Päivän biisi on
Planet Funk – Who said
Pidin tästä
kappaleesta välittömästi sen ensi kerran kuultuani, silloin joskus, aikoinaan.
Unohdin kappaleen kuitenkin pitkäksi aikaa. Välillä olen sen muistanut ja
sitten taas unohtunut. Tässä hiljattain sen taas muistin: eräänä aamuna heräsin
biisi mielessäni, ja nyt se on parasta vähään aikaan. (Ainakin omassa lajissaan
parasta. Sillä ainahan on klassinen musiikki.)
Siksi
tämä. Siksi nyt.
Parasta
on biitti. Siinä on päämäärätietoista tekemisen meininkiä ilman turhaa
vatulointia. Tätä voi hyvällä syyllä kutsua maskuliiniseksi biitiksi.
(Ah.) Sopii hyvin syksyyn. Ja kaiken nukkumisen keskelle. (Viittaan edelliseen kirjoitukseeni. Sain lopultakin postattua elokuun merkintäni.)
Myös
brittiaksentti on kiva, se hieman ylemmyydentuntoinen ja tahattoman koominen,
se, jolla nuorena valitetaan vallitsevasta maailmantilanteesta tai muiden
ärsyttävyydestä tai viestitetään, että älä käy mulle.
Who said
(I’m a slave)?
* * *
Minulla on oma
työhuone ja nimikyltti oven vieressä, henkilökortti kaulassa ja avaimet, joilla
pääsen muilta suljettuihin tiloihin. Minulla on omaa tilaa, työrauha ja
vastuuta, rytmi jota voin itse säädellä ja mustat suorat housut. Kahvi*- ja
venyttelytaukoja on enemmän kuin tarvitsisin, ihmisiä vähän ja heistä on helppo
pitää. Työympäristö ja maisemat suurissa ikkunoissa ovat viihtyisät, samoin
työmatka hyvässä kunnossa pidetyillä pyöräteillä. (Paikan päälle hurauttaa
naurettavan helposti.) Saan ja osaan ratkaista ihmisten pulmia ja käyttää
hiljaisuutta aina kun sitä tarvitsen. Palkka on suurempi kuin koskaan tähän
asti.
Tämä on niin toista
kuin kontata vessanlattiaa siivoamassa, harjata perunoita kynnenaluset verillä
tai parsia, istuttaa, pestä ja palvella jokainen minuutti hektisellä työllä
täytettynä. Minimipalkalla. (En ole aina hallinnut masokistisia taipumuksiani.
But who said I’m a slave?)
On silti
hyvä, että ihminen on joskus elämässään tehnyt tuollaistakin. Muuten mikään ei
voisi koskaan tuntua ylelliseltä.
[* En
edelleenkään juo kahvia – tai no, hyvä on: loppukesästä aloin juoda kupillisen
tai kaksi kuukaudessa, yleensä sunnuntaisin kirjaa lukiessa. Mutta
voin helposti jättää nostalgiakahvini väliin. Kahvipaussille käy myös ihana tee
ja tuoreet päivän lehdet.]
