Listat

Aloin näpertää päivityksiä profiiliini mielimusiikki-sarakkeeseen.

Kuinka vaikeaa! Listat kun aina riippuvat siitä mistä roikkuvat ja ne voivat roikkua mistä tai missä tahansa. Lempiasioiden kohdalla kaikki riippuu fiiliksestä: vallitsevasta tunnetilasta ja muistoista. Ja tunteita ja muistojahan riittää. (Mikään ei talleta muistoja paremmin kuin musiikkikappale tai tuoksu. Levyhyllyn selaaminen tai tuoksukokoelman haistelemainen on kuin kaitafilmien katselu - mutta parempaa. Tästä tuleekin mieleeni mainita: kun elätte elämässänne jotakin onnellista vaihetta, haistelkaa ihmeessä jotakin uutta tuoksua! - ja sitten sinetöikää se ajalla; palatkaa siihen kuukausien, ehkä vasta vuosienkin kuluttua.)

Vaikka kuuntelenkin tiheästi kappaleita joihin tykästyn, (monen kuukauden aikana, helposti!) päädyin listallani jonkinlaiseen kestoratkaisuun: vuosien aikaisia lemppareita monivuotiselta lempiartistiltani. (Kutakin kappaletta lienen kuunnellut yhteensä tuntikausia, eivätkä kappaleet ole menettäneet vielä mitään vaikutusvoimastaan.) Tarttuvia biisejä on maailma tulvillaan, ne tulevat ja menevät, ovat hetken parempia kuin muut, mutta kestosuosikit nousevat aina lopulta niiden yläpuolelle (sikäli että ovat alunperinkään jääneet varjoon). Toisekseen en pidä päivitysvelvollisuuksista vapaa-ajallani, ja nopeammin vaihtuvia suosikkeja olisi päiviteltävä useammin. =) Että siitäkin syystä.

Listojen laatiminen vie helposti mennessään. Se on vähän kuin valokuvaamista: halua järjestellä (maailmaansa) ja tallentaa, jähmettää tunnelmakokonaisuuksia ja kaikkea nopeasti (muistista) katoavaa.

(Oikeastaan on melko kamalaa kokea ja hahmottaa asiat kameran läpi: silloin uhraa meneillään olevan hetken tulevan muiston hyväksi. Eikä kamera silti koskaan tallenna sitä meneillään olevaa kokonaisvaltaisuutta ja ulotteisuutta, jonka voisi paljon täydemmin tallentaa mieleensä tai jonnekin olemuksensa ytimiin keskittymällä hetkeen.)

No joo, olin sanomassa että. Innostuin esimerkiksi ajatuksesta laatia lista parhaimmista koskaan tunnelmoimistani kappaleista, sellaisista, joita olen kuunnellut uudelleen ja uudelleen ja uudelleen ja joista on tullut melkeinpä osa oman elämäni ääniraitaa. (Tai ehkä osa vain tietyn elämänvaiheen ääniraitaa; voisi esimerkiksi laatia teinixlistan, tai siis teinixvaiheen ääniraidan.) Ja kokonaisista albumeista samaten, sellaisista albumeista, jotka osaa ulkoa ja jotka ovat niin täynnä hyvää, ettei niistä halua irrotella erillistä palasta (eikä sellaista välttämättä joukosta edes erottuisi). Ja innostuin myös ajatuksesta koota lista parhaimmista elokuvasoundtrackeista. Tässä vaiheessa siirryin pois profiilisivulta. Tarkoitus olisi tehdä tänään jotain muutakin.

Huomasin siis, kuinka pitkään ja kauas ja moniin paikkoihin on mielessään kuljeskeltava sellaiset listat kartoittaakseen. Se vie aikaa! Niin että jätin vaiheeseen. Mutustelen rauhassa. Kiire on harhaa. Tärkeimmän ennättää aina.

Juuri nyt ihquja ovat Kaija Koon Irti-albumin trackit 1, 2, 3, 4, 7 ja 8. Mutta jos olisi aikaa kuunella vain kaksi kappaletta, ne olisivat 2 ja 3.

T1: Oodi sille mikä Totta on

Muutama päivä sitten viimeistelin Riikka Pulkkisen uusimman romaanin Totta (Otava 2010). Ahmin sen kahdelta istumalta (ja yhdeltä makuuasennolta).

Ah.
(Ööö, onko tästä voihkimisesta tulossa tapa…? Täytyy tarkkailla tilannetta.)

Olen vasta fiilistelyvaiheessa; humalan on hiukan laannuttava ennen kuin sanottava alkaa jäsentyä. Mutta sitä ennen voin kertoa tunnelmista.

Normaalisti en tekisi tätä (fiilistely on yksityistä, salaista), mutta silmiini osui eräällä kommenttipalstalla maininta Riikka Pulkkisen tavasta kirjoittaa, hänen romaaninsa kielestä. Ei sillä niin väliä, millä palstalla tai kenen kommentti. Voin hämmästellä väitettä sellaisenaan, (lähde)yhteydestäänkin irrotettuna.

Väitteen mukaan kieli, jota Pulkkinen kirjoittaa, on tylsää ja köyhää, toisteista, ja vertauksetkin kuulemma ontuvia.

Siis mitäh?! Maa ei pyöri radallaan eivätkä kaikki palaset ole paikoilleen loksahtaneita, jos tuollainen väite olisi totta!

”Tylsää”?
”Köyhää”?
Kuinka kukaan voi olla niin koskettamisen tavoittamattomissa tai kyvytön antautumaan? Ei kai vakavissaan. Eihän?? (En halua menettää uskoani ihmisiin!) Olisi kamalaa elää niin irrallaan kokemisen kiehtovuudesta, aistien maailmoista. (Juuri niissä ihminen asuu, juuri niistä hän totuutensa ja viisautensa löytää. Ja tämä tulee sitten ymmärtää metafyysisesti!)

Oma lukukokemukseni oli jotain aivan muuta. En ole koskaan kokenut mitään tällaista yhdenkään toisen tekstin kanssa. En uskonut tällaisen rakkauden olevan mahdollinen, en edes Pulkkisen esikoisromaania lukiessani.

Pulkkisen kerronnassa juuri toisto tekee kielestä laulun, antaa kerronnalle rytmin ja keinuvan sävelen, sellaisen ihanan ja melankolisen, jota kuunnellessaan ajattelee käsitteitä kuten kauneus, uni, musiikki.

En muista lukeneeni ketään toista kirjailijaa - Kira Poutasen lisäksi - jonka häkellyttävän rikkaat ja oivalluksien (viisauksien!) painavuudesta notkuvat lauseiden hedelmät olisivat saaneet minut nojaamaan tuolissani taaksepäin ja vain maistelemaan kaiken sanotun mestarillisuutta. Mikä juovuttava nautinto.

Pulkkisen kerronta on loputonta estetiikan ilotulitusta, kaikilla mahdollisilla kerronnan tasoilla rakenteesta sisällön symboliikkaan - ja vieläpä hekumallisen aistillista. Jos – ja anteeksi hieman brutaali vertaus - kirjallinen (tai pikemmin kirjallisuudellinen)orgasmi on mahdollinen, Pulkkisen teksti aiheuttaa sellaisen; kerros avautuu kerroksen perään, samalla kertaa syvemmälle ja korkeammalle, ja jatkan hengästyneenä yhä uusien ja uusien taidonnäytteiden edessä kun vanhatkin vielä läikehtivät tainnuttavissa jälkimauissaan. Lukemisen hetkellä osaa vain vuoroin hengittää syvään tai kiihtyneemmin, vuoroin pidättää hengitystään ääneti.

Olen lumoutunut.

En löytänyt yhtäkään sivua, jolta en kelpuuttaisi vähintään kahta toteamaa aforismikokoelmaan. Pulkkisen kieli näyttää jalostavan jokaisen koskettelemansa ajatuksen ja tunteen, asian ja ilmiön – ja synnyttää kokonaan uusia ilmiöitä omassa taikamaailmassaan. Ihan sama mistä hän kirjoittaa.

Jos maailma loppuisi ja saisin yhden ainoan kirjan mukaani taivaaseen, se olisi tämä romaani. Totta.

Joten ei: en luota yhdenkään sellaisen ihmisen kirjalliseen makuun, joka väittää, ettei Pulkkisen kieli olisi vähintään tyylikästä ja rikasta.

Sitä, että teksti on sulavaa, helppolukuista, ei tule pitää merkkinä muusta helppoudesta, kuten kielen tyhmästä yksinkertaisuudesta. Eikä sitä, että teksti sulaa mieleen kuin taitavin käsityösuklaa kielelle, tule pitää merkkinä älyllisestä painottomuudesta. Aivan päinvastoin! Pulkkisen tekstiä voi lukea yhtä sulavasti kuin kuljettaa kättään veden päällä tai sormiaan hiotuilla kivillä. Mutta tämä ei tee Pulkkisen kielestä eikä kerronnasta siloteltua pintaa, ei todellakaan, ei yhtään vähennä moniulotteisuutta eikä syvyyksiä. Itseäni häkeltää se taito, jolla Pulkkinen puhuu syvistä, vaikeista, kipeistä, suurista ja monimutkaisista asioista näennäisen helposti. (Alan jo toistaa itseäni...)

(Voin toki kuvitella, että suurella vaivalla merkityksistään avatun, vaikeaselkoisen tai byrokraattisen, tekstin lukeminen herättää sitä hyvänolon tunnetta, jota ponnistelu aina herättää, jos tarjolla on mitään palkintoa, kuten syvällisen ja monimutkaisen asian ymmärtäminen. Mutta parhaat kertojat synnyttävät illuusion helppoudesta, tiivistävät kokonaisia maailmoja sekä moniin ulottuvuuksiin avautuvia todellisuuksia muutamiin valittuihin sanoihin. Totta kai sellaiset asiat voi sanoa paljon monimutkaisemminkin, hitaammin, työläämmin, vähemmän keskitetysti, mutta sellainen ei tee sanotusta älykkäämpää.)

Jos Pulkkisen romaani ei muka pistä ajattelemaan, se johtuu siitä, että kieli on niin hiottua ja ajatukset jo niin kauaksi ja taitavasti ajateltuja, että moitteita tai vastaväitteitä on vaikeaa keksiä. Mutta tätäkään ei tule pitää merkkinä tekstin puutteista: ei merkkinä kyvyttömyydestä herättää ajatuksia tai haastaa lukijaansa, eikä merkkinä valmiiksi pureskeltujen ajatuksien tarjoilusta. Pulkkisen tekstin haaste lukijalle on antautuminen, toisinaan pelkkään vaistonvaraiseen.

Siinä missä monien kikkailevampien tekstien kohdalla joutuu huoneeseen, jonka mittasuhteet on hahmotettava itse, jonka ovet ja ikkunat on löydettävä itse, Pulkkinen ei kiusaa: hän avaa ovet ja ikkunat, tekee hengittämisen helpoksi. Ja silloin – silloin! – voi tapahtua se, mihin kaunokirjallisuus on tarkoitettu: voi kokea ja ymmärtää sen erityisen, mitä juuri tämä tietty kirjoittaja haluaa näyttää, sukellella niihin maailmoihin, väitteisiin ja kokemuksiin, joita hän eteen vyöryttää.
Pulkkinen vyöryttää romaaninsa tunnelmat ja tapahtumat herkästi ja luontevasti, silti häkellyttävinä ja valtavina kuin pilvimassat taivaalla.

Tämä on sitä, se tapa, jolla kirjallisuuden tulisi ihmisiä kosketella, jolla tarjota näkökulmia ja tyylejä olemassaolon jäsentelyyn ja kokemiseen, mahdollistaa toisenlainen tekemällä näkyväksi muita mahdollisia maailmoja.

Jokainen sana ja lause tuntuu yhtä huolitellulta kuin rakastetultakin; inspiraatio ja rakkaus kirjoittamiseen huokuvat hyväntuoksuisina lukijalle asti. (Niin monista teksteistä kuultaa tunkkaisena läpi se, että ne on kirjoitettu ennemmin aikataulun ja sivumääräkiintiön pakottamana tai teknistä taituruutta tavoitellen, kuin sisäisen äänen kutsusta ja kiihkeydestä sanoihin. Kauniin tekstin luominen on alkemiaa.)

Voi olla, että ajan kanssa tämä rakastumiseni tasaantuu maltillisemmaksi (ja kenties entistä syvemmäksi) rakastamiseksi. Mutta juuri nyt ajattelen, että noin kaunista kieltä kirjoittavalle olennolle haluaisi antaa jonkin aivan toisen, hänen ylimaallisia kykyjään paremmin kuvaavan nimen. Jonkin sellaisen, jossa kohtaavat mielikuvat maan neljästä elementistä ja vuodenajasta, magiasta ja kauniista puutarhasta jossa taruolennot iltaisin käyskentelevät.

*hih*

*jatkaa humalaansa, nojaa jälleen tuolillaan taakse päin*


Jälkikirjoitus, eli vielä pieneksi kuriositeetiksi:
Lukiessaan piirroksesta, jonka romaanihenkilö on päiväkirjansa väliin työntänyt, tai maalauksen alle kätketystä toisesta maalauksesta, tulee tunne: Tästäkö romaanin yksi mahdollinen alku olisi lähtenyt: siitä, kun joku löytää kuvan tuntemattomasta, salaperäisestä naisesta? Salaperäisen naisen tarina alkaa joka tapauksessa vihjeestä: vaaleasta mekosta, jonka nuori nainen isoäitinsä kaapista löytää.

Kuvaavaa 6

Kuvaavaa tällä kertaa on – katso profiilikuvaa: tadaa! *=)*

Kuvaavaa on, että minäkin lopulta sellaiseen lankesin. Ensimmäinen kuvani netissä koskaan! (Ainakaan itseni laittama.) Täytyy varoa ettei mene pikkusormea enempää. (Sitä se näpräily - tällä kertaa kännykällä - ennen pitkää teettää.)

Kuvaavaa ovat suu ja sormet.
Nyt voitte ajatella: ”juuri tuo suu täällä puhuu, juuri nuo sormet luettavan naputtelevat”. Kuvaavat ne ovat toisellakin tavalla.
(*hih* Pieni viaton komiikka piristää ullakkokamarin öitä mukavasti.)

Kuvaavaa on au naturelle. (Ainakin omassa kamarissa. Ulkona hiippaillessa suuni ei koskaan ole noin paljas kuin täällä, vaan kevyeen kosmetiikkaan puettu. Sekin on kuvaavaa.)

Astrofantasia

Iltapuhteilla alkoi lapsettaa, iski leikkimielisyys ja iltasatuhetki-inspiraatio. Silloin minä joskus kiertelen astrosivuilla, siis astrologisia näkökulmapalveluja tarjoavilla sivuilla - en mitään myymässä enkä ostamassa, kunhan poimin maistiaisia. 

Yksi mukavimmista on henkilökemioita tulkitsevat karttaohjelmat. (Niihinhän voi soveltaa muitakin ihmissuhteita kuin rakkaussuhteita, etenkin jos mielikuvitusta riittää. Planeettaenergiat ovat aina planeettaenergioita...) Ja luontevaa tietysti on, että huvitan itseäni - täällä kertomusaiheisessa blogissani - ihmisillä kertomuksista. Kuten näyttelijöillä. Ja heistä tietysti niillä, jotka ovat tehneet minuun lähtemättömimmän vaikutuksen. (Onhan se mielenkiintoista tietää, olenko se vain minä ja päälleliimatut ylitulkintani taikka omat fiilistelyni joidenkin roolisuoritusten pohjalta. Vai onko se sen tyypin oman habituksen säteilyä ja tähtiin kirjoitettua, hih!)

Viime aikoina katselemistani näyttelijöistä kiehtovin lienee ollut Ben Whishaw - myös muutaman mieleenjääneen roolinsa ulkopuolella -, joten en malttanut olla tirkistelemättä. Ja koska tulin hänet jo muutenkin maininneeksi kirjoituksessani Kuvaavaa 4, aloitetaan hänestä (ja kenties myös lopetetaan häneen, sikäli että tämä on ainoa laadussaan, tämä, kun vietän täällä iltasatuhetkiäni astrofantasioiden parissa. No, kertomuksia nekin: sopivat blogin teemaan..)

Voilá! Tällaista "yhteisellä kartallamme" näkyy, siinä pienessä pilkahduksessa jonka maistiainen antoi - tietysti vain houkutellakseen enempään. Mutta minulle riittää tämäkin, sokerin makuun on hyvä jättää. *kiherrystä*

"What Brings You Together
You (siis minä, moi) are very drawn to Ben's imagination and emotional complexity, and are likely to feel a deep need of his presence in your life because of the sense of emotional security and belonging [...]

The worldly and self-contained qualities of your personality have a way of making Ben genuinely like you. You inspire great tolerance and generosity in him [...]

You are deeply attracted by Ben's looks and sexual style, particularly his harmony with his body and with the physical world. But your responses to this attraction are not at all simple.

The Essence of Your Relationship
The keynote of your relationship with Ben is enchantment. This quality of dreamlike beauty and bewitchment embraces many dimensions of reality, from the erotic to the spiritual.[...]
This relationship is not only full of enchantment and idealism; it also has a warm and safe quality which is much more human in nature, and which can offer both of you a sense of real belonging [...]

Your Relationship and Yourself
The romantic and erotic dimensions of this relationship may well bring you into confrontation with all that has been hurt within you since early childhood.[...]

Your Relationship and Your Partner
This bond will probably have a profound effect on Ben's emotional life, for its creative energy fulfils his deepest emotional needs and gives him a sense of coming home.[...]"

Jos ei muuta, niin - sikäli että tunnustan paikkansapitäviksi yllä esitetyt väittämät siitä mistä olen viehättynyt - ainakin tulkinta ilmaissee jotakin maskuliiniseen tai mieheen kohdistamastani ihailusta tai mieltymyksestä. (Ja jos sellainen on oikein suurta, kai se on silloín jopa kaipuuta - eihän mikään ihailu voi kasvaa suureksi ilman sitä; jatkuvasti tyydytetty mieltymys ei herätä kaipuuta, korkeintaan asettaa odotuksen tai ehdon.) Että jos on mies - and wants to trigger - kannattaa olla Ben Whishawn oloinen... :) *Miettii suu auki, mikä se on se juttu joka Whishaw'ssa vetoaa... Ei mikään ilmeinen juttu - kuten hänen komea ulkonäkönsä (lukemattomat miehet ovat poikkeuksellisen komeita, joten miksi heistä kaikista juuri herra Whishaw on se joka vetoaa?) - ja kuitenkin jokin hyvin substantiaalinen, olemuksellinen juttu, sellainen, jota ei voi esittää, mikä täytyy vain olla, jonka täytyy vain tapahtua, tulla esiin olemisen ja tekemisen tavoissa. Kai se on se samanaikainen läpikuultavuus ja läsnäolon intensiteetti. Ylipäätään intensiivinen läsnäolo tekee aina tehtävänsä. Kokeilkaa vaikka.*

On itse kullekin hyödyllistä pohtia tällaisia asioita, vetovoimia ja laukaisijoita. Eivät ne ole pinnallisia asioita, ja kertovat - oi voi niin paljon - omasta sisimmästä. Esimerkiksi herra Whishaw viehättänee minua siksi, että jokin minussa tunnistaa halun löytää itsestäni ne piirteet, ne ominaisuudet, jotka hänessä vetoavina koen, ja houkutella ne minusta esiin, liittää ne (paremmin) itseeni ja elämääni. Tätä se puhe Toisen itseä täydentävästä vaikutuksesta tarkoittaa. Siksi jokainen mies, jonka kanssa nainen on suhteessa, ja jokainen nainen, jonka kanssa mies on suhteessa, kertoo pohjimmiltaan näiden naisten ja miesten omasta sisäisestä miehestä tai naisesta sekä siitä vaiheesta, jossa se on. 

[Niinpä tiedämmekin seksuaalisuhteitamme ja mies- tai naisihanteitamme seuraamalla omasta Animastamme tai Animuksestamme paljon, esimerkiksi sen, kuinka syvällä varjomaailmassa se kenties vaeltaa, kuinka haavoittunut tai epätasapainossa se on, tai kuinka hyvässä ja tukea-antavassa yhteydessä siihen olemme; kuinka integroituneita me persoonina olemme, kuinka hyvin voimme itsemme hyväksyä. (Anteeksi jos kuulostan vaikeaselkoiselta. Tämähän on oikeastaan yksinkertainen asia.) Seksuaalisuhteitamme ja mies- tai naisihanteitamme seuraamalla huomaamme myös, mitä muutoksia meissä tapahtuu tai on tapahtunut: ne tulevat esiin ihmissuhteissamme sekä mies- tai naismaussamme.]

Mutta halu täydentyä Toisen avulla ilmenee arjessa usein kielteisesti: haluna omistaa (mikä puolestaan ilmenee haluna hallita). Halua täydentyä kaikki omistushalu pohjimmiltaan implikoinee. (Etenkin mainosteollisuus rohkaisee meitä tässä, kannustaa ajattelemaan, että jonkin asian tai esineen omistamalla liitämme sen ominaisuudet itseemme ja elämäämme. - Ja sitten alamme rakentaa itseämme ja elämäämme ostelemalla. Blaah, tämä on niin valtava aihe, että pikkuisen jo kaduttaa kun edes sohaisin sitä.) 

Luonnollisesti omistushalu ja itseensä esineellisesti liittämisen momentti on hyväksytympää esineiden tai asioiden suhteen - tavaroiden, tuoksujen, vaatetuksen, musiikin - kuin ihmisten suhteen. Mutta kyllä se omistamisen ja itseensäliittämisen halu on yhä vahvasti mukana myös tavallisissa ihmissuhteissamme - sillä toinen ihminen, yhtä paljon kuin hän on peilimme, hän on objektisuhde omaan itseemme. Emme vain helposti tiedosta, ettei meidän tarvitse omistaa toista ihmistä, varsinkaan ketään tiettyä ihmistä, eikä edes muodostaa tähän riippuvuussuhdetta saadaksemme sen, mistä tuo ihminen meitä muistuttaa, mitä puolia hän omasta itsestämme paljastaa ja mitä hyvää hän elämäämme tuo. 

[Tätä ei tule ymmärtää väärin, ei esimerkiksi väitteenä ihmisten esineellistämisestä tai väitteenä siitä, etteivät ihmiset olisi ainutlaatuisia tai tarvitsisi toisiaan. Tottakai silloin on helpompi rakentaa persoonaansa ja oppia ymmärtämään itseään (mikä pohjimmiltaan tarkoittaa ihmisyyden ymmärtämistä yleensä), kun muut ihmiset siinä auttavat: muistuttavat peileinä meitä, keitä olemme ja mitä kaipaamme, ja kuinka tärkeitä ja rakkaita ovat lähellä olevat. (Jokaisella aikakaudella on toki omat narsistiset orjamarkkinansa, mutta siitä ei nyt tässä ole kyse.)]

Nöjöö.

Laitanpa tähän kyseiseltä sivulta vielä jotain astrofantasiaakin vakavammin otettavaa myös, nimittäin sitaatin - tai paremminkin aforismin - idoliltani Carl Jungilta:

"The meeting of two people is like the meeting of two chemical substances. If anything happens, both are changed."
- C. G. Jung

Hyvin sanottu. - Mistä tuleekin mieleeni: tosimaailmassa, tositilanteessa minä varmaankin katselisin herra Whishawn kaltaista vain etäältä, kenties salaa, liikkumatta, melkein hengittämättä, varoen häiritsemästä hänen lumoavaa eksistenssiään. Ja jos minä joutuisin mihinkään kanssakäymiseen hänen kanssaan, se lienisi täynnä pelkkää, hmm, "kemiallisen tasapainon varjelua" - edeltävää Jungin lohkaisua soveltaakseni -, täynnä hänen erityisestä olemassaolon tavastaan nauttimista pyrkimättä muuttamaan sitä, pyrkimättä vaikuttamaan siihen millään manipuloivalla tavalla. (Intervaktiivinen kanssakäyminen, etenkin sellainen, johon tarkoituksella tai varomattomasti tuomme oman persoonamme mukaan, on aina jonkinasteista manipulointia. Tämä ei ole sarkastinen tai muullakaan tavoin kielteinen toteamus huolimatta siitä, kuinka kielteisesti kyseinen käsite - "manipulaatio" - on latautunut; jos olemme rehellisiä ja pohdimme kanssakäymistä ilmiönä, sen luonnetta ja merkityksiä, manipulaation mukanaolo on pakko myöntää.)

No kuitenkin. Pidän kyseisen sivuston tavasta tulkita "astrologisia voimia" ikään kuin vertauskuvina ihmisen mielensisäisistä liikuttajista, vähintään potentiaalisista. Silloin astrologia rinnastuu mytologiaan - ja mytologiset voimathan liikuttelevat meistä jokaista, jos nyt eivät aivan itseään toteuttavina ennusteina, niin kollektiivisen tajunnan verkostossa kuitenkin, siinä ihmiskunnan alkumeressä, josta jokainen tietoisuus on syntynyt ja jonka aaltoilussa me yhä keinumme. Äh, nyt minä heittäydyin jo runolliseksi.

Ad astra.

Kuvaavaa 5

Norah Jones: Chasing Pirates

Aikuisten musaa. The very definition of it. (To me it is.)

Kokeilkaa vaikka. Ja himmentäkää samalla valot ja istuutukaa sohvan nurkkaan. Tältä aikuisuus kuulostaa.

Myönnän silti olevani puolueellinen. Olen kuunnellut NJ:ia ensimmäisestä levyllisestä asti, eikä musiikkiin millään kyllästy. Jonesin ääni on itseasiassa myös ainoa herätysääni, jota jaksaa aamuisin kuunnella, joten uhrasin yhden Jonesin ihanista biiseistä siihen tarkoitukseen. (Alunperin se muistutti raukeanlaiskoista kesäpäivistä portailla myöhäisen aamukahvin kanssa, siitä, kun aurinko kuultaa alkukesänvihreiden lehtien läpi, puunoksat huojuvat maidonpehmeässä tuulessa ja linnut laulavat. Kukapa ei haluaisi herätä sellaisiin muisti- ja mielikuviin? Pelkäänpä silti, että muutaman vuoden kuluttua saan kappaleesta mieleeni vain tuimat aamuherätykset... Noh, sitten voin vaihtaa herätysäänen vaikka tähän uudempaan kappaleeseen.)

p.s: pogopogo

Ja siis, kun nyt kerran pikkujouluajasta oli tuossa puhe, niin täytynee tasapainon vuoksi lisätä, että tokihan silloin pitää vähän pogotakin. (Saa sitä muulloinkin tehdä, mutta nosteita on aina fiksua käyttää hyväkseen. Etenkin, jos istuu pitkään koneen ääressä, kuten lukemassa yhtäkään "normaalipituista" spekulointitekstiäni, vieläpä tunnollisesti loppuun asti. Yritän vain olla vastuuntuntoinen.)

Kas niin. Avatkaapa YouTube viereiselle lehdelle. (Ja jos mahdollista, kääntäkää bassot kaakkoon.)

"KESHA - We R Who We R (JAMES RENDON REMIX)"
(Aloitus - joidenkin mielestä kenties koko kappale - kuulostaa hieman - joidenkin mielestä "hieman" - jumppamusalta, mutta sehän on lämmittelyn kannalta pelkästään hyvä asia. Tässä vaiheessa riittä että vain pomppii.)

"Mari-Leen "Rahutu tuhkatriinu" live"
(Ja sitten kädet mukaan, kunnolla.)

"ANNIE - Songs Remind Me Of You"
"Revolution On The Dance Floor"
(Seuraavaksi nivelet vetreiksi.
Muistakaa kuulalaakerilantio. [Kuulin tämän loistavan muotoilun Badding -elokuvasta. Repesin.])

"Lady GaGa - Boys Boys Boys (Manhattan Clique Remix)"
"Just Dance Remix - Ashley Tisdale"
(Ja sitten kunnon pogoamista. Nyt on oikea aika heittää sekaan kaikki ne moovit, joille on annettu oikein oma nimikin. Kiva miksaus, btw, lopusta huolimatta, ja vaikka alkuperäinen versio onkin aivan lyömätön tämän biisin kohdalla. Siinä on niin jäljittelemätön tunnelma. Kovempikuntoiset voivat tanssahdella heti perään myös sen.)

"Britney Spears - Circus (Mysto & Pizzi Electro House Remix)"
(Jatkakaa, jatkakaa toki. Erittäin hyvä miksaus.)

"8th World Wonder - A Michael Phelps Video"
(Rennommalle ja rytmikkäämmälle loppuliikehdinnälle.)

Kas noin.
Peruskunnolla ei tämän enempää sitten jaksakaan yhdellä kertaa tuuletella.
Mutta sama uudelleen tunnin päästä.

Hiukset

Olen huomannut, että pitkissä hiuksissa on vetovoimaa.

Siis naisen pitkissä hiuksissa ja miehen mielestä. No, onhan se kuultu, että miehet pitävät pitkistä hiuksista, mutta että niin paljon! Se oli itselleni uutta. (Pitäisi ennemmin puhua pitkien kuin vaaleiden hiusten magiasta.) 

Toki minäkin naisena pidän pitkiä hiuksia kauniina, runollisina, sekä miehillä että naisilla, mutta ei niissä mitään maagista kutsuvoimaa ole. Joten miehille naisten pitkissä hiuksissa lienee jokin seksuaalinen signaali. (Ja puhun nyt vain heteronäkökulmasta, ja varmasti monilla muillakin tavoin rajoittuneesta ja suhteellisesta näkökulmasta käsin.) Luonnontieteellisesti ajattelevalle tämä ei ole mikään uutinen tai ihme, ja hän varmaankin pitää ilmiötä geneettisenä ohjelmointina.

Olen samoilla linjoilla sikäli, että pitkät, runsaat ja kiiltävät hiukset implikoivat nuoruutta ja elinvoimaa. Mutta olen taipuvaisempi ajattelemaan, että pitkien hiusten vetovoima johtuu ennemmin jostakin historiallisesta, kollektiiviseen muistiin liittyvästä seikkasesta kuin biologiasta. Pitkin perinteinhän juuri naimaikäiset neidot ovat pitäneet hiuksiaan auki. Ehkä kollektiivinen miestieto muistaa sen. 

["Miestieto"...Hmmm, keksinkö juuri uuden sanan? No, niin kauan kuin sanan merkitys on pääteltävissä yhtä helposti kuin minkä tahansa muun sanan - siis suhteessa kielisysteemin muihin sanoihin - , tai sana on muodostettu kieltä hallitsevan logiikan mukaan, ei kyse ole oikeastaan keksinnöstä, siis uudesta sanasta. No jokatapauksessa.] 

Ehkä miestieto siis muistaa, että avoimet, pitkät hiukset ovat kuuluneet terveille nuorille neidoille, ja siksi sellaiset hiukset yhä julistavat miehelle naimattomuutta ja feminiinistä seksuaalivoimaa. Hiuksensa avannut nainen on vapaa ja valmis iskettäväksi.

Kun aloin miettiä naisten pitkiä hiuksia, totesin, että myös itse olen kokenut eniten kiinnostusta ja lähestymishalua miesten taholta juuri silloin, kun hiukseni ovat olleet auki. Istuinpa junassa tai puiston penkillä, on viereeni istuutunut mies yleensä alkanut jutella vain, jos hiukseni ovat olleet auki, siis avattujen hiusten rohkaisemana. Ne näyttävät houkuttelevan tehokkaammin kuin katsekontakti, hymy tai yksikään sana. Olen voinut kävellä täysin omissa oloissani musiikkia korvanapeista kuunnellen, kun joku mies on pysähtynyt kysyäkseen mitä musiikkia kuuntelen. (Tämä on tapahtunut ainakin kahdesti. Hieman hölmistyneenä olen suhtautunut pysäytyksiin kuin juna-aikataulujen kyselyyn.) 

Pitkään aikaan en ollut osannut yhdistää tällaista hiuksiin. Mutta pakko se on myöntää: kaikki rohkeimmat iskuyritykset ja suurin osa pidempään katsomisista ovat tapahtuneet juuri silloin, kun hiukseni ovat olleet auki.

(Tätä miettiessäni tajusin myös, miksi minusta on tuntunut vähemmän katsotulta silloin, kun hiukseni ovat olleet kiinni ja myssyn alla - ja siis tuntunut tältä aivan huolimatta siitä, nautinko 'rauhassa olemisesta' eli olinko odottanut, ainakaan tietoisesti, katsotuksi tulemista vai en. Voihan se olla, että - kaikesta rauhassaolostaan pitämisestä huolimatta - "naimaikäisenä" kaipaa jo alitajuisesti sukupuolista tunnustetuksi tulemista, ja havahtuu heti, jos palautteessa on eroja aikaisempaan.)

Funny. Strange kind of funny.

Ja kun aloin miettiä asiaa tarkemmin, tajusin, että useimmiten ensimmäiset kohteliaisuudet ovat koskeneet juuri hiuksia. (Sanotaan, että hiuksia tai silmiä - tai persoonallisuutta - kehutaan kun ei muuta kehuttavaa ole. But this is beside the point. Minun on nyt pysyteltävä tukkateoriassani.)

Haluatteko kuulla muutaman tukkatarinan? Jos ette, voitte siirtyä seuraavan kappaleeseen. No niin. Selkein kehaisu taisi olla: ”Sull on…järisyttävät hiukset”. (Ja ei, minulla ei ollut neonvihreää irokeesia.) Juuri niitä, hiuksiani, mies oli kuulemma etäältä katsellut. (Istuin huoltoasemalla ja olin levittänyt opiskelumateriaalejani eräälle sen pöydistä. Siinä sitten näpräsin ennen kuin havahduin hänen kysymykseensä Onks täss tilaa. Yritin toimia kuten kohteliaan ihmisen tulee, enkä edes tajunnut että hän oli tullut iskemään, ennen kuin tarjoutui kuljettamaan minut 200km:n matkan kotiini - toki minulla oli jo matkalippu ostettuna. Minä olen niitä ihmisiä, joita ei koulussa vikitelty. Juurikaan.) Toisen kerran minua kommentoi kännykkäänsä mies, jota olin eräänä arki-iltana kadulla ohittamassa. Hän väitti puhelimeen, ettei ollut koskaan nähnyt ”niin kaunista naista ku tässä vierellä nyt kävelee”. En tiedä mitä hän oikeastaan ajatteli: minun, itsensä vai puhelimen toisessa päässä olevan tuttavan ilahduttamista? Puhuiko hän edes minusta? Ei siinä muitakaan ollut. (Joka tapauksessa väite tuntui tietysti hyvältä. Muistelen sitä aina joskus - vaikka en hänen perusteitaan tiedäkään.) Kaikki taisi johtua jälleen hiuksista. ”Joo, on sillä pitkät hiukset”, mies jatkoi kommentoimistaan, ”takapuoleen asti”. Eräänä toisena iltana, jälleen kadulla, minut taas huomasi eräs vastaani kävellyt mies. Tällä kertaa minut pysäytettiin. Ei toki fyysisesti, mutta tervehdyksellä. "Hello!" Kohteliaana ihmisenä minä tietysti vastasin tervehdykseen ja luulin, että mies haluaa kysyä neuvoa. Niinpä hän sai tilaisuuden jutella muutaman sanan. Koska minulla ei ollut kiire minnekään ja tarkoitukseni oli muutenkin kiertää lenkki, oli ihan ok, että mies lopulta lähti mukaani kävelemään. Se oli kiinnostavaa, sellaista ei ollut tapahtunut koskaan ennen. (Luonnollisesti pysyttelimme tiukasti ydinkeskustassa, siis muiden ihmisten läheisyydessä.) Jonkin aikaa kuljeskeltuamme hän halusi tarjota minulle kahvin, ja hämärän kahvilan nurkassa juteltuamme hän lopulta kommentoi imartelevasti hiuksiani - ja työnsi sitten mitään kysymättä kätensä niihin. En vetänyt päätäni pois, mutta hetken kuluttua liian pitkälle reittäni pitkin työntyvän käden kyllä.

[Vieläkin ajattelen hieman irveessä hänen pikkusormiparkaansa, josta hänen kättään kiskoin. No, mitäs työnsi sitä väärään suuntaan. Pitääkö aina yrittää mennä niin pitkälle kuin pääsee? 

Mutta ei minulla ole antipatioita: jos olisin mies, tekisin itsekin varmasti juuri niin: yrittänyttä ei laiteta, ja miehen tunne-elämälle on vaativampaa erotella romanttinen kiinnostus fyysisestä kuin naisen tunne-elämälle. Tai näin meille - luonnontieteeltä haiskahtavasti - väitetään. (Tiedä sitten, minkä verran siinä on pelkää itseääntoteuttavaa ennustetta kuten päivän horoskoopissa. Mutta jos nyt kuitenkin oletetaan, että väite on tosi.) Ja siis, en sano, että fyysisyys olisi aina merkki kiintymyksestä - miehelle on naista vaivattomampaa jättää emotionaalinen kiintymys pois fyysisestä halusta - , vaan että mies tutkii seksuaalisia emootioitaan usein fyysisesti; fyysisyys on tie miehen tunne-elämään. Ei toki aina, kuten todettu, mutta siis jos on ollakseen. Tämänhän kertoo jo vanha sanonta miehestä, ruuasta ja vatsasta. (Jos väite pitää lainkaan paikkaansa, on epäreilua, että yleensä vain nainen voi saada miehen fyysisesti milloin tahansa, lähestulkoon yrittämättä; naisen tarvitsee vain sallia. Mutta edes kovasti yrittänyt mies ei läheskään aina saa naista. Tässäpä hieman kompensaatiota naissukupuolelle siitä, ettei naiselle yhtä helposti sallita samanlaista sukupuolikäyttäytymistä kuin miehelle. Ja myös siinä, että naisella on kiima vain kerran kuukaudessa, mutta miehellä koko ajan - asiaa pelkistääkseni.)]  

Mutta lihallinen seksuaalisuus sivuun: lisäksi minua kiinnostaa erittäin paljon miehen tunne-elämässä podettu kaukokaipuu, siis ns. ritariromantiikka: että mies voi luoda naiseen syvän tunnesiteen, kiintymyksen, ja ylläpitää sitä ilman fyysisyyttä. 

Tämähän on täysin päinvastaista edellä kuvattuun, suorastaan ristiriitaista sen kanssa. Platonisesti rakastunut mies kait palvoo naista jollakin tapaa pyhänä, illusorisena - tai vähintään tuon illusionsa suojeluspyhimyksenä. 

Tällä tavalla epähimokkaasti, silti sukupuolisesti, kiintynyt mies kait yhä tavoittelee runojen ja laulujen mystistä Häntä, joka aina karkaa tavoittamattomiin huolimatta siitä, että Hän silloin tällöin tuntuu saavan oikean, lihallisen naisen kasvot - siis että mies aina joskus tuntisi löytäneensä Hänet, tämän ihanteensa, jostakin naisesta. 

Tässä mielessä ritariromantiikka on epäkypsää, haaveisiin pakenevaa rakastamista. (Jostain syystä tällaista rakkautta löytää usein mieskirjailijoiden ja -runoilijoiden teksteistä.) 

Joku on joskus viisaasti sanonut, että ellei mies todella rakasta naista, tuo kaihottu Hän ei haihdu, vaan sitä tavoitellaan yhä, muista naisista. 

Toisaalta: olen ajatellut, että on mahdollista, että kaihottu Hän on miehen oman sielunelämän projektio - ei siis mikään tyhjä ja epätodellinen, naurettava ja lapsellinen unikuva tai edes saavuttamaton fantasia -, ja vasta, kun mies integroituu sisäisen naisensa kanssa, Hän haihtuu tai läpikäy metamorfoosin, laskeutuu korkeuksistaan inkarnoituakseen; Häntä ei tarvitse enää etsiä oman itsen ulkopuolelta eikä projisoida muihin naisiin. 

Käsitykseni on, että jotakin tällaista naista rakastavalle miehelle tapahtuu: rakastettuun yhdentyminen, siis syvästi tunnetasolla, vie miehen myös yhteyteen oman sisäisen naisensa kanssa. Silloin loputon tavoittelun tarve lakkaa. 

(Vai kuinka muuten rakastaminen saisi Hänet haihtumaan? Ja siis kun lähtökohtana on oletus, ettei Hän ole pelkkä typerä haave, vaan tärkeä psyykenelämän komponentti ja viesti omalta tunne-elämältä.) 

Joskus tätä tapahtumaa kai nimitetään vain haaveilusta luopumiseksi tai aikuistumiseksi, ilman, että tiedostetaan, mitä noille haaveille oikeastaan tapahtui ja mikä niiden merkitys oli. 

Monet eivät toki ikinä luovu Hänestä: he eivät syystä tai toisesta pääse integroitumaan psyyken elämässään - siis Hänet haihduttavalla tavalla - ja siten sisäiseen rauhaan kaihonsa kanssa.

Mutta takaisin tukkatarinoihin ja -teoriaan.

Erään kerran puolestaan istuin - jälleen hiukset auki - linja-autoasemalla, kun viereeni istuutui mies, joka aikataulua kysyttyään pian tarjosi minulle suklaata. Kohteliaasti otin kun tarjottiin. Hyvää oli. [En tajunnut, että suklaan tarjoaminen on testi vastaanottavaisuudesta; ennen pitkää hän olikin jo sopinut itselleen treffit kanssani seuraavalle kerralle, kun taas tulisin asemalle. No, mitä pahaa on olla vastaanottavainen vaarattomassa tilanteessa. Ihmisille saa olla mukava, vieraillekin. Kuten tuo mies minulle.] Tämä mies ei muistaakseni kommentoinut hiuksiani lainkaan, mutta mikäpä muukaan syy lähestymiseen olisi voinut olla, siis teoriani perusteella. Mutta mennäänpä eteen päin. Eräänä kevätpäivänä eräs iäkäs, siis isovaari-ikäinen, mies pysähtyi kävelyllä ollessani parin lauseen ajaksi lähettyvilleni. Lauseet olivat: ”Onko teillä miestä?” ja ”Teillä on kauniit hiukset.” Kai se johtui kevätauringostakin. Sehän saa hiukset hehkumaan. (Olisikohan vaari neuvonut käärimään hiukseni kerälle, jos olisin vastannut myöntävästi hänen ensimmäiseen kysymykseensä...)

Ja kun muistelen, niin ovia on avattu ja pudottamiani esineitä nostettu juuri silloin, kun hiukseni ovat olleet auki. Sattumaa?

Mitä tästä opimme? Nainen, pidä hiukset auki. Silloin saa huomaavaisuutta, jota on myöhemmin mukavaa muistella.

Olisi parempi aina silloin tällöin lämmitellä saamillaan kohteliaisuuksia. Se tekee hyvää. Etenkin, kun arkipäiväistyneissä suhteissa - olipa kyse perhe-, pari-, ystävyys-, tai muista arkipäivän ihmissuhteista - mieltälämmittävään arvosteluun harvoin panostetaan. Ehkä ajattelemme kuuluisan pohjalaisvitsin tavoin, että arviot on jo jaettu ja ilmootellaan jos muutosta tulee. Yleensähän kaikki lähimmät ihmiset ovat kuitenkin joskus sanoneet meistä jotakin kaunista. Muistelen mielelläni esimerkiksi mieheni lämpöisiä kommentteja. (Hän on hifisti ja pitää äänenlaadusta, ja yksi harvoista häneltä saamistani Erityisen Mukavista kommenteista koski juurikin ääntäni: erään kerran hänelle soitettuani hän myöhemmin kertoi pitäneensä äänestäni. Se oli kauniisti sanottu, ottaen huomioon, että olin soittanut hänelle mäkätyspuhelun.)

Kun nyt vauhtiin pääsin, kerron vielä lisää.

Yhden kenties parhaimmista miehiltä saamistani (harvoista) ulkonäkökommenteista kuulin tilanteessa, jossa olin sateen kastelemana ja heti sisätiloihin päästyäni mennyt peilin eteen ja tokaissut näyttäväni ihan kauhealta. ”Se kai on mahdotonta.” Kommentti kuulosti niin tahattomalta, melkein refleksiltä, ettei se voinut olla kuin totena pidetty kokemus; kommentti ei kuulostanut niinkään kohteliaisuudelta, kuin hämmästyneeltä maininnalta.

Mutta ihan parhaita ovat olemusta kommentoivat toteamukset. Viimeisimmän niistä kuulin aivan hiljattain. Viereeni istuutui eräässä julkisessa rakennuksessa mies, joka alkoi jutella kanssani. Lopulta hän sanoi: ”Sussa on hyvä fiilis.” (Tuo on varmaankin vähän sama asia, kuin pitää viisaana juuri heitä, jotka ajattelevat samalla tavoin kuin me itse; sellaisessa ihmisessä, joka on meitä kohtaan mukava, on hyvä fiilis. Mutta ei pidä katsoa lahjahevosta suuhun. Liitän kommentin mieltälämmittävien lausahdusten muistoesinehyllylle.)

Äh, olen langennut blogin houkutukseen kertoa itsestäni, siis fyysisestä olemuksestani, ja konfirmoida minulle tapahtuneita miellyttäviä asioita. Olenpa minä turhamainen. No, sen lisäksi minulla on hiukset - melko tavalliset - ja olen joskus mukava tai edes kuulostan miellyttävältä. Ei kai se vielä ole kovin paljon kerrottu.

Muistelkaa itseänne hyvällä! (Ja heitä jotka auttavat siinä.)