”Sä oot niin hauska
kun sä innostut jostain”, ystäväni naureskeli minulle eräänä iltapäivänä
kauan sitten lukion käytävällä. Se oli hänen tapansa ymmärtää se, mitä minulle
tapahtuu silloin, kun tulen "imaistuksi" johonkin "atmosfääriin" (ja viehätyn sen sisältämistä asioista ja ilmiöistä) - toki introvertin hillityllä temperamentilla. Itse en nimittäisi tapahtumaa
”innostumiseksi”. Sen sijaan kutsuisin sitä jonkinlaiseksi henkiseksi ekskursioksi, johon liittyvä intensiteetti - hetkellinen intohimo, suorastaan - on tuomittu vääjäämättä haihtumaan (sillä paitsi
etten ole luonteeltani yhden asian ihminen, en kykene jäämään ilmiöiden
”vangiksi”: sieluni ei mahdu yhteen "ilmiöön", vaan murtaa sen ääret ne
löytäessään ja livahtaa ulos – asian runollisesti ilmaistakseni).
[Käytän tässä yhteydessä sanaa ’intohimo’ syystä, että moiseen ”henkiseen matkaan” liittyy aina asiaankuuluvia affekteja, jotka ulkopuolisen silmissä vaikuttavat kenties emotionaaliselta omistautumiselta. Mutta omistautumisella ja kokemiseen - vaikkakin henkiseen - antautumisella on olemuksellinen eronsa: kaikessa ”ilmiötarkastelussa” emotionaalisen ulottuvuuden läsnäolo on välttämätön, sillä - asian metafyysisesti ilmaistakseni - juuri emotionaalisella tasolla ”kollektiiviset energiakeskittymät” voidaan aistia (eikä emootioista irrallaan voi ymmärtää mistä ilmiön olemuksessa tai dynamiikassa on kyse), mutta tämä ei vielä tarkoita sitä, että samaistaisi itsensä siihen mitä tunnustelee, saatikka toimisi sen perustalta. Tunnustelu on tunnustelua, tarkastelua.]
Nämä tällaiset ”intohimot” saattavat ilmaantua kuin tyhjästä. Aivan kuin putoaisi näkymättömään kuoppaan - tai ajautuisi madonreiästä toiseen todellisuuteen [sillä mikä pakko on käyttää alaspäinputoamisen vertauskuvaa ja "putoilla" minnekään, aivan kuin lankeemuksessa] - kuljeskellessaan kaikessa rauhassa: äkkiä jokin epätasainen kohta osoittautuukin montuksi, jonka syvyyttä ei ole osannut ennakoida. (Olen varma, että kuvaan tässä jotain yleisinhimillistä ilmiötä, mutta en aivan osaa käsitteellistää sitä. Toistaiseksi.)
Yksi tällainen ”kuoppa” on ”Hollywood –nostalgia”. En aivan ymmärrä, mistä se on ilmaantunut tai mikä minut on siihen ”imaissut” - etenkään, kun Hollywood kaupunkina (noh, kaupunginosana; LA. kokonaisuudessaan) tai elämäntapana ei koskaan ole minua kiehtonut [liian kuumaa, joka tasolla] -, mutta löysin sen Lana Del Reyn sokeroimasta traagisesta äänimaisemasta. Ehkä "kaninkolo" rakentui siitä - muun muassa siitä - vähitellen, ennen kuin kasvoi niin vahvaksi että havahduin siihen (tai 'siellä').
Niinpä nyt katselen ja tunnustelen ”Hollywoodin henkeä” merkillisellä, hmm, hellyydellä. Se hetkellisyys ja se hinta, joka kaikesta maksetaan. Ihmiset, oi ihmiset. Sen tunnelma on kuin kesässä ja nuoruudessa silloin, kun niistä tulee ikuisuutta, jonka toiselle puolen ihminen ei näe. (Jos nyt yhtään tavoitatte sitä mitä yritän sanoa.)
Hain lisäkertoimia tunnelmointiini kalifornialaisista kuvista, tv-sarjoista kuten The Hills (sillä se oli käden ulottuvilla: löysin kesällä kolmannen kauden kirppikseltä neljällä eurolla ja tein heräteostoksen. Sen katsottuani katsoin kaikki muutkin kaudet, putkeen. Se näytti olleen juuri se flavor jota halusin tässä ekskursiossani makustella.)
* * *
[Pysähdytään tähän hetkeksi. The Hills! Miten täydesti sen kuvaus vangitseekaan kaupallistetun nuoruuden intohimoineen, traumoineen ja turhuuksineen: se on täsmälleen sitä nuoruutta, jota länsimaiselle nuorelle ihanteena tarjotaan, ja jota hän niin kovin helposti luulee Oikeaksi Elämäksi (sillä tarjotun substanssin kaupallisuus on, kuten hyvään mainontaan kuuluu, myyty taitavasti ”omana tarpeena”. ”Onnistuneimmillaan” tämä kaupustelu on eskaloitunut länsimaisen ihmisen – siis sekä nuorten että vanhempien – ihanteeksi, ”ikuisen nuoruuden tavoitteluksi”.)
Toki kyse on tv-formaatista, joka ylikorostaa draaman kaarta ja voimaa, eikä ”reality” ole koskaan aivan realityä. Mutta on kiistämätöntä, että reality-formaatissa spontaaniudelle annetaan huomattavasti enemmän tilaa kuin täysin valmiissa käsikirjoituksessa, ja juuri tästä spontaaniudesta - harkitun, ennakoidun ja manipuloidun, sekä jossain määrin myös ohjatun dynamiikan varassa elävästä - tämän viihdelajikkeen todellisuus, nimensä mukainen reality, rakentuu. Toisekseen populaari kuvastaa nimensä mukaisesti yleistä ja yleistettyä, jolloin ihminen, ollessaan tekemisissä populaarikulttuurin kanssa, on aina tekemisissä myös stereotyyppien ja arkkityyppien - myyttiaineksen - kanssa. Siten reality-tv käsittelee ja kuvaa todellisuuttamme yhtä varmasti kuin ”kulttuurinen ajattelumme” tekee sitä arkitodellisuudessamme (vaikkakin ensin mainittu tekee sen karikatyyrisesti, jälkimmäinen puolestaan alitajuisesti) – ja vastaavasti realityssä ”näytellään” samalla tavoin kuin ihmiset yleensä arjessaan ”näyttelevät” ollessaan aina jotain muuta ja enemmän kuin ne kulttuuriset mallit, joita sosiaalisissa suhteissaan ilmentävät (vaikkakin reality tekee tämän jälleen karikatyyrisemmin). Jos jokin siis on feikkiä, vika ei ole reality-formaatissa per se, vaan siinä kulttuurisessa todellisuudessa, jossa ylipäätään elämme.
Ei siis pitäisi olla mitään syytä ylenkatsoa tarinateollisuuden formaatteja, mikäli on kiinnostunut todellisuuden - tai todellisuuskerrostumien - tarkastelusta. (Melkein harmittaa tietää, että monet ihmiset halveksivat reality-formaatin kykyä kertoa todellisuudestamme, ja tekevät niin vain siksi, etteivät ymmärrä formaatin ja kulttuuristen mallien välistä yhteyttä – ja vielä vähemmän ymmärtävät sitä omassa elämässään [siis reality-formaatin kuvastamien kulttuuristen mallien - ”todellisuuden” - yhteyttä omaan elämäänsä]. Siksi monien mielestä on vain ”hassua” tai ”typerää” ottaa reality-show ”vakavasti” (jollaisena syvennettyä tarkastelua tavallisesti pidetään).
Kenties mieleenpainuvimmassa ja katkeransuloisimmassa roolissa on Kristin Cavallari. Hän (tai hänen roolinsa), on niin tyylipuhdas tarinateollisuuden kudelma että melkein sattuu. Hän esimerkiksi on, aivan selvästi, saanut miehelää koskevan ymmärryksensä Cosmopolitanista, ja osaa siten antaa pienille eleille - ”oikeille” tai ”väärille” - käsittämättömän suuren painoarvon vaaliessaan ”oikeaa” asemaansa ”pelissä”. Ja voilà: saadaan tonneittain draamaa, joka on teatteriesityksenä hauskaa, mutta arjessa täysin turhaa (ja pitää ihmiset kiireisinä ja stressaantuneina ja poissa oikeasti tärkeiden asioiden ääreltä).
[Käytän tässä yhteydessä sanaa ’intohimo’ syystä, että moiseen ”henkiseen matkaan” liittyy aina asiaankuuluvia affekteja, jotka ulkopuolisen silmissä vaikuttavat kenties emotionaaliselta omistautumiselta. Mutta omistautumisella ja kokemiseen - vaikkakin henkiseen - antautumisella on olemuksellinen eronsa: kaikessa ”ilmiötarkastelussa” emotionaalisen ulottuvuuden läsnäolo on välttämätön, sillä - asian metafyysisesti ilmaistakseni - juuri emotionaalisella tasolla ”kollektiiviset energiakeskittymät” voidaan aistia (eikä emootioista irrallaan voi ymmärtää mistä ilmiön olemuksessa tai dynamiikassa on kyse), mutta tämä ei vielä tarkoita sitä, että samaistaisi itsensä siihen mitä tunnustelee, saatikka toimisi sen perustalta. Tunnustelu on tunnustelua, tarkastelua.]
Nämä tällaiset ”intohimot” saattavat ilmaantua kuin tyhjästä. Aivan kuin putoaisi näkymättömään kuoppaan - tai ajautuisi madonreiästä toiseen todellisuuteen [sillä mikä pakko on käyttää alaspäinputoamisen vertauskuvaa ja "putoilla" minnekään, aivan kuin lankeemuksessa] - kuljeskellessaan kaikessa rauhassa: äkkiä jokin epätasainen kohta osoittautuukin montuksi, jonka syvyyttä ei ole osannut ennakoida. (Olen varma, että kuvaan tässä jotain yleisinhimillistä ilmiötä, mutta en aivan osaa käsitteellistää sitä. Toistaiseksi.)
Yksi tällainen ”kuoppa” on ”Hollywood –nostalgia”. En aivan ymmärrä, mistä se on ilmaantunut tai mikä minut on siihen ”imaissut” - etenkään, kun Hollywood kaupunkina (noh, kaupunginosana; LA. kokonaisuudessaan) tai elämäntapana ei koskaan ole minua kiehtonut [liian kuumaa, joka tasolla] -, mutta löysin sen Lana Del Reyn sokeroimasta traagisesta äänimaisemasta. Ehkä "kaninkolo" rakentui siitä - muun muassa siitä - vähitellen, ennen kuin kasvoi niin vahvaksi että havahduin siihen (tai 'siellä').
Niinpä nyt katselen ja tunnustelen ”Hollywoodin henkeä” merkillisellä, hmm, hellyydellä. Se hetkellisyys ja se hinta, joka kaikesta maksetaan. Ihmiset, oi ihmiset. Sen tunnelma on kuin kesässä ja nuoruudessa silloin, kun niistä tulee ikuisuutta, jonka toiselle puolen ihminen ei näe. (Jos nyt yhtään tavoitatte sitä mitä yritän sanoa.)
Hain lisäkertoimia tunnelmointiini kalifornialaisista kuvista, tv-sarjoista kuten The Hills (sillä se oli käden ulottuvilla: löysin kesällä kolmannen kauden kirppikseltä neljällä eurolla ja tein heräteostoksen. Sen katsottuani katsoin kaikki muutkin kaudet, putkeen. Se näytti olleen juuri se flavor jota halusin tässä ekskursiossani makustella.)
* * *
[Pysähdytään tähän hetkeksi. The Hills! Miten täydesti sen kuvaus vangitseekaan kaupallistetun nuoruuden intohimoineen, traumoineen ja turhuuksineen: se on täsmälleen sitä nuoruutta, jota länsimaiselle nuorelle ihanteena tarjotaan, ja jota hän niin kovin helposti luulee Oikeaksi Elämäksi (sillä tarjotun substanssin kaupallisuus on, kuten hyvään mainontaan kuuluu, myyty taitavasti ”omana tarpeena”. ”Onnistuneimmillaan” tämä kaupustelu on eskaloitunut länsimaisen ihmisen – siis sekä nuorten että vanhempien – ihanteeksi, ”ikuisen nuoruuden tavoitteluksi”.)
Toki kyse on tv-formaatista, joka ylikorostaa draaman kaarta ja voimaa, eikä ”reality” ole koskaan aivan realityä. Mutta on kiistämätöntä, että reality-formaatissa spontaaniudelle annetaan huomattavasti enemmän tilaa kuin täysin valmiissa käsikirjoituksessa, ja juuri tästä spontaaniudesta - harkitun, ennakoidun ja manipuloidun, sekä jossain määrin myös ohjatun dynamiikan varassa elävästä - tämän viihdelajikkeen todellisuus, nimensä mukainen reality, rakentuu. Toisekseen populaari kuvastaa nimensä mukaisesti yleistä ja yleistettyä, jolloin ihminen, ollessaan tekemisissä populaarikulttuurin kanssa, on aina tekemisissä myös stereotyyppien ja arkkityyppien - myyttiaineksen - kanssa. Siten reality-tv käsittelee ja kuvaa todellisuuttamme yhtä varmasti kuin ”kulttuurinen ajattelumme” tekee sitä arkitodellisuudessamme (vaikkakin ensin mainittu tekee sen karikatyyrisesti, jälkimmäinen puolestaan alitajuisesti) – ja vastaavasti realityssä ”näytellään” samalla tavoin kuin ihmiset yleensä arjessaan ”näyttelevät” ollessaan aina jotain muuta ja enemmän kuin ne kulttuuriset mallit, joita sosiaalisissa suhteissaan ilmentävät (vaikkakin reality tekee tämän jälleen karikatyyrisemmin). Jos jokin siis on feikkiä, vika ei ole reality-formaatissa per se, vaan siinä kulttuurisessa todellisuudessa, jossa ylipäätään elämme.
Ei siis pitäisi olla mitään syytä ylenkatsoa tarinateollisuuden formaatteja, mikäli on kiinnostunut todellisuuden - tai todellisuuskerrostumien - tarkastelusta. (Melkein harmittaa tietää, että monet ihmiset halveksivat reality-formaatin kykyä kertoa todellisuudestamme, ja tekevät niin vain siksi, etteivät ymmärrä formaatin ja kulttuuristen mallien välistä yhteyttä – ja vielä vähemmän ymmärtävät sitä omassa elämässään [siis reality-formaatin kuvastamien kulttuuristen mallien - ”todellisuuden” - yhteyttä omaan elämäänsä]. Siksi monien mielestä on vain ”hassua” tai ”typerää” ottaa reality-show ”vakavasti” (jollaisena syvennettyä tarkastelua tavallisesti pidetään).
Kenties mieleenpainuvimmassa ja katkeransuloisimmassa roolissa on Kristin Cavallari. Hän (tai hänen roolinsa), on niin tyylipuhdas tarinateollisuuden kudelma että melkein sattuu. Hän esimerkiksi on, aivan selvästi, saanut miehelää koskevan ymmärryksensä Cosmopolitanista, ja osaa siten antaa pienille eleille - ”oikeille” tai ”väärille” - käsittämättömän suuren painoarvon vaaliessaan ”oikeaa” asemaansa ”pelissä”. Ja voilà: saadaan tonneittain draamaa, joka on teatteriesityksenä hauskaa, mutta arjessa täysin turhaa (ja pitää ihmiset kiireisinä ja stressaantuneina ja poissa oikeasti tärkeiden asioiden ääreltä).
[Cosmosta tässä asiayhteydessä puheen ollen: On ironista, että Cosmon kaltaiset lehdet ensin
lanseeraavat trendit, ja kuvaavat niitä sitten ”oikeana elämänä”, josta
selviytyäkseen ihminen tarvitsee kyseisten lehtien ”elämänohjeita” – aivan kuin oikea maailma
oikeasti pyörisi niissä lobattujen konseptien varassa. Siten kyseiset lehdet
ovat eräänlainen kehäpäätelmä: ’Cosmo
kertoo luotettavasti, että miehet käyttäytyvät tavalla x, koska Cosmo on -
naisten välityksellä ja sosiaalisia pelisääntöjä manipuloidessaan - saanut miehet
käyttäytymään tavalla x; Cosmo on oikeassa, koska Cosmo sanoo niin’. [Yksittäisellä lehdellä tuskin on näin suurta vaikutusvaltaa, mutta Cosmo edustaa tässä koko viittauskohteena olevaa instanssia.] Mies ei anna naiselle kukkia tai suklaata siksi,
että mies ”luonnostaan” osaa ja haluaa niin tehdä, vaan koska hän on oppinut naisen odottavan häneltä sellaista;
kun mies haluaa tehdä vaikutuksen, hän tietää, että on olemassa etikettejä ja sääntökokoelmia, joita
on noudatettava. Toisin sanoen: miehen on tarjoiltava kiinnostuksensa
vaaditussa paketissa. Mutta entä, jos mies ei välitä ”säännöistä”? Silloin
miehen kiinnostus muuttuu tyhjäksi, koska siitä ei ole ”todisteita”.
”Sääntöjen” noudattamatta jättämistähän pidetään merkkinä ”aidon välittämisen”
puutteesta – ja itsetunnoltaan vaurioitunut nainen uskoo tällaisen väitteen helposti (sillä
itsetunnoltaan vaurioitunut nainen on kyvytön emotionaalisesti itsenäiseen ja
kypsään arvosteluun). Tämä ongelma - keinotekoisten sääntöjen olemassaolo - tuo
kentille myös pelimiehet: riittää, että osaa noudattaa ulkokohtaisia sääntöjä, eikä
substanssilla ja aitoudella enää ole merkitystä, etenkään, kun kukaan ei enää
osaa arvioida niitä.]
Cavallarin hahmo on pelinaisen stereotyyppi: ihminen, joka ei osaa tuntea oloaan rakastetuksi, ei varsinkaan oman itsensä rakastamaksi, ja joka ei siksi kykene rakastamaan ketään muutakaan. Itsevarman toiminnan taustalta kuultaa pelko joutua torjutuksi, ja silloin on turvallisempaa pysytellä tavoittamattomana ja torjua itse. Samalla myös päätyy puristamaan toisista ravinnokseen sen elämän nektarin, jota itse ei itsestään voi eikä halua vuodattaa (edes omiin tarpeisiinsa). Mutta nektaria kuitenkin tarvitaan, tapahtuipa tämä sydämiä särkemällä tai draamakohtauksia synnyttämällä (eli vahvoja tunteita provosoimalla ja toisten käytöstä manipuloimalla). Cavallarin hahmon motto tuntuu olevan, että vain dominoimalla voi ”varjella sydäntään” ja pysyä pelin suhteen hyvässä asemassa, ja ”hyvä asema” on kaikkein tärkeintä, kaikkein turvallisinta. Hän haluaa kaiken ja enemmän kuin muut voidakseen tuntea oman arvonsa.
Koska Cavallarin hahmo on stereotyyppi, se ilmaisee siten stereotyyppisen ongelman: mitä se on, kun ihminen ei vielä ole kyennyt sisäistämään - eikä autonomisesti säätelemään - sisäistä turvan tunnettaan. Siksi hän on riippuvainen toisilta saadun hyväksynnän - ”turvan” - tunteesta, ja ylipäätään riippuvainen siitä, että muut ihmiset tyydyttävät hänen henkilökohtaiset tarpeensa (etenkin emotionaaliset) – ja mikäli he tässä epäonnistuvat, all hell breaks loose (ja kaikki on luonnollisesti toisten syytä). Toisin sanoen on kyse objektisuhteita koskevasta ongelmasta, varhaislapsuuden henkiseen kehitysvaiheeseen liittyvästä, johon länsimainen ihminen tavalla tai toisella yleensä onnistutaan fiksoimaan. Sarjan lopussa Cavallari lähteekin ”etsimään itseään” – vaikka herää vaikutelma siitä, että hän lähtee vaatimaan haluamaansa sieltä mistä voi sen varmemmin saada (samalla kun pääsee hylkäämään hänet hylänneen).
Myös sympaattinen Heidi Montag on onnistunut hahmo, siis stereotyypiltään. ”I want to look like a barbie.” (Entä hänen miehensä Spencerin hahmo…Kolmevuotiaan ego aikuisen miehen kehossa. Ilman fyysistä tai muutoin uhkaavaa aggressiivisuutta Spencerin hahmo olisi hyvää komiikkaa [ja hänen toimintansa repliikkeineen kuin suoraan sketsisarjasta] - ja herättäisi varmasti huomattavasti enemmän myötätuntoa. Stereotyypilleen ominaisesti Spencer on myös taitava manipulaattori. [Tiesin että Spencer saisi Heidin isän pitämään itsestään, koska sellainen oli hänelle siinä tilanteessa tärkeää.] Entäpä Audrinan poikaystävä Justin? Loistavaa stereotyyppiainesta tässäkin - puhumattakaan siitä suhdemallista, jota Audrina ja Justin päätyvät toteuttamaan. Ja toistamaan. Ja toistamaan.) Ja entäpä kaikki ne addiktiot, jotka sarja esittelee...
Näistä asetelmista - näistä egon kehitysasteen vaiheista, joihin syystä tai toisesta on jämähdetty [mikä toki on yleistä, ja siksi onkin kyse stereotyypeistä] - syntyy loistavaa draamaa. En siis lainkaan ihmettele castingia. (Sehän - näin oletan - valitaan ennakoitavissa olevan dynamiikan perusteella.)
Niin katkerankauniita nämä länsimaalaiset kuvat (hollywoodilaisessa pyhyydessään) ovat, että tekisi mieleni sanoa Sellaista se nuoruus on, ellei kyse olisi niin selkeästi konseptista: valmiista käsikirjoituksesta, josta ihmisen on rakennettava elämänsä ollakseen ”onnellinen”, mielellään kadehditusti.
On helppo sanoa, että em. hahmot – em. kaltaisista sarjoista puhumattakaan – ovat pinnallisia tai tyhmiä ja edustavat jotain sellaista, mikä ei kosketa itseä; jotain millä ei ole muuta kuin viihdearvoa ja sekin huonoa. Mutta jotenkin näiden "kuvien" aihiot on onnistuttu istuttamaan jokaiseen länsimaisen kulttuurin kasvattiin (siitä huolimatta, että ne jäisivät alitajuisiksi tai täysin tiedostamattomiksi). Vasta sitten, jos ihminen saisi kaiken sen ylellisyyden, jota hän voi elämänsä aikana ökysti eläessään niin halutessaan käyttää, eikä sittenkään eläisi kuten The Hillsissä, uskoisin, ettei tämä globaali konsepti vaikuta hänessä hallitsevasti.
Cavallarin hahmo on pelinaisen stereotyyppi: ihminen, joka ei osaa tuntea oloaan rakastetuksi, ei varsinkaan oman itsensä rakastamaksi, ja joka ei siksi kykene rakastamaan ketään muutakaan. Itsevarman toiminnan taustalta kuultaa pelko joutua torjutuksi, ja silloin on turvallisempaa pysytellä tavoittamattomana ja torjua itse. Samalla myös päätyy puristamaan toisista ravinnokseen sen elämän nektarin, jota itse ei itsestään voi eikä halua vuodattaa (edes omiin tarpeisiinsa). Mutta nektaria kuitenkin tarvitaan, tapahtuipa tämä sydämiä särkemällä tai draamakohtauksia synnyttämällä (eli vahvoja tunteita provosoimalla ja toisten käytöstä manipuloimalla). Cavallarin hahmon motto tuntuu olevan, että vain dominoimalla voi ”varjella sydäntään” ja pysyä pelin suhteen hyvässä asemassa, ja ”hyvä asema” on kaikkein tärkeintä, kaikkein turvallisinta. Hän haluaa kaiken ja enemmän kuin muut voidakseen tuntea oman arvonsa.
Koska Cavallarin hahmo on stereotyyppi, se ilmaisee siten stereotyyppisen ongelman: mitä se on, kun ihminen ei vielä ole kyennyt sisäistämään - eikä autonomisesti säätelemään - sisäistä turvan tunnettaan. Siksi hän on riippuvainen toisilta saadun hyväksynnän - ”turvan” - tunteesta, ja ylipäätään riippuvainen siitä, että muut ihmiset tyydyttävät hänen henkilökohtaiset tarpeensa (etenkin emotionaaliset) – ja mikäli he tässä epäonnistuvat, all hell breaks loose (ja kaikki on luonnollisesti toisten syytä). Toisin sanoen on kyse objektisuhteita koskevasta ongelmasta, varhaislapsuuden henkiseen kehitysvaiheeseen liittyvästä, johon länsimainen ihminen tavalla tai toisella yleensä onnistutaan fiksoimaan. Sarjan lopussa Cavallari lähteekin ”etsimään itseään” – vaikka herää vaikutelma siitä, että hän lähtee vaatimaan haluamaansa sieltä mistä voi sen varmemmin saada (samalla kun pääsee hylkäämään hänet hylänneen).
Myös sympaattinen Heidi Montag on onnistunut hahmo, siis stereotyypiltään. ”I want to look like a barbie.” (Entä hänen miehensä Spencerin hahmo…Kolmevuotiaan ego aikuisen miehen kehossa. Ilman fyysistä tai muutoin uhkaavaa aggressiivisuutta Spencerin hahmo olisi hyvää komiikkaa [ja hänen toimintansa repliikkeineen kuin suoraan sketsisarjasta] - ja herättäisi varmasti huomattavasti enemmän myötätuntoa. Stereotyypilleen ominaisesti Spencer on myös taitava manipulaattori. [Tiesin että Spencer saisi Heidin isän pitämään itsestään, koska sellainen oli hänelle siinä tilanteessa tärkeää.] Entäpä Audrinan poikaystävä Justin? Loistavaa stereotyyppiainesta tässäkin - puhumattakaan siitä suhdemallista, jota Audrina ja Justin päätyvät toteuttamaan. Ja toistamaan. Ja toistamaan.) Ja entäpä kaikki ne addiktiot, jotka sarja esittelee...
Näistä asetelmista - näistä egon kehitysasteen vaiheista, joihin syystä tai toisesta on jämähdetty [mikä toki on yleistä, ja siksi onkin kyse stereotyypeistä] - syntyy loistavaa draamaa. En siis lainkaan ihmettele castingia. (Sehän - näin oletan - valitaan ennakoitavissa olevan dynamiikan perusteella.)
Niin katkerankauniita nämä länsimaalaiset kuvat (hollywoodilaisessa pyhyydessään) ovat, että tekisi mieleni sanoa Sellaista se nuoruus on, ellei kyse olisi niin selkeästi konseptista: valmiista käsikirjoituksesta, josta ihmisen on rakennettava elämänsä ollakseen ”onnellinen”, mielellään kadehditusti.
On helppo sanoa, että em. hahmot – em. kaltaisista sarjoista puhumattakaan – ovat pinnallisia tai tyhmiä ja edustavat jotain sellaista, mikä ei kosketa itseä; jotain millä ei ole muuta kuin viihdearvoa ja sekin huonoa. Mutta jotenkin näiden "kuvien" aihiot on onnistuttu istuttamaan jokaiseen länsimaisen kulttuurin kasvattiin (siitä huolimatta, että ne jäisivät alitajuisiksi tai täysin tiedostamattomiksi). Vasta sitten, jos ihminen saisi kaiken sen ylellisyyden, jota hän voi elämänsä aikana ökysti eläessään niin halutessaan käyttää, eikä sittenkään eläisi kuten The Hillsissä, uskoisin, ettei tämä globaali konsepti vaikuta hänessä hallitsevasti.
Unwritten, laulaa
sarjan tunnari. Mitä ironiaa.
(Eräs ihmisen ensimmäisistä ja suurimmista elämäntehtävistä – yhdessä
ehdollistumiensa tunnistamisen ja purkamisen kanssa – pitäisi olla: Etsi elämäsi käsikirjoitus ja tuhoa se,
ennen kuin se tuhoaa sinut.)]
Kokosin tunnelmasta myös soundtrackin (heh), luonnollisesti The Hillsin biiseistä (ja muutamasta
muusta, jotka merkitty*). Kas tässä. =)
Unwritten
(Natasha Bedingfield)
Bring On
The Day (Vaughan Penn)
Forever
Young (Alphaville)*
Welcome To
The Show (Britt Nicole)
Crazy Kids
(Kesha)*
Desire
(Holly Valance)*
On And On
(Agnes)
I Want To
Know What Love Is (Foreigner)
Take Me Out
(Atomic Tom)
Fire
Burning (Sean Kingston)
All The Right
Moves (One Republic)
Curious
(Holly Valance)*
Underneath
My Skin (Katherine Pierce)
Trouble Is
A Friend (Lenka)
Common
Reaction (Uh Huh Her)
Secrets And
Lies (Curious)
Young
Forever (Jay-Z feat. Mr. Hudson)
Not Meant
To Be (Theory of a Deadman)
Get Higher
(Paper Tongues)
* * *
Ai niin!
Arvatkaapa mikä tämä on:
No sehän on tietenkin paidan laskos. (Kuvassa Kristin näyttää ystävälleen ohariviestiä, jonka Justin on hänelle juuri lähettänyt. Katsoja saattaa aavistella, mistä ehkä on kyse, etenkin pienen subliminaalin vihjeen avittamana [kts. taustalla hengailevan miehen kainalonseutu, josta lähikuva yllä] - jolla toki on varmasti lukuisia muitakin funktioita. [Kohtaus on viidennen tuotantokauden viidennestätoista jaksosta, noin ensimmäiseltä kolmannekselta.]) Eräänä poimintana vain.
[(The Hills on vuosina 2006 - 2010 valmistunut tosi-tv -sarja, MTV:n [Music Television] alkuunpanema ("original network" by) ja Adam DiVellon luomus.]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti