Alussa on kertomus…

…Tai ainakin kerronta.

On typerryttävän monta mahdollisuutta aloittaa blogi. Hämmentävää. Jännittävää. Mistähän sitä aloittaisi? Haaveeni on perustaa tänne itselleni jonkinlainen tarinatupa tai kirjastohuone, paikka, jossa voin pyöritellä etenkin kirjojen ja elokuvien synnyttämiä vaikutelmia, käsityksiä, tunteitakin. Nyt katsotaan, kuinka pyrkimys toteutuu.

Olen hyvin kiinnostunut kaikenlaisesta kerronnasta ja kertomuksista. Erityisesti subtekstuaalinen - tai sanottakoon vaikka pinnanalainen ja välillinen, epäsuora - taso viehättää minua paljon. Samoin semanttinen: mistä oikeastaan puhumme, kun puhumme esimerkiksi menestyksestä, normaalista, pahasta tai onnesta? Miksi kerromme, mitä ja kuten kerromme? Noh, jääkööt nuo kysymykset vielä sikseen. Mielenkiintoni kannalta lienee luontevinta aloittaa tämä blogipyörittely jonkinlaisesta blogikerronnan pohtimisesta. (Kirjoitan mieluummin asioista ja ilmiöistä kuin persoonastani, ja noudatan samaa linjausta nytkin.)

Blogia kirjoittava ihminen on enemmän olemassa. En tarkoita ainoastaan kirjoittamisen julkisuutta. Tietenkin kirjoitukset, jotka ovat julkisia, ovat useampien ihmisten simäilemiä kuin pöytälaatikkotekstit, ja siten laajemmassa tiedossa yhdessä kirjoittajansa kanssa. Tarkoitan oman itsen näkyväksi kirjoittamista: itsensä tietynlaisena esittämistä, ja tuon tietynlaisuuden vahvistamista. Sanoissa on lähes maagista konfirmaatiovoimaa. Silloin puhe ja kirjoittaminen, lukeminenkin, luovat kohteensa, vahvistavat sitä.

Toisille tämä olemassaolon vahvistaminen blogikerronnan kautta tarkoittaa ehkä mahdollisuutta ylipäätään esiintyä kenenäkään, jonakuna. Silloin blogimerkintä on vähän kuin äänimerkin tai kädenjäljen jättämistä. Minä olen olemassa ja kuulun johonkin. Toisille blogi ehkä tarkoittaa mahdollisuutta muokkautua tietynlaiseksi, enemmän itsensä näköiseksi tai ihanteensa kaltaiseksi. Juuri blogissa voi ottaa etäisyyttä aikaisempaan itseensä, kuoriutua niistä rooleista, leimoista ja odotuksista, joita harteillemme ja kasvoillemme on menneisyydessä läiskitty tai arjessamme yhä läiskitään. Juuri blogissa voi editoida persoonaansa ja elämäänsä itseä miellyttävämpään muotoon tai kaivautua syvemmälle pintojensa alle - ja ehkä ensi kertaa kuulla, kuinka mielenkiintoiselta ja kauniilta oma elämä ja persoona kuulostavatkaan. Toisille blogi voi puolestaan tarkoittaa jotakin ytimiinsa kaivautumiselle hyvinkin päinvastaista: tilaa alter egoille, varjoille tai muille kiehtoville toissijaisuuksille, nautittavien leimojen - tai tatuointien - itseensä liittämistä, roolileikkejä, ehkä johonkin hiukan itsensä vierelle liukumista ja sillä tavalla horisonttinsa laajentamista.

Todellakin: juuri blogissa voi valikoida, mitä kertoo ja kuinka kertoo, sen, millaiset sanat ja kuvat itseensä liittää. Blogi mahdollistaa valitut muodot, tyylit ja tavat. Voi kirjoittaa itsensä vahvemmaksi tai kauniimmaksi, tietynlaiseksi mieheksi tai toisenlaiseksi naiseksi, erityiseksi persoonaksi - tai kokonaan uudelleen. Kuka miksikin. Juuri blogissa voi katsella elämäänsä kuin se olisi boheemia ranskalaista päiväunta, rikkinäistä mutta syvälliseksi filosofoitua rocklegendaa, tai muuten vain omaperäisen kaunista ja rikasta. Juuri blogissa voi tulla ja mennä kuten tahtoo, jatkaa vanhasta tai aloittaa kaiken alusta, luoda ja hallita mainettaan paremmin kuin ehkä missään. On pökerryttävää, mitä kaikkea voi tapahtua blogikerronnan avulla. Blogi on monen mahdollisen maailman tyyssija, ja uteliaille postmodernin identiteettiproblematiikan laaja tutkimus- tai leikkikenttä. Blogi tarjoaa henkireikiä ja vaihtoehtoja, mahdollisuuden kirjoittaa itselleen tunnustettu tai vaihtoehtoinen historia ja elämälleen jatkumo. Niinpä blogin voikin ajatella lisäävän käsitteellistä elämänhallintaa ja siten esimerkiksi hyvinvointia.

Tämä kaikki ei tietenkään tee blogikirjoittelusta huijausta eikä harhaa. Juuri blogeissa ihmiset ovat hätkähdyttävän avoimia, syvällisiä, luovia, kiehtovia ja elämänmakuisia - niin ihmisiä. Ja tämä on kunnioittava toteamus. Joten ei, blogielämä ei vieraannuta todellisuudesta, vaan sukeltelee siihen ja jäsentelee sitä. Ja ei, blogin kirjoittaminen ei ole egosentristä, sillä blogin kirjoittaja on hetken aikaa se tarkkailija tai runoilija, joka etäältä, hiukan etäännytetysti katsellen, arvioi itseään ja elämäänsä. Sitä ei voine tehdä egonsa keskipisteestä. Tietenkin blogin kirjoittaja yleensä keskittyy itseensä ja elämäänsä, mutta itsensä tarkastelu on erittäin vastuullista toimintaa. Lisäksi he, jotka oppivat ymmärtämään itseään, oppivat ymmärtämään paremmin muita. Itseymmärrys on ihmistuntemuksen mitta. Niin se vain on. Toisia tulkitsee kuten ymmärtää itseään - joskus toki varsin sovelletusti.

Elämä on kerrontaa, eikä kerronnan ulkopuolella ole elämää - ei ainakaan tunnustettua. Blogissa elämän synnyttäminen kerronnasta on ilmeistä. Synnymme kerronnastamme ja kertomustemme kautta, siitä, kuinka kerromme itsestämme ja kuinka meitä luetaan. (Tämä on eräs konstruktionistin motto.) Blogi ei siis ole vain blogi eikä blogikirjoittelu pelkkää huvia, turhuudesta puhumattakaan. Blogi on vakava asia. Rakastan blogeja.

Entä minä ja oma blogikirjoitteluni? Kirjoitan mieluummin siitä, mitä ajattelen kuin siitä, mitä teen, ja kaikkein mieluiten kirjoitan kertomuksista. Ja, kuten kirjoitukseni alussa totesin, kirjoitan mieluummin asioista ja ilmiöistä kuin henkilökohtaisesta persoonastani ja aineellisesta elämästäni. Lisään silti reunahuomautukset molempiin edeltäviin virkkeisiin: Toki ajattelu on tekemistä ja kaiken muun tekemisen edellytys, ja toisaalta juuri ajattelutapa kertoo ihmisestä eniten. Joten silti kirjoitan nimenomaan itsestäni ja tekemisestäni. (Lisäksi pidätän itselläni oikeuden poiketa linjauksestani, sillä poikkeus vahvistaa säännön, kerrotaan.)

Elokuvia ja kirjoja käsittelevistä pohdinnoistani totean yleisesti, että pidän kertomuksia eräänä tärkeänä ja mielekkänä kommunikaation muotona. (Tämä teoria ei tietenkään ole omani, mutta kannattamani.) On kiehtovaa tunnustella, millaisia maailmoja, katsomuksia, uskomuksia näkemyksiä tai tapoja kertomuksista välittyy, mistä ja miten ne viestivät, sekä maistella muitakin vaikutelmia, joita kertomukset herättävät. Ajattelen, että taide on loistava kätköpaikka; kertomuksen kautta voi välittää sellaista, mitä muuten on vaikeaa ilmaista. Koska etenkin tämä piirre kertomuksissa ja kerronnassa viehättää minua, luulenpa, ettei se voi olla näkymättä pohdinnoissani. Tästä mielenkiinnostani huolimatta en silti pyrkimällä pyri näkemään kertomuksia kryptisinä arvoituksina enkä tavoittamaan niiden jokaista tulkinnan mahdollisuutta, ne kun ovat lukemattomiin suuntiin aukeavia, tulkitsijasta riippuen. Tulkinnan oikeutta ja mahdollisia maailmoja silti puolustan.

Kun tulkitsen, luonnollisesti kirjoitan omasta käsitemaailmastani, koskipa tämä henkilökohtaisia näkemyksiäni tai yleisemmin tulkintakompetenssiani.

Tulkinnanvapaus on yksi suurimmista vapauksista. Ajatellaanpa vaikka maailmankuvaa, ihmiskäsitystä, sitä, minkä puolesta haluamme elää tai mikä tekee meidät onnellisiksi; omaa itseä ja omaa elämää: vapain on se, joka voi itse ne itselleen määritellä ja perustella - toki muiden ihmisten tulkintojen kanssa keskustellen mutta niille alistumatta. Tulkinta on ihanaa.