P: Helmi

Kirjoitan tähän viikon kuluessa "helmikuun kirjoitukseni". (Haluaisin lausua pari sanaa itse asetettujen aikataulujen typeryydestä, mutta en viitsi.)

Suositella ennätän kuitenkin jo nyt: Stewart Swerdlown "members only" -luennot. Time well spent. :)

[Swerdlowilla on oma tapansa puhua asioista, ja kuten hän itsekin toisinaan huomauttaa, mukana on myös henkilökohtaista näkemyksellisyyttä - mutta senpä vuoksi asiat esitetään hyvin ytimekkäästi. Olen erittäin vaikuttunut hänen rohkeudestaan ja tietämyksestään. Hän esimerkiksi ymmärtää syvällisesti ne asiakokonaisuudet, joita itse olen oppinut pitämään eräänlaisena "maamerkki-tietämyksenä" sen suhteen, kuinka pätevästä/luotettavasta tietämisestä on kyse. (Melko harvat pärjäävät tässä "maamerkkitestissä". Se on käsityksissäni suoraan verrannollinen henkilön tiedostavuuteen ja sen myötä rehellisyyteen ja luotettavuuteen. [Toki ihminen voi kokea olevansa rehellinen myös silloin, kun ei ymmärrä asioista, mutta huono tiedostavuus tekee ihmisestä siitä huolimatta epäluotettavan.]) Ja vaibsikin on hyvä - inhimillinen toki.
 Swerdlow myös haastaa ja antaa uutta ajateltavaa - eikä vähiten sen suhteen, kuinka läpitunkevan syvällistä ihmisen mielenhallinta - sielunhallinta - on, ja kuinka vapautuminen (eli "deprogramming process") on elämien mittainen prosessi.]

* * *

Demi Lovato - Lionheart


_ _ _ _ _ _ _ _ _ _

Kas niin. Viides maaliskuuta.

(Inspiroiduin kirjoittamaan yllä olevaan kommentointiini nootin. Teen siitä oman kirjoituksensa, huomenna tai ylihuomenna.)

* * *

Joskus elämä saa olon tuntumaan VIP –asiakkaalta.

Tässä eräänä myöhäisiltana jouduin siinä määrin tuskallisten kipujen kouriin, että hakeuduin lopulta päivystykseen. Siihen aikaan vuorokaudesta ainoastaan ensiapu oli avoinna, ja siellä minua neuvottiinkin hakeutumaan pian aukeavaan terveyskeskukseen: pääsisin silloin vastaanotolle kuulemma nopeammin, sillä ensiavussa tilannettani ei luokiteltu akuutiksi.

 Terveyskeskuksessa sainkin kiireajan ja kunnian olla päivän ensimmäinen asiakas. Sairaanhoitajalta minut ohjattiin lääkärille, joka kehoani hetken paineltuaan päätti lähettää minut ultraäänikuvaukseen. Vastaanottotiskillä - josta minua pyydettiin noutamaan valmistautumisohjeet - puolestaan hämmästyttiin siitä, että kuvaus olisi jo samana päivänä. Kuvauksen jälkeen käväisin vielä sovitusti samaisen lääkärin luona, tuosta noin vaan saman tien ilman odottelua jonon ohi.

 Kivut helpottivat, ei mitään vakavaa. Statukseni on yhä terveeksi kirjattu. Ajattelin, että homma oli siinä.

 Mutta ei. Muutaman päivän kuluttua sain kutsukirjeen: pääsisin vielä magneettikuvaukseen aivan lähipäivinä.

 Koneen lopetettua surinansa ja piippailunsa valittuna päivänä, minulta kysyttiin palautteenannosta: oliko siitä jo sovittu ja soitettaisiinko minulle. Ei, ei soiteta – sillä olin saanut kutsun myös erilliseen käyntiin lääkärin luona henkilökohtaisesti. (Onpa jännittävää nähdä kuva omista sisuksistaan.)

 Mitä tässä sitten muuta voin kuin nauttia huolellisuudesta ja välittämisestä.

(En ole koskaan ennen hengannut MRI –laitteessa. Nyt minulla on kompetenssia kuunnella Charlotte Gainsbourgin IRM –albumia. Hän kuulemma sai magneettikuvauslaitteen sisällä musiikillisia ideoita, sittemmin levylle tallennettuja.)

* * *

Se on hieno tunne elämässä, kun asiat, joita ihmisten mielissä yleensä pidetään potentiaalisesti vaikeina tai jopa mahdottomina, järjestyvät kuin sormia napsauttaen. Asiat vain lutviutuvat. No worries.

 Silloin tuntuu melkein kuin jokin entiteetti tekisi asiat puolestani. Sellaisessa mukavuudessa voi keskittyä johonkin oleellisempaan kuin vähäisempien asioiden kanssa säätämiseen, puhumattakaan että tuhlaisi energiaansa murehtimiseen (ja ruokkisi potentiaalisesti hankalien asioiden toteutumista hankalina).

Osuvasti tähän kokemukseeni nähden eräs mies kerran sanoikin minulle, että olen kuin naispuolinen Hannu Hanhi: aina onnekas.

[Nyt kun muistelen häntä tarkemmin, osaltaan hän myös edisti onnekkuuttani. Hän esimerkiksi korjautti polkupyöräni kumin ja tinkasi sen hänelle mukaan antamaani käteishintaan. (Hän oli erään kahvilan asiakas, ja halusi välttämättä korjauttaa puhjenneen renkaan työpäiväni aikana.)

 Eräänä päivänä hän myös lainasi minulle kirjan metafyysisistä asioista, ja kun palautin sen, sanoi että olisin voinut pitää sen. Jäätelönkin hän maksoi minulle viimeisen työpäiväni kunniaksi. (Työkavereilleni hän oli selkäni takana sanonut, että minulla on kaunis niska…*)

 Hän piti kissoista ja erään ranskalaisen maaseudun asukkaan tavasta osata pelkistää asiat: ”[par] ici”, oli ranskalainen sanonut piirtäen kädellään eteensä kaaren maata osoittaen. Se oli ollut vastaus kysymykseen paikan sijainnista, että missä se on. Vastaus oli viestinyt: se on täällä, tämä paikka.

 Vuosia myöhemmin mietin, mitä kyseiselle herralle mahtaa kuuluua, vieläkö hän on elossa. Näin hänestä unen, jossa hän katsoi minua peruutuspeilistään ajaessaan leijuvalla autollaan jonnekin pois, muualle Galaksiin.]

Mutta se väite onnekkuudesta. Tiedä häntä, että ainako onnekas. Mutta ainakin se on hyvä tapa katsoa asioita ja kokea elämää: keskittyä tilanteen hyötypuoleen. Lasi on puoliksi täynnä.

* * *

[* Mitä tulee niskan ihailuun… Miten asiat joskus näyttävätkin kauempaa katsottuina ja yhtälöä yhteen laskettaessa aivan toisenlaisilta kuin akuutissa tilanteessa, niissä lyhyissä hetkissä joissa ne tapahtuivat.

Nuorena tyttönä (lue: teininä) minulla oli kausi, jolloin kävin ahkerasti seurakunnassa. Siellä oli eräs pastori, joka eräänä kertana poislähtijöitä kätellessään ja heille jutustellessaan kertoi minulle nähneensä minusta unta. (Se oli yksinkertainen ja viaton uni. Osuvaa, että uni minusta oli sellainen.) Eräänä uudenvuoden aattona, illalla, hän puolestaan soitti minulle kertoakseen seurakunnan nuorison yhteisestä uudenvuodentapahtumasta. Joskus hän osallistui nuorison kokoontumisiin itsekin. Eräässä niistä jouduin - seurakunnan nuorisotapahtumissa kun tykätään leikkiä - istumaan hänen syliinsä silmät sidottuna. En tunnistanut häntä. (Solakka kun oli, arvasin hänet erääksi ryhmän nuorista naisista. Sitä naurun remakkaa…) Kesäleirillä, jäätyämme jostain syystä kahden kesken ruokasalin pöydän ääreen - ehkä oli minun vuoroni kuoria perunoita - hän puolestaan halusi kuulla tulevaisuuden suunnitelmistani. Samainen pastori myös ilmaantui kutsumatta lakkiaisiini, seurakunnan edustajana, ja toi minulle punaisen ruusun.

 Vasta kauan kaiken jälkeen tuumin, onko se erikoista, että pastori kertoo unestaan nuorelle tytölle, johon hänellä ei ole kovin tuttavallista suhdetta, soittaa kotiin uudenvuoden aaton iltana tai ilmaantuu sinne tuomaan ruusun. Se on…mielenkiintoista. (Ja ajatellaanpa sitä konseptia, että istahtaa pastorin syliin…silmät sidottuina.)

Noh, olen silti ollut kaikin puolin ”turvassa”: vaikka teiniaika oli minulle rikas ja synnytti paljon hyvää myöhemmän elämän varalle, en pitänyt itseäni viehättävänä. (En myöskään meikannut, lainkaan, edes lukioaikana. [Ensimmäisen kerran taisin laittaa huulipunaa lakkiaisiini. Väri oli vahva, nimeltään teeruusu, ja hieroin sitä huuliltani varovasti hieman vaaleammaksi.] Sitä ennen oli vielä pahempaa: hevostalleilla käynnin aikoina taisin näyttää kutakuinkin peikolta: tuulen tuivertamat hiukset auki, kalpeat kasvot, suuret kumisaappaat ja paikatut farkut.) 

 Tämä - siis se etten pitänyt itseäni viehättävänä - jätti minut emotionaalisesti täysin tavoittamattomaksi romanttisessa mielessä. Samalla se kuitenkin laajensi sisäistä maailmaani ja notkeutti sen elämää.

 Ehkä tämäkin on ollut onnekasta – vaikka ei aina ole siltä tuntunut.

Mutta kun tuntuu, viestintäkin on universumissa silloin kohdillaan. ”YES”, lukee edellä ajavan auton rekisterikilvessä. ”YES”, näen hetken kuluttua vielä toistamiseen, kun sama auto kulkeutuu jälleen eteeni. Onpa mukava viesti, ajattelen, ja päätän vilkaista peräpuskuristoon vielä kerran lapsekas toiveajattelu mielessäni. ”OUI”, lukee auton rekisterikilvessä. Kolmas kerta toden sanoo, päätän mielessäni. ”DA[H]”!

 Hymyilen hiljaa itsekseni. Yes it will happen and all is well.

Sometimes the Universe really likes me. :) Toisin sanoen mindsetting on silloin kohdillaan…

* * *

Mutta kaikki me saamme myös karvaan osamme. Ajatellaanpa vaikka juurikin jo puheena ollutta kipua. 

[Kipu olisikin mielenkiintoinen pohdittava. Siinä pelkistyy olemisen ja kokemisen kitkerä puoli.

Tosiaan: en heti osaisi nimetä mitään muuta kielteistä kokemusta kuin kivun [tässä otettakoon huomioon, että esimerkiksi kaikki pelon muodot ovat henkisen kivun muotoja], eikä sekään ole aina huonoa saati sietämätöntä. (Mistähän sekin johtuu, ettei koe kipua huonona tai että sietää sitä? Ja pitäisikö kivun aina olla huonoa tai johtaa sen liennytysyrityksiin? Ei kai, onhan olemassa kasvukipua ja lihasrasituskipua, siis terveellistä kipua. Kipu myös informoi.)

 Toisaalta tämä - ’ainoastaan (huono) kipu on kielteistä’ - voi helposti johtaa filosofiaan: Jos se ei satu, se ei haittaa - mikä puolestaan ei mitenkään voi olla totta. Strawberry flavored death is still death. Lisäksi kivun välttely voi johtaa vaikeuksiin, ajatellaanpa jo mainittuja lihasrasituskipuja: En kuntoile koska se tekee kipeää.)]

Oma kivunsietokynnykseni on korkea, ja olen joutunut ihmettelemään kivun lamauttamaa vaikutusta lähinnä vain massiivisen migreenikohtauksen seurauksena. Muut kivut ovat olleet voimakkainakin niin hetkellisiä ja kipuilujaksot niin harvinaisia tai kaukaisia, ettei niitä myöhemmin enää ”muista”. [Osittain tämä liittynee siihen, että on antanut kivun mennä eikä takerru siihen, sen muistoon. Toisin sanoen kipu ei ole jättänyt traumaattista muistijälkeä, eikä kivun uutta ilmaantumista pelkää (vaikka ehdoin tahdoin ei myöskään edistä sen ilmaantumista: kipu siis myös opettaa). Silloin osaa kivun pelokkaan odottelun sijasta nauttia kivuttomuudesta. (Tätä tarkoitan sillä, ettei kipua "muista".)] 

 Toisin sanoen, hetkelliset tai kaukaiset kivut eivät ole minulle - henkilökohtaisen kokemuksen kannalta - kovin antoisia tapauksia tarkastella kipua. (Nekin tosin auttavat minua mainiosti samaistumaan muiden kipukokemuksiin.)

Mutta massiivinen migreeni… Siinä on ollut sellaisia toistoja ja niin voimakkaita kiputiloja, että sitä ei ole voinut unohtaa. Pahimmillaan huomasin otsalleni ilmestyneen pienenpieniä punaisia pilkkuja, kuin tuskatilan aiheuttamia verenpurkaumia. Oma elämyksensa on myös tunne siitä, että taju on lähtemäisillään kivun vaikutuksesta. (Vertailun vuoksi voin todeta, ettei edes hammasjuuren tulehdus ole ollut niin kova kipu – lisäksi hammasjuuren tulehduksen voi sentään hoitaa eli siitä voi päästä eroon.) Sellaiseen kipuun, migreenikipuun, on liittynyt jopa muuta elämää häiritsevää kivun ennakoimista. (Tätä kipuesimerkkiä voisin siis käyttää kiputilan tarkastelussa, mihin en kuitenkaan nyt ryhdy.)

 Lievä migreeni on sen sijaan ollut asia erikseen, ja migreeni on aina jäänyt lieväksi kun olen reagoinut ajoissa. Kuvaavaa on, että sellaisessa tilanteessa olen aina esimerkiksi lähtenyt töihin. (Sitäpaitsi, en mitenkään olisi voinut jäädä kotiin aina lievää migreeniä potiessani.)

Jatkankin tästä aiheesta vielä vähän. Kerrottakoon tämä ihan vain kuulumisina omasta arjestani (sen kitkerämmästä puolesta):

Lieneekö johtunut suhtautumisestani migreenin (= en ole ”kunnioittanut” sen vaatimaa tilaa ja rauhoittunut antaakseni sen mennä ohi) vai työpaikastani, mutta jossain vaiheessa tajusin, että sellaiset viikot, jolloin en kärsi ainuttakaan migreenikohtausta, ovat harvassa. Sellaista kesti parisen vuotta. Migreeni tuntui suorastaan kroonistuneen. (Sellainen on tylsää, sillä lieväkin migreeni vie terän ja keskittymismahdollisuuden kaikelta henkisesti innoittavalta. Myös ankarat migreenitilat olivat pahentuneet, ja esimerkiksi oksentelusta migreenin yhteydessä oli tullut tavallista.)

Mutta kipuakin enemmän minua harmitti migreenin vaatiman särkylääkkeen käyttö. Sellainen napin lappaaminen ei tee hyvää kenellekään. Lisäksi aloin epäillä, että särkylääke jo itsessään jotenkin liittyi herkistyneeseen migreenialttiuteeni ja ylläpiti sen kierrettä, etenkin, kun jouduin töihin lähtiessäni – mikäli migreeni oli tulollaan – ottamaan särkylääkkeen (eli käyttämään lääkettä melko usein. Sitä ei kotiin jäädessäni olisi tarvinnut tehdä, sillä olisin vain voinut olla ja rauhoittua, antaa migreenin laantua ennen kuin se pääsee kunnolla edes alkamaan [ja puhun tässä siis alkamaisillaan olevasta kipuvaiheesta, sillä "airueitahan" migreenillä on jo päiviä ennen].) 

 Erään kerran migreenipäiväkirjaa sitten tarkasteltuani päätin luopua särkylääkkeestä kokonaan. Reilun kuukauden kuluttua pääni olikin kivuttomammassa tilassa kuin aikoihin, vaikka siihen päästäkseen oli podettava monenlaista paineen ja huimauksen tunnetta, lievää pahoinvointia ja kaiken kaikkiaan melko omituisia olotiloja (sellaisia jotka saavat epäilemään, josko kyse enää on pelkästä migreenistä), sekä tietysti oleskelua kipukynnyksen rajoilla ja pari varsinaista migreenikohtaustakin. Mutta sitten kirkastui, niin sanotusti. Migreenit harvinaistuivat ja lieventyivät.

Vastaisen varalle sain mainion vinkin ravitsemusasioihin hyvin perehtyneeltä henkilöltä: magnesium! Vahva sellainen, magnesiumkloridi. ("Levyiksi" valmistettuja, murrettuja hiutaleita.) Kun sellaisia asettelee ylähuulen ja ikenen väliin migreenin alkaessa, vaikutus on hämmästyttävä. Migreeni laantuu sen siliän tien (vaikka pahimmassa tapauksessa pitäisi työntää huuleensa kolmekin annosta peräkkäin, aina edellisen liuettua). Ja kehoni kiittää! 

Toissijaisina apukeinoina avittavat tutut konstit:

a) hartiajännityksen aisoissa pitäminen [jännityspäänsärky johtaa helposti migreeniin],

b) hyvä yöuni, mahdollisimman säännöllisesti [tehokas keino käynnistää migreeni on nukkua ensin lyhyet yöunet, valvoa sseuraavana päivänä pitkään ja vetää lopuksi todella pitkät ja makeat unet. Silloin uusi päivä alkaa migreenillä, joka on käynnistynyt jo unen aikana, ja herätessä kipuvaihe on jo pitkällä ja peruuttamattoman akuutti ja oksennusta odotellaan. – Tosin mainittu magnesiumhoito auttaa jopa tässä vaiheessa. Särkylääke ei koskaan auttanut.]

c) sokerin karsiminen [millä tosin ei ole niin paljon merkitystä magnesiumin käytön ohella kuin mitä oli särkylääkkeen käytön ohella: ennen magnesiumin löytämistä sokeri saattoi laukaista migreenin],

ja, yllättävää kyllä:

d) pieni juoksulenkki [ennen ei olisi tullut mieleenkään lähteä kuntoilemaan migreenivaiheen käynnistyttyä, sillä kaikenlainen verenpaineenvaihtelu ja esimerkiksi kumartelu pahentavat kipua, mutta uudella suhtautumistavallani olen havainnut, että lenkki laannuttaa alkavan migreenin täysin. Olenkin havainnut, että migreenin hallinta liittyy jotenkin aineenvaihdunnan hallintaan, ja sen tehostaminen poistaa muunkinlaisen päänsäryn. (Tähän perustuu vedenjuonnin suosittelu päänsäryn välttämiseksi, ja esimerkiksi runsaasti eri vitamiineja ja hivenaineita sisältävien juomen nautiskelu päänsäryn helpottamiseksi.)].

e) Lisäksi, herkässä migreenialttiudessa - siis siinä vaiheessa kun migreeni vasta mietiskelee alkaisiko se vai ei - on hyvä välttää näyttöpäätteen tai vastaavan elektroniikkasysteemin tuijottamista. Juuri niissä on joku sellainen juttu, laukaiseva. (Olen monet kerrat kirjoittanut esimerkiksi blogiini massiivisen migreenikohtauksen hinnalla.)

 Näillä pääsee (pääsen) pitkälle.

- Niin! Ja sillä että 

f) vältän pitkällistä oleskelua kuluttavien (= oman elämänvoimansa kanssa suuressa/ kroonisessa puutostilassa elävien) ihmisten seurassa, etenkin narsistien. (Sellaisilla ihmisllä kun on tapana imaista voimansa muista.)

Ha! Tästäpä saankin uuden kappaleen…

[Laitan tämä kuitenkin hakasulkeisiin, sivuasioiden sivuasiaksi.

En uskonut narsistien olemassaoloon ennen kuin kohtasin sellaisen itse ja lähempää. (Tästä voisi joskus kirjoittaa tarkemmin, ja myös siitä, mitä narsismista ennen ajattelin, siis silloin kun en vielä uskonut siihen.)

 Kuten todettua, en ole varma siitä mikä osuus narsistin vaikutuspiirissä oleskelulla on ollut kroonistumaan pyrkineeseen migreeniini (mistä mainitsin viittaamalla työpaikkaani), mutta samalla ”altistumisjaksolla” huomasin saaneeni myös harmaita hiuksia. Kuinka monella kolmekymppisellä muka on harmaita hiuksia? Nyt molemmilla päänsivuillani, hiusrajan tuntumassa niskan lähettyvillä, siinä hieman korvan alapuolella kulkee pieni harmaanhohtava suortuva. [Kuulin harmaistani narsistilta itseltään. Hänhän varmasti ymmärtää, kuinka kovasti naiset pitävät siitä tiedosta että heidän hiuksensa alkavat harmaantua. (Hän on myös tarkastellut kulmakarvojeni yläreunojen siisteyttä ja antanut ymmärtää, että niitä voisi hieman nyppiä.)]

 Noh, sentään sain harmaat suortuvani vasta kahden vuoden viiveellä altistumisvaiheen alettua. Toisin sanoen minulla olisi ollut paljon hyvää aikaa siirtyä muualle vaikuttamaan. Mutta ehkäpä oppi siitä, millaista narsistinen dynamiikka todella on - sitä voinee ymmärtää vain riittävän läheltä koettuna ja tarkasteltuna -, oli harmaiden hiuksien arvoista.  

 Nykyään siis tiedän esimerkiksi sen, että enemmän kuin mitään muuta narsisti haluaa henkistä alistumista (ja sen kautta toteutuvaa energiavarantojen jatkuvaa lypsämistä, mikä tapahtuu tuottamalla henkistä kipua ja toisen osapuolen - siis valitun dynamiikkaosapuolen - ”vähentämistä”). Teitpä ja osasitpa mitä tahansa ja käyttäydyitpä kuinka moitteettomasti hyvänsä, mikään muu ei kelpaa eikä yhtään vähempi riitä; ennen alistumista narsisti ei voi olla tyytyväinen. (Tai siis ”tyytyväinen”, sillä narsistihan ei ole sitä aidosti milloinkaan.)

 Minä en siis osannut tehdä narsistia tyytyväiseksi, mikä luonnollisesti johti B-vaiheen käynnistymiseen. (Ensisijainen tavoite on alistaa ja valjastaa, ja toissijaisesti halutaan - ensisijaisen tavoitteen epäonnistuesssa - työntää pois.) Työpaikalla se tarkoittaa suunnitelmaa irtisanomisen perusteeksi. (Sitäkin oli, omalla tavallaan, kiehtovaa seurata, kuinka ihminen osaakin juonitella ja heittäytyä pikkumaiseksi.)

 Ja silti minusta tuntui siltä, että jätin likaisen työn hänelle ja pääsin itse helpolla: sain siistin syyn poistua, sillä olin jo valmiiksi aivan kypsä lähtemään. (Vaihtoehtoni olivat ajautua vielä syvemmälle - ilmeisesti siis ”alistua” - tai häippästä.)]

Vaikka tarkoitan onnekkuudella - kirjoituksen alussa puheena olleella - myönteisiä asioita ja niiden myönteistä toteutumista, kait edeltävän tapauksen kaltaisia tilanteitakin voi pitää omalla tavallaan onnekkaina.

Lasi on puoliksi täynnä. (Sillä tavoin viinilasi kuuluukin täyttää.)