P: Music of the Night...

Eräs lehtiartikkeli kertoi poikkeavien seksuaalifantasioiden tutkimisesta. (Kerrottiin, että näihin fantasioihin perehdyttiin kysymällä niistä, siis kysymällä ihmisiltä suoraan heidän fantasioistaan. Minusta pelkkä fantasioista kyseleminen ei ole vielä kummoisestikaan niiden tutkimista tai edes niihin perehtymistä, ei ainakaan millään kovin syventävällä ja selventävällä tavalla. Mutta tämä ei ole nyt oleellista, joten en takerru siihen.)

Artikkeli kuvaili, että epänormaalina pidetty saattaakin olla normaalia, ja antoi näin ymmärtää, että tilastollinen esiintyminen määrittelee ilmiön sijoittumisen normaalin ja epänormaalin dikotomialle. ”Epänormaalin” riittää siis tekemään ”normaaliksi” riittävä tilastollinen esiintyminen eli suomeksi sanottuna asian yleisyys.

Mainitun tutkimuksen mukaan naiset - kuulemma ”yllättävästi” - fantasioivat paljon sitomisesta, piiskaamisesta ja jopa raiskaamisesta. Miehet puolestaan haaveilevat ryhmäseksistä, tai siis seksistä useamman naisen kanssa samaan aikaan, mahdollisesti myös homoseksuaalisesta kanssakäymisestä. Lisäksi kuvailtiin, että erona miesten ja naisten haaveilussa on se, että naiset kuulemma haluavat pitää fantasiansa fantasiana, kun miehet puolestaan pyrkivät realisoimaan unelmiaan (ainakin ryhmäseksin naisten kanssa).

Nämä väitteet – tai tulokset – herättivät muutamia ajatuksia BDSM –teemaan liittyen.

Ensinnäkin BDSM –seksin ”sukupuolinen jakautuminen” (fantasioinnin kohteena siis) oli silmiinpistävää. Se oli silmiinpistävää, koska tiedetään (tai johdonmukaisesti oletetaan), että BDSM –leikit

a) tapahtuvat usein heterosuhteissa, ja että

b) ne tyydyttävät ensisijaisesti alistavan osapuolen tarpeita.

[A-kohdan kommentaari: leikkien alistava osapuoli on yleensä ja ensisijaisesti mies, koska aktiivinen ja dominoiva käyttäytyminen tulee luontevimmin esille maskuliinisesti suuntautuneelta osapuolelta, ja jo ”evolutiivisin perustein” tämä osapuoli on yleensä mies. Vastaavalla logiikalla oletettuna feminiinisesti suuntautunut osapuoli on siis nainen.*

B-kohdan kommentaari: Alistamisleikit ovat ilmiönä ensisijaisesti alistavan osapuolen tarpeisiin liittyviä syystä, että alistuvan osapuolen fantasiat syntyvät alistetuksi tulemisen kokemuksista (eli jo koetun alistamisen myötä - olipa tämä tapahtunut kuinka hienovaraisesti ja tiedostamatta tahansa; psykodynamiikka vaatii aina virittämistä). Tästä voidaan päätellä, että alistaminen ja sen tarve on siis ollut ensin.

(Henkilö, joka ei tunne viehtymystä BDSM –suuntaukseen - etenkään sadismiin -, kokee usein erittäin vaikeana lyödä ketään intohimosta tai rakkaudesta. Niinpä tällainen ihminen harvoin hakeutuu tai suostuu alistavaksi osapuoleksi, ja jos suostuu, tehnee sen vain hyvinä pitämistään syistä (ja sisäiseen ristiriitaan itsensä kanssa ajautuen). Tämä tukee käsitystä siitä, että – jos ajattelemme, että alistamishalu on olemassa ennen alistetuksi tulemisen halua – tällainen ”alistaja” ei synnytä alistumistarpeita, ja hädin tuskin edes ylläpitää niitä. Jos on joku, joka nauttii alistetuksi tulemisesta, on ensin oltava joku, joka saa nautintonsa alistamisesta. [Sadun analogialla selventäen: vampyyriksi voi tulla vain, jos joku, joka jo on vampyyri, tekee kaltaisekseen. Kyllä ne sadut tietävät!])

Hmm...Äh, miten tämä selittäminen on joskus niin vaikeaa...

Tarkoitan siis sanoa: Vaikka tutkimuksen mukaan naiset pitävät fantasiansa mieluusti pelkkänä fantasiana, oletettavasti osa heistä toteuttaa fantasioitaan myös käytännössä. (Viitataanhan "fantasioinnilla" usein myös käytännön toimintaan, joka on fantasiaa sen leikinomaisuuden ja mielikuvittelun takia.) Missä siis ovat ne miehet, joiden kanssa nämä naiset voisivat toteuttaa fantasioitaan; miehet, jotka ruokkivat näitä fantasioita? Oletettavasti näitä miehiä on, sikäli, että kukaan näistä naisista on koskaan toteuttanut ja yhä toteuttaa fantasioitaan käytännössä. Ja nämä miehet eivät ole, ainakaan pääsääntöisesti, tutkimuksen kuvaamia miehiä, sillä henkilö, joka ei ole BDSM -henkisesti suuntautunut, kokee vaikeana ja psyykkistä ristiriitaa aiheuttavana lyödä ketään kiintymyksestä tai seksuaalisesta halusta. (Toisekseen, tutkimuksen mukaan miesten suosimiin "poikkeaviin seksuaalifantasioihin" eivät lukeudu alistamisfantasiat. Tyypilliseltä BDSM -leikkeihin osallistujalta se kuitenkin lienee edellytys.) Tästä syystä nämä miehet eivät siis voi ylläpitää - ja hädin tuskin edes toteuttaa - näiden naisten fantasioita.

BDSM -fantasioiden "vastapooli" siis loistaa tutkimuksessa poissaolollaan.

(Sekin voi toki olla mahdollista, että tutkimus kuvailee vain tyypillisimpiä poikkeavia fantasioita, siis niitä, jotka ovat aikaisemman "epänormaaliksi" luokittumisensa sijasta nykyään "normaaleja". Tällöin myös BDSM -fantasiat ovat voineet kuulua joidenkin tutkimuksen kohteena olleiden miesten fantasioihin, mutta jääneet fantasioiden vähemmistöön. Yhtä kaikki, tämä ei kumoa sitä asiantilaa, että BDSM -henkisesti suuntautuneita naisia on tutkimuksen perusteella enemmän kuin vastaavia miehiä, ja että nämä naiset haaveilevat alistuvan osapuolen asemasta.)

* * *

[* Toki voidaan argumentoida, että myös nainen voi olla maskuliinisesti suuntautunut osapuoli, tai ajatella, että juuri tähän - naisen perinteiseen asemaan alistuvana eli "feminiinisesti suuntautuneena" osapuolena - perustuu feminiinisen osapuolen tarve päästä alistamaan edes BDSM –leikeissä. (Samalla voidaan toki kyseenalaistaa tällaisen ”feminiinisen osapuolen” feminiinisyys, sillä osallistuessaan leikkiin aktiivisessa ja maskuliinisessa roolissa hän siirtää feminiinisyytensä syrjään. Vastaava ristiriita löytyy myös ensin mainitusta tapauksesta: jos nainen todellakin on hallitseva ja maskuliinisempi osapuoli, edeltävän ”kompensointilogiikan” mukaan hän pyrkisi kompensoimaan asetelmaa heittäytymällä feminiiniseen eli alistuvaan ja passiiviseen rooliin – mutta ei sitä sitten jostain syystä teekään, mikäli hänen ”luontaisella maskuliinisuudellaan” perustellaan hänen maskuliinisen roolin omaksumistaan...)


Mielestäni tällainen ”kompensaatioteoria” on selityksenä heikko, sillä BDSM –leikeissä - ainakin, jos tuo "leikki" määrittelee koko identiteettiä ja elämäntapaa - on yleensä kyse syvistä pyskodynaamisista tarpeista, jo sadismin ja masokismin luonteen tähden. (Tällöin ei siis voi olla kyse pelkästä "kevyesti otettavasta roolista", joka hieman kompensoi; jos kyse on identiteettiä ja elämäntapaa määrittelevästä suuntauksesta, siinä tapauksessa femiininen nainen ei voi vain "leikkiä" maskuliinista tai päinvastoin.)

Tarkoitan sanoa, että pidän "maskuliinisia valmiuksia" todennäköisempänä miehessä kuin naisessa. Paino sanalla "todennäköisempänä".[Ajatusta ”kompensaatiosta” ei sinällään tarvitse hylätä, mikäli sillä tarkoitetaan jonkinlaista ”täydentymistä”: masokistisesti ja sadistisesti suuntautuneet täydentävät aina toisiaan, eikä kumpikaan ole puhtaasti kumpaakaan (jo syystä, että sadismi voi syntyä vain sadistisen kohtelun jäljiltä - jolloin sadistiin siis jää "masokistinen valmius" -, ja seksuaalisuhteessa passiivisinkin masokisti haluaa ärsyttää sadistiaan saadakseen seksuaalisesti tyydyttävää sadistista kohtelua).]]

”Feminiiniseen alistamishaluun” (tai feminiinisen osapuolen tarpeeseen päästä alistamaan) liittyy myös toisenlainen problematiikka, jota esimerkiksi Tffayn Reisz kuvaa The Original Sinners (suom. Perisynti) -romaanisarjassaan varsin tarkkanäköisesti - ja oletettavasti hyvinkin oivaltavasti:

Reiszin sankaritar pitää kyllä alistamisesta - mutta se on hänen psyykensä väistämätön ”dualistinen opponentti”, sellainen, joka on ”koulutuksessa” häneen kasvanut ja kasvatettu; sen - alistamishalun - tehtävänä on  muokata hänestä mahdollisimman ihanteellinen alistuva (lue: alistettava) osapuoli haastetta kaipaavalle isännälle. (Toisin sanoen, sankarittaren dominoivan seksuaali-alterin funktio on testata toisen osapuolen kykyjä ja mahdollisuuksia alistaa häntä: sankaritar ei voi antautua häntä vähemmän voimakastahtoiselle ja vähemmän pätevälle miehelle – mutta juuri tätä alistumista sankaritar pohjimmiltaan kaipaa, minkä hänen suhteensa ”varsinaiseen isäntäänsä” osoittaa.)

Samalla tuo sisäinen, ”dualistinen opponentti” mahdollistaa sen, että sankaritar voi kokea seksuaalista nautintoa myös alistaessaan. Tämä ei kuitenkaan tarinan mukaan ole hänen perimmäisin tarpeensa ja halunsa. Tästä syystä hän kaipaa, tahtomattaankin, hänet alun perin kouluttanutta isäntäänsä (vaikka onkin paennut hänen luotaan); vain tämä voisi hänen tarpeitaan syvimmin tyydyttää (sillä isäntä on kuulemma ainoa, jota sankaritar ei kykene alistamaan).

[Jos tätä asetelmaa haluaa tulkita Fritz Springmeierin hengessä, voidaan argumentoida, että tilanne kertoo hyvin tyypillisestä orjakoulutuksesta, jossa alistettu osapuoli on koulutettu uskolliseksi tietylle isännälle eli tarkoitettu vain hänen käyttöönsä. Muita tällainen orja ei kaipaa: heistä ei koskaan tule hänelle merkityksellisiä, sillä he eivät kykene tyydyttämään hänen syvimpiä tarpeitaan taikka hallitsemaan häntä (mistä myös on tullut eräs hänen syvimmistä tarpeistaan, siis tarpeesta tulla hallituksi).

Sama ilmiö on tuttu jo kasvatuksesta: ankaran isän tai äidin alaisuudessa elävä säilyttää alamaisuutensa, vähintään psyykkisesti ja henkisesti, tahtomattaan ja huomaamattaan (mikäli ei ole koskaan purkanut jännitettä - eli alistumisen "tarvettaan" ylläpitävää ”viritelmää” - psykodynamiikastaan). Kasvatus on kuitenkin isäntä-orja -suhteeseen nähden siinä mielessä poikkeava, että kasvatuksessa ei ole kyse isästä ja äidistä per se; mikä tahansa auktoriteetti, joka muistuttaa henkilöä siitä jännitteestä, jota hän tuntee/tunsi vanhempiensa kanssa, aiheuttaa saman reaktion. Juuri tähän kasvatuksella pyritään (ainakin ”mustan pedagogiikan” kasvatuksella, Alice Millerin mukaan): ei ”isän ja äidin kunnioittamiseen”, vaan kuuliaisuuteen valituille auktoriteeteille. (Ajatus ”isän ja äidin kunnioittamisesta” on pelkkä, pitäisikö sanoa naamio. "Viritelmää” tehostetaan, tietenkin, sekoittamalla mukaan uskontoa niin paljon kuin suinkin, kuten ajatus ”Isä-Jumalasta”: Isä-Jumala vaatii kunnioittamaan vanhempia eli noudattamaan Neljättä Käskyä. Monien psykoanalyytikkojen mukaan Isä-Jumala edustaa tässä yksilön superegoa, mikä tarkoittaa suunnilleen samaa kuin suhdetta omaan isään (tai hänen asemassaan olevaan tahoon). Maallistunut käsitys ”isäjumalasta” onkin se, että kyse on omantunnon äänestä (ja omantunnon ääni puolestaan on varhaiskasvatuksen auktoriteetin ääni, sisäistetty ja alitajuinen).

[Kun uskonto, eli ajatus isäjumalasta, sekoitetaan mukaan, ”kuuliaisuuden” dogmista tulee paitsi ankara, myös vaikea purkaa, koska se on suojattu tabulla: vanhemmat ovat koskemattomia, pyhiä, ja tämän koskemattomuuden loukkaaminen on tabu; sitä, mitä he sanovat, ei pidä kyseenalaistaa, ja se, mitä he pyytävät, on toteutettava; he ovat aina lasta korkea-arvoisempia ja tärkeämpiä, eikä heille saa sanoa vastaan. Jos ihminen on lapsuudessaan sisäistänyt tämän opetuksen, hänen on hyvin vaikeaa saada siihen kytkettyjä tunne-elämän ehdollistumiaan purettua: jokainen yritys aiheuttaa ankaraa moraalista ahdistusta ja syyllisyyttä.

Mustan pedagogiikan tarkoitus ei ole vaalia perhesuhteita saati ”rakkautta”, vaan istuttaa ihmiseen em. suhtautuminen hallitseviin ja valittuihin auktoriteetteihin yleensä. Toisin sanoen, suhteessa vanhempiin kasvaa kuuliaisuus, ”hallintavalta”, joka myöhemmin siirretään yhteiskunnan auktoriteeteille, joita kohtaan henkilö on yhtä kuuliainen kuin vanhemmilleen. Tällaisessa ”kunnioittamisessa” ei siis ole kyse ”vanhempien rakastamisesta” - sitä ja sen tarvetta en tässä kritisoi [enkä ylipäätään koe tässä kritisoivani vaan kuvailevani] -, eikä kukaan mustaa pedagogiikkaa harjoittava vanhempi opeta lapselleen mitään rakastamisesta huolimatta siitä, että niin uskoisi [koska on itse tullut mustan pedagogiikan kasvattamaksi].

(Millerin mukaan musta pedagogiikka on vahingollista siksi, että se syrjäyttää ihmisen omasta totuudestaan ja tunnetodellisuudestaan - omasta itsestään - ”kurinpitokoneiston” hyväksi. Tällöin henkilö ei kykene kasvattamaan henkilökohtaista auktoriteettiaan tai -arvostelukykyään (koska ei kykene olemaan yhteydessä edes omaan tunnetodellisuuteensa, mikä on ihmiselle hänen oman psyykensä tuntemisen ehto) – ja jää auktoriteettiensa armoille. Eräs arkinen ja kuvaava osoitus tästä on vaikkapa se, että ihmisen on yleensä aina kuultava joltain muulta, mielellään ”korkea-arvoisemmalta”, se, mitä hän uskaltaa pitää ”asiantuntevana tai oikeana tietona”. [Tällä en tietenkään kritisoi asiantuntemustietoa, vaan viitaan foucault'laisiin tiedon ja vallan käsityksiin: 'oikeaa tietoa on se, mikä on institutionalisoitu "oikeaksi tiedoksi", ja tiedon institutionalisoiminen puolestaan on aina sidottu valtasuhdeverkostoon ja sen määrittelemiin positioihin.' Toisin sanoen se, mitä pidetään "oikeana tietona" ja se, "kuka saa tietää", on auktoriteettikysymys. Räikeä epäkohta tämä on esimerkiksi silloin, kun ihminen ei "saa" tietää asioista edes omasta puolestaan, vaikkapa siitä, miltä hänestä tuntuu tai miksi, tai itse kertoa, kuinka hän on asian kokenut tai mitä se hänelle merkitsee. (Tämä havainnollistus on pinnallinen sikäli, että oikeasti kuvio menee paljon syvemmälle, niin syvälle, ettei ihminen edes tiedosta omaa todellista kokemustaan, koska "auktoriteettien antamasta" on tullut hänen omaansa. Juuri tähän, Alice Millerin mukaan, musta pedagogiikka pyrkii. "Älä huomaa.")])

Tämä - alistettu asema - ei estä henkilöä tavoittelemasta myös kompensointia, tapaa purkaa tukahdutettuja tarpeitaan (niitä, joita hänen kasvattajansa hänessä provosoivat; Springmeierin mukaan on ilmeistä ja kouluttajien hyvässä tiedossa, että koulutus herättää aggressioita ja aggressiivisuutta - kostonhimoista alistamishalua -, ja on keskeistä, ettei orja koskaan kohdista aggressioitaan isäntiinsä; myös aggressiot sublimoidaan hallitulla ja agendaa palvelevalla tavalla, vaikkapa edistämällä BDSM -koulutusta antamalla orjalle omia koulutettavia). Ehkä henkilö jopa haluaa päästä kokonaan pois ”ikeen alta” – mutta on Neljännen Käskyn alla voimaton, eikä siten voi koskaan itse omistaa itseään.]

Reiszin romaanin sankaritar ilmentää siis ”ohjelmointiaan”, jossa ainoastaan ”isäntä” voi päästä häntä alistamaan, eli ”nauttimaan hänestä seksuaalisadistisesti”. Muiden kanssa sankaritar ei kykene toteuttamaan ’aitoa’ itseään (eli koulutuksensa mukaista seksuaali-identiteettiään) - ainoastaan purkamaan seksuaalisia tarpeitaan (myös niitä, joita syntyy suhteesta varsinaiseen isäntään [kuten aggressioita, joita hän joutuu kurinpidollisista syistä tukahduttamaan isäntänä suhteen]. Tosiaan, ja kuten jo todettua: masokistissa on aina paljon varastoitua aggressiivisuutta. Kuten Lana Del Reykin laulaa ”He used to call me DN. That stood for deadly nightshade. Cause I was filled with poison, but blessed with beauty and rage...He hit me and it felt like a kiss”.) Tämä on psykodynaaminen väistämättömyys. BDSM:ssä on paljolti kyse myös tuon aggressiivisen energian hallinnasta ja sublimoinnista – mistä syystä BDSM –suuntaus saattaa olla joillekin ihmisille lähes elinehto.

(Reiszin romaanisarja aloittaa BDSM -maailman esittelyn alistavan eli dominoivan naisen avulla. Tätä voidaan pitää eräänä "masqueradina", jolla houkutellaan myös niitä, jotka vieroksuvat ajatusta alistavasta miehestä, tai niitä, jotka ovat kiinnostuneempia naissukupuolen harjoittamasta vallankäytöstä (vaikkapa "tasa-arvon" nimissä). Lopulta taustalta kuitenkin paljastuu hyvin perinteinen BDSM -kulttuuri, joka on viime kädessä rakentunut miessukupuolen - tai maskuliinisen prinsiipin - dominoivan vallankäytön varaan.)])

* * *

Takaisin artikkeliin.

Jos naiset siis haaveilevat alistamisesta ja oletetaan, ettei tällainen haave (tai jopa tarve) voi syntyä ilman alistetuksi tulemisen kokemuksia (jolloin halua tulla alistetuksi on siis edeltänyt alistetuksi tuleminen), voidaan päätellä, että tässä asiantilassa ennen alistumisfantasiaa on ollut alistamisfantasia ja sen toteuttaminen. (Jo tässä tutkimuksessa todettiin, että miehet pyrkivät tekemään haaveistaan totta*.)

Missä siis ovat ne miehet, joiden suurimmat fantasiat liittyvät BDSM –suuntaukseen ja ennen kaikkea alistamiseen?

Ehkä nämä miehet eivät kuulu siihen sosioekonomiseen ryhmään, ”massaan”, joka on ollut tutkimuksen kiinnostuksen kohteena? (Ehkä ”nämä miehet” eivät ole yksityisyytensä varjelun nimissä edes saatavilla moisiin tutkimuksiin? Tai ehkä he kuuluvat tämänkaltaisistakin tutkimuksista vastuussa olevaan tahoon (koska pitävät kontrolloinnista)?)

Vai onko kyse siitä, ettei *alistamisfantasioita mielletä ”fantasioiksi”, koska nämä fantasiat realisoidaan, jolloin ne siis poikkeavat kategorisesti ”fantasian” tiukimmasta määrittelystä ja niissä on monellakin tavalla ”tosi kyseessä” (ja siksi ne myös sävyttävät koko alistajan todellisuutta, elämää ja identiteettiä, eivätkä vähiten parisuhteen osalta, jolloin sadomasokistinen jännite ei siis määrittele ainoastaan seksuaalista kanssakäymistä vaan koko parisuhteessa olemisen tapaa.…)

[Sinällään on kiinnostavaa kuulla, että miesten ja naisten tavoissa fantasioida esiintyy perinteinen sukupuolinen roolijako: miehet fantasioivat ”maskuliinisesti”, naiset puolestaan ”feminiinisesti”. Toisin sanoen miehet ovat haaveidensa suhteen aktiivisia, siinä missä naisten fantasiat ovat passiivisessa tilassa ja odottavat, että ”joku tulisi ja aktivoisi” ne.]

Kysymys on edelleen avoin:

Miksi tutkimuksen naiset siis fantasioivat alistetuksi tulemisesta, mutta tutkimuksen miehet eivät sellaisesta syty? Miksi nämä fantasiat eivät ”täydennä toisiaan”?

* * *

Jos ajatellaan - kuten olen aihetta tältäkin kannalta hartaasti aikaisemmin pohdiskellut - että BDSM –viehtymystä markkinoi heteroseksuaalisesti suuntautunut herraeliitti, on täysin johdonmukaista, että juuri naiset ovat tämän ”markkinoinnin” kohteena (koska ”orjat” valmistetaan ”isännille”). [Näin voidaan ajatella etenkin tapauksessa, jossa oletetaan, että seksuaalisia mielikuvia ja – haluja manipuloidaan subliminaalisti, ja että tämä on täysin mahdollista ja jopa tehokasta vaikuttamista (kuten olen tätäkin aihepiiriä jo aikaisemmin pohdiskellut).]

Tähän nähden onkin ymmärrettävää, etteivät naiset pyri toteuttamaan fantasioitaan. He eivät ole, ”ohjelmoinnistaan” huolimatta, tulleet ”triggeröidyiksi” (etenkään isäntiensä triggeröimiksi).

Mutta mitä tapahtuisi, jos he eräänä päivänä - tai paremminkin eräänä iltana tai yönä - kohtaisivat ”Herra Greyn”? Mitä fantasian realisoimisesta silloin ajatellaan? Odottamattomat, yllättävät mahdollisuudet saattavat heittää realiteettien harkintakyvyssä käytetyn paradigman rajn yli aivan toiseen ulottuvuuteen, sellaiseen, jossa vanhan pienen elämän tutut kuviot eivät tunnu Uuden rinnalla enää miltään – eivät ainakaan siinä määrin, että asettuisivat fantasian ja sen toteuttamisen esteeksi.

(Lisäksi, jos mukailemme Jonathan ”Adampantsin” jokseenkin metafyysistä (ja esoteerista) ajatusta, jo pelkkä fantasia, symbolina ja keskitetyn energian kohteena, onnistuu ”generoimaan ja keräämään”. Näin ollen pelkät fantasioivat naisetkin täyttävät siis "BDSM -tehtävänsä". Tällaisella ei tosin välttämättä ole juuri mitään oleellista – ainakaan näkyvää ja ilmeistä – vaikutusta fantasioijan jokapäiväisen elämän ja persoonan kanssa.)

* * *

Lopuksi tarkennus pariin keskeiseen käsitteeseen:

Fantasia on tunne-elämän totuus ja sen noudattama logiikka, jota ilmaistaan ja koetaan mielikuvien - joskus hyvinkin myyttisten - tasolla. Fantasioidessaan ihminen voi avoimesti ja vapaasti - tai niin avoimesti ja vapaasti kuin hänelle on mahdollista (tämähän on pohjimmiltaan psyykkinen juttu) - ”kokea” (tunnetasolla) sellaista, minkä hänen muu elämänsä ja olemuksensa torjuu tai tekee mahdottomaksi. Toisi sanoen fantasioiden suhteen ei tarvitse käsitellä ja ratkoa esimerkiksi arvomaailmaan, sosiaaliseen elämään tai identiteettiin liittyviä hankalia kysymyksiä. (Sellaisia ei fantasioinnin suhteen tarvitse ratkoa edes omaantuntoon liittyen, etenkään, jos fantasia ymmärretään vertauskuvaksi ihmisen syvimmistä haluista ja tarpeista, jolloin hänen tietoinen mielensä moralisointeineen ja rationalisointeineen ei siis tule häiritsemään (koska ei tajua, mistä fantasiassa on kyse). Viime kädessä ihminen suorittaa fantasiointinsa unissaan.)

Toisin sanoen fantasian ja reaalitodellisuuden välissä vallitsevat arjen realiteetit, kuten käytännön elämässä ilmaistu arvomaailma ja toisiin ihmisiin liittyvät velvoitteet – siis ylipäätään kulloinkin vallitsevat olosuhteet ja niihin liittyvät syyseuraussuhteet. Pelkistetysti voi sanoa, että fantasian ja tosielämän välissä vallitsevat moraali tai moraalikoodit; ne sääntelevät fantasioiden mahdollisuuksia toteutua.

Mitä vähemmän ihmisellä on ratkottavanaan tällaisia ”problemaattisuuksia” fantasiansa ja tosielämänsä välissä, sitä todennäköisemmin hän pyrkii fantasiansa toteuttamaan.

Joskus tämän ”problematiikan” poistaa tieltä pelkkä mielenlaatu tai mielentila. Ajatellaanpa vaikka humalatilaa, villiä ”seksuaalialteria” (joka on päättänyt että ”antaa mennä vain” – mihin niiden ”asentamisella ja ohjelmoimisella” kuulemma pyritään), tai välinpitämättömyys moraalikoodeista, esimerkiksi empatiakyvyttömyyden takia.

Tästä syystä esimerkiksi tietynlaisten ihmisten tietynlaisiin fantasioihin ei suhtauduta kovin viattomina ja vaarattomina varsinkaan silloin, kun mukana on niin syviä addiktioita, että niistä on tullut pakkomielteitä, ja addiktion toteuttaminen tarkoittaisi tekijän tai kohteen vahingoittumista (tai sen mahdollisuutta).

[Tästäkin syystä BDSM on puheenaiheena vakava ja monimutkainen, etenkin juridisesti ja ihmisoikeuskysymysten kannalta – etenkin kun tiedetään, että BDSM –viehtymyksissä toleranssi ja tarpeet kasvavat korrelaatiosuhteessa, ja että BDSM –suuntauksen ääripäässä on hyvin mustaa.

"Between the idea/ and the reality/ between the motion/ and the act/ falls the shadow./ Is it the murder/ or the shadow of / that murder/ that causes the/ greatest pleasure/ and greatest/ pain" . Näinhän siis runoili Paul Spector (The Fall –sarjan päähenkilö), joka ei runonsa perusteella ole varma, kumpi on kiihottavampaa: fantasia ajatuksena vai fantasia toteutettuna? (Ilmaus: 'shadow of a murder', viitanne Paulin kohdalla myös teon jälkimaininkeihin. Siinä tapauksessa hän pohtii runossaan myös sitä, kumpi on kiihottavampaa (ja kivuliaampaa): teon toteuttaminen vai teon muisteleminen - jolloin teosta on tavallaan tullut fantasiaa vasta jälkeenpäin.)]

Äärimmäisessä tapauksessa fantasian ja reaalitodellisuuden välillä saattaa enää olla vain viranomaisten valvonta- ja kontrollikoneisto.

Mutta onko kontrollikoneisto oikea vastaus vaarallisten fantasioiden varalle? Tämä on kuuma kysymys. (Voisi nimittäin kuvitella, että tehokkainta olisi vaikuttaa fantasioihin, siis niiden syntymiseen, eikä toteutuksen estämiseen.)

[Pienet sivuraiteet:

Joidenkin keskustelijoiden mielestä kysymys on väärin aseteltu. Heidän mukaansa asetelma on täysin käänteinen: kontrollikoneistoa ei ole suunniteltu vaarallisten fantasioiden varalle, vaan vaaralliset fantasiat on osaltaan suunniteltu kontrollikoneiston (sen pystyttämisen) varalle. Tällöin ”vahingollisia asioita” kontrolloiva koneisto vetäisi mukanaan yleisen kontrolloinnin oikeuden ja mahdollisuuden. (Tähänhän, muuten, osaltaan perustuu joidenkin kulttiyhteisöjen sisäinen kurinpito: se, joka ei pysy ruodussa, saatetaan ilmiantaa kontrollikoneistolle ja jättää sen huomaan, eli pudottaa "lain yläpuolella" olevasta asemastaan. Näin voidaan tehdä helposti silloin, jos kultin vaalimat fantasiat ovat kiellettyjä, ja rajat toden ja fantasian välillä ylitetty (eli on jotain mihin kontrollikoneisto voi tarttua). Tavallaan kontrollikoneisto siis palvelee myös kulttitoimintaa siitä huolimatta, että sen tarkoitus on ”vastustaa” juuri niitä asioita joita kultti harjoittaa. (Tämä lienee eräs esimerkki ”nappuloiden käyttämisestä oman pelin edistämiseksi".) Näon vuoksi – jotta ihmiset uskoisivat kontrollikoneiston tarkoituksenmukaisuuteen – saatetaan joskus ”uhrata” joku omista tai ilmiantaa hänet postuumisti.)

Kuka tietää, ehkä suurelle yleisölle suunnattu BDSM –markkinointi sisältää tällaisenkin siemenen: ensin usutetaan ja sitten syytetään (semminkin, jos BDSM –suuntauksesta on kovaa vauhtia tulossa lähes ainoa ”sallittu paikka” ilmaista aggressioita), vaikka alusta asti tiedettiin mitä tuleman pitäisi. (Vähän kuten The Fall –sarjan Paulille kirjoitetut vuorosanat soimaavat: "Why the fuck are you watching this? You sick shit. What the fuck is wrong with you?!”) Menetelmä on jo vanhastaan tuttu: aikaisemmissa kirjoituksissa mainittu Aspenhan totesi, että esimerkiksi syy - eräs syy - perhemallin rikkomiseen ei suinkaan ole suosia yksilön vapauksia ja oikeuksia ”elää ilman rajoittavia normeja ja perinteitä”, vaan edesauttaa sitä, etteivät ihmiset enää kykenisi itse kasvattamaan tasapainoista jälkikasvua – koska perheen tai vastaavan tukiverkon merkitys tiedetään paremmin kuin hyvin. Toisin sanoen turvaudutaan menetelmään: ’antaa niiden itse sössiä niin lupaa ei tarvitse enää pyytää.’ Jotain samanlaista on niinkin arkisessa asiassa kuin suklaan markkinoinnissa: mainokset suosittelevat suklaata ”sinisiin hetkiin”, ja samaan aikaan tutkimukset kirkuvat, että ihmisistä on tullut tunnesyöppöjä, ja että tälle merkilliselle ”syömishäiriölle” olisi pian tehtävä jotakin. Sanalla sanoen: kaksinaismoralismia ja kaksoisstandardeja. Mutta tähänhän koko alistamiskulttuuri perustuu: korkea-arvoisempi odottaa vähempiarvoiselta moraalisesti aina sellaista puhtautta ja pedanttisuutta, jollaisesta hänellä itsellään ei ole aikomustakaan suoriutua (koska hän ei ole alistetussa asemassa oleva kontrolloitu osapuoli). Perinteisessä kasvatuksessa tämä on ollut räikeästi näkyvillä, jossa asetelmassa ”korkea-arvoisempi” on siis vanhempi ja ”vähempiarvoinen” lapsi, ja neljäs käsky sinetöi tämän…)]

Asialla on siis toinenkin puolensa: valvonta- ja kontrollikoneisto fantasian ja reaalitodellisuuden esteenä on tietenkin huono asia silloin, kun fantasiat ovat viattomia ja niiden toteuttaminen ihmisen itsensä kannalta jopa suotavaa – ajatellaanpa esimerkiksi fantasioita vapaudesta ja yksilöllisyydestä. (Tämän fantasian toteuttamisen estämistä kuvataan klassisesti vaikkapa George Orwellin romaanissa 1984, jossa kontrolli on ”hieman” ylimitoitetuissa mittasuhteissa ja estää jopa pelkän fantasioinnin. Niin suurena uhkana ihmisen vapaus, itsenäisyys ja yksilöllisyys - puhumattakaan että kyky fantasioida - koetaan ”järjestykselle ja hallinalle” romaanin kuvaamassa maailmassa. Niinpä siihen asti kunnes fantasiointi voidaan estää tai lakkauttaa, fantasioita on pyrittävä hallitsemaan ja manipuloimaan...)

Noh, olipa kyse kenestä tahansa tai millaisesta fantasiasta hyvänsä, fantasia ilmaisee totuuksia, tunne-elämän hallitsemia totuuksia.  

Näin ollen, jos fantasioihin halutaan vaikuttaa, tämän voi oikeastaan - ja tehokkaimmin - tehdä vain tunne-elämän kautta. Sen kautta fantasiat on alun perin myös syötetty tai synnytetty.

(Mitä vielä tulee fantasioihin: fantasioiden ”kylvämisen” tai ”istuttamisen” - ja "lataamisen" - lisäksi minua kiinnostaa kysymys triggerien osuudesta ja vaikutuksesta ”fantasioiden realisoinnissa”. Mutta tämä on niin laaja aihepiiri, että koskettelen sitä muiden kirjoitusteni ohessa, enemmän tai vähemmän suoraan, kuten olen tähänkin mennessä tehnyt.)

* * *

Toinen käsite, johon tarkennan, on ”normaali”.

Artikkelissa todettiin siis, että ”epänormaalina” pidetty saattaakin olla ”normaalia”.

Tässä pelataan mielikuvilla, ehdollistetuilla mielikuvilla. Toisin sanoen luotetaan opetettuun ”logiikkaan”, jossa ”normaali” rinnastuu ihmisten mielissä ”luonnolliseen”, joka näin ollen asettuu ”epänormaalin” oppositioon: ”on epänormaalia eli luonnotonta ja normaalia eli luonnollista”. Tällä tavoin voidaan implisiittisesti esittää (ja väittää), että epänormaalina pidetty on tosiasiassa luonnollista.

Artikkelin mukaan alistamisfantasiat ovat siis luonnollisia (ainakin naisille).

Mutta kuten Vilkkumaa laulaa, Se ei olekaan niin.

On pelkkä myytti (ja propagandaa) olettaa, että ”normaali” tarkoittaisi samaa kuin ”luonnollinen”. [Sanat itsessään sisältävät yleensä vinkin siitä, mihin ne viittaavat ja mitä ne siten todella tarkoittavat. Tätä - tietoa sanojen ”todellisesta” merkityksestä, joka on yleensä eri asia kuin ”fraasien mukaiset” merkitykset - käytetään NLP:ssä ja subliminaalissa viestinnässä ahkerasti hyväksi.]  

Luetaanpa siis uudelleen: normaali. (Vertaa englanninkieliseen sananmuodostukseen: norm; normal/ function; functional.) Toisin sanoen ”normaali” viittaa normin mukaiseen ja normiin mukautumiseen. Mikäli tämä normi ei ole lain määräämä tai yhteisön muutoin asettama virallinen tai julkinen vaatimus tai ehto, kyse on epävirallisesti - joskus ihan huomaamatta - käyttäytymistä ohjaavasta toiminnanmuodosta. Yhtä kaikki kyse on ihmisen enemmän tai vähemmän tiedostetusta pyrkimyksestä ”toimia samoin kuin muut”.

Normi – ja ”normaali” – on aina lähtöisin jonkun tahon tietoisista päätöksistä (eikä siis ole ”sisäsyntyinen” eli ”luonnollinen”). Näin ollen normi sisältää aina yhteisön käyttäytymistä ohjaavan ehdotuksen tai vaatimuksen.

Tällöin ”epänormaalin” muuttuminen ”normaaliksi” kertoo normin muutoksesta.

Toisin sanoen siitä, että epänormaalina pidetty onkin normaalia, ei voi päätellä sitä, että tuo ”uusi normaali” olisi jotakin ”luonnollista”. Kun käsitys normaalista muuttuu, vallitseva normi on muuttunut (eli suhtautuminen aikaisemmin vallitsevasta normista poikkeavaan normiin on muuttunut). Tästä voi päätellä asiantilaa koskevan asennemuutoksen, ei asiantilan ”luonnollisuuden”. (Siihen, mikä mahdollisesti olisi ”luonnollista”, ei voida ottaa lainkaan kantaa ”normaalin” käsitettä käyttämällä.)

Toisin sanoen suhtautuminen alistamisfantasioita koskeviin normeihin on muuttunut (ainakin naisten keskuudessa).

Ja aina yhtä utelias - tässä vaiheessa jo melko retorinen - kysymys: Miksi?

[Artikkeli, johon tässä tekstissäni olen viitannut, on Gladin 4.11.14 Ilta-Sanomien verkkosivuille kirjoittama juttu Tutkimus selvitti poikkeavat fantasiat – yllättävät tulokset. Jutun mukaan on kyse Christian Joyalin johtamasta kanadalaistutkimuksesta. Olen käsitellyt artikkelin kuvaamia asioita melko yleisellä tasolla, joten sikäli ei ole kyse artikkelista per se. Ja siis… kuinka niin tuloxet muka yllättivät…?]

* * *

Jotta kirjoitus vastaisi otsikkoa hieman konkreettisemmin, mikähän sopisi "soundtrackiin"... Hmmm... Hmmmmm... Britneyn Touch of My Hand [albumilta B in the Mix: Remixes] (...' And is it really my own hand...?')