Kuvaavaa 13.

Tuntuu hölmöltä puhua liian suurista asioista liian pienillä sanoilla (tai liian pienin ajatuksin). Pelkistäminen on vaikeaa ja kömpelöä.

Käsitteiden puute ja jäsentelyn vaikeus saattavat johtua myös paradigmasta, jolla ”suuri ajatus” sijaitsee; siitä ei voi puhua arkiajattelun paradigmalla, tai edes fysikaaliseen todellisuuteen sidotun paradigman käsittein (olkoot kuinka tieteellinen hyvänsä), jo syystä, ettei tuo ajatus ole jäsentynyt kronologisesti (mitä kokemus johdonmukaisuudesta ja ajattelun ”loogisuudesta” vaatii). Suuria, moniulotteisia ajatuksia voinee viestiä vain symbolein, ja jossain vaiheessa nekin osoittautuvat rajallisiksi.

Yleisesti luonnehtien viestimispyrintöjäni kuvaa hyvin se, että mielessäni on niin laaja ajatus, etten oikein tiedä, kuinka puhua siitä. Silloin tekee mieli vain tuhahtaa ja olla hiljaa.

Sekin vähä, mitä suuresta asiasta saa sanotuksi - pelkistäminen ja näkökulman valinta eivät koskaan tee oikeutta "multidimensionaalisille" asioille - tuntuu ainoastaan johtavan loputtomaan selventävien reunahuomautusten tarpeeseen ja valmistavan lukemattomia potentiaalisia vaihtoehtoja tulkita viestitty ”virheellisesti”.

(Millaistahan olisi välitön ja täyteläinen viestintä…? Tiedostavaa viestintää, sellaista, jota rakenteellisuus - kuten kieli ja ”loogisuuden” vaatimus - ei hidasta ja rajoita? Ei ihme, etteivät humanoidit ynnä muut ekstraterrestriaalit kuulemma luontaisesti käytä viestinnässään sanoja, ja ovat muutenkin hyvin telepaattisia… Psyyken integroitumisen luontainen seuraus on telepaattisuus; siksi eläimet ovat telepaattisia, ja siksi dualismin harhasta vapaassa kollektiivissa ei ole, eikä voi olla, salaisuuksia.)

Mutta tätä se kai nykytodellisuudessamme on: se valtava tietomäärä, jonka esimerkiksi symboli sisältää, on - tullakseen selitetyksi - kuorittava kerros kerrokselta, ja jokainen kerros muuttaa sekä tarkastelukulmaa että koko paradigmaa. Mutta kokonaan toinen tarina on se, mitä symbolin ymmärretyksi tuleminen edellyttää. (Tämä on ero ”tietämisen” ja ”tajuamisen” välillä.) Niinpä parhaimmatkin selitykset edellyttävät intuitiivisen tunnistamisen - jo ennakolta - sen symbolin luonteesta, josta kulloinkin on kyse eli jota kulloinkin selitetään ja tarkastellaan. Ilman tätä paraskaan selitys ei auta oivaltamaan paljonkaan.

Voisikin sanoa, että ymmärtäminen on ennemmin muistamista kuin uuden oppimista.

Onneksi muistamisen saa ymmärtää tässä akateemista psykologiaa ja yhden ihmisen mittapuuta laajemmin; todellinen tulkintakompetenssimme - jota symbolit triggeröivät - on luultua laajempi: ”Imprinted in the consciousness of humankind are the experiences of all of your ancestors (Barbara Marciniak 1999, 37). Your eyes are not trained to perceive the ether. […] [But] you can be telepathically influenced, and energies from your creators can be sent to you as frequencies (35) […] Family of Dark remembers the invisible worlds and the teachings the ancestors passed down (143). […] Magic was once alive [for the Famiy of Light, too]. With the selling of linear thinking and the erasing of cyclical meaning of existence, magic has vanished (61)”.

Tilanne on siis sama kuin ihmisen (ainakin ns. maallikon…) omassa mielessä: alitajunnan pimeydessä on enemmän tietoa ja ymmärrystä kuin laki sallii, ja matkalla sen pimeyteen voittaa takaisin oman voimansa ja ihmisyytensä ja kokonaistuu – ja muistaa sen, minkä ”Valaistuneet”, Pimeyden Perheen jäsenet, muistavat jo nyt (ja haluaisivat pitää tiedon itsellään).

* * *

Nyt siirryn joksikin aikaa arkipäiväisempien tarinoiden pariin.