Phrasing

Kas niin. Pitkästä aikaa. (Olen odottanut inspiraatiota. Nyt se on koittanut.)

Something old, something new

Something borrowed, something blue

Kirjoitukseni runkona olkoot tällä kertaa morsiamen hääpukeutumisneuvoista tuttu fraasi (vaikka kirjoituksellani ei ole kerrassaan mitään tekemistä hääjuhlien tai -pukeutumisen kanssa).

Something old. 

Löysin erään tietokoneeni uumenista hauskan kirjoituksen. (Vanhojen koneideni uumenet ovat täynnään hauskoja kirjoituksia. Niiden asemat ovat täyttyneet aikana, jolloin ajatusmaailmani vielä etsi ääriään ja muotojaan, ja harjoitin niitä kuin kansallisbalettiin kiinnityksen saanut tanssija, toisinaan akrobaattisiin suorituksiin intoutuen.)

Koska minulla on tunne siitä, että löytämäni kirjoitus tulee lopulta katoamaan vanhan romun mukana hiljaa ja jälkiä jättämättä, päätin tallentaa sen tänne – en siksi, että juuri tämä kirjoitus olisi erityisen ”balettipitoinen”, vaan siksi, että se on niin minun näköiseni (silloisen minuuteni, toistakymmentä vuotta sitten). Se on vähän kuin sanallinen valokuva, käsittein valotettu otos mieleni maisemasta.

Tässä ”käsitevalokuvassa” vastailen netistä löytämiini, blogeissa kierrelleisiin kysymyksiin – tosin vain salaa ja itselleni, eräänlaisena päiväkirjamerkintänä. (Olen aina pitänyt kysymyksistä, niiden tekemisestä ja niihin vastaamisesta. Esimerkiksi tällaiset kysymykset ovat minulle ristikon täyttelyyn verrattavaa ajanvietettä.)

Alkaa.

* * *

Ensimmäinen lävistys/tatuointi: 6-vuotiaana sain korvakorut. Muita lävistyksiä ei ole eikä tatuointeja lainkaan, eikä kiinnostustakaan niihin. En ole lapsuuteni jälkeen hyödyntänyt edes näitä ensimmäisiä lävistyksiäni. Henkiset lävistykset ja tatuoinnit ovatkin asia erikseen.

Ensimmäinen luottokortti: Suomalaisen kirjakaupan luottokortti, jonka maksut menevät yhä äidille. Asiaa yritettiin pari vuotta sitten korjata lomakkeella, mutta jonkin oikun takia täysin tuloksetta. Haluaisin lisää luottokortteja. Mutta haluaisin myös selviytyä niiden maksuista. Nykyinen elämäntilanteeni edellyttää lainalla ja luotolla elämistä.

Ensimmäinen vihollinen: En tiedä. Äitini? (Näinhän psykoanalyysissä ajatellaan.) Ei kai kukaan voi olla puhtaasti vihollinen. Ja aina ei voi tietää, kuka on vihollinen tai milloin vihamieliset voimat yllättävät. Mutta ensimmäiset ihmiset, joiden pahantahtoisuuden olen aistinut ja joiden olen ymmärtänyt toimivan paitsi puolestani myös minua vastaan, ovat varmaankin olleet leikkitovereitani tai muita kasvuikäisiä, jotka ovat kiusanneet, suorastaan kiduttaneet minua, aiheuttaneet pelkoa ja ahdistusta. Kaikkien heidän nimiään en tiedä, mutta eräs on [xxx]. Myöhemmin isäni naisystävä tai katkera vanhapiika hevostalleilta, tai muutama turhautunut ja julma opettaja, kuten [xxx] tai [xxx].  [Henkilöä xxx] voi pitää yhtenä pahimmista vihollisinani. Hän hyökkäsi pahemmin minua vastaan kuin kukaan muu ikinä.

Ajatus vihollisuudesta liittyy me-ne -asetelmaan. En usko sellaiseen, en enää.

Ensimmäinen konsertti: Varmaan jokin lapsiperheille suunnattu näytös tai joulukonsertti. Ensimmäinen Konsertti isolla Koolla oli [rock-bändin] konsertti vuonna [xxx] Hartwall areenalla. Se oli heidän nousukauttaan ja minun uudestisyntymääni.

Ensimmäinen artisti jota muistat kuulleesi kodissasi: Ehkä Elvis tai Paul Anka. Isäni suosikkeja. Meillä kuunneltiin kevyttä viihdemusiikkia, koska ”klassiseen musiikkiin tarvitsee keskittyä” – eikä sellaista ”keskittymisaikaa” koskaan järjestetty. Niinpä sain itse löytää klassisen musiikin taikamaailman teini-iässä. 

 Muistan erityisesti myös Abban kappaleen Money, money, money, koska sen äänimaailma oli minusta synkkä, lähes ahdistava. Tunnelma on jäänyt vahvasti mieleeni. Siinä oli jotain kammottavaa ja kylmää.

 Itse pidin rytmikkäästä ja tanssittavasta, melodisesta musiikista (kuten useimmat pienet lapset pitävät, olen huomannut). Muistan erityisesti Carola Häggkvistin Tommy tycker om mig. Se oli tosi cooli.

Viimeisin suudelma: Minulla on yhä se tunne, ettei minua ole oikeastaan koskaan suudeltu. Elämässäni olen suudellut tasan kahta ihmistä, ja ensimmäisen suudelmani sain vasta 20-vuotiaana. Etsin edelleen Suudelmaa, suudelluksi tulemista. Kokeiluja on, harjoitteluja, mutta en edes muista, milloin viimeksi suutelin.

Viimeisin lukemasi kirjaston kirja: Kokonaan lukemani? Vapaaksi henkien vallasta, muistaakseni. Tällä hetkellä luen Brian Weissin kirjaa Many masters, many lives. Tutkimus- ja parapsykologinen kirjallisuus on pitkään ollut ainoaa lajia, jota kirjastosta lainaan. Muun ostan omaksi. Kirjat ovat nykyään hävyttömän halpoja, etenkin kirpputoreilla ja kirjaston poistolajitelmissa. Minulle on kertynyt melkoinen kokoelma, kokonainen oma kirjasto. Sieltä minulla on lukuisia kirjoja kesken. Luen fiiliksen mukaan, palaan kertomukseen, jonka tunnelmiin kulloinkin haluan hakeutua. Lisäksi minusta on kiinnostavaa tarkastella kirjoitustyyliä. Viimeksi jatkamiani kirjoja ovat olleet Itkosen Kohti, Härkösen teokset (Häräntappoase ja Avoimien ovien päivä) sekä Blood and Chocolate. Donna Tartt ja Anne Rice ovat kultteja, heihin palaan usein. Myös Torey Haydenin uusin odottaa.

Viimeisin nähty elokuva: Pianonopettaja ja The Ghosts of Waverly Hall Sanctuary.

Viimeisin puhelu: [en kerro]

Viimeisin soitettu CD: Kokonaan soitettu? Muistaakseni kirjastosta lainattu cd, joku ranskalainen ja Jewelin uusin. Ne soivat itsekseen olohuoneessa, joten en kuullut saatikka kuunnellut niitä paljonkaan. Tällä hetkellä kuuntelen levyjä kirpputorimyyntiä varten. Suurin osa kuuntelemastani musiikista on tietokoneellani. Eniten kuuntelen yksittäisiä kappaleita, en kokonaisia albumeja. Haluan keskittyä kuunteluun.

Viimeisin ärsytys: Ajatus [henkilöstä xxx], siitä, mitä hän minusta ajattelee ja kuinka minuun suhtautuu. Myös epäsiisteys ärsyttää.

Viimeisin juotu juoma: Kahvi ja vesi.

Viimeisin nalkutus: Varmaan jotakin siisteydestä.

Viimeisin vierailtu nettisivu: [Henkilön xxx] blogi.

Olen: syvällinen.

Haluan: elää ohikiitävien hetkien nautinnollisuuden ja kauneuden ja osata kirjoittaa niistä. Ja haluan ymmärtää henkimaailmaa.

Minulla on: Paljon kirjoja, paljon sanoja ja ajatuksia. Ja kyky rauhoittua tunnelmaan.

Toivon: [en kerro]

Vihaan: Huomauttelua, saarnaamista, moittimista, hoputtamista ja pakottamista. Velvollisuuksia ja vaatimuksia, jotka kaventavat oman tilani tai ahdistavat, sekä odotuksia ja oletuksia, jotka luokittelevat minua kielteisesti tai tavalla, josta en tunnista itseäni. Kaikkea, mikä saa oloni tuntumaan kurjalta ja riittämättömältä, huonolta ja surulliselta, epäonnistuneelta, omituiselta ja hyljeksityltä. Vihaan tunnetta siitä, etten saa tehtyä mitä haluaisin enkä tavalla, joka tyydyttää.

Kuulen: Tietokoneen huminan ja pörinän, näppäimistön naputtelun. Ajatukseni.

Pohdin: Sitä kuinka aika kuluu ja pelkään sen valuvan käsistä. Pohdin tätä paikoilleen jokseenkin surullisesti ja ahdistavasti jämähtänyttä tilannettani, arkeani. Velvollisuuksia, joita pitäisi tehdä, mutta jotka tuntuvat hyvin vastenmielisiltä. Ja kirjoittamisen ihanuutta ja ahdistavaa vaikeutta.

Rakastan: Vietteleviä tunnelmia ja kaikuja, joista tarinat syntyvät. Kahvia ja suklaata. Sitä, että on joku joka tuntee minut ja ymmärtää minua, ja jonka läheisyys, halaus ja huolettomuus lohduttavat. Rakastan sitä, kun voi tuntea läheisyyttä ja lohdutusta sisällään, niin, ettei se ole riippuvaista kenestäkään fyysisestä ihmisestä. Rakastan elämänhallinnan tunnetta, innostusta ja virkeänä heräämistä.

Minuun koskee: Ajatus surullisista vainajista, sieluista, jotka vaeltavat maan päällä. Ajatus menneestä ajasta; ajatus ajoista ja hetkistä, jotka ovat olleet täynnä elämää, mutta joiden aika on jo mennyt.

Minä aina: Ajattelen, tunnelmoin. Toivon hyvää ja pelkään. Keitän kahvit. Luen. Halittelen.

Minä en ole: Kuollut. Enkä ole niin tasapainossa ja menestynyt kuin haluaisin.

Tanssin: Jos huvittaa ja kehtaan.

Laulan: Jos laulattaa. Kauniilla, miellyttävällä äänellä, tai raakkumalla ja pilaillen.

En ole aina: Vastaanottavainen, hyväntuulinen, mukavaa seuraa, innostunut, järjestelmällinen.

Kirjoitan: Päiväkirjamerkintöjä, proosaa.

Voitan: Helposti toisten luottamuksen. Harvoin arpajaisissa, mutta usein itseni.

Häviän: Jos annan periksi väärällä tavalla. Joskus on silti hyvä hävitä. Kaikkea ja aina ei voi voittaa, mutta itselleen tärkeimmät asiat jossain vaiheessa kyllä.

Hämmennyn: Jos joku epäilee minua.

Tarvitsen: Henkistä ja fyysistä lämpöä ja ravintoa. Kohtuutta ja uskallusta, hiukan ihailuakin, rakastamista ja rakastumista. Sitä, että joku on puolellani. Tarvitsen raitista ilmaa, unelmia ja musiikkia. Kauniita kuvia ja hetkiä. Tarvitsen omaa aikaa ja oman paikan, hyväksyntää, arvostusta ja tunnustusta. Akuutisti tarvitsen toimeentulon lähteen, päivittäin kahvia ja hyvät yöunet.

Minun pitäisi: Etsiä työpaikkaa ja tiskata, käydä kävelyllä ja laittaa kirpputoritavaroita.

Pidätkö päiväkirjaa? Kyllä.

Onko ruuanlaitto sinusta hauskaa? Harvoin. Hyvässä tunnelmassa, seurassa tai kovassa 

nälässä.

Onko sinulla salaisuus, jota et ole kertonut kenellekään? Luulisin. Mutta sen on oltava jokin hyvin abstrakti asia. Ei mikään elämäni tapahtuma tai konkreettinen teko. Niistä olen tehnyt hyvinkin yksityiskohtaisia tunnustuksia. Kaikki eivät tiedä kaikkea, mutta joku aina jonkin osan. Ehkä syvimmät salaisuuteni ovat salaisuuksia myös itselleni. Ehkä ne ovat pelkoja tai pimeyttä, jota en ole uskaltanut kohdata.

Pidätkö valokuvattavana olemisesta? Jos pidän itsestäni.

Oletko kiivennyt puuhun viimeisen puolen vuoden sisällä? En muistaakseni.

Oletko koskaan hengittänyt heliumia ilmapallosta, että saisit puhua hassulla äänellä? En ole uskaltanut.

Oletko ihastunut? Ihastuminen on mielentila, joka ei vaadi todellisia tai ainakaan fyysisiä kohteita. Olen aina ihastunut johonkin.

Haluatko mennä naimisiin? Henkisesti kyllä, juridisesti se ei ole elintärkeää.

Kärsitkö matkapahoinvoinnista? En tietääkseni, en tähän asti.

Oletko terveysintoilija? Osittain.

Tuletko toimeen vanhempiesi kanssa? Tulen toimeen. Joskus paremmin, joskus heikommin - mutta aina en kerro tätä heille.

Pidätkö ukkosmyrskyistä? Pidän. Ne ovat kauhuromanttisia.

Tämänhetkinen hiustesi väri? Luonnollinen.

Syntymäpaikka? Tellus, Eurooppa, Suomi, [kunta], [kaupunki], Aluesairaala, synnytysosasto, nykyisin kait jo suljettu. (Mitä paikan määreitä on ennen Tellusta? Onko aurinkokunnallamme nimi?)

Lempi…

..numero: En tiedosta tuntevani erityistä vetoa mitään numeroa tai numerosarjaa kohtaan. Jos ne tarkoittavat jotakin, kuten syntymäpäivää tai puhelinnumeroa tai sivunumeroa tai vuosilukua tai arpalipun tai istumapaikan numeroa, niissä on kyse jostakin muusta kuin numeroista. Esimerkiksi muisto tai tunne ei palaudu minulla numeroon eikä pelkisty numeroksi. Numero on persoonaton.

…väri: Tummanvihreä, tummansininen. Ruskeakin on nätti väri oikeissa paikoissa.

…päivä: Torstai, perjantai ja lauantai. Niihin liittyy toiveita ja lupauksia.

…kuukausi: Huhtikuu, Lokakuu, Joulukuu. Odotuksen kuukaudet. On kesäkuukin kaunis ja miellyttävä, ja luminen tammikuu.

…vuodenaika: Kevät, syksy. Siirtymajat, hetket vähää ennen.

…juoma: Kahvi, vesi, jokin humalluttava.

…puu: Ehkä tammi. Jokin romanttisen vanha ja jalo. Luminen kuusikin on kaunis.

Söpöily vai vehtaus: Mitä niillä tarkoitetaan? Ehkä sekä että.

Kylmä vai kuuma kaakao: Kuuma.

Maito-, tumma-, vai valkoinen suklaa: Ensimmäinen.

Vanilja vai suklaa: Riippuu yhteydestä ja siitä, haluaako vaihtelua. Yleensä suklaa, jäätelössä aina.

Mansikka vai vadelma: Vadelma.

Peruna, riisi vai pasta: Riisi.

Auringonlasku vai -nousu: Nousu.

Tähdet vai kuu: Tähdet.

Viimeisen päivän aikana, oletko...

...itkenyt? En.

...auttanut jotakuta? Mitä auttamisella tarkoitetaan? En kai.

...ostanut jotain? En, ihme kyllä. Ei ole varaa. Ostaminen ahdistaa.

...ollut sairas? En, ainakaan fyysisesti, ja jos olen henkisesti sairas, me kaikki olemme.

...käynyt elokuvissa? En ole käynyt elokuvissa kuluneen päivän aikana.

...käynyt ulkona syömässä? En ole käynyt myöskään ulkona syömässä, tänään.

...sanonut "minä rakastan sinua"? En kirjaimellisesti. Eleillä toki, ajatuksin ja tuntein.

...kirjoittanut oikean kirjeen? Tekeekö kirjeen oikeaksi sen fyysisyys? En ole kirjoittanut kirjettä paperille.

...puhunut entiselle tyttö-/poikaystävälle? Silloin olisin puhunut mielikuvitusystävälle. Minulla ei ole entisiä.

...ikävöinyt entistä tyttö-/poikaystävää? En tiedä, onko ajatuksessa entisestä poikaystävästä mitään kiehtovaa, eli voinko edes kuvitella sellaista ikävää. Sen tiedän, että ajatus nykyisen poikaystäväni muuttumisesta entiseksi olisi on sietämätön.

...kirjoittanut päiväkirjaan? En ole.

...puhunut vakavia? Puhun joka päivä paljon vakavia asioita.

...ikävöinyt jotakuta? Luulen, että olen.

...halannut jotakuta? Olen.
...riidellyt ystävän kanssa? Onneksi en.

Voisitko koskaan...

...suudella samaa sukupuolta olevaa? Ehkä. Riippuu olosuhteista ja tilanteesta. Ja ehdokkaasta.

...syödä hyönteistä? En normaalioloissa enkä tarkoituksella.

...hypätä benji-hyppyä? Vaikeaa kuvitella. Sanotaan, että en.

...hypätä laskuvarjohyppyä lentokoneesta? Sama vastaus kuin edelliseen.

...kävellä tulisilla hiilillä? Jos olisi aivan pakko, tai palkkio olisi mahtava ja seuraukset eivät tuhoisia.

...olla kasvissyöjä? Jos se olisi ainoa vaihtoehto, niin kyllä. Normaalioloissa: jos olisi todella taitava kokki, tarjolla maukkaita ruokia enkä joutuisi kärsimään nälkää, ja jos voisin korvata jollakin muulla sen tyydytyksen, jota nykyisin saan herkullisena pitämästäni syötävästä, ja jos talouteni kestäisi tämän kaiken mainiosti enkä joutuisi luopumaan mistään oleellisesta kasvissyönnin takia - muista kuin vanhoista ruokailutottumuksista -, niin ehkä. Omavaraisesti minulla ei kuitenkaan riittäisi mielenkiinto, kurinalaisuus eikä kärsivällisyys.

...laulaa karaokea? Yksin jopa mielelläni, tai muutaman hyvän tutun seurassa.

...vetää ympärikännejä? Mitä se tarkoittaa? Voisin olla humalassa, mutta en sammumispisteessä, en mielellään edes oksennuspisteessä. Hiprakka on suloisinta.

...olla myymälävaras? Pakottavat tai vahvasti yllyttävät olosuhteet ja tilaisuus voisivat mahdollistaa sen. Mutta en voisi elää asian kanssa ilman erittäin hyvää syytä. Pyrkisin korvaaman tekoni tai selittämään sen moraalisesti oikeaksi.

...katsoa pornoa? Ehkä voisin, mutta en voisi tehdä siitä tapaa.

...värjätä hiuksiasi sinisiksi? En.

...osallistua Suureen Seikkailuun? En.

...olla meikattuna julkisesti? Kyllä.

...olla ilman meikkiä julkisesti? Riippuu julkisuudesta. Voisin, mutta en varmaan mielelläni. Jos meikittömyys aiheuttaisi häpeää tai alemmuudentunteita, en voisi. En ilman pakkoa.

...huijata kokeessa? Mikä on huijaamista? Lunttaaminen? Pidän testeistä ja siitä, mitä ne kertovat omasta osaamisestani. En haluaisi huijata. Mutta voisin jälleen kuvitella ne äärimmäiset olosuhteet, joissa voisin niin tehdä. Kyseessä pitäisi olla vakavat asiat, ei huvitus tai yritys päästä helpolla. Pelkäisin huijaamista, se olisi ylimääräinen stressitekijä, varmaankin.

...laittaa jonkun itkemään? Olenko minä laittanut jonkun itkemään, jos joku itkee minun tai tekoni takia?

...valvoa koko yön? Helposti.

* * *

Something new. 

Olen kyllästynyt valtavirtamedian harjoittamaan ideologiseen painostukseen. Noh, ainahan valtavirtamedia on painostanut ideologisesti - ei se muuten olisi valtavirtaa -, mutta touhusta on muodostunut vastenmielistä tuputusta. (Pelkkä vaihtoehtojen tarjoilu ja niiden älykäs tarkastelu voisi vielä olla raikasta.) 

 Tämä tuputuksen tunne saattaa johtua siitä, että agendana on yhä näkyvämmin luoda ”uusi normaali”. Sellainen painostaa muuttamaan sen mitä on tottunut pitämään todellisena ja oikeana - kuten oikeustajun tai kansallistunteen, käsityksen siitä keitä "me" olemme ja mihin "minä" kuulun. 

Uusi asia, ”something new”, on siis kyllästyminen, kyllästyminen vastenmieliseen tuputukseen. Se on kyllästyttävää samalla tavalla kuin joutua kuuntelemaan raastavaan äänensävyyn suoritettua aiheetonta valitusta samalla, kun on tietoinen aikansa ja energiansa haaskatuksi tulemisesta. "Taas nämä samat kuorosaarnat ja kuvastot, minä kun halusin nähdä jotakin puhuttelevaa ja virkistävää tai keskustella henkeviä."

Kenties kyllästyttävintä tässä tuputuksessa on se, että se vaikuttaa kykyyn tuntea olonsa kotoisaksi, siis yhteyksissä joissa sitä normaalisti odottaisi. Edes mainosteollisuus ei välttämättä enää puhuttele minua, koska en kykene samaistumaan. (Kuvaavaa on, kuinka eräässäkin vaatemainoksessa vain yksi nainen neljän ryhmässä oli vaaleaihoinen, ja hänetkin oli sijoitettu kuvan vasempaan reunaan, valmiina katoamaan menneeksi aikamuodoksi. Vaaleaihoinen tyttö on jätetty taka-alalle myös kouluikäisille suunnatussa mainonnassa. - Ja tällaisia kuvastoja levitellään yhteiskunnassa, jonka valtaenemmistönä valkoihoiset yhä ovat. Marginaaliryhmistä on tullut kuvastoissamme yliedustettuja. Mielikuvien tasolla vyörytetään siis suurta muutosta, jotta konkreettinen muutos olisi helpompi hyväksyä. Elokuvien rakastavaisetkin saavat edustaa täysin eri rotuja ilman pienintäkään mainintaa aiheesta saati sen problematisointia; he ovat vain "yksilöitä", aivan kuin heidän rotujaan ei olisi olemassakaan. Ja entä se pieni siivu, joka omalle tutulle kulttuurille vielä on jätetty: kun menen kuuntelemaan Kauneimpia joululauluja, minut laitetaan ajattelemaan Afrikkaa, josta kertovia kuvia laululehtinen on täynnään. 

 Toisin sanoen, kulttuurista kotiani vandalisoidaan. Sellainen voi tehdä kokonaisista kollektiiveista henkisesti kodittomia - jos ei halua samaistua vaikkapa afrikkalaiseen kulttuuriin. Minä en halua, en nyt enkä koskaan. Afrikkalaiset saavat vaalia omaa kulttuuriaan, ja eurooppalaisten tulisi saada vaalia omaansa, ja pohjoismaalaisten vieläkin tarkemmin omia kulttuurisia eritysipiirteitään. (Suuressa mittakaavassa, maailmanlaajuisessa, esimerkiksi pohjoismaisen väen tulisi kulttuureineen olla se suojelun kohde, jonka kansanperintöä erityisvaalitaan, sen sijaan, että heidät asetetaan "suojelemaan ja vaalimaan" maailman laajimmille levinneitä väestöjä kulttuureineen, oman perintönsä kustannuksella. Duh.)

Tässä ”uudessa normaalissa” ihmisen arvomaailmaan ei saa rakentua keskiötä: ei saa olla mitään mittaa, suhdetta tai muotoa, jonka mukaan asioita voitaisiin yleispätevästi arvioida ja järjestellä yhteisymmärryksessä ja yhteiseen ymmärrykseen luottaen. Sen sijaan kaikesta on tullut ”subjektiivista” ja sellaisenaan ”loukkaamatonta” – ellei kyse ole pyrkimyksistä kiinteään ja jaettuun arvomaailmaan: siinä tapauksessa saa loukata rikkonaiseksi ja käyttökelvottomaksi.

[Tämä ilmiö on kuin fabula Baabelin tornista, sillä erotuksella, että hajottaminen ja sekoittaminen tapahtuvat nyt astetta korkeammalla abstraktiotasolla: kielisysteemien sijasta käsitesysteemeissä. Eri kielillä voidaan puhua lähes samoista käsitteistä ja käsityksistä, tai ainakin tehdä niitä muille ymmärrettäviksi, mutta kun käsitepohja murennetaan, koko merkityshorisontti katoaa. Silloin kollektiivinen yhteyden tunne ja yhteistyö muuttuvat utopiaksi.]

Tällainen agenda "uudesta normaalista" tekee arvostelun mahdottomaksi ja logiikan turhaksi. Niinpä tämä ilmiö on tietysti älyllisesti kestämätön ja tulee jossain vaiheessa tiensä päähän - ehkä siinä vaiheessa, kun on aika siirtyä hajottamisesta hallitsemiseen (eikä kenelläkään enää ole välineitä estää sellaista hallitsemista, koska arvostelukyvystä luovuttiin aikoja sitten). Ordo Ab Chao.

Otetaan esimerkki "uudesta normaalista". Eräs kuuma ideologisen painostuksen teema on kysymys – tai ajatus – rodusta, toinen sukupuolesta. Tarkastellaan tässä ajatusta sukupuolesta. Ensin tarjoilen oman näkemykseni.

Hyväksyn todellisuutena sen, että ihmisen sukupuoli-identiteetti tai seksuaalinen orientaatio saattavat olla mitä hyvänsä hän kokee. Identiteetti on konstruktio ja orientaatio ehdollistuma. No problemos.

Mutta sukupuoli itsessään on asiantila - sekä fyysinen että metafyysinen asiantila - jolla on psykofyysinen vastineensa. (As above, so below.) Toisin sanoen, sukupuoli ei ole pelkkä biologinen ”käärepaperi”, vaan ulottuu psykodynamiikkaan ja koko energiakehoon.

[Materialistille on kuitenkin helppo väittää muuta. Materialisti on kirjaimellisesti pinnallinen: hän ei näe tai halua nähdä pinnan alaisia - eli fyysisen todellisuuden ulkopuolisia - syyseuraussuhteita ja asioiden välisiä yhteyksiä. Materialistille ne ovat olemassa korkeintaan kuvitelmina, jotka voidaan kuvitella myös toisin. 

 Sille on syynsä, miksi juuri luonnontieteellinen filosofia (positivismi) on valittu valtavirtatieteen arvostetuimmaksi kulmakiveksi. Ilman tätä emme voisi jättää metafyysisiä ulottuvuuksia huomiotta. (Toinen vahva kulmakivi ovat tietysti postmodernit konstruktionistiset suuntaukset. Niiden tärkeänä funktiona on taistella oppositiossa luonnontieteellistä filosofiaa vastaan, sillä dualistinen vastakkainasettelu on default, ja tarjoaa hallitun ja näennäisen ”vastarinnan” ja ”vaihtoehdon”. (Tämä asetus löytyy kaikkialta yhteiskunnasta, uskonnosta, politiikasta, tieteestä ja taiteesta.) Tieteellisen konsensuksen kannalta on paradoksaalista, että juuri luonnontiede, "kova tiede", mahdollistaa konstruktionismin jättäessään ottamatta kantaa "henkimaailman asioihin".)]

Koska ajattelen, että sukupuoli on metafyysinen asiantila, ajattelen myös, että miehen kehoon syntynyt ei koskaan voi olla nainen, eikä naisen kehoon syntynyt voi ikinä olla mies. (Sielulla – sikäli että tarkoitamme sillä energiakehoa – on sukupuoli, eikä se hienosyisten energioidensa takia voi valita sille soveltumatonta, "väärää" kehoa.)

 Toki mies voi samaistua olemuksensa feminiinisiin puoliin ja nainen maskuliinisiin puoliinsa. (Jokaisessa naisessa on sisäinen mies ja miehessä sisäinen nainen.) Mutta tämä ei muuta sukupuolta per se. Miehen tunne-elämä tulee aina olemaan toisenlainen kuin naisen, eivätkä naisen henkiset tarpeet voi koskaan olla samanlaiset kuin miehellä. Miehen funktio tulee aina olemaan pohjimmiltaan toinen kuin naisen. 

 Omassa käsitemaailmassani tämä roolijako on yksinkertaisesti osa ”jumalista harmoniaa” (eivätkä alistussuhteet tai hierarkiat - uskonnoista puhumattakaan - liity tähän millään tavalla).

Nämä mieheyden ja naiseuden perusprinsiipit - siis metafyysisinä tosiasioina - on kuitenkin haluttu kiistää, ja niitä sekoitellaan ja murennetaan, ainakin "tavallisten ihmisten" kanssa (sillä illuminoidut itse ymmärtävät totuuden ja vaalivat sitä).

Hyvä esimerkki tästä sekoituspyrkimyksestä on symbolikielen käyttö. Ajatellaan hyvin yksinkertaista esimerkkiä:

Kyljellään seisova kolmio symboloi maskuliinisuutta. Kärjellään seisova kolmio symboloi feminiinisyyttä. Tästä huolimatta löydämme maskuliinisen kolmion naistenhuoneen ovesta ja feminiinisen kolmion miestenhuoneen ovesta. (Kolmioille on hämäykseksi - tai lähinnä lapsellisesti - piirretty pää, kädet ja jalat, jolloin niistä tulee sukupuolittuneita ihmisen karikatyyrejä, mikä auttaa katsomaan ohi kolmioiden todellisen symbolisen merkityksen.)

Tietoinen mieli ei ymmärrä tätä viestiä, mutta alitajuinen mielemme koodaa sen helposti. Ja tätä viestiä toistetaan, toistetaan ja toistetaan. Sitä toistetaan kunnes looginen ja luonnollinen seuraus on viestin aiheuttama alitajuinen ristiriita ja hämmennys.

 Tämä symbolikielellä puhuttelu ja sillä manipulointi on vain eräs niistä lukuisista muuttujista, joiden avulla kyseenalaistetaan se sukupuolirooli, johon biologisen sukupuolemme perusteella samaistumme.

Tämä tällainen harmittaa minua, todella paljon. Ihmisen helppo manipuloiduksi tuleminen harmittaa minua. Haluaisin jokaisen ihmisen seisovan tukevasti omilla jaloillaan, käyttävän omaa arvostelukykyään ja auktoriteettiaan. Haluaisin jokaisen ihmisen arvostavan itseään ja pitävän huolta itsestään - siis tavalla, jossa arvostetaan ihmisyyttä, omaa ja muiden.

Max Spires puhui haastatteluissaan miesten feminisoimisesta (”effeminating”) osana sodankäyntiä ihmiskuntaa vastaan. Kun miehet kollektiivisesti unohtavat jumalisen miehen luontonsa, eivätkä enää ymmärrä tärkeää tehtäväänsä miehinä, he eivät enää kykene vaalimaan ja puolustamaan jumalista naista – ja silloin vihollisella on suora pääsy jumalisen naisen vuoteeseen (vertauskuvallisesti puhuakseni). Tästä vuoteudesta puolestaan ponnistaa laaja-alainen ihmiskunnan orjuutus.

* * * 

Something borrowed.

Onko olemassa mitään sellaista, mitä ei olisi lainattu tai jaettu? Samat alkuaineet, samat aakkoset, sama auringonvalo, sama värien spektri, sama geometria, jaetut symbolit ja logiikka, sama jaettu alitajunta. - Ja samat lainatut skeemat, joiden avulla tätä kaikkea jäsentelemme ja järjestelemme.

No, jos jotain erityistä on tässä nimettävä ja pidettävä lainattuna, niin sanotaan, että tämä alusta jolla kirjoitan, on lainattu.

Ja lainataan tähän myös yhden virkkeen sitaatti, summan mutikassa kirjasta Martel, Jacques: The Complete Dictionary of Ailments and Diseases from A to Z. 

"I must stand by my words and gestures, but that sometimes requires some effort" [kohdasta "Knee ailments"]. (Hmm...)

* * *

Something blue.

Krzysztof Kieslowskin albumi Bleu.

Yhä tärkeä albumi. Täynnään erään nuoruuskevään tuntoja ja tunnelmia, ei kuitenkaan arkisten asioiden soundtrackina, vaan aivan omassa omituisessa paralleelissaan, eräänlaiseen mystiseen luontokokemukseen rakentuneessa, jonne "vetäydyin" potemaan. 

 Muistan huhtikuisen valon ja ohueksi venytetyn sieluni, kaikille ärsykkeille herkistyneen. Liian vähän unta, liian paljon kahvia ja velvollisuuksia. Tuuli on kostea ja viileä, lehtipuut hiirenkorvilla. Teen pitkiä kävelylenkkejä kuten tapani on. Teiden sora on vielä lakaisematta, peltojen laidoilla kellastunut heinä. Taivas nousee huimaavan korkealle ja ylimaallisen kirkkaana - en ole koskaan ennen havahtunut taivaan kerrostumiin ja tunnelmiin, tai ehkä edes sen koko olemassaoloon. Mutta nyt minä näen sen, kuin valtavan huoneen ylleni levittyneenä.

 Ja se musiikki, se pakahduttava melankolinen kauneus. 

 Siinä kaikessa on jotakin ylimaalllista ja... hohtavaa. Olen astunut vanhojen äärieni ohi ja löytänyt uusia tapoja olla olemassa. Oloni on aristava ja kuvottava niin monin tavoin (vähän kuin eksistentiaalinen ahdistus tuntuisi luissa asti; sielun kasvukivut kun tukirangan on kasvettava. Sellaista kipua on vaikea kuvailla eikä sitä pääse pakoon.) Mutta silti osaan rakastaa kauneutta kuin en koskaan ennen. 

 Ja se, kun kaikkien myrskyjen jälkeen on niin tyyni. Niin suloinen, ennen kokematon, syvä tyyneys. Sellaista tyyneyttä on vaikea horjuttaa, tulen myöhemmin huomaamaan. Jokin minussa juurtuu paljon syvemmälle kuin monissa muissa koskaan. Uskallan olla ihminen. Kokonainen ihminen.

Sellainen tunnekerrostuma on hieno kokemus - minkä tosin ymmärtää vasta paljon myöhemmin. Ja tunnelmien muistelu on hienoa aikamatkustelua.

Lisäksi, A Game of Badminton (albumilta Jane Eyre by Dario Marianelli).

Olenko jo listannut kappaleen Gnossienne for piano No.1 ? Se myös, se.

La Lettre du Hussard

Olen kirjoittanut elämässäni valtavasti kirjeitä. Käsin. Aloin kirjoittaa niitä jo leikki-ikäisenä, silloin, kun osasin juuri ja juuri kirjoittaa vasta oman nimeni. (Piirrokset ja leikekuvat avustivat viestini välittämisessä.)

 Koululaisena ylläpidin lukuisia kirjekaverisuhteita, ulkomaita myöten. En ole koskaan ennen pohtinut niin syvästi kotimaatani ja etnisyyttäni kuin kirjoittaessani suomalaisena toiseen maahan, toisen kansan jäsenelle. Sellainen tekee hyvää identiteetille ja omien juurien tunnustelulle, kielitaidon hiomisesta puhumattakaan. (Jo ennen kuin tunsin käsitettä ”toiseus”, opin tuntemaan toiseuden ilmiönä: sain kokea, kuinka minuus voimistuu toiseutta vasten oman muotoni piirtyessä selkeämpänä näkyviin.)

Kirjoitin ahkerasti myös isäni kanssa, koska näin häntä melko harvoin. Myös hyvät ystäväni ovat asuneet satojen kilometrien päässä, joten kirjepapereilla kauniine kuorineen oli aina tärkeä paikka pöydälläni. Siihen aikaan kirjoiteltiin myös luokkatovereiden ja lähellä asuvien ystävien kanssa. Voisi sanoa, että kyse oli kokonaisesta kirjemaailmasta. Innokkaana kirjepostin ystävänä kävin myös lukuisia kirjekursseja - noin kymmenvuotiaana - ja ihmettelin, miksi niiden suorittamisesta jaeltiin kunniakirjoja. (Ne tuntuivat jotenkin ansaitsemattomilta, koska kirjekurssien käyminen oli helppoa. Kuka tahansa osasi lukea opiskelumateriaalia ja vastailla sen pohjalta lomakkeiden kysymyksiin – siis ”luntata” vastauksensa. Mitä oppimista tai edes muistamista se sellainen vaati?)

Teini-ikäisenä ja varhaisaikuisuudessa kirjoittelin paljon myös miehille. Kirjeet olivat viehättävä tapa lähestyä heitä. Kirjeitse saattoi tutustua etäältä ja hitaasti ilman velvoitteita. Vastasin kirjeenvaihtoilmoitukseen välittämättä annetusta ikähaarukasta, sillä olin oppinut, ettei yhtäkään miestä koskaan haitannut lainkaan se, etten yltänyt ilmoituksessa kerrottuun alaikärajaan. Sain aina vastauksen kirjeisiini, ja kokea, että kirjeilläni oli väliä. Niistä sai kuulemma voimaa, ja ehkä kauneinta, mitä minulle on koskaan sanottu, on: Olet palauttanut uskoni ihmisiin. Kirjeitäni säilytettiin – kuulemma – housujen takataskussa, tyynyn alla, takin taskussa tai pelikassissa, ja samaa kirjettä luettiin uudelleen ja uudelleen. (Minut on siis kirjeenkirjoittajana pilalle hemmoteltu.)

Oli mukavaa laittaa kirje matkaan ja mietiskellä, miltä kirjeeni lukeminen vastaanottajasta ehkä tuntui. Yleensä tein kirjeestäni kopion myös itselleni - usein se oli kirjeen raakaversio, jonka lopputulokseen en ollut syystä tai toisesta tyytyväinen -, ja saatoin lueskella sitä pohdintani aikana – ja melkein vannoa, että sanoihin alkoi tarttua vastaanottajan ajatuksia tai tunteita niistä… Se oli jännittävä ilmiö, johon spontaanisti havahduin, ja usein vaikutelmani oli ollut oikea, vaikka pysyin ”ilmiöstä” täysin vaiti. (Ei sellaisesta voi puhua.)

Ja oli ihanaa vastaanottaa kirje odotettuaan sitä. Nykypäivän nuori ei voi tietää, miltä tuntuu odottaa kirjettä tai valokuvien kehittymistä, tai etsiä tietoa ilman verkkolähteitä ja raahata kymmeniä kiloja kirjaston kirjoja kotiinsa. (Nykypäivän nuori ei saa koskaan tietää, millainen ylellisyys tämän päivän salamannopeus on ihmiselle, joka on aina joutunut odottamaan kaikkea kauan.) Olen iloinen, että ennätin kokea kirjeiden kirjoittamisen ajan, ajan ennen maailman digitalisoitumista.

Käsin kirjoittaminen on siis ollut minulle läheistä läpi elämäni. Yhä kirjoittelen muistikirjojani käsin, ja vanhoja, niin ikään käsinkirjoitettuja päiväkirjojani on suuri pahvilaatikollinen. Niiden esiin kaivaminen on kuin henkinen inventaario. Niin paljon muistoja, mielikuvia, tunnelmia. Kuin tulisi mielessään siirretyksi eri aikoihin ja paikkoihin, tilanteisiin ja olosuhteisiin. Olo jää hieman…pöyhityksi. Päivien, ehkä viikkojenkin ajan mielen kerroksissa tulvii ja lainehtii katkelmia eletystä elämästä. Ja kaiken sen on vain annettava lainehtia. (Tämä näyttää tapahtuvan jonkinlaisissa jaksoissa: on kuin olisi väistämättä, silloin tällöin, pöyhittävä mennyttä, jotta se jalostuisi paremmin muistin työvälineeksi, ja ”siistityt tiedostot” vapauttaisivat lisää henkistä toimintatilaa.)

* * *

Näissä ”lainehtimistunnelmissa” haluan kirjoittaa tänne yhden katkelman eräästä muistikirjastani, sen aivan ensimmäisen merkinnän. Se kuuluu, hakasulkeineen kaikkineen, juuri näin:

*alkaa*

[Revitty sivu. Kuinka tyypillistä. En pidä tästä – sivujen, ajatusten sotkemisesta ja sitten niiden repimisestä – mutta sallin sen. Olkoon repeämä se epätäydellisyys, jonka minä hyväksyn hyväksyessäni itseni, omat ajatukseni, tunteeni, ilmaisuni, esitykseni, tekoni. (Hmm…’Hyväksyn ajatukseni ja ilmaisen tämän hyväksymällä revityn sivun jolle ajatus on kirjoitettu’… Kuinka ristiriitaista. Tai ei, ei ristiriitaista – vaan paradoksaalista. No, elämä on. Ja sitähän se hyväksyminen pohjimmiltaan on: ’hyväksyn niin täydesti, että hyväksyn myös sen, että minun on vaikeaa tai mahdotonta hyväksyä’…)]

Ensimmäinen sivu on pyhä. Aloitus on pyhä; alku on pyhä. En vielä tiedä, mistä kaikki alkaa. On niin monia mahdollisuuksia. Siksi ensimmäinen sivu on tyhjä. Vielä.

Mutta minulla oli ajatus alusta, eräänlainen aloitusajatus, alkuajatus. Olkoon se tämän kirjan alkumuna, josta maailma synnytetään. (Tosin en ole varma, pidänkö siitä pesästä, jonka olen alkumunalleni pehmustanut. Toisaalta on pelkästään sopivaa, johdonmukaista, että alkumuna syntyy hämmennyksen, kaaoksen, keskelle. Siitä se maailmankaikkeuden sijoilleen asettuminen alkaa…)

Aloitus on runo, katkelma elokuvasta Before Sunrise [Rikhard Linklater 1995]. Elokuva on monelle kulttielokuva. Se on minulle kulttielokuva, tahattomasti ja vaivihkaa. Uskon, että moni on rakentanut maailmaansa ja itseään siihen juuri tämän runon kautta. – En kuitenkaan minä, sillä minä en ollut vielä niin nokkela tai tiedostava, tai uskaltanut liittää itseäni ”kulttikamaan”. (Vaatimaton, lähes näkymätön minä.)

Näin Before Sunrisen elokuvajulisteen eräässä pääkaupungin elokuvateatterissa. (En muista missä. Paikka oli suuri, sokkeloinen ja ihmeellinen tytölle, joka oli tottunut pikkukaupungin yhteen ainoaan elokuvateatteriin ja sen kahteen saliin.) Vaikka olin menossa katsomaan toista elokuvaa, jossakin tunteiden ja mielikuvien tasolla minulle jäi vaistomainen muisto, tuntu siitä, että kohtasin Before Sunrisen kanssa elokuvateatterissa, popcornin tuoksussa vieraiden ihmisten keskellä. (Ympärillä olevien ihmisten vieraus lisää läheisyyttä ja intimiteettiä elokuvan kanssa; se on ainoa, jonka puoleen kääntyä, ainoa, jolta hakea lohtua.)

Oikeasti näin elokuvan eräällä pääsiäislomallani tuttavien tuttavien olohuoneen sohvalla. Eivät pitäneet elokuvasta kovin, ja minä pidin oman tykkäämiseni salaisuutena. Onneksi kaikki katsoivat elokuvaa hiljaisuudessa ja keskittyneesti, kunnioittivat hetkeä. Silloin minä saatoin rauhassa luoda suhteeni ja siteeni elokuvaan.

Vielä myöhemminkin, vuokrattuani elokuvan ja katseltuani sen kotona, imettyäni tarinan eetteriä omassa yksityisyydessäni, tunsin lähes sydäntä särkevää haikeutta kaiken hetkellisyydestä, irtipäästämisestä; siitä nautinnosta, jonka hetkelle antautuminen ja siitä sitten luopuminen mahdollistavat.

Elokuvassa on kaupunki yössä täynnä haaveita, tunnelmia ja elämää, kun aamuun on vielä aikaa ja seikkailu vasta alkanut. Ja sitten – kaupunki varhaisen aamun valossa, kun yö on paennut ja sen hetket pysähtyneet. Väsyneet, junan ikkunasta tuijottavat silmät säilyttävät tuokiokuvia vielä hetken mielen perukoilla, viipyilevinä ja elävinä, juuri koettuina, ennen kuin uni laskeutuu niiden päälle ja tekee niistä pelkkiä muistoja. Hetki on mennyt, nuoruus jatkuu vielä, mutta kaikki on lopulta hetkellistä ja katoavaa. Pian kaikki on menneisyyttä, jokainen hetki toisensa jälkeen mennyttä.

Tämä hetkellisyyden teema oli elokuvassa minulle sekä ”pinnallisempi” ensituoksu, joka pian haihtuisi sydäntuoksun tieltä, että vaistonvaraisesti tunnistettava jälkituoksu, kun varsinaisen sydäntuoksun huuma on mennyt. Sydäntuoksu, se elokuvan jälkeensä jättämä, oli minulle sittenkin nuoruuden ylistys: Hetkeen Tarttumisen, Maailman (etenkin henkilökohtaisen, henkilökohtaisesti koetun) Tutkimisen ja Valloittamisen tuoksu. Se on katkeransuloinen aromi, joka muistutti minua kaikesta ihanasta ja pelottavasta, omille siivilleen heittäytymisen oikeudesta ja välttämättömyydestä, elämän kannatteleviin voimiin tutustumisesta.

(Ennen elokuvaa Before Sunrise oli elokuva Reality Bites [Ben Stiller 1994] ja – muistaakseni – etenkin Ethan Hawke.)

[Toinen, vastaavaan kulttivaikutukseen yltänyt nuoruuden ylistys oli Donna Tartt, Jumalat juhlivat öisin (The Secret History). Ehkä myös Anne Ricen kertomukset. Niissä oli kapinaa, kaunista vapaudentuntua, sivistynyttä röyhkeyttä, ihmistä tai ainakin elämää suurempien asioiden koskettelua.

Mmm….jatkan tätä tunnelmointia vielä vähän pidemmälle. Mitä tulee mieleen…

Tarttin tekstit: kesän syvyys, sateet, ilman ylimaalliset värit; paralleelisuus ja ”ulotteisuus”. (Kuten vuosia myöhemmin luin Eckhart Tollen mainion toteaman: luonto – esimerkiksi puu – ei ole ”kolmiulotteinen”; sen voi kokea oikealla tavalla, nähdä sen lähemmin ’sellaisena kuin se on’ vain läsnäololla. Mikään valokuva ei kerro tuosta kokemuksesta yhtään mitään, ei ainakaan voi välittää eikä synnyttää sitä - kenties olla vain haalea muistiinpano. (Vietin teini-ikäni tällaisten ajatusten ja kokemusten – havaintojen ja oivallusten – äärellä, sisällä, huumaamina. Se laajensi kokemustani todellisuudesta!))

 Malja nuoruudelle, kattaus lammen rannalle, musiikki…

(”Kauneus, uni, musiikki.” Miten joku onkin osannut liittää tuollaiset käsitteet toisiinsa ja synnyttää melkein magiaa, joka aukeaa niiden ”koodista”… Siitä runoudessa on kysymys! Vain runoilija voi tajuta, kuinka kauniisti ne asettuvat yhteen, millaisen verkoston ne loihtivat, latauksen luovat, ja millaista mielikuvien sinfoniaa soittavat. [Käytän sanaa ’sinfonia’ siitä huolimatta, että se on kulutettu eltaantuneeksi ja naurettavaksi. – Ja vaikka en itsekään enää kykene kokemaan sitä näistä taakoistaan puhtaana kuten teinit vielä voivat.])

Ricen tekstit: kirkkaat ja levolliset, yksityiset aamut; kahvia, linnunlaulua, kirjoitushetket; uninen tajunta, joka on nostanut minut jonnekin toiseen paikkaan, silti lähelle kaikkea tuttua työssä valvotun yön jälkeen. Häkellys tarinankerronnan syvyydestä, mytologiasta, voimista joita sanat, ajatukset, tarinan hahmot ja paikat liikuttelevat.

Ennen Ricen kirjoja oli kuitenkin elokuva, Interview With The Vampire [Neil Jordan 1994]. (Sitä ennen oli Tom C. ja Far and Away [Ron Howard 1992]. Mitä oli sitä ennen, en tiedä. (Ehkä kuulostelen joskus ’sisäisiä arkistojani’.)

Ehkä vain vanhat sielut voivat tajuta – muistaa – olevansa nuoria, jälleen nuoria. ”Pelkästään nuorelle” nuoruudessa ei ole mitään nostalgista. [Kas, tässä tarjosin selityksen paradoksaalille tapahtumalle, ’nostaa malja nuoruudelle’; aivan kuin nuori ihminen yleensä voisi tajuta, mistä nuoruudessa on kysymys tai miksi se muka on niin hienoa ja ainutlaatuista aikaa. Toki, osa jubileeraamisesta tullee ”kollektiivisesta tietoisuudesta”, jo nuoruuden ihailun tähden.]]

Kannatti repiä sivuja. Muuten olisi jäänyt muutamakin ajatus tässä seuraamatta ja ilmaisematta. (Syntymättä ne eivät kuitenkaan olisi jääneet, sillä nämä ajatukseni kulkevat aina mukanani – joskin ovat puettavissa eri asuihin. [Tämä on ajatus, josta pedanttinen semiootikko ei pidä, sillä hänelle ajatukset eivät ole irrallaan ”käärepapereista” joihin ne kiedotaan (koska muoto määrää sisältöä ja päinvastoin). No, en minä tätä ajatusta vastaan ole, ja sen hyvin ymmärrän. Mutta tarkoitan, että minun ajatusmaailmani – tai yleensäkin sellaiset ajatukset joihin nyt viittaan – on kuin mytologia, jonka tarina, juonet ja hahmot voidaan kertoa lukuisin eri variaatioin. Tähän semiootikkokin, tai ainakin konstruktionisti, yhtyisi.]

Kun on kyse aloitusrunosta, muistettavista runoista tulee mieleeni myös Adrian Lynen Unfaithful -elokuvan kohtaukset, joissa Constance tutustuu runoon, jonka Paul on hänen elämäänsä tuonut:

Constanse on löytänyt Paulin ohjaamana – ”Second shelve from the top, third book from the left. Open the paige 23.” – runokirjan. Constance avaa sivun ja lukee runon siinä hyllyn edessä. Hän häkeltyy mutta ei päästä runoa sisäänsä – tai ei tiedä päästäneensä sitä lähelleen. Hän poistuu, mutta suostuu ottamaan kirjan mukaansa, ”souvenir”.

Joitakin päiviä myöhemmin Constance löytää hyllyyn työntämänsä kirjan. On se hetki päivästä, jolloin koti on tyhjillään ja hän on yksin askareidensa keskellä. Kirja alkaa kiinnostaa häntä, ihan vain äkkiseltään, melkein kuin päähänpistona hänen kulkiessaan hyllyn ohi ja laitettuaan vaatteita kaappiin paikoilleen. Hän poimii kirjan käsiinsä ja muistaa tuulisen päivän kaupungilla, avuliaan ja charmikkaan nuoren miehen. Silloin kirjan välistä putoaa Paulin käyntikortti – yhteystiedot – ja Constance muistaa miehensä ajatuksen kiitosviinistä.

Siitä alkaa runon ja Constancen intiimi seikkailu, minkä merkiksi C. sujauttaa kirjan laukkuunsa ja lueskelee sitä junamatkoillaan, jossakin kodin ja kaupungin välillä (mikä toimii hienona vertauskuvana jonkinlaiselle välitilalle, ’being somewhere in no-man’s-land' (or even in never-never –land)).

[Meta-narratiivista: ennen Unfaithful -elokuvaa oli Le Hussard sur le Toit -elokuva (ja tarina itsessään jo ennen elokuvaa, sillä luin kirjan ennen filmiä, joka sittemmin syrjätti kirjan, niin mahtava elokuva se oli, vaikka kirja yhä jäi "talismaanikseni") ja Olivier Martinez. En tiedä, kumpi lopulta enemmän - hänen hahmonsa vai husaarin tarina - mutta Martinez ensin*. (Alussa - siis tarinalla Unfaithful -elokuvan alusta - oli siis kuva ja musiikki. Sitä ennen oli toinen kuva ja toinen musiikki. Sen taustalla puolestaan joulunaika, rakastuminen ja intiaaninäyttely: ehkä aloin käsitellä niihin liittyviä latauksia tarinan avulla... Tällaisessa "narratiivisessa kerrostumisessa" on kuin kukin kuva tai tilanne olisi tausta, johon uusi kuva upotetaan, kunnes kollaasista tulisi täysi – tai ainakin edeltävää kokonaisempi, moniulotteisempi.

[Ehkä elämän on tarkoitus merkityksellistyä kuva kuvalta... Tai jännittävämmin sanottuna: ehkä elämän salaisuuden kuuluu aueta kerros kerrokselta. ("Narratiivi" on tässä oiva apukäsite.)

Ja ehkä on lopulta vain yksi kuva, jonkinlainen alkuidea, joka elää ja muuttaa muotoaan, liikkuu kuvasta toiseen ja kertoo itsensä usean eri kuvan ja kerrostuman kautta, koska yksi kuva tai kerrostuma ei siihen riitä. (Ehkä se kuva on aluksi pelkkä kuva alkumunasta, joka ei vielä  ole kuoriutunut...haha.)]

Molemmat elokuvista olivat minulle kultteja jo ennen niiden näkemistä. Myös Uunfaithfulista oli siis ”alkukuva". Se oli kaunis ja lämmin.]

Matka elokuvaan oli Hetki ja seikkailu, odotettu ja odotukset lunastava. Elokuva rakensi minulle tilaa, hengitin yhdessä sen kanssa - en niinkään elokuvan juonen kuin elokuvan maailman kanssa. En tiedä miksi se oli niin ihana, mutta se oli. Vene oman pihalammen laiturilla, tuuli kolistelemassa ikkunaa, lempeä vaikka pilvinen arkipäivä, asema ja suurkaupungin rytmi jonka kanssa opetella tanssimaan, hetket jotka kannattelevat, jännittävä kirjakauppa ja ystävällisiä ihmisiä, perheaterioita, tapaamisia ja kahviloita, hillityt värit ja ripaus boheemia runoutta... ja kaiken yllä leijuu haikean kaunis pianomusiikki. (Elokuvassa tai kirjassa ihaninta on sen atmosfääri, joka luo paralleeleja kuulijansa elämään jokaisesta löytämästään liittymäkohdasta. Kuin oman elämän ääniraita kerrostuisi, ja jossakin kaukana kertojan ääni syventää tarinaa...)
 Minä jollakin tapaa kudoin maailmaani tarinaan ja tarina puolestaan minuun, se kannatteli minua. Tätä on vaikea selittää, ja kaikki kuvaukset kuulostavat typeriltä koska paatosta ei voi välttää: selitys on kuin se valokuva puusta, joka ei voi kertoa mitään oleellista valokuvatun puun todellisesta ulotteisuudesta. (Ja niin: omassa maailmassani elokuvan tarina päättyi jo kauan ennen elokuvan varsinaista loppua – sellainen sotku ei kuulu omaan maailmaani).

Elokuva oli ensimmäinen elokuvissakäynti uudessa kotikaupungissani, yksin. – Mutta kuitenkaan en ollut lainkaan yksin enkä yksinäinen! Elin ihmeellisessä, onnellisessa vapaudessa ja voimantunteessa, jossa millään harmaan arjen muodolla ei ollut kykyä tai oikeutta koskea minuun. (Grey days were simply gone.) Elokuvan jälkeen istuin hampurilaisravintolan yläkerrassa täynnä syvää tyytyväisyyttä ja läsnäoloa. Koskettelin onnea, se virtasi minuun ja lävitseni eikä kadonnut minnekään. Se kesti painoni, oli virittynyt paksuksi, huomisiin, lukemattomiin huomisiin asti.

Kun elokuva julkaistiin kotiin kannettavassa muodossa, kaikki oli kuin minua varten suunniteltu. (Tällaista ajattelua voi harjoittaa silloin, kun haluaa olla itselleen hyvä ja suhtautua elämään henkilökohtaisena lahjana. Ja lopulta, kaikki ihmisen omassa elämässä on häntä varten: kaikki on ihmiselle olemassa vain hänen oman kokemisensa kautta, ja ihminen on väistämättä itse oman kokemisensa keskushenkilö. Näin ollen jokainen asia ihmisen elämässä on olemassa vain tultuaan tai tullakseen koetuksi, sillä ainoastaan kokemispiiriin sisältyvät asiat ovat ihmiselle olemassa. ["Kokemus" tai "kokeminen" on ymmärrettävä tässä laajasti: myös ajatus tai tunne on "kokemus" ja "kokemista" - ja tarkemmin ajateltuna kaiken kokemisen lähtökohta ja ydin, olkoot kyse kuinka konkreettisesta ja fyysisestä kokemuksesta tahansa. (Edes sitä ei ole "olemassa" ilman kokemusta siitä.)] Tästä seuraa, että jokaisella asialla ihmisen kokemispiirissä on jotain kerrottavaa ihmisestä ja hänen elämästään: se, mitä ja miten ihminen kokee ja miksi hän niin tekee, kertoo siitä, mikä on hänelle olemassa ja siten myös merkityksellistä. Kaikki kokemismaailmaan ilmaantuneet tekijät muokkaavat ihmistä, ovat seurausta edeltäneen kokemismaailman tilasta ja johtavat toiseen. [Elämässä on valtavasti myös potentiaalisesti koettavia asioita, siis asioita jotka odottavat mahdollisuutta tullakseen koetuiksi. Myös nämä potentiat, toistaiseksi toteutumattomat mahdollisuudet, kertovat ihmisestä, sillä mahdollisuuksien rajat ovat henkilökohtaiset, ja perustuvat kokemismaailman tilaan. Jos koettavien asioiden mahdollisuuteen halutaan vaikuttaa, on ensin vaikutettava siihen tilaan joka kokemispiirissä vallistee. On selvää, että inhimillisessä todellisuudessa (eli aika-tila -jatkumoon sidotussa todellisuuskokemuksessa) kaikki potentiaalinen ei aktivoidu henkilökohtaiseksi todellisuudeksi, sillä kokeminen keskittyy aina johonkin valintaan, tietoiseen tai tiedostamattomaan (yleensä tiedostamattomaan), ja jokainen valinta etääntyy valinta valinnalta kauemmas muista potentiaalisista valinnoista ja lähenee toisia.
 Mutta yhtä kaikki: tällä tavalla ymmärrettynä kaikki ihmisen maailmassa on siellä vain kertoakseen hänestä, hänelle itselleen. Kaikki perustuu suunnitelmaan - tai mielen sisäsiseen skeemaan - "tarinasta" (kuten maailmasta, elämästä ja identiteetistä) ja sen kerronnasta.]
 Tämä ei ole egosentrisyyttä vaan väistämätön perspektiivioppi ja itsetutkiskelun lähtökohta. Asioiden olemassaolo sinällään ja niiden olemassaolo minulle ovat kaksi eri asiaa, ja oman perspektiivini reunaehdot määrittelevät, missä määrin ja minkä laatuista todellisuutta maailmaani virtaa.
 Kun siis sanotaan, että jokin "on kuin minulle suunnittelu", kerrotaan ihmisen omasta vastaanottotavasta, siitä, kuinka ihmisen oma tila määrittelee sitä, mistä aineksista ja millä tavoin hänen elämänkokemistaan kerrotaan.)

Lähdin siis syntymäpäiväni kunniaksi pyöräilemään kaupungille, kioskille, noutaakseni juuri ilmestyneen elokuvan. (Olin kait nähnyt lehdessä mainoksen. Siitä tiesin, milloin ja mistä.) Ilta oli hiljainen ja tumma, talvinen ja jäinen. Lumet olivat sulaneet ja painuneet kuultavaksi, jähmettyneeksi, rahisevaksi massaksi, kuten ne satamakaupungissa tekevät: päivällä sulaa, illalla kohmeista. Kioskilta löytyi myös suuri rasia suklaarusinoita turkoosinvärisessä rasiassaan, jota taisin säilyttää vielä pitkään sen jälkeen, kun ilta oli mennyt ja rusinat loppuneet, muistoksi Hetkestä ja sen tunnelmasta.

(Nykyään ajattelen, että sellainen takertuminen – suklaarusinarasioiden säilyttely – on tahmeaa ja tunkkaista, jättää sielun näkymättömin siimoin kiinni menneeseen, kunnes sielu hidastuu tai pysähtyy kokonaan, tulee vedetyksi takaisin menneisiin päiviin, joita on mahdotonta kokea sellaisinaan uudelleen – ja sitä mahdottomampaa kokea lainkaan, edes muistoissaan, mitä hanakammin niistä pitää kiinni. Niille on annettava vapaus virrata omien lakiensa mukaan. Sellaisia ne muistot ja tunnelmat ovat.)

*Se, mitä jokin Olivier Martinezissa minulle edusti, kulki Angelo Pardin kautta Paul Marteliin, arkipäiväistyi ja modernisoitui – tai muuttui kokonaan ajattomaksi. Meditoin tuntikausia kuvani äärellä ja kokosin musiikkikollaasejani. (Angelo Pardi on hahmo, jonka koin edustavan omaa itseäni, maskuliinista puoltani tai jopa animusta – vaikka animukseksi Angelo taitaa olla liian hallittu. Noh, löysin kirjallisuudesta myös hänen "kääntöpuolensa". En kerro kenet.)

Mutta nyt, enough said. On aika.

Runo elokuvasta Before Sunrise: Milkshake

Daydream delusion

Limousine eyelash

 oh baby with your

  pretty face

Drop a tear

 in my wine glass

Look at those big eyes

See what you mean to me

 Sweet cakes and milkshakes

I’m a delusion angel

I’m a fantasy parade

I want you to know what I think

 don’t want you to guess

  anymore

You have no idea

 where I come from

We have no idea

 where we’re going

Lodged in life

 like branches in a river

  flowing downstream

   caught in the current

I’ll carry you

You’ll carry me

That’s how it could be

Don’t you know me?

Don’r you know me by now?

-         Before Sunrise, Rikhard Linklater

(Olin 16-17-vuotias. Mikä ihana, täydellinen ikä kokea tämä elokuva.)

…Ja runo elokuvasta Unifaithful.

Drink wine

This is life eternal

This is all

 that youth

  will give to you

Is is the season

 for wine, roses

  and drunken friends

Be happy

 for this moment

This moment

 is your life.

 - Omar Khayyam

*loppuu*

Katsotaan vielä seuraavaa merkintää. Se on eräänlainen "disclaimer".


*alkaa*

Niin, elokuva voi olla rakentelun ja kannattelun kyvyssään ihana.

Silti; samalla kertaa on surullista tietää ja tajuta, että ihmiset yrittävät saada sitä samaa mitä ovat elokuvassa nähneet, kopioivat ja eksyvät kopioihinsa, ja jopa pitävät elämäänsä samassa suhteessa ”aitona”, ”todellisena” tai ”onnistuneena” kuin ovat onnistuneet seuraamaan kuviaan ja jäljittelemään ihannettaan. Kaiken tämän keskellä he tulevat itselleen, omalle elämälleen ja maailmalleen vieraiksi, kadottavan sen tai välittömän yhteytensä siihen. He eivät löydä omaa olemassa oloaan ja aitoa kokemustaan, koska kuvat häiritsevät heitä, ovat heidän ja todellisuuden välissä, sapluunoina. He eivät löydä ja kirjoita omia tarinoitaan, koska eivät osaa antaa niiden tapahtua.

Tietysti kuvat voivat auttaa myös tunnistamaan ja hahmottamaan. Ehkä kuvat ovat kuin viini: paitsi että ne paranevat vanhetessaan, ne on nautittava viisaudessa.

*loppuu*

Mikäpä voisi sopia tähän nyt paremmin musiikiksi kuin elokuvasoundtrackit.

Jean-Claude Petit: Le Hussard sur le Toit

(Tämä albumi on minulle kuin koti: sen huoneita, esineitä ja elementtejä ei osaa arvioida esteettisesti, koska niillä on huomattavasti syvempi ja tärkeämpi merkityksensä. Ne ovat niin elimellinen, tuttu ja tärkeä osa omaa elämää ja mielenmaisemaa, ettei ole mielekästä etääntyä ”objektiivisuuteen” niiden kanssa. Niinpä tämän albumin musiikki ei ole minulle vain kaunista musiikkia, vaan monimutkaisin tunnesitein henkilökohtaiseen sielunmaisemaani rakentunut punos.)

Le voyage d’Angelo (track 2)

Roland furieux (track 4)

La lettere du hussard (track 7)

“C’est bien mon colonel?” (track 12)

Sekä tietysti nimikkobiisi ja Générique fin

(Jotenkin tähän sopii myös Bachin sellosonaatit ja José Carrerasin ylväs, mahtipontisesti esitetty Tristesse [Chopinin tuttu melodia].)

Jan Kaczmaerkin sävellykset Unfaithful –elokuvan albumilta:

At Home

Farewell

sekä tietysti nimikkobiisi, myös pianovariaationa

Ja jos muistakin ”kulttielokuvista” poimitaan kappale, olkoot ne nämä:

Before Sunrise – Come here

Reality Bites – (se U2:n biisi)

Interview With the Vampire – Libera me, ehdottomasti

Far and Away – Book of Days

PS: Näin jälkikäteen ajateltuna: "pretty face" ja "milkshake"? "Drop a tear"? "Delusion...fantasy...Caught in the current"? "We have no idea where we're going...flowing downstream..." Loistavaa rakennusmateriaalia nuoren ihmisen elämälle. - Tai ehkä se on tunnustus, pelkkä tilannekuvaus? (Ja, by the way, "Milkshake" -runon oikea nimi on Delusion Angel, jonka on kirjoittanut David Jewell.)

(Ja entäpä Constancen lempinimi Connie. Was Connie the con-artist of her own life?)

PS of PS: Luovun otsikon etumerkinnästä "P". Se on tässä vaiheessa pelkästään häiritsevä tai hämmentävä merkintä, sillä kirjoitukseni ovat aikoja sitten lakanneet asettumasta teoksen Kivun kauneus "taukotilaan". (Mitä sille tekisin tai kuinka siihen palaisin - palaanko? - sekä kysymyksiä muista punaisista  langanpätkistä mietin joskus, kun tulee sen aika. Ehkä jossain vaiheessa siivoilen ja jäsentelen blogini uudelleen?)

Bingo!

Jotakin lyhyttä jälleen, vain täydennys vuosittaiseen joululaulujen listaan. (Tämä alkaa olla jo perinne.)

Tänä vuonna laulujen joukosta nousi esiin yksi ylitse muiden. Giulio Caccinin Ave Maria. Voi miten kaunis. Miksi en ollut koskaan aikaisemmin "kuullut" sitä? Nyt se erottui muiden joukosta kuin kirkas helmi. (Pidän tästä tavasta "löytää" musiikkia: äkkiä jokin laulu vain erottuu muiden joukosta huumaavan ihanana, ja on kuin ei koskaan ennen olisi sitä kuullut.) Kuoroversio on paras.

P: scratch

Unien aikainen itsetutkiskeluni on vaikeutunut. Eräänä yönä unessani, tässä aivan hiljattain, olin työhuoneessani. Huone oli samanlainen kuin reaalitodellisuuden työhuoneeni. Menin kaapin luokse avatakseni sen ja nähdäkseni itseni oven sisäpuolen peilistä - mutta peili oli viety pois. Olin asiasta hämmentynyt ja tyrmistynyt. Tyrmistys oli läpitunkevaa. Ehkä juuri siksi muistan unen kohtauksen. Muuta en siitä muistakaan.

Tästäpä on viime aikoina tullut varsinainen unipäiväkirja. Mutta unista on helppo ja hauska kirjoittaa.

(Jatkan myöhemmin, kun tekniikka pelittää paremmin.)


Siihen asti Tiffanyn veikeä I Think We're Alone Now.

Ja myös Sandran In the Heat of the Night. 
Jostain syystä se on alkanut kuulostaa hyvältä vuosikymmenen jälkeen. En tiedä miksi, mutta '80-luvussa on ylettömästi nuorisonostalgiaa. (Toinen nostalgiapaikka on '60-luku. Be my baby.) Nämä ajat - paikat - tulvivat tarinoita, siis mielikuvitukselle.
Around My Heart

P: Ääni maisemassa

Tämä on kiva:
Eivør - Brotin. 

[...Juuri oikeanlaista musiikkia kävelylle hämärässä ja avarassa, kun metsän ääriviivat vielä siintävät kaukaisuudessa ja taivas vyöryy tummana ja hitaana hiljaisen tienoon yllä. Yksi laulun ihanuuksista on se, ettei sanoituksia ymmärrä.]

Tämäkin on kiva:
Allie X - Downtown

[...Juuri sellaista imelää melankoliaa, jota on mukavaa kuunnella myöhään syksyllä soittolistalta heti edellisen perään. Pidän tästä melodiasta ja toivon, etten olisi koskaan tullut lukeneeksi sanoituksia.]

Kolmantena virtenä on se sama vanha, nimittäin tämä: Kaikki mistä haluaisin kirjoittaa, vaatii keskittymistä, ja juuri nyt aikani kaari on katkottu lyhyiksi jänteiksi.

Neljäntenä aina ihana Jorane. Tällä kertaa Cornelia. (Sama sielunmaisema kuin edellä, siis kahdessa ensimmäisessä. - Paitsi että tässä saattaa olla syksyn sijaan kevät. Sellainen hyvin varhainen, kun puissa ei vielä ole lehtiä. Joranelta Silence on kuitenkin ehkä kaunein kaikista. Tai Film III.)

Musiikkia maisemaan sijoittamalla luodaan maailmoja. 

P: Who said (I'm a slave)

Päivän biisi on Planet Funk – Who said

Pidin tästä kappaleesta välittömästi sen ensi kerran kuultuani, silloin joskus, aikoinaan. Unohdin kappaleen kuitenkin pitkäksi aikaa. Välillä olen sen muistanut ja sitten taas unohtunut. Tässä hiljattain sen taas muistin: eräänä aamuna heräsin biisi mielessäni, ja nyt se on parasta vähään aikaan. (Ainakin omassa lajissaan parasta. Sillä ainahan on klassinen musiikki.)

 Siksi tämä. Siksi nyt.

 Parasta on biitti. Siinä on päämäärätietoista tekemisen meininkiä ilman turhaa vatulointia. Tätä voi hyvällä syyllä kutsua maskuliiniseksi biitiksi. (Ah.) Sopii hyvin syksyyn. Ja kaiken nukkumisen keskelle. (Viittaan edelliseen kirjoitukseeni. Sain lopultakin postattua elokuun merkintäni.)

 Myös brittiaksentti on kiva, se hieman ylemmyydentuntoinen ja tahattoman koominen, se, jolla nuorena valitetaan vallitsevasta maailmantilanteesta tai muiden ärsyttävyydestä tai viestitetään, että älä käy mulle.

 Who said (I’m a slave)?

* * *

Minulla on oma työhuone ja nimikyltti oven vieressä, henkilökortti kaulassa ja avaimet, joilla pääsen muilta suljettuihin tiloihin. Minulla on omaa tilaa, työrauha ja vastuuta, rytmi jota voin itse säädellä ja mustat suorat housut. Kahvi*- ja venyttelytaukoja on enemmän kuin tarvitsisin, ihmisiä vähän ja heistä on helppo pitää. Työympäristö ja maisemat suurissa ikkunoissa ovat viihtyisät, samoin työmatka hyvässä kunnossa pidetyillä pyöräteillä. (Paikan päälle hurauttaa naurettavan helposti.) Saan ja osaan ratkaista ihmisten pulmia ja käyttää hiljaisuutta aina kun sitä tarvitsen. Palkka on suurempi kuin koskaan tähän asti.

Tämä on niin toista kuin kontata vessanlattiaa siivoamassa, harjata perunoita kynnenaluset verillä tai parsia, istuttaa, pestä ja palvella jokainen minuutti hektisellä työllä täytettynä. Minimipalkalla. (En ole aina hallinnut masokistisia taipumuksiani. But who said I’m a slave?) 

 On silti hyvä, että ihminen on joskus elämässään tehnyt tuollaistakin. Muuten mikään ei voisi koskaan tuntua ylelliseltä.

[* En edelleenkään juo kahvia – tai no, hyvä on: loppukesästä aloin juoda kupillisen tai kaksi kuukaudessa, yleensä sunnuntaisin kirjaa lukiessa. Mutta voin helposti jättää nostalgiakahvini väliin. Kahvipaussille käy myös ihana tee ja tuoreet päivän lehdet.] 

P: Bed bug bites

Tiedän jo, mikä on seuraava uudenvuodenlupaukseni. Se on se, etten pelaa bingoa. Tämä on tyhmää, pöh: se että on saatava joka kuukaudelle jokin merkintä, saa olon tuntumaan velvoitetulta ja velalliselta, eivätkä sellaiset tunnelmat ole koskaan olleet innoituksen ystäviä saati äitejä. 

[Huomaan, että ”bingoa” pelatessani olen toisinaan vain käynyt valtaamassa tontin oikeasta sijainnista - ajasta ja paikasta - ja odottanut sitten ehtimystä ja inspiratsioonia. Sellainen on melkein huijaamista: kirjata merkintä muodon vuoksi. Nytkin olin elokuun viimeinen päivä käynyt naputtelemassa, että Kirjoitan tähän viikon aikana. - Ja nyt on jo 16. päivä seuraavaa kuuta. Ei tällainen peli vetele.]

Ihaninta ja vapainta on kirjoittaa innoituksesta. Se kuulukoon seuraavan vuoden bloginpitoaikomukseeni – ja kuitenkin vasta seuraavan vuoden aikomukseen, sillä onhan tämä bingo pelattava loppuun. (Ensi vuotta seuraavana vuonna voinkin tehdä vertailevaa tutkimusta kahden edeltävän vuoden merkintöjen välillä ja päätyä itsestään selvään tutkimustulokseen. Se on se että bingo on tyhmää.)

* * *

Pari yötä sitten puhuin unessani puhelimessa. Teen sitä verrattain usein, unissani siis. Tällä kertaa sain kaksi puhelua, molemmat lehtimyyjiltä. Jälkimmäisen soittajan kanssa naureskelimme ensimmäisen soittajan juttuja: kerroin nimittäin jälkimmäiselle, että ensimmäinen soittaja oli päästänyt freudilaisen lapsuksen ja nimittänyt ’valoa’ ’valeeksi’ - ja samalla puhunut vahingossa totta, paljastanut petolliset huijausaikeensa.

En oikein muista tai ymmärrä, miksi tämä oli jälkimmäisen soittajan kanssa niin kovin hauska juttu, mutta kovasti me nauroimme. (Nauroimme myös siksi, että hänenkin myyntiaikeensa olivat menneet myttyyn, eikä hän lopulta voinut muuta kuin tulla pois kaupallisen naamionsa takaa, heittäytyä omaksi itsekseen.)

Tähän teemaan - hassujen unien näköön - soveltuen kaivelin pöytälaatikostani erään keskeneräisen kirjoitukseni. Se on keväältä. Päätin poimia sen tämänkertaiseksi merkinnäksi. Jätin sen jokseenkin avoimeen ja jutustelevaan muotoon. En tiedä, onko kerrotulla varsinaista pointtia. Ainakin unet ilmentävät esimerkiksi sitä, kuinka syvästi olen kuulemaani pohtinut ja kuinka paljon kuultu on minuun vaikuttanut – ja aihepiiri, se alitajuntaan asti imetty, selviää lukiessa. 

Kas tässä.

* * *

Unessa minulle ennustettiin. Ensin neljän kuparikolikon avulla, seuraavaksi ilmeisesti kortein, sillä muistan viimeisimmän kortin symbolin merkityksen. Herättyäni en muista symbolia itsessään enkä tiedä, onko se todellinen symboli - kait se on, periaatteessa, jos se unessani sitä minulle oli -, mutta unessa symboli kuitenkin viittasi seuraavaan kahdenkymmenen vuoden jaksoon elämässäni.

[Uniini on alkanut ilmaantua selkeitä symboleja. Tässä eräänä yönä näin unta, että olin veden äärellä, ja kivisessä rantamatalikossa aaltoili pallo. Se oli mariininsininen (navy blue), sellainen pehmeä ja kiiltävä pallo, vähän kuin lentopallon kokoinen muovinen lasten sählypallo, se hieman lötkö, jotta se ei niin kovasti kimpoilisi. Pallo oli kuvioitu heksakuutioin, joiden sisällä oli se unen kannalta tärkeä symboli – jota en pian herättyäni (jos edes herättyäni) enää muistanut. (Hö!)]

The dream gets even weirder. Unessani minun oli myös juotava spermaa. [En ole koskaan aikaisemmin nähnyt sellaista unta, en ainakaan muista nähneeni. Uni oli siten melko poikkeavaa settiä tavanomaisemmasta.] Vaikka join ”luomutilanteessa”, kyse ei ollut suuseksistä, sillä uniminäni asetti suun elimen kärkeen ainoastaan juodakseen sperman. Hyvin funktionaalista siis. 

 Unen tilanne tuntui ylitodelliselta: purkautuminen suuhun, suun täyttyminen (korkeintaan puolilleen) ja nieleminen. (Tällä ei voi olla mitään vastetta valvetodellisuuteeni.) Uneni oli myös naamioinut - erittäin kuluttajaystävällisesti - peniksen omistajan henkilöksi, jonka kanssa koin seksuaalissävytteisen kanssakäymisen luontevaksi.

[Tämäkin - tämä ”naamioiminen” - on unielämäni kannalta kiinnostava piirre: unimaailmani tarjoilee minulle aikaisemman elämäni ihastuksen kohteita pyrkimyksessä vaikuttaa jollakin tavoin. Mutta miksi tässä tarjoilussa ei ymmärretä, että ihastuminen saattaa olla jo auttamattomasti vanhentunut? Luulisi että unimaailmassa jos missä tämä tiedettäisiin. Brad Pittiä kokeiltiin vain kerran. Kun ei tehonnut. (Tulkitseeko unimaailmani kenties, että Brad Pitt on yleismaailmallisesti naisten mieleen, ja siksi hänen pitäisi olla myös minun mieleeni?)]

Uneen, sen erääseen jaksoon, liittyi myös rituaalitehtävä: olin eräs ringissä seisovista samalla, kun ringin keskellä oli aikeissa tapahtua jotakin oleellisempaa (kuin se kehällä seisoskelu). Unessa kuitenkin vasta asetuin paikalleni, enkä muista varsinaista rituaalia. Tilanne oli kuitenkin todella kepeän ja leikkisän oloinen, melkein kuin jossakin lastenleirillä.

Rituaaliteeman takia unesta tuli - sitä jälkikäteen, herättyäni, kontemploidessani - spontaanisti mieleen tv-sarja The Magicians, etenkin siksi, että uneni tapahtumissa oli mukana spermaa: sarjan Alice nimittäin juo spermaa saadakseen suuremmat voimat (jotakin sellaista tehtävää varten, jota hänen kaltaisensa taikurit tekevät). Sperman vaikutuksen alaisena ollessaan Alicesta käytetään hieman humoristista ilmausta: [being] juiced up.

Kyseinen sarja, muuten, esittää - nykytietämykseni valossa - häkellyttävän totuudenmukaisia väitteitä magiasta. Varsinkin seksuaalimagia on näkyvästi esillä, ja sarjassa tiedetään esimerkiksi, että (sopivan) parin harrastaessa seksuaalimagian mukaista seksiä, tuotetaan ”valoa”.

[Liittääkseni tuon valon tässä tarinalliseen kontekstiinsa, ja muutenkin sarjaa tai ainakin sen henkilöitä ja ilmiömaailmaa hieman esitelläkseni, muutama nopea vilkaisu (joissa on mukana myös muutama spoileri):

Sarjassa kyseinen valo ohjaa välitilaan juuttuneen Pennyn oikean suihkulähteen luo, jonka kautta hän voi palata omaan todellisuuteensa.  

Penny on ”matkaaja” [”traveller”], joka hallitsee sekä teleporttaamisen ja aikamatkustamisen että OBE:n [out of body experience], ja voi siksi seikkailla sekä astraalitodellisuudessa että ihmisten unissa (ja esimerkiksi harrastaa seksiä fyysisesti kaukana olevan tyttöystävänsä kanssa).

 Erään kerran Penny on vähällä kuolla teleportattuaan itsensä tulivuoren sisälle, eikä hän muutenkaan pidä siitä, ettei hän, taitoaan vasta opetellessaan, voi ennakolta tietää minne tulee itsensä siirtäneeksi. Aluksi teleporttaukset tapahtuvat muutenkin vahingossa. Tapaus - tulivuoren sisään joutuminen - esitetään humoristisena asiana, ja Pennyn auktoriteetit naureskelevat asialle. (He ovat naureskelleet sille jo ajatuksena, siis silloin kun vasta varoittelivat Pennyä teleporttailun mahdollisista seurauksista, siitä, että tämä saattaisi joutua minne tahansa.) [Mitä tulee todellisuuden kuvaukseen, tämäkin asia on, ainakin Swerdlow puheissa Montauk –projektiin liittyen, hyvin totuudenmukainen. Swerdlow mainitsi kauhuesimerkeistä erityisesti juuri tulivuoren, sekä kallion ja rakennuksen seinämän sisään materialisoitumisen.]

Muuta kiintoisaa: Sarjan Margo puolestaan menettää elinvoimaansa siksi, että sitä riistetään klooniin hänen tietämättään. (Osa hänen sielustaan on istutettu siihen.)

Demoniset voimat [tai noh: interdimensionaaliset negatiiviset energiakeskittymät, olivatpa ne personoituja ja älyllisiä tai eivät] puolestaan asettuvat tatuointeihin tai kävelevät peilien läpi. [Okkulttisessa mielenhallintatematiikassa peilit liittyvät oleellisesti demonisiin olentoihin sekä ohjelmointeihin yleensä, esimerkiksi Springmeierin ja Swerdlowin mukaan. Peili on myös symboli rajapinnalle eri ulottuvuuksien ja todellisuuskerrostumien välillä. Peili edustaa portaalia, ja peilimaailmaan astuminen on toiseen todellisuuteen astumista, esimerkiksi paralleeliin (käänteis)todellisuuteen astumista (kuten Liisa Ihmemaa –tarinasarjassa kuvataan. Alice [in Wonderland:] Through the looking glass.)]  

Alicen vanhempien järjestämät orgiat puolestaan hätkähdyttävät sarjan päähenkilöä, Quentinia, mutta Alicen isä vakuuttelee, että menot ovat hyvin laimeat ja vaatimattomat, eivät mitään verrattuna Saturnalia –juhlien menoihin. (Saturnusta, sen merkitystä, kulttia tai muutakaan saturniaalista ei sarjassa sen kummemmin avata. Mutta tietysti Saturnuksen on oltava kuviossa mukana silloin kun pyritään totuudenmukaisuuteen, edes tarinan merkeissä.)

Sarjan henkilöillä on myös altertiloja ja -egoja, esimerkiksi animal-alter, jonka avulla kosketellaan myös shapeshiftaamista.

He kaikki - Alice, Penny, Margo ja Quentin - ovat ”taikakoulun” oppilaita ja maagikko-kokelaita, jotka on tahtomattaan kutsuttu opiskelemaan noituuden taidetta: eräänä päivänä he vain löytävät itsensä merkillisistä pääsykokeista. Moni kutsuttu, mikäli läpäisee pääsykokeen, kokee paikan kuitenkin omakseen, alkaa ymmärtää omaa omituista itseään ja haluaa lopulta jäädä kaltaistensa seuraan harjaannuttamaan piileviä kykyjään, joita muu maailma ei ymmärrä.]

Sarjassa myös käsitys paralleelitodellisuudesta on mukana kahdella tavalla (joista toista ennätin jo hipaista). Ensinnäkin on muulta ihmiskunnalta pimitetty oppilaitos, Brakebills. Se sijaitsee fyysisessä todellisuudessa, mutta on salaisuutena pidetty ja loitsuin suojattu (jolloin tavalliset ihmiset eivät yksinkertaisesti tiedosta sen olemassaoloa). 

 Tämän lisäksi koulun olemassaoloon liittyvää tietämystä hallitaan mielenhallinnan keinoin kuten muistinpyyhinnän avulla. Jos on esimerkiksi käynyt koulun pääsykokeissa eikä ole tullut valituksi, ei muista tapauksesta mitään. Tai jos on tavallinen maallikko, ei kykene havaitsemaan laitoksen olemassaoloa tai uskomaan sen opetuksia todeksi. [Tästä kumpuaa aina hauskaa satiiria, esimerkiksi sellaista, jossa mytologiset hahmot eivät ole enää vuosituhansiin yrittäneet todistaa olemassaolostaan tai aitoudestaan, päinvastoin, ja paljastuessaan edustavat itseään hyvin mutkattomasti ja arkisesti.]

Kenties jännittävin havainto - ainakin tarinanäkökulman kannalta - tässä on kuitenkin se, että Brakebills on kuin Harry Potterin Tylypahka - mutta suunnattu huomattavasti vanhemmille opiskelijoille. Siinä missä Tylypahka oli peruskoulu ja ehkä lukiokin, Brakebills on yliopisto hieman varttuneemmalle väelle paheellisuuden kertoimineen.

 Toisin sanoen ”Harry Potter –sukupolvi” siirretään tässä taikuuskäsityksissään ja mielikuvituksessaan ”aikuisverisoon”.

[Tämä ajatus on käsitellään sarjassa epäsuorasti ja osittain intertekstuaalisesti: myös sarjassa leikitellään ajatuksella, että se kirjasarja, jota velhokokelaat lapsina lukivat ja pitivät satuna, kertookin todellisista paikoista todellisine tapahtumineen. [Tätäkin voi pitää eräänlaisena viittauksena Harry Potter –kirjasarjaan. On yleisesti  tiedossa, että mainittu sarja esittelee oikeiden velhojen käsityksiä magiasta, toki satuun ja fiktioon käärittynä.] 

 Tai kuten Wikipedia sen kertoo: ”Quentin Coldwater enrolls Brakebills University for Magical Pedagogy to be trained as a magician, where he discovers that the magical world from his favorite childhood books is real [...].” 

 Lisäksi sarjan tunnusmusiikin melodia ("openin credits") on lähes suora kopio Harry Potterin tunnusmusiikista, vain hieman vinompana ja tummasävyisempänä.]

Sitten on - palatakseni ajatukseen sarjan maailman paralleeleista - kokonaan toisessa ulottuvuudessa sijaitseva todellisuus, useitakin. Sarjassa keskeisin niistä on Fillory –niminen paikka (jonne käydään kuin Narniaan: kaapista. [Kaapit ovat, jostain syystä, suosittuja portaalipaikkoja, siis todemmassa todellisuudessa, siis Swerldowin ja kumppaneiden mukaan.]). Sarjan alussa Fillory on pelkkä paikka lasten satukirjasarjassa, mutta yllättäen käy siis ilmi, etteivät satukirjat olekaan sepitettä.

 Myös erilaiset portaalit kulkureitteinä eri todellisuuksien välillä kuuluvat tietysti kuvaan, kuten jo mainitut suihkulähteet ja peilit. Oma suosikkini sarjan paralleeleista todellisuuksista on kirjasto, jonne on koottu paitsi jokaisen ihmisen tarina, myös jokainen ajallisessa ulottuvuudessa koskaan kirjoitettu kirja (koskipa ajallinen ulottuvuus mennyttä tai tulevaa, sillä ajan hallitsema todellisuushan on vain eräs todellisuuden kerrostumista tai ulottuvuuksista, sellainen, jossa mainittu kirjasto ei sijaitse). Minusta tämä ajatus oli erityisen viehättävä.

Sarjan fiktiotodellisuuden - (Mikä sanapari! Varsinainen oksymoroni.) - kannalta kenties yllättävintä on okkulttisen salaseurakulttuurin todellisen raadollisuuden sisällyttäminen tarinaan, pedofiliaa ja lasten pahoinpitelyä myöten. Esimerkiksi Fillory -kirjasarjan luoja onkin ollut sukulaispoikaansa hyväksikäyttävä pedofiili (samalla kun toinen holhottavista sukulaislapsista on pahoinpidelty kuoliaaksi ja kolmas myrkytetty).

 Hyväksikäytetystä sukulaispojasta on sittemmin kasvanut sarjan Peto ja antisankari – hän, jonka identiteetti on sarjan alussa tietysti täysin hämärässä (kuten Tom Riddlen henkilöllisyys Harry Potterissa).

[Yhtymäkohtia Potteriin löytyy muistakin henkilöhahmoista, ovathan tarinamaailmojen tyypit usein stereotyyppisiä hahmoja, sellaisia, jotka edustavat ”tietynlaiseutta”. Esimerkiksi Alice on sarjan Hermione, tunnollinen nörtti.

Näyttelijävalinta Aliceksi on samalla kertaa epäonnistunut ja onnistunut: tv-sarjan Alice ei välity katsojalle sellaisena herkkänä, tunnollisena ja kovia kokeneena puhtoisena neitosena, joka hänen hahmonsa ilmiselvästi on. Sen sijaan tv-sarjan Alicella on liian lyhyt ja lepattava hame, liian muhkeat rinnat, liian vaaleat, suorat ja vapaat hiukset. [Hiukset jo sinällään kantavat seksuaalisuuden konnotaatiota: suorasukainen ja vapautunut blondi, jonka hiuksiin tuuli voi tarttua miten haluaa ja pörröttää ne sotkuun.]

 Tähän mielikuvaan olisi, niin halutessaan, voinut merkittävästi vaikuttaa jo pelkällä hiusten kiinnisitomisella ja vaatevalinnalla. Mutta ei, sillä sarjan Alice on luotu vetoamaan epäsuorasti, jopa subliminaalisti, siihen mikä on tukahdutettua – sen lisäksi että korostamaan seksuaalisuutta ristiriidalla. [Tavanomaisessa seksuaalikuvastossahan seksuaalista latausta nostetaan esimerkiksi nunnan tai kiltin koulutytön olemusta lainaamalla, koska seksuaalisuus ei ”kuulu” niihin. Niinpä nunnassa ja kiltissä koulutytössä ilmenevä seksuaalisuus muuttuu välittömästi lähes tabuja rikkovaksi ja rivoksi.]

 Tv-sarjan Alicesta ei siis tosiasiassa haluta välittää sitä hillittyä kuvaa, jollaisena hänet ollaan esittävinään. (Tämä on ristiriitaista, ja ilmiselvänä manipulointina pelkästään ärsyttävää.) 

 Tarkoitan sanoa: Alice olisi ollut mielenkiintoinen ja monin verroin puhuttelevampi hahmo, ellei hänen habitustaan olisi sidottu pornoteollisuuteen.

 Mutta toisaalta ymmärrän, että näyttelijävalinta ja tapa esittää Alicen hahmo on myös onnistunut: ehkä hänen hahmollaan nimenomaan halutaan viitata kaksijakoisuuteen – ”tukahdutettu/hillitty ja hillitön” -, onhan Alice kuitenkin se, jota sarjassa toistuvasti käytetään seksuaalimagiaan. Alicesta on siten löydyttävä uskottavaa ja uskaliasta seksuaalisuutta.

[Alice nimenä on tietysti viittaus Alice in Wonderland –teemaan (ja ohjelmointiin) ja triggeri jo itsessään. Sellaisia, siis selkeitä ja teemallisia triggereitä, sarjassa ovat myös lukuisat viittaukset itsetuhoiseen käyttäytymiseen, kuten viiltelyyn ja syömishäiriöön, joihin Julian hahmo sarjassa liitetään. Toisin sanoen sarjassa puhutellaan epäsuorasti ja vaivihkaa niitä tulkintakompetensseja, joiden ohjelmointeja sarja konfirmoi ja virittelee. 

[Tämä on eräs keskeisimmistä tarkoituksista pyörittää tarinateollisuutta ja toistella samoja tarinoita ja teemoja. (Ajatellaanpa klassikkoja kuten Wizard of Oz tai Star Wars, tai juurikin tarinaa Alice in Wonderland. Näitä kertomuksiahan yleensä käytetään esimerkkeinä tarinoista, joilla ohjelmoidaan. Disneyn prinsessatarinmoista puhumattakaan. Mutta sama funktio koskee jokaista tarinateollisuuden tuotosta, varsinkin suurella rahalla tuotettuja. Esimerkiksi Batman puolestaan liittyy End time -ohjelmointiin (Omega -programming), kuulemma. [Swerdlowilla ja Elisa E:llä on valaisevia näkemyksiä myös tästä aihepiiristä. Elisa puhuu siitäkin, kuinka mielenhallintaan kuuluu ohjelmoida henkilö tiettyihin näyttelijöihin ("programmed to [an actor X]"), jolloin näistä näyttelijöistä tulee ikään kuin tahattomasti handlereita tai jopa programmereita. Elisa E. itse oli ohjelmoitu Christian Baleen. (Tämä ajatus - se kuinka tähdestä tulee esikuva, roolimalli ja omaksuttu identiteetti - on tutumpi ja maanläheisempi ajatuksessa pop-idoleista - mutta aivan yhtä tarkoituksellinen ja suunniteltu. Erona on ainoastaan volyymi ja intensiteetti: massoille suunnattu, and not so unbreakable.)])]  

Mitä tulee Julian hahmon kautta kuvattuun itsetuhoon, itsetuhoisuus on MKultra –ohjelmointeja tutkineiden käsityksissä perusohjelmointia muun ohjelmoinnin turvaamiseksi, ja esimerkiksi Serenty Rayne onkin käsitellyt lukuisia suicide altereitaan. (Serenity kirjoittaa nykyään nimimerkillä Shine Your Light Collective.)

Mielenhallintateeman näkökulmasta on kuvaavaa, että tehtävissään epäonnistuminen laukaisee Juliassa aina itsetuhoisen käyttäytymisen - siis toisin sanoen se, kun hän poikkeaa ohjelmointinsa vaatimuksista. 

 Tämä itsetuhoisuus on Juliassa kuitenkin ohjelmoitu ennemmin rankaisemaan ja ohjaamaan häntä kuin tuhoamaan hänet, sillä Julia on sarjan hahmoista maagisesti keskeisin: hänellä on suurimmat kyvyt ja voimat. 

 Tästä syystä Julia saa myös käydä kovimman ja itsenäistävimmän koulun, ja esimerkiksi luulla, ettei häntä hyväksytä Brakebillsiin: Julia jätetään kylmästi ulkopuolelle ja hankkimaan koulutuksensa suoraan kentältä, esimerkiksi kohtaamisissaan pimeiden voimien kanssa. (Myöhemmin käy ilmi, että tämä - Julian jättäminen ulkopuolelle - kuuluu suureen suunnitelmaan, siihen, jossa on pitänyt kokeilla lukuisia eri muuttujia lukuisissa eri paralleeleissa ja selvittää, missä yhtälössä maailma pelastuu. Ja Julian siirtäminen ikään kuin pelin ulkopuolelle on ollut ainoa toimiva ratkaisu, jotta hänen voimistaan ja kyvyistään saadaan maksimaalinen hyöty.)]

Noh, se The Magiciansista.

* * *

Takaisin uniin ja nukkumiseen.

James Bartley kertoo eräässä radio-ohjelmassaan, että tietyistä aihepiireistä luennoiminen tai tiettyjen henkilöiden kuunteleminen – sain käsityksen että radiosta tai nettitallenteilta kuunteleminen – triggeröi hänet uneliaaksi. Triggeri liittyi hänen puheissaan ohjelmointiin. Toisin sanoen Bartleyä alkaa nukuttaa silloin, kun hän kuulee tai pohdiskelee asioita, joiden parissa hänen ohjelmointinsa ei haluaisi hänen mielensä askaroivan. Eräänlainen blokkaus tai sabotointia siis (Bartleyn pyrkimyksessä tulla tietoisemmaksi ja käsittää laajemmin, paremmin).

Väite on mielenkiintoinen kommentti siihen, mitä kaikkea triggeröityminen voi tarkoittaa: kuinka se voi ilmetä ja mikä sen voi laukaista. [Swerdlow esimerkiksi huomauttaa erään luentonsa aikana, kuinka eräs nainen siellä luennolla on toistanut sama fraasin puheensa lomassa jo kaksi kertaa. Niinpä Swerdlow havahduttaa naisen tarkkailemaan puhettaan ennen kuin tämä ehtisi toistaa fraasiaan kolmatta kertaa: kolmesti toistaminen aktivoi yleensä ohjelmoinnin, ja nainen saattaa tietämättään - oman ohjelmointinsa mukaisesti - toimia muiden ihmisten ohjelmointien laukaisijana sitä itse tajuamatta.] 

 Tieto tällaisesta triggeröitymisestä ei sinällään ole minulle uusi. Muistelen muutaman muunkin asiantuntijan puhuneen samantyyppisestä ilmiöstä triggerinä kuvatessaan ohjelmointia: että jokin laukaisee mielen uneliaaksi tai vaivuttaa sen jonkin osa-alueen uneen silloin, kun ohjelmointi haluaa estää johonkin asiaan keskittymisen tai siitä kuuntelemisen. 

Bartleyn väite on kiinnostava myös siksi, että ilmiö on itselleni hyvin tavallinen: kuuntelinpa lähes mitä tahansa syvällistä puhetta ”salaliittoteorioihin” luokiteltavista asioista, minua alkaa armottomasti nukuttaa. Parin tunnin luennon tai haastattelun aikana nukahdan jossain vaiheessa varmuudella – mutta kuuntelen luennon sen jälkeen uudelleen, ja sillä kerralla tarkoituksellisen keskittyneesti.

[Toisena samaan kategoriaan liittyvänä ilmiönä voi pitää sitä - tämän olen itse havainnut ja edeltävän kaltaisen tietämyksen perusteella päätellyt - että joskus luennossa on jokin kohta, joka minulta menee täysin ”ohi” huolimatta siitä, kuinka monta kertaa ja kuinka tietoisesti siihen uudelleen palaan: se on melkein huvittavaa, kuinka edes kykenee, kerta toisensa jälkeen, vain ”jättää kuulematta ja ymmärtämättä”, vaikka tarkoituksellisesti ja keskittyneesti, uudelleen ja uudelleen kuuntelee mainittua kohtaa. Silloin asian kuuntelemisesta, siihen keskittymisestä ja asian ymmärtämisestä tulee lähes urheilusuoritus.

Ilmiö on omalla tavallaan hupaisa, sillä en voi käsittää, kuinka ihminen pystyy olemaan ”kuulematta” ja ”tajuamatta” jotakin kohtaa puheesta (tai tekstistä), vaikka kuuntelee (tai lukee) sen uudelleen ja uudelleen. 

 Niinpä havahdun nykyään aina kun huomaan ”ohittaneeni” jonkin kohdan, ja palaan erityisesti siihen – vain huomatakseni, ettei asiassa olisi pitänyt olla kerrassaan mitään vaikeasti ymmärrettävää (vaikka minulta menikin useampi tarkastelukerta kyseisen kohdan ”havaitsemiseen”).

Mielenkiintoinen ilmiö siis. [Vähän kuin ”freudilainen lukihäiriö” – itsekeksitty käsite, mielestäni sangen kuvaava -, jossa luetaan tai ymmärretään jokin asia oman (tiedostamattoman) mielenmallin ohjaamalla tavalla ennen kuin tajuaa, ettei aivan siitä ollutkaan kyse.]

Niinpä olen nukahdellut myös Swerdlowin luentoja kuunnellessani. Eräs kerroista oli poikkeuksellinen, sillä hänen luentonsa tuli unen läpi: kuulin kaiken kuten valvetilassa, mutta samalla näin unta. 

 Unessa Janet - Swerdlowin puoliso - ohjaa väkeä laiturilta junaan, joka – junaan päästyäni – onkin suuri matkustuslaiva, jossa on suuren suuri auditorio. Janet ohjaa ihmisiä – yleisöä – omille paikoilleen auditorion penkkiriveille. Tämä unennäkö ei kuitenkaan ollut niin kiinnostavaa tai merkittävää kuin se, että kaiken aikaa kuulen selkeästi sen, mitä Swerdlow ”todemmassa valvetodellisuudessa” luennoi kuulokkeissani. (Jännittävä ilmiö tämäkin. Normaalistihan ääni olisi vähitellen häipynyt, enkä olisi kuullut tai muistanut sitä, ainakaan tietoisesti.)

Swerdlowin luennoissa on toinenkin jännä piirre. Swerdlow teettää kuulijoillaan paljon harjoituksia, joihin kuuluu paljon erilaisia symboleja väreineen – ja nämä harjoitukset symboleineen ilmaantuvat uniin mukaan!

 Swerdlow opettaa esimerkiksi symbolista ja väristä, jonka on tarkoitus vaikuttaa ”maaduttavasti”. (”Maaduttaminen” on hänen opetuksissaan tärkeä elementti, mikä on ymmärrettävää, sillä hän pyrkii auttamaan erilaisista dissosiaatiohäiriöistä kärsiviä ihmisiä.) Swerdlow opastaa, millaisissa tilanteissa tätä maaduttavaa ruskean väristä symbolia pitäisi käyttää oman itsensä eduksi ja hyväksi, ja erityisesti esimerkiksi kiperissä tilanteissa.

Noh, unessani sitten jouduin jonkinlaiseen kiperäksi kokemaani tilanteeseen – ja kuinka ollakaan, turvaudun oitis hiljattain oppimaani ”Swerdlowin menetelmään”, ja juuri siten kuin hän opettanut, kaikkine eleineen ja sanoineen ja symboleineen. – Ja sillä seurauksella, että symbolilla todella oli ”maaduttava” vaikutus: juuri tämä kohta unestani tulee lähelle valvetodellisuuttani, ja herättyäni muistan ainoastaan tämän kohdan ja hetken. Toisin sanoen ”maadutan itseni” lähes hereille ja uneni muistin piiriin. Jännittävänä elementtinä tähän liittyy myös hyvin voimakas sähköisyyden tunne: kuin siirtäisin itseäni liian nopeasti tajunnan tilasta toiseen (tai energiakehoani ulottuvuuksista takaisin).

[Swerlowin opastamia harjoituksia on ollut mukavaa tehdä myös siksi, että tietää, että paikalla - siis tallenteille taltioituna aikana yleisössä - on aina joku jolla on sama vastaus kuin minulla, ja – tadaa – saan itsekin tietää mitä oma vastaukseni ”tarkoittaa”. (Kollektiivitietoisuus on mukava asia: emme me niin erilaisia ole tai ajattele keskenämme kovin poikkeavasti, perimmiltään.) Harjoituksissa esimerkiksi tutkitaan kolmannella silmällä – siis keskitytään käpylisäkkeeseen ja kuudenteen chakraan ja kuunnellaan sitten intuitiota – DNA:n rakennetta, selvitetään hybridiastetta ja muuta sen sellaista jännittävää… (Minusta on aina mieltälämmittävää ja virkistävää, kun tällaisista asioista puhutaan tuosta noin vain, aivan kuin ne olisivat arkista peruskauraa. Sellainen antaa ikään kuin henkistä liikkumatilaa, myös mielikuvitukselle.)]

* * *

Swerdlow ja unet liittyvät pohdinnoissani paljonkin yhteen. Ensinnäkin hän luennoi paljon unista. Toisekseen hänen muu opetuksensa tarjoaa sopivia tulkintavaihtoehtoja muutamille unistani. Yksi niistä on uni tietokoneesta, toinen rituaalista.

Unessani rituaalista - tai paremminkin: uneni kohtauksessa rituaalista, sillä muistan vain kohtauksen - on seksiä harrastava pariskunta ja ympyrämuodostelma, ehkä kivin rajattu. Ympyrä on hyvin tumma, lähes musta, ja unessa minulla on vaikutelma siitä, että se on jonkinlainen aukko, siis kehä jolla on syvyyttä. (Aukkoa kuvaisi hyvin englanninkielen sana pit.)

Pariskunta harrastaa seksiä aukon vierellä lähetyssaarnaaja-asennossa, nainen alla ja mies päällä. Unessa näen naisen hyvin stereotyppisenä noitana, kasvoiltaan vanhana naisena jolla on väkäleuka. Toisin sanoen uneni kertoo minulle kuvastolla jota osaan tulkita, että unikuvan nainen on noita, mikä osaltaan korostaa tilanteen rituaaliluonnetta. (Samalla uni ehkä korostaa naisen suurempaa merkitystä tilanteessa suhteessa mieheen, sillä mies ei erotu unessa millään erityisillä attribuuteilla.)

Tässä unessa oma tehtäväni puolestaan on nostattaa tummasta aukosta jotakin tai manipuloida energioita (”invoke, invocation”). Tehtävä (teko) vaatii paljon vaivaa ja energiaa, ja tunnen sen hengitysrytmissäni (joka tuntuu hyvin todelliselta, fyysisesti. Vähän samoin kuin silloin, kun unessaan itkee lohduttomasti.) Muistankin tämän unen kohdan erityisesti siksi, että siihen liittyi niin suurta ”henkistä voimankäyttöä” hengitysrytmeineen kaikkineen: unennäön aikana tulen jonkin verran tietoiseksi unta näkevän kehoni fyysisestä ponnistelusta liittyen hengitysrytmiin.

Ties mistä kollektiivitietoisuudesta tai tarinoiden kuuntelusta olen uneni imaissut, mutta tämä uni on myöhemmin saanut uudenlaista johdonmukaisuutta ja järkeä lukiessani Swerdlowin kuvauksia rituaaleista. Niissä keskeisessä roolissa on kuulemma juurikin pariskunta, ja heidän kanssaan on myös kolmas osapuoli, jolla on oma funktionsa. 

(Olen siis pohtinut näitä juttuja melko syvällisesti päätellen siitä, että ne ilmaantuvat uniini. Olen ehkä alitajuisesti tiedostanut tällaisen rituaalin olemuksen syvällisemmin tai samaistunut siihen – siis unissani. Kollektiivitajunta on jännittävä paikka seikkailla… Jokaisen alitajuntahan on siihen kytköksissä. Juuri siksi ”myytit ajattelevat meissä”, kuten Claude Lévi-Strauss kuuluisasti lausahti.)

Monissa asiantuntijoiden kuvauksissa seksuaalimagiasta interdimensionaaliset olennot myös ottavat juurikin naisen kehon hallintaansa välittääkseen sen kautta energiaansa miehille, joiden kanssa nainen parittelee.(Tämä olisi eräs sopiva tulkinta sille, miksi unessa keskitytään juuri naisen kasvoihin, ja miksi ne ovat unessa stereotyyppiset noita-akan kasvot.)

Toisaalta myös miehen keho voi olla ”kanava”, ja etenkin siemenneste on Swerdlowin mukaan tärkeä tapa välittää energiaa. (”Imprinting” on tässä oleellinen käsite.) Kuinka ollakaan, minulla oli myös tällaiseen puuhaan sopiva uni. (Kerroin siitä kirjoitukseni alussa.) 

Swerdlowin omassa kuvauksessa ”kolmen koplasta” - siis kun kaksi parittelee ja kolmas tekee jotain muuta - myös se kolmas osapuoli on tärkeä ”vessel”. [Kirjassaan True Blood, Blue Blood Swerdlow kertoo kuudesta eri hierarkian tasosta, joita rituaalien ”performanssiosioon” osallistuvilla miehillä ja naisilla voi olla. (Muut osallistujat kuuluvat yleisöön.) Swerdlow keskittyy kuvailemaan lähinnä miehen rituaalikäyttöä, oletettavasti siksi, että se on Swerdlowille tutumpaa aihepiiriä. Sekä naisella että miehellä voi olla kuusi eri hierarkkista tasoa, ja ”vessel" sijaitsee niistä eräällä.]

Kiinnostavaa tässä kuvauksessa on uneni kannalta se, että tällainen ”kolmen kopla” istuu myös uneni asetelmaan: kaksi parittelee - ehkä myös antaakseen tilanteelle lisää ”virtaa” - ja kolmannella on jokin muu tehtävä, johon liittyy interdimensionaalisia olentoja… Hmm. No joo.

Toinen ”rituaaliuni” liittyy rituaaleihin vain epäsuorasti, ja myös se on ”kohtausuni”. [”Kohtausuni” ja ”tilanneuni” ovat siis pidemmän unijakson lyhempiä jaksoja tai yksittäisiä osia tai elementtejä: en muista unta kokonaisuudessaan, mutta tietyn kohtauksen tai tilanteen kyllä.]

Unessa tapahtuu valinta: unessa meitä on yhteensä kuusi naista, joista tarvitaan kolme. Olemme kai jonkinlaisia noitia. (Jännittävää.) Olemme pienehkössä huoneessa, ehkä muodoltaan pyöreässä, kalustamattomassa. Ovensuusta aukeaa käytävä, jota pitkin mies kulkee luoksemme. Äkkiä kaadumme maahan – meidät kaadetaan maahan – kuin kuolleina samalla, kun kookas miespuolinen hahmo lähestyy. (Hän siis tarvitsee meistä kolme.) Miehen saapuessa huoneeseen makaamme kaikki maahan laonneina. (Tämä on siis meitä lähestyneen miehen tekosia, ilmeisesti syystä, että hän voisi paremmin hallita meitä ja tilannetta.)

 Unessa ajattelen, että tietysti hän valitsee minut yhdeksi, koska en mitenkään voisi jäädä kuolleeksi. Siksi olen hieman pettynyt - tai ehkä äimistynyt - kun niin ei tapahdukaan. Mutta sitten tajuan että minun on herättävä: minua ei valittu koska en voi jäädä yhtään pidemmäksi aikaa.

 Ja sitten herään.

Myös eräässä toisessa ”kohtausunessa” on meneillään jonkinlainen valinta. Sillä kertaa en halua tulla valituksi.

 Jälleen valintaa suorittaa mieshahmo. Sillä kertaa hänellä on mukanaan assistentti, sillä meitä on paljon enemmän. (En tiedä kuinka monta.) Assistentin on tarkoitus kaitsea toista ryhmää: jokainen meistä – siis muut kuin mies assistentteineen – on tarkoitus jakaa kahteen ryhmään.

 Kyse on jonkinlaisten orgioiden alkamisesta, mutta tilanne muistuttaa koulun liikuntatunneilta tuttua ryhmiin jakamista En haluaisi osallistua – ajatus orgioista on vastenmielinen – mutta minuun suhtaudutaan tilanteessa tavalla joka tekee minut hieman myöntyväisemmäksi ajatukselle.

Mutta kun huomaan jääväni viimeiseksi valittavien joukossa, motivaationi katoaa täysin. Ei, en halua – enhän saa vastineeksi edes arvostusta. Mies ja hänen assistenttinsa valitsevat ryhmiinsä jäseniä vuoron perään, ja viimeinen valinta jää miehelle: minä olen ainoa jäljelle jäänyt ja olen joutumassa hänen ryhmäänsä. (Unessa miehen rooli tuntuu jonkinlaiselta ryhmänohjaajan roolilta, kuten liikuntatunnin opettajan, paitsi että mies on vastuussa paljon enemmästä kuin liikunnanopettajat olisivat.) 

 Kun miehen on ilmaistava valintansa - käytännössä siis kutsuttava minut ryhmäänsä kun kaikki muut on jo jaettu -, mies ei kuitenkaan kutsu minua nimeltä, vaan katsoo suoraan silmiin ja sanoo: ”Sinä.”

Mutta ei kiitos. Poistun paikalta hieman egosentrisesti tuohtuneena, silti sielussani helpottuneena.

Se on oikeastaan jonkinlainen pakeneminen, se tilanteesta poistuminen, sillä pelkään että minut tullaan hakemaan takaisin. Pääsen rakennuksen aulaan asti, lähelle ulko-ovea (poistumisreittiä). Mutta ennen poistumista minun onkin äkkiä pakattava. [Pakkaustilanteet ovat unissa aina hankalia. Aika tai pakkaustila tai voimat eivät riitä. Kaiken tarvittavan pakkaamiseen tuntuu menevän loputtomasti aikaa: miten ennätän kerätä kaiken tarvittavan ja miten saan sen mahdutettua laukkuihini? Ja varsinkin: kuinka saan kannettua kaiken!?]

Uni päättyy johonkin tähän, mutta tiedossa siitä, että mies ei ole huolissaan eikä suutuksissaan poistumisestani, sillä paikka on kuin Truman showssa: minne edes voisi mennä tavoittamattomiin. Siten hän ei varsinaisesti lähde perääni, mutta lähestyy minua kaikessa rauhassa, luo yhteyden luottaen vetovoimaansa. (Tunne seuraa minua valveeseen ja vaikuttaa pitkälle päivääni.) 

Pääsiäisenä puhuin unessani myös kielillä. (En ymmärrä puheen sisältöä, mutta tunnen unen läpi suussani kuinka kieli muotoutuu itsekseen. Se on hyvin todellinen tunne - vähän samoin kuin ne edellä mainitut intensiiviset ja ponnistelevat hengitysrytmit.) Unessa kielilläpuhuminen ei kuitenkaan liitty herätysliikkeiden kielilläpuhumiseen (johon olen ilmiön tosielämässä yhdistänyt), vaan johonkin, hmm, ”käänteiseen”…johonkin tummempaan okkulttiseen: unessani tiesin mitä on ”kielilläpuhuminen”, ja samalla tiedostin, selkeästi, asiayhteyden toisenlaisuuden, käänteisyyden. Unessa nimittäin ajattelin itsekseni, että Kappas vain, nyt tätä pyhää kielilläpuhumista käytetään myös tällaiseen.

 Unessa ”rukoilin” jonkun edessäni makaavan naishahmon puolesta, ja olin tilanteessa ikään kuin tukena tai oppaana muille: näytin että tällä tavalla. Samalla osallistuin näyttämiselläni jonkinlaiseen ”energian vahvistamiseen” – mikä johti siihen, että ”päärukousvastuu” jäi siinä tilanteessa lopulta minulle. Unessa nuori nainen vaaleine hiuksineen, kuultavine ihoineen ja hohtavan sinisine silmineen makaa edessäni silmät kiinni - jostain syystä tiedän hänen silmiensä värin -, ja olen kumartuneena hänen pääpuoleensa.

[Jossain vaiheessa tämän saman unennäön aikana olen myös jonkinlaisessa ravintolan ja aulan yhdistelmän tapaisessa oleskelu- ja virkistystilassa, ja näen ystäväni joka tosielämässä harrastaa OBE:tä. (Hän on kuitenkin omissa menoissaan eikä kiinnitä minuun juurikaan huomiota. Hän taitaa kuitenkin tiedostaa läsnäoloni, mutta ei, muistaakseni, esimerkiksi tervehdi minua.)]

Edeltävänä yönä olin puolestaan ollut jonkinlaisena ”sulhasmorsiamena” jonkinlaisissa häämenoissa, omissani, mutta seremonia ei kuitenkaan päässyt unen aikana alkamaan (tai ainakaan en muista seremoniaa. Sen sijaan muistan epämääräisen epämukavuuden, ihmetyksen siitä, mitä ihmettä minä siellä tein. Pidin sitä kaikkea lopulta kuitenkin vain kaavaan kuuluvana leikkimisenä.)

 Unessa jokin viivästytti seremoniaa, kovasti.

Sanon tässä ”sulhasmorsiamena” syystä, että vaikka unessa olin selkeästi nainen ja morsiamen roolissa, olin kuitenkin pukeutunut herrasmiehen asuun silintereineen kaikkineen. [Ehkä olen mennyt itseni kanssa naimisiin ja sitoutunut syvästi henkilööni, täydellistynyt tai kokonaistunut ihmisenä, haha.]

Muistan tämän pukeutumiseni erityisesti syystä, että yritin ennen juhlahetkeä kurotella silinteri päässäni ja jokseenkin tiukat kuosit ylläni postikortteja eräästä metallikorista, ja kiikuin sen laidalla ojennellessani kättäni korin pohjalle. Korin reunat painoivat tukalasti rintakehää ja kylkiä, ja minun oli muutenkin poimittava kortteja nopeasti, sillä niitä ei ehkä olisi saanut ottaa – vähän samoin kuin roskia ei saisi tonkia: ne itsessään olivat unessa arvottomia (muille kuin minulle), mutta samalla jonkun muun - kuten jätelaitoksen - omaisuutta ja siksi ”kiellettyjä”.

Kukaan ei silti estänyt dyykkaamistani tai edes kiinnittänyt siihen juuri huomiota, mutta lähistöllä seisoskelevan vanhemman herrasmiehen - hääseremoniaan osallistuvan - läheisyys häiritsi minua, sillä hän saattoi potentiaalisesti puuttua puuhasteluuni, ainakin moralisoivasti. En siis tonkinut koria kovin näkyvästi hänen nähtensä.)

Minkähänlaisia symbolisia tulkintoja näistäkin unista saa, psykoanalyyttisesti toki mielenkiintoisia – muista tulkinnoista puhumattakaan. Swerdlowilla esimerkiksi on käsityksensä ”roskakoriunista”. Ne liittyvät jotenkin ohjelmointiin, ja Swerdlow on sitä mieltä, että juuri unen roskakoreista löytyy tärkeitä tietoja ”deprogramming” –prosessia ajatellen.

Ehkä työstän näitä teemoja mielessäni - näitä puheita mielenhallinnasta kaikkine tummuuksineen -, jossakin alitajunnan syvänteissä, niin intensiivisesti, että näen vastauksia tai ratkaisuja unikuvina. Samaistun ja eläydyn, oivallan ja syvennyn.

* * *

Tällainen logiikka unennäössä alkaa jo olla aika jännittävää:

Unessani kerron eräälle uneni hahmolle jotakin todella tärkeää, ja teen sen todella keskittyneesti, syvästi silmistä silmiin katsellen. (Suoriuduin niin keskittyneesti, että pystyn palauttamaan unen ajatuksen helposti mieleeni vielä kauan heräämisen jälkeen, vaikka en ole aktiivisesti muistellut unta heti herättyäni.)

Unessa kerron jotakin rakkaudesta, siitä, kuinka sen jokin kaksoisperiaate on kaikkein tärkein. Ja että muu tulee vasta sitten, eikä muuhun sääntöviidakkoon edes tarvitse keskittyä niin kovasti kunhan muistaa sen kaikkein tärkeimmän.

 Puheeni on ennemmin muistutus jostain yleisesti tiedossa olevasta kuin opetus mistään uudesta. Ajatus liittyy etenkin siihen kuinka kohdella muita, varsinkin lapsia. (Hän, jolle tämän muistutuksen annan, on unennäkijäminää suoremmassa tekemisissä lasten kanssa: hänen statuksensa on jonkinlainen kontrolloija, ja hänen toimivaltuutensa olivat laajemmat kuin minulla.)

Hetken kuluttua - ja tämä on se unen kannalta kiinnostava ilmiö - näen saman kohtauksen uudelleen, sillä kertaa jonkinlaiselta tallenteelta ja ikään kuin ulkopuolisen silmin: tilanne on taltioitu ja se näytetään minulle nyt uudelleen. Kuvaamisessa on keskitytty erityisesti silmiini.

 Tässä unen tilanteessa on kokemus jonkinlaisesta kontrolloinnista ja siitä, että minulle halutaan osoittaa jotakin: minut halutaan saada uskomaan jotakin mitä minun on vaikeaa uskoa. ”Tallenteen” alussa, kuvan kohdistuessa silmiini - hyvin kiiltäviin ja intensiivisiin -, näen niiden ”hakevan” hetken keskittymistään: näen niissä sen, mitä voisi englanniksi kuvailla sanalla ”flicker”. Aivan kuin vaihtaisin alteria, tai jotain.

 Jänskää. Ja ehkä pikkuisen karmivaa.

[Unissa katselen silmiäni verrattain usein. (Ja kasvojani. Peilistä.) Aivan hiljattain näin pupillini vieressä toisen, pienemmän pupillin, ja sen vieressä vielä pienemmän kolmannen pupillin. Näin ne molemmissa silmissä. Pupillit olivat asetteluiltaan symmetriset: ylimääräiset pupillit olivat näkyvillä silmien ulkoreunan ylänurkassa, isompi vierellään pienempi (se pienempi oli isomman vierellä alhaalla, ulkosyrjällä). 

 Se oli aika vastenmielisen näköistä. Creepyä.]

* * *

”Rituaalityyppisistä unista” muistan vielä erään. Matkustin reellä Narniasta tutussa lumisessa metsässä [haha! Muistan ihastelleeni metsän majesteetillista kauneutta ja lumisadetta. Näkymä oli hyvin todentuntuinen korkeine havupuineen kaikkineen, ja saatoin ihailla maisemaa niin yksityiskohtaisesti kuin halusin. Erityisesti lumisade kiehtoi minua.]

 Olin menossa tapaamaan jotain ”mestaria”, en ketään tiettyä mutta korkeinta mahdollista jonka saatoin turvallisesti tavata. (Unessani tosiaan pidin omaa turvallisuuttani erittäin tärkeänä.)

Mutta ennen kuin tiesin pääseväni kyseiselle matkalle – hänen luokseen piti tosiaan oikein matkustaa –, jouduin viettämään aikaani odotustilassa kertoakseni ensin mitä haluan. Kun asiaani lopulta tultiin käsittelemään, pyyntöni käännettiin tulkin välityksellä. (Huomasin, että tulkin tehtävä oli muotoilla pyyntöni sisältö ja sanavalinnat, ei käyttää toista kieltä.)

 Tämän jälkeen sain jälleen odotella. Odotushuoneessa oli muitakin, ja siinä odotellessani heidän asiansa edistyivät: osaa heistä tultiin noutamaan ja ohjaamaan eteenpäin. Lopulta myös minun asiani eteni: minua lähestyi nuori mies, ja ajattelin että Tuoko? Mutta ei, hän oli pelkkä kuski, joka veisi minut mestarin luokse.

 Ja sitten ajelimme reellä Narnia-metsän halki. En muista unen aikana päässeeni mestarin luokse, sillä heräsin ennen tapaamista. Bugger. Ehkä uni on jatkis.

 * * *

(Huomasin, että olen jättänyt "tietokoneuneni" kertomatta. Teen siitä pienen syyskuisen kirjoituksen.)