tiistai 9. toukokuuta 2017

P: Dissonanssi

Joko siitä on yli kaksi kuukautta kun viimeksi kirjoitin! Hö. Olisi näyttänyt hienolta tuossa arkistosarakkeessa, jos olisi merkintä jokaiselle kuukaudelle, varsinkin, kun maaliskuu ja huhtikuu ovat jo sanoina kauniita ja assosioituvat kevään lumovoimaan... (Teen siitä nyt salaisen tavoitteeni, siis saada kullekin kuukaudelle oman merkintänsä ja vuodesta jokaisen kuukauden näkyviin. Se on melkein kuin voittaisi bingossa tai saisi pokerin "värisuoran" - varsinkin, kun en ole saanut moista suoraa aikaiseksi vielä yhtenäkään vuonna.)

Ennen kuin kirjoitan Kuusta ja feminiinisyydestä eräänlaisen syventävän jälkikirjoituksen edeltävään kirjoitukseeni - nämähän ovat tällaisia jälkikirjoituksen jälkikirjoituksen jälkikirjoituksia -, katsellaan hetki kuvaa. (Sen yhteisenä nimittäjänä tulevaan tekstiini voi pitää ympyrän muotoa...)

* * *

Jälleen olemme bussikatoksessa. Odottamassa havahtumista. Ihmettelemme nimittäin Mitä kuva viestii?





Kuva lienee bravuuriesimerkki siitä, mitä voimme kutsua kognitiiviseksi dissonanssiksi. Rationaalinen ajattelu nimittäin ohjaa - kaupallisen ilmoituksen selkeästä kehotuksesta - kuvan tulkintaa aivan toiseen suuntaan kuin kuvan syvemmät, emootioita ja alitajuisia ehdollistumia puhuttelevat viestit.

Keskeisin ristiriita kuvassa syntyy siitä, että samalla kun kuva näennäisesti ehdottaa syömistä, lautanen kuitenkin muodostaa kieltomerkin. Toisin sanoen kuva kehottaa olemaan syömättä!

Saat kuitenkin kuvitella lempiruokasi (vaikka sekin on hieman kiellettyä) - mutta älä missään tapauksessa oikeasti asettele sitä "tähän [lautaselle]" (eli syötäväksi). Punaiset reunat suojaavat pyhää, valkeaa tilaa, joka on pidettävä puhtaana eli tyhjänä, ja varoittavat vaarallisesta rajanylityksestä, jolloin ruoka on lipumassa ruokailualustalle. Huomaammehan nimittäin, että "tähän" on kirjoitettu punaisella värillä, joka tarkoittaa kieltoa tai suoranaista virhettä, ja etenkin ilmeiseen kieltomerkkiin yhdistyessään on myös vaaran ja tabun - joskin ehkä kiihottavan sellaisen - väri. Niin että nälkä toki olisi, mutta koeta nyt silti olla syömäti.

Pieneksi kannustukseksi subliminaalille kehotukselle ruoka, joka on aseteltu lautasen ympärille, ei herättele ruokahalua - ainakaan omaani. Liha näyttää ylikypsältä, suorastaan palaneelta, ja muodotkin ovat epämääräisiä (mitä lie aivonkappaletta ja jotain torakanväristä ja oloista). Harvinaisen luotaantyöntävä ruokamainokseksi siis.

Lautanen näyttää myös levitoivan haarukan ja veitsen sijoittelun vaikutuksesta; lautanen ei istu reaalisesti samaan kokonaisuuteen, eikä sille ole oikeaa, todellista paikkaa samalla pöydällä ruoan keskellä. Jos siis erehdyt laittamaan ruokaa lautasellesi - sillä kaikkihan me teemme virheitä -, se ei luojan kiitos sijaitse samassa todellisuudessa kuin ruoka tai välineet syödä sitä. Ja puhutaanhan mainoksessa muutenkin pelkästä ruoan kuvittelusta - mitä voi pitää hieman sadistisena kehotuksena nälkäiselle ihmiselle.

(Samalla lautasen "levitoiminen" saa lautasen näyttämään päälle lätkäistyltä, siis mainittu kieltomerkki kaiken yllä, kaiken yläpuolella.)

Veitsi ja haarukka ovat lisäksi asennossa, joka kertoo, että ruokailu on keskeytetty (vaikka tämäkin asento on pitänyt asentaa käänteisenä). Nyt on siis paastoamisen aika - ilmeisesti kesää ja rantakuntoa varten. (Tässä puhutellaan siis - stereotyypitellen ja mainoksen varsinaisessa aiheessa eli ruokailussa pysyen - ennemmin naisia kuin miehiä, sillä miesten rantakuntoon laittautuminen edellyttää punttisalia ja proteiinia - lihaa, sitä, jota ei siis saa syödä, ja jota kuvassa on hieman liikaakin, suorastaan ravintoympyrän epätasapainottavalla tavalla. [Miksihän maitotuotteet puuttuvat kokonaan? Vilja on kuitenkin check ja kasvikset myös.]) On siis näytettävä hyvältä kesämekossa.

Subliminaalia lukemista ohjaa myös pieni lasinen "kissimirri" kuvan vasemmalla laidalla. Esineen - pieni jälkiruokakulho? - tulkitsee kissaksi pienistä korvista. Sen sisällä on pieni vihreä omena (tai ainakin hedelmä, jonka assosioi omenaksi), joka, mikäli kyseessä todella on omena, on lisäksi suhteettoman pieni.

Vihreähän - punaiseen kiellon väriin rinnastuessaan - yhdistyy siihen, mikä on sallittua. Toisin sanoen omenan - tai sellaisen mikä on "pientä ja vihreää" - siis voi syödä (ja "pieni vihreä" onkin kuvassa ainoa syötävä, jota herättää minkäänlaista ruokahalua, ja sitä suurempaa, mitä etovammalta muu syötävä kuvassa näyttää: kuvassa rinnastuvat raikkaus ja tunkkaisuus, keveys ja raskaus. Ei ole vaikeaa päätellä, kumpi puhuttelee keväistä ulkonaliikkujaa talven jälkeen enemmän.) Muu kasvikunnan tuotos sen sijaan on punaista ja näyttää muutenkin kitkerältä tai happamalta ja vähän kuivahtaneelta. Siispä kohti sallittua syötävää!

[Sinällään on paradoksaalista, että sallittu syötävä on omena, jonka mytologisena painolastina on olla "kielletty hedelmä" paratiisin puutarhasta. Toisin sanoen tässä leikitellään myös sallitun ja kielletyn käänteisyydellä: kielletystä tehdään sallittua. Tämä puolestaan syventää subliminaalin viestin sisältöä: 'Voisi luulla, että kunnolla syöminen on sallittua, mutta sepä onkin kiellettyä, ja kituuttaminen sen sijaan suositeltavaa'.

Luonnollisesti "kielletty hedelmä" puhuttelee muitakin tabuja, joita tässä käännellään ylösalaisin kielletyistä sallituiksi (sillä omena on vihreä). (Tabut ylipäätään ovat mainospsykologian vakiokamaa. Mitä tukahdutetumpi ja tiedostamattomampi tabu on kyseessä, sitä tehokkaampi on mainonnan kyky manipuloida, ja ajaa kuluttajaa tabun rikkomisen pelossa tai halussa kohti myytävää tuotetta tai ideaa.) Tällä tasolla kuva puhuttelee myös mieskuntaa.]

Ehdottelevaa on myös sallitun ruoka-aineksen sisältävän astian koko: ei ole edes mahdollista kerätä siihen paljon ruokaa. Myös kätkeminen ja piilottelu on mahdotonta, sillä lasi kuultaa armottomasti läpi. Näemme mitä olet lautasellesi kerännyt!

Lasi on haurasta materiaalia, ja assosioituessaan kissaan se assosioituu entistä vahvemmin feminiiniseen ja naisiin - ja "hahmona" myös niin kutsuttuun "kissa-alteriin";

Jos minulta kysytään, tässä puhutellaan "kisumirrejä", hauraita keijuneitoja, joiden ohjelmointia tietenkin leimaa laihuuden vaatimus. (Beta programming.) Lasin läpikuultavan ominaisuuden voi puolestaan tulkita samoin kuin "timanttiohjelmoidulla" timantin kirkkaan läpikuultavuuden: läpikuultavaa on avoin ja helppo lukea, eikä se voi tai osaa kätkeä mitään.

Vasemmalla häämöttävä leivän palanenkin (sen isomman patonginpalasen alla) muodostaa - ainakin oman mielikuvitukseni silmin - pantterin (tai ehkä jopa gargoilin) naaman, joka lipoo pitkää kieltään. Muitakin subliminaaleja hahmoja voi olla hauska etsiä. Esimerkiksi vasemmalla ylänurkassa on joku chick(en) söpösti selällään, tosin kypsennettynä ja ilman päätä. (Tämän päättömyyden voi tulkita myös vertauskuvalliseksi ilmaukseksi siitä, ettei "chick" -tyypeissä tarvita sitä, mitä pää edustaa, eli persoonallisuutta ja tahtoa, näkemyksiä ja mielipiteitä.)

- Tai sitten voi vaikka leikkiä anagrammileikkejä. Esimerkiksi "tähän" muodostaa myös persoonapronominin objektimuodon "häntä". Kuvaavaa, että se on sijoitettu ruokalautaselle, kielletylle ruokalautaselle. ("Lempiruoka"...)

* * *

Anagrammeista taas puheen ollen mieleeni tulee jälleen Max Spiersin osoittama eräskin anagrammi: namaste. Sehän on hengellinen toivotus, jota newage -piireissä paljon viljellään. Spiers toteaa sen  kuitenkin tarkoittavan: me satan. Että sellaiset toivotukset. Kylläpä pientä ihmistä huijataan.

Oi! Ja näistä tällaisista tulisi mieleeni myös monia, piirretyistä kevään aikana bongaamiani huomioita... (Suora assosiaatio "namastesta", jota toistellaan...oliko se nyt Ice Age:n viides elokuva vai Trolls -filkka, kun niissä molemissa on newage -heppuli.) Angry Birds -elokuvassa (2016, ohj. Fergal Reilly ja Clay Kaytis) esimerkiksi on monia kivoja - sen lisäksi, että filkka on harvinaisen täynnä anaaliseksin innuendoja, yleisen pyllistelyn ja pyllyn läpsyttelyn lisäksi. ("Bum, you can handle two", tai kuva vaikkapa kohdassa 1:12:15.)

Angry Birds saa  ymmärtämään myös Selena Gomezin biisin Kill em with kindness kirjaimellisesti: "We have tried to kill them with kindness", lintusia metsästävä ja popsiva vihreä sika julistaa [kohdassa 1:11:11; vihreä sika joukkoineen on soluttautunut höpläytettäviksi valitsemiensa lintusten sekaan, ja varastaa koko yhteisön jälkikasvun, siis munat, herkutellakseen niillä omassa tukikohdassaan]. Muutenkin suoranainen kannibaali -teema on ollut useassa uusimmista piirretystä häkellyttävän keskeisesti mukana, esimerkiksi myös Trolls -elokuvassa [2016] (vaikka ainahan voidaan sanoa, että Ne linnut ja peikot ovat eläinkuntaa, ja ihmiset ovat aina syöneet eläimiä... Ja sitä paitsi niissä tarinoissa lintuja ja peikkoja syövät olennot eivät itsekään ole ihmisiä. Ehkä niin, mutta satujen hahmot ovat aina olentoja, jotka personoivat ihmisiä, ja joihin ihmiset - kuulijakunta - samaistuvat. Angry Birdskin antaa hahmon nyky-yhteiskuntamme erilaisille persoonallisuustyypeille, ja Trollsit taitavat edustaa kaiken pahan kieltävää menninkäismentaliteettia, for "They love to sing and dance and hug. And sing and dance and hug and sing and dance and hug...")

Niihin tunnelmiin.

Selena Gomez: Me & the rhythm

Taylor Swift: Shake it off










torstai 23. helmikuuta 2017

P: How to wake Aurora up (version 2.0)


Yksi asia johtaa toiseen, toinen kolmanteen. Kaikki liittyy yhteen. Kaikki liittyy kaikkeen. Siksi johtumusten letka palaa samoille sijoille joista se alkujaan lähti – mutta hieman jalostuneempana. Tällainen on ymmärryksen sykli*, kierrokset spiraalina toinen toisensa päälle kerrostuvina, oivallusta yhä laajemmin levittävänä ja tiedostamista korkeammalle kohottavana – jos hyvin käy. (Mutta jos käy huonosti, kierros on pelkkä mihinkään johtamaton luuppi, suljettu spiraali.)


[*...Ainakin kronologiaan ehdollistuneelle ajattelulle. Palaan tähän tuonnempana, kevyesti.]

Noh, tuo ei ollut kovin raflaava tapa aloittaa. Halusin kuitenkin teroittaa pointtini jo heti alkuun: mielleyhtymäkoreografian hämmästelyn, sen ihmeen kuinka kaikesta jonkin merkillisen tapahtumakulun seurauksena muodostuu tai paljastuu kokonaisuus.

Alun perin naputtelin pelkkää pientä jälkikirjoitusta Sons of Anarchy -pohdinnalleni. Mutta tapani mukaan mieleeni tuli pohdiskella vähän muutakin. Tässä siis kirjoitus unista ja yhtymistä, signaaleista ja kokonaisuuksista. Let’s poukkoillaan!

* * *

Näin viime yönä värillistä unta. Jäin herättyäni varta vasten tunnustelemaan, olivatko unet olleet värillisiä vai mustavalkoisia. (Tämä saattaa olla tähdellistä, sillä esimerkiksi Max Spiersin mukaan mustavalkoiset unet ovat niin kutsuttuja ”tavallisia unia”, mutta värillisten unien aikana matkustellaan astraaliulottuvuudessa…) Unia pohtiessani olen harvoin keskittynyt väreihin, ja mikäli koskettelen niitä edes jossakin sivuajatuksessa, muistan jostain syystä parhaiten mustan värin. Aina. Eikä musta väri paljasta unta sen enempää värilliseksi kuin mustavalkoiseksi. Tällä kertaa tavoitin unestani kuitenkin esineen, jolla selkeästi oli värinsä, mistä saatoin varmuudella päätellä värieni olleen unisia, tai siis unieni olleen värillisiä. Matkustelen ilmeisesti melko kansainvälisillä kentillä, sillä jälleen puhuin unessani englantia. Tilanne oli tämä:

Törmäsin ryhmään nuoria naisia, sellaisia murrosiän juuri ohittaneita. He puhuivat saksaa, ja vaikka jotenkin auttavasti ymmärsin heitä – ja varsinkin heidän ajatuksensa (palaan tähän*) – en kuitenkaan itse puhunut saksaa, joten kommunikoimme englanniksi. Nuoret naiset olivat heppatyttöjä/ tallityttöjä. Tämä asia oli unessa läsnä paitsi tietona myös nuorten naisten habituksessa – ja varsinkin siinä esimerkissä, jonka valitsin ollakseni heille puheissani ymmärrettävämpi. Äkkiä minä nimittäin kerroin heille, että Kommunikointi tapahtuu pääasiassa energiakenttien välityksellä. ”That’s the way you communicate with horses.” (Muistan yhä kirkkaasti unessa teroittamani käsitteen: energyfield.) Tietysti hevosten kanssa kommunikointi on myös elekieltä (sis. äänenkäyttö), mutta esimerkkini herätti ryhmässä joka tapauksessa jonkinlaisen ahaa –oivalluksen. Sillä hetkellä unessani tajusin, että ’juuri tämän takia olin tähän tilanteeseen saapunut’: kertomaan heille ”kommunikoinnin salaisuuden” eli sen, mitä todellinen kommunikointi on ja kuinka se tapahtuu: luemme energiakenttiä. Tähän nähden unen ”kielimuuri” oli siis palvellut unen viestin kokonaissisältöä: sen sijaan, että yhteydenteko vaikeutuisi jo alkuunsa, siis konkreettisen ja inhimillisen kielimuurin tasolla, koko kielimuuriongelma onkin pelkkä mielen luoma rajoite – sillä todellisuus ’tapahtuu energiana’.

Vasta, kun olimme unen keskustelussa päässeet tilanteeseen, jossa asiani toteaminen oli luontevaa, tajusin, mitä sanottavaa minulla oli enkä hukannut tilaisuutta. Tätä kohtaa unessa leimasi myös vahva, hyvin fyysisenä koettu tuntu siitä, että ’henki alkoi virrata voimallisemmin’: kuin rintakehä olisi laajentunut ja keventynyt ja olisi hyvin helppoa hengittää; kuin jokin tukos auennut ja virtaus voimistunut. Uneni tässä kohdassa - ja tästä eteenpäin - muistin, unessani siis, Adampantsin kuvauksen siitä, että luomistyön (tai rakkaudentekojen) on oltava spontaania ollakseen tehokasta; jotta ’Henki voisi toimia sabotoimatta ja hakkeroimatta’. (Tämä ajatus on ilmiselvästi luennosta  Important Teaching For Spiritual Healers – joka muuten sisältää kiehtovia ajatuksia simultaanisuudesta.)

Unessa sain käsityksen siitä, että heppatytöt olivat ahdistavasti tai turhauttavasti jumissa jossakin: pyrkimässä eteenpäin, mutta syystä tai toisesta pysähtyneet matkallaan, sillä unessani olin heidän luonaan samassa tilanteessa, kokemassa sitä samaa jumitusta. (Koin ”jumin” niin epämiellyttävänä, että minun oli pakko kuvitella uneeni laukku ja laukkuun passini, jotta konkretisoin itselleni oikeuden ja mahdollisuuden päästä ”jumista” pois.) 

Palataan sitten hetkeksi heppatyttöjen ajatuksiin*, niihin, jotka tiedostin unille ominaisella tavalla (sillä, jossa ’asiat vain tietää’), vaikka en puhunutkaan heidän omaa kieltään: tytöt ”tunnistivat” minut jonkun pienen pojan äidiksi, ja kysyivät minulta hänestä. En tiennyt mistä he puhuivat, ja vakuutin heille, ettei minulla ole lapsia. (Astraalitodellisuudessa voi ilmeisesti olla toisin…Unista puhumattakaan.)

[Ehkä minä yhdistyn, kokonaistun… Saan yhteyden – välittömän yhteyden (koska kielimuuri voitetaan ja puhutaan jopa pelkästä ”energioiden lukemisesta”) – siihen, mitä heppatytöt minulle edustavat omassa itsessäni ja oman elämäni historiassa.]

Unen keskeiskäsite, energiakenttä, on kiinnostava. Olen aikaisemminkin puhunut unessani ”kentistä” (siis energian tai tietoisuuden):

Kenties noin vuosi sitten näin unta, jossa selitin jollekin ajatusta ”tietoisuuskentästä”. Unessani oikein hakemalla hain oikeaa, ymmärrettävää käsitettä sille konseptille tai ilmiölle, jota yritin selvittää. Tehostin asiaani myös elehtimällä käsilläni, ja pyöräytin niillä muutaman kaaren kuin pöydän pintaa pyyhkäisten. Lisäksi yritin pitää ajatukseni mahdollisimman maanläheisenä ja selitin sitä hyvin tunnettujen tiedemiesten nimien avulla. Uni imitoi sikäli tosielämää ja arkielämän tilannetta – kyse ei kuitenkaan ole mistään oikeassa arjessa kokemastani tilanteesta tai tapahtumasta, jota uni olisi toistanut – että osapuoli, jolle käsitystäni selvitin, suhtautui väitteeseeni jossain määrin epäuskoisesti. (Ha! Kriittistä uneksuntaa! Minusta on aina ihmeellistä, kun unennäössä hyväksytään ”arkielämän realiteetit”. Manifestoiko uneni jotain kriittistä puoltani – siis eräänlaista itsekritiikkiä –, tai jostain muusta yhteydestä omaksumaani epäilystä, jonka unessani kohtaan ja jota käsittelen?) Naurahdin ja vakuuttelin, että kyseessä on jo ihan tieteessäkin tunnettu perusjuttu.

(En olisi muistanut untani, ellei se olisi palautunut mieleeni luettuani seuraavana päivänä aikakauslehdestä virkkeen ”Tämä kaikki on myös tieteellisesti todistettua. Pyskologi ja evoluutiotutkija…jne jne”)

Toinen jännittävä uniin liittyvä seikkanen on ilmiö nimeltä lucid dreaming. Tajusin, että uneni ovat jo kauan olleet niin kutsuttua lucid dreamingiä. En vain ole tiennyt – muistanut, tiedostanut – sitä aikaisemmin. Mutta aivan hiljattain näin unen jonka muisti kantoi valveeseen, joten herättyäni muistin selkeästi sen mitä olin unessani kokenut - ja myös sen, että unessa tapahtumaa kokiessani muistin kokeneeni sen usein ennenkin. Tuttua!  (On jännittävää, että unessaankin voi muistaa asioita, melkein kuin imitaationa valvetilan muistista. Tässäkin ”arkielämän realiteetit” tunkeutuvat hallitsemaan unien logiikkaa.)

Unessani minä siis tajusin näkeväni unta. Samalla ymmärsin voivani hallita unta. – Ja juuri niin minä tein. Tilanne oli tämä:

Unennäössäni samaistuin pienen lapsen hahmoon, ja kuljin sisälle pimeään tunneliin. Sen perältä kuului miehen ääni (joka ei, valitettavasti, ollut miellyttävä). Sen kuultuani tajusin näkeväni unta, ja huomasin haluavani hallita tilannetta. Käytin unessani siis myös omaa tahtoani. Äänen kuultuani motivoiduin peruuttamaan pois tunnelista. Samalla - siinä unessani - havahduin tunteeseen toistuvuudesta: että se kaikki – havahtuminen ja hallinta – oli minulle jo ennestään hyvin tuttua. (Joskus myös lennän unissani. Yleensä nämäkin unet vaativat paljon tahtoa: tahdonvoimaisen pinnistelyn, jotta saan itseni ilmaan, ja juuri tahdonvoima ja keskittyminen ovat lentotilanteissa ratkaisevia.)

Eräitä viime vuosien toistuvista teemoista unissani on joutuminen vastenmielisiin, kammottaviin tilanteisiin, joiden läpi vain on kahlattava. (Silloin en ilmeisesti ole tiedostanut näkeväni unta. Olen melko varma, että olisin passannut tilanteet, mikäli olisin muistanut sellaisen ylellisyyden kuin unien hallinta. Siinä määrin vastenmielisiä ja vastenmielisyydessään todentuntuisia sellaiset unet ovat olleet.) Saatan esimerkiksi joutua, jostain syystä, erilaisten eläinten keskuuteen, petomaisten. Vaikka ne ovat vaarallisia ja uhkaavia, minun on vain selviydyttävä tilanteista niiden kanssa. Se vaatii – siis unessa – itsensä rauhoittamista ja jonkinlaisen yhteyden löytämistä kyseiseen eläimeen. Ne saattavat tökkiä tai purra minua, vähän, mutta eivät koskaan vahingoita vaarallisesti (sillä unessa luotan siihen, etteivät ne sellaista yritä – ainakaan ennen kuin olen päässyt pois tilanteesta! Minä siis jollain tavalla luotan niihin.) Näissä unissa eläimet tulevat aivan lähelle, kuin mittailemaan minua, tökkimään ja haistelemaan, pelkäänkö niitä ja mitä sitten tapahtuisi.

Toinen teema ovat erilaiset harjoitusradat. Joskus tiedän, että ’Jaahas, taas on kuoltava, enkä millään jaksaisi ja haluaisi taas tätä; kuoleminen on vastenmielistä ja vaikeiden ratojen kulkeminen inhottavaa kun tietää, mitä kauhuja taas pitää kohdata ja sietää.’ Erään kerran unen tila oli selkeä harjoitustila: halli, jonka näin ensin valaistuna - ilmeisesti syystä, että voisin paremmin pärjätä radan tai testin läpi - ennen kuin valot sammutettiin. Minun piti päästä hallimaisen tilan toiseen päähän vahingoittumattomana tai ainakin elossa. Kun ”testi” lähtee unessa käyntiin, olen jäädä kokeneemman yrmyn jalkoihin, joka – todetessaan millainen noviisi olen – ei viitsi vaivautua (siis nistiä minua pelin vihollisena) vaan jatkaa omaa suoriutumistaan minusta piittaamatta ja etsii vertaisiaan harjoitusvastustajia.

Muita toistuvia teemoja ovat eräänlaiset luokkahuoneet ja kokoustilat. Eräs luokkahuoneuni käsitteli melko pientä ja hiljaista atk-luokkaa, jossa oli vain muutama ikäiseni opiskelija. Luokkahuoneen ovella, yksi sen molemmin puolin, korkea-arvoiset virkamiehet valvovat, kuka pääse sisään. Unen juju on saada kytkeä oma kannettava tietokoneensa suurempaan verkostoon. Viime aikaisista kokoustilaunista mieleeni puolestaan muistuu suurehko, juhlasalia muistuttava tila, jossa istun muun yleisön seassa sitä varten tilaan tuoduilla istuimilla. En muista tilaisuutta tai mahdollisen tiedotuksen sisältöä, ainoastaan sen, että istun melko takana, ja kaikki ovat jonkinlaisissa juhlavaatteissa. Unen kuriositeettina on, että koen jonkinlaisen black-outin, ja kun palaan taas tajuihini [hassua sanoa näin unesta], tajuan, pääni on ollut upotettuna jonkinlaiseen ämpäriin ja hiukseni valuvat vettä. (Pääni on yhä kumarassa ja vettä valuvat hiukset ulottuvat pitkälle pääni yli.) Nuorehko mies minua edempänä on istuinrivillään kääntynyt katsomaan tapahtumaa ja hymyilee, ennemmin itsekseen myhäillen kuin minulle. (Unessani pidän häntä komeana, ja se on hänen hymyilynsä kanssa ainoa mitä hänestä tiedän.) Hänen reaktionsa takia kuitenkin koen, ettei meneillään ole mitään kovin ihmeellistä, ainoastaan jotain ”perussettiä”.


Tähän uneen – tai paikkaan – liittyy kaksi muutakin tilannetta, mutta en varmuudella muista, näinkö unia saman unennäön aikana vai jonain muuna yönä. (Jännittävää, että unessaan voi palata ”samaan paikkaan”, jonka unessaan sitten tunnistaa tutuksi.) Toisessa niistä joku esittelee minua muille paikallaolijoille. Esittely on vaivihkaista, sellaista kuin juhlaväen keskuudessa yleensä: että kierretään väen seassa ja välillä pysähdytään kättelemään. Tästä kiertelystä muistan ainoastaan vanhemman herrasmiehen, joka suhtautuu minuun sekä vihamielisesti että välinpitämättömästi, ja käyttäytyy kuin minua ei olisi olemassakaan. (Muulla tavoin hän ei voi estää paikallaoloani.) Ojennan hänelle käteni kätelläkseni [toki, etikettivirhe, mutta olemme sentään minun unessani], mistä hän kieltäytyy, aivan kuin eleeni jopa loukkaisi häntä, vähintään ärsyttää. Toisessa tilanteessa tajuan pukeutuneeni hieman, noh, BDSM –henkiseen mustaan juhla-asuun, enkä muista unesta tai sen tilanteesta muuta kuin hetken, jona kuljen jonkinlaisen huoneiden välisen tilan poikki ja ohitan miehen, joka katsoo minua hyväksyvästi. (Mies saattaa olla sama kuin ”ämpäritilanteessa”.) Vasta silloin tajuan, mitä minulla on ylläni - ”herrajumala!” -, ja miehen katse tavallaan rentouttaa oloni: en tunne oloani typeräksi sellainen kolttu päälläni. Muistan unen kohtauksen päiviä myöhemmin nähdessäni lehdessä kuvan laulaja Madonnasta, jolla on yllään hyvin samanlainen asu [Met Gala red carpet 2016]. Tekisi mieleni sanoa että asu on ’samanlainen’, mutta en muista asuni yksityiskohtia ja minulla on käsissäni pelkkä tuntu siitä. Madonnan asu on joka tapauksessa triggeri uneen.  

(Tästä tuleekin pienenä sivuraiteena mieleeni, että ystäväni kertoi minulle viime kesänä – vai oliko se toissa kesänä – nähneensä minut unessaan käytävällä: olin kävellyt häntä vastaan jonkinlaisena Marilyn Monroena, ja hän oli ihmetellyt seksuaalimoraalini äkillistä muutosta: ’Kuinka se nyt tuolla tavalla…?”’. [Olen kokenut hieman omalaatuisena ystäväni tavan ymmärtää unensa ilmentymät minään muuna kuin hänen oman psyykenelämänsä manifestaatioina, siis seikkoina, joita hän itse omassa henkilökohtaisuudessaan työstää, ja jotka siksi kertovat ensisijaisesti hänestä itsestään, hänen oman psyykensä jännitteistä ja yhteyksistä. On siis epätavanomaisuudessaan hieman huvittavaa, että hän saattaa ihmetellä minulle miksi minä esiinnyn hänen unessaan Marilyninä, kuin kysyä sitä itseltään; miksi hän uneksuu sellaista. Heh! Toisaalta hän harjoittaa OBE –treenausta, joten hänen suhtautumisensa uniin on hieman tavanomaisesta poikkeava… Ja mistä sen lopulta tietää, millaisia vaibseja alitajunta bongaa ja kuinka niitä käsittelee; alitajunta saattaa rekisteröidä ympäristöstä kaikenlaista päivätietoisuudelle tiedostamatonta, ja tuoda ne sitten unennäköön. Tarkoitan sanoa, että onhan se niinkin, että psyyken sisällöt ovat yhteydessä ”todempaan todellisuuteen” ja laajempiin kollektiiviverkostoihin, ja että ihmiset on alitajunnoistaan kytketty toisiinsa. Muuten ei esimerkiksi olisi olemassa mitään yhteistä mytologista kuvastoa, eikä esimerkiksi psykoanalyysiä.])

Luokkahuoneet ja harjoituskentät…Pyrkimys on kova itsensä tuntemiseen ja kehittämiseen!

* * *

Lueskelen parhaillaan Pirkko Saision teosta Signaali [Siltala 2014, Kustannusosakeyhtiö Siltala, Helsinki]. Saisio on mainio kirjoittaja: hauska, naseva ja oivaltava. Sulavia ja sivaltavia mielenliikkeitä on kerrassaan virkistävää kuunnella. [”Virkistävyys” ei kuitenkaan tarkoita tässä varauksetonta samanmielisyyttä.]

Signaali on nimensä mukainen teos. Se on signaalin kimpoilua sinne tänne, sen matkustamista oman reittinsä varassa, omien johdonmukaisuusperusteidensa ohjaamana: Signaali on kiitämistä hermoimpulssien mukana synapsin luota toiselle muisti- ja mielikuvien siivittämänä. (Tällä haluan kuvata ajatuksen nopeutta ja lennokkuutta, en suinkaan kaaosta tai sähläystä, päinvastoin. Ajatuksesta toiseen edetään somin silloin ynnä muin toimivin mielleyhtymin.) Tuloksena on ajatusradoilta toisille tanssahtelevia assosiaatioseurailuja, varsin taidokasta koreografiaa, uljaan mielen arkkitehtuuria. (Okay, you get the picture.) Sellaisen seuraaminen on eräs elämän suurista iloista. (Siksi mainosteollisuus myös ilahduttaa minua. Ylellisyystuotteiden kuten parfyymien, korujen, kosmetiikan tai turhanpäiväisten hörhökkeiden - ynnä muun sellaisen mitä ilmankin voisi elää - mainonnan on pakko olla ovelaa ja tuntea kohderyhmänsä paremmin kuin perinpohjin.)

Kirjan innoittamana minäkin ajauduin erääseen assosiaatioketjuun erään kirjan kimmokkeen varassa, sillä yli sata sivua kestävän tohtoripromootiokuvauksen aikana ajatukseni herpaantuivat ja alkoivat harhailla. (Oikeastaan tämä on kirjan hengen mukaista, sillä Saisio kuvailee, kuinka hänelle itselleen tapahtuu aivan samoin pitkällisten puheiden aikana. ”Olenkohan koskaan kuunnellut yhtään puhetta niin etteivät ajatukset lähtisi harhailemaan omille teilleen kolmannen lauseen jälkeen?” (128). Oma kärsivällisyyteni riittää huomattavasti pidemmälle, mutta seikkaperäinen kerronta protokollista alkaa - Saision kertojantaidoista huolimatta - vähitellen puuduttaa, ja ajatukseni lehahtavat mielellään happihypylle (kuitenkin hyvillään siitä, että joku on taltioinut promootiotilaisuuden atmosfäärit taiturillisesti kansien väliin. Pidän sitä kulttuurihistoriallisesti merkittävänä tekona. Ihan oikeasti.))

Niinpä silloin, kun Saisio mainitsee Edvard Griegin orkesterisarjan Holbergin ajoilta [jonka Gavotte on kuulunut promootioprotokollaan], mieleni palaa hetkeen, jolloin itse kuulen sen ensimmäisen kerran. (Kirjoitan ”kuulen” - en ’kuuntelen’ - sillä musiikki soi taustalla.) Tilanne on tämä:

Olen korviani myöten täynnä velvollisuuksia, ja ilmapiiriä keventääkseni soitatan musiikkia. [Väkerrän esitelmää kirjallisuuden historiasta tietoisena painavasta pinosta muita kotitehtäviä, joista en mitenkään ennättäisi suoriutua niiden edellyttämällä tavalla. Myöhemmin tajuankin, että minulta on jäänyt kaksi kolmasosaa (!) englannin kotiläksyistä tekemättä, koska en ollut kerta kaikkiaan tajunnut, että ne kaikki kolme laajaa kokonaisuutta voisivat mitenkään kuulua samoihin läksyihin. (Olin ymmärtänyt ne keskenään vaihtoehtoisiksi; yksi kolmesta.) Mutta pah, kyllä ne vain kuuluvat. Jo pelkästään yhden alueen tehtäviin on kuulunut pitkä pätkä käännöstyötä Jane Austenin romaanista ja parin tyypin runosta. (Eräs niistä on Robert Brunsin A Red, Red Rose. Muistan sen siitä, että käänsin sen ”Punahehkuruusuksi”.)

Niinpä jätän suosiolla ranskan ja matematiikan harjoittelut loma-ajalle. (Olen vielä lukiossa, joten minulla on sentään hiihtoloma. [Heh, hieman erilainen ”hiihtoloma-assosiaatio” kuin viime vuonna näihin aikoihin…] Minulle lukuvuotta rytmittävät lomat olivat lomia lähinnä siksi, että sain edes nukkua niin pitkään kuin huvitti – jos satuin olemaan niin väsynyt, etten häiriintynyt esimerkiksi oven takana huutavasta imurista. Vieläkin harmittaa, kuinka eräs joululomistani tuhraantui siihen, että esitelmäni Raamatun Daavidista piti olla uskotontunnille valmis heti ensimmäiseksi päiväksi loman jälkeen. (Itse asiassa olin tällaistakin aikatauluttamista pitänyt mahdottomuutena, joten vaikka tutkielma itsessään oli valmis, sitä koskeva esitelmä – puheenpito-osuus – ei ollut. Niinpä jouduin tosipaikan tullen improvisoimaan [ja sivusilmällä katselemaan, kuinka opettaja vilkuilee vähän väliä rannekelloaan huomatessaan, ettei esitelmäni etene niin joutuisasti ja sulavasti ja kompaktisti kuin hyvä olisi].)

Se läksyjen määrä oli yksinkertaisesti mielipuolista. Koulupäivät jatkuivat niiden merkeissä hamaan yömyöhään, ja jos halusin elämääni mitään muuta kuuluvaksi - vaikkapa hieman omaa aikaa -, jouduin nipistämään sen nukkuma-ajasta. (Joskus oma aika virkistää henkisesti enemmän kuin nukkuminen – mistä voi päätellä oman ajan elintärkeyden. [Sitä on, muuten, jännittävää havainnoida, mikä primitiivisistä tarpeista kulloinkin kiilaa muiden primitiivisten tarpeiden edelle, esimerkiksi nukkuminen vai syöminen vai lämmittely. Jos kaikki tarpeet ovat yhtä vahvoja, mikä on tärkeysjärjestys? Kylmässä ei voi nukkua, mutta nälässä voi. Lämpö on siis unta ja ruokaa tärkeämpää, ja uni ruokaa tärkeämpää. Pitääkö tästä päätellä, että oma aika on primitiivinen tarve, jos se saattaa olla unta tärkeämpää (sikäli että pysyy hereillä)? Sijoittuuko oma-aika silloin reviirin alakategoriaan?])

Myös kokeisiin lukeminen tapahtui niin ikään nukkuma-ajan kustannuksella (olivathan kokeet eräänlaista ylimääräisyyttä kaiken muun päälle), ja monet kokeet suoritinkin ”samoilla silmillä”. Toki, kohentaahan se käsitystä omasta sietokyvystä kun tietää, että voi yöunet väliin jätettyäänkin kirjoittaa esimerkiksi äidinkielen aineesta magna cum lauden.

Läksyissä ei tietenkään ole vielä kaikki. On myös sosiaalisia velvollisuuksia, paitsi yhteisöllisyyden myös humanitaarisuuden nimissä. Silläkin hetkellä, kun olen oivaltamaisillani Griegin klassisen äänimaiseman autuuden, minun olisi pian mentävä pitämään seuraa ihmisjoukolle ja torjuttava kohteliaasti lisävaatimukset vieläkin raskaammista kuormauksista – sillä aikani ei yksinkertaisesti riitä. (Muutoin olisin varmaan suostunut, mutta en osaa taikoa vuorokauteen lisää tunteja – enkä vielä ymmärrä, että tärkein tehtäväni olisi vaalia omaa elämänvoimaani, sillä se on kaiken muun perusta. On hämmästyttävää, kuinka loppuun se voidaan ihmisestä valuttaa. Mutta kukapa elämänvoimaa vaalisi ellei ihminen itse.)]

Muistankin lukio-ajan jatkuvan väsymyksen kautena – jota kahvi ja klassinen musiikki elähdyttävät. (Minun on helppo uskoa väite siitä, että koko kouluinstituutio on suunniteltu traumatisoimaan – onhan traumatisointi keskeinen perusta ”sosiaalistamiselle”, eli ohjelmoida ihminen normiin ja ryhmäpaineen alaiseksi.)

Mutta se Grieg.

Vähitellen siis havaitsen: ”Tämä on ihana! Klassinen musiikki on ihanaa!” Silloin taidan ensimmäisen kerran ymmärtää klassisen musiikin elvyttävän vaikutuksen (joka suorastaan luo paralleelin elintilan). Edvard Greigin Holberg-sarja on edelleen kestosuosikkini.

Tämä siis tuli mieleeni lukiessani Saision promootiokuvausta Signaalin sivulta 126 (tosin kuvattua hieman kerrostuneempana, moniulotteisempana ja polveilevampana).

Muistelu on mukavaa.

(Pidänkin kovasti myös Hilja Haahdin teoksesta Kotini puhuu [1932].)

* * *

Vietin noin kuukausi sitten parin päivän kuuntelumaratonin. (On ihanaa tehdä yhtä pitämistään asioista niin pitkään kuin jaksaa, ja vasta sitten siirtyä seuraavaan; yhtäjaksoinen tekeminen saa ajan tuntumaan pidemmältä, puhumattakaan siitä, mitä hyvää se tekee keskittymiskyvylle, joka puolestaan on kaiken hyvän alku ja juuri.) Kuuntelin silloin radio-ohjelmia ja haastatteluja, muutaman luennonkin. (Olin nimittäin muistanut, että minullapa on monta Simon Parkesin ”kyselytuntia” vielä kuulematta. Ilahduin muistamisesta. Parkesin jutut ovat nimittäin great stuff.)

Siitä se sitten lähti. Parkesin juttujen innoittamana ajauduin myös edesmenneen Max Spiersien juttujen äärelle (great stuff!) – ja niiden innoittamana puolestaan päädyin täydentämään  (tai syventämään) Sons of Anarchy –pohdintaani: kaiken muun hyvän muassa Spiersin eräästäkin jutusta saa varsin mukavan jälkikirjoituksen edeltävään kirjoitukseeni.

Nimittäin ne punaiset ja valkoiset ruusut!

”Niinpä tietenkin, niinpä tietenkin”, ajattelin. ”Kyse on viittauksesta Ruusujen sotaan! (Duh ja *facepalm*).”

(Sentään voin onnitella itseäni siitä, että edes havaitsin ne punaiset ja valkoiset ruusut, ja hokasin, että niiden mukanaololla on mahdollisesti jokin syvällisempi merkitys, siis että niihin mahdollisesti sisältyy jokin symbolinen viesti. [Lisäksi huomasin, että SOA:n DVD –ekstroissa ohjaaja kutsuu sarjan tarinaa mytologiaksi – aivan kuten minäkin päädyin tekemään. Sitä suuremmalla syyllä ruusut siis Merkitsevät jotakin. Mytologioissa ei kuulkaas ole merkityksettömiä ruusuja!])

Spiers siis manitsee Ruusujen sodan (Wars of the Roses). Se kertoo kolmikymmenvuotisesta taistelusta, jota käytiin Englannin kruunusta vuosina 1455-1485. Valtaväestö sai, kerrankin, pysytellä kahnauksen ulkopuolella, sillä kyse oli aateliston sisäisestä valtakamppailusta. Wikipedia kertoo, että sota heikensi aateliston valtaa, sillä jaloa väkeä kaatui suurin määrin – mutta toisaalta Tudors –suvun valta voimistui ja samalla valta keskittyi (mikä yleensä on huono juttu yksittäisen ihmisen yksilöllisyyden kannalta).

Punainen ruusu edustaa Lancasterin sukua ja valkoinen ruusu puolestaan Yorkin sukua. (Tästä tulee helposti mieleen myös tv-sarja Game of Thrones.)

(Kiinnostava assosiaatio tähän yhteyteen, muuten, se Robert Burnsin A Red, Red Rose.)

Sama teema - ’sisäinen asia’ ja runsas populan kaatuminen - on nähtävillä myös Sons of Anarchyssä. Keskushahmon (Jax Teller) puolison murhan jälkeen tuotantokaudet ovat nimittäin pelkkää jengisotaa, tappamista ja kuolemaa. Jengiä kaatuu oikealla ja vasemmalla. Tätä voidaan, ainakin oman tulkintani mukaan, pitää rinnasteisena ”Ruusujen sotaan”: kyse on sisäpiirin sisäisestä valtataistelusta (ja metafyysisemmin ajateltuna jopa ”valon” ja ”pimeyden” taistelusta, jos ajatellaan sitä ristiriitaa, joka Jaxin sisuksia repii: ’ollako väkivaltainen vai ei?’)

Toisin sanoen Tellerin hyvät aikomukset menevät myttyyn henkilökohtaisen tragedian myötä, syystä, että Teller on raivona ja raivo on alkanut hallita hänen toimiaan. Raivo saa Tellerin kadottamaan yhteyden sydämeensä (mitä myös hänen puolisonsa voidaan katsoa symboloivan; hänet, elämänsä rakkauden, Teller on menettänyt). Niinpä kostonhalu pääsee niskan päälle ennen kuin Teller vähitellen tajuaa, mitä on tapahtunut ja mitä hän on tullut tehneeksi.

Mutta tässä traagisuudessa äidin toive puolestaan toteutuu. ”You nail him down good”, äiti on vaatinut mieheltään (Tellerin isäpuolelta) heti sarjan alussa huomattuaan, että Jax-poika on ajautumassa pois väkivaltavisioon (siis alistamalla hallitsemiseen) pohjaavasta jengiyhteydestä.

Äiti siis uhraa itsensä ennemmin jengiyhteyden hyväksi kuin poikansa puolesta, sillä hän varmasti tietää – kuten sisäpiirin eräs luottohenkilökin Jaxia valistaa – ettei äidinmurhasta ole paluuta, ja äitinsä murhatessaan Jax murhaa oman sydämensä ja siten myös mahdollisuutensa isänsä alulle panemaan visioon. (Tämä johtunee siitä, että äiti luulee jengiyhteyden ja sääntöjen olevan parasta mitä Jaxille voi tapahtua – ja onhan myös muistettava henkilökohtaisia tarpeita tärkeämmät tarpeet ja velvollisuudet.)

Kun Jax Teller sitten lopulta tulee tolkkuihinsa, hän tajuaa kömmähdyksensä painolastin ja ymmärtää, mitä on menetetty. Mutta hän on kova luu, eikä epäonnistumisestaan huolimatta luovu visiostaan. Hän ei halua jatkaa perinteitä, vaan nojaa isänsä alullepanemaan visioon siitä huolimatta, että kokee ajautuneensa kelvottomaksi toteuttamaan sitä enää muulla tavoin kuin siirtämällä itsensä lopullisesti syrjään asemastaan: hän ymmärtää itsensä osana jatkumoa, ja hänelle riittää, että hänen poikansa pääsevät pois kehästä. (Teller myös kirjoittaa historian uudelleen, ja siten estää sitä toistamasta itseään: hän päätyy, toisin kuin isänsä, hävittämään pojilleen kirjoittamansa muistelmat. Mikään jäänne kuolettavasta syklistä ei saisi hallita poikien elämää, ei edes historiana.)  

* * *

There’s more.

Max Spiers puhuu kiinnostavasti ja ilmeisen valaistuneesti sanoista symboleina. Hän esimerkiksi kiinnittää huomiota ”sanaleikkeihin” ja niiden symbolisiin merkityksiin (kuten eräässä kommentissaan Simon Parkeskin, esimerkiksi). Spiersin esimerkkeihin pääsee mm. M-kirjaimen okkultiikkaa, joka liittyy lukuun 13 järjestysnumeronsa tähden. (M -kirjain ja numero kolmetoista edustavat luuppia, loputonta toistoa ja vankilatilaan jäämistä, Spiersin mukaan.)

[Tämähän, muuten, tuo oivan lisän M-kirjain -spekulaatiooni kirjoituksessa Kuva kuvalta (version 3.0) (jossa siinäkin tähdellisintä on lähinnä se, että ylipäätään havaitsin M –kirjaimen korostamisen ja päättelin, että jotakin sillä viestitään). Myös Madonnan käyttämä logo, MDNA, saa tässä valossa uusia ulottuvuuksia ja johtaa kysymään esimerkiksi sitä, 'millainen olisi luvun 13 hallitsema dna –rakenne'…(ja mitä se sellainen edes tarkoittaa)]

* * *

Pienet sivuraiteet:

Yhtä syventyneesti Spiers osaa puhua myös seksuaalienergiasta. Hän esimerkiksi tähdentää, että niin kutsuttujen monarch –ohjelmoitujen ”beta- /sex-kitteneiden” tapa agentuurata tiedonkeräilijöinä - siis manipuloida seksin avulla - liittyy seksuaalisen kanssakäymisen aikana tapahtuvaan, energiakenttien välityksellä toteutuvaan ”tiedonsiirtoon” – ei suinkaan ’tiedon houkutteluun’ seksuaalisen läheisyyden ja uskoutumisen avulla (kuten fyysiseen 3D -todellisuuteen orientoitunut, materialistinen ja kömpelö ajattelu helposti ja yleisesti päättelee). ”Kerätty tieto” sitten luovutetaan handlerille tai muulle isännälle niin ikään seksin välityksellä: tieto latautuu, niin sanotusti. (Spiers käyttää suoraan sanaa ”download”.)

Ajatus on kiehtova, ja aivan linjassa edistyneiden seksuaalienergiaa koskevien näkemysten, kokemusten ja opetusten kanssa (joista voi lukea mm. Barbara Marciniakin kirjallisuudesta tai kuulla niistä jopa joogeilta).

[Juuri tässä ”siirrossa” piilee myös, noh, holtittoman seksuaalielämän painolasti: ihmiset päätyvät lataamaan omaan energiasysteeminsä toistensa, hmm, kuormia ja käsittelemättömyyksiä, henkistä painolastia ja virheohjelmointeja, ja vastaavasti laittamaan omia kuormauksiaan kiertoon (joissa kuormissa varmasti on mukana myös muiden kuormia. Yhtä suurta raskasta ja hengetöntä sotkua siis. [Tuskin koskaan totun ajatukseen siitä, että kukaan voi mieltää seksuaaliset tarpeet (vain) "fyysisinä tarpeina", ja esimerkiksi syömiseen tai nukkumiseen rinnastettavina.]) Tämän ”siirron” eräs funktio on arvatenkin se, että taajuus pysyisi ”kuormituksensa” takia ”alhaisena” – mikä puolestaan on eräs syy rankasti lobattuun ”seksuaaliseen vapautumiseen”: kaikki sotkevat kaikkia. (Toki, energianvaihtoa tapahtuu kaiken aikaa. Siitä ei ole poispääsyä eikä se ole tarkoituskaan. Mutta seksuaalisessa kanssakäymisessä energianvaihto tapahtuu potensseissa.)

Mutta vastaava vaikutus - siis energioiden latautuminen - on myös tilanteella, jossa energiakenttä latautuu jonkun ”korkeammin värähtelevän osapuolen” energioiden vaikutuksesta; vaikutus on silloin "kohottava" ja sen mukaisesti myös "kehitystä edistävä". (Ja - diffuusion periaatteen mukaisesti - "vahvemmin värähtelevähän" on "immuuni" "laimeamman energian" vaikutukselle, eikä siten "manipuloidu" sen vaikutuksesta - ellei energian menettäminen johda "taajuuden laskemiseen", mikäli energiaa ja sen värähtelytaajuutta ei kyetä ylläpitämään. Toisin sanoen "korkeammin värähtelevän" omalle "taajuudelle" ei sinällään tee hyvää yhtyä "alempiin taajuuksiin".)

Niinpä kokonaistilanne olisi aivan eri, jos ehyet ja elinvoimaiset - ”korkeavärähteiset” - ihmiset harrastaisivat vapautuneesti seksiä. (Tämä on kuulemma, Marciniakin kirjallisuuden mukaan, eräs tapa, jolla plejadit vaalivat ympäristönsä hyvinvointia…)]

Ajatus ”lataamisesta” seksuaalisessa kanssakäymisessä toistuu myös kuvauksissa MK ultra ohjelmoinneista, etenkin trauma based- ja SRA -tyyppisissä. (Niissä kuvataan ”demonisten energioiden” siirtyvän etenkin sodomiassa, mikä kuulemma on eräs keskeisistä syistä pedofiliaan ja anaaliseksiin. Toinen keskeinen syy niihin on kuulemma, esimerkiksi Kerry Cassidyn mukaan, kundaliinienergian aktivoiminen ja samalla okkulttisen dimension avaaminen, mikä tapahtuma on yhteydessä selkärangan juuren energiakeskusten stimulointiin (anaaliseksin funktio) – etenkin yhdistyessään traumaatisoivaan tilanteeseen, joka jo itsessään ”shokeeraa” ihmisen ”hereille” tavalla, jolla ”valaistuneet” haluavat olla hereillä ja kyetä muistamaan energiatodellisuuden. [Jos on kyse MK ultra -mielenhallinnasta, tämä "tiedostava ja herännyt" puoli kätketään tietenkin alteriin tai sen taakse (eli päivätietoisuutta hallitsee huomattavasti yksinkertaisempi persoonallisuus), ja "tiedostava alter" voidaan tarpeen mukaan triggeröidä esille. Monet "MK ultratuista" ihmisistähän eivät tiedosta esimerkiksi viriiliä astraalielämäänsä taikka kykyään siirtyä energiakehoissaan fyysisen kehonsa ulkopuolelle, joilla tavoilla esimerkiksi "super soldiereita" erityisesti käytetään.])

* * *

No kuitenkin, Spiers huomauttaa myös, että Abel on anagrammi Baalista

(…ilmeisesti muotoilulla ”Bael” - tai sitten ylimääräiset kirjaimet vain pudotetaan pois välistä: "Bal"; tärkeintä on, että oikeat kirjaimet ovat mukana. Spiersin mukaan Baalin anagrammia viljellään lukuisten henkilöiden ja paikkojen nimissä, esimerkkeinä Biel, Bale, Belfast, Bel Air. Nimikin on nimittäin symboli, ja symboli puolestaan manipuloi, kerää ja kohdentaa energiaa - siis okkultistien mukaan -, minkä vuoksi se on tärkeä ”okkulttinen hallinnanväline”, suorastaan todellisuuden rakentelun väline.

[Konstruktionismi on tämän perusteella oikeammilla jäljillä kuin konstruktionistit itsekään ymmärtävät (sillä heidän käsityksensä jää akateemiseksi ja teoreettiseksi - siis "pinnalliseksi" - eikä ota ontologiaan kantaa saati ymmärrä metafyysisiä perusteita) – ja toistavat paljon vanhempaa perua kuin tajuavatkaan: kerrotaanhan esimerkiksi jo Raamatun myyttisessä maailmansyntytarinassa, kuinka Alussa oli sana, ja Kaikki syntyi Sanan voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman [Sanaa] (Johanneksen evankeliumista). Sanasta se kuulkaas on 3D -ihmisen todellisuus luotu*!

[*Toisin sanoen ylikorostunut rakennekeskeisyys (joka siis vaikuttaa raskaan materian eli matalan värähtelytaajuuden, sillä rakennekeskeisyydessä liike, värähtely ja orgaanisuus hidastuvat ja luovuus jäykistyy - tämänhän voi päätellä jo sanasta itsestään: rakenne "formatoi") nyrjäytti Luojatietoisuuden ylläpitämän harmonian (sulkeistamalla Hengen). Tätäkin se maskuliininen prinsiippi tarkoittaa: maskuliinisuus ("rakenne ja järjestys") on ylikorostunut feminiinisen ("henki ja luovuus")kustannuksella, ja niinpä Universumissa vallitsee epätasapaino [jonka hallitsemiseksi Illuminati on luonut keinotekoisen tasapainon, jota Adampants valaisee sillä - jo useaan kertaan viittaamallani - atomivertauksellaan. Samasta syystä, siis keinotekoisuuden ja pseudotasapainon nimissä, on olemassa sekä "musta" että "valkoinen" Illuminati: "hyvikset" ja "pahikset"].

Tämä epätasapaino on kirjoitettu kaikkialle vallitsevaan olemassaoloomme, aivojamme myöten. Tästä syystä maailmamme onkin ennemmin oikean aivopuoliskon kuin vasemman aivopuoliskon hallitsema, eli maskuliinisen ja rakennekeskeisen voiman dominoima feminiinisyyden ja luovuuden kustannuksella. Kielijärjestelmä - joka elää tietenkin vasemman aivopuoliskon varassa - edustaa ja ylläpitää tätä rakennekeskeisyyttä. Tämän rakennekeskeisyyden avulla - "Sanan voimalla" - nykyinen paradigmamme, todellisuutemme nykymuodossaan, pysyy olemassa.

(Ei ihme, että Saturnus on Illuminatille erittäin tärkeä planeetta ja planeettaenergia, sillä Saturnus edustaa rakennetta ja järjestystä - kielteiseksi nyrjäytettyä, kuten Max Spiers kertoo; Spiersin mukaan Saturnuksen renkaat liittyvät Saturnuksen energian tarkoitukselliseen muuntamiseen kielteiseksi: energiaksi, joka ylläpitää esimerkiksi ihmiskuntaa dominoivaa rakennekeskeisyyttä, "maskuliinista prinsiippiä".)

Tai kuten plejadit sen - siis maailmasta ja olemisesta, niiden rakentelusta sanojen avulla - ilmaisevat: "The Annunaki put language in your head. They sent language from the Sun. A language of light is transmitted on light to the Sun to the pineal gland, and you are controlled by inaudible sound, and this inaudible sound conducts your language forward where you keep repeating  and saying the vowels and symbols of the Annunaki [...]. Big something to think about." (Barbara Marciniak Pleiadians March 19/20, 2016 Sedona part 3 of 4, kohdasta 55:37)

[Aurinkohan edustaa jo mytologioissa ja psykoanalyyttisessä kuvastossa - siis yleisesti tiedossa olevissa kuvastoissa - sekä tietoista mieltä että maskuliinista puolta ihmisen psyykessä - siis kaikkea kielen ja rakenteen hallitsemaa; auringon valo on ammoisista ajoista asti rinnastettu vertauskuvallisesti järkeen ja sen käyttelyyn (siinä missä kuu edustaa "yöpuolta": vaistoja, tunteita ja intuitota, jopa hulluutta - jotain sellaista, jolle aurinko on asetettu vastakkaiseksi, eivätkä "päivä-" ja "yötietoisuus" välttämättä ole toisistaan edes tietoisia, ja vieroksuvat toisiaan). Englannin ilmaus, rational thinking, onkin sangen kuvaava. (Aurinkohan säteilee.)

Aurinko on tässä kuvastossa - joka taiteessa ja uskonnossa usein on nähtävillä - siis se dualistinen "valo", joka tällä eriytymisellään - siis keinotekoisessa jakautumisessa "valoon" ja "pimeään", "tietoiseen" ja "tiedostamattomaan" - muodostaa myös pimeän, dualistisen opponenttinsa. Ei ihme, että Aurinko edustaa myös hierarkkisten uskontojen Isä Jumalaa, hyvin ankaraa, tottakai (koska on siis kyse rakennekeskeisyydestä). Tällaisen Isä Jumalan uskonto on aina hyvin ritualistinen, ja dogmit sakramentteineen ovat henkeä tärkeämmässä asemassa. (Kristinusko johdannaisineen on hyvä esimerkki. On täysin johdonmukaista, että kristinuskolla on pitkä perinne tunteiden (saati intuition) kieltäymyksessä. Kaikki luova ja vapautunut toiminta on erittäin epäilyttävää. Kaulukset suoraan, nutturat kierälle, suut tiukaksi ja ryhdit suoriksi, mars! )

(Mitä vielä tulee Saturnukseen: Saturnus tunnetaan, noh, "allegorisesti" myös "Mustana Aurinkona" - eli tavallaan keinotekoisena valonlähteenä (verrattuna oikeaan aurinkoon); Saturnus on "Valo" ("järki/tieto/informaatio/ymmärrys") - mutta eräänlaisena korvikkeena. Toisin sanoen Saturnus on Auringon asemaan astettuna eräänlaista "pimeää valoa": pimeyttä, joka teeskentelee valoa. Tai näin tämä seikkanen on minulle auennut...ja aukeaa varmasti lisää, mikä puolestaan muuttanee ja täydentänee kokonaiskäistystä. Ymmärryksen syklillähän tässä pyöritään...)]]

Mutta takaisin kieleen ja kielisysteemiin, sen hallitsemaan ajatteluun ja olemiseen. (Heideggerillä on sangen oivaltavia havaintoja ja teorioita siitä, kuinka kieli vaikuttaa "olemisen tapaan" ja peräti luo sen. Niinpä eri kielillä ajateltuna maailma ja oleminenkin on erilaista. Hänen käsityksensä pohjustavatkin teemaa mainiosti - tosin vain järkevästi, eli paradigmaa, maskuliinista prinsiippiä todella vaihtamatta.)

Simon Parkes huomauttaa osuvasti siitä, että kirjainten yhdistely on itse asiassa loitsimista, ja tämä tieto on kerrottu kaikelle kansalle avoimesti jo fraaseissa: you spell the word. Sanoilla - silloin kun niillä on "eksistenssinsä"; kun niitä käytetään: ajatellaan tai puhutaan; kun ne Merkitsevät - on suggestiivinen luomisvoima, ja ne liikuttelevat näkymättömiä voimia... Sana on symboli. Kirjain on symboli. Symbolit ovat erittäin voimallisia välineitä kytkeytyessään luomisvoimiin. Puhdasta okkultiikkaa.]

Okkulttiselle energiamanipulaatiolle kuulemma ja näköjään riittää, että sanassa sijaitsevat oikeat kirjaimet (ja joskus vain foneettisesti, etenkin, jos on kyse mielen hallinnasta ja manipulaatiosta eli siitä, mitä alitajunta koodaa kuulleensa). Esimerkiksi ANU piileksii vaikkapa jANUaryssä,  UrANuksessa, sAtUrNuksessa ja - kuten Marciniak plejadeineen eräälläkin luennollaan huomauttaa -  vaikkapa peANUtissa (’pähkinä’) – ja tietysti ANUksessa.

Kielisysteemimme ovat tämän perusteella melko vihittyjä erilaisille jumaluuksille! Edeltävän logiikan mukaan keräämme niille siis paljon energiaa ja samalla luovutamme hallintavaltaa sikäli, että sanat luovat meidät ja todellisuutemme - "konstruoidumme" - ja sen energiaperustan, joka meitä ja elämäämme liikuttelee. Tässä olisikin jälleen eräs hyvä syy siirtyä telepatiaan, viestintään (ja samalla olemiseen ja määrittymiseen) käsitteiden toisella puolen, ja ottaa luomisvoima omaan hallintaansa… (Kuvaavaa on, ettemme tiedä, mitä se sellainen oikeastaan edes tarkoittaa.)

Samalla kielisysteemien olemassaolo - sikäli että ymmärrämme ne em. tavalla - kertoo siitä, kuinka kaukana olemme todellisesta henkilökohtaisesta auktoriteetista, luomisvoimamme itsenäisestä hallinnasta. (Aivan samoin alitajunnan olemassaolo kertoo tästä kaukaisuudesta, siitä, kuinka kaukana olemme todellisesta mielenvapaudesta, ja alistuneet ja altistuneet aivopesuille. Onkin, muuten, kuvaavaa, että alitajunta rakentuu psyykeen juurikin kielen välityksellä. Just think about it - or rather meditate on it.)

(Tämä on niin kiinnostava teema, että käsittelen sitä kenties jossain myöhemmässä kirjoituksessani.)

Mutta mennäänpä eteenpäin.)


Mainittu anagrammi - Bael; Abel - puolestaan tarkoittaa sitä, että Raamatun mytologinen veljessota Kain ja Aabelin välillä on näennäisesti taistelua ”pahan” ja ”hyvän” välillä – sillä myös ”hyvä” edustaa ”pahaa” (tai sitä mitä ”Baal” edustaa).

[Spiers ehdottaa, että kyseessä saattaa olla asetelman kääntäminen ylösalaisin, siis että Aabel saattaakin olla se tarinan pahis. However, tämän pohtiminen ei ole hänen puheidensa pointti, vaan ylipäätään huomion kiinnittäminen käänteisyyteen ja käänteisyyden prinsiipin erittäin keskeiseen asemaan.

Itse puolestani ymmärrän ”Kainin ja Aabelin dualismin” Adampantsin käsitysten kautta: kyse on dualistisesta hyvästä ja dualistisesta pahasta; saman kolikon kääntöpuolista ja dualistisen luonteensa takia keinotekoisesta jaosta. Tämä tarkoittaa sitä, että ”hyvä” on ”hyvää” vain suhteessa "pahaan" ja rakentuu näennäisessä eronteossa siihen, ja on siksi keinotekoista ”hyvää”. (Vastaavaan keinotekoiseen jakoon on pakotettu myös ihmisen psyyke paitsi rakenteensa osalta myös käsitemaailmoineen ja maailmankuvineen.)

Mytologisessa jaossa ”hyvään” ja ”pahaan” on siis kyse samankaltaisesta jaosta kuin Illuminati -kultin jakautumisessa ”hyvään” ja ”pahaan”, ”valoon” ja ”pimeään” tai ”Luciferiin” ja ”Saatanaan” tai "Jumalaan" ja "Saatanaan". [Spekuloin tätä dualismia tarkemmin aikaisemmassa kirjoituksessani Darkness beautified.]

Yhtä kaikki kyse on dualismista. “The Line of Abel and the Line of Cain”: hyvä ja paha, valkeus ja pimeys;

koska dualismi on keinotekoinen rakennelma, dualismi on illusorinen rakennelma, osa peliä. Siten dualistinen komponentti on aina keinotekoinen (mitä voidaan kutsua myös ”valheelliseksi” tai ”virheelliseksi”), olipa kyse ”hyvästä” ja ”pahasta” tai ”valosta” ja ”pimeydestä”...

* * *

(Pureskelen juuri nyt ankarasti purukumia, sillä en ole varma, onko siinä mitään tolkkua selventää tätä ajatusta tai kuvailla, kuinka dualismi jo itsessään on merkki irrallisuudesta suhteessa Luojatietoisuuteen [siis irrallisuuden asteluvusta, jonka seurauksena muodostuu häiriö yhteyteen; absoluuttinen irrallisuus tarkoittaisi ”lakkaamista”, sillä kaikki mikä on, on, ja tekee sitä Luojatietoisuudessa]. Dualismi estää Ykseyden ja Kokonaisuuden, joka on ”puhtaan yhteyden” edellytys.

Ihmisen oma psyyke on tästä oiva analogia: myös psyyken pitäisi todellisuudessa olla ehyt kokonaisuus, ei jakautunut ”tietoiseen” ja ”tiedostamattomaan” (tai ”valoon” ja ”pimeään”, mikä jako usein assosioidaan tässäkin yhteydessä ”hyväksi” ja ”pahaksi”). Kuvaavaa tässä analogiassa on sekin, että ihmisen ”tiedostava" puoli ilmaisee ainoastaan hänen tietämättömyyttään: kietoutumistaan ”illuusiotodellisuuteen”. Erittäin keinotekoista ja virheellistä ”tiedostamista” siis. Kuvaavaa on myös, että suuremmat totuudet sijaitsevat tiedostamattomassa, joka dominoi tiedostavaa mieltä ”verhojen takaa” – ja että tämä on mahdollista juurikin dualistisen jaon takia. (Ajatuksessa, Ykseyden ja Kokonaisuuden merkityksestä ”puhtaaseen yhteyteen”, onkin kuvaavaa, että niille olennoille, joilla ei ole alitajuntaa, telepaattinen viestintä on luonnollista – eikä heitä voi huijata kuten tavallisia ihmisiä. - Ajatellaanpa vaikka jo eläimiä.)

Mutta Luojatietoisuus ei ole dualistinen, eikä mikään dualistinen ole harmoniassa Luojatietoisuuden kanssa. Kun vedämme yhtäläisyysmerkit Luojatietoisuuden, Rakkauden, Ykseyden, Kaikkeuden, Totuuden ja Todellisuuden välille, on helposti pääteltävissä, ettei Kaikkeus irrottele itsestään osia ja rajaa niitä ”ulkopuolelleen”. (Mitä se sellainen ulkopuolisuus olisi ja missä se sijaitsisi? Millä perusteella sellaisen voisi edes olettaa, jos kaikki mikä on, on, ja tekee sitä Luojatietoisuudessa; sen ulkopuolella ei ole mitään mikä On – vaikka jokin osa voisikin kuvitella niin. [Psyyke-anaologiaan nähden kuvaava on sekin, että ihminen mielellään kuvittelee ”pimeyden” pois itsestään. Mutta siellä se vain istua möllöttää ja odottaa tulevansa tunnustetuksi ja ”sulautumistaan valoon ja ykseyteen”, rakkauden voimassa.]

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että ”pahuus” kuuluisi Luojatietoisuuteen, vaan sitä, että dualismin harha luo ”pahuuden” tai ”pimeyden”, ja että se on luonteeltaan illusorinen (mistä syystä se ei voi hallita mitään sellaista, mikä on sitä itseään yhtään Todellisempaa – esimerkiksi Rakkautta tai mitään siihen kytkeytynyttä).

Dualismin harha on häiriötila, eräänlainen ”värähtelytaajuushäiriö” tai sen havainnointihäiriö (vrt Adampantsin atomivertaus luennossa Healing begins now), joka häiritsee Todellisuuden havaitsemista yhtä varmasti kuin psyyken jakautuminen tietoiseen ja tiedostamattomaan häiritsee todellista, kokonaisvaltaista tiedostamista. Tämä ”värähtelytaajuushäiriö” mahdollistaa värähtelytaajuuksien manipuloinnin yhtä varmasti kuin mielenhallinta mahdollistaa psyyken havaintokyvyn manipuloinnin. Niinpä voidaan luoda virhetodellisuutta kuten pahuus tai aika tai karma tai – Matrix –elokuvan esimerkin mukaan – lusikat (”There’s no spoon”).

[Aika on, kuulemma, todellisuutemme rakentaneista harhoista suurin ja perustuu kronologiseen hahmottamiseen – joka siis on virhehahmottamista. Tästä voi päätellä, että kronologiaan perustuvalla logiikalla ei kykene ymmärtämään todellisuuden luonnetta eikä laatua; kronologinen logiikka on virhelogiikkaa – joka toki toimii ”virhetodellisuuden” sisällä, mutta vain sen sisällä. Syklisyys on huomattavasti todenmukaisempaa hahmottamista, ja siksi monet "luonnonkansat" tukeutuvatkin siihen.]

Kyllähän dualismi ”on”, ja aika ”on”, ja karma ”on”. Lusikoitakin kerrotaan olevan. Mutta mitä tämä ”oleminen” tarkoittaa, ja mikä sitä ylläpitää? Sitä on hyvä pohtia.

*pureskelee purukumiaan yhä kiivaammin*

Nämä ovat mahtipontisia asioita ja yleensä myös epäkiinnostavina pidettyjä. ”Luojatietoisuus” tai ”Kaikkeus” eivät nekään toimi kovin kiihottavina triggereinä, siis mielenkiinnon kannalta.

Siitä purukumin kiivas pureskelu.

Lisäksi tällaiset jutskat on oivallettava itse, enkä usko, että mikään todellinen oivallus edes voi tapahtua sanojen välityksellä; sanat voivat korkeintaan triggeröidä sitä mikä jo on, aktivoida valmiiksi ohjelmoituja koodauksia...)


Halusin oikeastaan vain edetä Spiers -aiheessani kuvaamaan, että itse asiassa Spiersinkin kerrotaan toteavan tämän havainnon tai oivalluksen - ’dualismi on harhaa’ - fyysisen kuolemansa jälkeen. – Ainakin nimimerkin Rose NuBlueprint4848 lataaman videon, New message from Max Spiers = ’Setting the Record Straight’ from Max Spiers! (YouTube), mukaan. Video on mielestäni mainio kaneetti. Sitä saattelee seuraava kuvaus nimimerkiltä "Secret Messenger": "Received from a source who has been in touch with Max telepathically the last few months and who has been able to built a truthful heart based connection and who wants to remain anonymous". Videolla mainitaan myös ”Team Red Rose”.)

* * *

Mutta aiheenani oli SOA. Spiers ei pohdi Sons of Anarchya. Kuinka tämä siis liittyy kyseiseen sarjaan ja tulkintani syventämiseen?

On siis line of Cain ja line of Abel, jotka voitaneen jaotella ”pahaksi” ja ”hyväksi” tai ”pimeydeksi” ja ”valoksi” (mutta vain dualistisesti, eli samaan tyyliin kuin Saatana ja Lucifer - tai laajemmasta perspektiivistä Lucifer/Saatana ja Jumala/Jahve/muu Annunaki -jumaluus - edustavat saman kolikon kääntöpuolia, Illuminati-kultin pimeyttä ja valoa, jossa valo ei siis ole Todellista Valoa, Luojatietoisuuden häiriötöntä puhetta).

- Ja Jaxin esikoisen nimi Abel. (Vähintään Ruusujen sota –vihjauksen tasoista viestintää tässäkin.)

Sarjan Abel syntyi siis esikoisena, eikä hänen edes uskottu jäävän eloon. But, against all odds, Abel sinnittelee vaikka varhaislapsuus onkin traumaattinen. Myös Belfast - joka siis liittyy Max Spiersin mukaan anagrammien välityksellä Baaliin (kuten nimi Abel) - korostaa, hmm, ”myyttistä BAAL –kytköstä”. Tähän nähden onkin luontevaa, että myös Belfast on sarjassa erittäin keskeisessä asemassa.

(Belfast oli aikoinaan Jaxin isän pakopaikka, jonne hän perusti uuden perheen. Tämän teon seurauksena, paljon myöhemmin tulevaisuudessa, Jax saa tietää oman perheensä synkistä salaisuuksista [sillä edesmenneen isän uusi puoliso luovuttaa Jaxille isän aikoinaan kirjoittamat kirjeet – mistä Jax ei pirullisen tapahtumaketjun seurauksena tule tietämään ennen sarjan loppuhuipennuksia, sillä kirjeet päätyvät muihin käsiin]. Vaikka Belfast onkin ollut Jaxin isän pakopaikka, tästä huolimatta se on ennemmin taisteleva vastavoima kuin mikään ”hyvisten paikka”. Belfast on nimittäin myös sen asekaupan keskus, joka ylläpitää SOA:ta sen väkivaltaisella polulla - ja sitä paitsi Abel kidnapataan Belfastiin (mikä sekin on itsessään kuvaavaa). Ehkä nimi Abel viittaa myös siihen, että Jax on kasvattanut organisaatiolle potentiaalisen vastavoiman.)

Ruusujen ja Abelin voidaan siis tulkita jäsentyvän saman tematiikan alle: sisäisen/sisäpiirin voimien mittelyn teeman alle.

* * *

Lopuksi vielä pieniä kiinnostavia huomioita sarjan dialogeista ja muista yksityiskohdista:

Pornoteollisuuden tähtönen toteaa puolisolleen: ”I didn’t know what to do […] My default is to split.” (Viidennen tuotantokauden kymmenes jakso, kohdassa 28 min)

[talking of monarch –programmin…]

Entäs tämä:
Ope: ”You all right?
Tig: “Terrified. But I’m totally erected.”
(Taisi olla em. jaksossa pari minuttia myöhemmin.)

[talking of BDSM –conditioning…]

Myöhemmin Pope (krhm) –niminen henkilö toteaa: ”...Using pain to take you to the next level. Those are the things that turn players into kings” (kohdassa 38:58)

Mukana on myös “Mr Mason”, joka tavoittelee kaupungissa aluevaltausta, ja taitaapa jokin kättelyistäkin olla “secret handshake”.

SOA –jäsenten kerrotaan olevan ”hired guns”; että he itse asiassa tekevät jonkun muun likaisen työn;

Edistynyt Sons of Anarchyn jäsen lukeutuu ryhmään Men of Mayhem. (Anarkismin pojista kasvaa ja kehittyy siis sekasorron miehiä; vaikutusvalta ja teho voimistuvat.) Myös jengin langettamasta kuolemantuomiosta käytetään ilmausta to meet Mr. Mayhem. Näin ollen Men of Mayhem viittaa myös kuoleman kuriirina toimimiseen – minkä jengin liivitunnuskin hyvin ilmaisee.

”Hybrids are dangerous” on kiinnostava - joskin irrallinen - huomautus. Sillä viitataan, ainakin näennäisesti, autoon, mutta tilanne - pakeneva henkilö törmää autoon - tuo mieleen Elisa E:nkin suositteleman dokumentin Madness in the Fast Lane: Swedish Sisters. (Kyse on Elisan mukaan erittäin selkeästi hybrideistä, mk’d ones.)

Mytologiaan nähden kuvaavaa on, että mukana on poliisi, jonka nimi on Wayne. (Viittaus periamerikkalaiseen ikoniin, John Wayneen.) Hänet on ilmeisesti luotu katsojan henkiseksi tueksi ja turvaksi, sillä hän on sarjan hahmoista katsojalle perinteisin ja tutuin, luotettavin ja vakain, kenties hyväntahtoisinkin: lainvalvoja, joka edustaa hyväsydämisyyttä, oikeamielisyyttä ja järjestystä. Samalla hän on sankari: kahden maailman välillä tasapainotteleva myyttinen hahmo, joka pyrkii parhaan kykynsä mukaan auttamaan myös lain väärälle puolelle joutuneita. Wayne sinnittelee sarjan loppuun asti (kunnes Jax ampuu hänet syystä, ettei Wayne suostu väistymään) – vaikka häntä alusta asti vaivaakin syöpä. (Kuvaavaa sekin!)

Myös crow on oiva olento mytologiaan. Jaxin äiti, Gemma, juttelee murhaamalleen Taralle (Jaxin puolisolle) juttelemalla varikselle – hän siis on tavallaan yhteydessä miniäänsä variksen kautta. (Varistenhan ajatellaan olevan viestintuojia elävien ja kuolleiden välillä, välitilan tai kahden maailman olentoja, mitä esimerkiksi elokuvasarja The Crow käsittelee, goottihenkisesti.)

Kyyhkynenkin on mukana. Jax ajaa sen päältä niin että veri lentää. Se niistä rauhanviesteistä (sisäpiirissä)?

* * *

Loppukaneetiksi vielä - teeman mukaisesti - pieniä, entistä irrallisemmiksi yltyviä heittoja (joiden yhtymää kokonaisuuteen on tarkasteltava hyvin etäältä):

Kiinnostavista, vihjailevista ilmauksista puheen ollen mieleeni nimittäin tulee myös Jim Preston -hahmon kommentti juuri näkemästäni elokuvasta Passengers (2016, ohj. Morten Tyldum):

”I know how to wake Aurora up!”

(Aurooran satuhan kertoo Prinsessa Ruususesta, joka on loitsittu lumottuun uneen. Sellaiseen on vaivutettu myös elokuvan Aurora. Preston puolestaan on mekaanikko, joka osaa hallita unta, tai ainakin kytkeä tuon keinotekoisen tainnutustilan pois päältä.)



Ai niin! Kirjasuosituksena tällä kertaa Psychic Sexuality. The Bio-Psychic "Anatomy" of Sexual Energies. Kirjoittanut Ingo Swan.



"Soundtrackia" ei tällä kertaa ole. Sen sijaan on kaksi kappaletta, jotka ovat minulle kuin vanhoja suloisia valokuvia: taltioineet eräästä elämänvaiheestani lähes huomaamatta niiden tunnelman. (Kuuntelin niitä juuri siihen aikaan muiden kivojen biisien ohessa, enkä juurikaan sen jälkeen. Nyt ne kuljettavat minut välittömästi silloiseen tunnelmaan - tilaan.)  "Äänivalokuvat" sopivat mainiosti tämän assosioinnin päätteeksi.

Suzanne Vega - St.Clare

Jennifer Brown - Trembling

(ah...!)



keskiviikko 4. tammikuuta 2017

P: Teller tale


Sain joululahjaksi boxin, kaikki Sons of Anarchy -sarjan tuotantokaudet. Ajattelin, että loppiaista edeltävistä päivistä tulisi ihanaa löpöilyä. Voisi katsella sarjaa, napostella joulupöydän antimien jämiä, käydä pakkaskävelyllä ja tunnelmoida kepeällä huolettomuudella. Ensimmäisen tuotantokauden jaksojen ajan joutilaisuusharjoitukseni olivatkin aika ihania, etenkin, kun sarja osoittautui yllättävän vetäväksi katsottavaksi ennakkoluuloistani huolimatta. (Moottoripyöräilykulttuuri ei ole koskaan vedonnut minuun, ei missään sen alalajissa tai muodossa.) Aloituskepeyden jälkeen SOA -vetoinen tunnelma alkoi kuitenkin tummentua. Tästä pääsenkin varsinaiseen asiaani:

En muista ikinä nähneeni niin murheellista tv-sarjaa kuin Sons Of Anarchy.

* * *

Sarja on Kurt Sutterin luoma ja vuosina 2008-2014 tuotettu toiminta-/draamasarja, joka kertoo Sons of Anarchy -nimisestä kalifornialaisesta moottoripyöräjengistä. Sarjaa kuvataan ”ikoniseksi”, ja tekee mieli yhtyä väitteeseen. Toteutus on komea ja koskettava kaikilla tasoilla. Äkkiseltään en keksi yhtäkään moitetta. Rakenne on hallittu, kerronta taitavaa ja hahmot moniulotteisia ja inhimillisiä. Saa nauraa ja saa itkeä. Ja itkeä vähän lisää.

Sarjassa ei sinällään ole mitään yllättävää. Jokaisen yleistietämys - tai yleinen mielikuva - varmasti kertoo, että moottoripyöräjengeihin liitetään laittomuuksia kuten aseet ja huumeet, väkivalta ja prostituutio, musta pörssi sekä jengiveljeys, niin syvä ja ehdoton että se koskettelee pyhän käsitettä. Draaman avulla alakulttuurin lieveilmiöt ja konfliktit saadaan näkyvästi eloon, joten vauhtia, ongelmia tai suuria tunteita ei puutu. Ehdottomuus on tarinassa teema, joka lyö ällikällä.

Sons of Anarchy on Jax Tellerin tarina. Hän on nuorehko, valkoihoinen heteromies, joka sarjan alkaessa on jengilleen omistautunut ja arvostettu jäsen, varapresidentti, ollut vanhempiensa takia sisäpiiriläinen jo syntymässään ja itsekin pian isäksi tulossa. Jax - oikealta nimeltään Jackson - on siis syvällä ytimessä ja tuntee alakulttuurin kuin omat taskunsa. Jengielämä on hänen jokapäiväinen todellisuutensa, eikä väkivallassa tai kuolemassa, korruptiossa tai prostituutiossa ole mitään kummallista, huumaavista ainesosista tai pärisevistä pyöristä puhumattakaan. Myös kulissit ovat väistämätön osa elämää, josta suuri osa eletään tien päällä. Sykli pyörii ja perinteet elävät. Oikean isänsä Jax on menettänyt jo kauan sitten, ja jengin nykyinen presidentti on hänen isäpuolensa. Elämä tuntui asettuneen uomiinsa jo ennen kuin se oli alkanutkaan, ja asiat sujuvat omalla painollaan ja vanhoilla tutuilla radoillaan.

Mutta isyys herkistää ja vie uuden kynnykselle. Se saa Jaxin ottamaan käteensä uusia kirjoja kuten lasten satukirjan tai oikean isänsä luonnosteleman käsikirjoituksen. Jax on nimittäin eräänä päivänä penkomassa vanhoja tavaroita ja törmää isänsä tarinaan. Isän itsensä kertomana Jax kuulee tämän elämästä sellaisena kuin ei vielä koskaan ennen, ja hämmästyy saadessaan tietää, ettei hänen isänsä ollut laittomuuksien eikä väkivallan kannalla vaan elätti visiota, jossa kaikki se olisi tiessään. Sellainen saa älykkääksi luonnehditun Jaxin ajattelemaan.

Tämä valmistaa tarinalle pohjavireen, vaatimuksen muutoksesta ja toiveen jostakin paremmasta, jonka vaikutusta Jaxin elämään ja jengiin tarkastellaan. Matka on pitkä ja ankara kuin tie aavikon halki. Riittääkö polttoaine? Valtaako kuivuus? Make it rain, lauletaan lopulta sarjan loppuhuipentumassa.

* * *

Sarja on niitä, jotka jäävät katselun jälkeen pitkäksi aikaa mieleen lainehtimaan, ja tulvii kosketeltavaa niin paljon, ettei aluksi osaa muuta kuin  mykistyneenä räpytellä silmiään. (Varsinkin symbolisella tasolla informaatiotulva on tainnuttava.) Seuraavaksi, kaiken sen tulvan keskellä, miettii hämmentyneenä sitä, mille teemoista antaisi äänen. Koska mieleen on vahvimpana jäänyt sarjan murheellinen poljento, valinta on lopulta helppo:

Sons of Anarchy murheellisen syklin mytologiana. Mikä kärsimysnäytelmä!

(Major spoilers ahead.)

* * *

Odotin sarjalta moottoripyöräjengeilyn glorifiointia, sitä, kuinka isot ja kovat pojat purevat leukojaan ja ajavat bootsit pystyssä harrikoillaan kuin omistaisivat maailman, kahnaavat muiden jengien ja viranomaisten kanssa koska on coolia paukutella pyssyjä, vetää lärviin ja lärvejä, ajeluttaa misukoita ja hillua öisin lain väärällä puolella. Karismaattisen keskushahmon reteän heiluva kävelytyyli olikin ennakointiini nähden sangen lupaavaa.

Mutta olin väärässä.

Sarjan ansio on inhimillistäminen. Henkilögalleriassa on yllättävän paljon ulkoisesti ja sisäisesti epäviehättäviä ihmisiä, rujoja ja murjottuja. Heitä ei siis ihailla eikä heitä aseteta esikuviksi (joskin tarjotaan samaistumispintaa). Jopa potentiaalisesti kauniit naiset on nyrjäytetty inhimillisiksi: eräs heistä on narkomaanielämäntavan kulahduttama, toinen parhaat päivänsä nähnyt vanheneva täti, seuraava arjen väsyttämä ja nalkuttava kotiäiti, jossakin puolestaan laahaa kassialma ja kauempana pyörii pornoteollisuuden muovisia ammattilaisia. Kauneinkin on taivutettu pois hehkeydestä; hän on, jopa kingin morsiamena, liian käytännöllinen ollakseen seksikäs. Miehet puolestaan ovat vanhoja ja pyyleviä, karvaisia ja kumaraan painuneita, happiletkun kanssa pörrääviä ja arpinaamaisia. Yksikään hahmo ei herätä halua kulkea saappaissaan.

Rumuudesta ja vajavaisuudesta ei kuitenkaan tuomita. Edes prostituoituihin ei suhtauduta alentavasti. Yhtäkään hahmoa vastaan ei herätellä vastenmielisyyttä; juuri kun luulit inhoavasi heistä jotakuta, huomaatkin pian tuntevasi myötätuntoa.

Juuri tämä on se sarjan ansio. Inhimillistämisen mukana seuraa myötäeläminen ja parhaimmillaan myötätunto (mikä aina on hyvän draamakerronnan tarkoitus: mahdollisuus samaistua ja ymmärtää paremmin). Meille kerrotaan miksi. Keskushenkilöiden sydämet revitään auki ja näytetään mitä. Meitä kuljetetaan pään sisällä ja perustellaan kuinka. Tämä kaikki tekee katselusta hyvin kivuliasta.

[Poikkeuksen tässä epäviehättävien galleriassa tekee ainoastaan Jax Teller pakollisella tarinan keskushahmon karismaattisuudellaan. Jos sarjassa on ainuttakaan coolia dudea, se on vain ja ainoastaan Jax – eikä Jax ihaile jengiläisyyttä, vaikka se onkin ainoa hänen tuntemansa tapa elää. Toisin sanoen hänen ilmeinen viehättävyytensä ei verota sarjan inhimillisyyttä eikä toisaalta myöskään glorifioi karua jengitodellisuutta.
 Tellerin ulkoinen ja sisäinen viehättävyys on tarinan kannalta erittäin perusteltua sikäli, että katsojaa houkutellaan samaistumaan juuri hänen arvoihinsa ja muutoshaluunsa. On epätodennäköistä, että kovin monelle katsojalle tulisi edes mieleen ihailla hänen jengitovereitaan - tai kilpailevien jengien jäseniä - hänen kustannuksellaan!]

* * *

Kuten todettua, en muista koskaan nähneeni niin murheellista tv-sarjaa kuin Sons Of Anarchy. Joten oikeastaan kirjoitukseni on pelkkä katselukokemukseen liittyvä lament. Laine jälkitunnelmissa.

Sarjan surullisuus on syvää ja kulkee myyttisellä tasolla, kuin metonymiana jostakin suuremmasta murheesta. Sarjaa katsellessani en näe moottoripyöräjengejä laittomuuksineen, vaan ikivanhoja heimoutumisia, joissa ihmisen on alistuttava itseään suuremmille laeille ja säännöille elämän ja kuoleman kysymyksinä, ja kouristeltava primitiivisten tarpeiden ristipaineissa, joiden yläpuolelle häntä ei kannusteta nousemaan. Ylevät toiveet murentuvat särkyneiksi sydämiksi ja latistuvat äänettömiksi huudoiksi. Silkkaa murhaa.

En myöskään muista ennen nähneeni tv-sarjaa, jossa jokainen sarjan keskeisistä hahmoista tapatetaan (siis käsikirjoittajien toimesta), ja jossa jo kauan ennen tuotannon puoliväliä on oppinut, ettei hahmojen välinen kiintymys ja uskollisuus takaa kenellekään heistä turvaa saati koskemattomuutta (siis edes toistensa keskuudessa), korkeintaan hieman kunnioitusta ja kaunistellun muiston. Jos jotakin hyvää ja kaunista tapahtuu ja jonkinlainen tasapaino hetkeksi saavutetaan, se näyttää olevan pelkkä sitä seuraavan tuhon indeksi ja tulevan tuskan kaikupohja. ’Mitä onnellisempi olet ollut, sitä korkeammalta putoat, ja onni on parhaimmillaan kuin elämä itse: pelkkä katoava hetki keskellä kylmää pimeyttä’. We were born to die, laulaa Lana Del Reykin, joka käyttää musiikkinsa kuvastona runsaasti moottoripyöräjengiromantiikkaa.

Metaforisena kliimaksina tälle uhrautumisen kärsimysnäytelmälle poika surmaa äitinsä – ja vain siksi, että molemmat ovat omistautuneet ikivanhoille pelisäännöille, joita he kunnioittavat enemmän kuin itseään tai toisiaan. Tai tarkemmin sanottuna: noiden sääntöjen kunnioittaminen on heidän tapansa kunnioittaa itseään ja toisiaan; nuo säännöt ovat kasvaneet heidän nimekseen ja elämäkseen, heitä itseään suuremmaksi voimaksi, jolle he yhteisymmärryksessä alistuvat. Niiden edessä he hylkäävät itsensä ja suurimman tuntemansa rakkauden, koska säännöt ja järjestys ovat heidän maailmassaan jotain vielä suurempaa. "I love you Jackson, from the deepest, purest part of my heart. You have to do this. It's what we are, sweetheart. It's ok. My baby boy. It's time. I'm ready."

[Ennen kuin poika surmaa äitinsä, äiti puolestaan on surmannut pojan rakastetun, samaisten pelisääntöjen velvoittamana – ja kantaa sitten teostaan tuskaa sarjan loppuun asti, etenkin, koska pojan tuska on hänen tuskaansa, ja surmattu on ollut rakas myös äidille itselleen, eikä äiti voi kertoa tapahtuneesta kenellekään, kaikkein vähiten pojalleen, joka ihmettelee mitä on tapahtunut ja kenelle kostaa. Tuska kasvaa äidin kuullessa, että surma on ollut turha ja perustunut väärinkäsitykseen, ja tietäessä, että se on vaatinut lisää viattomia uhreja syntipukeiksi ja salaisuuden varjelemiseksi. Tuska moninkertaistuu, kun poika saa tietää kaiken tämän - onhan poika itse surmannut viattomat syntipukit. (Ja taustalla on tietenkin kaikki se muu äidin kokema tuska, jonka päälle tämä uusin tuska kerrostuu.)

Tässä ei kuitenkaan ole vielä tuskaa tarpeeksi: kaiken päälle laskeutuu vielä lopullisen luopumisen tuska siitä tiedosta, että äidin on tultava poikansa surmaamaksi. Ja jotta luopumisen tuska olisi täydempää, äiti haluaa vielä kerran kosketella kaikkea sitä, mikä pian olisi poissa: viimeisinä tekoinaan hän palaa isänsä luo, vanhojen valokuvien ääreen ja lapsuudenkotinsa ruusutarhaan**. Ja entä pojan tuska? Jax parka: vaimon menetys, tieto siitä että oma äiti on siitä vastuussa, tieto siitä että itse on syntipukkien surmaamisesta vastuussa, ja vaatimus surmata oma äitinsä. Luonnollisesti myös hänellä tämä tuska kerrostuu kaiken vanhan tuskan päälle.

Äidin ja pojan elämä on yhtä suurta tuskafestivaalia.

Tällaisessa tarinassa on itsestään selvää, että sarjan päähenkilö menettää rakkaimmat ja läheisimmät ihmisensä. Parhaan ystävän on mentävä (jonka rakkaan oli niin ikään mentävä, tuskallisena vahinkona tietenkin, ja josta siitäkin kostoksi oli laitettava syntipukki menemään. Myös parhaan ystävän isä surmataan.) Rakastetun on mentävä. Äidin myös. Isänsä Jax on menettänyt jo kauan sitten, mutta isäpuolen voi hänetkin menettää tarinan kuluessa. Kahdesti Jax menettää myös poikansa – mutta onneksi vain hetkeksi. (Tätä voi pitää allegoriana tulevaisuudentoivosta, sillä lapset edustavat tulevaisuutta; Jaxin menneisyys ja nykyisyys ovat kuralla, tuhoutuneet tai tuhoutumassa, mutta toivoa tulevasta vielä on, vaikka se onkin haurasta. Tähän allegoriaan nähden on kuvaavaa, että Jaxin esikoinen syntyi keskosena, eikä varmuutta eloonjäämisestä ollut. Mutta tulevaisuudentoivo vahvistuu toisen pojan syntymässä (joka sekin on tosin vaarassa joutua abortoiduksi): on kuin toivo lopulta olisi tuplaantunut, vahvistunut.) Tässä tuskafestivaalissa pelkkä menetys ei riitä: myös se tapa, jolla menetykset tapahtuvat, kääntävät veistä haavassa ja kuormittavat tuskalle lisäkerroksia. Tuskaa on herutettava viimeiseen pisaraan asti.

Toisissa tunnelmissa, nopeatempoisemmin rakennelluissa ja paatoksellisemmin esitetyissä tämä tällainen olisi hillitön farssi (ja ohjaajan jossakin väittämää saippuaoopperaa ja pulp fictionia). Mutta kiihkottomuus, vähäeleisyys ja toteava tyyli pitävät kaiken juuri niin murheellisena kuin se on; kerronta on liian vakavamielistä ja hidasta, hartaasti ja huolellisesti rakenneltua ollakseen "hupia". (Ymmärrän kuitenkin pulp fiction -väitteen. Se on näppärä väistöliike.)
 Such pain. Such pain. (Where does it all go?)]

Vaikka tapahtumat ovat ankaria ja sydäntäsärkeviä, kukaan ei edes yritä muuttaa Kohtaloa. ’Näin tämän kuuluukin mennä.’

Tämä on SOA:ssa murheellisinta. Veri vuotaa koska säännöt käskevät, eikä kukaan tai mikään ole velvollisuuden yläpuolella. Sillä laista ja sen kunnioittamisesta on veljesrakkaus tehty,

Myös eräs sarjan keskeisimmistä jännitteistä nousee siitä tuskasta ja kivusta, jota tämä kaikki ”heimokuuliaisuus” aiheuttaa. Lisäksi teema on läsnä ankaran masokistisena vivahteena, toisinaan hyvinkin suorasukaisesti seksualisoituna (mitä esimerkiksi Tig –niminen jäsen ruumiillistaa. Hänen kauttaan flirttaillaan monien muidenkin äärimmäisten perversioiden kanssa. Yleisesti ottaen sarja vihjailee hyvin raskaista perversioista, eikä seksin ja kuoleman yhdistely ole lainkaan tavatonta, ajatellaanpa vaikka teloitusta kesken ryhmäorgioiden - ja orgasmin - letkeän musiikin soidessa taustalla.)
 Masokismi näyttää merkitsevän sarjassa myös eräänlaista miehuuskoetta (kuin muinaisilla Amerikan natiiveillä konsanaan): mitä enemmän kipua siedät, sitä kovempi äijä olet, initiaation läpäissyt.

Tätä taustaa vasten ei ole kovin merkillistä, että äidinmurhakohtauksen taustalle on valittu soimaan Make it rain* -kappale, ja että tämä erityisen veren ja erityisen väkivallan raskauttama jakso limittyy ja huipentuu seksiin. – Aivan kuin uhriveri indikoisi tai synnyttäisi elämän perusenergiaa, toistaisi jotakin ikivanhaa ja mystistä rituaalia - sadomasokistiselle taajuudelle viritettyä tai sen energialla ladattua - ja siten takaisi jatkuvuuden, kuin jonkinlaisen turvan.
 Hieman ymmärrettävämmässä muodossa tällainen seksin ja kuoleman rinnastus selitetään usein ’elämän ja kuoleman syklinä, valon ja pimeän vuorotteluna', jossa syklin pyöriminen on luonnollista ja kaiken toistuminen väistämätöntä; jotain kuolee ja jotain syntyy, ja jonkin syntymä edellyttää jonkin kuolemaa.

Kun äiti on ammuttu ja poika on harrastamassa seksiä, kamera kuvaa äidin ruumiin vierellä yön pimeydessä huojuvia punaisia ja valkoisia ruusuja** – joille on roiskahtanut verta, suorastaan pyhää verta: äidin verta, rakkauden kyllästämää. [Valkoinen edustaa puhtauttaa ja pyhyytä (ja myös kuolemaa), punainen puolestaan rakkautta, siis etenkin ruusissa.] (Tästä roiskahduksesta tulee mieleen ne Stoker -elokuvan valkeat kukat joille roiskahtaa verta, ja India -tyttö vaaleassa mekossaan noiden kukkien viattomuuteen rinnastettuna ja niin ikään veren tahraamaksi joutumana. Sons of Anarchyssa Jaxin valkeat kengät kokevat saman kohtalon kuin Stokerissa Indian mekko.) 
 Symboliikka on suoraan sanottuna hyytävää ja tarinan kokonaisuudessa mykistävän laajaa, enkä juuri nyt halua lähteä uimaan näihin syviin vesiin. 

[*Make it rain viittaa fraasina ensinnäkin seksuaalisuuteen veden elementin kautta. (Veden elementti edustaa sekä tunne-energiaa että elämänvoimaa; juurikin tunne-elämä implikoi sisäistä elämää ja elinvoimaa, ja puhtaimmillaan, perustavimmillaan elinvoima ilmenee seksuaalienergiassa [joka pohjimmiltaan säätelee kaikkea tunne-elämää, tiedostettiinpa sitä tai ei]. Vrt. esim, astrologia tai psykoanalyysi - tai mytologinen kuvasto.) Toisekseen fraasi viittaa rituaaliin, sillä fraasissa viitataan Sateentekijään (Rainmaker) ja Sadetanssiin (jonka Sateentekijä siis loihtii tai synnyttää rituaalinsa, sadetanssin, avulla). Ehkä Jax etsii elämää tai henkistä uudestisyntymää kuolemasta...Tai vain haluaisi saada lisää elämänvoimaa kaiken tuhon ja kuoleman - aavikon - keskellä. Siksi laulussa - jonka ymmärrämme kuvaavan Jaxin sielunmaisemaa - pyydetään: "make it rain". Sade on luonnossa kasvulle välttämätöntä ja elämä syntyy vedessä.]

Kaikesta on siis pääteltävissä, että kyseessä on jonkinlainen rituaali kokonaisuudessa, jonka tarkoitus on saavuttaa jotakin uhrattua suurempaa. Mutta mikä voisi olla suurempaa kuin äidinrakkaus, joka siis on uhrattu? Kuri ja järjestys lain nimessä? Vapaus? Jos Jax tavoittelee vapautta joka voisi katkaista kierteen, miksi hän tavoittelisi sitä tavalla, joka sitoo hänet entistä tiukemmin vanhaan kierteeseen ja kuolemansykliin? Vai ajatteleeko hän yhä, jengin opetusten mukaisesti, että äidin surma vapauttaisi hänet tai äitinsä vaimon surmaan liittyvästä taakasta, edes jollakin rituaalisella tavalla, vaikka samalla teko sitookin Jaxin uuteen suruun, äidin menttämiseen...?
 Vai kokeeko Jax, että tien ulos voi löytää ainoastaan lakia noudattamalla, mitä hän itse ei saa nähdä mutta hänen poikansa kyllä?
 Vaikeita, suuria kysymyksiä. Kaikki Jaxin maailmassa on tehty emotionalisesti hankalaksi ja raskaaksi, koska armoa ei tunneta.

[*Ruusutarha itsessään on kuriositeetti, joka toistuu myös Del Reyn (lainatuissa) lyriikoissa.

Time present and time past
Are both perhaps present in time future
And time future contained in time past

If all time is eternally present
All time is unredeemable
What might have been is an abstraction
Remaining a perpetual possibility
Only in a world of speculation
What might have been and what have been
Point to one end, which is always present
Footfalls echo in the memory
Down the passage which we did not take
Towards the door we never opened...

...Into the rose-garden

(Burnt Norton)]

* * *

Säännöt ovat siis kasvaneet jäsenten nimeksi ja elämäksi, heitä itseään suuremmaksi voimaksi jolle he kuuliaisesti alistuvat.

Hyvänä vertauskuvana tälle metamorfoosille - siis sille kuinka säännöstöstä muotoutuu elämä ja nimi, syvälle tatuoitu identiteetti - voidaan pitää ensimmäisen ja viimeisen tuotantokauden kansikuvitusta. Molemmissa niistä näemme sarjan keskushahmon, Jax Tellerin, selkäpuolelta kuvattuna. (Miksi hän on kääntänyt katsojalle selkänsä? Pelkästään logonsa näyttämiseksi?) Ensimmäisen tuotantokauden kuvassa hän kantaa nahkaliivinsä selässä jenginsä tunnusta, viikatemiestä. (Viikatemieshän kuvaa tunnetusti kuolemaa. Tellerin lippalakissakin lukee ”reaper”.) Viimeisen tuotantokauden kansikuvassa kuolema on kuitenkin syöpynyt Tellerin selkään, syvemmälle kuin yksikään tatuointi: hänen selkänsä luonnollinen anatomia on nyt kadonnut, ja tilalle on kuvioitunut kuoleman luisevat kasvot. ”Jaahas, Teller on kuoleman oma ja kuoleman nimi”, ajattelen nähdessäni kannet, enkä hämmästy loppuratkaisua – mutta kylläkin sen monikerroksisuutta.

Toisin sanoen Tellerin tarina on myös tarina itsetuhosta, tarina äärimmäisestä itsensä uhraamisesta ja luonnollisen vääntymisestä luonnottomaksi tässä vimmaisessa pyrinnössä (sillä selän luonnollinen anatomia katoaa kuolemaksi muotoutumisen tieltä. Tellerin vaimo onkin syyttänyt Telleriä muuttumisesta "hirviöksi".)
 Tarinan tällä tasolla seurataan sitä, kuinka Teller ”kuolettaa itsensä” jengikulttinsa hyväksi, muuttuu erääksi ”kuoleman nimistä” (’death has his name’). Tällä tasolla tarina siis nousee allegorisiin ulottuvuuksiin, jolloin Teller ei enää ole pelkkä henkilö vaan edustaa jotakin. Teller -nimellä on siten moniulotteisia, symbolisia merkityksiä. Näin ollen myös hänen kuolemallaan on moniulotteisia, symbolisia merkityksiä.

Teller -nimen moniulotteisuuteen nähden lienee kuvaavaa esimerkiksi se, että erään jakson taustalla häälyy puoti, joka tarjoaa yliaistillisia palvelujaan. ”Teller”, julistavat puodin ikkunateippaukset. Subliminaalille viestinnälle ominaisesti tämä rinnastetaan jengin kerhotalon (tai sen kulissin) nimen ”Teller-Morrown” kanssa. Näin ollen ”Teller” saa siis selvänäkemisen ja ennustamisen merkityksiä. Niitäkin on pohjustettu jo tarinan alussa:

Aikaisemmin sarjassa on kerrottu, että Jaxin isällä oli visio. (Myös selvänäkijät saavat visioita, näkyjä.) Isän visiossa jengi olisi sanoutunut irti väkivallasta ja laittomuuksista. Jax itse puolestaan ryhtyy isänsä visioksi, todellistamaan sitä tavoitetta, joka hänen isänsä kohdalla jäi pelkäksi haaveeksi (ilmeisesti syystä, että ”reaper” sysäsi hänet syrjään. Tästä huolimatta hän ennätti kylvää siemenensä, vertauskuvallisesti ja kirjaimelllisesti: hän ennätti synnyttää vision ja kirjoittaa sen ylös sekä saada pojan, Jaxin: tulevaisuuden visiolleen).

So, “Teller” both has a vision and is a vison;

Vision synnyttäminen on ollut kohtalokasta, ja kallista on myös sen toteuttaminen. Jax ymmärtää, että sen tehdäkseen hänen on uhrattava itsensä. Jaxin silmissä uhri ei kuitenkaan ole turha, ja näemmekin hänen kohtaavan loppunsa hymy kasvoillaan ja kädet levällään, valmiina vastaanottamaan mitä tuleman pitää. Ratkaisu antaa ymmärtää, että Jax on onnistunut viemään isänsä visiota - omakseen ottamaansa - eteenpäin. Onkin mahdollista, että Jax on katkaissut kierteen; että hänen omat poikansa saavat elää Jaxin isän visioimassa väkivallattomassa ja laillisessa vapaudessa ja jopa kokonaan ilman organisaatiota.

* * *

Jax Tellerin kuolema on pyhä. Sitä ei näytetä lähikuvassa eikä sillä mässäillä, mikä on poikkeuksellista sarjan tavalle kuvata kuolema hyvin graafisesti ja raa’asti. Näemme pelkän verilammikon, jonka tiedämme kuuluvan Tellerille. Kuva mustenee loppuhiljaisuuteen juuri, kun laajeneva verilammikko on saavuttamaisillaan maantiellä makaavan leivänkannikan, öylätin merkityksillä ladatun. Sinun edestäsi annettu, sinun edestäsi vuodatettu. Jax Tellerin viimeinen tehtävä on suoritettu, vapaaehtoisesti.

[Katsotaan ja ajatellaan tätä pikkuisen tarkennetummin.

Loppukuvassa leipä on jo viinin punaama, siis ennen kuin Jaxin veri koskettaa sitä. Kuva siis viittaa leivän ja viinin sakramenttiin, jossa kaikki elementit ovat olleet jo valmiiksi läsnä. Niinpä leipä, joka jo on viinin punaama, herättää hämmästyksen: eikö Tellerin veri riitäkään ”sovintovereksi”, vai onko se kenties ylimääräinen ja tarpeeton (koska viini - joka siis edustaa ehtoollissakramentissa sovintoverta - on nähtävästi jo vuodattu, ja se on jonkun muun kuin Tellerin verta [palaan tähän kohta]). Mutta toisaalta juuri valmis viinitahra tekee leivän sekä ehtoollissymboliikalla ladatuksi että tunnistettavaksi: tahrasta muistamme, että olemme nähneet leivän samassa jaksossa hetkeä aikaisemmin, viinipullo vierellään.

(Leipää ja viiniä - ”ehtoollista” - oli ollut nauttimassa sarjan mystinen kassilama, joka Tellerin nähtyään oli noussut ja ojentanut tälle suuren huovan. ”It’s time.” Muuta alma ei ollut Tellerille vastannut tämän ihmetellessä, kuka kumma nainen oikein on. Hetkeä myöhemmin Teller istuu alman tarjoamaan huopaan kätkeytyneenä pyhän paikan - ainakin modernille maailmalle pyhän paikan - portailla suorittamassa viimeistä heimovelvollisuuttaan, joka samalla edistäisi visiota siivoamalla väkivallan pois.)

Kenties leivänkannikan (l. ”öylätin”) punatahrat (l. ”pyhän veren” jäljet) viittaavat jatkumoon: Teller ei ole ainutkertainen pelastaja, ei ensimmäinen eikä viimeinen. Oikeastaan jo Tellerin isä on ollut pelastaja, sillä hän on ollut viitoittamassa sitä tulevaisuutta, jolle Jax Teller on onnistunut poikansa sysäämään. Heidänkin on kenties, aikanaan, jatkettava pelastustyötä, ja suoritettava oma osuutensa uudistustyön hyväksi. Maailma on pelastettava uudelleen ja uudelleen, aste asteelta, ja jokainen kerta vaatii uhrauksen; on kyse yhtä vanhasta uhrista kuin säännötkin ovat, rituaalista, jonka suorittamisessa Teller on toimittanut vain oman osansa tietyssä ajassa ja paikassa. Ja pitääkseen itselleen tärkeät asiat ja ihmiset turvassa, Tellerin on pelastettava ja uudistettava maailmaa niiden lakien varassa, jotka hänen maailmaansa pyörittävät. Niinpä Teller suostuu uhriksi, koska turvaa siten poikiensa turvallisuuden ja tulevaisuuden. (Paradigmaa hän ei siis voi vaihtaa, ei ainakaan vaarantamatta koko sukukuntansa olemassaoloa.)  

Mutta mistä kertoo se, ettei "sovintoveri" aivan kosketa "öylättiä"? Kristuksen ruumis ja verihän kuuluvat yhteen ja ne on nautittava yhdessä. Jääkö prosessi - puhdistumisen ja synninpäästön - siis jotenkin keskeneräiseksi vai arvoitukseksi: ’onnistuiko Teller sovitustehtävässään; pääseekö kukaan nauttimaan hänen uhrautumisensa seurauksista'? (Palaan tähän kohta.)

Mitä sinällään tulee tulkintaani ”ehtoollissymboliikasta” (ja siten sovitusrituaalista), sellaista tukee myös hetkeä ennen äidinmurhapaikalla nähty hopeapikari, joka on kaatunut syrjälleen maahan, veren sekaan. (Maljahan on erittäin keskeinen rituaaliväline. Mitä kaikkea malja edustaa? Muotonsa puolesta jotakin feminiinistä ja samalla tasapainoa ylläpitävää vastaparia (maskuliiniselle); rituaali, jossa on mukana malja, käsittelee tavalla tai toisella tasapainoon pyrkivää sovitusta tai täydentymistä. Malja edustaa myös tuomiota ja kohtaloa (ajatellaanpa myrkkymaljoja, esimerkiksi Sokrateen maljaa). Malja on keskeinen myös Tarot –symboliikassa. Ja ehkä malja on myös läikkynyt yli?)]

* * *

Sarjan viimeiset jaksot ovat varsinaisia uhrijaksoja. Ne ovat teemallisesti melko vastakohtaisia sarjassa aikaisemmin nähtyihin, loppuhuipennuksina esitettyihin armon ja anteeksiannon teemoihin, myyttiseltä tenholtaan vähintään yhtä vaikutusvaltaisiin. Mitä tämä tällainen viestii? Että aika aikaansa kutakin?

Niin tai näin, juuri tämä fraasi kiteyttää Jax Tellerin pyrkimyksen ja sarjan syvimmän juonen: aika aikaansa kutakin. Jax haluaa katkaista vanhan kierteen. Vanha kierre on, kuten todettua, tuhoisa kierre, jossa hänen perhekuntansa, vähintään jo kolmannessa sukupolvessa, ovat kärvistelleet. 

Tuotantokausien aikana seurataan, kuinka Teller koettaa muuttaa organisaatiota sisältäpäin. Se ei onnistu, ei edes ylimmältä pallilta: vanhat tavat ja jäärät istuvat liian syvällä, eivätkä rakenne ja toiminta ota muuttaakseen suuntaa. Sen sijaan organisaation ytimeen hakeutuminen on muuttanut Telleriä itseään, eikä hän pidä siitä millaiseksi on tullut. ”I’m not a good man. I’m a criminal and a killer.”

Teller siis tajuaa vain toistavansa historiaa: myös hän itse on alkanut kirjoittaa muistelmiaan omia poikiaan varten, aivan samoin kuin hänen isänsä aikoinaan. Sarjan aikana Teller lukee isänsä muistelmia viisastuakseen, ja kuulemme edesmenneen isän äänen voice over –kertojan äänenä. Jossain vaiheessa kertojanääni vaihtuu Tellerin omaksi ääneksi: sykli on täydentynyt ja vaihtunut - ja toisto alkamassa saman tarinan jatkuessa.

Tähän syklin toistumiseen havahduttuaan Teller ottaa käyttönsä entistä ehdottomammat keinot. Hän haluaa omat poikansa ulos kierteestä hinnalla millä hyvänsä.

Aivan kuin Jax Teller, myös hänen isänsä on ollut hyväsydäminen aatteen mies, joka on halunnut irrottaa organisaation väkivallasta ja turhasta verenvuodatuksesta. Mutta isä ei koskaan edennyt pamflettiaan pidemmälle. Tämänkin kierteen Teller haluaa katkaista: hän haluaa saavuttaa jotakin tärkeää ja todellista. Niinpä hänen on siirryttävä muistelmien kirjaajasta reformoijaksi.

Eräs keskeisimmistä Tellerin elämän päämääristä täydentyy, kun hän sarjan lopussa seisoo isänsä kuolinpaikalla ja toteaa nyt ymmärtävänsä tätä. Isän muistelmat eivät ole menneet hukkaan: ne ovat auttaneet Telleriä tajuamaan jotain oleellista ja tehneet sen niin ajoissa, että Teller voisi säästää omat poikansa kierteeltä. Itse hän on kuitenkin jo liian syvällä isänsä saappaissa, mistä kuolinpaikalle ajaminenkin kertoo. Mutta oleellisinta Tellerille on se, että hän onnistuu ohjaamaan tulevaisuuden ulos syklistä. Sillä hetkellä kaikki on hänelle valmista: elämäntyö on tehty.

Mutta kuten todettua, Tellerin elämän lopetuskuvassa pyhä veri ei vielä kosketa "pyhää ruumista", ehtoollisleipää; prosessi on kyllä hyvässä vauhdissa ja rituaali toteutumaisillaan, mutta ei kuitenkaan täysin valmis, sillä Jax voi tehdä ainoastaan oman osuutensa. Pääsevätkö Tellerin pojat ulos kierteestä?

Viimeisessä kuvassa näemme Jaxin vanhimman pojan. Hänen sormessaan on toinen isänsä jengisormuksista [toisessa isän sormuksista on seisonut SO ja toisessa NS, siis Sons] – siis puolet jengitunnuksesta, joka ensimmäisen sormuksen kohdalla voidaan tulkita myös tunuskirjaimina, (initials; SO: Sons of... Sons of what? Mitä poikia Tellerin pojat tulevat olemaan, jää nähtäväksi.) 
 Kyse on Tellerin suvun tulevaisuudesta: sormus on pienelle pojalle toistaiseksi liian iso ja pyörii sormessa, mutta sormeen se on kuitenkin työnnetty (mikä sinällään jo kuvaa yhdentymistä. Sormus sinällään symboloi valaa ja jatkuvuutta, sitoutumista, ajatellaanpa vaikka vihkisormusta.)

* * *

Olipa Jax Teller mielestään kunniallinen tai kunniaton, "hyvä" tai "paha", ja elämästään mitä mieltä hyvänsä, rakkautta hän ei epäile. "Rakkaus" näyttää hänen maailmassaan tarkoittavan syvää omistautuneisuutta, ja sellainen rakkaus on ainoa totuus johon hän luottaa, ja ainoa asia joka on aina ollut hyvää. Näin ollen Tellerin rakkaudentunnustus on eräänlainen lojaliteetin osoitus: ulos pääseminen ei tarkoita hänelle uskottomuutta.

Sarja päättyy Shakespearen säkeeseen. (Shakespeareen viittaaminen - hänhän on elämää suurempien näytelmien isä ja kertonut kaikki ihmisen elämästä kerrottavissa olevat tarinat - vihjaa, että Jax Tellerin elämä on suuri myyttinen näytelmä, osa suurempaa mytologiaa. Samalla sitaatti lienee ohjaajan kuittaus tai silmänisku yleisön suussa elävälle käsitykselle siitä, että Jax Teller on moottoripyöräjengien Hamlet.)

Doubt thou the stars are fire;
Doubt that the sun doth move;
Doubt truth to be a liar;
But never doubt I love.

* * *

(Soundtrackiksi sopivat kaikki Lana Del Reyn studioalbumit, etenkin Ultraviolence. Aloittaa voi kuitenkin Born to die albumin Paradise editionin biisistä Ride. Nimikkobiisikin käy mainiosti.)