P: La Luna (1/3)

Kuusta puhuminen on kuin unesta puhumista: on selvitettävä asiaansa pitkästi tehdäkseen ymmärrettäväksi jotakin lyhyttä ja ytimekästä. (Sellaista se symboleista puhuminen on.) 

Aloitan alusta.

Tehdessäni tulkintoja - esimerkiksi teksteistä, kuvista tai unista - ajattelen asioita usein analogioina, sillä analogian logiikka on syvällisesti johdonmukainen (toisin kuin teorioiden, aikakausittain tai kulttuuripiireittäin tai koulukunnittain vaihtuvien). Analogian täsmällisyys johtuu yleensä siitä, että sen johdonmukaisuus haetaan fyysisestä havaintotodellisuudesta, luonnosta. Kukaan ei voi väittää, etteivät esimerkiksi puut kasvaisi ylöspäin suhteessa juuriinsa, mutta taiteellisfilosofiset teoriat voidaan helposti kyseenalaistaa.

[Tässä tulee nyt hieman vaikea selittävä kappale, mutta kirjoitan sen silti:

Jostain syystä mieli ymmärtää tällaiset ”luonnonlakeihin” perustuvat analogiat erinomaisesti: mieli on - melkein huomaamatta - siirtänyt ”luonnonlait” ajattelunsa ja alitajuisten kuviensa logiikaksi; todellisuuden luonteesta on tullut ikään kuin intuitiivisen logiikan rakenne tai mekanismi: tietynlainen todellisuustaju, joka tekee havaintoja ja systematisoi tietoja - siis tuottaa logiikkaa - omaksumiensa johdonmukaisuusperiaatteiden varassa.

Voisikin sanoa, että juuri analogiat ovat alitajunnan kieltä. Analogioiden välityksellähän myös keho viestii (siis niitä alitajuisia totuuksia, joita muuten ei tiedosteta [eikä niitä yleensä tiedosteta edes kehollisina manifestaatioina, niin irrallaan ihminen on todemmasta todellisuudestaan]). Samalla tavoin myös koti ja ympäristökin ”puhuvat”: niihin heijastuu niitä asuttavien ihmisten näkymätön dynamiikka ja kätketty mielen sisältö. Monet vanhat opit tunnustavatkin analogioiden merkittävyyden, ajatellaanpa vaikka kiinalaisten feng shuita tai vaihtoehtohoitomuotoja kuten akupunktiota tai refleksologiaa. Länsimaisessakin ajattelussa käsitystä psykosomatiikasta voi pitää tästä esimerkkinä: oletusta, jossa tunne-elämän komplikaatiot tai muut psyykkiset, tukahdutetut ja käsittelemättömät ristiriidat manifestoituvat fyysisesti. Koko ihmiselämä on yhtä suurta analogiaa.]

Analogia on siitäkin suloinen, että se mahdollistaa eräänlaisen työalustan, jossa tarkasteltavia komponentteja on mahdollista liikutella reunaehtojensa puitteissa ja tehdä niistä uusia oivalluksia.

* * *

Otetaanpa esimerkki, eli havainnollistan (ja samalla pohjustan).

[Huomautettakoon, etten ole koskaan ennen selittänyt tätä eksplisiittisesti: tämän tietäminen - kuten ”analogioilla ajattelu” yleensä - on ollut minulle kuin ”unen tajuamista”: välitön ja moniulotteinen ymmärtämys, jollaista on yleensä vaikeaa taivuttaa kieleksi ja kronologisesti johdonmukaiseksi ajatelmaksi.]

No niin. 

Kun tiedät, että ihminen voi fyysisessä todellisuudessa olla tajunnantilaltaan valveilla tai unessa, ja että hän on valveilla yleensä päivisin, tiedät, mitä tarkoitetaan ”päivätietoisuudella”: sillä tarkoitetaan tiedostavien havaintojen tekemistä (vastakohtana unitilalle tai muulle tiedostamattomuudelle ja vaistonvaraiselle reagoinnille). Toisin sanoen ”päivätietoisuus” tarkoittaa järjen hallitsemaa mieltä ja siihen kuuluvaa tahdonalaista ajattelua. (Ja koska on kyse analogiasta, ”päivätietoisuudella” ei tietenkään ole mitään kirjaimellista tekemistä vuorokaudenajan kanssa. Elät päivätietoisuudessa aina, kun olet tolkuissasi ja ajattelet järjellä.)

Ja kun tiedät, että Aurinko valaisee päivisin, ymmärrät, että Aurinko edustaa päivätietoisuutta eli järkiperäistä havainnointia ja tiedostamista: järkeä ja sen käyttöä. Kun tiedät myös sen, että luonnossa näkee päivänvalossa selkeämmin kuin öisin, tiedät, että tiedostavia havaintoja on helpompi tehdä järjellä kuin vaistoilla.

[Kun tiedät, että näkeminen liittyy tietämiseen – sillä silmät auki näkee sen mitä silmät kiinni ei näe, ja että valossa näkee sen mitä pimeässä ei näe – ymmärrät, että näkeminen on tietämisen vertauskuva. (Siksi kuva silmästä symboloi esimerkiksi kontrollia, sillä kontrolli edellyttää tietämistä. ”All seeing eye” näkee eli tietää kaiken, ja on siten "jumaluuden silmä", sillä vain jumala tietää ”kaiken”.) Ja koska valolla on suuri vaikutus näkemiseen, valo edustaa aina tietoisuutta ja tiedostamista. Valonlähteestä puolestaan riippuu, millaista valo on: tiedostamisen tapa ja -aste vaikuttavat siihen, mitä nähdään ja miten nähdään. 

Kun siis tiedät, että valaistuksen laatu vaikuttaa näkemiseen, ymmärrät, että valonlähde määrittää sen, miltä pohjalta tiedetään, ja millaisesta tietämisestä on kyse:

Esimerkiksi ”öisessä valossa” näkeminen eli ”yötietoisuudella” tietäminen on toisenlaista tietämistä kuin "päivätietoisuudella" tietäminen, ja siten yötietoisuuden tieto myös perustuu toisin tavoin hankittuun ja systematisoituun tietoon - eli erilaisiin johdonmukaisuusperusteisiin eli erilaiseen logiikkaan - kuin ”päivätietoisuuden” tietäminen. Yötietoisuuden tietäminen on vaistojen, viettien ja unien logiikkaa.]

Ja kun tiedät, että Aurinko ja Kuu ovat symbolisesti toistensa oppositiossa ja keskenään erilaiset valonlähteet, tiedät, että ne edustavat paitsi vastakohtaisia tajunnantiloja ja siten erilaisia tietoisuuksia, myös erilaista tietämistä ja eri tavoin systematisoitua tietoa (eri "valaistuksessa" suoritetun ”näkemisen” pohjalta).

Näitä Auringon ja Kuun edustamia tajunnantiloja ja keskenään erilaisia tietämisen tapoja voi tarkastella luomalla analogioita Auringon ja Kuun ominaisuuksista, etenkin valonlähteinä:

Kun tiedät, että Auringon valo on aktiivista ja aggressiivista, ulospäin suuntautuvaa räjähtelyä, jonka ympärille koko Aurinkokuntamme on jäsentynyt [ja että Aurinko vaikuttaa koko painovoimilmiön] - siinä missä Kuun valo on reaktiivista ja passiivista, Auringon valon heijastelua, ja että Kuu kulkee passiivisesti mukana [ja että ”kuukävelykin” on termi painovoimaa uhmaavalle leijumiselle] - tiedät, että Aurinko edustaa maskuliinisuutta (ja Kuu puolestaan feminiinisyyttä).

Ja kun tiedät, että maskuliinisuus edustaa rakennetta ja järjestystä, järkeä ja tahtoa, voimaa ja hallintaa, tiedät, millaisen valon - tiedon ja tietämisen - varassa päivätietoisuus operoi, ja millaisten ominaisuuksien tai kriteerien perusteella se tekee pätevinä pitämiään havaintoja ja millä perusteilla niitä systematisoi. ”Päivätietoisuuden” tapa tietää on siis hallitulle rakenteelle ja järjestykselle perustuvaa tahdonalaista päättelyä.

(Tästä voi päätellä myös sen, kuinka luovaa se on - tai ei ole -, etenkin, kun luovuus liitetään pehmeytensä, joustavuutensa, sopeutuvuutensa ja orgaanisuutensa takia feminiinisiin ominaisuuksiin, ja on siten Kuun edustamaa – mistä voi päätellä myös sen, että luovuus edellyttää vaistonvaraisuutta ja intuitiota, ja että järki asettaa niille hidasteita tai esteitä.

Ja kun tiedät, että Kuu edustaa feminiinisyyttä, tiedät, että Kuu edustaa myös tunteita ja tunne-elämää, etenkin vaisto- ja viettipohjaisia. – Onhan tunne (emootio) asetettu järjen ja tahdon oppositioon (samoin kuin Kuu symbolisesti Auringon oppositioon), ja järki ja tahto liitetty maskuliinisiksi ominaisuuksiksi. Tässä yhteydessä voit tehdä oivaltavia päätelmiä sen tiedon pohjalta, että luonnossa Kuu liikuttelee vuorovesiä – kun tiedät, että vesi edustaa tunne-energioita, etenkin vietti- ja vaistoperäisiä, seksuaaliseen peruselämänenergiaan pohjaavia eli syvimpiä mahdollisia. (Omalla tavallaan Kuu ei siis olekaan niin passiivinen kuin helposti luulisi - ja tämä on vinkki, palaan siihen.)

Tästä voi puolestaan päätellä sen, kuinka Auringon edustama tiedostavuus suhtautuu Kuun edustamaan tiedostavuuteen. ”Järkiperäisellä päättelyllä” tai ”maskuliinisella ajattelulla” onkin pitkät perinteet tunteiden ja viettien torjunnassa ja niiden suoranaisessa tukahduttamisessa, sillä niiden väitetään häiritsevän ”maskuliinista tiedostamista”. Niin sanotut ”kovat tieteet” perustuvatkin aina Auringon edustamalle tiedostavuudelle, maskuliiniselle järkevyydelle.)

Tämän kaiken perusteella voit puolestaan päätellä, että maskuliininen, järkiperäinen ajattelu hallitsee havaintojen tekemistä, ja että vain maskuliinisen ajattelun hallitsemia havaintoja pidetään tiedostavina. (Maskuliinisesta ajattelusta on tullut käsitteiden ”tieto” ja ”logiikka” synonyymi, vaikka on olemassa muitakin logiikoita, muitakin tietämisen tapoja ja tietosysteemejä.) Samoin tiedät, että arkielämämme ja arvojärjestelmämme pyörivät ”päivätietoisuuden” varassa ja ensisijaistavat sen – ainakin yleisesti ja virallisesti.

(Mutta maailmassa on myös yhteisöjä, joissa ”feminiininen tiedostaminen” on ensisijaista, tai sen halutaan vähintään tasapainottavan maskuliinista tiedostamista. Näissä yhteisöissä unilla ja intuitiolla - ja siten myös symboliikalla  - on suuri merkitys. Ajatellaanpa vaikka muinaisia intiaanikansoja ja shamaaniperinnettä – tai, yllättävää kyllä, Illuminatia. [Sanon "yllättävää" syystä, että Illuminati elää maskuliinisen prinsiipin varassa. Tosin Illuminatin vaalima feminiinisyys on luonteeltaan dualistista - aivan samoin kuin päivä- ja yötietoisuus, tietoinen ja tiedostamaton on asetettu toistensa oppositioon - minkä vuoksi ko. feminiinisyys on samalla tavoin ”häiriintynyttä” kuin käsitys ”pyhyydestä” tai ”hyvyydestä” tai ”valkeudesta” (mitä aihetta olen käsitellyt jo aikaisemmin, etenkin kirjoituksessa Darkness beautified). Palaan tähän, sillä juuri tätä aihetta kirjoitukseni käsittelee.])

Tällaisen ymmärryksen - siis "analogisen ajattelun" - perusteella voidaan ”tuottaa tietoa” runsaasti lisää, eli tehdä uusia havaintoja, oivalluksia ja päätelmiä. Analogiset päätelmäthän ovat yleensä haarautuvia [esimerkiksi haarat ”A” ja ”B” jakautuvat molemmat haaroihin ”A” ja ”B”, tyyliin: ”A: A ja B” sekä ”B: A ja B], ja yhtä haaraa [A] seurattuaan [”A: A ja B”; ”A: A: A ja B”] voi myöhemmin palata takaisin tarkastelemaan toisen haaran [”B”] havaintoja. Luonnollisesti yksi haara voi käsittää paljon enemmän haaroja [”A”,”B”,”D”,”C”,”E”…], mutta minä pelkistän. 

 On aina yhtä jännittävää huomata, kuinka kaikki haarat sopivat samaan puuhun.

Tässä vielä muutamia esimerkkejä siitä, millaisia päätelmiä voidaan myös tehdä:

Kun tiedät, että Kuu on yön valo, joka valaisee vasta sen jälkeen, kun Aurinko on näkymättömissä, ymmärrät, että Kuu edustaa sellaista tietoa ja tietämistä, joka voi ilmetä vasta sen jälkeen, kun ”järjestä on luovuttu”. Tosin sanoen ”yötietoisuuden” tieto ulottuu järjen yli (eikä järki ylety sinne asti).

Tästä voi päätellä esimerkiksi sen, että luovuus kuten ”orgaanisuus” tai soveltaminen voi alkaa vasta, kun valmiista, ehdottomasta rakenteesta luovutaan (sillä aurinko eli päivätietoisuus eli järki eli maskuliinisuus eli järjestynyt ja joustamaton rakenne on luovuuden este, varsinkin vaaliessaan oman järjestyksensä loukkaamattomuutta [ja tähänhän sen käynnistämät valtataistelut aina perustuvat]).

Tässä analogiassa kuvaavaa on, että samassa määrin kuin Auringon valo dominoi, haalistuu Kuun kyky toimia valonlähteenä; mitä enemmän käytetään järkeä, sitä vähemmän on tilaa luovemmille ”ajattelutavoille”, tunne-elämälle ja intuitiolle, vaistoille.

Samalla tiedät, että yönvalossa ei voida tiedostaa, tietää ja ymmärtää samalla tavoin kuin päivätietoisuudessa tiedostetaan, tiedetään ja ymmärretään.

Kuvaavaa Kuun valossa on myös se, että Aurinko on aina Kuun valossa läsnä, heijastuksena: Kuu heijastaa Auringon valoa. Kuu ei siis menetä yhteyttään Aurinkoon eikä kykene itsenäisesti valaisemaan. Toisin sanoen Kuu tarvitsee Auringon olemassaolon ja vaikutuksen, mistä voi tehdä ainakin kaksi päätelmää. Yksi: emme voi elää pelkän ”yötietoisuuden” tai feminiinisten ominaisuuksien varassa. Kaksi: luovuus tarvitsee rakennetta ja järjestystä (mutta ne eivät saa dominoida luomisvaiheessa. Sitten, kun luomus on tehty, se voidaan ”vakauttaa rakenteeseen”: Auringon valo ilmaantukoon…Onkin kuvaavaa, että esimerkiksi unista saa suurimman hyödyn vasta, kun ymmärtää niitä myös järjellä, ja että tunneperäiset asiat selkiytyvät, kun niistä puhuu tai kirjoittaa (eli tuo ne kielen ja konfirmaation piiriin, "vakauttaa" ne "tosiasioiksi"): tiedostamisen täyteys edellyttää yö- ja päiväpuolta, sitä, että ne toimivat yhteistyössä.)

[Tästä huolimatta Kuu ei aina valaise yötä; Kuu on kyllä olemassa, mutta se voi olla vetäytyneenä paksun pilvimassan taakse. (Päivänvalo puolestaan on aina päivisin läsnä, ellei kyse ole suoranaisesta auringonpimennyksestä.) Toisin sanoen yötietoisuus voi olla läpitunkematonta pimeyttä, täysin tiedostamatonta pimeyttä: edes intuitio tai vaisto eivät välttämättä kykene luomaan yhteyttä päivä- ja yötietoisuuden välille (koska esteenä on paksu ”pilviharso”, toisin sanoen tajunnan kirkkautta hämärtävää höttöä, joka estää näkemästä eli tiedostamasta. Kuvaavaa on, että pilvet ovat vettä kaasumuodossa: este on aina tunneperäinen luomus, Auringon valon synnyttämä, sillä Auringon lämpöhän se saa veden kaasuuntumaan ja nousemaan taivaalle pilviksi... Elleivät tuulet hajota pilveä, pilvestä tulee raskas, ja kun se on riittävän tiivis, se sataa pois tieltä ja voila, taivas on kirkastunut. [Pilvissä on kuitenkin eroja: ohut harso saattaa jopa levittää Kuun valoa ja valaista entistä paremmin.])

Tämä - säkkipimeys - lienee silti melko harvinaista tai ainakin lyhytaikaista. (Onkohan tässä ennemmin kyse yön olemassaolon ongelmasta, vain Kuun olemassaolosta yössä...? Psyyken analogian mukaan ensisijainen ongelma on yössä itsessään, sikäli, että se edustaa alitajuntaa ja tiedostamtonta, jollaisia ei ehyessä psyykessä pitäisi siis olla lainkaan. Mutta yön mentyä Kuukin muuttuu täysin tarpeettomaksi: tarvitaan yö, jotta Kuu voisi olla asemassaan ja merkityksessään. Kuu dominoi yötä.)]

Et cetera, et cetera…

* * *

Olen usein kirjoittanut Auringosta ja Kuusta vertauskuvina: Auringosta maskuliinisuuden ja Kuusta feminiinisyyden vertauskuvana (mikä ei millään muotoa ole omaa keksintöäni, vaan kyse on vanhasta kulttuurisesta kuvastosta). Tässä vertauskuvassa on siis oleellista myös niiden, Auringon ja Kuun, ominaisuus valonlähteinä. Silloin ne ovat, kuten edellä kuvasin, vertauskuvia myös tiedosta ja tiedostamisesta (sillä valo on tiedon ja tiedostamisen vertauskuva). Vertauskuviensa mukaan nekin - tieto ja tiedostaminen - jakautuvat siis maskuliiniseen ja feminiiniseen, kuten edellä kuvasin.

Tämä analogia – Auringon ja Kuun symboliset ja metaforiset merkitykset, etenkin myyttisissä ja mytologisissa kuvastoissa – on usein siirretty kuvaamaan psyyken rakennetta: ihmisen mielellä on maskuliininen puolensa ja feminiininen puolensa, tietoinen ja tiedostamaton puolensa - siis ”päiväpuoli” ja ”yöpuoli” (sillä Auringon valoa nähdään vain päivisin ja Kuu puolestaan on yön valoa. [Toki Kuun voi nähdä myös päivällä, mutta kukaan ei väitä sen valaisevan päivää. Lisäksi, myös jako maskuliiniseen ja feminiiniseen tehdään myös "päivätietoisuuden puolella", käsityksessä vasemman ja oikean aivopuoliskon erilaisuuksista, jotka vaikuttavat myös "päivätietoisuudessa". Mutta tämä ei liity tämänkertaiseen teemaan Kuusta.)

Selvyyden vuoksi tarkennan, oheislukemistona, muutamaan peruskäsitteeseen:

Metafora tarkoittaa merkityslainaa: analogisesti toisiinsa rinnastettavissa olevat ”kuvastot” lainaavat toisiltaan käsitteitä - tai ”kuvia” - syventääkseen tai monipuolistaakseen omien käsitteidensä merkitystä. Esimerkiksi psyyken kuvasto voi lainata rakennuskuvastosta. Tällöin persoonaa verrataan rakennukseen, ja persoonan kehittymisestä voidaan puhua talonrakennuksena. (And vice versa: talonrakennuksesta voidaan puhua psyyken rakentamisena, ja esimerkiksi feng shui perustuu tällaiseen oletukseen. Silloin talo ja sen rakentaminen saavat symbolisia ulottuvuuksia, eli ne alkavat merkitä jotakin vertauskuvallista ja alitajuista. Silloin oletuksena on, että ulkoistamme – projisoimme – sisäisiä tilojamme ulkoiseen todellisuuteemme, ja että voimme vaikuttaa sisäiseen todellisuuteemme manipuloimalla ulkoista miljöötämme.)

Arjessa metaforiset lainat ovat erittäin suosittuja, suorastaan kliseitä. Ajatellaanpa vaikka seksiä koskevaa kuvastoa (tai kuvastolainoja): äkkiä ruokailu, autoilu tai timpurintyöt saavat seksuaalisia merkityksiä. ”Kokataan”, ja tietenkin ”kurkuilla” ja ”porkkanoilla”, ”meloneilla” ja ”persikoilla”, jotka on sitä ennen tietenkin ”kylvetty”. ”Pullatkin” saattavat olla ”uunissa”. Tai sitten ”sahataan” ja ”porataan”, ”naulataan” ja muutenkin rassataan. Sitä ennen tehdään suunnitelmia, ja otetaan ”kynä” ”penaalista” ja ”teroitetaan” sitä. Jossain vaiheessa lähdetään ehkä ”ajelulle”, kosketellaan ”vaihdekeppiä” ja ”ajetaan kovaa”, ehkä ”kesärenkaat” alla.  

Symboli tarkoittaa merkitystihentymää: jokin yleisesti sovittu merkki edustaa laajaa kokonaisuutta, ja tekee sitä hyvin yleisesti tunnetulla ja tunnustetulla tavalla. Uskonnolliset symbolit ovat klassinen ja helposti ymmärrettävä esimerkki.

 Koska symboliksi määrittyminen edellyttää hyvin laajaa kokonaisuutta ja hyvin yleistä, hyvin pitkään jatkunutta tunnistettavuutta, symboliksi muodostuminen vie kauan aikaa. Siksi myös niiden mahdollinen purkaminen on hyvin hidasta.

Symbolit ovat merkityksiltään moniulotteisia, jolloin niiden välittämä viesti saattaa siis muuntua, tarkentua tai syventyä käyttöyhteydestä riippuen. Symboli itsessään ei kuitenkaan muutu vain käyttöyhteyttä vaihtamalla: symboli kantaa kaikkia merkityksiään samanaikaisesti (vaikka suuri osa niistä pysyisi piilevinä eli latentteina).

Symbolilla on aina hitaasti ja nopeasti muuttuvat – tai paremminkin: hitaasti ja vielä hitaammin muuttuvat - merkityskerrostumansa. Esimerkiksi ristin merkitys metafyysisenä risteysalueena ja sadistisena kidutusvälineenä ei muutu ristin saamista uskonnollisista merkityksistä huolimatta, ja vastaavasti ristin uskonnolliset merkitykset eivät muutu huolimatta siitä, että ristiä käytellään populaarikulttuurissa koruna muiden korujen joukossa. (Myös ristin kääntäminen ylösalaisin on eräs hyvä esimerkki ”kontekstin muuttamisesta” – ja saman symbolin moniulotteisen merkityksen osoittamisesta.)

Mitä syvempi ja vanhempi symbolin merkitys on, sitä vahvempi – ja mahdollisesti myös tiedostamattomampi – se on. Vapauden patsas on tästä eräs hyvä esimerkki: pintatasollaan [eli syvärakenteeseen nähden nopeammin muuttuvan merkityskerrostumansa tasolla] se edustaa vapautta ja tasa-arvoa (jota soihtua kantava nainen on tullut yleisesti tarkoittamaan, ajatellaanpa vaikka Delacroixin tunnettua maalausta Ranskan vallankumouksesta ["Vapaus barrikaideilla" tai "Vapaus johtaa kansaa"; "Liberty Leading the People"; "La Liberté guidant le peuple", valmistui vuonna 1830, ja on "yllättäen" taiteilijan kuuluisin työ]. Tämän kuvan käyttelyssä - siis kuvan, jossa nainen edustaa vapautta - on varmuudella kylvetty myös feminismin siemen myöhempiä aikoja ja tarkoitusperiä varten.) 

 Mutta syvemmällä ja vanhemmalla merkitysulottuvuudellaan patsas kuitenkin symboloi lucifeerisuutta ja muinaisen jumaluuden palvontaa: kyse on illuminoitujen symbolista (ja tätä patsaan soihtu symboloi: lucifeerista tiedostamista. [Tästä voi helposti päätellä, että myös feminismi sijoittuu lucifeeriseen agendaan, onhan se sijoitettu saman symbolin alle. "Institutionaalisesti" ajatellen - symbolit voidaan ymmärtää myös instituutioiden laajuisina - feminismi siis symboloi lucifeerista agendaa, ja kytkee, kuten symbolit tekevät, kaikki symboliinsa yhdistyvät edustamaansa värähtelytaajuuteen. (Palaan tähän ajatukseen, siis ajatukseen symbolista värähtelytaajuutena.) Toisin sanoen ja tässä tapauksessa on siis kyse feminiinisen kytkemisestä lucifeeriseen  "värähtelytaajuuteen", minkä seurauksena feminiinisyydestä tulee negatiivinen feminiinisyys, jota Kuu edustaa. Mutta nyt menen asioiden edelle. Palaan tähän.] 

 Samalla Vapauden patsas toteuttaa patsaiden yleistä symbolista funktiota: se on kunniamerkki ja aluevaltausjulistus. (Tämä onkin hyvä esimerkki siitä, että samassa symbolissa saattavat majailla useat eri symbolit, toisiinsa ”kaatuvat”, sovittuine alistussuhteineen. Joka ikinen patsas, esimerkiksi, jäsentyy kategorisesti patsaan symbolin alle, ja joka ikinen koru, toisen esimerkin mainitakseni, jäsentyy kategorisesti korun symbolin alle, jne jne.)

[Symboleista puheen ollen pysähdyn tässä hetkeksi kieleen, kaiken symboliikan (lucifeeriseen) äitiin. (Onkin kuvaavaa, että puhumme äidinkielestä.)

Ihmisen kognitiiviset toiminnot - eli tiedonkäsittelyyn liittyvät toiminnot kuten muisti - operoivat symbolien varassa. Jokainen ajattelun väline on symboli: jokainen äänne, jokainen kirjain, jokainen numero. Jokainen sana ja jokainen kuva. (Ja jokaisella symbolilla on oma värähtelytaajuutensa. Siihenhän se ”symbolien magia” perustuu, mikä mahdollistaa ”energiatodellisuuden manipuloinnin”. Sitähän se okkultiikka on. Palaan tähän.) Psyyken elämämme - ja siten koko havaintotodellisuutemme - on symbolien rakentamaa ja hallinnoimaa.

Tästä voi helposti päätellä sen, että jokainen ajattelun väline on tunnettu ja yhteisesti jaettu. Näin on: ihmisellä ei ole ainuttakaan ”yksilöllistä” saat ”yksityistä” ajatusta. Kenelläkään ei ole. ("Yksityisyyden" illuusio perustuu siihen faktaan, ettei kaikilla ole pääsyä kaikkiin symboleihin eikä symbolien ”kaikkiin taajuuksiin”. Ajatellaanpa selvyyden vuoksi hieman metafyysisemmin: jo mytologioissamme kerrotaan, esimerkiksi, ettei ’kukaan [tavis] tiedä Jumalan nimeä’. (Salaisuus on siis symboleissa ja kyvyttömydessä ymmärtää niitä,) DNA –koodikin on symboli [joka siten myös lähettää omaa värähtelytaajuuttaan] - miksipä ei olisi - ja kuten Max Spiers kommentoi, sen tuntiessaan ja hallitessaan voisi käden käänteessä muuttaa olomuotoaan ihan miksi tahansa, kuten esimerkiksi Pindar –niminen olento kuulemma tekee. Mutta kuten Spidermanissa sanotaan: ”With great power comes great responsibility.” Lukitukset - esimerkiksi kyvyttömyys tuntea symboleja omaa kypsyysastettaan korkeammissa sfääreissä - ovat joskus ihan kiva juttu, tarpeellisia. Kypsyyden myötä - siis tietoisuusasteen suurentuessa - lukitukset napsahtavat auki automaattisesti. [Mielenhallinta puolestaan perustuu siihen, että tietoisuusastetta pidetään keinotekoisesti alhaisella tasolla, jolloin mikään lukko ei vahingossakaan napsahtaisi auki. Sitähän se "frequency control" on. - Ja siksi meillä on Kuu. Mutta nyt menen taas asioiden edelle. [Tosiaan, mielenhallinnassa kaikkein tärkeintä on "alhainen värähtelytaajuus" (minkä voi todeta jo omassa ajattelussaan: juurikin väsyneenä tai harmistuneena on altteimillaan typerille ajatustottumuksille ja ehdollistumille, kaikille huonoille "istutuksille"). Tästä voi päätellä, että vapautumisessa tärkeintä on mahdollisimman korkea värähtelytaajuus - ja siksi "love is the answer"... Ehkä tähän perustuu myös huomautus siitä, että ihminen voi "vapautua" juurikin seksuaalichakransa välityksellä: sehän mahdollistaa valtavan korkeita taajuuksia, etenkin rakkaustaajuuteen kytkeytyessään. ])

Mutta vielä siitä yksityisyydestä (koska en malta olla spekuloimatta):

Vaikka pitäisi olla päivänselvästi pääteltävissä, ettei ”yksityisyyttä” ja sen vaatimaa ”erillisyyttä” ole - jo kielisysteemimme ja minuutemme kietoutuminen siihen tekee erillisyyden mahdottomaksi [vaikka samalla juuri kielisysteemi, paradoksaalisesti, luo erillisyyden kokemuksen ja ylläpitäää sitä] -, jostain syystä ajatus yksityisyydestä on modernille ihmiselle rakas, kuten elintärkeä illuusio yleensä on. (Jostain syystä tämä illuusio "yksityisyydestä" liitetään kokemukseen ”elämänhallinnasta”, kenties kaikuina ”paljastumisen pelosta”, sillä ”paljastettu” ihminenhän on aina ”syyllinen” ja ”häpeissään”…Ehkä tarve ”yksityisyyteen” – ja yksityisyyden harha – heräsi jo silloin, kun Aatami ja Eeva söivät tiedon puusta ja ”häpesivät alastomuuttaan” ja väistelivät ”Jumalan katsetta”. Sellainen valvotuksitulemisen tunnehan saattaa häiritä kokemusta omasta elämänhallinnasta ja "itsenäisyydestä". No joo.) Niin tai näin, moderni ihminen on rakastunut ajatukseen ”ainutlaatuisuudestaan”, vaikka ahdistuukin sen aiheuttamaa kokemusta ”yksinäisyydestä”. (Ehkä erillisyyden harha on syötetty ihmiselle egon hivelyn kautta [sillä juuri egon tarpeet altistavat ihmisen manipuloiduksi ja alistetuksi tulemiselle]: kuinka ihanaa olla "ainutlaatuinen"...[Tokihan ihminen on ainutlaatuinen, mutta ei millään sellaisella tavalla, jolla hän kuvittelee sitä olevansa. Ihminen on ainutlaatuinen sillä olemustasollaan, jota hän ei edes tunne. Kuinka hän silloin voisi ilmentää ainutlaatuisuuttaan?])

Psykologia ja psykiatria osallistuvat tähän "yksityisyyden" hekumaan väittämällä, ettei kukaan voi todella tietää, mitä jonkun muun päässä liikkuu, tai ettei ihmistä voi koskaan tuntea perin pohjin (ja jos kukaan koskaan saa harha-aistimuksia siitä, että tuntee toisen ihmisen tunteita tai kuulee hänen ajatuksiaan - tai koko kollektiivin ajatuksia -, tai kuvittelee tuntevansa toisen, on parasta konsultoida asiantuntijoita...) 

Ihminen tunnetaan perin pohjin, mutta koska hän ei itse sitä tiedä (eikä esimerkiksi tunne yhteyttään kollektiivitietoisuuteen), hänen päänsä menoksi voidaan helposti ylläpitää kuvitelmaa ”yksityisyydestä”, ihmisen tai ihmisyyden ”perimmäisestä tuntemattomuudesta” – ja manipuloida symbolien hallitsemaa todellisuuskokemusta ja -konsensusta kaikessa hiljaisuudessa.

Yksityisyyden illuusiossa elävä ihminen on yksityinen vain toiselle yhtä syvällä samassa illuusiossa elävälle – ja sehän tekee kaiken entistä hauskemmaksi, siis niiden silmissä, jotka tietävät paremmin ja ylläpitävät aktiivisesti kuvitelmaa. 

(Joskus suututtaa tietää, kuinka huonosti ihminen tuntee itsensä, ja kuinka laiska hän on itsensä tuntemaan opettelussa, ja kuinka helposti hän turvautuu helpottavaan ei-voi-tietää -argumenttiinsa.)]

No niin, takaisin käsitteisiin.

Mytologian kerrotaan usein tarkoittavan ”jumaltarustoa” (à la Antiikin mytologia), mutta se tarkoittaa kaikkia tarinoita, joiden juoni ja rakenne, sisältö ja teemat, motiivit ja henkilögalleria ovat toistuneet niin usein ja niin kauan, että ne ovat saaneet symbolista vakautta ja arkkityyppisiä ulottuvuuksia. – Tai vaihtoehtoisesti voimme ajatella, että jokaisessa tarinankerronnassa toistuu jumaltarustoista tuttu kaava sisältöineen ja elementteineen.

[Onhan nimittäin niin, ettei ihminen kykene tuottamaan mytologioiden ulkopuolisia tarinoita sen enempää kuin puhumaan ilman kielisysteemiä. Tämä johtuu tietenkin siitä, että ”myytit ajattelevat meissä”, kuten eräs konstruktionismin oppi-isistä, Claude Lévi-Strauss, sen muotoili. (Toisaalta hän oli, Wikipedian mukaan, ”strukturalistisen paradigman perustaja”, mikä tarkoittaa niin vankkaa rakennekeskeisyyttä, että siihen tekee mieli puhaltaa hieman, hmm, ”ontologian mysteeriä” ja huomauttaa, että laatikoiden ulkopuolelle voi päästä...)

Koska mytologiaksi muotoutuminen on yhtä hidas ja pitkä prosessi kuin symboliksi muodostuminen, kyse on hyvin vanhoista ja perustavanlaatuisista tarinamallieista. Sikäli, että ne hallitsevat ihmisen alitajuntaa - ja näin ainakin mainosteollisuus ajattelee puhutellessaan kuluttajan alitajuntaa jatkuvasti myyttien kautta -, voidaan puhua ”myyttisestä tietoisuudesta” eli myyttien hallitsemasta psyyken elämästä, kuten esimerkiksi kulttuuriantropologiassa tehdään.

Voidaan sanoa, että nämä käsitteet ovat alitajuntamme käyttämän kielen peruskäsitteitä ja peruskielioppia, ja alitajuntamme hallitsee ne täydellisesti. Se lukee tätä kieltä sujuvasti ja salamannopeasti, ja myös puhuu sitä virheettömästi. Tämä kieli on kytkeytynyt suoraan emootioihin, vaistoihin ja intuitioon, ja puhuttelee ihmismielen perimmäisiä ja vaistonvaraisimpia osia, myyttien ja unien kieltä ymmärtävää tajuntaa. (Tästä syystä intuitio voi, alitajuisten virhe-ehdollistumiensa takia, olla myös epäluotettava, puhumattakaan emootioista ja tunne-elämän dynamiikasta. Näin on etenkin tapauksessa, jossa oletamme, että ihmisiä hallitaan ja manipuloidaan symbolien välityksellä.) 

 Toisin sanoen unien, uskontojen ja taiteen kuvastot ovat alitajunnan kieltä, ”unohdettu kieli”, kuten Erich Fromm muotoilee.

Luonnollisesti tämä kieli, symbolien kieli, on myös mielenhallinnan kieli, sillä keskeisin mielenhallinta tapahtuu aina näkymättömissä – alitajunnassa. Mielenhallinta alkaa siitä mistä tiedostamattomuus alkaa ja päättyy tiedostamiseen.

* * *

No niin, eli analogiassamme Aurinko siis on valo, joka hallitsee päivää: se ymmärrys (järki), joka hallitsee valvetodellisuutta. Kuu puolestaan on valo, joka hallitsee yötä: se ymmärrys (vaisto- ja viettielämä sekä intuitio) joka hallitsee alitajunnan tiedostamattomassa (ja tiedostamattomasta).

Tällä tiedolla mennä porskutin pitkän aikaa tyytyväisenä. Ja miksipä en olisi porskuttanut: tämähän on se tietämys, jota myös taiteessa, uskonnossa ja ylipäätään vanhassa kulttuurisessa kuvastossa toistellaan.

Jossain vaiheessa aloin kuitenkin tykönäni pohtia sitä, miksi Kuu on sekä feminiinisen että alitajunan symboli, jos kerran tiedetään, että alitajunta - eli ”yötietoisuus” - myös ohjaa (jopa dominoi) päivätietotiusuutta, ja on siten sitä voimakkaampi.

Jokin analogian sujuvuudessa – tai lähinnä analogian tulkinnassa ja soveltamisessa – ei siis täsmännyt.

Tämä valmisti minua kuuntelemaan lisää tarinoita Kuusta. Niissä väitetään, että Kuu onkin keinotekoinen, eikä ainakaan luonnollisesti kulkeutunut Maata kiertävälle radalleen. Esimerkiksi Max Spiers kertoo seuraavaa: "[The moon] is an unnatural object. [...] It was then moved into this specific spot now to be used for number of different reasons. The moon is the false light.”

Kiehtovaa…. Kuinka tällaiset väitteet vaikuttaisivat Kuun symboliikkaan ja sen analogiaan todellisuuden kuvaajana? Olen mietiskellyt tätä kiinnostuneena.

(to be continued)