Kas niin.
Lopultakin täällä, tarinoiden ja suurten ajatusten äärellä.
(Kevät tuli, kevät meni. Kesäkin tuli ja meni menojaan.
Syksy kylmeni talveksi, ja sain joulunajan konserttini ja balettini. Enkä koko
aikana muka löytänyt sopivaa aikaa vetäytyä Ullakkokamarilleni.
Mutta retrospektiivisesti voin kertoa, että kesäni kuulosti
Lana Del Reyn biisilistalta, jota kuuntelin laiskan viipyilevässä valossa, siinä kellertävänkultaisessa, joka valtaa maailman silloin kun linnunmaidonlämmin tuuli keinuttaa puidenlatvoja ja suhisee pensaissa. Old Money, Yayo, Born to
Die, Brooklyn Baby, West Coast, Shades of Cool, American, National Anthem, Blue
Jeans, Without You, Carmen, Chelsea Hotel No.2 [cover], Sad Girl, Ride, Off to the Races, Video Games ja
Radio. Ah.
[Del Rey on vähän kuin Elvis kuolemansa jälkeen: huolella rakennettu ikoni,
tuote, joka elää omaa elämäänsä taiteilijan siviilipersoonan ylä- ja ulkopuolella, ja johon
ladatut merkitykset ovat ihmistä suurempia. Nostalgia on riipivää. ”Tragic pop star from bygone era”, on tähti kuulemma itse
luonnehtinut taiteilijuuttaan ja taidettaan. Mainiosti sanottu. Sitä juuri se
on. En yhtään ihmettele, että Del Rey on lukenut filosofiaa ja tuntee
metafysiikkaa, niin syvällistä hänen näennäinen, viehkeä pinnallisuutensa on.
Kaikki hänen taiteessaan vetää vanhoista naruista, sellaisista, jotka yhdistyvät suuriin, vaikeisiin, kipeisiin mutta kauniisiin tunnelmiin. "Populaarikulttuurin muisti" on mainettaan merkittävämpi.])
* * *
Aloitanko suuresta vai pienestä asiasta? Aloitan suuresta,
sillä haluan aloittaa Kauneudesta.
Kokoan ajatuksiani…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti