*PIIP* (= äänimerkki)

Siis täh?! Onko siitä jo muka yhdeksän kuukautta, kun viimeksi piipahdin heittämässä äänimerkkiä? Yhdeksän kuukautta! Siinä ajassahan olisi ennättänyt pyöräyttää vaikka lapsen! Mutta miksipä minä tällaista päivittelen.

On se jännä juttu. Samalla tavoin, kuin blogikirjoittelussaan jää helposti mielihyväkoukkuun (”nää on mun juttujani, joilla mä konstruoin ja konfirmoin mun ikiomia sisäisiä tilojani ja näpertelen identiteettini kanssa”), on vaarassa jäädä myös syyllisyyskoukkuun (”pitäisi kirjoittaa, ja pitäisi tehdä sitä enemmän ja paremmin”). Aloittaessani bloggailun halusin välttyä vaanivilta koukuilta. Ensin mainittu syö ajan, jälkimmäinen energian. Haluaisin tehdä pakottomuudesta tottumuksen, ja haluan yhä. Täällä sitä harjoittelen. Ankarasti. Koulutan itseäni virtuaalivapaudessa, ravistelen harteiltani jokaisen pitäisi-sanan. Joten toivottavasti tämä on viimeinen kerta, kun selittelen yhtään mitään...

En siis lupaa mitään, kun kerron aikomuksestani: tänä kesänä yritän taas kunnostautua tänne kirjoittelussa tullee kirjoiteltua tänne ahkerammin useammin! On sellainen fiilis, huvikirjoittelufiilis, ja kaiken lisäksi näyttää siltä, että aikaakin siunaantuu. Parin kirjan käsittelykin on näköjään jäänyt kesken. (Heh! Sen siitä saa, kun haukkaa pullaa liian suuren kimpaleen.) Vieläköhän niihin on mielekästä palata... Miksipä ei, mussuttelu on mukavaa. Katsotaan, mitä kaikkea tuleman pitää!

* * *

Tällä hetkellä luen Natascha Kampushin muistelmia kidnappauskokemuksestaan. (Kampusch, Natascha: 3096 päivää. Otava 2012, nidotun laitoksen ensimmäinen painos.)

Tarina on ennen kaikkea selviytymiskertomus, menestystarina. Nuori, kekseliäs, ilmeisen voimakastahtoinen ja älykäs tyttö onnistuu tulemaan kahdeksan vuotta kidnappaajansa kanssa toimeen. - Mutta ennen kaikkea: hän onnistuu tulemaan toimeen itsensä kanssa, onnistuu käsittelemään omat tuntemuksensa ja kokemuksensa hyvinkin tasapainoisella tavalla äärimmäisissä olosuhteissa. "Niinkuin on päiväsi, niin on myös voimasi" pitää Kampuschin kohdalla erittäin hyvin paikkansa. Eikä tämä minua ihmetytä: kyllä minä uskon, että niinkuin on päivämme, niin on myös voimamme. Tämä on ilmiö - joka itsessään on toki ihmeellinen. Ihmisessä on paljon tutkimatonta ja käsittämättömiä voimavaroja.

On siis todettava, että minua ei niinkään ihmetytä Kampuschin selviytyminen rankasta koettelemuksestaan, kuin se kohtelu, jota hän paettuaan sai osakseen. (Noh, kyllä hänen selviytymisensä pikkuisen ihmetyttää siltä osin, ettei kidnappaaja riistänyt hänen henkeään.) Kampuschin kidnappaustarinan voisi kirjoittaa kahdeksi volyymiksi, joista jälkimmäisen nimi olisi Saksalainen vastaanotto. Se alkoi heti hänen paettuaan. "Miksi te minun luokseni tulitte", ihmettelee ensimmäinen ihminen, jolle Kampusch onnistuu välittämään avunpyyntönsä. (Ensimmäiset vastaantulijat, kolmen hengen ryhmä, on kiertänyt Kampuschin kaukaa ja kieltäytynyt lainaamasta kännykkäänsä. Epäilyttävistä ihmisistä - siis poikkeavasti käyttäytyvistä tyypeistä - on pysyttävä erossa!) "Älkää astuko nurmikolle", nainen komentaa. 'Älä astu nurmikolle'? Nurmikolle! Tämän käskyn noudattamisen lisäksi Kampuschin olisi pysyteltävä kiltisti tontin rajalla aidan luona, ja aivan siitä huolimatta, että kidnappaaja on ehkä par'aikaa hänen perässään ja vaarassa löytää hänet. Jotain suhteellisuudentajua, hyvät ihmiset!! Onneksi Kampuschin "auttaja" suostuu kuitenkin soittamaan paikalle poliisit. (Vähän tulee mieleen, että poliisille olisi pian soitettu joka tapauksessa... ajamaan omituinen tunkeilija tiehensä...)

Kun virkavalta viimein saapuu paikalle ihmettelemään, mistä on kysymys, he käskevät Kampuschia nostamaan kätensä ylös. Häntä kohdellaan kuin rikollista. Tottakai tapaus Natascha Kampusch muistetaan vielä, mutta todennäköisempänä pidetään mahdollisuutta, että Kampusch on vain joku häiriintynyt nuori nainen. "Minä en ollut häiriintynyt nuori nainen", Kampusch toistaa. "Minusta oli kiusallista, että sellaista mahdollisuutta edes harkittiin." Uskon.

Poliisiasemalla, virkavallan hoteissa, kenelläkään ei näytä olevan mitään käsitystä siitä, kuinka traumaattisen kokemuksen läpikäynyttä tulisi kohdella. Utelias henkilökunta piirittää heti Kampuschin ja esittää tungettelevia, vaikeita kysymyksiään. Kampusch ei saa rauhallista, turvallista ympäristöä, eikä hänelle jätetä tilaa hengittää ja koota itseään. Hänet viedään heti kuulusteltavaksi. Lisäksi nälkiintyneelle naiselle tarjotaan ruokaa, jota hänen vatsansa ei kestäisi. Kampsuch joutuu itse ottamaan hyvinvointiaan koskevat ohjat käsiinsä, ja jopa jakelemaan toimintaohjeita siitä, kuinka hänen suhteensa tulisi menetellä. (Tietenkään häntä ei oteta vakavasti - joten käy juuri kuten Kampusch on ennustanut: mediamyllytys riistäytyy käsistä hetkessä. Eikä siinä muuten mitään, mutta "[K]aikki se, minkä olin pystynyt salaamaan sieppaajalta, vedettiin nyt julkisuuteen, joka kyhäsi oman versionsa totuudesta." Että se siitä palautumisesta ja toipumisesta, omien ajatustensa kokoamisesta kaikessa rauhassa, pyrkimyksessä ymmärtää ensin itse, mitä on tapahtunut.)

Tähän nähden onkin irvokasta, että Kampusch halutaan nähdä avuttomana uhrina, jonka tulisi asettua holhottavan uhrin asemaansa. Muut ihmiset - "asiantuntijat" - tietävät paremmin hänen puolestaan, sen, mitä hän on käynyt läpi, ja kuinka se on häneen vaikuttanut. Idioottimaisuuden huippuna Kampuschia pyydetään vaihtamaan identiteettinsä - se ainoa asia, jonka voimin Kampsuch on jaksanut sinnitellä kiinni elämässä ja pysytellä selväjärkisenä! "Nyt vapauduttuani en ikinä lopuisi tärkeimmästä omaisuudestani: identiteetistäni."

"[E]n halua, että minut asetetaan avuttoman, murtuneen tytön rooliin. En sopeutunut siihen rooliin vankeudessa enkä halua siihen tulevaisuudessakaan. Olin uhmannut Wolfgang Priklopilin psykologista saastaa ja sairaita fantasioita enkä antanut niiden murtaa itseäni. Nyt olin palannut maailmaan, joka halusi nähdä minut juuri sellaisena: murtuneena ihmisenä, joka on aina toisten avun varassa."

Kampusch rikkoo tarinallaan monta psykologiseen ihmiskäsitykseen perustuvaa teesiä modernista ihmisestä. Tämä on mielestäni hänen tarinansa suurin anti.

Huolimatta siitä, millä intensiteetillä psykologista ihmiskäsitystä normalisoidaan - kuvaavaa on, että 'psykologiasta' on tullut 'psyyken' tai 'tunne-elämän' synonyymi, ja että puhutaan jopa ihmisen "psykologisesta puolesta" - psykologia on logia, oppijärjestelmä, ja ideologinen siinä missä muutkin oppijärjestelmät. Niinpä järjestelmä ärähtää soraäänistä. "[K]un kieltäydyin kantamasta Kainin merkkiä koko loppuikäni, [empaattiset] asenteet muuttuivat." Ymmärrystä ei heru, jos et pelaa annetuilla säännöillä. Mutta ei se mitään. Elämän on aina oltava historiallista, tiettyyn aikaan ja paikkaan keskittynyttä, oman aikansa ja sen hengen tuotetta. Psykologiaa on vain yritettävä ymmärtää. Keskiajalla piti yrittää ymmärtää katolisen kirkon oppeja. Kukin aikakausi dogmatisoi tyylillään, ja vaatii kuuliaisuutta omalle papistolleen ja normistolleen.

(Viittaukset ja sitaatit kirjan sivuilta 205-221.)

Kampuschin kokemuksista hänen pakonsa jälkeen tulevat mieleeni Alice Millerin viisaat ajatukset - teoriat! - psykologian ja kasvatusjärjestelmän murskaavista ja manipuloivista vaikutuksista. Ihmisestä tulee niin mekaanisesti, annettuihin dogmeihin nähden orjallisesti ajatteleva, ja omasta, henkilökohtaisesta kokemusmaailmastaan vieraantunut, että menettää arvostelukykynsä ja välittömyytensä spontaanien tilanteiden ja olosuhteiden kohdalla. Muulla en osaa mainittua idioottimaisuutta selittää. (Palaan tähän ehkä myöhemmin.)

Sanonnan mukaan jokaisella pilvellä on kultareunansa. Kampuschin kokemuksen kultareuna on oman itsensä kohtaaminen, löytäminen ja omistaminen. En usko, että kukaan kykenee riistämään Kampuschilta hänen itsetuntoaan; se on kaukaa haettu ja hitaasti kypsytettyä, lujaa tekoa. Se, että hän selviytyi kahdeksan vuotta tyrmässä, on vahva todiste tästä - ei siitä, että hänestä olisi tullut jollakin tapaa häiriintynyt.

"Olen vapaa", Kampusch toteaa tarinansa viimeisiksi sanoiksi. Uskon, että se kattaa hänen kohdallaan myös itsemäärittelyoikeuden. Sen kautta voi omistaa itsensä, omat kokemuksensa ja tarinansa.

Kuvaavaa 7

Kuvaavia ovat tällä kertaa pitkät merkintävälit.

Kyllä on ihmisen aika rajallista - ja yksiulotteista; kaikkeen ei voi paneutua eikä varsinkaan yhtä aikaa.

Mutta onneksi voin kuvitella, että virtuaalitodellisuus on ajaton. Niinpä silloin, kun seuraavaksi julkaisen jonkin pitkän kirjoituksen, voin mielessäni huoletta häivyttää ne kuukaudet, jotka reaalitodellisuus on lykännyt kirjoitusteni väliin.

Kauniinhaikeaa syystunnelmaa puolestaan kuvaa (on kuvannut jo vuosien ajan)
Howard Shore - The Yards Soundtrack.

Pitäkää kätenne lämpiminä.

hiljaista täällä

Mikä alkuvuosi! Mahdollisuus linnoittautua taas vähäksi aikaa ullakkokamariin on haave. Toistaiseksi.

Sillä välin täällä voi vaikkapa tanssia, esimerkiksi näitä, ihan vaan lähestyvän kevään kunniaksi tai läpällä.

"Kendi - Don´t look now" (YouTube)
"Kendi: Connected" (YouTube)

Joranen biisit on kans ihanii, ja sellasi herkempii, vaik tavallaan ne onki paljo rajumpii, mut siis niinku joka tapaukses vastapainoo noille edellisille. (Tai oikeestaan noi edelliset on vastapainoo Joranelle.)

Kokeilkaa vaik näitä
"Film III" de Jorane (YouTube) (- jos mä oisin joku biisi ni mä haluisin olla tää)
"Ineffable" de Jorane (YouTube)
"Dit-elle" de Jorane (YouTube)

Ett jos vaik istahtas tänne ullakkokamarin lattialle - please do, my pleasure! - ja tähystelis kahvimuki kädessään haaveellisesti ulos pienestä ruutuikkunasta, vähä niinku kohti kesää. Eikä sit mitään kiirettä minnekään! Täällä on nyt niin rauhallistaki, hiljasta ja ihanaa.

Niin että paljon ei sanoja nyt liikene. Mutta terveisiä kuitenkin ja kaunis hymy, jos joku tätä lukee. *=)*

Listat

Aloin näpertää päivityksiä profiiliini mielimusiikki-sarakkeeseen.

Kuinka vaikeaa! Listat kun aina riippuvat siitä mistä roikkuvat ja ne voivat roikkua mistä tai missä tahansa. Lempiasioiden kohdalla kaikki riippuu fiiliksestä: vallitsevasta tunnetilasta ja muistoista. Ja tunteita ja muistojahan riittää. (Mikään ei talleta muistoja paremmin kuin musiikkikappale tai tuoksu. Levyhyllyn selaaminen tai tuoksukokoelman haistelemainen on kuin kaitafilmien katselu - mutta parempaa. Tästä tuleekin mieleeni mainita: kun elätte elämässänne jotakin onnellista vaihetta, haistelkaa ihmeessä jotakin uutta tuoksua! - ja sitten sinetöikää se ajalla; palatkaa siihen kuukausien, ehkä vasta vuosienkin kuluttua.)

Vaikka kuuntelenkin tiheästi kappaleita joihin tykästyn, (monen kuukauden aikana, helposti!) päädyin listallani jonkinlaiseen kestoratkaisuun: vuosien aikaisia lemppareita monivuotiselta lempiartistiltani. (Kutakin kappaletta lienen kuunnellut yhteensä tuntikausia, eivätkä kappaleet ole menettäneet vielä mitään vaikutusvoimastaan.) Tarttuvia biisejä on maailma tulvillaan, ne tulevat ja menevät, ovat hetken parempia kuin muut, mutta kestosuosikit nousevat aina lopulta niiden yläpuolelle (sikäli että ovat alunperinkään jääneet varjoon). Toisekseen en pidä päivitysvelvollisuuksista vapaa-ajallani, ja nopeammin vaihtuvia suosikkeja olisi päiviteltävä useammin. =) Että siitäkin syystä.

Listojen laatiminen vie helposti mennessään. Se on vähän kuin valokuvaamista: halua järjestellä (maailmaansa) ja tallentaa, jähmettää tunnelmakokonaisuuksia ja kaikkea nopeasti (muistista) katoavaa.

(Oikeastaan on melko kamalaa kokea ja hahmottaa asiat kameran läpi: silloin uhraa meneillään olevan hetken tulevan muiston hyväksi. Eikä kamera silti koskaan tallenna sitä meneillään olevaa kokonaisvaltaisuutta ja ulotteisuutta, jonka voisi paljon täydemmin tallentaa mieleensä tai jonnekin olemuksensa ytimiin keskittymällä hetkeen.)

No joo, olin sanomassa että. Innostuin esimerkiksi ajatuksesta laatia lista parhaimmista koskaan tunnelmoimistani kappaleista, sellaisista, joita olen kuunnellut uudelleen ja uudelleen ja uudelleen ja joista on tullut melkeinpä osa oman elämäni ääniraitaa. (Tai ehkä osa vain tietyn elämänvaiheen ääniraitaa; voisi esimerkiksi laatia teinixlistan, tai siis teinixvaiheen ääniraidan.) Ja kokonaisista albumeista samaten, sellaisista albumeista, jotka osaa ulkoa ja jotka ovat niin täynnä hyvää, ettei niistä halua irrotella erillistä palasta (eikä sellaista välttämättä joukosta edes erottuisi). Ja innostuin myös ajatuksesta koota lista parhaimmista elokuvasoundtrackeista. Tässä vaiheessa siirryin pois profiilisivulta. Tarkoitus olisi tehdä tänään jotain muutakin.

Huomasin siis, kuinka pitkään ja kauas ja moniin paikkoihin on mielessään kuljeskeltava sellaiset listat kartoittaakseen. Se vie aikaa! Niin että jätin vaiheeseen. Mutustelen rauhassa. Kiire on harhaa. Tärkeimmän ennättää aina.

Juuri nyt ihquja ovat Kaija Koon Irti-albumin trackit 1, 2, 3, 4, 7 ja 8. Mutta jos olisi aikaa kuunella vain kaksi kappaletta, ne olisivat 2 ja 3.

T1: Oodi sille mikä Totta on

Muutama päivä sitten viimeistelin Riikka Pulkkisen uusimman romaanin Totta (Otava 2010). Ahmin sen kahdelta istumalta (ja yhdeltä makuuasennolta).

Ah.
(Ööö, onko tästä voihkimisesta tulossa tapa…? Täytyy tarkkailla tilannetta.)

Olen vasta fiilistelyvaiheessa; humalan on hiukan laannuttava ennen kuin sanottava alkaa jäsentyä. Mutta sitä ennen voin kertoa tunnelmista.

Normaalisti en tekisi tätä (fiilistely on yksityistä, salaista), mutta silmiini osui eräällä kommenttipalstalla maininta Riikka Pulkkisen tavasta kirjoittaa, hänen romaaninsa kielestä. Ei sillä niin väliä, millä palstalla tai kenen kommentti. Voin hämmästellä väitettä sellaisenaan, (lähde)yhteydestäänkin irrotettuna.

Väitteen mukaan kieli, jota Pulkkinen kirjoittaa, on tylsää ja köyhää, toisteista, ja vertauksetkin kuulemma ontuvia.

Siis mitäh?! Maa ei pyöri radallaan eivätkä kaikki palaset ole paikoilleen loksahtaneita, jos tuollainen väite olisi totta!

”Tylsää”?
”Köyhää”?
Kuinka kukaan voi olla niin koskettamisen tavoittamattomissa tai kyvytön antautumaan? Ei kai vakavissaan. Eihän?? (En halua menettää uskoani ihmisiin!) Olisi kamalaa elää niin irrallaan kokemisen kiehtovuudesta, aistien maailmoista. (Juuri niissä ihminen asuu, juuri niistä hän totuutensa ja viisautensa löytää. Ja tämä tulee sitten ymmärtää metafyysisesti!)

Oma lukukokemukseni oli jotain aivan muuta. En ole koskaan kokenut mitään tällaista yhdenkään toisen tekstin kanssa. En uskonut tällaisen rakkauden olevan mahdollinen, en edes Pulkkisen esikoisromaania lukiessani.

Pulkkisen kerronnassa juuri toisto tekee kielestä laulun, antaa kerronnalle rytmin ja keinuvan sävelen, sellaisen ihanan ja melankolisen, jota kuunnellessaan ajattelee käsitteitä kuten kauneus, uni, musiikki.

En muista lukeneeni ketään toista kirjailijaa - Kira Poutasen lisäksi - jonka häkellyttävän rikkaat ja oivalluksien (viisauksien!) painavuudesta notkuvat lauseiden hedelmät olisivat saaneet minut nojaamaan tuolissani taaksepäin ja vain maistelemaan kaiken sanotun mestarillisuutta. Mikä juovuttava nautinto.

Pulkkisen kerronta on loputonta estetiikan ilotulitusta, kaikilla mahdollisilla kerronnan tasoilla rakenteesta sisällön symboliikkaan - ja vieläpä hekumallisen aistillista. Jos – ja anteeksi hieman brutaali vertaus - kirjallinen (tai pikemmin kirjallisuudellinen)orgasmi on mahdollinen, Pulkkisen teksti aiheuttaa sellaisen; kerros avautuu kerroksen perään, samalla kertaa syvemmälle ja korkeammalle, ja jatkan hengästyneenä yhä uusien ja uusien taidonnäytteiden edessä kun vanhatkin vielä läikehtivät tainnuttavissa jälkimauissaan. Lukemisen hetkellä osaa vain vuoroin hengittää syvään tai kiihtyneemmin, vuoroin pidättää hengitystään ääneti.

Olen lumoutunut.

En löytänyt yhtäkään sivua, jolta en kelpuuttaisi vähintään kahta toteamaa aforismikokoelmaan. Pulkkisen kieli näyttää jalostavan jokaisen koskettelemansa ajatuksen ja tunteen, asian ja ilmiön – ja synnyttää kokonaan uusia ilmiöitä omassa taikamaailmassaan. Ihan sama mistä hän kirjoittaa.

Jos maailma loppuisi ja saisin yhden ainoan kirjan mukaani taivaaseen, se olisi tämä romaani. Totta.

Joten ei: en luota yhdenkään sellaisen ihmisen kirjalliseen makuun, joka väittää, ettei Pulkkisen kieli olisi vähintään tyylikästä ja rikasta.

Sitä, että teksti on sulavaa, helppolukuista, ei tule pitää merkkinä muusta helppoudesta, kuten kielen tyhmästä yksinkertaisuudesta. Eikä sitä, että teksti sulaa mieleen kuin taitavin käsityösuklaa kielelle, tule pitää merkkinä älyllisestä painottomuudesta. Aivan päinvastoin! Pulkkisen tekstiä voi lukea yhtä sulavasti kuin kuljettaa kättään veden päällä tai sormiaan hiotuilla kivillä. Mutta tämä ei tee Pulkkisen kielestä eikä kerronnasta siloteltua pintaa, ei todellakaan, ei yhtään vähennä moniulotteisuutta eikä syvyyksiä. Itseäni häkeltää se taito, jolla Pulkkinen puhuu syvistä, vaikeista, kipeistä, suurista ja monimutkaisista asioista näennäisen helposti. (Alan jo toistaa itseäni...)

(Voin toki kuvitella, että suurella vaivalla merkityksistään avatun, vaikeaselkoisen tai byrokraattisen, tekstin lukeminen herättää sitä hyvänolon tunnetta, jota ponnistelu aina herättää, jos tarjolla on mitään palkintoa, kuten syvällisen ja monimutkaisen asian ymmärtäminen. Mutta parhaat kertojat synnyttävät illuusion helppoudesta, tiivistävät kokonaisia maailmoja sekä moniin ulottuvuuksiin avautuvia todellisuuksia muutamiin valittuihin sanoihin. Totta kai sellaiset asiat voi sanoa paljon monimutkaisemminkin, hitaammin, työläämmin, vähemmän keskitetysti, mutta sellainen ei tee sanotusta älykkäämpää.)

Jos Pulkkisen romaani ei muka pistä ajattelemaan, se johtuu siitä, että kieli on niin hiottua ja ajatukset jo niin kauaksi ja taitavasti ajateltuja, että moitteita tai vastaväitteitä on vaikeaa keksiä. Mutta tätäkään ei tule pitää merkkinä tekstin puutteista: ei merkkinä kyvyttömyydestä herättää ajatuksia tai haastaa lukijaansa, eikä merkkinä valmiiksi pureskeltujen ajatuksien tarjoilusta. Pulkkisen tekstin haaste lukijalle on antautuminen, toisinaan pelkkään vaistonvaraiseen.

Siinä missä monien kikkailevampien tekstien kohdalla joutuu huoneeseen, jonka mittasuhteet on hahmotettava itse, jonka ovet ja ikkunat on löydettävä itse, Pulkkinen ei kiusaa: hän avaa ovet ja ikkunat, tekee hengittämisen helpoksi. Ja silloin – silloin! – voi tapahtua se, mihin kaunokirjallisuus on tarkoitettu: voi kokea ja ymmärtää sen erityisen, mitä juuri tämä tietty kirjoittaja haluaa näyttää, sukellella niihin maailmoihin, väitteisiin ja kokemuksiin, joita hän eteen vyöryttää.
Pulkkinen vyöryttää romaaninsa tunnelmat ja tapahtumat herkästi ja luontevasti, silti häkellyttävinä ja valtavina kuin pilvimassat taivaalla.

Tämä on sitä, se tapa, jolla kirjallisuuden tulisi ihmisiä kosketella, jolla tarjota näkökulmia ja tyylejä olemassaolon jäsentelyyn ja kokemiseen, mahdollistaa toisenlainen tekemällä näkyväksi muita mahdollisia maailmoja.

Jokainen sana ja lause tuntuu yhtä huolitellulta kuin rakastetultakin; inspiraatio ja rakkaus kirjoittamiseen huokuvat hyväntuoksuisina lukijalle asti. (Niin monista teksteistä kuultaa tunkkaisena läpi se, että ne on kirjoitettu ennemmin aikataulun ja sivumääräkiintiön pakottamana tai teknistä taituruutta tavoitellen, kuin sisäisen äänen kutsusta ja kiihkeydestä sanoihin. Kauniin tekstin luominen on alkemiaa.)

Voi olla, että ajan kanssa tämä rakastumiseni tasaantuu maltillisemmaksi (ja kenties entistä syvemmäksi) rakastamiseksi. Mutta juuri nyt ajattelen, että noin kaunista kieltä kirjoittavalle olennolle haluaisi antaa jonkin aivan toisen, hänen ylimaallisia kykyjään paremmin kuvaavan nimen. Jonkin sellaisen, jossa kohtaavat mielikuvat maan neljästä elementistä ja vuodenajasta, magiasta ja kauniista puutarhasta jossa taruolennot iltaisin käyskentelevät.

*hih*

*jatkaa humalaansa, nojaa jälleen tuolillaan taakse päin*


Jälkikirjoitus, eli vielä pieneksi kuriositeetiksi:
Lukiessaan piirroksesta, jonka romaanihenkilö on päiväkirjansa väliin työntänyt, tai maalauksen alle kätketystä toisesta maalauksesta, tulee tunne: Tästäkö romaanin yksi mahdollinen alku olisi lähtenyt: siitä, kun joku löytää kuvan tuntemattomasta, salaperäisestä naisesta? Salaperäisen naisen tarina alkaa joka tapauksessa vihjeestä: vaaleasta mekosta, jonka nuori nainen isoäitinsä kaapista löytää.

Kuvaavaa 6

Kuvaavaa tällä kertaa on – katso profiilikuvaa: tadaa! *=)*

Kuvaavaa on, että minäkin lopulta sellaiseen lankesin. Ensimmäinen kuvani netissä koskaan! (Ainakaan itseni laittama.) Täytyy varoa ettei mene pikkusormea enempää. (Sitä se näpräily - tällä kertaa kännykällä - ennen pitkää teettää.)

Kuvaavaa ovat suu ja sormet.
Nyt voitte ajatella: ”juuri tuo suu täällä puhuu, juuri nuo sormet luettavan naputtelevat”. Kuvaavat ne ovat toisellakin tavalla.
(*hih* Pieni viaton komiikka piristää ullakkokamarin öitä mukavasti.)

Kuvaavaa on au naturelle. (Ainakin omassa kamarissa. Ulkona hiippaillessa suuni ei koskaan ole noin paljas kuin täällä, vaan kevyeen kosmetiikkaan puettu. Sekin on kuvaavaa.)

Astrofantasia

Iltapuhteilla alkoi lapsettaa, iski leikkimielisyys ja iltasatuhetki-inspiraatio. Silloin minä joskus kiertelen astrosivuilla, siis astrologisia näkökulmapalveluja tarjoavilla sivuilla - en mitään myymässä enkä ostamassa, kunhan poimin maistiaisia. 

Yksi mukavimmista on henkilökemioita tulkitsevat karttaohjelmat. (Niihinhän voi soveltaa muitakin ihmissuhteita kuin rakkaussuhteita, etenkin jos mielikuvitusta riittää. Planeettaenergiat ovat aina planeettaenergioita...) Ja luontevaa tietysti on, että huvitan itseäni - täällä kertomusaiheisessa blogissani - ihmisillä kertomuksista. Kuten näyttelijöillä. Ja heistä tietysti niillä, jotka ovat tehneet minuun lähtemättömimmän vaikutuksen. (Onhan se mielenkiintoista tietää, olenko se vain minä ja päälleliimatut ylitulkintani taikka omat fiilistelyni joidenkin roolisuoritusten pohjalta. Vai onko se sen tyypin oman habituksen säteilyä ja tähtiin kirjoitettua, hih!)

Viime aikoina katselemistani näyttelijöistä kiehtovin lienee ollut Ben Whishaw - myös muutaman mieleenjääneen roolinsa ulkopuolella -, joten en malttanut olla tirkistelemättä. Ja koska tulin hänet jo muutenkin maininneeksi kirjoituksessani Kuvaavaa 4, aloitetaan hänestä (ja kenties myös lopetetaan häneen, sikäli että tämä on ainoa laadussaan, tämä, kun vietän täällä iltasatuhetkiäni astrofantasioiden parissa. No, kertomuksia nekin: sopivat blogin teemaan..)

Voilá! Tällaista "yhteisellä kartallamme" näkyy, siinä pienessä pilkahduksessa jonka maistiainen antoi - tietysti vain houkutellakseen enempään. Mutta minulle riittää tämäkin, sokerin makuun on hyvä jättää. *kiherrystä*

"What Brings You Together
You (siis minä, moi) are very drawn to Ben's imagination and emotional complexity, and are likely to feel a deep need of his presence in your life because of the sense of emotional security and belonging [...]

The worldly and self-contained qualities of your personality have a way of making Ben genuinely like you. You inspire great tolerance and generosity in him [...]

You are deeply attracted by Ben's looks and sexual style, particularly his harmony with his body and with the physical world. But your responses to this attraction are not at all simple.

The Essence of Your Relationship
The keynote of your relationship with Ben is enchantment. This quality of dreamlike beauty and bewitchment embraces many dimensions of reality, from the erotic to the spiritual.[...]
This relationship is not only full of enchantment and idealism; it also has a warm and safe quality which is much more human in nature, and which can offer both of you a sense of real belonging [...]

Your Relationship and Yourself
The romantic and erotic dimensions of this relationship may well bring you into confrontation with all that has been hurt within you since early childhood.[...]

Your Relationship and Your Partner
This bond will probably have a profound effect on Ben's emotional life, for its creative energy fulfils his deepest emotional needs and gives him a sense of coming home.[...]"

Jos ei muuta, niin - sikäli että tunnustan paikkansapitäviksi yllä esitetyt väittämät siitä mistä olen viehättynyt - ainakin tulkinta ilmaissee jotakin maskuliiniseen tai mieheen kohdistamastani ihailusta tai mieltymyksestä. (Ja jos sellainen on oikein suurta, kai se on silloín jopa kaipuuta - eihän mikään ihailu voi kasvaa suureksi ilman sitä; jatkuvasti tyydytetty mieltymys ei herätä kaipuuta, korkeintaan asettaa odotuksen tai ehdon.) Että jos on mies - and wants to trigger - kannattaa olla Ben Whishawn oloinen... :) *Miettii suu auki, mikä se on se juttu joka Whishaw'ssa vetoaa... Ei mikään ilmeinen juttu - kuten hänen komea ulkonäkönsä (lukemattomat miehet ovat poikkeuksellisen komeita, joten miksi heistä kaikista juuri herra Whishaw on se joka vetoaa?) - ja kuitenkin jokin hyvin substantiaalinen, olemuksellinen juttu, sellainen, jota ei voi esittää, mikä täytyy vain olla, jonka täytyy vain tapahtua, tulla esiin olemisen ja tekemisen tavoissa. Kai se on se samanaikainen läpikuultavuus ja läsnäolon intensiteetti. Ylipäätään intensiivinen läsnäolo tekee aina tehtävänsä. Kokeilkaa vaikka.*

On itse kullekin hyödyllistä pohtia tällaisia asioita, vetovoimia ja laukaisijoita. Eivät ne ole pinnallisia asioita, ja kertovat - oi voi niin paljon - omasta sisimmästä. Esimerkiksi herra Whishaw viehättänee minua siksi, että jokin minussa tunnistaa halun löytää itsestäni ne piirteet, ne ominaisuudet, jotka hänessä vetoavina koen, ja houkutella ne minusta esiin, liittää ne (paremmin) itseeni ja elämääni. Tätä se puhe Toisen itseä täydentävästä vaikutuksesta tarkoittaa. Siksi jokainen mies, jonka kanssa nainen on suhteessa, ja jokainen nainen, jonka kanssa mies on suhteessa, kertoo pohjimmiltaan näiden naisten ja miesten omasta sisäisestä miehestä tai naisesta sekä siitä vaiheesta, jossa se on. 

[Niinpä tiedämmekin seksuaalisuhteitamme ja mies- tai naisihanteitamme seuraamalla omasta Animastamme tai Animuksestamme paljon, esimerkiksi sen, kuinka syvällä varjomaailmassa se kenties vaeltaa, kuinka haavoittunut tai epätasapainossa se on, tai kuinka hyvässä ja tukea-antavassa yhteydessä siihen olemme; kuinka integroituneita me persoonina olemme, kuinka hyvin voimme itsemme hyväksyä. (Anteeksi jos kuulostan vaikeaselkoiselta. Tämähän on oikeastaan yksinkertainen asia.) Seksuaalisuhteitamme ja mies- tai naisihanteitamme seuraamalla huomaamme myös, mitä muutoksia meissä tapahtuu tai on tapahtunut: ne tulevat esiin ihmissuhteissamme sekä mies- tai naismaussamme.]

Mutta halu täydentyä Toisen avulla ilmenee arjessa usein kielteisesti: haluna omistaa (mikä puolestaan ilmenee haluna hallita). Halua täydentyä kaikki omistushalu pohjimmiltaan implikoinee. (Etenkin mainosteollisuus rohkaisee meitä tässä, kannustaa ajattelemaan, että jonkin asian tai esineen omistamalla liitämme sen ominaisuudet itseemme ja elämäämme. - Ja sitten alamme rakentaa itseämme ja elämäämme ostelemalla. Blaah, tämä on niin valtava aihe, että pikkuisen jo kaduttaa kun edes sohaisin sitä.) 

Luonnollisesti omistushalu ja itseensä esineellisesti liittämisen momentti on hyväksytympää esineiden tai asioiden suhteen - tavaroiden, tuoksujen, vaatetuksen, musiikin - kuin ihmisten suhteen. Mutta kyllä se omistamisen ja itseensäliittämisen halu on yhä vahvasti mukana myös tavallisissa ihmissuhteissamme - sillä toinen ihminen, yhtä paljon kuin hän on peilimme, hän on objektisuhde omaan itseemme. Emme vain helposti tiedosta, ettei meidän tarvitse omistaa toista ihmistä, varsinkaan ketään tiettyä ihmistä, eikä edes muodostaa tähän riippuvuussuhdetta saadaksemme sen, mistä tuo ihminen meitä muistuttaa, mitä puolia hän omasta itsestämme paljastaa ja mitä hyvää hän elämäämme tuo. 

[Tätä ei tule ymmärtää väärin, ei esimerkiksi väitteenä ihmisten esineellistämisestä tai väitteenä siitä, etteivät ihmiset olisi ainutlaatuisia tai tarvitsisi toisiaan. Tottakai silloin on helpompi rakentaa persoonaansa ja oppia ymmärtämään itseään (mikä pohjimmiltaan tarkoittaa ihmisyyden ymmärtämistä yleensä), kun muut ihmiset siinä auttavat: muistuttavat peileinä meitä, keitä olemme ja mitä kaipaamme, ja kuinka tärkeitä ja rakkaita ovat lähellä olevat. (Jokaisella aikakaudella on toki omat narsistiset orjamarkkinansa, mutta siitä ei nyt tässä ole kyse.)]

Nöjöö.

Laitanpa tähän kyseiseltä sivulta vielä jotain astrofantasiaakin vakavammin otettavaa myös, nimittäin sitaatin - tai paremminkin aforismin - idoliltani Carl Jungilta:

"The meeting of two people is like the meeting of two chemical substances. If anything happens, both are changed."
- C. G. Jung

Hyvin sanottu. - Mistä tuleekin mieleeni: tosimaailmassa, tositilanteessa minä varmaankin katselisin herra Whishawn kaltaista vain etäältä, kenties salaa, liikkumatta, melkein hengittämättä, varoen häiritsemästä hänen lumoavaa eksistenssiään. Ja jos minä joutuisin mihinkään kanssakäymiseen hänen kanssaan, se lienisi täynnä pelkkää, hmm, "kemiallisen tasapainon varjelua" - edeltävää Jungin lohkaisua soveltaakseni -, täynnä hänen erityisestä olemassaolon tavastaan nauttimista pyrkimättä muuttamaan sitä, pyrkimättä vaikuttamaan siihen millään manipuloivalla tavalla. (Intervaktiivinen kanssakäyminen, etenkin sellainen, johon tarkoituksella tai varomattomasti tuomme oman persoonamme mukaan, on aina jonkinasteista manipulointia. Tämä ei ole sarkastinen tai muullakaan tavoin kielteinen toteamus huolimatta siitä, kuinka kielteisesti kyseinen käsite - "manipulaatio" - on latautunut; jos olemme rehellisiä ja pohdimme kanssakäymistä ilmiönä, sen luonnetta ja merkityksiä, manipulaation mukanaolo on pakko myöntää.)

No kuitenkin. Pidän kyseisen sivuston tavasta tulkita "astrologisia voimia" ikään kuin vertauskuvina ihmisen mielensisäisistä liikuttajista, vähintään potentiaalisista. Silloin astrologia rinnastuu mytologiaan - ja mytologiset voimathan liikuttelevat meistä jokaista, jos nyt eivät aivan itseään toteuttavina ennusteina, niin kollektiivisen tajunnan verkostossa kuitenkin, siinä ihmiskunnan alkumeressä, josta jokainen tietoisuus on syntynyt ja jonka aaltoilussa me yhä keinumme. Äh, nyt minä heittäydyin jo runolliseksi.

Ad astra.