ei niputeta yksioikoisesti otsikoiden ”hulluus” ja ”murha” alle, vaan esitetään, että kannibalismille on olemassa merkityksensä ja sen harjoittajilla on syynsä. (Kirja käsittelee lyhyesti myös kannibalismin historiaa sekä uskonnollisia ja sosiaalisia merkityksiä.)

Hämmentävää on myös sanomisen suoruus. Se on hämmentävää syystä, että se on harvinaista. Asia vain kerrotaan, sillä tavalla kuin se tiedetään, mitään poistamatta, mitään lisäämättä.

[Kuinka kohdata teksti, joka ei esitä maailmankatsomuksellisia arvioita puolesta tai vastaan – ei edes tutkimusaiheidensa rajaamisen kautta, kuten esimerkiksi muutoin ”objektiivinen” valtavirtaluonnontiede (joka edustaa käsityksissämme täydellisintä mahdollista riippumattomuutta)? Entä kuinka sellainen tieto jäsentyy ja minne se sijoittuu mielessä, joka on rakennettu maailmankatsomuksen ympärille? (Jokainen inhimillinen mieli on rakennettu maailmankatsomuksen ympärille.)]

Tällaisen tekstin lukeminen jättää lukijalle itselleen suuren vastuun. What do you make out of this? (Why?) Oman arvostelukyvyn kehittäminen ja käyttäminen (a priori) edellyttää kuitenkin juuri tällaista vastuuta.

On tärkeää pohtia asioita.

Pohtimisesta puheen ollen: tämä huomautus sitaatissa on kiinnostava: ”However, it is doubtful that this act ever existed in humans as any sort of natural reaction.” (Tästä tulee mieleeni Stoker -elokuvan India, joka ei hänkään “valinnut väriään”, syntynyt “veren tahrimana kukkana.”)

Kaiken tämän jälkeen on melkoisen hämmentävää tajuta, että seksuaalista toimintaa koskevat fraasit on usein rakenneltu ruokailun tai sodankäynnin kuvastoista ja sanastoista. ”Eat me.” ”Blow me.” – Jotka käyvät myös aggression ilmaukseksi kuten ”F*ck you.” (Mistä johtuu, että tällaisella ilmauksella voi loukata toista? Hämmentävää sekin. - Ellei väitetä, että koko seksuaalinen kanssakäyminen on toista osapuolta loukkaavaa. Ehkä  "fuck you" on pohjimmiltaan sadomasokistinen ilmaus...)

* * *

(to be continued)