Antichrist - Pariskunta Eedenissä

Katselin viime viikonloppuna Lars von Trierin elokuvan Antichrist (2009).

Ihana. Kuin hidastettua balettia koko elokuva.

Tuollaista elokuvaa katsellessaan kokee, ettei samanlaista kertomusta voisi tehdä millään muulla taiteen lajilla; että kertomisessa hyödynnetään juuri elokuvakerronnalle ominaisia ja vain sille mahdollisia ilmaisun tapoja, ja että se, mitä kertomus viestii, on mahdollista ainoastaan elokuvassa. Näin ei ehkä ole, mutta von Trieriä katsellessaan tuntuu siltä.

Niin, ihana elokuva - mutta petollinen.

Elokuvan tarina kertoo pariskunnasta, joka menettää pienen lapsensa onnettomuudessa. Erityisesti nainen ottaa menetyksen raskaasti, suree pelottavan tummalla tavallaan, poikkeuksellisella tavalla. Mies puolestaan on terapeutti ja heti paremmassa tasapainossa menetyksen kanssa. Hän päättää auttaa myös vaimonsa surun yli, tai vähintään käsittelemään sitä eteen päin. Tämän tehdäkseen he lähtevät metsän keskelle mökkiin.

Mies on maskuliinisella tavallaan rauhallinen ja varma, herättää ehdotonta luottamusta olemuksellaan, ymmärryksellään ja taidoillaan. Nainen puolestaan on feminiinisellä tavalla rohkea (=luottavainen) ja ehdoton: kauniin syvällinen ja kehollinen sisäisen maailmansa ilmaisussa. Vähitellen hän päästää miehen ja surun lähelle itseään, vaikka puhuttavia, ääneen lausuttavia käsitteitä ei juuri ole.

Näyttääkin siltä, että elokuvassa miehen tehtävänä on sanoittaa, järkeistää, naiselle tämän oma tunnemaailma ja kaikki se, mitä tälle on tapahtunut. Palaan tähän hieman edempänä.

Pidin valtavasti tavasta, jolla Charlotte Gainsbourg tulkitsee roolin: hän tekee surevan naisen olemuksesta hidastettua ja veistoksellista estetiikkaa. Kuin kissan hidastettu hyppäys tai putoaminen. Vaitonainen mutta älykkäästi intuitiivinen. Sellainen naishahmo on suorastaan kuin ranskalaisen filosofian (tai filosofoinnin) ruumiillistuma; ranskalaisethan rakastavat problematisoida kaikkea kehollisuuden ja aistillisen kautta, siis jopa abstraktioita kuten valta tai aika. (Kuten näette, minun on paikoitellen haettava ilmaisuni jostakin kaukaa puhuessani von Trierin elokuvasta. Siitä puhuessaan on tunnusteltava ja kuviteltava paljon. Kuinka puhua aistien kieltä käsittein? Niin että ei se haittaa, jos ei aivan tarkalleen tiedä, mitä tarkoitan. Joitakin ilmaisuja on vain fiilisteltävä ja hyväksyttävä tarkan, täsmällisen esityksen puute.)

Kertomuksen alkupuoliskolla, kun kaikki on maailmassa vielä omalla paikallaan - siis hyvin, tuskasta huolimatta - kauneus ja eheys kasvavat luonnon keskellä ja miehen käsittelyssä.

Näin on ainakin elokuvan puoliväliin asti, kenties hieman yli.

Tämän jälkeen nainen alkaa raivota ja mies kyrsiintyä. Lopulta kaikki on hyvin primitiivistä vihan ja syyllisyyden seosta. Se pehmeys ja turva, jota katsojalle on tätä ennen näytetty, on houkutellut väärään luottamukseen.

Olisin melkeinpä toivonut, että hahmoihin ja kerronnassa syvällä kuljetettuihin tunteisiin samastuva pääsisi niin sanotusti turvallisesti perille. Mutta ei. Varjot hyökyvät päälle ja lepattavat joka suunnalla. Tässä mielessä elokuvan viesti (tai vaikutus) on joko pessimistinen tai jopa sadistinen.

(Ehkä ohjaaja haluaa herättää ihmiset pois väärästä turvallisuudentunteesta: ihmistä ei voi parantaa omasta ihmisyydestään. Ehkä ohjaaja ajattelee, että ihmisen alkuperä on ennemmin epäjumalinen ja eläimellinen kuin jalo ja jumalinen. Niinpä hän, joka kulkee syvälle itseensä tai luo mitään liian intiimiä suhteessa toisiin, kärsii ja on vaarassa tuhoutua, tuhota muutkin muassaan, ne liian lähellä oleskelevat. Mikäli tämä on elokuvan viesti, se on vähän sama asia kuin ilkkua: Siitäs saitte! Jokos nyt ymmärrätte?!)

Kenties pienenä pelastuslauttana ja kokoavana pisteenä tarjotaan hetkeä, jolloin nainen tuntee olevansa parantunut. Hän uskaltaa taas kulkea ruoholla, metsässä, siltaa pitkin, vedessä. Enää hän ei vapise eikä tunne pakokauhua. Vasta tämän jälkeen päästetään ihmisluonnon varjot todenteolla valloilleen, ihan oksetukseen asti. Ja kaikki päättyy murhaan. Vai tapponako sitä tulisi pitää? Tai hätävarjeluna? Liioiteltuna? (Arvatkaa, kumpi murhaa kumman?)

Alussa vaikuttaa siltä, että syyllisyys on naisella pelkkä sekundaaritunne (siis pinnalla oleva tunne, joka peittä varsinaista, alkuperäistä ja ensisijaista tunnetta, primaaritunnetta. Esimerkiksi katkeruus kerrostuu helposti surun päälle.) Ja alussa vaikuttaa myös, että suru on primaari, se, jonka luokse mies yrittää päästä auttaakseen naisen sen kahleista. Mutta mitä kauemmin tarinaa seurataan, sitä varmemmin asetelma kääntyy (tai paljastuu): syyllisyys on primaari, suru sekundaari. Nainen ei sittenkään tukahduta surua eikä väistele sitä syyllisyyteen; hänessä ei ole mitään salattua surua, vaan täysin aiheellista melankolista syyllisyyttä, ja jos jotakin on kätketty, se on itsevihaa. (Tähän itsevihaan viitataan kohtauksessa, jossa nainen puhuu naistenvainoista. Palaan tähän vähän edempänä.)

Tämän itsevihan lähteen naisesta löytäessään mies saa sen tuta, sillä epäonnekseen mies on asettanut itsensä terapeuttiseen asemaan ja alttiiksi tunteensiirrolle.

Paljastukset seuraavat toisiaan. Onnettomuus, joka heidän lapselleen tapahtui - lapsi pääsi pois pinnasängystään ja ulos turvaportista, kiipesi avonaiselle ikkunalle ja putosi korkealta -, ei sittenkään ole siinä määrin onnettomuus, kuin on annettu ymmärtää ja kuin mies on luullut. Nainen on nimittäin nähnyt koko tapahtuman, nähnyt, kuinka lapsi vasta kuljeskelee huoneessa ja lähestyy ikkunaa. Nainen olisi hyvin voinut estää onnettomuuden. Sen sijaan hän keskittyi omaan nautintoonsa ja orgasmiinsa.

Kammottava sivumerkitys tällä tapahtumalle on se, että kenties nainen jopa saa orgasmin tietäessään kuolemanvaarasta ja nähdessään, kun lapsi putoaa, sillä alussa on kuvattu selkeästi putoamisen ja orgasmin samanaikaisuus. Vaikka näin ei olisi, on siitä huolimatta karua tietää, että nainen kykenee keskittymään orgasminsa saamiseen lapsen kuolemanvaarasta huolimatta. – Tai kenties tämä on sitten sitä naisen kätkettyä itsevihaa: hän tuottaa itselleen masokistista nautintoa pakottamalla itsensä kohtaamaan suuren kärsimyksen. Tällaiseen masokismiin viitataan myös sillä, että naisen seksuaalivietti kasvaa, suorastaan riehaantuu "suruaikana". (Mies tosin erehtyy aluksi pitämään naisen intensiivistä seksuaaliviettiä pelkkänä suruntunteen välttelynä.) Nautintoa tai ei, lapsen menetys kouraisee naista joka tapauksessa syvältä ja pitkään.

Jonkinlaisen sovituksen tälle välinpitämättömyydelle tai masokistiselle nautinnolle tuo se, että nainen elokuvan lopussa leikkaa itseltään klitoriksen, siis kykynsä seksuaaliseen nautintoon. Katua nainen nimittäin myös osaa. Koska klitoriksen leikkaaminen on oman ruumiinsa kivuliasta silpomista ja ilmeisen seksuaalinen ja peruuttamaton teko, pidän tätä lausuntona siitä, minkä laatuisesta syyllisyydestä nainen on kärsinyt ja millä ehdottomuudella hän tunteisiinsa suhtautuu. Sikäli, että tekoa pitää lausuntona syyllisyyden alkuperästä ja luonteesta, ja sikäli, että klitoriksen leikkaaminen on seksuaalimasokistinen teko ja viimeinen seksuaalimasokistinen teko - ainakin symbolisesti -, jonka nainen voi itselleen tehdä, voidaan tästä päätellä paljonkin siitä, mitä äidin ja lapsen välillä on emotionaalisesti tapahtunut. Samalla peruuttamattomuudella ja masokistisella nautinnolla, kuin nainen leikkaa klitoriksensa, hän on menetellyt myös äitiydessään. Tämäkin äiti siis uhraa oman lapsensa ja uhrautuu itse - mutta hieman toisilla tavoilla, kuin äideiltä odotetaan.

Edellä kuvailemani problematiikka sisältää myös erään radikaalin väittämän. Jos ajatellaan, että naisen syyllisyys lapsensa menettämisestä liittyy siis naisen omaan seksuaalisuuteen ja siitä nauttimiseen, tämä lausuu vahvan väitteen niiden yhteensovittamattomuudesta: nainen ei voi ilman tuhoisia seurauksia olla samanaikaisesti sekä äiti että rakastaja, siis seksuaalinen sekä lisääntymistarkoituksessa että nautinnonhalusta.

Tällaisessa arvomaailmassa naisen kenties ainoa tapa nauttia on kyky rakastua omaan kärsimykseensä; hänen natintonsa kumpuaa ristiriidan paineesta. (Naisen - usein melko tiedostamatonta - pyrkimystä tuottaa itselleen nautintoa nimenomaan kieltäytymisen kautta on tutkittu psykoanalyysissä paljon, esimerkiksi lacanilaisessa psykoanalyysissä. Siinä tämä kieltäymys oletetaan lähtökohtaisena teesinä, jonka valossa naisen psyyken elämää ja sen ongelmia ryhdytään problematisoimaan.) Kärsimys itsessään ei ole naisen nautinnolle vielä riittävä hinta tai sovitus. Nauttiakseen naisen on myös suostuttava luopumaan jostakin tunne-elämälleen merkittävästä - esimerkiksi maineesta, lapsesta, tulevaisuudesta, perheestä - vastalahjaksi nautinnostaan. Naisen nautinnolla on siis kallis hinta.

Tällainen arvomaailma, jossa Madonnan ja Huoran yhteensovittaminen on mahdotonta, on tietysti hyvin konservatiivinen. Tämä halutaan kuitenkin esittää elokuvassa primitiivisenä arvomaailmana - ja siinä tapauksessa ikivanha konservatismi luonnollistetaan. (Toisaalta konservatismin primitiivistämistä voi tulkita myös niin, että konservatismi on primitiivistä sofistikoituneisuuteen - ei siis alkuperään tai viettielämään - viittavassa merkityksessä; primitiivisyys on brutaalia ja takapajuista, vahingollista käsitemaailmojen pelkistämistä ja niiden problemaattisuudesta viisveisaamista.

Kuitekin se äärimmäisyys, jolla primitiivisyys elokuvassa esitetään, antaa ymmärtää, että tässä primitiivisyydessä on kyse juurikin ihmisluonnosta, siitä, millainen ihminen pohjimmiltaan on. Tällainen konservatiivisuuden primitiivistäminen on toki johdonmukaista ja ymmärrettävää sikäli, että jo elokuvan nimi viittaa kristilliseen perinteeseen ja vanhaan mytologiseen maailmankuvaan. Ilman konservatiivisuutta sanalla 'antichrist' ei olisi mitään merkitystä tai voimaa.)

On mielenkiintoista pohtia, onko naisen luovuttamalla uhrilahjalla - sikäli että naisen tulkitaan uhranneen lapsensa seksuaalisen nautintonsa hyväksi, enemmän tai vähemmän tahallisesti, siis joko nautintonsa maksimoidakseen tai nautintoonsa lapsen sijaan keskittyäkseen - mitään tekemistä sen kanssa, että menetetty lapsi on miespuolinen. Jos on, kyse ei ole äiti-lapsi -suhteen ongelmista ensinkään. Ja siinä tapauksessa, että elokuvassa on kyse uhrilahjasta ja että miespuolisuudella on merkitystä, on kiinnostavaa pohtia, onko elokuvan tällaisella sisällöllä mitään tekemistä sen kanssa, että käsikirjoittaja ja ohjaaja itse on mies: viestiikö hän hahmoillaan omaa sukupuolista käsitemaailmaansa? Tunnetaanko elokuvassa antipatiaa naiseutta vai äitiyttä kohtaan? Miestä elokuvassa ei vihata; mieheen kohdistuvaan vihaan ei elokuvassa kutsuta samastumaan. Päinvastoin.

Seksuaalisuus on läpi koko elokuvan keskeisessä asemassa. Sen avulla kuvataan naisen ja miehen suhdetta paitsi toisiinsa, myös itseensä ja tunteisiinsa, ympäristöönkin. Mahdollisesti moneen muuhunkin asiaan, mutta varmasti ja selkeimmin ainakin näihin. (Mistään pornografiasta ei siis ole kyse. Ennemmin ihmisyyden ja ihmissuhteiden metafysiikasta.) Naisen ylivaltakin pitää osoittaa seksuaalisesti: hän murskaa miehensä kivekset ja laukaisee sitten erektioon jääneen peniksen niin että veri lentää, sekä ruuvaa tämän jalkaan raskaan painon.

(Tällaisessa viestinnässä esitys on käännetty korkeakulttuuriselle taiteelle tyypillisellä tavalla päälaelleen. Tavallisesti arkipäiväiset asiat ja tapahtumat kuvaavat laajempia ilmiöitä ja edustavat jotakin itseään suurempaa. Mutta tällä kertaa nuo suuret asiat, merkitysmaailman ilmiöt ja vertauskuvalliset syvyydet, on nostettu pintaan ja esitetään suoraan, kerrotaan tylyn inhorealistisesti, kirjaimellisesti. Ja tästä pitäisi sitten tulkita se arkisempi asiayhteys tai merkitys. Kun nainen esimerkiksi murskaa miehen kivekset, hän riistää miehen vallan, miehen miehisyyden. Ja paino jalassa kuvaa tietenkin vankeutta, riippaa, jonka kanssa on vaikeaa ja tuskallista elää ja liikkua. Nämä eivät ole imartelevia lausuntoja naisesta ja hänen vaikutuksestaan mieheen. Toki elokuvan väkivaltaa voi pitää pelkkänä väkivaltana, mutta kuinka esimerkiksi puhuvaa kettua silloin pitäisi tulkita? Sellaisen fantasian mukanaolo tekee brutaaleista teoista jotain muuta kuin sitä itseään, siis kertoo, etteivät elokuvan keskeistapahtumat, niiden merkitykset, ole välttämättä kirjaimellisesti tulkittavissa.)

Mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä syvemmälle unen maailmaan mennään, lähemmäs alitajuntaa ja sen näkyelämää. (Kenties tämä on elokuvassa jonkinlainen allegoria ihmisen mielestä tai ihmisyydestä. Ollaanhan elokuvassa sitäpaitsi keskellä ihmisen myyttistä synnyinseutua: Eedenissä.) Kun alussa vielä katsellaan pelkkiä rentoutusmielikuvia, lopulta katsellaan omituisia ilmestyksiä kuten tähtikarttoja niihin liittyvine eläinhahmoineen. Eikä niiden mukanaoloa enää erotella realiteeteista, unesta tai fantasiasta. Kaikki on yhtä ja samaa yksityisesti (subjektiivisesti) koettua havaintoelämää, ihmisen oman mielen liikehdintää, sen projektioita ympäristöön; koettu maailma rakentuu siitä mitä ja millaisena aistitaan. (Keskeisinä eläinhahmoina, btw, vilahtavat peura joka on paossa kesken synnytyksen, puhuva kettu sekä varis joka tapetaan, mutta joka palaa kuolleista. Elokuva on valtavan täynnä symboliikkaa ja symboleja. Enpä niihin nyt sen kummemmin paneudu.)

Pääjuonen rinnalla kulkee useita kiehtovia sivu- tai taustajuonia, tai paremminkin teemoja, esimerkiksi edellä mainitsemani naisvihaan ja naisten vainoamiseen liittyvät naismurhat.

Nainen on edellisenä kesänä ollut samaisella mökillä tekemässä tutkintonsa lopputyötä, aiheenaan naisiin kohdistuva vaino (gynocide). Jossain vaiheessa terapiaa pariskunta tajuaa, että se vaino ja naisviha, jota naisen piti tarkastella tutkiakseen sukupuoleensa kohdistunutta julmuutta, on kääntynyt hänelle todistukseksi oman sukupuolensa pahuudesta. Ensin mies moittii naista hänen omaksumastaan virheellisestä käsityksestä - ja siten myös itseinhosta ja itsetuhosta - mutta myöhemmin mies ei enää ole asiasta niin varma: kenties naisessa sittenkin on jotakin pahaa, kenties nainen sittenkin ansaitsee kärsimyksensä ja kuolemansa.

Miehelle nimittäin selviää lapsensa ruumiinavauspöytäkirjaa lukiessaan, että tämän jalkaluut olivat turmeltuneet. Mökillä hänelle selviää, että nainen on tästä vastuussa. (Nainen piti lapsellaan kenkiä väärissä jaloissa koko sen kesän, kun valmisteli lopputyötään naistenmurhista.) Kun muistetaan, mikä on jalkojen merkitys - kyky seistä, kyky edetä; mahdollisuus seistä omilla jaloillaan ja päästä elämässä itse eteen päin - on jalkojen turmeleminen yksi pahimmista teoista, joita äiti voi lapselleen tehdä. Kuvaavaa on, että nainen on tehnyt tämän julman tekonsa jopa itseltään salaa. "How strange", hän mutisee kesäisiä valokuvia katsellessaan ja huomatessaan - miehensä osoittamana - poikansa kengät väärissä jaloissa. (Mies ja nainen ovat mökillä ollessaan kuulevinaan myös paikantamatonta, etäistä lapsen itkua. Takaumien perusteella selviää, että itku on samaa, jota heidän poikansa itki sen kivun takia, jota kengät väärissä jaloissa aiheuttivat. Muisto siis vainoaa, totuus ääntelee heidän lähettyvillään.)

Elokuvan kertomus tuntuu viestivän, että kenties syyllisyys tai alakulo on se murtuma, jota nainen tarvitsee pysyäkseen turvassa todelliselta itseltään ja pitääkseen liian vaikeat ja rumat asiat riittävän etäällä. Ilman tätä... ei hyvä heilu.

Mutta palataanpa vielä miehen antamiin moitteisiin, ja ylipäätään hänen asemaansa naisen tunteiden ja kokemusten sanoittajana.

Tätä rationalisoijan, selittäjän, auktoriteettia korostaa paitsi miehen asema terapeuttina, myös se, että miehen tehtäväksi annetaan tulkita, mitä naisen koko sukupuolelle ylipäätään on historiassa tapahtunut. Tämä miehinen oikeus tuodaan esiin kohtauksissa, joissa käsitellään historiassa tapahtuneita naistenmurhia. Mies siis ottaa ohjat käsiinsä paitsi naisen juuri kokeman tragedian käsittelyssä, myös koko naissukupuolen kokeman traagisen historian tulkitsemisessa. Tällä tavalla määrittelyvalta, oikeus selittää ja tulkita tapahtunutta, jää edelleen miehelle - huolimatta siitä, että naisen parempaa kohtelua nyt puolustetaan, toisin kuin siis historiallisten vainojen aikana. (Nainen ei siis ole vapautunut miehen ikeen alta.)

(Tällainen on paradoksaalista sikäli, että naistenmurhat johtuivat alunperinkin juuri siitä, että miessukupuolen tapa ajatella ja miehen auktorisoitu asema johtivat oikeuteen vainota ja murhata naisia. Tämä on teema, jolla elokuvassa leikitellään, olipa se tietoista tai tahatonta. Lopputuloksesta, sekä tavasta, jolla naista ja hänen äitiyttään käsitellään, olen taipuvainen päättelemään, että elokuva kertoo katkeruudesta naisia ja äitiyttä kohtaan; huolimatta näennäisestä kehityksestä ja miehisestä huolenpidosta historia toistaa itseään.)

Seuraavaksi pieni ideologiakriittinen pysähdys, jossa tarkastelen hieman lähemmin elokuvassa tulkintani mukaan esiintyvää arvomaailmaa ja sen toimintaa:

Minusta tällainen on miessukupuolelta näppärä tapa ottaa naisten hallintaa koskevat oikeudet takaisin itselleen: esittää, että naissukupuolen kokemassa väärässä kohtelussa on ollut kyse ankarasta suvaitsemattomuudesta sekä vääristä tuomioista julmuuksineen. Näihin keskittyminen väistää itse asian: sen, että väärässä kohtelussa on ollut ensisijaisesti kyse naissukupuolelta riistetystä päätäntävallasta sekä naissukupuolen ominaisuuksien ja tapojen illegitoimisesta. Tällöin pyrkimyksen - siis miessukupuolen harjoittaman (näennäisen) pyrkimyksen - puolustaa naisten oikeuksia ei tarvitse ylettyä naisen omaehtoisen auktoriteetin sallimiseen ja suojeluun, kuten naisen oikeuteen määritellä itse tunteensa ja kokemuksensa, kertoa itse oman elämänsä ja sukupuolensa historia. Riittää, että miessukupuoli myöntää aikaisemman tuomitsevuutensa ja kohtuuttomuutensa - ja lausuu naissukupuolesta uuden väitteen.

Tällainen naissukupuolen puolustaminen ei edellytä vallan ja oikeuksien jakamista, tasa-arvoistamista - päinvastoin: ehdollistaessaan naisten oikeudenmukaisen kohtelun riippuvaiseksi miessukupuolen antamista tunnustuksista ja uusista lupauksista, miessukupuolen arvovaltaa ja sananvaltaa pönkitetään vähintään kuten ennenkin. Naisten osakseen saama kohtelu on tällöin edelleen kiinni siitä, mitä miehet sanovat ja kuinka he naisista ajattelevat. Miksi naisen pitäisi kysyä mieheltä sitä, mikä on oikein, mikä on totta, mitä on tapahtunut tai 'kuka minä olen'?

Mielestäni ainoa pätevä tapa oikeuttaa yksilönvapaus ja puolustaa sitä, on huolehtia ihmisen mahdollisuudesta määritellä ja valita itse; antaa ihmisen uskoa ja ajatella valintansa mukaan ja toimia tämän perusteella, siis käyttää omaa arvostelukykyään. (Toki sillä reunaehdolla, että muilla on sama mahdollisuus.)

Tätä on oikeudenmukaisuus. Ei tietynlaisen oikeustajun asettaminen normiksi.

Niin että pointtipa ei olekaan väitteessä ja sen sisällössä, vaan siinä, kuka väitteen saa lausua, kenen väite on arvovaltainen. Ideologiakaan ei viittaa ideologiseen merkityssisältöön, vaan tapaan, mekanismiin, jolla merkitykset tuotetaan ja konfirmoidaan. (Toki mekanismiakin voi pitää merkityksenä, mutta ei mennä nyt sellaisille semanttisille kierroksille.) Esimerkiksi historian naisvainot eivät sinällään viittaa naissukupuolta alistavaan ideologiaan: jos naissukupuoli olisi itse vastuussa omaan sukupuoleensa kohdistuneesta vainosta ja julmuudesta, perusteilla, joita miessukupuoli ei ole laatinut tai joita se ei muilta vaadi ja joita ei kenties edes kannata, naistenmurhissa ei olisi lainkaan kysymys naissukupuolen arvovallan ja itsemääräämisoikeuden riistosta eikä sukupuolten välisestä tasa-arvoasiasta - eikä siis naissukupuolen alistamisesta. (Alistaminen voi tapahtua vain suhteessa ylempiarvoiseksi ymmärrettyyn, tämän toimesta ja eduksi. Alistaminen voi tapahtua aivan siitä huolimatta, että se tapahtuisi alistetun itsensä sisäistämän ja hyväksymän arvomaailman toteuttamisena - Panopticon á la Foucault -, ja näyttäisi siis alistUmiselta. Alistuminen on omaehtoista ja toteutuu tilanteessa, jossa on mahdollisuus valita tasavertaisena myös toisin.)

Naisvainoissa eivät tasa-arvon kannalta siis ole ongelmallisia itse julmuudet, vaan puuttuminen itsemääräämisoikeuteen. Luonnollisesti myös julmuudet ovat ongelma, mutta luonteeltaan aivan toisenlainen. (Tällaisen problematiikan takia esimerkiksi kysymykset itsemurhaamisesta tai eutanasiasta ovat hankalia sikäli, että saman lakijärjestelmän tarkoitus olisi myös suojella ihmisen itsemääräämisoikeutta; kumpi on meille tärkeämpää ja arvokkaampaa: elämän vaaliminen per se, vai omaehtoisten valintojen kunnioittaminen eli yksilönvapauden oikeuttaminen ja suojelu. Onko vapaus meille hintansa arvoista? Aina tulee olemaan niitä, jotka eivät käytä vapauksiaan oikein. Vapaus on kallista. Mutta kaikki hyvä on.) Tässä mielessä on hieman ongelmallista esimerkiksi naistenmurhien käsittelyssä keskittyä naisten kokemiin julmiin kohteluihin silloin, kun on tarkoitus puhua sukupuolten välisestä tasa-arvosta: kuka tahansa mies voi myöntää, että naisia on kohdeltu kaltoin, mutta parantaako tämä tunnustus naisten itsemääräämisoikeutta? Toisin sanoen: sitä, ovatko naiset vähemmän miehen ikeen alla kuin ennen, ei voi päätellä siitä, myöntävätkö miehet kohdelleensa naisia kaltoin ja kohtelevatko he naisia nykyään paremmin. Se häkki kun voi sanonnan mukaan olla myös kultainen.

Toki asioiden problematisoiminen sukupuolisidonnaisina ilmiöinä on melko kökköä, yksilöiden väliset erot kun ovat yleensä merkittävämmät kuin sukupuolten väliset. Periaatteellisen ja teoreettisen tason pyörittelyähän tällainen spekuloiminen aina on, ja tulipa vain von Trierin elokuvasta koko sukupuoliasetelma - tai siis sukupuolten vastakkainasetelma - mieleeni, se kun on hänen elokuvassaan sangen vahvasti kuviossa mukana, jopa sen rakenteena.

Ja - sikäli että suhtaudun sukupuoliasetelmiin kriittisesti - mitä esimerkiksi sipaisemiini vainoihin tulee, kyllä niidenkin tulkintaa NAISvainoina voidaan pitää nimenomaan tulkintana. Yleensähän esimerkiksi noitavainot on tulkittu naisvihaksi vain syystä, että suurin osa noituuden väitetyistä harjoittajista ja noituudesta tuomituista sattui olemaan naisia. On totta, että käsitys naisesta oli naista monin tavoin alistava, mutta samoin olivat käsitykset tavallisesta ihmisestä ylipäänsä, lapset ja sairaat hyvänä esimerkkinä. Ihminen kuin ihminen oli monin tavoin alistettu ja yhteisöllisten pakkojen alla, kuninkaita myöten. Esimerkiksi noitavainoja voidaan siis yhtä hyvin pitää eräänä osoituksena kumpaankin sukupuoleen kohdistuneesta kerettiläisyysvainosta - kovinkaan moni naispappi ei tainnut seistä oikeuden edessä tuomittavana, eikä kirkonmiesten osakseen saamista vainoista silti puhuta MIESvainoina (vain siksikö, että tuomitseva oikeuselin koostui miehistä?) -, tai aikalaistapana ilmaista naapurien välistä eripuraa taikka seksuaalimoraalista loukkaantumista.

Siinä missä ennen nostatettiin uskonnollismielinen vaino syyllisenä pidetyn niskaan, nykyisin jahtiin lähetetään kriminalisoivien tai patologisoivien tulkintojen katiskat. Yhteistä entiselle ja nykyiselle tuomitsevuudelle ja rankaisemiselle on tarkoitus hallita yleistä mielipidettä, siis kontrolloida sosiaalista verkostoa ja jättää syytetty ilman sen turvaa. (Toisin sanoen luokitella tavalla tai toisella ulkopuoliseksi, hylkiöksi.) Ja tuomio on varmaa ideologiassa, jossa lähes kaikki inhimillinen - siis kyseisestä ideologiasta käsin asetetusta normista poikkeava inhimillisyys, ihmisyys - on tavalla tai toisella tuomittua. Vallitseva ideologia ei siis voi kuin jyrätä; 'alistu tai poistu'. Luonnollisesti rangaistuksista tai tuomioista vapauttavat ainoastaan ideologian säätämät ja sitä itseään suojelevat rituaalit sekä sen asettamaan järjestykseen mukautuminen, kuten annettuihin subjektipositioihin, asemiin, mukautuminen - mikäli ideologian kyseenalaistaminen, muuttaminen tai kieltäminen ei ole vaihtoehto. (Esimerkiksi työllistetyn asema turvaa kapitalistisessa yhteiskuntajärjestelmässä monilta työttömän asemaa raskauttavilta 'tuomioilta' ja rangaistuksilta. Siksi moni haluaa mieluummin olla työllistetty ja tuntee ahdistusta joutuessaan työttömäksi - mikä sinällään on paradoksaalista: kukapa ei pitäisi vapaasta aikataulusta, pitkään nukkumisesta ja rakastaisi tehdä sitä, mikä itsestä tuntuu tärkeimmältä.) Ennen muinoin rangaistuksilta ja tuomioilta suojelivat tietysti uskonnolliset sakramentit ja säätyläisyys, sekä kaikinpuolinen alistuminen jumaliseen järjestykseen. (Arvatkaapa, mitä ne rangaistuksilta suojelevat rituaalit nykyisin ovat, siis nykyisessä, edellä mainitussa yhteiskuntajärjestelmässä?)

Minähän aloin ihan paatostaa... Palataanpa itse elokuvaan. Ja jos siis ajatellaan elokuvan sukupuoliasetelmaa sukupuolten välisenä sotana.

Niinpä elokuvassakin - siis edellä kuvatun sukupuolten vastakkainasettelun perusteella - miehen halu puolustaa naista ja tämän oikeuksia on näennäistä, ja jatkuu vain siihen asti, kuin miehellä ei ole mitäään painavaa syytä närkästyä. Siis siihen asti, kuin naisen oikeudet eivät asetu miehen oikeuksia vastaan eivätkä riistä niitä - huolimatta siitä, että miehen oikeudet ovat ylettyneet syvälle naisen yksityisalueelle ja tämän omaan maailmaan. (Siitä, minkä mies on tottunut ottamaan omana hallinta-alueenaan, hän ei halua luopua.)

Mies on siis elokuvassa korostuneen maskuliinisessa, nainen korostuneen feminiinisessä roolissa. Tämä on elokuvassa sangen kiinnostavaa. Mitä enemmän tätä miettii, sitä selkeämmin se näkyy kaikessa, mitä mies ja nainen elokuvassa tekevät ja kuinka toisiinsa suhtautuvat.

Mutta enemmän kuin juonesta tai hahmoista tai yhdestäkään teemasta, pidin tunnelmasta ja tavasta näytellä. Tällä tavalla minä kaikkia elokuvia katselen, tällä tavoin suuntautuneella mielenkiinnolla; tunnelma ja näyttelytapa ovat tärkeimmät, se, mikä jää konkreettisimman elokuvatekstin ulkopuolelle, ikään kuin elokuvan auraksi tai fiilikseksi. Jos niissä mättää, elokuva ei kolahda. Ja jos kolahtaa, juonella tai teeseillä ei ole suurta merkitystä.

Tästä elokuvasta voi nautta ilman analyyttisyyttä, siis ilman sen kummempaa rationalisointia. Antichrist puhuu tunteiden kieltä, alitajunnan ymmärtämää kuvakieltä - menipä kerronnan sanoma tietoisen ajattelun ohi tai ei.