P: Bed bug bites

Tiedän jo, mikä on seuraava uudenvuodenlupaukseni. Se on se, etten pelaa bingoa. Tämä on tyhmää, pöh: se että on saatava joka kuukaudelle jokin merkintä, saa olon tuntumaan velvoitetulta ja velalliselta, eivätkä sellaiset tunnelmat ole koskaan olleet innoituksen ystäviä saati äitejä. 

[Huomaan, että ”bingoa” pelatessani olen toisinaan vain käynyt valtaamassa tontin oikeasta sijainnista - ajasta ja paikasta - ja odottanut sitten ehtimystä ja inspiratsioonia. Sellainen on melkein huijaamista: kirjata merkintä muodon vuoksi. Nytkin olin elokuun viimeinen päivä käynyt naputtelemassa, että Kirjoitan tähän viikon aikana. - Ja nyt on jo 16. päivä seuraavaa kuuta. Ei tällainen peli vetele.]

Ihaninta ja vapainta on kirjoittaa innoituksesta. Se kuulukoon seuraavan vuoden bloginpitoaikomukseeni – ja kuitenkin vasta seuraavan vuoden aikomukseen, sillä onhan tämä bingo pelattava loppuun. (Ensi vuotta seuraavana vuonna voinkin tehdä vertailevaa tutkimusta kahden edeltävän vuoden merkintöjen välillä ja päätyä itsestään selvään tutkimustulokseen. Se on se että bingo on tyhmää.)

* * *

Pari yötä sitten puhuin unessani puhelimessa. Teen sitä verrattain usein, unissani siis. Tällä kertaa sain kaksi puhelua, molemmat lehtimyyjiltä. Jälkimmäisen soittajan kanssa naureskelimme ensimmäisen soittajan juttuja: kerroin nimittäin jälkimmäiselle, että ensimmäinen soittaja oli päästänyt freudilaisen lapsuksen ja nimittänyt ’valoa’ ’valeeksi’ - ja samalla puhunut vahingossa totta, paljastanut petolliset huijausaikeensa.

En oikein muista tai ymmärrä, miksi tämä oli jälkimmäisen soittajan kanssa niin kovin hauska juttu, mutta kovasti me nauroimme. (Nauroimme myös siksi, että hänenkin myyntiaikeensa olivat menneet myttyyn, eikä hän lopulta voinut muuta kuin tulla pois kaupallisen naamionsa takaa, heittäytyä omaksi itsekseen.)

Tähän teemaan - hassujen unien näköön - soveltuen kaivelin pöytälaatikostani erään keskeneräisen kirjoitukseni. Se on keväältä. Päätin poimia sen tämänkertaiseksi merkinnäksi. Jätin sen jokseenkin avoimeen ja jutustelevaan muotoon. En tiedä, onko kerrotulla varsinaista pointtia. Ainakin unet ilmentävät esimerkiksi sitä, kuinka syvästi olen kuulemaani pohtinut ja kuinka paljon kuultu on minuun vaikuttanut – ja aihepiiri, se alitajuntaan asti imetty, selviää lukiessa. 

Kas tässä.

* * *

Unessa minulle ennustettiin. Ensin neljän kuparikolikon avulla, seuraavaksi ilmeisesti kortein, sillä muistan viimeisimmän kortin symbolin merkityksen. Herättyäni en muista symbolia itsessään enkä tiedä, onko se todellinen symboli - kait se on, periaatteessa, jos se unessani sitä minulle oli -, mutta unessa symboli kuitenkin viittasi seuraavaan kahdenkymmenen vuoden jaksoon elämässäni.

[Uniini on alkanut ilmaantua selkeitä symboleja. Tässä eräänä yönä näin unta, että olin veden äärellä, ja kivisessä rantamatalikossa aaltoili pallo. Se oli mariininsininen (navy blue), sellainen pehmeä ja kiiltävä pallo, vähän kuin lentopallon kokoinen muovinen lasten sählypallo, se hieman lötkö, jotta se ei niin kovasti kimpoilisi. Pallo oli kuvioitu heksakuutioin, joiden sisällä oli se unen kannalta tärkeä symboli – jota en pian herättyäni (jos edes herättyäni) enää muistanut. (Hö!)]

The dream gets even weirder. Unessani minun oli myös juotava spermaa. [En ole koskaan aikaisemmin nähnyt sellaista unta, en ainakaan muista nähneeni. Uni oli siten melko poikkeavaa settiä tavanomaisemmasta.] Vaikka join ”luomutilanteessa”, kyse ei ollut suuseksistä, sillä uniminäni asetti suun elimen kärkeen ainoastaan juodakseen sperman. Hyvin funktionaalista siis. 

 Unen tilanne tuntui ylitodelliselta: purkautuminen suuhun, suun täyttyminen (korkeintaan puolilleen) ja nieleminen. (Tällä ei voi olla mitään vastetta valvetodellisuuteeni.) Uneni oli myös naamioinut - erittäin kuluttajaystävällisesti - peniksen omistajan henkilöksi, jonka kanssa koin seksuaalissävytteisen kanssakäymisen luontevaksi.

[Tämäkin - tämä ”naamioiminen” - on unielämäni kannalta kiinnostava piirre: unimaailmani tarjoilee minulle aikaisemman elämäni ihastuksen kohteita pyrkimyksessä vaikuttaa jollakin tavoin. Mutta miksi tässä tarjoilussa ei ymmärretä, että ihastuminen saattaa olla jo auttamattomasti vanhentunut? Luulisi että unimaailmassa jos missä tämä tiedettäisiin. Brad Pittiä kokeiltiin vain kerran. Kun ei tehonnut. (Tulkitseeko unimaailmani kenties, että Brad Pitt on yleismaailmallisesti naisten mieleen, ja siksi hänen pitäisi olla myös minun mieleeni?)]

Uneen, sen erääseen jaksoon, liittyi myös rituaalitehtävä: olin eräs ringissä seisovista samalla, kun ringin keskellä oli aikeissa tapahtua jotakin oleellisempaa (kuin se kehällä seisoskelu). Unessa kuitenkin vasta asetuin paikalleni, enkä muista varsinaista rituaalia. Tilanne oli kuitenkin todella kepeän ja leikkisän oloinen, melkein kuin jossakin lastenleirillä.

Rituaaliteeman takia unesta tuli - sitä jälkikäteen, herättyäni, kontemploidessani - spontaanisti mieleen tv-sarja The Magicians, etenkin siksi, että uneni tapahtumissa oli mukana spermaa: sarjan Alice nimittäin juo spermaa saadakseen suuremmat voimat (jotakin sellaista tehtävää varten, jota hänen kaltaisensa taikurit tekevät). Sperman vaikutuksen alaisena ollessaan Alicesta käytetään hieman humoristista ilmausta: [being] juiced up.

Kyseinen sarja, muuten, esittää - nykytietämykseni valossa - häkellyttävän totuudenmukaisia väitteitä magiasta. Varsinkin seksuaalimagia on näkyvästi esillä, ja sarjassa tiedetään esimerkiksi, että (sopivan) parin harrastaessa seksuaalimagian mukaista seksiä, tuotetaan ”valoa”.

[Liittääkseni tuon valon tässä tarinalliseen kontekstiinsa, ja muutenkin sarjaa tai ainakin sen henkilöitä ja ilmiömaailmaa hieman esitelläkseni, muutama nopea vilkaisu (joissa on mukana myös muutama spoileri):

Sarjassa kyseinen valo ohjaa välitilaan juuttuneen Pennyn oikean suihkulähteen luo, jonka kautta hän voi palata omaan todellisuuteensa.  

Penny on ”matkaaja” [”traveller”], joka hallitsee sekä teleporttaamisen ja aikamatkustamisen että OBE:n [out of body experience], ja voi siksi seikkailla sekä astraalitodellisuudessa että ihmisten unissa (ja esimerkiksi harrastaa seksiä fyysisesti kaukana olevan tyttöystävänsä kanssa).

 Erään kerran Penny on vähällä kuolla teleportattuaan itsensä tulivuoren sisälle, eikä hän muutenkaan pidä siitä, ettei hän, taitoaan vasta opetellessaan, voi ennakolta tietää minne tulee itsensä siirtäneeksi. Aluksi teleporttaukset tapahtuvat muutenkin vahingossa. Tapaus - tulivuoren sisään joutuminen - esitetään humoristisena asiana, ja Pennyn auktoriteetit naureskelevat asialle. (He ovat naureskelleet sille jo ajatuksena, siis silloin kun vasta varoittelivat Pennyä teleporttailun mahdollisista seurauksista, siitä, että tämä saattaisi joutua minne tahansa.) [Mitä tulee todellisuuden kuvaukseen, tämäkin asia on, ainakin Swerdlow puheissa Montauk –projektiin liittyen, hyvin totuudenmukainen. Swerdlow mainitsi kauhuesimerkeistä erityisesti juuri tulivuoren, sekä kallion ja rakennuksen seinämän sisään materialisoitumisen.]

Muuta kiintoisaa: Sarjan Margo puolestaan menettää elinvoimaansa siksi, että sitä riistetään klooniin hänen tietämättään. (Osa hänen sielustaan on istutettu siihen.)

Demoniset voimat [tai noh: interdimensionaaliset negatiiviset energiakeskittymät, olivatpa ne personoituja ja älyllisiä tai eivät] puolestaan asettuvat tatuointeihin tai kävelevät peilien läpi. [Okkulttisessa mielenhallintatematiikassa peilit liittyvät oleellisesti demonisiin olentoihin sekä ohjelmointeihin yleensä, esimerkiksi Springmeierin ja Swerdlowin mukaan. Peili on myös symboli rajapinnalle eri ulottuvuuksien ja todellisuuskerrostumien välillä. Peili edustaa portaalia, ja peilimaailmaan astuminen on toiseen todellisuuteen astumista, esimerkiksi paralleeliin (käänteis)todellisuuteen astumista (kuten Liisa Ihmemaa –tarinasarjassa kuvataan. Alice [in Wonderland:] Through the looking glass.)]  

Alicen vanhempien järjestämät orgiat puolestaan hätkähdyttävät sarjan päähenkilöä, Quentinia, mutta Alicen isä vakuuttelee, että menot ovat hyvin laimeat ja vaatimattomat, eivät mitään verrattuna Saturnalia –juhlien menoihin. (Saturnusta, sen merkitystä, kulttia tai muutakaan saturniaalista ei sarjassa sen kummemmin avata. Mutta tietysti Saturnuksen on oltava kuviossa mukana silloin kun pyritään totuudenmukaisuuteen, edes tarinan merkeissä.)

Sarjan henkilöillä on myös altertiloja ja -egoja, esimerkiksi animal-alter, jonka avulla kosketellaan myös shapeshiftaamista.

He kaikki - Alice, Penny, Margo ja Quentin - ovat ”taikakoulun” oppilaita ja maagikko-kokelaita, jotka on tahtomattaan kutsuttu opiskelemaan noituuden taidetta: eräänä päivänä he vain löytävät itsensä merkillisistä pääsykokeista. Moni kutsuttu, mikäli läpäisee pääsykokeen, kokee paikan kuitenkin omakseen, alkaa ymmärtää omaa omituista itseään ja haluaa lopulta jäädä kaltaistensa seuraan harjaannuttamaan piileviä kykyjään, joita muu maailma ei ymmärrä.]

Sarjassa myös käsitys paralleelitodellisuudesta on mukana kahdella tavalla (joista toista ennätin jo hipaista). Ensinnäkin on muulta ihmiskunnalta pimitetty oppilaitos, Brakebills. Se sijaitsee fyysisessä todellisuudessa, mutta on salaisuutena pidetty ja loitsuin suojattu (jolloin tavalliset ihmiset eivät yksinkertaisesti tiedosta sen olemassaoloa). 

 Tämän lisäksi koulun olemassaoloon liittyvää tietämystä hallitaan mielenhallinnan keinoin kuten muistinpyyhinnän avulla. Jos on esimerkiksi käynyt koulun pääsykokeissa eikä ole tullut valituksi, ei muista tapauksesta mitään. Tai jos on tavallinen maallikko, ei kykene havaitsemaan laitoksen olemassaoloa tai uskomaan sen opetuksia todeksi. [Tästä kumpuaa aina hauskaa satiiria, esimerkiksi sellaista, jossa mytologiset hahmot eivät ole enää vuosituhansiin yrittäneet todistaa olemassaolostaan tai aitoudestaan, päinvastoin, ja paljastuessaan edustavat itseään hyvin mutkattomasti ja arkisesti.]

Kenties jännittävin havainto - ainakin tarinanäkökulman kannalta - tässä on kuitenkin se, että Brakebills on kuin Harry Potterin Tylypahka - mutta suunnattu huomattavasti vanhemmille opiskelijoille. Siinä missä Tylypahka oli peruskoulu ja ehkä lukiokin, Brakebills on yliopisto hieman varttuneemmalle väelle paheellisuuden kertoimineen.

 Toisin sanoen ”Harry Potter –sukupolvi” siirretään tässä taikuuskäsityksissään ja mielikuvituksessaan ”aikuisverisoon”.

[Tämä ajatus on käsitellään sarjassa epäsuorasti ja osittain intertekstuaalisesti: myös sarjassa leikitellään ajatuksella, että se kirjasarja, jota velhokokelaat lapsina lukivat ja pitivät satuna, kertookin todellisista paikoista todellisine tapahtumineen. [Tätäkin voi pitää eräänlaisena viittauksena Harry Potter –kirjasarjaan. On yleisesti  tiedossa, että mainittu sarja esittelee oikeiden velhojen käsityksiä magiasta, toki satuun ja fiktioon käärittynä.] 

 Tai kuten Wikipedia sen kertoo: ”Quentin Coldwater enrolls Brakebills University for Magical Pedagogy to be trained as a magician, where he discovers that the magical world from his favorite childhood books is real [...].” 

 Lisäksi sarjan tunnusmusiikin melodia ("openin credits") on lähes suora kopio Harry Potterin tunnusmusiikista, vain hieman vinompana ja tummasävyisempänä.]

Sitten on - palatakseni ajatukseen sarjan maailman paralleeleista - kokonaan toisessa ulottuvuudessa sijaitseva todellisuus, useitakin. Sarjassa keskeisin niistä on Fillory –niminen paikka (jonne käydään kuin Narniaan: kaapista. [Kaapit ovat, jostain syystä, suosittuja portaalipaikkoja, siis todemmassa todellisuudessa, siis Swerldowin ja kumppaneiden mukaan.]). Sarjan alussa Fillory on pelkkä paikka lasten satukirjasarjassa, mutta yllättäen käy siis ilmi, etteivät satukirjat olekaan sepitettä.

 Myös erilaiset portaalit kulkureitteinä eri todellisuuksien välillä kuuluvat tietysti kuvaan, kuten jo mainitut suihkulähteet ja peilit. Oma suosikkini sarjan paralleeleista todellisuuksista on kirjasto, jonne on koottu paitsi jokaisen ihmisen tarina, myös jokainen ajallisessa ulottuvuudessa koskaan kirjoitettu kirja (koskipa ajallinen ulottuvuus mennyttä tai tulevaa, sillä ajan hallitsema todellisuushan on vain eräs todellisuuden kerrostumista tai ulottuvuuksista, sellainen, jossa mainittu kirjasto ei sijaitse). Minusta tämä ajatus oli erityisen viehättävä.

Sarjan fiktiotodellisuuden - (Mikä sanapari! Varsinainen oksymoroni.) - kannalta kenties yllättävintä on okkulttisen salaseurakulttuurin todellisen raadollisuuden sisällyttäminen tarinaan, pedofiliaa ja lasten pahoinpitelyä myöten. Esimerkiksi Fillory -kirjasarjan luoja onkin ollut sukulaispoikaansa hyväksikäyttävä pedofiili (samalla kun toinen holhottavista sukulaislapsista on pahoinpidelty kuoliaaksi ja kolmas myrkytetty).

 Hyväksikäytetystä sukulaispojasta on sittemmin kasvanut sarjan Peto ja antisankari – hän, jonka identiteetti on sarjan alussa tietysti täysin hämärässä (kuten Tom Riddlen henkilöllisyys Harry Potterissa).

[Yhtymäkohtia Potteriin löytyy muistakin henkilöhahmoista, ovathan tarinamaailmojen tyypit usein stereotyyppisiä hahmoja, sellaisia, jotka edustavat ”tietynlaiseutta”. Esimerkiksi Alice on sarjan Hermione, tunnollinen nörtti.

Näyttelijävalinta Aliceksi on samalla kertaa epäonnistunut ja onnistunut: tv-sarjan Alice ei välity katsojalle sellaisena herkkänä, tunnollisena ja kovia kokeneena puhtoisena neitosena, joka hänen hahmonsa ilmiselvästi on. Sen sijaan tv-sarjan Alicella on liian lyhyt ja lepattava hame, liian muhkeat rinnat, liian vaaleat, suorat ja vapaat hiukset. [Hiukset jo sinällään kantavat seksuaalisuuden konnotaatiota: suorasukainen ja vapautunut blondi, jonka hiuksiin tuuli voi tarttua miten haluaa ja pörröttää ne sotkuun.]

 Tähän mielikuvaan olisi, niin halutessaan, voinut merkittävästi vaikuttaa jo pelkällä hiusten kiinnisitomisella ja vaatevalinnalla. Mutta ei, sillä sarjan Alice on luotu vetoamaan epäsuorasti, jopa subliminaalisti, siihen mikä on tukahdutettua – sen lisäksi että korostamaan seksuaalisuutta ristiriidalla. [Tavanomaisessa seksuaalikuvastossahan seksuaalista latausta nostetaan esimerkiksi nunnan tai kiltin koulutytön olemusta lainaamalla, koska seksuaalisuus ei ”kuulu” niihin. Niinpä nunnassa ja kiltissä koulutytössä ilmenevä seksuaalisuus muuttuu välittömästi lähes tabuja rikkovaksi ja rivoksi.]

 Tv-sarjan Alicesta ei siis tosiasiassa haluta välittää sitä hillittyä kuvaa, jollaisena hänet ollaan esittävinään. (Tämä on ristiriitaista, ja ilmiselvänä manipulointina pelkästään ärsyttävää.) 

 Tarkoitan sanoa: Alice olisi ollut mielenkiintoinen ja monin verroin puhuttelevampi hahmo, ellei hänen habitustaan olisi sidottu pornoteollisuuteen.

 Mutta toisaalta ymmärrän, että näyttelijävalinta ja tapa esittää Alicen hahmo on myös onnistunut: ehkä hänen hahmollaan nimenomaan halutaan viitata kaksijakoisuuteen – ”tukahdutettu/hillitty ja hillitön” -, onhan Alice kuitenkin se, jota sarjassa toistuvasti käytetään seksuaalimagiaan. Alicesta on siten löydyttävä uskottavaa ja uskaliasta seksuaalisuutta.

[Alice nimenä on tietysti viittaus Alice in Wonderland –teemaan (ja ohjelmointiin) ja triggeri jo itsessään. Sellaisia, siis selkeitä ja teemallisia triggereitä, sarjassa ovat myös lukuisat viittaukset itsetuhoiseen käyttäytymiseen, kuten viiltelyyn ja syömishäiriöön, joihin Julian hahmo sarjassa liitetään. Toisin sanoen sarjassa puhutellaan epäsuorasti ja vaivihkaa niitä tulkintakompetensseja, joiden ohjelmointeja sarja konfirmoi ja virittelee. 

[Tämä on eräs keskeisimmistä tarkoituksista pyörittää tarinateollisuutta ja toistella samoja tarinoita ja teemoja. (Ajatellaanpa klassikkoja kuten Wizard of Oz tai Star Wars, tai juurikin tarinaa Alice in Wonderland. Näitä kertomuksiahan yleensä käytetään esimerkkeinä tarinoista, joilla ohjelmoidaan. Disneyn prinsessatarinmoista puhumattakaan. Mutta sama funktio koskee jokaista tarinateollisuuden tuotosta, varsinkin suurella rahalla tuotettuja. Esimerkiksi Batman puolestaan liittyy End time -ohjelmointiin (Omega -programming), kuulemma. [Swerdlowilla ja Elisa E:llä on valaisevia näkemyksiä myös tästä aihepiiristä. Elisa puhuu siitäkin, kuinka mielenhallintaan kuuluu ohjelmoida henkilö tiettyihin näyttelijöihin ("programmed to [an actor X]"), jolloin näistä näyttelijöistä tulee ikään kuin tahattomasti handlereita tai jopa programmereita. Elisa E. itse oli ohjelmoitu Christian Baleen. (Tämä ajatus - se kuinka tähdestä tulee esikuva, roolimalli ja omaksuttu identiteetti - on tutumpi ja maanläheisempi ajatuksessa pop-idoleista - mutta aivan yhtä tarkoituksellinen ja suunniteltu. Erona on ainoastaan volyymi ja intensiteetti: massoille suunnattu, and not so unbreakable.)])]  

Mitä tulee Julian hahmon kautta kuvattuun itsetuhoon, itsetuhoisuus on MKultra –ohjelmointeja tutkineiden käsityksissä perusohjelmointia muun ohjelmoinnin turvaamiseksi, ja esimerkiksi Serenty Rayne onkin käsitellyt lukuisia suicide altereitaan. (Serenity kirjoittaa nykyään nimimerkillä Shine Your Light Collective.)

Mielenhallintateeman näkökulmasta on kuvaavaa, että tehtävissään epäonnistuminen laukaisee Juliassa aina itsetuhoisen käyttäytymisen - siis toisin sanoen se, kun hän poikkeaa ohjelmointinsa vaatimuksista. 

 Tämä itsetuhoisuus on Juliassa kuitenkin ohjelmoitu ennemmin rankaisemaan ja ohjaamaan häntä kuin tuhoamaan hänet, sillä Julia on sarjan hahmoista maagisesti keskeisin: hänellä on suurimmat kyvyt ja voimat. 

 Tästä syystä Julia saa myös käydä kovimman ja itsenäistävimmän koulun, ja esimerkiksi luulla, ettei häntä hyväksytä Brakebillsiin: Julia jätetään kylmästi ulkopuolelle ja hankkimaan koulutuksensa suoraan kentältä, esimerkiksi kohtaamisissaan pimeiden voimien kanssa. (Myöhemmin käy ilmi, että tämä - Julian jättäminen ulkopuolelle - kuuluu suureen suunnitelmaan, siihen, jossa on pitänyt kokeilla lukuisia eri muuttujia lukuisissa eri paralleeleissa ja selvittää, missä yhtälössä maailma pelastuu. Ja Julian siirtäminen ikään kuin pelin ulkopuolelle on ollut ainoa toimiva ratkaisu, jotta hänen voimistaan ja kyvyistään saadaan maksimaalinen hyöty.)]

Noh, se The Magiciansista.

* * *

Takaisin uniin ja nukkumiseen.

James Bartley kertoo eräässä radio-ohjelmassaan, että tietyistä aihepiireistä luennoiminen tai tiettyjen henkilöiden kuunteleminen – sain käsityksen että radiosta tai nettitallenteilta kuunteleminen – triggeröi hänet uneliaaksi. Triggeri liittyi hänen puheissaan ohjelmointiin. Toisin sanoen Bartleyä alkaa nukuttaa silloin, kun hän kuulee tai pohdiskelee asioita, joiden parissa hänen ohjelmointinsa ei haluaisi hänen mielensä askaroivan. Eräänlainen blokkaus tai sabotointia siis (Bartleyn pyrkimyksessä tulla tietoisemmaksi ja käsittää laajemmin, paremmin).

Väite on mielenkiintoinen kommentti siihen, mitä kaikkea triggeröityminen voi tarkoittaa: kuinka se voi ilmetä ja mikä sen voi laukaista. [Swerdlow esimerkiksi huomauttaa erään luentonsa aikana, kuinka eräs nainen siellä luennolla on toistanut sama fraasin puheensa lomassa jo kaksi kertaa. Niinpä Swerdlow havahduttaa naisen tarkkailemaan puhettaan ennen kuin tämä ehtisi toistaa fraasiaan kolmatta kertaa: kolmesti toistaminen aktivoi yleensä ohjelmoinnin, ja nainen saattaa tietämättään - oman ohjelmointinsa mukaisesti - toimia muiden ihmisten ohjelmointien laukaisijana sitä itse tajuamatta.] 

 Tieto tällaisesta triggeröitymisestä ei sinällään ole minulle uusi. Muistelen muutaman muunkin asiantuntijan puhuneen samantyyppisestä ilmiöstä triggerinä kuvatessaan ohjelmointia: että jokin laukaisee mielen uneliaaksi tai vaivuttaa sen jonkin osa-alueen uneen silloin, kun ohjelmointi haluaa estää johonkin asiaan keskittymisen tai siitä kuuntelemisen. 

Bartleyn väite on kiinnostava myös siksi, että ilmiö on itselleni hyvin tavallinen: kuuntelinpa lähes mitä tahansa syvällistä puhetta ”salaliittoteorioihin” luokiteltavista asioista, minua alkaa armottomasti nukuttaa. Parin tunnin luennon tai haastattelun aikana nukahdan jossain vaiheessa varmuudella – mutta kuuntelen luennon sen jälkeen uudelleen, ja sillä kerralla tarkoituksellisen keskittyneesti.

[Toisena samaan kategoriaan liittyvänä ilmiönä voi pitää sitä - tämän olen itse havainnut ja edeltävän kaltaisen tietämyksen perusteella päätellyt - että joskus luennossa on jokin kohta, joka minulta menee täysin ”ohi” huolimatta siitä, kuinka monta kertaa ja kuinka tietoisesti siihen uudelleen palaan: se on melkein huvittavaa, kuinka edes kykenee, kerta toisensa jälkeen, vain ”jättää kuulematta ja ymmärtämättä”, vaikka tarkoituksellisesti ja keskittyneesti, uudelleen ja uudelleen kuuntelee mainittua kohtaa. Silloin asian kuuntelemisesta, siihen keskittymisestä ja asian ymmärtämisestä tulee lähes urheilusuoritus.

Ilmiö on omalla tavallaan hupaisa, sillä en voi käsittää, kuinka ihminen pystyy olemaan ”kuulematta” ja ”tajuamatta” jotakin kohtaa puheesta (tai tekstistä), vaikka kuuntelee (tai lukee) sen uudelleen ja uudelleen. 

 Niinpä havahdun nykyään aina kun huomaan ”ohittaneeni” jonkin kohdan, ja palaan erityisesti siihen – vain huomatakseni, ettei asiassa olisi pitänyt olla kerrassaan mitään vaikeasti ymmärrettävää (vaikka minulta menikin useampi tarkastelukerta kyseisen kohdan ”havaitsemiseen”).

Mielenkiintoinen ilmiö siis. [Vähän kuin ”freudilainen lukihäiriö” – itsekeksitty käsite, mielestäni sangen kuvaava -, jossa luetaan tai ymmärretään jokin asia oman (tiedostamattoman) mielenmallin ohjaamalla tavalla ennen kuin tajuaa, ettei aivan siitä ollutkaan kyse.]

Niinpä olen nukahdellut myös Swerdlowin luentoja kuunnellessani. Eräs kerroista oli poikkeuksellinen, sillä hänen luentonsa tuli unen läpi: kuulin kaiken kuten valvetilassa, mutta samalla näin unta. 

 Unessa Janet - Swerdlowin puoliso - ohjaa väkeä laiturilta junaan, joka – junaan päästyäni – onkin suuri matkustuslaiva, jossa on suuren suuri auditorio. Janet ohjaa ihmisiä – yleisöä – omille paikoilleen auditorion penkkiriveille. Tämä unennäkö ei kuitenkaan ollut niin kiinnostavaa tai merkittävää kuin se, että kaiken aikaa kuulen selkeästi sen, mitä Swerdlow ”todemmassa valvetodellisuudessa” luennoi kuulokkeissani. (Jännittävä ilmiö tämäkin. Normaalistihan ääni olisi vähitellen häipynyt, enkä olisi kuullut tai muistanut sitä, ainakaan tietoisesti.)

Swerdlowin luennoissa on toinenkin jännä piirre. Swerdlow teettää kuulijoillaan paljon harjoituksia, joihin kuuluu paljon erilaisia symboleja väreineen – ja nämä harjoitukset symboleineen ilmaantuvat uniin mukaan!

 Swerdlow opettaa esimerkiksi symbolista ja väristä, jonka on tarkoitus vaikuttaa ”maaduttavasti”. (”Maaduttaminen” on hänen opetuksissaan tärkeä elementti, mikä on ymmärrettävää, sillä hän pyrkii auttamaan erilaisista dissosiaatiohäiriöistä kärsiviä ihmisiä.) Swerdlow opastaa, millaisissa tilanteissa tätä maaduttavaa ruskean väristä symbolia pitäisi käyttää oman itsensä eduksi ja hyväksi, ja erityisesti esimerkiksi kiperissä tilanteissa.

Noh, unessani sitten jouduin jonkinlaiseen kiperäksi kokemaani tilanteeseen – ja kuinka ollakaan, turvaudun oitis hiljattain oppimaani ”Swerdlowin menetelmään”, ja juuri siten kuin hän opettanut, kaikkine eleineen ja sanoineen ja symboleineen. – Ja sillä seurauksella, että symbolilla todella oli ”maaduttava” vaikutus: juuri tämä kohta unestani tulee lähelle valvetodellisuuttani, ja herättyäni muistan ainoastaan tämän kohdan ja hetken. Toisin sanoen ”maadutan itseni” lähes hereille ja uneni muistin piiriin. Jännittävänä elementtinä tähän liittyy myös hyvin voimakas sähköisyyden tunne: kuin siirtäisin itseäni liian nopeasti tajunnan tilasta toiseen (tai energiakehoani ulottuvuuksista takaisin).

[Swerlowin opastamia harjoituksia on ollut mukavaa tehdä myös siksi, että tietää, että paikalla - siis tallenteille taltioituna aikana yleisössä - on aina joku jolla on sama vastaus kuin minulla, ja – tadaa – saan itsekin tietää mitä oma vastaukseni ”tarkoittaa”. (Kollektiivitietoisuus on mukava asia: emme me niin erilaisia ole tai ajattele keskenämme kovin poikkeavasti, perimmiltään.) Harjoituksissa esimerkiksi tutkitaan kolmannella silmällä – siis keskitytään käpylisäkkeeseen ja kuudenteen chakraan ja kuunnellaan sitten intuitiota – DNA:n rakennetta, selvitetään hybridiastetta ja muuta sen sellaista jännittävää… (Minusta on aina mieltälämmittävää ja virkistävää, kun tällaisista asioista puhutaan tuosta noin vain, aivan kuin ne olisivat arkista peruskauraa. Sellainen antaa ikään kuin henkistä liikkumatilaa, myös mielikuvitukselle.)]

* * *

Swerdlow ja unet liittyvät pohdinnoissani paljonkin yhteen. Ensinnäkin hän luennoi paljon unista. Toisekseen hänen muu opetuksensa tarjoaa sopivia tulkintavaihtoehtoja muutamille unistani. Yksi niistä on uni tietokoneesta, toinen rituaalista.

Unessani rituaalista - tai paremminkin: uneni kohtauksessa rituaalista, sillä muistan vain kohtauksen - on seksiä harrastava pariskunta ja ympyrämuodostelma, ehkä kivin rajattu. Ympyrä on hyvin tumma, lähes musta, ja unessa minulla on vaikutelma siitä, että se on jonkinlainen aukko, siis kehä jolla on syvyyttä. (Aukkoa kuvaisi hyvin englanninkielen sana pit.)

Pariskunta harrastaa seksiä aukon vierellä lähetyssaarnaaja-asennossa, nainen alla ja mies päällä. Unessa näen naisen hyvin stereotyppisenä noitana, kasvoiltaan vanhana naisena jolla on väkäleuka. Toisin sanoen uneni kertoo minulle kuvastolla jota osaan tulkita, että unikuvan nainen on noita, mikä osaltaan korostaa tilanteen rituaaliluonnetta. (Samalla uni ehkä korostaa naisen suurempaa merkitystä tilanteessa suhteessa mieheen, sillä mies ei erotu unessa millään erityisillä attribuuteilla.)

Tässä unessa oma tehtäväni puolestaan on nostattaa tummasta aukosta jotakin tai manipuloida energioita (”invoke, invocation”). Tehtävä (teko) vaatii paljon vaivaa ja energiaa, ja tunnen sen hengitysrytmissäni (joka tuntuu hyvin todelliselta, fyysisesti. Vähän samoin kuin silloin, kun unessaan itkee lohduttomasti.) Muistankin tämän unen kohdan erityisesti siksi, että siihen liittyi niin suurta ”henkistä voimankäyttöä” hengitysrytmeineen kaikkineen: unennäön aikana tulen jonkin verran tietoiseksi unta näkevän kehoni fyysisestä ponnistelusta liittyen hengitysrytmiin.

Ties mistä kollektiivitietoisuudesta tai tarinoiden kuuntelusta olen uneni imaissut, mutta tämä uni on myöhemmin saanut uudenlaista johdonmukaisuutta ja järkeä lukiessani Swerdlowin kuvauksia rituaaleista. Niissä keskeisessä roolissa on kuulemma juurikin pariskunta, ja heidän kanssaan on myös kolmas osapuoli, jolla on oma funktionsa. 

(Olen siis pohtinut näitä juttuja melko syvällisesti päätellen siitä, että ne ilmaantuvat uniini. Olen ehkä alitajuisesti tiedostanut tällaisen rituaalin olemuksen syvällisemmin tai samaistunut siihen – siis unissani. Kollektiivitajunta on jännittävä paikka seikkailla… Jokaisen alitajuntahan on siihen kytköksissä. Juuri siksi ”myytit ajattelevat meissä”, kuten Claude Lévi-Strauss kuuluisasti lausahti.)

Monissa asiantuntijoiden kuvauksissa seksuaalimagiasta interdimensionaaliset olennot myös ottavat juurikin naisen kehon hallintaansa välittääkseen sen kautta energiaansa miehille, joiden kanssa nainen parittelee.(Tämä olisi eräs sopiva tulkinta sille, miksi unessa keskitytään juuri naisen kasvoihin, ja miksi ne ovat unessa stereotyyppiset noita-akan kasvot.)

Toisaalta myös miehen keho voi olla ”kanava”, ja etenkin siemenneste on Swerdlowin mukaan tärkeä tapa välittää energiaa. (”Imprinting” on tässä oleellinen käsite.) Kuinka ollakaan, minulla oli myös tällaiseen puuhaan sopiva uni. (Kerroin siitä kirjoitukseni alussa.) 

Swerdlowin omassa kuvauksessa ”kolmen koplasta” - siis kun kaksi parittelee ja kolmas tekee jotain muuta - myös se kolmas osapuoli on tärkeä ”vessel”. [Kirjassaan True Blood, Blue Blood Swerdlow kertoo kuudesta eri hierarkian tasosta, joita rituaalien ”performanssiosioon” osallistuvilla miehillä ja naisilla voi olla. (Muut osallistujat kuuluvat yleisöön.) Swerdlow keskittyy kuvailemaan lähinnä miehen rituaalikäyttöä, oletettavasti siksi, että se on Swerdlowille tutumpaa aihepiiriä. Sekä naisella että miehellä voi olla kuusi eri hierarkkista tasoa, ja ”vessel" sijaitsee niistä eräällä.]

Kiinnostavaa tässä kuvauksessa on uneni kannalta se, että tällainen ”kolmen kopla” istuu myös uneni asetelmaan: kaksi parittelee - ehkä myös antaakseen tilanteelle lisää ”virtaa” - ja kolmannella on jokin muu tehtävä, johon liittyy interdimensionaalisia olentoja… Hmm. No joo.

Toinen ”rituaaliuni” liittyy rituaaleihin vain epäsuorasti, ja myös se on ”kohtausuni”. [”Kohtausuni” ja ”tilanneuni” ovat siis pidemmän unijakson lyhempiä jaksoja tai yksittäisiä osia tai elementtejä: en muista unta kokonaisuudessaan, mutta tietyn kohtauksen tai tilanteen kyllä.]

Unessa tapahtuu valinta: unessa meitä on yhteensä kuusi naista, joista tarvitaan kolme. Olemme kai jonkinlaisia noitia. (Jännittävää.) Olemme pienehkössä huoneessa, ehkä muodoltaan pyöreässä, kalustamattomassa. Ovensuusta aukeaa käytävä, jota pitkin mies kulkee luoksemme. Äkkiä kaadumme maahan – meidät kaadetaan maahan – kuin kuolleina samalla, kun kookas miespuolinen hahmo lähestyy. (Hän siis tarvitsee meistä kolme.) Miehen saapuessa huoneeseen makaamme kaikki maahan laonneina. (Tämä on siis meitä lähestyneen miehen tekosia, ilmeisesti syystä, että hän voisi paremmin hallita meitä ja tilannetta.)

 Unessa ajattelen, että tietysti hän valitsee minut yhdeksi, koska en mitenkään voisi jäädä kuolleeksi. Siksi olen hieman pettynyt - tai ehkä äimistynyt - kun niin ei tapahdukaan. Mutta sitten tajuan että minun on herättävä: minua ei valittu koska en voi jäädä yhtään pidemmäksi aikaa.

 Ja sitten herään.

Myös eräässä toisessa ”kohtausunessa” on meneillään jonkinlainen valinta. Sillä kertaa en halua tulla valituksi.

 Jälleen valintaa suorittaa mieshahmo. Sillä kertaa hänellä on mukanaan assistentti, sillä meitä on paljon enemmän. (En tiedä kuinka monta.) Assistentin on tarkoitus kaitsea toista ryhmää: jokainen meistä – siis muut kuin mies assistentteineen – on tarkoitus jakaa kahteen ryhmään.

 Kyse on jonkinlaisten orgioiden alkamisesta, mutta tilanne muistuttaa koulun liikuntatunneilta tuttua ryhmiin jakamista En haluaisi osallistua – ajatus orgioista on vastenmielinen – mutta minuun suhtaudutaan tilanteessa tavalla joka tekee minut hieman myöntyväisemmäksi ajatukselle.

Mutta kun huomaan jääväni viimeiseksi valittavien joukossa, motivaationi katoaa täysin. Ei, en halua – enhän saa vastineeksi edes arvostusta. Mies ja hänen assistenttinsa valitsevat ryhmiinsä jäseniä vuoron perään, ja viimeinen valinta jää miehelle: minä olen ainoa jäljelle jäänyt ja olen joutumassa hänen ryhmäänsä. (Unessa miehen rooli tuntuu jonkinlaiselta ryhmänohjaajan roolilta, kuten liikuntatunnin opettajan, paitsi että mies on vastuussa paljon enemmästä kuin liikunnanopettajat olisivat.) 

 Kun miehen on ilmaistava valintansa - käytännössä siis kutsuttava minut ryhmäänsä kun kaikki muut on jo jaettu -, mies ei kuitenkaan kutsu minua nimeltä, vaan katsoo suoraan silmiin ja sanoo: ”Sinä.”

Mutta ei kiitos. Poistun paikalta hieman egosentrisesti tuohtuneena, silti sielussani helpottuneena.

Se on oikeastaan jonkinlainen pakeneminen, se tilanteesta poistuminen, sillä pelkään että minut tullaan hakemaan takaisin. Pääsen rakennuksen aulaan asti, lähelle ulko-ovea (poistumisreittiä). Mutta ennen poistumista minun onkin äkkiä pakattava. [Pakkaustilanteet ovat unissa aina hankalia. Aika tai pakkaustila tai voimat eivät riitä. Kaiken tarvittavan pakkaamiseen tuntuu menevän loputtomasti aikaa: miten ennätän kerätä kaiken tarvittavan ja miten saan sen mahdutettua laukkuihini? Ja varsinkin: kuinka saan kannettua kaiken!?]

Uni päättyy johonkin tähän, mutta tiedossa siitä, että mies ei ole huolissaan eikä suutuksissaan poistumisestani, sillä paikka on kuin Truman showssa: minne edes voisi mennä tavoittamattomiin. Siten hän ei varsinaisesti lähde perääni, mutta lähestyy minua kaikessa rauhassa, luo yhteyden luottaen vetovoimaansa. (Tunne seuraa minua valveeseen ja vaikuttaa pitkälle päivääni.) 

Pääsiäisenä puhuin unessani myös kielillä. (En ymmärrä puheen sisältöä, mutta tunnen unen läpi suussani kuinka kieli muotoutuu itsekseen. Se on hyvin todellinen tunne - vähän samoin kuin ne edellä mainitut intensiiviset ja ponnistelevat hengitysrytmit.) Unessa kielilläpuhuminen ei kuitenkaan liitty herätysliikkeiden kielilläpuhumiseen (johon olen ilmiön tosielämässä yhdistänyt), vaan johonkin, hmm, ”käänteiseen”…johonkin tummempaan okkulttiseen: unessani tiesin mitä on ”kielilläpuhuminen”, ja samalla tiedostin, selkeästi, asiayhteyden toisenlaisuuden, käänteisyyden. Unessa nimittäin ajattelin itsekseni, että Kappas vain, nyt tätä pyhää kielilläpuhumista käytetään myös tällaiseen.

 Unessa ”rukoilin” jonkun edessäni makaavan naishahmon puolesta, ja olin tilanteessa ikään kuin tukena tai oppaana muille: näytin että tällä tavalla. Samalla osallistuin näyttämiselläni jonkinlaiseen ”energian vahvistamiseen” – mikä johti siihen, että ”päärukousvastuu” jäi siinä tilanteessa lopulta minulle. Unessa nuori nainen vaaleine hiuksineen, kuultavine ihoineen ja hohtavan sinisine silmineen makaa edessäni silmät kiinni - jostain syystä tiedän hänen silmiensä värin -, ja olen kumartuneena hänen pääpuoleensa.

[Jossain vaiheessa tämän saman unennäön aikana olen myös jonkinlaisessa ravintolan ja aulan yhdistelmän tapaisessa oleskelu- ja virkistystilassa, ja näen ystäväni joka tosielämässä harrastaa OBE:tä. (Hän on kuitenkin omissa menoissaan eikä kiinnitä minuun juurikaan huomiota. Hän taitaa kuitenkin tiedostaa läsnäoloni, mutta ei, muistaakseni, esimerkiksi tervehdi minua.)]

Edeltävänä yönä olin puolestaan ollut jonkinlaisena ”sulhasmorsiamena” jonkinlaisissa häämenoissa, omissani, mutta seremonia ei kuitenkaan päässyt unen aikana alkamaan (tai ainakaan en muista seremoniaa. Sen sijaan muistan epämääräisen epämukavuuden, ihmetyksen siitä, mitä ihmettä minä siellä tein. Pidin sitä kaikkea lopulta kuitenkin vain kaavaan kuuluvana leikkimisenä.)

 Unessa jokin viivästytti seremoniaa, kovasti.

Sanon tässä ”sulhasmorsiamena” syystä, että vaikka unessa olin selkeästi nainen ja morsiamen roolissa, olin kuitenkin pukeutunut herrasmiehen asuun silintereineen kaikkineen. [Ehkä olen mennyt itseni kanssa naimisiin ja sitoutunut syvästi henkilööni, täydellistynyt tai kokonaistunut ihmisenä, haha.]

Muistan tämän pukeutumiseni erityisesti syystä, että yritin ennen juhlahetkeä kurotella silinteri päässäni ja jokseenkin tiukat kuosit ylläni postikortteja eräästä metallikorista, ja kiikuin sen laidalla ojennellessani kättäni korin pohjalle. Korin reunat painoivat tukalasti rintakehää ja kylkiä, ja minun oli muutenkin poimittava kortteja nopeasti, sillä niitä ei ehkä olisi saanut ottaa – vähän samoin kuin roskia ei saisi tonkia: ne itsessään olivat unessa arvottomia (muille kuin minulle), mutta samalla jonkun muun - kuten jätelaitoksen - omaisuutta ja siksi ”kiellettyjä”.

Kukaan ei silti estänyt dyykkaamistani tai edes kiinnittänyt siihen juuri huomiota, mutta lähistöllä seisoskelevan vanhemman herrasmiehen - hääseremoniaan osallistuvan - läheisyys häiritsi minua, sillä hän saattoi potentiaalisesti puuttua puuhasteluuni, ainakin moralisoivasti. En siis tonkinut koria kovin näkyvästi hänen nähtensä.)

Minkähänlaisia symbolisia tulkintoja näistäkin unista saa, psykoanalyyttisesti toki mielenkiintoisia – muista tulkinnoista puhumattakaan. Swerdlowilla esimerkiksi on käsityksensä ”roskakoriunista”. Ne liittyvät jotenkin ohjelmointiin, ja Swerdlow on sitä mieltä, että juuri unen roskakoreista löytyy tärkeitä tietoja ”deprogramming” –prosessia ajatellen.

Ehkä työstän näitä teemoja mielessäni - näitä puheita mielenhallinnasta kaikkine tummuuksineen -, jossakin alitajunnan syvänteissä, niin intensiivisesti, että näen vastauksia tai ratkaisuja unikuvina. Samaistun ja eläydyn, oivallan ja syvennyn.

* * *

Tällainen logiikka unennäössä alkaa jo olla aika jännittävää:

Unessani kerron eräälle uneni hahmolle jotakin todella tärkeää, ja teen sen todella keskittyneesti, syvästi silmistä silmiin katsellen. (Suoriuduin niin keskittyneesti, että pystyn palauttamaan unen ajatuksen helposti mieleeni vielä kauan heräämisen jälkeen, vaikka en ole aktiivisesti muistellut unta heti herättyäni.)

Unessa kerron jotakin rakkaudesta, siitä, kuinka sen jokin kaksoisperiaate on kaikkein tärkein. Ja että muu tulee vasta sitten, eikä muuhun sääntöviidakkoon edes tarvitse keskittyä niin kovasti kunhan muistaa sen kaikkein tärkeimmän.

 Puheeni on ennemmin muistutus jostain yleisesti tiedossa olevasta kuin opetus mistään uudesta. Ajatus liittyy etenkin siihen kuinka kohdella muita, varsinkin lapsia. (Hän, jolle tämän muistutuksen annan, on unennäkijäminää suoremmassa tekemisissä lasten kanssa: hänen statuksensa on jonkinlainen kontrolloija, ja hänen toimivaltuutensa olivat laajemmat kuin minulla.)

Hetken kuluttua - ja tämä on se unen kannalta kiinnostava ilmiö - näen saman kohtauksen uudelleen, sillä kertaa jonkinlaiselta tallenteelta ja ikään kuin ulkopuolisen silmin: tilanne on taltioitu ja se näytetään minulle nyt uudelleen. Kuvaamisessa on keskitytty erityisesti silmiini.

 Tässä unen tilanteessa on kokemus jonkinlaisesta kontrolloinnista ja siitä, että minulle halutaan osoittaa jotakin: minut halutaan saada uskomaan jotakin mitä minun on vaikeaa uskoa. ”Tallenteen” alussa, kuvan kohdistuessa silmiini - hyvin kiiltäviin ja intensiivisiin -, näen niiden ”hakevan” hetken keskittymistään: näen niissä sen, mitä voisi englanniksi kuvailla sanalla ”flicker”. Aivan kuin vaihtaisin alteria, tai jotain.

 Jänskää. Ja ehkä pikkuisen karmivaa.

[Unissa katselen silmiäni verrattain usein. (Ja kasvojani. Peilistä.) Aivan hiljattain näin pupillini vieressä toisen, pienemmän pupillin, ja sen vieressä vielä pienemmän kolmannen pupillin. Näin ne molemmissa silmissä. Pupillit olivat asetteluiltaan symmetriset: ylimääräiset pupillit olivat näkyvillä silmien ulkoreunan ylänurkassa, isompi vierellään pienempi (se pienempi oli isomman vierellä alhaalla, ulkosyrjällä). 

 Se oli aika vastenmielisen näköistä. Creepyä.]

* * *

”Rituaalityyppisistä unista” muistan vielä erään. Matkustin reellä Narniasta tutussa lumisessa metsässä [haha! Muistan ihastelleeni metsän majesteetillista kauneutta ja lumisadetta. Näkymä oli hyvin todentuntuinen korkeine havupuineen kaikkineen, ja saatoin ihailla maisemaa niin yksityiskohtaisesti kuin halusin. Erityisesti lumisade kiehtoi minua.]

 Olin menossa tapaamaan jotain ”mestaria”, en ketään tiettyä mutta korkeinta mahdollista jonka saatoin turvallisesti tavata. (Unessani tosiaan pidin omaa turvallisuuttani erittäin tärkeänä.)

Mutta ennen kuin tiesin pääseväni kyseiselle matkalle – hänen luokseen piti tosiaan oikein matkustaa –, jouduin viettämään aikaani odotustilassa kertoakseni ensin mitä haluan. Kun asiaani lopulta tultiin käsittelemään, pyyntöni käännettiin tulkin välityksellä. (Huomasin, että tulkin tehtävä oli muotoilla pyyntöni sisältö ja sanavalinnat, ei käyttää toista kieltä.)

 Tämän jälkeen sain jälleen odotella. Odotushuoneessa oli muitakin, ja siinä odotellessani heidän asiansa edistyivät: osaa heistä tultiin noutamaan ja ohjaamaan eteenpäin. Lopulta myös minun asiani eteni: minua lähestyi nuori mies, ja ajattelin että Tuoko? Mutta ei, hän oli pelkkä kuski, joka veisi minut mestarin luokse.

 Ja sitten ajelimme reellä Narnia-metsän halki. En muista unen aikana päässeeni mestarin luokse, sillä heräsin ennen tapaamista. Bugger. Ehkä uni on jatkis.

 * * *

(Huomasin, että olen jättänyt "tietokoneuneni" kertomatta. Teen siitä pienen syyskuisen kirjoituksen.)