P: Teller tale

Sain joululahjaksi boxin, kaikki Sons of Anarchy -sarjan tuotantokaudet. Ajattelin, että loppiaista edeltävistä päivistä tulisi ihanaa löpöilyä. Voisi katsella sarjaa, napostella joulupöydän antimien jämiä, käydä pakkaskävelyllä ja tunnelmoida kepeällä huolettomuudella. Ensimmäisen tuotantokauden jaksojen ajan joutilaisuusharjoitukseni olivatkin aika ihania, etenkin, kun sarja osoittautui yllättävän vetäväksi katsottavaksi ennakkoluuloistani huolimatta. (Moottoripyöräilykulttuuri ei ole koskaan vedonnut minuun, ei missään sen alalajissa tai muodossa.) Aloituskepeyden jälkeen SOA -vetoinen tunnelma alkoi kuitenkin tummentua. Tästä pääsenkin varsinaiseen asiaani:

En muista ikinä nähneeni niin murheellista tv-sarjaa kuin Sons Of Anarchy.

* * *

Sarja on Kurt Sutterin luoma ja vuosina 2008-2014 tuotettu toiminta-/draamasarja, joka kertoo Sons of Anarchy -nimisestä kalifornialaisesta moottoripyöräjengistä. Sarjaa kuvataan ”ikoniseksi”, ja tekee mieli yhtyä väitteeseen. Toteutus on komea ja koskettava kaikilla tasoilla. Äkkiseltään en keksi yhtäkään moitetta. Rakenne on hallittu, kerronta taitavaa ja hahmot moniulotteisia ja inhimillisiä. Saa nauraa ja saa itkeä. Ja itkeä vähän lisää.

Sarjassa ei sinällään ole mitään yllättävää. Jokaisen yleistietämys - tai yleinen mielikuva - varmasti kertoo, että moottoripyöräjengeihin liitetään laittomuuksia kuten aseet ja huumeet, väkivalta ja prostituutio, musta pörssi sekä jengiveljeys, niin syvä ja ehdoton että se koskettelee pyhän käsitettä. Draaman avulla alakulttuurin lieveilmiöt ja konfliktit saadaan näkyvästi eloon, joten vauhtia, ongelmia tai suuria tunteita ei puutu. Ehdottomuus on tarinassa teema, joka lyö ällikällä.

Sons of Anarchy on Jax Tellerin tarina. Hän on nuorehko, valkoihoinen heteromies, joka sarjan alkaessa on jengilleen omistautunut ja arvostettu jäsen, varapresidentti, ollut vanhempiensa takia sisäpiiriläinen jo syntymässään ja itsekin pian isäksi tulossa. Jax - oikealta nimeltään Jackson - on siis syvällä ytimessä ja tuntee alakulttuurin kuin omat taskunsa. Jengielämä on hänen jokapäiväinen todellisuutensa, eikä väkivallassa tai kuolemassa, korruptiossa tai prostituutiossa ole mitään kummallista, huumaavista ainesosista tai pärisevistä pyöristä puhumattakaan. Myös kulissit ovat väistämätön osa elämää, josta suuri osa eletään tien päällä. Sykli pyörii ja perinteet elävät. Oikean isänsä Jax on menettänyt jo kauan sitten, ja jengin nykyinen presidentti on hänen isäpuolensa. Elämä tuntui asettuneen uomiinsa jo ennen kuin se oli alkanutkaan, ja asiat sujuvat omalla painollaan ja vanhoilla tutuilla radoillaan.

Mutta isyys herkistää ja vie uuden kynnykselle. Se saa Jaxin ottamaan käteensä uusia kirjoja kuten lasten satukirjan tai oikean isänsä luonnosteleman käsikirjoituksen. Jax on nimittäin eräänä päivänä penkomassa vanhoja tavaroita ja törmää isänsä tarinaan. Isän itsensä kertomana Jax kuulee tämän elämästä sellaisena kuin ei vielä koskaan ennen, ja hämmästyy saadessaan tietää, ettei hänen isänsä ollut laittomuuksien eikä väkivallan kannalla vaan elätti visiota, jossa kaikki se olisi tiessään. Sellainen saa älykkääksi luonnehditun Jaxin ajattelemaan.

Tämä valmistaa tarinalle pohjavireen, vaatimuksen muutoksesta ja toiveen jostakin paremmasta, jonka vaikutusta Jaxin elämään ja jengiin tarkastellaan. Matka on pitkä ja ankara kuin tie aavikon halki. Riittääkö polttoaine? Valtaako kuivuus? Make it rain, lauletaan lopulta sarjan loppuhuipentumassa.

* * *

Sarja on niitä, jotka jäävät katselun jälkeen pitkäksi aikaa mieleen lainehtimaan, ja tulvii kosketeltavaa niin paljon, ettei aluksi osaa muuta kuin  mykistyneenä räpytellä silmiään. (Varsinkin symbolisella tasolla informaatiotulva on tainnuttava.) Seuraavaksi, kaiken sen tulvan keskellä, miettii hämmentyneenä sitä, mille teemoista antaisi äänen. Koska mieleen on vahvimpana jäänyt sarjan murheellinen poljento, valinta on lopulta helppo:

Sons of Anarchy murheellisen syklin mytologiana. Mikä kärsimysnäytelmä!

(Major spoilers ahead.)

* * *

Odotin sarjalta moottoripyöräjengeilyn glorifiointia, sitä, kuinka isot ja kovat pojat purevat leukojaan ja ajavat bootsit pystyssä harrikoillaan kuin omistaisivat maailman, kahnaavat muiden jengien ja viranomaisten kanssa koska on coolia paukutella pyssyjä, vetää lärviin ja lärvejä, ajeluttaa misukoita ja hillua öisin lain väärällä puolella. Karismaattisen keskushahmon reteän heiluva kävelytyyli olikin ennakointiini nähden sangen lupaavaa.

Mutta olin väärässä.

Sarjan ansio on inhimillistäminen. Henkilögalleriassa on yllättävän paljon ulkoisesti ja sisäisesti epäviehättäviä ihmisiä, rujoja ja murjottuja. Heitä ei siis ihailla eikä heitä aseteta esikuviksi (joskin tarjotaan samaistumispintaa). Jopa potentiaalisesti kauniit naiset on nyrjäytetty inhimillisiksi: eräs heistä on narkomaanielämäntavan kulahduttama, toinen parhaat päivänsä nähnyt vanheneva täti, seuraava arjen väsyttämä ja nalkuttava kotiäiti, jossakin puolestaan laahaa kassialma ja kauempana pyörii pornoteollisuuden muovisia ammattilaisia. Kauneinkin on taivutettu pois hehkeydestä; hän on, jopa kingin morsiamena, liian käytännöllinen ollakseen seksikäs. Miehet puolestaan ovat vanhoja ja pyyleviä, karvaisia ja kumaraan painuneita, happiletkun kanssa pörrääviä ja arpinaamaisia. Yksikään hahmo ei herätä halua kulkea saappaissaan.

Rumuudesta ja vajavaisuudesta ei kuitenkaan tuomita. Edes prostituoituihin ei suhtauduta alentavasti. Yhtäkään hahmoa vastaan ei herätellä vastenmielisyyttä; juuri kun luulit inhoavasi heistä jotakuta, huomaatkin pian tuntevasi myötätuntoa.

Juuri tämä on se sarjan ansio. Inhimillistämisen mukana seuraa myötäeläminen ja parhaimmillaan myötätunto (mikä aina on hyvän draamakerronnan tarkoitus: mahdollisuus samaistua ja ymmärtää paremmin). Meille kerrotaan miksi. Keskushenkilöiden sydämet revitään auki ja näytetään mitä. Meitä kuljetetaan pään sisällä ja perustellaan kuinka. Tämä kaikki tekee katselusta hyvin kivuliasta.

[Poikkeuksen tässä epäviehättävien galleriassa tekee ainoastaan Jax Teller pakollisella tarinan keskushahmon karismaattisuudellaan. Jos sarjassa on ainuttakaan coolia dudea, se on vain ja ainoastaan Jax – eikä Jax ihaile jengiläisyyttä, vaikka se onkin ainoa hänen tuntemansa tapa elää. Toisin sanoen hänen ilmeinen viehättävyytensä ei verota sarjan inhimillisyyttä eikä toisaalta myöskään glorifioi karua jengitodellisuutta.
 Tellerin ulkoinen ja sisäinen viehättävyys on tarinan kannalta erittäin perusteltua sikäli, että katsojaa houkutellaan samaistumaan juuri hänen arvoihinsa ja muutoshaluunsa. On epätodennäköistä, että kovin monelle katsojalle tulisi edes mieleen ihailla hänen jengitovereitaan - tai kilpailevien jengien jäseniä - hänen kustannuksellaan!]

* * *

Kuten todettua, en muista koskaan nähneeni niin murheellista tv-sarjaa kuin Sons Of Anarchy. Joten oikeastaan kirjoitukseni on pelkkä katselukokemukseen liittyvä lament. Laine jälkitunnelmissa.

Sarjan surullisuus on syvää ja kulkee myyttisellä tasolla, kuin metonymiana jostakin suuremmasta murheesta. Sarjaa katsellessani en näe moottoripyöräjengejä laittomuuksineen, vaan ikivanhoja heimoutumisia, joissa ihmisen on alistuttava itseään suuremmille laeille ja säännöille elämän ja kuoleman kysymyksinä, ja kouristeltava primitiivisten tarpeiden ristipaineissa, joiden yläpuolelle häntä ei kannusteta nousemaan. Ylevät toiveet murentuvat särkyneiksi sydämiksi ja latistuvat äänettömiksi huudoiksi. Silkkaa murhaa.

En myöskään muista ennen nähneeni tv-sarjaa, jossa jokainen sarjan keskeisistä hahmoista tapatetaan (siis käsikirjoittajien toimesta), ja jossa jo kauan ennen tuotannon puoliväliä on oppinut, ettei hahmojen välinen kiintymys ja uskollisuus takaa kenellekään heistä turvaa saati koskemattomuutta (siis edes toistensa keskuudessa), korkeintaan hieman kunnioitusta ja kaunistellun muiston. Jos jotakin hyvää ja kaunista tapahtuu ja jonkinlainen tasapaino hetkeksi saavutetaan, se näyttää olevan pelkkä sitä seuraavan tuhon indeksi ja tulevan tuskan kaikupohja. ’Mitä onnellisempi olet ollut, sitä korkeammalta putoat, ja onni on parhaimmillaan kuin elämä itse: pelkkä katoava hetki keskellä kylmää pimeyttä’. We were born to die, laulaa Lana Del Reykin, joka käyttää musiikkinsa kuvastona runsaasti moottoripyöräjengiromantiikkaa.

Metaforisena kliimaksina tälle uhrautumisen kärsimysnäytelmälle poika surmaa äitinsä – ja vain siksi, että molemmat ovat omistautuneet ikivanhoille pelisäännöille, joita he kunnioittavat enemmän kuin itseään tai toisiaan. Tai tarkemmin sanottuna: noiden sääntöjen kunnioittaminen on heidän tapansa kunnioittaa itseään ja toisiaan; nuo säännöt ovat kasvaneet heidän nimekseen ja elämäkseen, heitä itseään suuremmaksi voimaksi, jolle he yhteisymmärryksessä alistuvat. Niiden edessä he hylkäävät itsensä ja suurimman tuntemansa rakkauden, koska säännöt ja järjestys ovat heidän maailmassaan jotain vielä suurempaa. "I love you Jackson, from the deepest, purest part of my heart. You have to do this. It's what we are, sweetheart. It's ok. My baby boy. It's time. I'm ready."

[Ennen kuin poika surmaa äitinsä, äiti puolestaan on surmannut pojan rakastetun, samaisten pelisääntöjen velvoittamana – ja kantaa sitten teostaan tuskaa sarjan loppuun asti, etenkin, koska pojan tuska on hänen tuskaansa, ja surmattu on ollut rakas myös äidille itselleen, eikä äiti voi kertoa tapahtuneesta kenellekään, kaikkein vähiten pojalleen, joka ihmettelee mitä on tapahtunut ja kenelle kostaa. Tuska kasvaa äidin kuullessa, että surma on ollut turha ja perustunut väärinkäsitykseen, ja tietäessä, että se on vaatinut lisää viattomia uhreja syntipukeiksi ja salaisuuden varjelemiseksi. Tuska moninkertaistuu, kun poika saa tietää kaiken tämän - onhan poika itse surmannut viattomat syntipukit. (Ja taustalla on tietenkin kaikki se muu äidin kokema tuska, jonka päälle tämä uusin tuska kerrostuu.)

Tässä ei kuitenkaan ole vielä tuskaa tarpeeksi: kaiken päälle laskeutuu vielä lopullisen luopumisen tuska siitä tiedosta, että äidin on tultava poikansa surmaamaksi. Ja jotta luopumisen tuska olisi täydempää, äiti haluaa vielä kerran kosketella kaikkea sitä, mikä pian olisi poissa: viimeisinä tekoinaan hän palaa isänsä luo, vanhojen valokuvien ääreen ja lapsuudenkotinsa ruusutarhaan**. Ja entä pojan tuska? Jax parka: vaimon menetys, tieto siitä että oma äiti on siitä vastuussa, tieto siitä että itse on syntipukkien surmaamisesta vastuussa, ja vaatimus surmata oma äitinsä. Luonnollisesti myös hänellä tämä tuska kerrostuu kaiken vanhan tuskan päälle.

Äidin ja pojan elämä on yhtä suurta tuskafestivaalia.

Tällaisessa tarinassa on itsestään selvää, että sarjan päähenkilö menettää rakkaimmat ja läheisimmät ihmisensä. Parhaan ystävän on mentävä (jonka rakkaan oli niin ikään mentävä, tuskallisena vahinkona tietenkin, ja josta siitäkin kostoksi oli laitettava syntipukki menemään. Myös parhaan ystävän isä surmataan.) Rakastetun on mentävä. Äidin myös. Isänsä Jax on menettänyt jo kauan sitten, mutta isäpuolen voi hänetkin menettää tarinan kuluessa. Kahdesti Jax menettää myös poikansa – mutta onneksi vain hetkeksi. (Tätä voi pitää allegoriana tulevaisuudentoivosta, sillä lapset edustavat tulevaisuutta; Jaxin menneisyys ja nykyisyys ovat kuralla, tuhoutuneet tai tuhoutumassa, mutta toivoa tulevasta vielä on, vaikka se onkin haurasta. Tähän allegoriaan nähden on kuvaavaa, että Jaxin esikoinen syntyi keskosena, eikä varmuutta eloonjäämisestä ollut. Mutta tulevaisuudentoivo vahvistuu toisen pojan syntymässä (joka sekin on tosin vaarassa joutua abortoiduksi): on kuin toivo lopulta olisi tuplaantunut, vahvistunut.) Tässä tuskafestivaalissa pelkkä menetys ei riitä: myös se tapa, jolla menetykset tapahtuvat, kääntävät veistä haavassa ja kuormittavat tuskalle lisäkerroksia. Tuskaa on herutettava viimeiseen pisaraan asti.

Toisissa tunnelmissa, nopeatempoisemmin rakennelluissa ja paatoksellisemmin esitetyissä tämä tällainen olisi hillitön farssi (ja ohjaajan jossakin väittämää saippuaoopperaa ja pulp fictionia). Mutta kiihkottomuus, vähäeleisyys ja toteava tyyli pitävät kaiken juuri niin murheellisena kuin se on; kerronta on liian vakavamielistä ja hidasta, hartaasti ja huolellisesti rakenneltua ollakseen "hupia". (Ymmärrän kuitenkin pulp fiction -väitteen. Se on näppärä väistöliike.)
 Such pain. Such pain. (Where does it all go?)]

Vaikka tapahtumat ovat ankaria ja sydäntäsärkeviä, kukaan ei edes yritä muuttaa Kohtaloa. ’Näin tämän kuuluukin mennä.’

Tämä on SOA:ssa murheellisinta. Veri vuotaa koska säännöt käskevät, eikä kukaan tai mikään ole velvollisuuden yläpuolella. Sillä laista ja sen kunnioittamisesta on veljesrakkaus tehty,

Myös eräs sarjan keskeisimmistä jännitteistä nousee siitä tuskasta ja kivusta, jota tämä kaikki ”heimokuuliaisuus” aiheuttaa. Lisäksi teema on läsnä ankaran masokistisena vivahteena, toisinaan hyvinkin suorasukaisesti seksualisoituna (mitä esimerkiksi Tig –niminen jäsen ruumiillistaa. Hänen kauttaan flirttaillaan monien muidenkin äärimmäisten perversioiden kanssa. Yleisesti ottaen sarja vihjailee hyvin raskaista perversioista, eikä seksin ja kuoleman yhdistely ole lainkaan tavatonta, ajatellaanpa vaikka teloitusta kesken ryhmäorgioiden - ja orgasmin - letkeän musiikin soidessa taustalla.)
 Masokismi näyttää merkitsevän sarjassa myös eräänlaista miehuuskoetta (kuin muinaisilla Amerikan natiiveillä konsanaan): mitä enemmän kipua siedät, sitä kovempi äijä olet, initiaation läpäissyt.

Tätä taustaa vasten ei ole kovin merkillistä, että äidinmurhakohtauksen taustalle on valittu soimaan Make it rain* -kappale, ja että tämä erityisen veren ja erityisen väkivallan raskauttama jakso limittyy ja huipentuu seksiin. – Aivan kuin uhriveri indikoisi tai synnyttäisi elämän perusenergiaa, toistaisi jotakin ikivanhaa ja mystistä rituaalia - sadomasokistiselle taajuudelle viritettyä tai sen energialla ladattua - ja siten takaisi jatkuvuuden, kuin jonkinlaisen turvan.
 Hieman ymmärrettävämmässä muodossa tällainen seksin ja kuoleman rinnastus selitetään usein ’elämän ja kuoleman syklinä, valon ja pimeän vuorotteluna', jossa syklin pyöriminen on luonnollista ja kaiken toistuminen väistämätöntä; jotain kuolee ja jotain syntyy, ja jonkin syntymä edellyttää jonkin kuolemaa.

Kun äiti on ammuttu ja poika on harrastamassa seksiä, kamera kuvaa äidin ruumiin vierellä yön pimeydessä huojuvia punaisia ja valkoisia ruusuja** – joille on roiskahtanut verta, suorastaan pyhää verta: äidin verta, rakkauden kyllästämää. [Valkoinen edustaa puhtauttaa ja pyhyytä (ja myös kuolemaa), punainen puolestaan rakkautta, siis etenkin ruusissa.] (Tästä roiskahduksesta tulee mieleen ne Stoker -elokuvan valkeat kukat joille roiskahtaa verta, ja India -tyttö vaaleassa mekossaan noiden kukkien viattomuuteen rinnastettuna ja niin ikään veren tahraamaksi joutumana. Sons of Anarchyssa Jaxin valkeat kengät kokevat saman kohtalon kuin Stokerissa Indian mekko.) 
 Symboliikka on suoraan sanottuna hyytävää ja tarinan kokonaisuudessa mykistävän laajaa, enkä juuri nyt halua lähteä uimaan näihin syviin vesiin. 

[*Make it rain viittaa fraasina ensinnäkin seksuaalisuuteen veden elementin kautta. (Veden elementti edustaa sekä tunne-energiaa että elämänvoimaa; juurikin tunne-elämä implikoi sisäistä elämää ja elinvoimaa, ja puhtaimmillaan, perustavimmillaan elinvoima ilmenee seksuaalienergiassa [joka pohjimmiltaan säätelee kaikkea tunne-elämää, tiedostettiinpa sitä tai ei]. Vrt. esim, astrologia tai psykoanalyysi - tai mytologinen kuvasto.) Toisekseen fraasi viittaa rituaaliin, sillä fraasissa viitataan Sateentekijään (Rainmaker) ja Sadetanssiin (jonka Sateentekijä siis loihtii tai synnyttää rituaalinsa, sadetanssin, avulla). Ehkä Jax etsii elämää tai henkistä uudestisyntymää kuolemasta...Tai vain haluaisi saada lisää elämänvoimaa kaiken tuhon ja kuoleman - aavikon - keskellä. Siksi laulussa - jonka ymmärrämme kuvaavan Jaxin sielunmaisemaa - pyydetään: "make it rain". Sade on luonnossa kasvulle välttämätöntä ja elämä syntyy vedessä.]

Kaikesta on siis pääteltävissä, että kyseessä on jonkinlainen rituaali kokonaisuudessa, jonka tarkoitus on saavuttaa jotakin uhrattua suurempaa. Mutta mikä voisi olla suurempaa kuin äidinrakkaus, joka siis on uhrattu? Kuri ja järjestys lain nimessä? Vapaus? Jos Jax tavoittelee vapautta joka voisi katkaista kierteen, miksi hän tavoittelisi sitä tavalla, joka sitoo hänet entistä tiukemmin vanhaan kierteeseen ja kuolemansykliin? Vai ajatteleeko hän yhä, jengin opetusten mukaisesti, että äidin surma vapauttaisi hänet tai äitinsä vaimon surmaan liittyvästä taakasta, edes jollakin rituaalisella tavalla, vaikka samalla teko sitookin Jaxin uuteen suruun, äidin menttämiseen...?
 Vai kokeeko Jax, että tien ulos voi löytää ainoastaan lakia noudattamalla, mitä hän itse ei saa nähdä mutta hänen poikansa kyllä?
 Vaikeita, suuria kysymyksiä. Kaikki Jaxin maailmassa on tehty emotionalisesti hankalaksi ja raskaaksi, koska armoa ei tunneta.

[*Ruusutarha itsessään on kuriositeetti, joka toistuu myös Del Reyn (lainatuissa) lyriikoissa.

Time present and time past
Are both perhaps present in time future
And time future contained in time past

If all time is eternally present
All time is unredeemable
What might have been is an abstraction
Remaining a perpetual possibility
Only in a world of speculation
What might have been and what have been
Point to one end, which is always present
Footfalls echo in the memory
Down the passage which we did not take
Towards the door we never opened...

...Into the rose-garden

(Burnt Norton)]

* * *

Säännöt ovat siis kasvaneet jäsenten nimeksi ja elämäksi, heitä itseään suuremmaksi voimaksi jolle he kuuliaisesti alistuvat.

Hyvänä vertauskuvana tälle metamorfoosille - siis sille kuinka säännöstöstä muotoutuu elämä ja nimi, syvälle tatuoitu identiteetti - voidaan pitää ensimmäisen ja viimeisen tuotantokauden kansikuvitusta. Molemmissa niistä näemme sarjan keskushahmon, Jax Tellerin, selkäpuolelta kuvattuna. (Miksi hän on kääntänyt katsojalle selkänsä? Pelkästään logonsa näyttämiseksi?) Ensimmäisen tuotantokauden kuvassa hän kantaa nahkaliivinsä selässä jenginsä tunnusta, viikatemiestä. (Viikatemieshän kuvaa tunnetusti kuolemaa. Tellerin lippalakissakin lukee ”reaper”.) Viimeisen tuotantokauden kansikuvassa kuolema on kuitenkin syöpynyt Tellerin selkään, syvemmälle kuin yksikään tatuointi: hänen selkänsä luonnollinen anatomia on nyt kadonnut, ja tilalle on kuvioitunut kuoleman luisevat kasvot. ”Jaahas, Teller on kuoleman oma ja kuoleman nimi”, ajattelen nähdessäni kannet, enkä hämmästy loppuratkaisua – mutta kylläkin sen monikerroksisuutta.

Toisin sanoen Tellerin tarina on myös tarina itsetuhosta, tarina äärimmäisestä itsensä uhraamisesta ja luonnollisen vääntymisestä luonnottomaksi tässä vimmaisessa pyrinnössä (sillä selän luonnollinen anatomia katoaa kuolemaksi muotoutumisen tieltä. Tellerin vaimo onkin syyttänyt Telleriä muuttumisesta "hirviöksi".)
 Tarinan tällä tasolla seurataan sitä, kuinka Teller ”kuolettaa itsensä” jengikulttinsa hyväksi, muuttuu erääksi ”kuoleman nimistä” (’death has his name’). Tällä tasolla tarina siis nousee allegorisiin ulottuvuuksiin, jolloin Teller ei enää ole pelkkä henkilö vaan edustaa jotakin. Teller -nimellä on siten moniulotteisia, symbolisia merkityksiä. Näin ollen myös hänen kuolemallaan on moniulotteisia, symbolisia merkityksiä.

Teller -nimen moniulotteisuuteen nähden lienee kuvaavaa esimerkiksi se, että erään jakson taustalla häälyy puoti, joka tarjoaa yliaistillisia palvelujaan. ”Teller”, julistavat puodin ikkunateippaukset. Subliminaalille viestinnälle ominaisesti tämä rinnastetaan jengin kerhotalon (tai sen kulissin) nimen ”Teller-Morrown” kanssa. Näin ollen ”Teller” saa siis selvänäkemisen ja ennustamisen merkityksiä. Niitäkin on pohjustettu jo tarinan alussa:

Aikaisemmin sarjassa on kerrottu, että Jaxin isällä oli visio. (Myös selvänäkijät saavat visioita, näkyjä.) Isän visiossa jengi olisi sanoutunut irti väkivallasta ja laittomuuksista. Jax itse puolestaan ryhtyy isänsä visioksi, todellistamaan sitä tavoitetta, joka hänen isänsä kohdalla jäi pelkäksi haaveeksi (ilmeisesti syystä, että ”reaper” sysäsi hänet syrjään. Tästä huolimatta hän ennätti kylvää siemenensä, vertauskuvallisesti ja kirjaimelllisesti: hän ennätti synnyttää vision ja kirjoittaa sen ylös sekä saada pojan, Jaxin: tulevaisuuden visiolleen).

So, “Teller” both has a vision and is a vison;

Vision synnyttäminen on ollut kohtalokasta, ja kallista on myös sen toteuttaminen. Jax ymmärtää, että sen tehdäkseen hänen on uhrattava itsensä. Jaxin silmissä uhri ei kuitenkaan ole turha, ja näemmekin hänen kohtaavan loppunsa hymy kasvoillaan ja kädet levällään, valmiina vastaanottamaan mitä tuleman pitää. Ratkaisu antaa ymmärtää, että Jax on onnistunut viemään isänsä visiota - omakseen ottamaansa - eteenpäin. Onkin mahdollista, että Jax on katkaissut kierteen; että hänen omat poikansa saavat elää Jaxin isän visioimassa väkivallattomassa ja laillisessa vapaudessa ja jopa kokonaan ilman organisaatiota.

* * *

Jax Tellerin kuolema on pyhä. Sitä ei näytetä lähikuvassa eikä sillä mässäillä, mikä on poikkeuksellista sarjan tavalle kuvata kuolema hyvin graafisesti ja raa’asti. Näemme pelkän verilammikon, jonka tiedämme kuuluvan Tellerille. Kuva mustenee loppuhiljaisuuteen juuri, kun laajeneva verilammikko on saavuttamaisillaan maantiellä makaavan leivänkannikan, öylätin merkityksillä ladatun. Sinun edestäsi annettu, sinun edestäsi vuodatettu. Jax Tellerin viimeinen tehtävä on suoritettu, vapaaehtoisesti.

[Katsotaan ja ajatellaan tätä pikkuisen tarkennetummin.

Loppukuvassa leipä on jo viinin punaama, siis ennen kuin Jaxin veri koskettaa sitä. Kuva siis viittaa leivän ja viinin sakramenttiin, jossa kaikki elementit ovat olleet jo valmiiksi läsnä. Niinpä leipä, joka jo on viinin punaama, herättää hämmästyksen: eikö Tellerin veri riitäkään ”sovintovereksi”, vai onko se kenties ylimääräinen ja tarpeeton (koska viini - joka siis edustaa ehtoollissakramentissa sovintoverta - on nähtävästi jo vuodattu, ja se on jonkun muun kuin Tellerin verta [palaan tähän kohta]). Mutta toisaalta juuri valmis viinitahra tekee leivän sekä ehtoollissymboliikalla ladatuksi että tunnistettavaksi: tahrasta muistamme, että olemme nähneet leivän samassa jaksossa hetkeä aikaisemmin, viinipullo vierellään.

(Leipää ja viiniä - ”ehtoollista” - oli ollut nauttimassa sarjan mystinen kassilama, joka Tellerin nähtyään oli noussut ja ojentanut tälle suuren huovan. ”It’s time.” Muuta alma ei ollut Tellerille vastannut tämän ihmetellessä, kuka kumma nainen oikein on. Hetkeä myöhemmin Teller istuu alman tarjoamaan huopaan kätkeytyneenä pyhän paikan - ainakin modernille maailmalle pyhän paikan - portailla suorittamassa viimeistä heimovelvollisuuttaan, joka samalla edistäisi visiota siivoamalla väkivallan pois.)

Kenties leivänkannikan (l. ”öylätin”) punatahrat (l. ”pyhän veren” jäljet) viittaavat jatkumoon: Teller ei ole ainutkertainen pelastaja, ei ensimmäinen eikä viimeinen. Oikeastaan jo Tellerin isä on ollut pelastaja, sillä hän on ollut viitoittamassa sitä tulevaisuutta, jolle Jax Teller on onnistunut poikansa sysäämään. Heidänkin on kenties, aikanaan, jatkettava pelastustyötä, ja suoritettava oma osuutensa uudistustyön hyväksi. Maailma on pelastettava uudelleen ja uudelleen, aste asteelta, ja jokainen kerta vaatii uhrauksen; on kyse yhtä vanhasta uhrista kuin säännötkin ovat, rituaalista, jonka suorittamisessa Teller on toimittanut vain oman osansa tietyssä ajassa ja paikassa. Ja pitääkseen itselleen tärkeät asiat ja ihmiset turvassa, Tellerin on pelastettava ja uudistettava maailmaa niiden lakien varassa, jotka hänen maailmaansa pyörittävät. Niinpä Teller suostuu uhriksi, koska turvaa siten poikiensa turvallisuuden ja tulevaisuuden. (Paradigmaa hän ei siis voi vaihtaa, ei ainakaan vaarantamatta koko sukukuntansa olemassaoloa.)  

Mutta mistä kertoo se, ettei "sovintoveri" aivan kosketa "öylättiä"? Kristuksen ruumis ja verihän kuuluvat yhteen ja ne on nautittava yhdessä. Jääkö prosessi - puhdistumisen ja synninpäästön - siis jotenkin keskeneräiseksi vai arvoitukseksi: ’onnistuiko Teller sovitustehtävässään; pääseekö kukaan nauttimaan hänen uhrautumisensa seurauksista'? (Palaan tähän kohta.)

Mitä sinällään tulee tulkintaani ”ehtoollissymboliikasta” (ja siten sovitusrituaalista), sellaista tukee myös hetkeä ennen äidinmurhapaikalla nähty hopeapikari, joka on kaatunut syrjälleen maahan, veren sekaan. (Maljahan on erittäin keskeinen rituaaliväline. Mitä kaikkea malja edustaa? Muotonsa puolesta jotakin feminiinistä ja samalla tasapainoa ylläpitävää vastaparia (maskuliiniselle); rituaali, jossa on mukana malja, käsittelee tavalla tai toisella tasapainoon pyrkivää sovitusta tai täydentymistä. Malja edustaa myös tuomiota ja kohtaloa (ajatellaanpa myrkkymaljoja, esimerkiksi Sokrateen maljaa). Malja on keskeinen myös Tarot –symboliikassa. Ja ehkä malja on myös läikkynyt yli?)]

* * *

Sarjan viimeiset jaksot ovat varsinaisia uhrijaksoja. Ne ovat teemallisesti melko vastakohtaisia sarjassa aikaisemmin nähtyihin, loppuhuipennuksina esitettyihin armon ja anteeksiannon teemoihin, myyttiseltä tenholtaan vähintään yhtä vaikutusvaltaisiin. Mitä tämä tällainen viestii? Että aika aikaansa kutakin?

Niin tai näin, juuri tämä fraasi kiteyttää Jax Tellerin pyrkimyksen ja sarjan syvimmän juonen: aika aikaansa kutakin. Jax haluaa katkaista vanhan kierteen. Vanha kierre on, kuten todettua, tuhoisa kierre, jossa hänen perhekuntansa, vähintään jo kolmannessa sukupolvessa, ovat kärvistelleet. 

Tuotantokausien aikana seurataan, kuinka Teller koettaa muuttaa organisaatiota sisältäpäin. Se ei onnistu, ei edes ylimmältä pallilta: vanhat tavat ja jäärät istuvat liian syvällä, eivätkä rakenne ja toiminta ota muuttaakseen suuntaa. Sen sijaan organisaation ytimeen hakeutuminen on muuttanut Telleriä itseään, eikä hän pidä siitä millaiseksi on tullut. ”I’m not a good man. I’m a criminal and a killer.”

Teller siis tajuaa vain toistavansa historiaa: myös hän itse on alkanut kirjoittaa muistelmiaan omia poikiaan varten, aivan samoin kuin hänen isänsä aikoinaan. Sarjan aikana Teller lukee isänsä muistelmia viisastuakseen, ja kuulemme edesmenneen isän äänen voice over –kertojan äänenä. Jossain vaiheessa kertojanääni vaihtuu Tellerin omaksi ääneksi: sykli on täydentynyt ja vaihtunut - ja toisto alkamassa saman tarinan jatkuessa.

Tähän syklin toistumiseen havahduttuaan Teller ottaa käyttönsä entistä ehdottomammat keinot. Hän haluaa omat poikansa ulos kierteestä hinnalla millä hyvänsä.

Aivan kuin Jax Teller, myös hänen isänsä on ollut hyväsydäminen aatteen mies, joka on halunnut irrottaa organisaation väkivallasta ja turhasta verenvuodatuksesta. Mutta isä ei koskaan edennyt pamflettiaan pidemmälle. Tämänkin kierteen Teller haluaa katkaista: hän haluaa saavuttaa jotakin tärkeää ja todellista. Niinpä hänen on siirryttävä muistelmien kirjaajasta reformoijaksi.

Eräs keskeisimmistä Tellerin elämän päämääristä täydentyy, kun hän sarjan lopussa seisoo isänsä kuolinpaikalla ja toteaa nyt ymmärtävänsä tätä. Isän muistelmat eivät ole menneet hukkaan: ne ovat auttaneet Telleriä tajuamaan jotain oleellista ja tehneet sen niin ajoissa, että Teller voisi säästää omat poikansa kierteeltä. Itse hän on kuitenkin jo liian syvällä isänsä saappaissa, mistä kuolinpaikalle ajaminenkin kertoo. Mutta oleellisinta Tellerille on se, että hän onnistuu ohjaamaan tulevaisuuden ulos syklistä. Sillä hetkellä kaikki on hänelle valmista: elämäntyö on tehty.

Mutta kuten todettua, Tellerin elämän lopetuskuvassa pyhä veri ei vielä kosketa "pyhää ruumista", ehtoollisleipää; prosessi on kyllä hyvässä vauhdissa ja rituaali toteutumaisillaan, mutta ei kuitenkaan täysin valmis, sillä Jax voi tehdä ainoastaan oman osuutensa. Pääsevätkö Tellerin pojat ulos kierteestä?

Viimeisessä kuvassa näemme Jaxin vanhimman pojan. Hänen sormessaan on toinen isänsä jengisormuksista [toisessa isän sormuksista on seisonut SO ja toisessa NS, siis Sons] – siis puolet jengitunnuksesta, joka ensimmäisen sormuksen kohdalla voidaan tulkita myös tunuskirjaimina, (initials; SO: Sons of... Sons of what? Mitä poikia Tellerin pojat tulevat olemaan, jää nähtäväksi.) 
 Kyse on Tellerin suvun tulevaisuudesta: sormus on pienelle pojalle toistaiseksi liian iso ja pyörii sormessa, mutta sormeen se on kuitenkin työnnetty (mikä sinällään jo kuvaa yhdentymistä. Sormus sinällään symboloi valaa ja jatkuvuutta, sitoutumista, ajatellaanpa vaikka vihkisormusta.)

* * *

Olipa Jax Teller mielestään kunniallinen tai kunniaton, "hyvä" tai "paha", ja elämästään mitä mieltä hyvänsä, rakkautta hän ei epäile. "Rakkaus" näyttää hänen maailmassaan tarkoittavan syvää omistautuneisuutta, ja sellainen rakkaus on ainoa totuus johon hän luottaa, ja ainoa asia joka on aina ollut hyvää. Näin ollen Tellerin rakkaudentunnustus on eräänlainen lojaliteetin osoitus: ulos pääseminen ei tarkoita hänelle uskottomuutta.

Sarja päättyy Shakespearen säkeeseen. (Shakespeareen viittaaminen - hänhän on elämää suurempien näytelmien isä ja kertonut kaikki ihmisen elämästä kerrottavissa olevat tarinat - vihjaa, että Jax Tellerin elämä on suuri myyttinen näytelmä, osa suurempaa mytologiaa. Samalla sitaatti lienee ohjaajan kuittaus tai silmänisku yleisön suussa elävälle käsitykselle siitä, että Jax Teller on moottoripyöräjengien Hamlet.)

Doubt thou the stars are fire;

Doubt that the sun doth move;

Doubt truth to be a liar;

But never doubt I love.

* * *

(Soundtrackiksi sopivat kaikki Lana Del Reyn studioalbumit, etenkin Ultraviolence. Aloittaa voi kuitenkin Born to die albumin Paradise editionin biisistä Ride. Nimikkobiisikin käy mainiosti.)